VI. EMERITUS 1897-1904.
V. 1897 oli Tukholmassa toimeenpantu taide- ja teollisuusnäyttely kuningas Oskari II:n hallituksen 25-vuotis-riemujuhlan viettämiseksi, ja sen yhteydessä oli päätetty m.m. pitää uskonnontieteellinen kongressi elok. 31 — syysk. 4 p. Kutsumukseen ottaa osaa kongressiin, jonka presidenttinä oli Visbyn piispa von Schéele, oli Kihlman jo toukokuulla antanut myöntävän vastauksen, ja elok. 30 p:nä hän toht. Erkki Kailan (Johansson) seurassa lähti Express-laivalla Tukholmaan. Ilma oli kaunis, mutta yö niin pimeä, että laivan täytyi Hankoniemessä odottaa päivää. Matkustajia oli paljon. "Kuultiin englantia, ranskaa, saksaa, venäjää, ruotsia. Sitä kieltä vain ei kuultu, jota enemmistö puhuu siinä maassa, jonka vesiä kuljettiin, suomea. — Ylen merkillistä!" Aamulla viivyttiin puolitoista tuntia Turussa, ja Kihlman unohti parturin luokse palttoonsa, jonka taskussa oli kiikari, joten hänen oli pakko ostaa uusi Tukholmassa. Sinne tultiin tiistai-aamuna syysk. 1 p:nä, jolloin kongressin juhlallinen avaus jo oli tapahtunut.
Toht. Kailan mukaan oli Kihlman tavattoman harras kuulemaan keskusteluja, itse kuitenkaan esiintymättä. Vaimolleen hän kirjoitti (3/9): "En kadu, että olen tullut kongressiin. Tosin en ole saanut uusia tietoja, mutta kumminkin vaikutelmia, joista säilytän mieluisan muiston. Olen nähnyt ja puhutellut henkilöitä, jotka tietojensa ja henkisten lahjojensa puolesta ovat hyvin eteviä ja äärettömästi etevämpiä kuin mihin Suomessa ollaan totuttu." Niin prof. A. Meyer (Bonn), prof. Chantepie de la Sayssaye (Amsterdam), prof. S. Michelet (Kristiania), past. Martensen-Larsen (Tanska). Paitsi kongressin kokouksissa kävivät matkatoverit yhdessä Mosebackella (Kihlmanin muistellessa käyntiään siellä 1851 silloisine mietteineen ja tunteineen) ja Drottningholmassa. Saman päivän illalla (lauant. 4/9) Kaila palasi Suomeen, jotavastoin Kihlman vielä jäi yhdeksi viikoksi.
Kongressin teologeista Kihlman tunsi ennestään upsalalaisen prof. O. F. Myrbergin [Myrberg, ent. exegetiikan professori, oli täysin palvellut. Hän kuoli 22/3 1899, 75-vuotiaana. Myrberg oli samoin kuin Kihlman nuorempana ollut J. T. Beckin vaikutuksen alaisena.], joka sunnuntaiaamuna tuli häntä tapaamaan. Heidän välillään syntyi keskustelu uudenaikaisesta V. Testamentin kritiikistä ja Kristus-kysymyksestä. "Minusta Myrberg on jotenkin vanhalla kannalla V. Test:iin (esim. Danielin kirjaan) nähden. Myrbergistä: ei profeetat ja laki, vaan laki ja profeetat. Kristukseen katsoen olimme yksimielisiä pitäessämme kiinni hänen tosi-ihmisyydestään, joka ei ole (vain) näennäistä (ett sken), niinkuin tavallisesti käsitetään. — Se oli kelpo hetki." Sitten he menivät yhdessä Adolf Fredrikin kirkkoon, missä kirkkoherra Hellman, ehdoton oikeauskoinen, saarnasi. "Teksti Math. 15-29. Aine: kaikki paha, joka heitetään Jeesuksen jalkojen juureen, parannetaan. Väärä lausuntatapa (falsk deklamation). Käsittely allegorinen. Tekstiä pidetään Jumalan sanana, mutta se sivuutetaan ja saa arvonsa siihen pannuista ajatuksista. Saarna epätyydyttävä. Herran-ehtoollisella esiintyi kaksi pappia täydessä korupuvussa (skrud) muistuttaen kreikkalaisia pappeja Valamossa. Kirkko täynnä, ja jumalanpalvelus juhlallinen menojen komeuden kautta." Paluumatkalla Kihlman antautui puheisiin papilta näyttävän vanhuksen kanssa. Se olikin rovasti Ahlberger. He puhuivat eduskuntalaitoksen muutoksesta, Almqvistista, piispa Fahlcrantzista y.m. Kun Kihlman oli sanonut nimensä, mainitsi rovasti, että hänen äitinsäkin oli nimeltä Kihlman. "Ukko oli 80-vuotias; hänen rouvansa oli reipas ja hoiti häntä huolellisesti." Vielä samana iltana oli Myrberg toisen kerran käynyt Kihlmanilla, ja kun tämä ei ollut kotona, oli hän istunut ja odottanut häntä. Kihlman viipyi kuitenkin niin myöhään, etteivät he tavanneet toisiansa. Myrbergin ystävällisyys liikutti Kihlmania: heillä olisi kyllä ollut puhuttavaa toistensa kanssa. — Toinen entinen tuttava oli kirkollistoimiston päällikkö Gustrin, joka parikymmentä vuotta ennen oli käynyt Helsingissä tutkimassa ruotsalaisen normaalilyseon järjestystä ja toimintaa. Hänenkin kanssaan Kihlman seurusteli. — Vihdoin hän kävi kongressin ensimmäisen sihteerin, ritschliaanin, past. Sam. Andr. Friesin luona, missä hän, kertoo Kaila, sai mitä kunnioittavimman vastaanoton. Heidän mielipiteissään oli ollut paljon yhteistä. Friesin vieraskirjaan oli Kihlman kirjoittanut mielilauseensa: Schädliche Wahrheit, ich liebe dich mehr als die nützliche Lüge, ja piti Fries sitä niin mieleen pantavana, että hän antoi rouvansa kutoa sen ryijyyn, joka kiinnitettiin hänen työhuoneensa seinään. [Lause: "Vaarallinen totuus, minä rakastan sinua enemmän kuin hyödyllistä valhetta" on Goethen oma. Kihlman käytti sitä ensi kerran mottona tutkimuksessaan lapsenkasteen uskonkappaleesta.]
Muutoin käytti Kihlman enimmän ajan perehtyäkseen näyttelyn eri osastoihin, osoittaen siinäkin tavallista perusteellisuuttaan. Palatessaan keskiviikkona näyttelystä huomasi hän kadottaneensa kultakellonsa. Emäntänsä neuvosta hän pani ilmoituksen sanomalehtiin, mutta arvellen kellon iäksi menneen hän seuraavana päivänä osti uuden. — Perjantai-iltana (10/9) Kihlman lähti Express-laivassa kotimatkalle, ja seuraavana iltana hän oli Helsingissä. — Jonkun ajan kuluttua sai hän palttoonsa Turusta ja, mikä oli kummempi, myöskin Tukholmasta kellonsa, jonka muuan vanha rehellinen vaimo oli löytänyt, ja matkan näkyvänä tuloksena oli hänellä siis kaksi kelloa ja kaksi palttoota!
* * * * *
Kihlmanin käynti uskonnontieteellisessä kongressissa ei johtunut satunnaisesta päähänpistosta eikä myöskään luonnollisesta halusta käyttää emeritusvapauttaan virkistävään ulkomaanmatkaan. Syy oli syvemmällä, nimittäin samassa sammumattomassa totuudenharrastuksessa, joka jo nuorena oli vienyt hänet ulkomaille etsimään kristityitä ja vanhana oli saanut hänet uudestaan antautumaan väsymättömiin opintoihin. Tietopuolinen syvennys, totuudenvalon laajennus niinkuin muinoinkin päämääränä Kihlman näet nykyään tahtoi perehtyä siihen uuteen teologiaan, joka Albrecht Ritschlin perustamana 1870-luvun keskivaiheilta alkaen oli saanut perin lahjakkaita, hartaita edustajia ja kehittäjiä useissa Saksan yliopistoissa. — Vaikka tässä ehkä laajempikin "ritschlianismin" kuvaus olisi paikallaan, viittaamme vain muutamiin pääpiirteisiin. Suunnan tarkoitus ei suinkaan ollut luopua luterilaisen kirkon perustuksista, vaan päinvastoin vapauttamalla Lutherin periaatteet skolastisesta metafysiikasta juontuvista lisäyksistä kehittää niitä entistä hedelmällisemmiksi käytännölliselle kristinuskolle. Raamattu tunnustettiin ehdottomasti uskonnollisen totuuden lähteeksi ja eritoten Uusi Testamentti, jonka kolme ensimmäistä evankeliumia sisältää vanhimman kirkon luotettavimmat todistukset Jeesuksen opista semmoisena, kuin se oli, ennenkuin siihen oli sekaantunut platonilaisia y.m. lisiä. Näiden evankeliumien yhtä vähän kuin raamatun uskottavaisuutta yleensä ei kuitenkaan perustettu jumalalliseen inspiratsioniin eli innoitukseen, vaan niiden historialliseen alkuperäisyyteen. Ritschlin käsitys Kristuksesta perustui lähinnä Kristuksen todistuksiin itsestään, missä hän esitteleikse Jumalan ihmiskuntaa koskeviin rakkaudenpäätöksiin täysin perehtyneenä profeettana, jonka Jumala on lähettänyt perustamaan Jumalan valtakuntaa maan päälle. Hänessä, tosi-ihmisessä, on Jumala armon ja uskollisuuden muodossa ilmestynyt rakastavana isänä ihmisille, mutta kysymys Kristuksen ennaltaolosta (Logos-oppi) ei ole tämän yhteydessä välttämättömästi selvitettävä, sillä lunastususkolla on vain tekemistä historiallisessa Kristuksessa ilmestyneen Jumalan kanssa. Synnin yleisyys tunnustetaan kokemuksen vahvistamana tosiasiana, mutta ei Kristus enemmän kuin apostolitkaan puhu perisynnistä. Lunastus (vanhurskauttaminen ja sovitus) on siinä, että katuvalle syntiselle synnit annetaan anteeksi, joten syyllisyys Jumalan edessä poistetaan ja syntinen vanhurskautetaan ottaakseen osaa Jumalan valtakunnan rakentamiseen ja tullakseen osalliseksi siinä vallitsevasta Jumalan lapseudesta, joka sisältää liikevoiman rakkauden läpitunkemaan eetilliseen toimintaan. —
Ritschlin käytännöllinen kristinuskon käsitys (Kaftan: "Die Religion ist eine praktische Angelegenheit des menschlichen Geistes") antoi täyden vapauden niin hyvin luonnontieteelliselle kuin historialliselle tutkimukselle, ja siitä johtui että kaikki harmonistinen sovittelu näiden ja uskonnon välillä oli tarpeeton. Tämän hyväksyi Kihlman sitä hartaammin, kun apologeettinen sovittelu alusta alkaen oli hänen vilpittömälle luonteelleen vastenmielinen. Toiseksi Ritschlin eetillinen elämänihanne saattoi maallisen kutsumuksen täyteen arvoonsa, mikä myös oli Kihlmanille tärkeä.
Mitä suurimmalla hartaudella antautuen raamattukriitillisiin sekä kirkko- ja dogmihistoriallisiin tutkimuksiin ritschliaanit aikakauskirjoissa ja tieteellisissä ja yleistajuisissa kirjajulkaisuissa edelleen kehittivät vapaamielistä suuntaansa. Seuraten tätä kirjallisuutta tapahtui, että Kihlmanista, entisestä Beckin oppilaasta, vähitellen tuli "maltillinen ritschliaani", s.o. hän omisti uudenaikaisesta saksalaisesta teologiasta, mitä hän saattoi vakaumuksella hyväksyä. Tämä selittää, miksi hän kävi Tukholmassa.
