XXXIX.
ÄLÄ HULLUJA HORISE, PAKISE PERÄTTÖMIÄ
Joka yöllä yksin käypi,
Luullahan varastelevan,
Joka vanhoja puhuupi,
Luullahan valehtelevan.
»Eikös ollutkin hyvä kertomus?» kysyi sitten orava ylpeänä, jolloin toiset murahtivat tyytyväisinä, mutta kettu sanoi kuivasti: »Eipä tuosta saa selvää.» Karhu suuttui tästä ketulle ja sanoi halveksien, että hyvähän on toisen töitä laittaa, mutta meneepäs tekemään itse. Eihän kettu repale osaa mitään tarinaa jutella. »Osaan sentään», väitti kettu, »osaanpas vain.» — »No kerro sitten, äläkä kerskaile», murahti siihen karhu, ja kettu kertoi.
»Kertapa Ilmolan isäntä», lausahteli kettu sulavasti, »kengitti hevosensa hyvin vahvaan rautaan ja pani sen väljälle metsään laitumelle. Siihen aikaan vielä täällä Metsolassa asusteli jalopeurakin ja sattuikin nyt tulemaan tiellä hevosta vastaan. Nähtyään, kuinka suuri eläin hevonen oli, rupesi jalopeura vaatimaan sitä kanssansa voimain koetteluun. Hevonen suostui, mutta sanoi, että hän menee leikkiin vain sillä ehdolla, että koetetaan voimia kiveen potkaisemalla. Jalopeuralla ei ollut mitään sitä vastaan, vaan potkaista säväytti hän heti kiveen ja sanoi ylpeästi: 'Kas, se oli aika kapsaus!' — 'Eihän tuo nyt mitään ollut', pilkkasi hevonen ja potkaisi sitten vuorostaan kiveen, niin että säkenet rautakengistä sinkoilivat. Äkkiä silloin meni jalopeuralta häntä koipien väliin ja hän läksi kiireimmiten pakoon mutisten mennessään: 'Voi kuinka sinä olet väkevä, sinua pitää pelätä!'
»Peläten hevosta kulki nyt jalopeura kiireesti tietänsä, kun sattuikin tulemaan susi häntä vastaan. Ihmeissään hän silloin kertoi sudelle hevosen tavattomasta väkevyydestä, että kun vain potkaisi kallioon, niin tuli sojahti. Susi murahti halveksivasti jalopeuralle: 'Ohoh! Olen minä sentään siksi monta hevosta jo syönyt, etten taida tuota juttuasi oikein todeksi uskoa! Jalopeura siitä sydäntyi sudelle, koukkasi häntä käpälällä selkään ja sanoi: 'Sinä renttukos olisit hevosia syönyt!' Vähissä hengin siitä susi selvisi tiehensä, mutta selkä hänellä jäi jäykäksi iäksi päiväksi…»
»Pysy asiassa!» murahti susi. Kettu jatkoi:
»Kohtasi sitten jalopeura karhun ja kertoi sille, että hän kun näki vasta kumman elävän. 'Tuli vilahteli siltä kavioista enkä minä uskaltanut mennä sitä syömään.' Karhupa silloin tuntien suuret voimansa — sehän on tämä naapuri tässä peloittavan väkevä — kerskasi, että hän kyllä uskaltaa syödä senkin elävän, vaikka siltä tulisi kipinät sieraimista. 'Missä se on, se elävä?' kysyi hän, 'lähdetäänpäs katsomaan, onko se sellainen, ettei sitä syödä jaksa.' Mennään silloin varovasti uudelleen hevosta kohti ja jalopeura jo näkee sen, kun se siinä ahon alareunassa syödä rouskuttaa. 'Tuolla näkyy olevan', osoitteli hän karhulle, mutta tämä ei sanonut näkevänsä mitään, vaan vaati, että olisi pitänyt mennä lähemmäksi. Jalopeura ei kuitenkaan uskaltanut, vaan sanoi karhulle, että hän nostaa sitä ylemmäksi, niin näkee paremmin…»
»Joko sinä riivattu taas!» murahti karhu syrjästä, »ettäkö jalopeura olisi nostanut karhua?»
»Nii-in», intti kettu. »Jalopeura otti karhun kämmeniinsä ja nosti hänet ylös, että hän paremmin näkisi hevosen. Ei kuitenkaan nähnyt ensi ojennuksella, niin jalopeura kohotti vähän ylemmäksi, mutta siinä samassa…»
»Vähättelen minä sinun jutuistasi, mokoma repale», murahti taas karhu epäillen ketun pyrkivän kertomuksellaan häntä härnäämään ja halventamaan.
»Vähättele vain», sanoi kettu, »mutta kerronpa silti, miten siinä kävi. Samassa kun jalopeura oikein korkealle karhun kohotti, heittikin tämä henkensä.»
»Heitti henkensä. No minkä tähden?» kysyi karhu epäilevästi.
»Ka, jalopeura on niin kauhean paljon karhua väkevämpi, että se tuli siinä nostaessaan laskeneeksi voimansa liian vähäisiksi ja huomaamattaan puristalti kontion hengiltä. Pudottaessaan hänet sitten maahan sanoi jalopeura ihmeissään: 'No oli siinäkin väkevä mies! Kerskasi syövänsä, ja kuitenkin kuoli jo, kun edes vasta näkemään pääsi!'»
