I. Lähteellä.
Tämä ruotsinkielinen Runebergiltä tehty perustuslaulu alkaa sanoilla: jag sitter källa vid din rand. Mittansa ovat seuraavat:
v, — v, — v, — v, v/—
v, — v, — v, v/—
v, — v, — v, — v, —
v, — v, — v, —
Jaksossa: Suo, lähe' kaunis katselen, sana lähe' ei rikkone sointua jakson ensimäisessä mitassa, sillä siinä siassa suatsee runolaulukin kaksilyhyitä; toiseen ja kolmanteen mittaan ei kyllä sopisi soinnun sortumatta, vaan pitää niissä olla pitkälyhyitä täytteitä. Sanoimma sanan lähe' olevan ensimäisessä mitassa, kuin onkin, koska edellinen sana suo ei tee täysimittaa. Sen saattaisi nimittää ei mitaksi, vaan alusteeksi, ikäskun yksinäisen lopputavuen päätteeksi. Vaikka alusteet ovat merkityt lyhytarvoisiksi, niin eivät kuitenkaan haittaavasti sointua sortane semmoiset kun: suo, kuin, taas, voi, vaan, tuo, niin, noin, tee, luo j.n.e., ehkä ovat pitkä-arvoisia, eipä runojaksonkaan ensimäisessä mitassa aina tavata pitkälyhyttä eli kaksilyhyttä täytettä, vaan välistä kaksipitkä, lyhytpitkä, kolmilyhyt, alkupitkä, vieläpä nelilyhytkin, joka tulee siitä, että ääni kunkin jakson alusteessa ja ensimitassa ei vielä oikein sointuun vakaunut, vaan vasta vakaumaisillaan, sitä tavotellessaan ei lue suureksi rikkeeksi, jos mitan täyte vähin poikkeaapi tavallisesta määrästänsä. Mutta ei ainoastansa pitkäarvoisia ja pitkäsiaisia tavoita, vaan kaksilyhyitäkin, esimerk. mua, yli, toki, oli, yhä j.n.e., näyttää alusteen, harvakselta käytettynä, suatsevan, ja välistä pitkittävän yhtäläisyyden poistamiseksi, eli muuten aineen vuoksi, melkein vaativankin, jonka tähden emme ole epäilleet, myös semmoisia toisinaan alusteeseen käyttää, ja ylehensä olemma alusteessa ja ensimitassa vapaammasti tavut-arvojen suhteen elelleet, josta syystä kolmannessakin värsyssä jälestäpäin tavataan toinen jakso: kuvoaa taivahan, vaikka olisi sen siasta voinut sanoa: kuvaapi taivahan, jolla tavalla ensimitta olisi tullut paremmin pitkälyhyeksi, taikka laittaa koko värsy seuraavan tapaan:
Taas tuossa toinen taivahan
Kuvaapi kullallaan;
Se myös lyhyt iältähän
Jo lähti tuonelaan.
Jaksossa: Kuin pilven varjot vaeltavat tulee sana vaeltavat kuulumaan kolmitavuisesti, kun vailtavat eli vaaltavat, samatekun sanat mäellä, re'ellä, käeltä j.n.e. usein sanotaan yhteen juoksuttamalla kun määllä l. mäillä, reeltä l. reiltä, käältä l. käiltä. Kellen semmoinen yhteen juoksu ei liene mielesperäinen, laulakoon: kuin pilven varjot kulkevat, niin sillä siitä pääsee. Ja samoin saisi 1:sen jakson 1:stä värsyä sanoa: suo lähtehinen katselen eli suo lähtöseni katselen, ken luullee kaksilyhyen mitantäytteen lähe' siinäkin siassa vähemmin sopivaksi.