Näiltä ajoilta ei ole niin seikkaperäisiä todistuksia Kihlmanin uskonnollisen elämän kehityksestä kuin 1850-luvun alkuvuosilta, mutta viittauksia siihen ei kuitenkaan puutu. Että se juontui siltä ajalta, jolloin v. Rohden vielä oli täällä, todistaa seuraava tunnustus (31/1 1897): "Se läheinen suhde, joka kehittyi meidän kesken Sinun virka-ajallasi Helsingissä, on suuresti vaikuttanut uskonnolliseen kehitykseeni, ja koska pidän tätä kehitystä kehityksenä parempaan päin, niin tunnen olevani Sinulle syvässä kiitollisuudenvelassa. Olen Sinuun yhdistetty mitä sisimmillä siteillä." [Eräässä toht. von Rohdenin kirjeessä, joka on painettu julkaisuun Die Geschichte der deutschen Gemeinde in Helsingfors (Helsingfors 1914) ja jossa hän puhuu helsinkiläisistä tuttavistaan, mainitaan Kihlman seuraavin sanoin: "In innigster Geistesgemeinschaft aber war ich mit Kihlman von Normallyceum verbunden, der mit seinem forschenden Geist und seiner suchenden Seele mir in den letzten Jahren immer näher trat.">[ Ja mainittuaan, että hänellä 72-vuotiaana oli hyvä terveys, sekä vähentymätön työvoima ja työhalu, niin että jaksoi tehdä työtä 16 tuntia päivässä, hän lisää samassa kirjeessä: "Monessa kohden olen vielä keskeneräinen. Mitä raamatun inspiratioon tulee, olen jotenkin selvillä: vanha inspiratio-oppi on minulle mahdoton. Samoin (vanha) kristologinen (oppi), mutta kuinka kauas siinä voi ja tulee mennä, on sub judice. Olen lukenut ja uudestaan lukenut Beyschlagin Jesu Leben samoin kuin Kaftanin esityksen Logos-opista Theol. Zeitschriftistä y.m. siihen kuuluvia kirjoituksia. Valtiopäivät ovat keskeyttäneet opintoni." —
Mutta jo eräässä puolitoista vuotta vanhemmassa v. Rohdenille kirjoitetussa kirjeessä (14/6 1895) tapaamme valaisevia kohtia: — Hän sanoo pitävänsä toht. Radea niin suuressa arvossa sentähden, että hän ei muiden "modernien" tapaan anna vietellä itseään mielenosoituksiin. "Se todistaa tosi voimaa. Hän voi odottaa." — Edelleen hän kiittää prof. Gottschickin (Tübingen) alkajaisesitelmää, jolla hänen mielestään on pysyvä arvo. "Ainoastaan yhtä lausetta en voisi allekirjoittaa: Totuuden perille pääseminen ei ole tutkijan suurin ilo, vaan se palvelus, jonka hän sillä tuottaa yhteiselle elämälle. Hän tarvitsee sen vakaumuksen, että lopulta kaikki hänen tuloksensa vaikuttavat sen edistämiseksi. Minusta on totuuden keksiminen korkeinta, sillä minä olen ennaltaan vakuutettu, että ainoastaan totuus voi elämää edistää. Vaikka siltä näyttääkin, että totuus ensiksi saattaisi vaikuttaa vahingollisesti, niin on se vain näennäistä. Sen vuoksi pidän kiinni Göthen lauseesta: 'Schädliche Wahrheit, ich liebe dich mehr als die nützliche Lüge.' No, sitä tarkoittaa kai Gottschickkin. Ajattelen vain että 'ilojen' vertailu olisi voinut jäädä sikseen." —
Eräs mieltäkiinnittävä kohta samassa kirjeessä osoittaa, kuinka tarkasti Kihlman seurasi uskonnollisen elämän ilmiöitä Saksassa: "Kirkollisista tapahtumista Saksassa on varmaan maakuntakirkollinen (landeskirchliche) kokous Berlinissä toukok. 8 p:nä yksistään historiallisessa suhteessa tärkein. Evankelis-luterilaisen kirkon edustajat koko maasta kokoontuvat toimeenpannakseen suurenmoisen mielenosoituksen, ei erästä yksityistä teologista tiedekuntaa, vaan yleensä teologisia tiedekuntia s.o. nykyistä teologista tiedettä vastaan. Todella merkillinen tapaus. Ja hyökkäys oli kaikella huolella suunniteltu. Neljältä eri kummulta piti raskaalla tykistöllä ammuttaman. Jännityksellä olen odottanut tietoja suurelta sotatanterelta, en taistelusta, sillä eihän surmattava vihollinen ollut saapuvilla, vaan siitä, miten sotapäälliköt johtaisivat liikkeitä ja miten armeija menettelisi. Chronik on tyydyttänyt uteliaisuuttani. Olin odottanut, että valitut johtajat olisivat mainehikkaampia miehiä. — Minulle ainakin ovat Kobelt ja Müller Güterloh'sta tuntemattomia suuruuksia. Minun täytyy sanoa, että odotin parempaa. Puhujat ovat mielestäni vahingoittaneet omaa asiaansa. Jos kuuluisin heidän puolueeseensa, olisin pahasti hämilläni, ja jos tulisi lähemmin tarkastaa puheita, niin tekisi vanhan kokemuksen: 'difficile est satyram non scribere.' Ensimmäinen puhuja, prof. Zorn, huomauttaa ujostelematta katol. kirkon onnellisista oloista. Siellä ei tiedetä pahasta, josta evank. kirkko kärsii. Luonnollisesti tulee meidän siis ottaa se esikuvaksemme, onhan se kadehdittava. Että evank. kirkko ja katolinen periaatteellisesti eroavat toisistaan, sen professori unohtaa. Hänestä ne ovat rinnakkaiskirkkoja, jotka eroavat vain siinä, että jälkimmäisellä on Confessio Tridentina, edellisellä Concordiakirja. Johtopäätös olisi nyt selvä, mutta hän ei uskalla olla loogillinen. Hänen vaatimattomuutensa estää häntä asettamasta samoja vaatimuksia evank. kirkkoon nähden, vaikka hän lähtee katol. kirkon oikeuksista, mutta siten hän on epäjohdonmukainen. Hän olisi iloinen, jos professorit olisivat samalla tavoin sidotut, kuin (katol. kirkossa) on laita Tridentin uskontunnustukseen nähden. Käytännöllisistä syistä on hänestä arveluttavaa vaatia semmoista valaa. Koko käsitystapa on roomalaiskatolirien. Niin kauas on siis tultu protestanttisessa Saksassa 19 vuosisadalla."
"Toinen puhuja on ankara katumuksensaarnaaja mieheen katsomatta. Ei ainoastaan Harnackin, Kautzschin ja Meinholdin syntejä luetella, vaan myöskin Schlatterin, Stöckerin ja Erlanger-koulun, joka viimemainittu jo on menettänyt kaksi evank. perusoppia, ja Greifswaldissakin on ilmaantunut harrastus, joka vie kummallisiin tuloksiin. Siis: kaikkialla syntisiä professoreja. Ja minkälaisia syntejä? On synti, ettei Moosesta pidetä hänen kirjojensa tekijänä, on synti puhua Deutero-Jesaiasta, synti tehdä loppu Bileamin aasista, synti olla hyväksymättä vanhaa inspiratsioniteoriaa. Ja kuitenkin hän vakuuttaa, ettei hän ole tieteen vihollinen. O sancta simplicitas! Jos sellaista puhuttaisiin täällä Suomessa jossakin pappiskonferensissa, olisi se käsitettävissä, mutta oppineessa Saksassa ja juhlallisesti kokoonkutsutussa suuressa maakuntakirkollisessa kokouksessa, se on uskomatonta." — Tähän tapaan Kihlman arvostelee kokousta ja lausuu, että hänen mielestään olisi ehkä oikeinta jättää mielenosoitus kokonaan huomioonottamatta. "Totuus pakenee melua ja intohimoja."
"Täällä Suomessa", lausuu Kihlman vihdoin, "elämme jotenkin naiivissa tietämättömyydessä niistä kysymyksistä, jotka Saksassa ovat aiheuttaneet kiivaan taistelun. Saattaa kuitenkin ennaltaankin tietää, mille puolelle useimmat asettuisivat, jos heidän täytyisi selvittää asemansa. Minä puolestani en pidä tarpeellisena aloittaa taistelua, ennenkuin itse olen sisässäni vienyt taistelun loppuun. Olen hyvin tyytyväinen, että sisällinen taisteluni voi tapahtua aikana, jolloin ulkopuolella ei vielä ole kovin myrskyistä." — —
Näistä otteista näemme, miten Kihlman iästään huolimatta ehdottomasti oli eteenpäin pyrkiväin "uudenaikaisten" puolella, kuinka hän kunnioitti teologisen tieteen edustajia ja ankarasti tuomitsi ahdasmielistä vanhoillisuutta uskonnon ja kirkon alalla. Mutta toiselta puolen me myöskin huomaamme, ettei hän nyt enemmän kuin ennenkään ollut taipuvainen jurare in verba magistri. Sisällisissä taisteluissa hän etsi totuutta, pääsemättä itsenäiseen vakaumukseen hän ei vastaanottanut mitään uutta. Ja mikä on ehkä merkillisintä: yksinänsä hän taistelee taistelunsa; 70-vuotiaana hän on ensimmäinen uudenaikainen teologi maassamme.
Ettei Kihlman, miten yksinäinen olikin totuudenetsinnässään, kuitenkaan salannut sisällisten taistelujensa tuloksia, todistaa seuraava toht. Erkki Kailan muistelma. Eräänä sunnuntaina keväällä 1897 Kaila oltuaan saksalaisessa kirkossa tapasi Kihlmanin, joka myöskin tuli sieltä, ja oli tämä seurannut häntä hänen kotiinsa. Silloin oli Kihlman sanonut, että uusi teologia oli antanut hänelle kristillisen vapauden. Ennen oli hän aina odottanut pyhän hengen saantia ja luullut, että se ilmaantuisi jollakin erityisellä voimallisella tavalla. Turha odotus oli käynyt raskaaksi, niin kauan kuin hän oli ollut Beckin kannalla. Sitten oli hänelle kumminkin selvinnyt, ettei mitään yliluonnollista hengen vuodatusta ole odotettava. Tulee ainoastaan uskoa ja tuntea, että Kristuksessa on turva ja auttaja.
* * * * *
Syyskuun 25 p:nä 1897 olivat ruotsalaisen normaalilyseon opettajat (paitsi sitä ryhmää, joka jo vuosia ennen oli vetäytynyt erilleen Kihlmanista) kutsuneet eronneen yliopettajan ja rehtorin hyvästijättöpitoihin. Toht. Mellberg ja toht. Appelqvist puhuivat kunniavieraalle, jälkimmäinen entisten oppilaiden puolesta. "Minulle annettiin hyvin suurta tunnustusta", luemme päiväkirjasta, "ja katsoin minä voivani itsestäni ylvästelemättä vastaanottaa sen, koska tiedän aina asettaneeni normaalilyseon ensi sijaan ja uhranneeni sille useimmat päiväni ja tuntini." —
Kun Kihlman täytti 70 vuotta, oli normaalilyseon opettajisto häntä onnitellessaan pyytänyt saada kustantaa hänen muotokuvansa lyseolle hänen rehtorinaikansa muistoksi. Vastaus oli ollut myönteinen siinä muodossa, että Kihlman oli luvannut itse vastata kustannuksista. Tänä syksynä hän nyt täyttääkseen lupauksensa tilasi kuvansa Eero Järnefeltiltä, ja työ alkoi lokak. 17 p:nä — viimeinen istunto oli 20 p:nä tammik. 1898. Taiteilija oli jo 1893 maalannut Kihlmanin muotokuvan, nimittäin sen, jonka hänen vanhin poikansa omistaa ja joka on jäljennettynä tämän teoksen alussa, mutta siitä huolimatta meni pimeän vuodenajan vuoksi tähän toiseen kuvaan paljon aikaa. Ainoastaan kauniina päivinä Kihlman näet kävi Järnefeltin luona Kaivopuistossa, missä työ suoritettiin. Aivan toisin kuin 1893 kuuluu hän istunnoilla olleen erittäin puhelias — kenties piti hän vasta nyt taiteilijaa tuttuna. Tämä kertoo hänen vapaa- ja avomielisyydellä, joka nuoremmassa herätti ehdotonta kunnioitusta, jutelleen elämästään, uskonnollisista ja muista kokemuksistaan. Järnefelt oli saanut sen käsityksen, että Kihlmania joissakin määrin vaivasi se vastakkaisuus, joka kieltämättä oli olemassa hänen teologisten ja liike-harrastustensa välillä. Ilmeistä oli kuitenkin, että kaksinaisuus johtui luontaisten lahjojen laadusta, hän kun oli mietiskelijä ja käytännöllisyyteen taipuva samalla kertaa. Keskeisintä hänessä oli ehkä järjestyksen vaisto ("olen aina harrastanut selviä käsitteitä"). — Sinä aikana, jolloin muotokuvaa maalattiin, oli tapahtunut että Weilin & Göös O.Y:n johtokuntaa oli moitittu pelikorttien painattamisesta ja myynnistä. Kihlmanillakin oli osakkeita yhtiössä, mutta, käsittäen asian liikemiehen kannalta, hän ei ollut yhtynyt moitteisiin. Kun asia tuli tunnetuksi, oli häntä julkisesti pistelty siitä. Tietysti Kihlman ei ryhtynyt julkisesti puolustautumaan, ja Järnefelt arveli, että tässä ilmaantui sovittelu teologin ja liikemiehen moraalin välillä. Mutta todellisuudessa hän erehtyi. Lähteistämme käy ilmi, että Kihlman kaikessa hiljaisuudessa — möi osakkeensa. [Samoin kuin Weilin & Göösin osakkeensa, möi Kihlman jo 1880-luvulla osakkeensa Helsingin Anniskelu Oy:ssä, jotka hän aikanaan oli merkinnyt siinä toivossa, että se edistäisi raittiutta. Kun hän huomasi pettyneensä, hän lyhyessä ajassa möi osakkeet.]
* * * * *
Hämmästyttävä on se kirjojen paljous, jonka Kihlman näinä vuosina itselleen tilasi Akateemisen kirjakaupan kautta. Marraskuulla 1897 hän m.m. tilasi prof. Julius Kaftanin (Berlin) vastailmestyneen Dogmatiikan. Se saapui 10 p:nä jouluk., ja hän istui koko päivän kotona lukien tätä Ritschlin oppilaan uutta teosta. Kirja kiinnittää häntä sitten päivä päivältä aina tammikuun 16 p:ään 1898, jolloin hän k:lo 12 yöllä merkitsee päiväkirjaansa: "Lukenut loppuun Kaftanin dogmatiikan, tämän erinomaisen merkillisen ilmiön dogmatiikan alalla, merkillisen erittäin sen vuoksi, että tekijä tekee täyttä totta uskonpuhdistuksen periaatteesta kristillisestä uskosta. Kaikki opinkappaleet suhtautetaan kristilliseen uskoon ja saavat merkityksensä tästä suhteesta. Kaikki, joka on sopusoinnussa tämän uskon kanssa, säilytetään, jonka vuoksi tätä dogmatiikkaa voitaisiin eräässä merkityksessä sanoa suurimmassa määrässä vanhoilliseksi (konservativ), jopa kirkollisesti vanhoilliseksi (esim. kaste- ja vanhurskauttamisopissa actus forensis-toimena), mutta toiselta puolen vapaamieliseksi s.o. epäkirkolliseksi, tekijä kun kuorena poistaa paljon, jota on pidetty välttämättömänä oikeauskoisuudelle (huomaa esim. suhde pyhään raamattuun, perisynti, kristologia, eskatologia). — Olisi mielenkiintoista kirjoittaa ilmoitus kirjasta, mutta se olisi luettava vielä kerran ja mistä saada aikaa siihen? Tosiasia on, että kirja puhuu omalletunnolle niin voimakkaasti kuin mikä tahansa lukemani kirja. Se on korkeimmassa merkityksessä rakentava, samalla kuin se on alasrepivä."