»Minä sinun riivatun opetan!» räyhäsi karhu ja tavoitteli kettua kiinni, mutta tämä luikki syrjään ja puolusteli itseään sillä, että minkä hän asialle voi, kun tarina niin kertoo. »Kertokoon vain!» sanoi karhu kyllästyneenä, »mutta minä lyöttäyn maata.» Ja kun kaikkia muitakin rupesi nukuttamaan, paneuduttiinkin siinä vihdoin levolle ja nukuttiin makeasti suojaisessa maahaudassa.
* * * * *
Herättiin sitten, kun päivä sarasti, ja kaikki tunsivat, kuinka kipeä nälkä hiukaisi sydänalaa. Karhu venytteli unen pois jäsenistään, raotti silmiään ja kysyi: »Voi, kun on nälkä, mitäs nyt syödään?» Kettu älysi heti, että tässä on parasta katsoa eteensä, koska karhu nälkäänsä kuuluuttaa, ja kuiskasi kontiolle sukkelasti: »No, pienimpiä, pienimpiä!» Mitäs ollakaan, karhu muljautti silmiään ja ennen kuin kärppä ja orava ehtivät kunnolla herätäkään, oli kontio kaapannut heidät ja nielaissut yhtenä suupalana! Mutta ketun kävivät silmät pyöreiksi, kun karhu näin pieneen ateriaan tyytymättä uudelleen tiedusti, mitäs tässä nyt syödään. »Ka, yhä pienimpiä, pienimpiä», neuvoi edelleen kettu ja sanoi hiljaa viitaten jänikseen: »Syödään nyt vaikka tuo mölkösilmä tuosta.» Otettiin silloin ja iskettiin jänö rukka, syötiin pois tästä pahasta maailmasta, mutta ei ollut vieläkään karhun ruokahalu tyydytetty. Irvistellen kysyi hän ketulta, syödäänkö vieläkin pienimpiä, vai mitä. Nokkelasti ehätti kettu vastaamaan: »Eihän minusta, pätö retaleesta, ole kenenkään syötäväksi — syödään mieluumminkin tuo karvaröllö tuosta,» ja hän viittasi varkain suteen, joka vielä siinä unimielissään torkkui. Ja eikös ollutkin karhu asiaan valmis! Ellei susi olisi sattunut ajoissa heräämään ja suinpäin rynnännyt haudasta tiehensä, olisi hänen viimeinen hetkensä ollut käsissä. Karhua rupesi kuitenkin uudelleen raukaisemaan ja hän pani jälleen maata.
Mutta repoa harmitti karhun ylpeys ja ahneus, ja hän päätti kostaa kontiolle, jos suinkin vain voi. Tutkittuaan ensin pakotien selväksi hän kokosi hiljalleen jäniksen suolia vatsansa alle ja rupesi sitten odottamaan, mitä tuleman piti. Karhu nukkuu pitkään, kuorsaa, mutta jo herää ja venyttelee hartaasti. Kettu silloin rupeaa syödä jernittämään suolia rintansa alta, jolloin karhulla herää entistä kovempi nälkä ja hän kysyy: »Mitä sinä nyt syöt?» Kettu vastasi rauhallisesti: »Syön tässä nälkääni omia suoliani, joita äsken vatsastani repäisin, kun ei ollut parempaakaan ruokaa. Ja rasvaisiksi minulla ovat suolet käyneetkin. Kun syödä tahtonet, niin tee sinäkin samalla tavalla, sillä sinun suolesi ovat vielä rasvaisempia, mutta tempaa äkkiä.» »Eikös se käy kovin kipeästi?» tiedusteli karhu epäillen. Kettu syödä jutuutti vain ja vastasi välinpitämättömästi: »Ei. Äsken yritin syödä omia Jumalan luomia laappaisiani, mutta se kävi niin kipeästi, etten voinut. Mutta suoleni kun tempasin, niin ei ehtinyt kovin pahoin koskea.»
Vesissä suin on siinä karhu katsellut ketun syömistä ja kuultuaan tuon veijarin neuvot tekee hän ruton päätöksen. »Sepä nyt ihme, etteivät tässä muut ruokaa saa», sanoo hän ja suurella kämmenellään jauristautuu vatsaansa minkä jaksaa. Mutta surkea pääsi parku karhu rievulta sen tehtyään, sillä mitään suolia hän ei saanutkaan, vaan vatsaansa pitkät ja polttavat haavat, joita jäi nuolemaan, kun kettu jo hyvissä ajoin vilahti tiehensä. Ylen kyllästyneenä koko maailman menoon kömpi karhukin viimein tiehensä tästä onnettomuuden haudasta ja painautui suoraa päätä synkimmän korven kohtuun, missä heittäytyi nukkumaan raskasta talviunta, unohtaen kaikki onnettomuutensa ja nähden unta tulevan suven ihanuudesta.
Ja talvi heitteli hiljaa ja pehmeästi lumiansa Metsolaan peittäen kaikki valkealla vaipallaan.