Päätteet värsyjen 1:sessä ja 3:nessa jaksossa, nimittäin lopputavuet sanoissa katselen, vaeltavat, loistava, pakenemaan j.n.e. eivät vastaa toisiaan. Mokomasta loppuvasteesta tässä siassa emme arvaa äyrinveroista hyötyä suomen laulannolle tulevan, jonka tähden sen olemmekin sattumoihin heittäneet. Meistä näyttää, kun nämät jaksot viel' eivät oikein päättyisikään itsessänsä, vaan kumpikin yhdessä seuraavan jakson kanssa, elikkä niin, että edellä merkittyin neljän jakson siasta tällä laululla oikeemmin tulisi olemaan vaan kaksi seuraavaa:
v, — —, — —, — —, — —, v/— —, — —, —
v, — —, — —, — —, — —, v/— —, — —, —
Ei varsinaisiksi päätteiksi, vaan seisatteiksi eli levätteiksi nimittäisimmä semmoisia, knn lopputavuet muka edellisissä l:sessä ja 3:nessa jaksossa ovat. Kun suomi ei ilmankaan rakasta loppuvasteita laulannossa, niin jopa vaan luulemmakin niiden tuulta takaa ajavan, jotka vielä semmoisiin seisatteisiinkin noudattelevat vasteita, niinkun kirjassa: uusia virsiä kirkossa ja kotona veisattavia, on läpensä tehty. Semmoinen tyhjän toimitus, vähänkään kaunistamatta eli muuten hyödyttämättä laulantoamme, vaan viehättää laulun- eli virrentekiän mielen joutaviin, ettei tule tärkiämmistä asioista, esimerkiksi mitteestä, sanain alkuvasteesta, murteesta, vaari ottamaan. Ruotsilla ja sukulaiskielillänsä puuttuu monta omaisuutta, jotka suomen laulua sulouttavat, jonka tähden ei kumma ole'kaan, jos niiden kaipuussa noudattelevat seisatteillenkin loppuvasteita, joita toki kielensä on suomea rikkaampi. Eipä taitais aivan tarpeellinen olla aina sanankaan joka seisatteessa loppuminen, vaan välistä niinkin, että sen lopputavut tulisi olemaan seuraavan jakson alusteena. Sillä lailla olemma 6:nessa laulussa sovittaneet jaksot:
Se laivahan linnut-
Kin luoksensa maanittelee.
Kunkin mitan täytteistä sanomma pitkää eli pitkäveroista tavutta iskuksi, lyhyttä eli lyhyitä, jos niitä on usiampia, laskuksi. Murteeksi taas sanomma sanan jakaumista kahteen mittaan korotetulla tavuella laskuun, korottomalla iskuun, ja taitteeksi semmoista sanan jakaumista, että korollinen tulee iskuun, koroton laskuun. Taitetuita sanoja tavataan jaksoissa:
En — tieä, — itse'- — känä.
Mä — pääni — vaipu- — esssa.
Vaan — raahti- — sinko — mennä.
Mä — ystä- — vistä — ni, j.n.e.,
joissa sanat itse'känä, vaipuessa, raahtisinko, ystävistäni ovat taitetut. Murretuita sanoja taas löytään jaksoissa:
Ku- — vasti- — messa- — si.
Si- — täi' pi- — mitti- — vät
Se — myös ly- — hyt i- — ältä- hän.
Mi- — tä a- — jatte- — lenkin.
I- — kävi- — ä i- — loni.
Ne — tyhji- — ä ku- — vaami- — a.
Jo — lähti — pois pa- — kene- — maan.
Jo- — en la- — helle — laski- — hen.
Laivo- — a lä- — hette- — lee.
Vielä- — kin nä- — kisin — laivan.
Vaali — a va- — pise- — vainen — koitti.
Ei le- — poa — vaan le- — votto- — muutta.
Lausui — vasta — ten va- — litta- — jalle
Talo- — ni ta- — vara- — ni ja — maani, j.n.e.
Näissä ovat sanat: kuvastimettasi, pakenemaan, lyhyt, iältähän, sitäi, pimittivät, ajattelenkin, kuvaamia j.n.e. murretut runolaulussa yleensä tavattavan murteen jälkeen. Semmoista murrosta runolaulu pitääkin kauniimpana rakento-omaisuutenansa, ei kuitenkaan sillä tavoin ymmärtäen, että jokaisessa jaksossa pitäisi murros löytymän, vaan niin, että murretuita jaksoja tavataan vaihtelemalla taitettuin eli muuten murrotonten kanssa. Emmekä epäile murroksen samalla tavalla viljeltynä kaunistavan kaikkea suomalaista laulantaa, kun vaan korvamme kerran ruotsalaisuudesta vapaina ennättivät tottua suomen luontaiseen laulusuloon. Ruotsin laulussa murrosta ei lajinkaan tavata, aika harvoin taitostakin; siitä eikö tulle, että suomeakin nykyisempiin lauluin kirjoittajat ovat murrosta välttäneet, ja ikäskun virhenä pitäneet.
Suomen runolaulussa alkaa tavallisesti kaksi sanaa kussakin jaksossa yhdellä äänikkeellä, eli yhdellä kerakkeella ja äänikkeellä, jota sen omaisuutta nimitämmä alkuvasteeksi. Voisi myös alkuvasteeksi lukea senkin, kun kahdella sanalla jaksossa on eriäänikkeensä joko sanan alussa, eli niin, että alkavat yhdellä ja samalla kerakkeella, vaan sitä seuraava äänike on kummassakin erilainen. Edellistä lajia, jota vaan varsinaiseksi alkuvasteeksi sanoisimmakin, tavataan jaksoissa:
Viepi kullan vierahille,
Teille tietämättömille.