Vuoden lopulla oli Arthur Hjelt käynyt pyytämässä, että Kihlman kirjoittaisi jotain Teol. aikakauskirjaan. Vastaus oli kielteinen, mutta nyt kun hän oli täynnä Kaftanin kirjan vaikutelmia, päätti hän kuitenkin kirjoittaa, ei varsinaista ilmoitusta, vaan selostuksen teoksen alkupuolesta s.o. uskontoa, kristinuskoa, ilmestystä ja p. raamattua koskevista periaatteellisista kysymyksistä. Tämä selostus, joka jakaantuu neljään numeroon, on objektiivisen tarkka ilman mitään arvostelua. Kumminkaan lukija ei epäile, että Kihlman yleensä hyväksyi Kaftanin periaatteet, sillä lopussa hän kehoittaa ostamaan kirjaa, kuitenkaan takaamatta, että johtopäätökset olivat "yhtä hyväksyttävät kuin periaatteet". Vihdoin hän ilmaisee tuumivansa jatkaa ja silloin myöskin ryhtyä kritiikkiin — mutta se jäi toteuttamatta. —
Edellisen yhteydessä pieni kuvaava piirre. — Lydia Hällfors, Kihlmanin vanha oppilas ja ystävä Pietarsaaren ja myöhemmiltäkin ajoilta, oli tänä talvena käynyt Helsingissä. Vanhan tapansa mukaan oli Kihlman puhunut hänen kanssaan uskonnollisista asioista ja nähtävästi myöskin erinäisistä muuttuneista käsityksistään. Epäilemättä Lydia silloin käsitti enoansa väärin, sillä palattuaan Ouluun hän kirjoitti kirjeen, missä hän m.m. lausui: "Rakas eno, älä mene pois Jeesuksesta Kristuksesta!" Siihen Kihlman vastasi: "En ymmärrä sanojasi. Kun tiedän, etten ole semmoisella tiellä (nimittäin poispäin Kristuksesta), koska täydestä vakaumuksestani pidän kiinni siitä, että Jumala juuri Jeesuksessa on ilmaissut olentonsa, niin että me Jeesuksessa voimme nähdä Jumalan, niin täytyy minun uskoa, että Sinä olet väärin ymmärtänyt sanojani, ja koska minä toivon, ettet Sinä ilman syytä ole levoton minun tähteni, niin kirjoitan tämän Sinun itsesi takia." Tietysti kirjeenvaihto ei mitenkään häirinnyt heidän ystävyyssuhdettaan. —
* * * * *
Keväällä 1898 tuli uuden talon rakennus valmiiksi, ja toukok. 30 p:nä tapahtui Kihlmanin kodin muutto. Itse työn aikana oli perhe mielenkiinnolla seurannut sen edistystä. Ylijohto oli Oswaldilla, mutta Kihlman itsekin saattoi usein pistäytyä työmaalla, sillä olihan viimeinen vuokra-asunto, Kasarmikadun n:o 22, itäpuolella samaa korttelia, jossa uusi talo nousi. Rakennus on 4-kerroksinen ja tuli maksamaan noin 400,000 mk. Kihlman itse asettui 2:seen kerrokseen, ja oli hän silloin niin virkeä, että hän juosten, niinkuin nuorukainen ("som en yngling"), sanoi hän itse, meni rappusia ylös uuteen kotiinsa. Oswald sai myöskin heti asunnon perhetalon 3:nnessa kerroksessa, mutta Henrik ja Lorenzo muuttivat sinne vasta myöhemmin.
Kesä vietettiin Rulluddilla. Hänen terveytensä pysyi hyvänä, samalla kuin läheiset kuolemantapaukset muistuttivat hänelle elämän epävakaisuutta. Kesäk. 14 p:nä "vanha ystävä", rovasti A. O. Törnudd, joka sairaana oli tullut Helsinkiin ja tunsi kuoleman lähestyvän, kutsui hänet luokseen hyvästijätölle; 29 p:nä hän kuoli. A. A. Favorin taasen kuoli sydämenhalvaukseen 15 p:nä heinäk., ja vihdoin 16 p:nä lokak. arkkipiispa Renvall. Kunkin ystävän poismeno herätti Kihlmanissa saman ajatuksen. "Piiri supistuu supistumistaan; pian olen yksin jäljellä. Hyvä jumala! Minä kiitän Sinua, että olet antanut minun elää parannuksekseni." Kun hän kuuli kerrottavan Favorinin helposta kuolemasta, hän huudahti: "Jumala suokoon, että saisin kuolla yhtä helposti."
[V. 1894 oli Kihlman tavannut Christh. Welt-lehdessä seuraavat
Em. Geibelin säkeet, jotka hän kirjoitti muistikirjaansa:]
[Eng und enger wird der Kreis
Täglich deiner Lieben,
Die im Jugendmorgenroth
Dir Geleit gegeben.
Ach, wie viele nahm der Tod,
Wie viel mehr das Leben.
Neue Freundschaft schliesst sich schwer
An des Winters Grenze,
Wurzeln treibt das Herz nicht mehr,
Wie dereinst im Lenze.]
Kihlmanin päähuvi niin maalla kuin kaupungissa oli yhä lukeminen. Uskonnollisen kirjallisuuden ohella hän tänä kesänä ja syksyllä luki Carlylen laajan Fredrik II:n historian ja Kantin Erkenntnisslehre'n. Kun hän oli päättänyt jälkimmäisen teoksen (26/10), hän kirjoittaa: "Tärkeä puute tiedoissani ainakin joissakin määrin poistettu", ja alkaa sitten lukea Katzerin teosta 'Kantin merkitys protestantismille'.
Lokakuulla sai Kihlman jonkun vamman jalkaansa, joka viikkokausia esti häntä liikkumasta ulkona ja toisinaan huoneessakin. Tämä vastoinkäyminen oli sitä ikävämpi, kun se esti häntä täyttämästä lupaustaan hoitaa entistä yliopettajan virkaansa marrask. 1 p:stä lukukauden loppuun. Lehtori V. T. Rosenqvist oli näet lokak. 8 p:nä nimitetty uskonnon yliopettajaksi normaalilyseoon, mutta tahtoi viipyä Vaasassa vuoden loppuun. Toiselta puolen lehtori Lauri Ingman, joka oli hoitanut yliopettajan virkaa sen avoinna ollessa, halusi päästä vapaaksi suorittaakseen teol. kandidaattitutkinnon. Tehdäkseen kummallekin palveluksen oli Kihlman luvannut apuansa, mutta sairaana hänen oli pakko peruuttaa sanansa. — Kipeä jalka ei kuitenkaan estänyt häntä lukemasta, mutta kun se alkoi parantua, huomattiin että "oikea silmä, jolla minä luen" oli tulehtunut. [Kihlman käytti lukiessaan vain toista silmää; toisella hän taas näki paremmin etäämmällä olevat esineet. Omituista kyllä oli rouva Kihlmanilla sama säännöttömyys silmissä; lukiessaan hän usein peitti kädellään toisen silmän.] Lääkäri, toht. Nordblad, käski hänen silmää hoidettaessa lukea mahdollisimman vähän. Se oli hänestä kovaa. "Minun täytyy siis luopua tärkeästä ja tarpeellisesta huvistani ja istua omissa ajatuksissani. Mitä voinkaan tehdä? Minun täytyy mukautua välttämättömyyteen. Tapahtukoon Jumalan tahto!" Isonnuslasin avulla hän kuitenkin lueskeli Alexanderin Luther-teosta. Kuuden viikon päästä (26/11) oli Kihlman taas niin toipunut, että hän saattoi käydä ulkona ja työskennellä entiseen tapaansa. —
* * * * *
Terveys on elämänonnen tärkeimpiä ehtoja, mutta kuitenkaan se ei voinut tehdä tätä aikaa Kihlmanille onnelliseksi. On näet muistettava, että ollaan saavuttu routavuosien alkuun, josta lähtien valtiollisten olojemme synkkyys painajaisen tapaan vaivasi jokaista isänmaanystävää. Että musertavat iskut maamme itsehallintoa vastaan ja niiden aiheuttamat tapahtumat tuskallisesti koskivat Kihlmaniinkin, on itsestään selvää. Ettei hän, joka luonteenlaadultaan oli niin pessimismiin taipuva, joutunut kerrassaan epätoivoon, johtuu yksistään hänen luottamuksestaan Jumalaan, totuuden ja oikeuden lopulliseen voittoon.
Jo kutsumus ylimääräisille valtiopäiville tammikuulla 1899 asevelvollisuuslain muuttamista varten sai hänet kirjoittamaan, päiväkirjaansa (keskiv. 20/7): "Joku viikko sitten kuiskailtiin tästä, mutta torstaina kenraali Ramsay ei vielä tiennyt mitään asiasta. Mitä on nyt Suomesta tuleva? Miksi tämä kiire? Jotain tärkeää mahtaa olla toimenpiteen syynä. Jumala varjelkoon maa parkaamme ja kansaamme!" — Lokak. 10 p:nä tuli uusi kenraalikuvernööri Bobrikoff Helsinkiin. Hänen tervehdyspuheensa oli Kihlmanista "onnettomasti kyhätty". Kumminkin oli se jossakin määrin avomielinen: tavallaan saatiin tietää, mitä keisari ajatteli ja mitä Bobrikoff tarkoitti, mutta sen ohella oli siinä hämäriä lauseita yksilöistä, jotka eivät osoittaneet myötätuntoa toimenpiteitä kohtaan. Siis eivät tunteetkaan olleet vapaita! — Valtiopäivien avajaisten jälkeen (24/1 1899) Kihlman päättää: "Niin uhkaava asemamme ei ole ollut v:n 1809 jälkeen. Jumala varjelkoon isänmaatamme!" — Tammik. 26 p:nä vaivasi häntä sydämenahdistus (hjertängslan), jonka oli aiheuttanut säädyille tulleiden asevelvollisuutta koskevien asiakirjain lukeminen. "Lukeminen mieltä kuohuttava. Onko väkivalta todella voittava? Ja kansamme kehitys vuosikymmeninä ehkäistävä? Että väkivalta iäksi voittaisi, sitä en tahdo uskoa. Tahdon uskoa tulevaan kevääseen, kansamme ja maamme kevääseen. Mutta paljonko meidän sitä ennen on kärsittävä, sitä ei kukaan tiedä. Jumalan tiet ovat tutkimattomia, mutta kaikki ne ovat hyvyyttä." — Sitten 16 p:nä helmik. Kihlman saa kuulla manifestista perussääntöineen, joka kumosi valtiosääntömme. "Mikä ääretön kurjuus seuraakaan tästä kaikesta! Ja kuitenkin pois epätoivo! Meidän voi kauan käydä kovin pahoin; mutta emme ole vielä nähneet kaikkien päivien iltaa. Vielä Jumala hallitsee ja hänen tahtonsa on lopulta tapahtuva. Vääryyden olemassaolo on vain satunnaista, eikä ikuista. Siis Sinuun, Jumalani, tahdon luottaa kaikessa hädässä, surussa ja vastoinkäymisessä. Lopulta Sinä kuitenkin autat niitä, jotka Sinuun luottavat." — Seuraavana päivänä Kihlmankin oli Ateneumin kansalaiskokouksessa. Hän oli ainoa, joka lausui epäilevänsä, oliko oikein, että kokous tahtoi ruveta senaattoreja neuvomaan, ja poistui allekirjoittamatta resolutsionia, jossa vaadittiin, että senaatti ei julkaisisi manifestia, ja joka lähettilästen kautta toimitettiin senaattoreille.
Lauantaina 18:na ratkaistiin, niinkuin tietty, asia niin, että senaatin enemmistö päätti, että manifesti oli julaistava, samalla kuin keisarille lähetettiin esitys, missä huomautettiin, ettei se ollut syntynyt Suomen perustuslakien säätämässä järjestyksessä, ja anottiin, että hän armossa selittäisi, että tämä lainsäädäntötoimi ei tarkoittanut kansamme perustuslaillisen oikeuden supistamista. Vähemmistö, joka muuten oli yhtä mieltä, katsoi puolestaan, että julkaiseminen oli lykättävä, kunnes vastaus alamaiseen esitykseen oli saapunut. [Senaatin pöytäkirjan mukaan.] Meidän ei tarvitse lähemmin kertoa, minkä myrskyn päätös aiheutti senaatin enemmistöä vastaan, sillä onhan tässä vain kysymys Kihlmanin kannasta, ja se selvenee täydellisesti eräästä kirjeestä Lorenzolle (Vaasaan) 21 p:ltä helmik. — Kirjoittaja alkaa huomauttamalla manifestin tuhoisasta merkityksestä, ja että tästä lähtien kaikki on mahdollista, kun lain turva on poissa. "Niin on asianlaita eikä se salaamalla parane. Mutta mikä on tehtävämme? — Joka tilanteessa on ihmisellä tehtävä, jonka hän on velvollinen kykynsä mukaan suorittamaan. Mikä on nykyhetken tehtävä?"
Mitä senaatin tekoon tulee, hän ei voinut sitä moittia eikä hyväksyä, koska hän ei tuntenut päätökseen vaikuttavia asianhaaroja. Varmaa oli, että senaattorit tunsivat vastuunalaisuutensa. Jos ainoastaan juriidisesti oikea olisi ollut kyseessä, olisi kai oltu yksimielisiä. Mutta kysymys oli myöskin valtiollista laatua, ja silloin saattoivat mielipiteet käydä hajalle. Enemmistön päätöksen seuraukset tulevat näkyviin, mutta mitä olisi seurannut, jos vähemmistö olisi voittanut, sitä ei tiedetä. Itsekkäitä vaikuttimia ei ole oikeutta olettaa. "Siis olen langettamatta tuomiota, sitä enemmän, koska minun ei tarvitse sitä tehdä. Velvollisuuteni on toisaalla". — Yhtä vähän piti Kihlman velvollisuutenaan sekaantua säätyjen tehtäviin, koska hän ei enää ollut valtiopäivämies. —
"Mutta suuren kysymyksen: mikä on tehtävä? olen kohdistanut itseeni Suomen kansalaisena. Pidän näet kiinni siitä, että joka miehellä ja naisella maassamme nyt on tehtävänsä ja että kullekin on ylen tärkeää selvittää se itselleen. Toinen toistaan seuraavan iskun vaikutus on ollut musertava. Olen väännellyt itseäni kuin mato. Olen tuskitellut niin, että sydän on tuntunut olevan pakahtumaisillaan. Luonnollinen tunne suuntautuu täydelliseen epätoivoon. Ihan itsestään on solumassa tähän kuiluun. Mutta onko se tehtäväni? Ei, sanon minä, ei se voi olla tehtäväni. Mikä se sitten on? Sen täytyy suuntautua kokonaan vastakkaiselle taholle s.o. poispäin epätoivosta. Niin, velvollisuuteni on varmaan olla noudattamatta luonnollista taipumustani, joka aina uudestaan tunkee esiin, ja päinvastoin koettaa kohottautua raivoavien aaltojen yli, yhä uudestaan miehuullisesti taistella alakuloisuutta vastaan. Niin, Lorenzo, tämä on mielestäni minun ja Sinun ensimmäinen ja lähin tehtävämme: olla vajoamatta epätoivoon. Niin on tehtävä ainoastaan kielteisesti julkilausuttu. Mutta jo kielteisessäkin muodossa on tehtävä ylen merkityksellinen. Tämä kielteinen tehtävä on näet varsinaisen tehtävän välttämätön ehto. Ja mikä se on? Tehdä työtä, tehdä työtä siinä asemassa missä olen, ikäänkuin ei kaikki olisi menetetty, ikäänkuin olisi jotain pelastettavissa, säilytettävissä tulevia, parempia aikoja varten. Parempiako aikoja? Onko meillä oikeutta toivoa semmoisia? No niin, huonommiksi eivät ne helpostikaan tule. Mutta jos tehtävämme, velvollisuutemme on olla heittäytymättä epätoivoon ja tehdä työtä, niin sisältyy jo siihen oikeus toivoa. Ei mikään uskollinen työ mene hukkaan, ei, sillä on ikuinen arvo, koska se on Jumalan antama tehtävämme. Ah, mikä onni että on työtä, että on asema, missä voi tehdä työtä. Työ on keino, millä ehkäisen raskasmielisyyttä, alakuloisuutta ja turhaa mietiskelyä. Minulla ei saa olla aikaa murehtiakseni huomispäivää. Päivä on lyhyt: tehtävä pakottava, yö tulee, jolloin ei kukaan voi tehdä työtä. Kas siinä, Enzoni, minun ohjelmani: vältä epätoivoa ja tee työtä toivossa. Ja pitäessäni kiinni tästä ohjelmasta, tunnen voimaa, jotain siitä voimasta, jota ihminen saa kokea, kun hän tietää tahdossa ja toiminnassa olevansa sopusoinnussa luojansa kanssa". [Tunnuslausetta: "Arbeiten und nicht verzweifeln" kuuluu Kihlman näinä aikoina usein toistaneen. Se oli hänelle tuttu 1880-luvun alkuvuosilta, jolloin taloudellinen häviö uhkasi.]
"Jos nyt tämä on tehtävämme taikka, toisin sanoakseni, jos tämä on Jumalan tahto, joka meidän tulee huomioon ottaa ja sitä totella, niin johtuu siitä, että kaikki muu puuhaaminen on hylättävä. Kaikenlaiset mielenosoitukset sanoissa ja toimissa ovat hyödyttömiä, mutta voivat aiheuttaa suurta vahinkoa, tuottaa uusia kurituksia. Tosi rohkeus ei kerskaile, ei ilmaannu ulkonaisissa muhkeissa eleissä. Sellaisesta pysyn erilläni. Uudemman ajan etevimpiä miehiä oli Oranian Wilhelm I, joka muutamain alankomaalaisten maakuntain johtajana ryhtyi taisteluun aikansa mahtavinta valtaa, Filip II:n Espanjaa vastaan. Häntä sanottiin Wilhelm Vaitiolijaksi. Olen maininnut hänet esimerkkinä osoittaakseni, ettei vaitiolo todista rohkeuden puutetta. Me emme voi emmekä tahdo taistella maallisilla aseilla, mutta silti täytyy meidän taistella, jos tahdomme välttää perikatoa, taistella sillä rohkeudella, jota tahtoisin pitää laatuaan korkeimpana rohkeutena: tarkoitan kärsivällisyyttä, rohkeutta kestää päivä päivältä, vuosi vuodelta, ken tietääkään kuinka kauan. Ylläpitää semmoista rohkeutta, ei hetken rohkeutta niinkuin tappelun hurjassa huumauksessa, ei ole helppoa, vaan varmaan mitä vaikeinta. Mistä löydämme voimaa siihen?"
"Sitä voidaan etsiä historiasta, sekä Suomen kansan että yleisestä historiasta. Mitä vaikeita kohtaloita onkaan Suomen kansa kokenut häviämättä esim. Isonvihan aikana ja kohtalokkaana vuotena 1868! Autioksi hävitettiin maa kumpanakin ajanjaksona, mutta se toipui kuitenkin. (Tällä kertaa) ei maatamme vielä ole hävitetty, vaikka niinkin voi käydä, jos työn mahdollisuutta suuresti vaikeutetaan. (Edelleen) on kristinuskon taistelu erittäin opettavainen. Muutamat köyhät juutalaiset, ristiinnaulitun opettajan opetuslapsia, ryhtyvät taisteluun koko maailmaa, mahtavaa Rooman valtakuntaa vastaan, eikä heillä ole muita aseita kuin totuuden. Kolme pitkää vuosisataa nämä kristityt taistelevat ylivoimaa vastaan, he kokevat kauheita kärsimyksiä, mutta he kestävät, ja kuka voittaa? Roomalaisen keisarivallan täytyy lopulta tunnustaa, että sen yritykset kukistaa kristinusko ovat osoittautuneet turhiksi. Väkevän on pakko vihdoin antautua heikolle. Ihmeellistä! — Edelleen: halpa saksalainen munkki uskaltaa yksin ilman inhimillistä tukea astua kaikkivaltiasta katolilaista kirkkoa vastaan. Mikä epätasainen taistelu! Ja kuinka suuret ovatkaan vaarat ja kärsimykset. Usein näyttää aivan epätoivoiselta, esim. 1521 Wormsissa, 1530 Augsburgissa, 1547 Mühlbergin tappelun jälkeen. Mutta aina, kun hätä on ylinnä, tulee apu toisella tai toisella tavalla. Mahtava katolilainen kirkko ei voi estää evankelista kirkkoa syntymästä eikä kieltää siltä elämisen oikeutta. Sellaiset historian opetukset ansaitsevat tulla huomioon otetuiksi, sillä ne antavat tukea epätoivoa vastaan. Mutta on toinenkin tuki, jopa kaikkein voimallisin, mutta se on olemassa vain niillä, jotka uskovat elävään Jumalaan, joka johtaa kansojen kohtaloita. Hänessä ei ole mitään pahaa, hän ei voi tahtoa muuta kuin oikeaa. Hän on vanhurskas, ja koska hän on vanhurskas, on koko luomakunta rakennettu oikeuden perustukselle. Ainoastaan oikealla on oikeus olla olemassa ja olla olemassa iäisesti. Ihmiselle suodun vapauden johdosta voi vääryys päästä valtaan, mutta ainoastaan joksikin ajaksi. Iäiseen olemassaoloon sillä ei ole oikeutta. Ei, sen täytyy kadota siitä maailmasta, jonka luoja on vanhurskas Jumala. Siis ei ole epäiltävissä, että oikeus lopulta voittaa. Mutta lopullinen voitto on lopulla. Emmekä me ole lopulla, vaan tapausten keskellä. Meidän täytyy nyt tehdä niitä meidän tulee, ja meillä on oikeus uskoa, että Jumala ei ylenanna meitä, kun me niin teemme. Mutta jos Jumala on puolellamme, kuka on se mahtaja, joka voi seisoa Jumalaa vastaan? Mutta Jumalan tiet ovat tutkimattomia. Miten paljon pahaa tapahtuukaan maan päällä Jumalan salliessa! Emmekä me voi tietää, kuinka kauas Jumala katsoo hyväksi viedä meidät kärsimyksen sulatusuuniin ja kuinka kauan hän tahtoo pitää meidät siinä. Mutta me saamme ja meidän tulee uskoa, että vihollisten valta ei ulotu Jumalan määräämää rajaa edemmä, s.o. meidän tulee uskoa, että kärsimyksemme, jopa pahimmatkin, tulevat Jumalalta, mutta ei häviöksemme. Mieleeni tulee tässä kertomus Pilatuksen puhelusta Jeesuksen kanssa. Joh. Ev. 19: 9 ss. Pilatus sanoi Jeesukselle: 'Mistä sinä olet?' Mutta Jeesus ei vastannut hänelle. Silloin Pilatus sanoi hänelle: 'Minulleko et puhu? Etkö tiedä, että minulla on valta sinut päästää, ja minulla on valta sinut ristiinnaulita?' Jeesus vastasi: 'Sinulla ei olisi mitään valtaa minuun, ellei sitä olisi annettu sinulle ylhäältä.' Niin uskoi Jeesus tulevaan kärsimykseensä nähden: annettu ylhäältä. Minä ajattelen, että meidän tulee noudattaa tätä esimerkkiä ja siis uskoa: 'annettu ylhäältä'. Mutta niinkuin ei tämä aika estänyt Jeesusta yhä uskomasta Jumalaan isänään, niin älköön tämä uskomme: 'annettu ylhäältä' estäkö meitä yhä uskomasta, että Jumala on isämme, joka aina tahtoo meille hyvää, ja rukoilemasta häntä: pelasta meitä pahasta. Siten tulee kärsimys kouluksi, joka harjoittaa meidät todellisesti luottamaan Jumalaan, mikä luottamus on kristinuskon ydin. Jos meidän nyt kävisi ulkonaisesti miten pahoin tahansa, mutta me olemme säilyttäneet uskomme Jumalaan, niin olemme säilyttäneet sen, mikä on tärkeintä. Uskon kanssa olemme säilyttäneet Jumalan valtakunnan. Luther opetti meitä laulamaan: 'Nehmen sie den Leib, Gut, Ehr, Kind und Welt, lass fahren dahin, sie haben kein Gewinn, das Reich muss uns doch bleiben.' Laulu, joka totta tosiaan ei ole helposti opittu." —
Kuinka merkityksellinen tämä kirje, joka on merkitty: "Vanha ystäväsi Alfred", liekään ollut pojalle, varmaa on, että se välittömänä mielenpurkauksena oli tärkeä itse kirjoittajalle, isälle. Se helpotti hänen sydäntään. "Olen sen kautta joissakin määrin palauttanut rauhani", kirjoittaa Kihlman vähän myöhemmin (28/2), "olen saavuttanut aseman (en position), jolta en ota hyväksyäkseni kaikenlaisia ehdotuksia ryhtyä silmäänpistäviin toimiin. — Ei ulospäin, vaan sisäänpäin! Siinä tunnussanani. Suuriarvoinen on minusta Senecan lause: Non est vir fortis, cui anima non crescit in ipsa rerum difficultate, s.o. ei ole urhoollinen mies, jonka rohkeus ei kasva samassa suhteessa kuin vaikeudet. Siis rohkeutta, enemmän rohkeutta, se on oikea virtus nykyaikana, ja rohkeus näyttäytyy työssä joka paikalla. — Lue Room. 12: 12 ss. Siinä on paljon kallisarvoisia ohjeita." —
Kuri nyt tunnemme Kihlmanin "aseman", ei ole vaikea ymmärtää, että hän arvosteli ajan tapauksia ja suhtautui niihin niinkuin hän teki. Kun esim. kerrottiin, että Yrjö-Koskiselle, joka muka oli syypää senaatin enemmistön menettelyyn, oli pidetty kissannaukujaiset, kirjoittaa Kihlman (Lorenzolle 23/2): "Ihmiset arvelevat, että heidän tulee tehdä jotain ja se on luonnollista, mutta kun he eivät ymmärrä, mitä heidän todella tulisi tehdä, niin he keksivät poikamaisuuksia. Ja onhan niin tavallista, että askaroidaan sen kanssa, mitä muiden tulisi tai olisi tullut tehdä, sen sijaan että vakavasti tutkittaisiin kysymystä, mitä itsensä tulee tehdä." — Yhtä vähän Kihlman hyväksyi joukkoanomusta satoine tuhansine allekirjoituksilleen. "Ei, ei meidän pidä toivoakaan, että me niin pian pääsemme kärsimyksen uunista. Nyt olemme vasta alkaneet maistaa katkeraa maljaa." Samoin hänestä joukkolähetystön toimittaminen Pietariin oli turha yritys, jota hän arvosteli ankarin sanoin. Että hän itse oli allekirjoittamatta anomusta ja kehoitti omaisiaankin kieltäytymään siitä, on näin ollen selvää. Hänestä vetivät tällaiset ulkonaiset puuhat huomion pois kaikkein tärkeimmästä, nimittäin tosimiehuullisen rohkeuden ja kärsivällisyyden ylläpitämisestä.
Ennenmainittu sydämenahdistus ja -tuska vaivasi Kihlmania usein näihin aikoihin, mutta itse hän huomauttaa, ettei se ollut yksistään sielullista, vaan ruumiillistakin alkuperää. Niin hän päätti havaitessaan, että raitis ilma ja käveleminen tuotti hänelle helpotusta. Joka päivä hän sen vuoksi käveli Etelä-Esplanaadin jalkakäytävällä ("Finnspången"), missä hän tapasi vanhoja ystäviään ja kuuli päivän tuoreimmat uutiset, mutta joskus hän varta vasten teki pitempiäkin kävelyjä.