Ristikkäistä vasten vaipununna,
Rinta riutununna.
jälkimJistä alkuvastetta on seuraavissa jaksoissa:
Siipi kun suhauttaisi,
Ehkä kulta katsahtaisi.
Tuuli taas puhaltelee,
Laivoa lähettelee.
Mitä enemmin yhtä sukua ne eriäänikkeet tässä jälkimmäisessä alkuvasteessa ovat, sitä likemmä tulevat varsinaista alkuvastetta, jonka tähden jos toisessa on o, toisessa a eli u — yhdessä ö, toisessa ä eli y — yhdessä e, toisessa ä eli ö — yhdessä i, toisessa e eli y äänikkeenä, niitä suuresti ei varsinaisesta alkuvasteesta eroita, esimerkiksi:
Taas tuossa toinen taivahan.
Jo lähti pois pakenemaan.
Sitte ennen iltoa
Taas kotihin kulkea.
Jo oli lintuset levolla
Väsynehet veisustaan.
Ainoastansa silloin tulee alkuvaste laulua kaunistamaan, koska se ikäskun itsestänsä syntyy, jolla tavalla se luontaisilla runoniekoilla syntyykin, sillä tietämättä koko alkuvasteesta, mitä onkaan, käyttävät sitä kuitenkin runoissansa, eivätkä taida siitä sen parempata selitystä antaa, kun sanain sillä lailla vetävän yhden toistansa. Mutta missä semmoista sananvetoa ei ole, siinä jääpi myös alkuvaste viljelemättä, jonka tähden parahimmissakin runoissa monta alkuvasteetonta jaksoa lomittain tavataan. Missä sen noudattaminen tulisi vähänkään esteeksi lauseen luontaisuudelle, siinä on parempi heittää koko alkuvaste sillensä, kun ei olekaan alkuvaste laadustansa esteeksi, vaan myötäisyydeksi lauseelle. Siitä syystä näissäkin suomentamissa kyllä tavataan alkuvasteettomia jaksoja — ja epäilemättäkin on mitteen ja murteen tarkka vaarin-otto suuremmasta arvosta laulun soinnulle, kun alkuvaste.
Välistä tulee sanan loppu-äänike ikaskun hupenemaan seuraavan sanan alku-äänikkeeseen. Semmoinen huvento, runolaululle omainen, ei liene muussakaan laulussa vierottava, vaikkei se kyllä olekaan niin välttämättömästi tarpeellinen suomalaisessa laulannossa, vaan kreikalaisen laulun tapaan sattumoihin heitettävä. Ainoastansa äänikkeet a, ä, i taitavat sillä lailla huveta, vaan muut äänikkeet pysyvät hupenematta. Siitä syystä saatamme runolaulun tapaan hyvästi kirjoittaa mainittuin ääniketten hupenemalla:
Jonk' on antanut.
Pesäsi kyll' on pieni.
Tok' onni ihmisen.
Hän viel' isostelee.
On monta, joill' on aitat,
Last' ei kätkyessä säästä.
Siell' ei meitä milloinkaan.
Kert' oli hänellä käet punaiset, j.n.e.
Mutta myös ääniketten hupenematta voipi kirjoittaa:
Syämeni on täynnä.
Unettomia yöni.
Mitä ajattelenkin.
Ikäviä iloni
Jos kuin ylkä itkenee.
Siinä itki illan neitokainen.
Ennättävä ehkä ennemminkin
Orihinsa aioista ylitse, j.n.e.
Myös tapahtuu äänikkeen huvento tavallisimmasti semmoisissa sanoissa, jotka täysinäisinä olivat kaksitavuisia (e.m. koska, sillä, mieli), harvemmin neli-, kuusi- ja muissa paritavuisissa (näkemättä, ajateltavaksi j.n.e.). Kolmi-, viisi- j.n.e. -tavuisissa sanoissa, niinkun myös ylehensä semmoisissa, joissa se huvettava äänike seuraa korotonta tavutta (alusta, äänellisesti, sanelemattansa), lienee huvento tuskin suattavakaan, eikä koskaan, olkaan sana kuin monitavuinen tahansa, silloin koska loppuäänikettä seuraa puoli-ho...', joko kirjoitettuna eli ilman (yhä', löyä', etsi', ylistä', ulomma').