Keväämmällä Kihlman nähtävästi terveydeltään vahvistui. Hän suorittaa Suomen pankin tarkastuksen ja kaikki muut tehtävänsä eri liikeyritysten hallinnon jäsenenä kertaakaan valittamatta väsymystä. Sen ohella hän lukee ahkerasti niinkuin ennenkin, kumminkin mennen nyt levolle k:lo 11-12, jotavastoin hän ennen aina valvoi aamupuoleen yötä. Että hän, pysyen asemassaan, myöskin valtiolliseen kurjuuteen nähden joissakin määrin tyyntyi, voinee ehkä päättää eräästä vastauksesta, jonka tämän kirjoittaja sai, kun hän muutaman juurikaan Pietarista tulleen jobinpostin johdosta kysyi, mitä hän siitä arveli. Kihlman näet vastasi tyyneydellä, joka vaikutti rauhoittavasti kuulijaankin: "Minulla ei ole tapana surra onnettomuutta, ennenkuin se on tapahtunut." —
Harvinaisuutena on tältä ajalta mainittava Kihlmanin kirjoittama ja julkaisema "Lausunto Arndtin Totisesta kristillisyydestä". [Ett omdöme om Arndts Sanna kristendom. Teol. Tidskrift 1899.] Häneltä oli pyydetty arvostelu tästä uskonnollisissa piireissä kuuluisasta teoksesta ja, erittäinkin, oliko se sopiva hankittavaksi kansankirjastoihin. Sen johdosta Kihlman uudestaan luki kirjan, ja tutustui myöskin siihen, mitä muut (erittäinkin A. Ritschl Pietismin historiassaan) olivat siitä sanoneet. Kirjoituksessaan hän sitten osoitti, että teos paljon hyvän ja pätevän ohella sisältää hylättävääkin, jonka vuoksi sitä on kritiikillä luettava. Loppupäätelmä kuuluu näin: "Kristinuskon totuus pysyy tosin kaikkina aikoina muuttumattomasti samana, mutta koska se maailma, jossa tämä uskonto tahtoo ja jossa sen tulee harjoittaa uudistavaa (ombildande) vaikutustaan, on alituisten muutosten alainen, niin täytyy kristinuskonkin erityisesti määrätä kantansa näihin muutoksiin nähden ja sen johdosta eri aikoina esiintyä muodollisessa suhteessa mukautettuna (i en i formelt afseende modifierad gestalt). Askeettisenkin kirjallisuuden tulee sen vuoksi, ollakseen todella rakentava, olla ajanmukainen s.o. senlaatuinen, että siinä huomioonotetaan ajan kysymyksiä ja kristinuskon suhde niihin. Semmoinen oli Joh. Arndtin Totinen kristillisyys 1600-luvun alussa, se oli tai tahtoi ainakin olla ajanmukainen ja uudenaikainen. Mutta juuri sentähden ei se enää ole ajanmukainen 19:nnen vuosisadan lopulla."
* * * * *
Kuinka hyvissä voimissa Kihlman, joka tänä keväänä oli täyttänyt 74 vuotta, todellisesti oli, näkyy siitä, että hän nyt vuosisadan viimeisenä vuotena tuli tehneeksi kauan uneksimansa kolmannen Saksan-matkan. Sinne eivät häntä houkutelleet ainoastaan vanhat muistot, vaan myöskin toivo saada persoonallisesti tutustua useihin teologeihin, joita hän elämänsä loppupuolella oli heidän teoksistaan oppinut kunnioittamaan ja rakastamaan. Kumminkaan ei hänen vaimonsa olisi päästänyt häntä matkalle, jollei hän kahdessa nuoressa teologissa ja ystävässä, Lauri Ingmanissa ja Erkki Kailassa, olisi saanut uskollisia matkatovereita, jotka lupasivat parhaimman mukaan avustaa häntä käytännöllisissä puuhissa eikä koskaan antaa hänen matkustaa yksin.
Lauantaina kesäk. 3:ntena matkustajat lähtivät Storfursten laivalla ja saapuivat tiistaina onnellisesti Lyypekkiin. Sieltä jatkettiin matkaa Hampurin, Hannoverin, Frankfurt a. M:in ja Stuttgartin kautta Tübingeniin, mihin tultiin torstai-iltana. Jos matkustaminen hyvässä seurassa ainakin on hupaista, tuli se tällä kertaa erittäin viehättäväksi Kihlmanin vaikutuksesta. Alati hyvällä tuulella hän näet huvitti matkatovereitaan juttelemalla heille pitkän elämänsä vaiheista, muinoisista ulkomaanmatkoistaan ja tuntemistaan merkkimiehistä. Ja tätä seurustelua kesti sitten yhä edelleen, vaikka matkan tarkoitus olikin vakavampaa laatua. Vietettyään yönsä yhteisessä asunnossa (Gasthof zum Lamm) torin varrella, menivät näet. suomalaiset teologimme heti perjantaiaamuna yliopistoon ja sieltä Evankeeliseen Laitokseen (Stift), missä teologian professorit luennoivat. Siellä he asettuivat luentosalin ovelle, ja siinä järjestyksessä, missä professorit tulivat tunneilleen, he esittelivät itsensä pyytäen lupaa kuunnella heidän luentojaan kolmen viikon aikana, jonka aikoivat viipyä kaupungissa. Lupa myönnettiin mitä ystävällisimmällä tavalla, ja siitä hetkestä istuivat matkustajamme hartaina ylioppilaina professorien Schlatterin, Gottschickin, Häringin ja Heglerin luennoilla. "Jotenkin outo ilmiö mahdan minä olla", kirjoittaa Kihlman (10/6) vaimolleen, "kun minä, vanha mies, istun nuorukaisten keskellä ja teen muistiinpanoja tunti tunnin jälkeen aivan kuin aikomukseni olisi valmistautua tutkintoon."
Tübingen oli paljon muuttunut 1856:n jälkeen. "Ei enää joka aamu kadulla teurastettu vasikoita eikä myöskään näkynyt tunkioita avonaisilla paikoilla." Mutta rakennustapa oli sama kuin ennen: kaikki näytti rähjäiseltä, ja Gasthof zum Lamm'in alakerros oli tallina. Turhaan Kihlman kyseli entisiä tuttaviaan ja ystäviään. Nykyiset professorit edustivat jo toista sukupolvea J. T. Beckin jälkeen. Kumminkin eli tämä hyvässä muistossa ja hänestä puhuttiin kunnioituksella, vaikkei hänen kaikkia mielipiteitään enää hyväksytty. Hän vastusti oikeauskoisia ja pietistejä, ja siinä olivat nykyiset professorit samalla kannalla, mutta mitä positiviseen puoleen tulee, käytiin nyt toiseen suuntaan. Enemmän kuin muihin ylempänä mainituista kiintyi Kihlman Häringiin. "Olin jo ennestään hänen teoksistaan oppinut häntä tuntemaan ja syvästi rakastamaan. Eikä hän ole pettänyt toiveitani. Hän on erittäin rakastettava, myötätuntoa herättävä mies ja persoonallisesti hurskas kristitty." Häring oli Stuttgartissa syntynyt ja hänen isänsä oli kauppias, jolta Kihlman kerran, kun rahalähetys Suomesta oli viipynyt liian kauan, oli lainannut rahaa. Muutoin hänkin oli Beckin oppilaita, vaikka paljoa myöhemmältä ajalta kuin Kihlman. Että Häring samoin kuin muutkin nuoret professorit persoonallisessa seurustelussa suurella myötätunnolla kohtelivat iäkästä suomalaista teologia, joka jutteli heille menneistä ajoista ja hartaasti seurasi heidän luentojaan, on itsestään ymmärrettävää. — Kuinka hyvin Kihlman täällä viihtyi, todistaa seuraava ote Oswaldille lähetetystä kirjeestä (18/6): "Viime perjantaina. 16:ntena k:lo 8 illalla olimme kutsutut prof. Gottschickin luokse ja vietimme hänen perheessään hyvin hupaisen illan. Hänellä on erittäin rakastettava vaimo ja täyskasvuisia miellyttäviä lapsia. Minä kuuntelen joka päivä prof. Häringiä dogmatiikassa, Gottschickiä krist. etiikassa sekä nuorta prof. Hegleriä kirkkohistoriassa. Heidän kuunteleminen tuottaa minulle mitä suurinta tyydytystä, sillä he vahvistavat minua siinä käsityksessä kristinuskosta, johon vähitellen viime vuosina olen tullut ja joka tekee järjellisen maailmankatsomuksen mahdolliseksi. Ja mikä voi olla tärkeämpää meille ihmisille, jotka elämme tässä maailmassa, kuin että meillä on oikea maailmankatsomus, että tiedämme miksi eletään maailmassa ja tiedämme sen varmuudella. Tämä tieto edellyttää luonnollisesti varman tiedon Hänestä, joka on luonut, ylläpitää ja hallitsee maailmaa. Ja semmoinen varma tieto ei ole enää mikään salaisuus, sittenkun Jumala on ilmaantunut Jeesuksessa, niin että se, joka näkee hänet, näkee Jumalan. Semmoinen kuin Jeesus oli, semmoinen on Jumala. — Tänään olemme olleet kirkossa (Stiftskyrkan), jossa herttainen prof. Häring saarnasi Mth. 15: 1-14:stä. Taistelu puhtaasta sydämestä, kaikki riippuu sydämen laadusta, sydämestä, ihmisen sisimmästä, hänen itsestään (Kampen om ett rent hjerta, på hjertats beskaffenhet, hjertat, menniskans innersta, hennes sjelf, kommer allt an.)" — Kumminkin kertovat matkatoverit, että Kihlman eräänä päivänä oli palannut hyvin alakuloisena Gottschickin luennolta; professori oli näet kieltänyt Johanneksen evankeliumin historiallisen arvon (jota Ritschl ei ollut tehnyt).
Kesäk. 26 p:nä tulivat matkustajamme Nürnbergin ja Erlangenin kautta Halleen, viipyäkseen sielläkin jonkun aikaa. Täällä he saivat asunnon yksityisessä talossa ja esittelivät itsensä professorien Köhlerin, Reischlen ja Loofsin luona, joiden luentoja halusivat kuunnella. Kihlman kävikin luennoilla joka päivä k:lo 8:sta 1:een, toisin sanoen hän kuunteli professoreja viisi tuntia peräkkäin — voimannäyte, johon nuoremmat matkatoverit eivät pystyneet. Mitä persoonallisiin suhteisiin tulee, mieltyi Kihlman täällä enimmin s.o. täydestä sydämestään Reischleen, samoin kuin hän Tübingenissä oli enimmän pitänyt Häringistä. Eräänä iltapäivänä käytiin Leipzigissä, mutta Marburg, Jena ja Düsseldorf jäivät eri syistä käymättä, vaikka nämäkin kaupungit olivat Kihlmanin ohjelmassa. Marburgissa hän oli halunnut tutustua Christliche Weltin toimittajaan toht. Radeen, Jenassa "ainakin prof. Euckeniin, jonka teoksia olen ahkerasti tutkinut saavuttaakseni filosoofiseltakin kannalta pätevän maailmankatsomuksen", ja Düsseldorfissa hän olisi tahtonut tavata ystävänsä von Rohdenin. Saatuaan Hallessakin kokea "mitä sydämellisintä kohtelua" Kihlman tovereineen heinäk. 11 p:nä matkusti Berliniin, jota varten heillä oli vain 3 päivää käytettävänä, sillä Stettinistä oli heidän jo 15 p:nä Wellamo-laivalla palattava Suomeen. Berlinissäkin Kihlman kuunteli luentoja — professorien Kaftanin, Ad. Harnackin, Seebergin, B. Weissin, Pfleidererin ja Paulsenin — sen verran kuin aika myönsi. Valitettavasti sattui täällä kuitenkin sellainen onnettomuus, että hän astuessaan raitiovaunuun pahanlaisesti satutti jalkansa. Hänen oli senjälkeen vaikea liikkua, eikä parantumisesta voinut olla puhettakaan ennenkuin kotona. Luonnollisesti ei tämä vastoinkäyminen voinut tyhjäksi tehdä niitä yleensä kaikin puolin hyviä vaikutelmia, jotka Kihlman oli matkallaan saanut. Kuinka tyytyväinen hän oli sen menoon, näkee m.m. siitä, että hän Hallesta kirjoitti: "Varsin merkillisenä asiana voin ilmoittaa, etten koko tällä pitkällä matkalla ole kadottanut mitään; ansio siitä tulee suurimmaksi osaksi Ingmanille, joka on huolehtinut minusta ikäänkuin minä olisin hänen isänsä." Ingman seurasi Kihlmania myöskin laivamatkalla kotiin, jota vastoin Kaila jäi Berliniin. [Teol. Tidskrift 1900: Erkki Kaila, Muutamia tietoja ja havaintoja Saksan teologisesta maailmasta, sisältää muistelmia tekstissä kuvatulta matkalta.]
* * * * *
Haava, jonka Kihlman Berlinissä oli saanut jalkaansa, parani hitaasti. Vasta elokuun keskivaiheilla hän jälleen saattoi vaivatta kävellä ulkona, ja siitä hän tietysti oli hyvin tyytyväinen. Kumminkin on sanottava, että hänen terveytensä syyskaudella 1899 ja siitä eteenpäin silminnähtävästi heikentyi, toisin sanoen: niin joustavaksi ruumiin ja hengen voimiltaan, kuin hän oli ollut Saksan-matkallaan ja sitä ennen, hän ei enää tullut. Oliko siihen syynä liikarasitus matkalla, vai johtuiko voimien väsähtyminen yksistään vuosien painosta, jääköön ratkaisematta. Tosiasia on, että tästä ajasta on luettava se pitkällinen riutumiskausi, joksi Kihlmanin viimeiset vuodet muodostuivat. Varsinkin ilmeni vanhuus muistin heikkenemisessä. "Sattuu", kirjoittaa Kihlman itse tammikuulla 1900 von Rohdenille, "etten muista tavallisimpia nimiä tai sanoja, ja mitä luen täytyy minun ahkerasti kerrata saadakseni sen omakseni."
Vastaiseksi eli Kihlman kumminkin entiseen tapaansa. Joulukuulla 1899 hän kyllä erosi Teollisuuskoulun johtokunnasta, jossa hän oppilaitoksen perustamisesta saakka (1885) oli ollut sekä puheenjohtajana että sihteerinä, kieltäytyen kunniasta, kun teollisuushallituksen päällikkö ilmoitti aikovansa toimittaa hänelle ritarikunnan merkin hänen ansioistaan; mutta muista tehtävistään hän ei vielä luopunut. Lukemistaan hän niinikään jatkoi, erityisellä mielenkiinnolla tutustuen niiden saksalaisten teologien kirjoituksiin, jotka hän oli oppinut mieskohtaisesti tuntemaan. Eikä hänen osanottonsa ajan tapauksiin ja yleisen elämän ilmauksiin ollut huomattavasti vähempi, vaikka hän ei enää jaksanut julkisesti esiintyä (viimeisen kerran oli se tapahtunut ylempänä mainitussa Ateneumin kansalaiskokouksessa). Hän oli saapuvilla Pellervo-seuran perustavassa kokouksessa 2 p:nä lokak. ja tunnustaa, että ne aatteet, joita uusi seura edustaa, suuresti kiinnittävät hänen mieltään. Samoin hän joulukuulla ottaa osaa suomalaisen puolueen kokoukseen Fennia-hotellissa. Kun merkkimiehiä ja ystäviä kuolee, hän tapansa mukaan julkilausuu heistä mielensä ja tunteensa. Palattuaan Jaakko Forsmanin haudalta 30/9 hän huomauttaa, että toisen puolueenkin mies (R. A. Wrede) oli puheessaan antanut täyden tunnustuksen vainajan ansioille. Lokakuun lopulla hän kirurgisessa sairaalassa tapaa vanhan koulutoverinsa ja ystävänsä Titus Reuterin kuolinvuoteella. Sairas oli täysissä hengenvoimissa ja moitti "ylellistä kristinuskoa, joka ei myönnä tilaa luonnollisesti oikeutetulle: nihil humanum mihi est alienum". Kun sitten vainajan ruumista suuressa saatossa vietiin rautatieasemalle (Turussa haudattavaksi), Kihlman valittaa, ettei huomattavassa asemassa ollut henkilö voi tulla haudatuksi ilman prameaa juhlallisuutta. Vihdoin saatuaan tiedon, että J. Z. Cleve oli kuollut 79-vuotiaana (samassa iässä, jonka Kihlman itse oli saavuttava) hän kiittää hänen lahjakkaisuuttaan, sivistystään ja puhdassydämisyyttään. "En voi ajatella häntä, tuntematta olevani suuressa, kiitollisuudenvelassa hänelle. Tunsin itseni aina niin pieneksi verrattuna tähän suureen mieheen." — Osaksi samoja sanoja Kihlman käyttää J. V. Snellmanista, jonka elämäkerran hän — kiitollisena tekijälle, Th. Reinille — luki kaksikin kertaa. Hän tuntee itsensä pieneksi ajatellen sitä verratonta hyvää, mitä Snellman oli isänmaalle tehnyt, ja sydämestään on hän siitä kiitollinen, mutta huudahtaessaan: mikä suuri mies! hän huomauttaa, että vainaja ei kuitenkaan ollut kristitty tavallisessa merkityksessä.
Vaikka Kihlman enemmän kuin moni hänen ikäisensä eli aikansa mukana, askaroitsivat hänen ajatuksensa paljon entisyydessäkin ja alkupuolella vuotta 1900 tuli hän aivan erikoisesta syystä syventyneeksi nuoruusaikansa muistoihin. Helmik. 12 p:nä toi näet Oswald isälleen Mikael von Esseniltä saamansa kääryn, joka sisälsi tämän kirjeet Essenille, Ingmanille ja Favorinille ulkomaanmatkalta 1851-52. [Tämä tieto oikaisee olettamuksen (ks. I.), että Kihlman olisi vaihtanut kirjeitä ystäviensä kanssa.] Eikä mikään ole luonnollisempaa kuin että Kihlman rupesi lukemaan kirjeitä, joissa aikoja sitten voitettu kehityskausi ilmielävänä palasi hänen eteensä, ja joka kerta kun hän niitä luki, hän pani jotain muistiin: (12/2) "Ylen omituista nähdä itsensä semmoisena kuin ajatteli ja suunnitteli (elämäänsä) lähes puoli vuosisataa sitten. Sancta simplicitas." — (16/2) "Jatkanut kirjeitteni lukemista. Kirjeet eivät niinkään mitättömiä. Tekijä on kriitillinen, mutta pidättäytyväinen arvosteluissaan." — (18/2) "Kirjeiden lukeminen mielenkiintoista. Opin yhä paremmin tuntemaan itseäni." Luettuaan ystävilleen lähettämänsä kirjeet ryhtyi hän kirjeisiin, jotka oli vanhemmilleen kirjoittanut ja myöskin kirjeenvaihtoonsa Angelika Fabritiuksen kanssa kihlausaikana. (2/3) "Kuinka paljon lapsellista ymmärtämättömyyttä ja tietämättömyyttä! Mutta olimmehan me molemmat niiden olosuhteiden lapsia, joissa elimme." — (3/3) "Mieltä kuohuttavaa nähdä, kuinka paljon tuskaa (själsnöd) valmistettiin semmoisille lapsisieluille kuin Angelika järjettömän kristinuskon kautta. Minä en ollut toisia parempi, ainoastaan joskus joku järjen alku (ansats till förnuft). Surullista lukemista, jonka tähden mieleni on masentunut. Iltapuolella olen (sentään) rohkaissut mieltäni."
[Kihlman on itse eri vihkoseen kirjoittanut kaksi näistä kirjeistä, koska ne hänestä ovat kuvaavia suomalaiselle herännäisyydelle ennen v. 1851. Angelika kirjoittaa 15/9 1845: "Olen viihtynyt aika hyvin täällä Pihlajavedellä ja minulla olisi ollut sangen hupaista, jollei omatuntoni olisi ollut niin levoton. Tiedätkös, että minun laitani toisinaan on ollut melko huono, varsinkaan viime viikolla ei minulla ollut ollenkaan rauhaa, vaan minä itkin kaikki päivät. Minusta tuntui, että olisi melkein mahdotonta, että voisin tulla pelastetuksi kauhean turmelukseni tähden, ei niin ettei Jumala tahtoisi auttaa minua, vaan juuri senvuoksi, etten tahdo antaa Jumalan auttaa minua ja etten tahdo jättää itseäni hänen käsiinsä. Jumala salli minun nähdä oman sydämeni sen kauheassa muodossa, miten kaukana olen ollut sisäisestä yhteydestä Kristuksen kanssa ja miten täynnä maailman rakkautta, ylpeyttä ja lihallisia haluja ja lukematonta muuta pahaa. Voi, kuinka on raskasta nähdä itsensä niin pahana, ja kuinka kauhealta mahtaakaan näyttää Jumalan vanhurskaissa silmissä, kun on ilman Kristuksen vanhurskauden vaatetta, ja sitä olen vielä vailla. On ollut niin ihmeellistä, etten ollenkaan ole voinut pitää kiinni Jumalan armolupauksista, enkä luottaa niihin, sentähden olen ollut niin kovassa hädässä. Mielelläni tahtoisin uskoa, että Kristus ei työnnä ulos sitä, joka tulee hänen luokseen, ja onhan se minulle tunnettua tiedon kautta, mutta ottaa se omakseni, sitä en ole tähän saakka paljon voinut, mutta mitä on minun tekeminen? Jollei Jumala armahda minua, olen minä kadotettu. Täällä täytyy minun nyt virua ja valittaa hätääni Herralle. Jos vain voisin ahkerasti koputtaa Jumalan sydämelle, kyllä kai hän silloin armahtaisi minua. Jumala ei sentähden anna minulle rauhaa, ennenkuin löydän Herran Jeesuksen.">[
[Kihlman sen johdosta kirjoittaa:]
["Niin kirjoittaa Angelika, joka silloin oli noin 17-vuotias ja oli kasvanut Puhoksessa lapsellisessa viattomuudessa.">[
["Minun kirjeissäni Angelikalle ei ole mitään lausuttuna hänen epätoivoa lähestyvän surunsa johdosta. Ihme kyllä! Taikka oliko minusta hänen kristinuskonsa harjoitus semmoista kuin sen tuli olla?">[
[Kuvaavaa on myöskin mitä kirjoitan morsiamelleni 24/2 1846:]
["Sydämellisesti rakastettu ystäväni! Kuinka tarpeen olisikaan, että me ajoissa ilman vastaväitteitä antautuisimme omalletunnolle ja sen rangaistuksille, jotka tulevat itse Jumalalta. Meneehän tie taivaaseen alaspäin, syvien ja alhaisten laaksojen kautta, saadessamme yhä uusia kokemuksia äärettömästä turmeluksestamme ja kurjasta puutteellisuudestamme, jossa meillä mielestämme tuskin on vertaa ihmisten kesken auringon alla. Nämä surulliset kokemukset aiheutuvat Jumalan tuomiosta heränneessä omassatunnossa. Mutta senvuoksi että mielemme aina on kääntynyt ylöspäin, sen vuoksi että harrastuksemme on suunnattu johonkin suureen, sen vuoksi ettemme tahdo tulla mitättömiksi ja olla mitättömiä, mitättömiä Jumalan edessä ja muiden ihmisten ja meidän itsemme edessä, sen vuoksi emme tahdo antaa omantunnon vapaasti iskeä terävällä, paljastetulla miekallaan. Mutta autuutemme tähden heittäytykäämme hukkaan, tulkaamme kenkärievuiksi, jotka Jumala milloin tahansa on oikeutettu työntämään helvetin tuleen ja joilla ihmiset ovat oikeutetut pyyhkäisemään kenkiänsä. Sillä pysyyhän lujana: Minä Herra, en minä anna toiselle kunniatani. Es. 42:8.">[
["Todella kuvaavaa.">[
Sinä aikana, jolloin Kihlman parhaillaan oli kirjeiden aiheuttamain vaikutelmain vallassa, kävi toisinaan hänen luonaan Erkki Kaila, [Kihlmanin viime vuosina Kaila ja Ingman olivat ainoat, jotka silloin tällöin kävivät hänen luonaan varsinaisilla ystävyyskäynneillä.] ja tälle nuorelle ystävälleen hän ilmaisi enemmän kuin hän on uskonut päiväkirjalleen. Kaila todistaa, että Angelikan kirjeet tavattoman syvästi koskivat ja vaivasivat Kihlmania. Sen ohella oli tämä syyttänyt itseään siitä, että hän ensimmäisen avionsa aikana oli, silloisten heränneiden tapaan, matkustanut liian paljon ja antanut vaimonsa olla yksin kotona. Kokemuksesta viisastuneena oli hän kehoittanut Kailaa, jolla oli nuori vaimo, hyvin hoitamaan ja vaalimaan häntä ja olemaan jättämättä häntä yksinäisyyteen. Angelikasta puhuessaan oli Kihlman ollut kuin haltioitunut. Hänen ensimmäinen vaimonsa, kertoo Kaila, näytti hänen silmissään olevan jonkinlainen verrattoman ihana, puhdas, kirkastunut olento. Kirjeet olivat saaneet hänet tyystin tarkastamaan mennyttä elämäänsä eli, niinkuin Ibsen lausuu, holde Domedag över sig selv, ja se oli niin järkyttänyt hänen mieltään, että hänen ruumiillisetkin voimansa näyttivät siitä ilmeisesti heikentyneen.
Kuinka voimakas tämä sisällinen elämys oli, näemme myöskin eräästä kirjeestä prof. Max Reischlelle (9/4). Reischle oli ystävällisen kirjekortin ohella lähettänyt erään julkaisun jatkon (Leitsätze — johtoväitteitä dogmatiikan luentoja varten), josta Kihlman jo Hallessa oli saanut alun, ja erittäin kiitollisena tämä vastasi kirjoittamalla laajanlaisen kirjeen, missä hän puhui uskonelämästäänkin. Hän sanoo ilolla ja suurella kiitollisuudella lukeneensa Reischlen kirjoituksen Kristuksen ylösnousemisesta ["Zur Frage der leiblichen Auferstehung Jesu Christi." Christliche Welt, n:o 1, 1900.] ja voivansa täysin hyväksyä siinä esiintuodut teesit, mainitsee sen jälkeen, miten hänellä on paljon ei-teologisia tehtäviä, ja jatkaa sitten tähän tapaan: "Ja kumminkin on teologinen ja uskonnollinen kysymys minulle kaikista tärkein. Ennen kaikkea toivon, että olisin kristitty, että voisin elää kristillistä, Jumalalle otollista elämää. Se on ensimmäinen rukoukseni, kun aamulla nousen. Mutta usein täytyy minun kauan taistella, ennenkuin tulen semmoiseen mielentilaan, että voin ryhtyä päivän tehtäviin. Miksi näin on laita, vaatii selitystä. Sattumalta on käsiini joutunut joukko kirjoittamiani kirjeitä vuosilta 1845-52. Lukiessani niitä astuivat kaikki senaikuiset pietistiset hairahdukseni ja typeryyteni elävinä sieluni silmien eteen. Ne olivat kirjoitettuina (svart på hvitt) edessäni: pako oli mahdoton. Niin sain aihetta toimeenpanna koko elämäni kenraalitarkastuksen. Jo v. 1842 (!) tulin minä suomalaisen pietistisen liikkeen vaikutuksesta kutsutuksi eli, niinkuin silloin sanottiin, 'herätetyksi', ja kun nyt katson taakseni: mitä suuria laiminlyöntejä, mitä lankeemuksia (Rückfälle), mitä edesvastuuta, mitä syyllisyyttä näenkään!" Toiselta puolen hän tunnustaa, että Jumala on siunannut häntä ajallisella varallisuudella, antamalla hänen poikansa kasvaa kunnon miehiksi ja varsinkin suomalla hänelle pitkän elinajan, joten hän vielä yhdennellätoista tunnilla voi tehdä parannusta. Näin ollen hän ei käsittänyt, miksi ne hetket, joissa hän rakkaudessa Jumalaan tuntee sanomattoman autuasta rauhaa, ovat niin harvinaisia verrattuina toisiin, jotka ovat täynnä ahdistusta. — Reischlen suurta kunnioitusta ja ystävyyttä henkivästä vastauksesta (22/4) merkittäköön vain ydinkohta, nimittäin että tunteemme ei ole kristillisen asemamme määrääjä; täytyihän vapahtajammekin ristillä kokea hetkiä, jolloin hänen oli uskominen ilman, jopa vastoin sitä mitä näki ja tunsi. Pelastuksen tunne on erilainen eri ihmisissä ja on se kyllä osaksi uskomme voimassa, mutta vain osaksi: missä määrin me elämme taikka koemme, mitä uskomme, se riippuu Jumalan elämänjohdosta meihin nähden sekä koko siitä mielenlaadusta (Gemütsanlage), jonka Jumala on meille antanut. — Kirjeensä mukana Reischle lähetti uuden vihkon Leitsätze (kristillisen etiikan luentosarjaa varten), ja Kihlman lausuu sen johdosta: "Olen täynnä kiitollisuutta tätä miestä kohtaan sekä kirjeestä että lähetyksestä." Tästä voimme päättää, että huomautus mielenlaadun merkityksestä yksityisen ihmisen uskonelämään katsoen oli Kihlmanille tervetullut ja tärkeä.
* * * * *
Keväällä 1900 Kihlman täytti 75 vuotta. Tietenkään ei Floran-päivää unohdettu; itse hän, ilmoitetun toivomuksen johdosta, lähetti valokuvansa professoreille Häring, Gottschick, Reischle ja Loofs. Sama merkkitapaus aiheutti, että joku aika myöhemmin normaalikoulusta 1880 erotodistuksen saaneet oppilaat lähettivät entiselle opettajalleen ja rehtorille kukkaiskorin kiitollisuudenosoitteeksi. Sen johdosta on päiväkirjassa muistiinpano, joka viittaa ylempänä mainittuun "kenraalitarkastukseen": "Kummallista: minä elän syyllisyyden tunnossa noihin aikoihin nähden [Huomattakoon että Kihlman 1880-vaiheilla kamppaili siinä tuskallisessa ahdingossa, johon hän oli joutunut Fab. von Schanzin liiketoverina. Siihen kai sanat tekstissä oikeastaan viittaavat. Ei ole lainkaan ihme, että hän epäili silloin voineensa täyttää velvollisuutensa koulussa. — Siitä huolimatta on toinenkin todistus siitä, miten Kihlman vanhoilla päivillään arvosteli toimintaansa epätäydelliseksi. Kerran tavatessaan seminaarinjohtajan F. W. Sundwallin eräässä hengellisessä kokouksessa oli hän tältä kysynyt: 'Oliko Sinulla auskulteerausaikanasi yhtään hyötyä minusta uskonnon yliopettajana?' Kun Sundwall oli vakuuttanut, että hänellä oli ollut suuri hyöty ja että juuri se aika oli tehnyt hänet uskonnonopettajaksi, joksi hän muutoin luultavasti ei olisi tullut, vastasi hän: 'Syntini on aina edessäni ja minä käyn täällä lueskellen katumusvirsiäni.'] ja saan kuitenkin vanhoilta oppilailta kiitollisuuden osoituksia hyvästä käytöksestäni (välförhållande). Mitä minun on ajateltava tuosta ajasta? Onko minun vai heidän arvostelunsa oikea? Eihän toimintani ole voinut olla kokonaan ansioton, vaikka se katsottuna jumalalliselta kannalta onkin sellainen, että se herättää surua ja tuskaa sydämessäni." — Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus OY:n kokouksessa 5 p:nä kesäk. taasen annettiin Kihlmanille kallisarvoinen hopeakannu kiitollisuudenosoitteeksi 34 vuoden työstä yhtiön hyväksi. "Ei minun tarvitse valittaa kiittämättömyyttä!" todistaa lahjan saaja.
Suomalainen laulujuhla Helsingissä 18 — 20 pnä kesäk. tuotti Kihlmanille suurta nautintoa ja mielihyvää. Tultuaan varta vasten kaupunkiin näyttää hän käyneen kaikissa konserteissa, ensipäivän kirkkokonsertista ja kaartin maneesissa pidetystä historiallisesta konsertista alkaen viime päivän iltakonserttiin saakka. "Suurenmoista!" hän huudahtaa, "kaikkialla maassamme harjoitetaan laulua ja soitantoa. — Toimivien osanottajien näytti olevan vaikea erota, eivätkä kuulijatkaan näyttäneet saavan tarpeeksi. Mutta kyllä juhla olikin jotain erinomaista."
Lyhyt oli kumminkin juhlatunnelma. Osanottajat olivat vielä koolla, kun tieto levisi manifestista, jossa venäjänkieli julistettiin viralliseksi.
Kihlmanin muistiinpanot ilmaisevat hänen vielä jaksaneen täysin määrin kärsiä valtiollisten olojen surkeudesta. (24/6) "Raskasta on aloittaa uutta päivää, kun tulevaisuus on niin pimeä ja synkkä." — (30/6) "Ylen vaikea on pysyä rohkeana." — (3/7) "Valtiollinen maailma pimeämpi kuin koskaan ennen." Mutta silti hän pitää kiinni entisestä kannastaan. Kun manifesti julaistaan, hän ei tuomitse senaattia: hän "ei ole velvollinen sitä tekemään eikä oikeutettu" syystä, että vaikuttimet ovat hänelle tuntemattomia. Näin ollen hän ei myöskään ymmärtänyt eikä hyväksynyt eräiden senaattorien eroamista — se oli hänestä vain niiden mieliksi, jotka toivoivat epäsuomalaista, epäkotimaista hallitusta.
Näihin aikoihin sai Kihlman viimeisen niitä kuolemansanomia, jotka aiheuttivat välittömän tunteenpurkauksen. Heinäk. 21 p:nä hän kirjoittaa: "Tänään tieto, että vanha ystäväni Rothsten on kuollut Turussa. Voi, etten saanut tavata häntä. Olin aikonut käydä hänen luonaan. Eng und enger wird der Kreis unserer Lieben!" —
Kuinka Kihlmanin sielunvoimat heikkenivät heikkenemistään, siitä on meillä uusi todistus syysk. 3 p:ltä. Helsingissä vieraili silloin Göttingenin prof. Rudolf Otto. Hän halusi nähdä saaristoamme, ja Erkki Kaila matkusti hänen kanssaan Rulluddiin. Kihlman on pannut muistiin käynnin ja sanoo vieraasta: "tavattoman vilkasluontoinen ja monipuolinen nuori mies", mutta Kaila kertoo, että isäntä ei jaksanut pitää seuraa vieraalle, vaan teki sen enimmäkseen Oswald. Oli kuin, lisää hän, Kihlmanin henkiset voimat olisivat olleet lopussa.
Epäilemättä on viimeinen lause liiallinen sanasta sanaan ymmärrettäväksi. Mutta totta on, että vaikka Kihlman vielä lähes neljä vuotta jatkoi päiväkirjaansa, kävivät tästä alkaen sellaiset muistiinpanot, jotka ilmaisivat hänen sisällisen elämänsä laatua, yhä harvemmiksi. Jäljellä olevan ajan kuvaus tulee sen vuoksi lyhyeksi.
Syksyltä 1900 on merkittävä, että Kihlman silloin vetäytyi pois pappiskonferensseista. Syynä siihen ei kuitenkaan ollut väsymys, vaan, niinkuin hän eräässä kirjeessä (27/9) Lauri Ingmanille selittää, se, että hän näissä kokouksissa oli tavannut niin vähän ymmärtämystä teologian nykyisiin probleemeihin nähden. "Minulla oli niistä ainoastaan mielipahaa (obehag) ja siitä johtuvaa unettomuutta, ilman että olin voinut vaikuttaa mitään hyvää." — Edelleen mainittakoon, että Kihlman tänä syksynä erityisellä mielenkiinnolla luki kaksi kirjaa, nimittäin Ad. Harnackin Wesen des Christenthums ja Lauri Stenbäckin elämäkerran. Edellistä hän piti tavattoman viehättävänä ja opettavaisena. Luettuaan sen loppuun hän kirjoitti: "Mikä on siis kristinuskon olemus? Se iloinen sanoma, että korkein olento, joka on kaiken alku, tahtoo, että häntä pidetään isänä, oikeana isänä, tämä sanoma on Jeesuksen ilmoituksen ja elämäntoimen (praxis) ydin. Vaikutus: luottamus Jumalaan. Minä saan ja minun tulee luottaa Jumalaan, että hän ei hylkää ketään, joka etsii häntä löytääkseen hänet, Jumalan, ja samalla rauhan. — Miten monta ihanaa kohtaa onkaan tässä kirjassa, esim. s. 169:
"Nun weiss und glaub' ich's feste,
Ich ruhm's auch ohne Scheu,
Dass Gott, der Höchst' und Beste,
Mein Freund und Vater sei,
Und dass in allen Fällen
Er mir zur Rechten steh'
Und dämpfe Sturm und Wellen
Und was mir bringet weh."
[Nyt tiedän, uskon varmaan ja riemuin todistan: Isäni, ystäväni on Herra taivahan. Hän elon kohtaloissa mua hoivaa, vartioi, asettaa ajan aallot ja huolet häätää voi.
Suom. Ilta Koskimies.]
Mitä Stenbäckin elämäkertaan tulee, oli se aineen puolesta omiaan suuresti herättämään Kihlmanin osanottoa — olihan hän ollut sukulaissuhteissa runoilijaan, jota paitsi siinä ensi kerran laajemmin kuvattiin herännäisyyttä. Luettuaan ensimmäisen vihkon hän arvostelee sitä sanoilla: "Ylen valaiseva ja mielenkiintoinen". Toisen vihkon johdosta hän kirjoittaa: "Minulle mielenkiintoinen teos. Ah, kuinka vähän minä ennen ymmärsin antaa arvoa Sinun ansioillesi, Lauri! Anna minulle anteeksi! Ah, jos vielä saisin nähdä Sinut ja syleillä Sinua autuaiden keskellä Jumalan luona!" —
Kevätpuolella 1901 ilmoitti Kihlman, että hän heikontuneiden voimiensa tähden ei katsonut voivansa ottaa osaa Suomen pankin tarkastukseen, ja tapahtui se, on päiväkirjaan merkitty, "kaipauksella" (icke utan saknad). Mutta muissa toimissaan hän pysyi v:een 1903, jollei lukuun oteta, että hän jo edellisenä syksynä luopui johtokunnan esimiehyydestä, jossa toimessa tehtävänä oli hoitaa suomalaisen alkeiskoulun stipendirahastoa ja jakaa siitä vuosittain annettavat apurahat. Samoin Kihlman jo tammikuulla 1902 kieltäytyi Kansallispankin hallintoneuvoston puheenjohtajan toimesta, mutta valittiin silloin varapuheenjohtajaksi; kieltäydyttyään tammikuulla 1903 tästäkin toimesta jäi hän hallintoneuvoston jäseneksi saman vuoden loppuun (ollen viimeisen kerran kokouksessa 16/12). Edelleen hän mainittuna vuonna erosi Kaupunkien hypoteekkikassan hallintoneuvostosta ja vihdoin myöskin Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus O.Y:n johtokunnasta. Viimemainitun hallituksen puheenjohtajana oli Kihlman ollut 37 vuotta, ja oli hän vielä 1902 saanut yhtiön tähden kokea vakavia huolia, kun sen etevä, ansiokas isännöitsijä Henrik Solin ollessaan ulkomaanmatkalla odottamatta kuoli ja uusi mies oli valittava tärkeään toimeen. Kihlmanin erottua johtokunnasta, josta vuoden alussa toinenkin jäsen, nimittäin A. F. Wasenius, oli kuoleman kautta poistunut, päätettiin enentää jäsenlukua viideksi, ja tuli yhdeksi näistä vanhan puheenjohtajan poika, Henrik Kihlman. Että Kihlmanin tunnollinen ja hedelmällinen työ kaikissa näissä eri toimissa erohetkellä vilpittömästi tunnustettiin, on tuskin tarpeen sanoa.
Totuuden mukaan on julkilausuttava, että Kihlman jo melkoista ennen, kuin hän erosi luetelluista tehtävistään, oli menettänyt kyvyn tehokkaaseen toimintaan. Niinkuin ennen on sanottu, kadotti hän verraten lyhyessä ajassa muistinsa, ja tämä hengenlahjan puute kävi parina viimeisenä vuotena niin tuntuvaksi, että hän saattoi eksyä kaupungin pääkaduilla ja kohdatessaan tuttuja henkilöitä erehtyä heidän nimistään. Tämän heikkoudenmerkin ohella oli toisena harvasanaisuus, vaiteliaisuus, josta päättäen hän hyvin vähän jaksoi ottaa osaa elämään, saatikka keskusteluun seurassa, missä oli. Surullista oli omaisten ja ystävien huomata ennen niin tarkkaavaisen ja terävän miehen henkisten voimain alentumista, emmekä katsoisi velvollisuudeksemme siitä kertoakaan, ellei se selittäisi, kuinka Kihlman verraten tyynenä kesti näiden valtiollisesti onnettomien vuosien surkeuden. Ainoastaan järkyttävimmät tapaukset, niinkuin useiden kansalaisten maastakarkoitus keväällä 1903 ja Bobrikoffin murha kesäkuulla 1904, saavat hänet huudahtamaan "kauheaa!" Sitävastoin hän ei lausu sanaakaan siitä kuulumattomasta hajaannuksesta, vihasta ja vainosta, minkä silloiset valtiolliset. erimielisyydet aiheuttivat kansalaisten kesken. Kun Oswald lokakuulla 1903 nimitettiin senaatin jäseneksi tullen maanviljelystoimituskunnan päälliköksi, hän ei päiväkirjassaan eikä suullisestikaan arvostellut asiaa siltä kannalta, jolta yleisö sitä katseli, nimittäin oliko mentävä senaattiin vai eikö? Kihlman vain rukoili poikansa edestä: "Jumala auttakoon Oswaldia, että hänen toimintansa tulisi (maallemme) oikein hyödylliseksi!" Että hän ilmeisesti saattoi ja sai suuressa määrässä elää, niin sanoaksemme, ulkopuolella ajan katkeraa todellisuutta, on meistä ennemmin pidettävä ylhäältä päin suotuna onnena kuin valitettavana asianhaarana.
Päiväkirja osoittaa, miten Kihlmanin elämän piiri supistumistaan supistui sen alkuperäisimpiin, totutuimpiin ja sydäntä lähimpiin aineksiin ja mielikuviin. Hän nousee k:lo 7 aamulla ja panee muistiin lämpömäärän ja ilmanlaadun — siis seuraa luonnon elämää, johon hänellä tuskin ennen oli aikaa. Hän tekee milloin lyhyemmän, milloin pitemmän kävelyn määrätyillä kaduilla kaupungissa taikka Rulluddin ympäristössä maalla, missä oma kontu oli laajennettu 1898 ostamalla Kaitansin metsäinen tila, josta Rulluddin palsta alkuaan oli lohkaistu. Hän nauttii perheonnestaan lasten ja lastenlasten kesken. Kaupungissa hän ei unohda merkitä päiväkirjaansa, milloin joku hänen erillään asuvista pojistaan — nuorin, Lennart, yksin asui viime aikoina isän ja äidin luona — taikka Hanna lapsineen käy vanhempien luona, ja Rulluddilla viettää Lorenzo perheineen kesänsä huvilassa, jolla on yhteinen piha vanhan huvilan kanssa, ja Oswald perheineen asuu myöskin lähellä Marjaranta huvilassaan toisella puolen lahtea. Muistojen pyhittämistä perhejuhlista ovat huomattavimmat: vanhempien hääpäivä tammikuun 8:s ja kihlauspäivä elokuun 17:s, jona jälkimmäisenä Kihlman 1898 teki seuraavan tunnustuksen: "Tänään 42 vuotta sitten sidottiin liitto Hildan kanssa. Mitä tärkeitä seurauksia onkaan siitä ollut! Tahdoin saada hurskaan ja ymmärtäväisen vaimon, joka lahjoittaisi minulle ymmärtäväisiä, lahjakkaita lapsia. Tämä toivo on täyttynyt. Siis: Jumala olkoon kiitetty hyvyydestä, jota olen saanut ja vielä saan nauttia. Toinen avioni ei aiheutunut välittömästä, vastustamattomasta rakkaudesta, se oli mitä voisi sanoa harkinta-naimiseksi: en etsinyt rikkautta, vaan ymmärrystä. Mutta sitenkin syntynyt avio voi tulla onnelliseksi, niinkuin esim. Lutherin. En enää epäile, niinkuin joskus ennen, onko toinen avioni ollut Jumalalle otollinen. Jumala on sitä siunannut." — Velvollisuudentunnosta ja osaksi sulasta tottumuksesta Kihlman viimeiseen asti käyttää osan päiväänsä omien asioidensa hoitoon; hänen omaisuutensa oli näet kasvanut jotenkin yhtä suureksi, kuin se oli ollut ennen von Schantzin aiheuttamaa romahdusta. Hän ei koskaan laiminlyö tehdä muistiinpanoja vihkoihinsa ja kirjoihinsa sekä laatii kuukausitilinsä ja vuosi-kirjanpäätöksensä oikeaan aikaan. Kun joku pojista auttaa häntä, hän kiitollisuudella mainitsee sen päiväkirjassaan. — Lukemisesta Kihlman ei myöskään luopunut, vaikka nähtävissä on, että voimat eivät aina riittäneet siihen. Kerrankin hän suoraan kirjoittaa: "En ole jaksanut lukea, ainoastaan miettiä ja rukoilla." Ja viimeisinä aikoina hän ei sano lukeneensa Christliche Welt'iä y.m., vaan ainoastaan selailleensa (genomsett). Sitäpaitsi hän joskus ottaa käteensä keveämpää kirjallisuutta: Dickensin David Copperfield'in, Runebergin Hirvenhiihtäjät, Vänrikki Stoolin tarinat j.n.e. Tätä viimeistä ei kuitenkaan saa pitää merkkinä siitä, että Kihlmanin uskonnollinen harrastus olisi vähentynyt. Hän oli näet aina uskonnollisen ja teologisen kirjallisuuden ohella lukenut paljon muutakin, enimmäkseen historiallisia teoksia, mutta väliin kaunokirjallisiakin. [Dickens oli vanhastaan Kihlmanin lempikirjailijoita, ja hän oli lukenut kaikki suuren englantilaisen kirjailijan ruotsiksi ilmestyneet teokset. Edelleen hän oli lukenut Thackerayn "Maailmanmarkkinat" y.m. Saksalaisista hän luki Schilleriä, Götheä (asettaen varsinkin "Hermann ja Dorothea'n" korkealle), Wielandia, Herderiä y.m. klassikoita. Claudiuksen "Wandsbecker Booten" oli oikea lempikirja, ja paljon hän piti Auerbachista ja Gotthelfistä. — Historiallisista teoksista mainittakoon Thiers: Vallankumouksen historia, Macaulay, Carlyle (Ranskan vallankumouksen historia, Alankomaalaisten vapaussota, Fredrik Suuren historia), Siebelin Vallankumousajan historia, Lamartinen Girondistien historia, Las Cases'in päiväkirja y.m. Napoleon-kirjallisuutta, Bismarckin muistelmat j.n.e.] Konserteissa hän käy niin usein, että voi päättää musiikinrakkauden hänessä pikemmin kasvaneen kuin vähentyneen. ["Huvien kontto" antaa meidän tietää, että Kihlman vielä vuosina 1901 ja 1902 Yliopiston juhlasalissa kuuli Bachin Korkean messun (4 kertaa) sekä kävi Burmeisterin, Backer-Gröndahlin, Grünfeldtin, Ida Ekmanin, Reisenauerin, Ilmari Krohnin, Filharmoonisen Seuran, Merikanto-Ojanperän konserteissa; Mozartin Suuren messun hän kuuli (2 kertaa) kirkossa j.n.e. Viimeksimainittuna vuonna hän myöskin kuuli Lindbergin Shakespeare-resitatsioneja, oli kerran ruots. teatterissa (Flachsmanns skola) ja myöskin Kansallisteatterin vihkiäisissä. Keväällä 1903 hän kävi eräässä simfoniakonsertissa, kuuli Rosén jousikvartettia, Ojanperän kirkkokonsertin ja "Christus"-oratorion (2 kertaa Uudessa kirkossa). Viimeiset konsertit, missä Kihlman nähtiin, oli Aino Acktén kirkkokonsertti 1903 ja kirkkokonsertit, joissa Oratorio Samson esitettiin (2 kertaa) huhtikuulla 1904. Saksan klassillisista säveltäjistä olivat varsinkin Mozart ja "isä" Haydn Kihlmanin erityisen ihailun esineinä.] Uskonnollisen harrastuksen kestävyyttä viimeiseen asti todistaa 1894 alkuunpantu muistikirja, johon hän kirjoitti lyhyitä otteita lukemistaan kirjoista. Siinä tavataan ytimekkäitä lauseita, jotka olivat kohdanneet vastakaikua hänen sydämessään. Viimeinen muistiinpano on tehty helluntaiaattona (18/5) 1904. Pyhäpäivinä hän säännöllisesti lukee jonkun saarnan — viime aikoina usein Pontus Wiknerin kirjoittaman — huolimatta siitä, että hän vaimonsa kanssa aina käy saksalaisessa kirkossa. Uudessa (Johanneksen) kirkossa, joka sijaitsi toisella puolen katua vastapäätä hänen asuntoaan, hän sitävastoin kävi harvemmin, ja meni hän sinne "vanhain rakkaiden virsien" vuoksi, eikä saarnan tähden, sillä saarnaajana ei yksikään Helsingin papeista häntä tyydyttänyt.
Näin kuluivat Kihlmanin viimeiset vuodet. Kun hän 1903 v:n kuluessa oli eronnut viimeisistäkin julkisista toimistaan, näyttää kiintymys elämään myöskin hävinneen. Hän tunsi olevansa vanha ja elämästä kyllänsä saanut. "Olen niin väsynyt elämään", lausui hän eri kerroin omaisilleen. Hän oli tullut "levolliseen ikään", missä Abrahamin sanotaan kuolleen, ja mikä kai merkitsee, että kuoleman pelko oli voitettu samalla kuin voimat olivat niin riutuneet, etteivät ne enää kyenneet taistelemaan elämän sammumista vastaan. Jotkut toisetkin lauseet tuntuivat hyvästijätöltä. Niin esim. nämä sanat Oswaldille: "Jumala siunatkoon sinua, Oswald! Sinä olet ollut minulle hyvä poika ja olet tuottanut minulle paljon iloa."
Toukokuun 13:ntena 1904 Kihlman täytti 79 vuotta. Kesäkuun 11:ntenä hän vaimonsa kanssa muutti Rulluddiin. Oswald oli jo ennen asettunut Marjarantaan ja Lorenzon perhe tuli 13:ntena. Kesäelämä alkoi siis entiseen tapaansa ja meni menoaan sunnuntaihin heinäk. 10 p:ään, jolloin Kihlman on tehnyt viimeisen muistiinpanonsa. Koko ajan oli hän jaksanut liikkua ulkona, kävellä Marjarantaankin, josta Oswald oli saattanut hänet kotiin, ja nauttia kesän sulosta. Ainoastaan viimeisen edellisenä päivänä on merkitty: "Tänään en ole ollut oikein terve."
Parina seuraavanakin päivänä Kihlman vielä nähtiin ulkona, kunnes hän joko tiistaina tai keskiviikkona ilmoitti pahoinvoinnin ja väsymyksen tähden toivovansa päästä kaupunkiin hoidettavaksi. Tämä toivomus, jota kiireisesti noudatettiin, herätti kaikissa sen käsityksen, että jotain vakavaa oli kyseessä. Ei ollut näet keneltäkään omaiselta jäänyt huomaamatta, kuinka isän voimat olivat vähissä.
Vaikka isä yhä liikkui omin voimin, lähtivät siis kaikki maalla olevat perheenjäsenet, äiti, Lennart ja Oswald hänen kanssaan kaupunkiin. Lorenzo ja Henrik olivat etäällä, edellinen Skotlannissa, jälkimmäinen Vilppulassa, josta palasi perjantaina 15 p:nä; Hanna taas oleskeli Heikelin kesäasunnossa Porvoon lähellä. Toht. Nordblad — viime vuosien perhelääkäri — selitti, että taudinoireet johtuivat vanhuudesta ja ettei mitään erikoisempaa ollut tehtävissä. Sairas määrättiin kuitenkin vuoteen omaksi, ja vuode asetettiin keskelle hänen työhuonettaan. Siinä hän sitten makasi seuraavat päivät, milloin nukkuen tai horrostilassa, milloin valveillaan, mutta yleensä välinpitämättömänä ympäristöstään, erittäin harvasanaisena ja väsyneenä. Mitään tuskia hänellä ei näkynyt olevan, eikä hän halunnut ruokaa. Valittamatta hän lepäsi vuoteellaan tahtoen vain olla rauhassa. Tässä olotilassa tapahtui huomattava muutos vasta seuraavan viikon maanantaina, jolloin iltapäivällä todettiin äkillinen käänne pahempaan päin: kädet kylmenivät, valtimo heikkeni ja tummia pilkkuja ilmestyi ihoon. Luultiin että loppu oli käsissä, mutta erinäisillä virkistyskeinoilla kohtaus kuitenkin voitettiin. Tiistaina 19 p:nä heinäk. k:lo 1 aikaan päivällä uudistui kohtaus eikä sille enää mitään voitu. K:lo 2 huomattiin, että viimeinen hetki oli tullut. Hengitys kävi yhä heikommaksi ja hitaammaksi ja valtimo oli tuskin huomattavissa. K:lo 1/2 3 veti sairas viimeisen hengähdyksen; hän vaipui rauhallisesti kuoleman uneen syvän hiljaisuuden vallitessa huoneessa, missä saapuvilla olivat ainoastaan perheen jäsenet. Vainajan rukous, että hän saisi mennä pois ilman tuskia, ilman kuolon kamppausta, oli täyttynyt.
Samoin täyttyi, mitä vainaja oli toivonut hautajaisistaan. Ne olivat verraten hiljaiset jo senkin vuoksi, että keskellä kesää suurin osa hänen ystäviään ja tuttaviaan oli poissa kaupungista. Kihlman haudattiin Helsingin vanhalla hautausmaalla 23 p:nä heinäk. vaimon, tyttären ja neljän pojan saapuvilla ollessa (Lorenzo oli edellisenä päivänä palannut ulkomailta). Lauri Ingman toimitti ruumiinsiunauksen. Puheita ei pidetty, sillä vainajan mieli siitä oli tullut tunnetuksi. Kumminkaan ei hauta jäänyt paljaaksi. Paitsi omaisten kukkia koristivat sitä muidenkin tuomat kukat ja seppeleet rakkauden, kunnioituksen ja kiitollisuuden osoitteena. —
Hilda Kihlman oli puolisonsa kuollessa ruumiillisesti niin heikko, että hän vaivoin liikkui omilla voimilla. Henkisesti oli hän kuitenkin pirteä. Mutta heti sen jälkeen alkoi huomattava riutuminen, sielullinen samoin kuin ruumiillinen. Jaksamatta mainittavasti vaikuttaa ympäristöönsä hän kumminkin lempeänä, rauhaa rakastavana ja kärsivällisenä eli vielä neljä vuotta. Yöllä kesäk. 13-14 p:n välillä 1908 hän Rulluddissa sai halvauksen, joka teki hänet tajuttomaksi, ja tässä tilassa hän levollisesti ja tuskattomasti kuoli saman kuun 18 p:nä. Hän oli silloin saavuttanut 79 vuoden 5 kuukauden iän. Vainaja haudattiin miehensä viereen. Ruumiin siunasi toht. Glöckner.
* * * * *
Jos tekijä edellisessä olisi täysin saavuttanut päämääränsä, ei hänellä enää pitäisi olla mitään oleellista lisättävänä Alfred Kihlmanin elämänkuvaan. Sanoissaan ja toimissaan saattaa ihminen persoonallisuutensa toisten tajuttavaksi, ja onhan tässä kertomuksessa kumpiakin tarpeeksi esitetty. Kumminkin tuntuu siltä, että jonkinlainen piirteiden kokoaminen ja täsmällisentäminen, toisin sanoen kuvan viimeistely ehkä olisi paikallaan, ennenkuin tekijä luopuu tehtävästään. Noudattaessaan tätä tuntoa on hänen sallittu viivähtää muistoissa, joista kuva on luotu, kirkastuneen hahmon vieressä, jota kohtaan hän on toivonut lukijassakin heränneen kunnioitusta ja rakkautta.
Kun Kihlman 70-vuotiaana tarkasteli mennyttä elämäänsä, sanoi hän itseään olosuhteiden lapseksi ja onnen pojaksi, tarkoittaen sillä, että hänen elämänvaiheensa eivät olleet minkään edeltäpäin tehdyn suunnitelman mukaisia, vaan ulkoapäin tulleiden vaikutusten ja onnellisten asianhaarain aiheuttamia. Miten oikein tämä liekään varsinkin siinä suhteessa, ettei kukaan voi edeltäpäin määrätä elämänsä kulkua, ja miten luonnollista, että hän itse käsitti asian näin, yhtä perustettu on toiselta puolen Väite, ettei sattumus, vaan hänen luonnonlaatunsa ja luonteensa määräsivät hänen elämäntoimintansa ja kohtalonsa.
Ainoastaan hänen luontainen vakavuutensa ja omituinen mietiskelevä, henkisiin ja hengellisiin suuntautunut mielenlaatunsa selittävät meille, että Kihlman jo 15-vuotiaana tuli heränneeksi ja täydellä antaumuksella liittyi silloiseen mahtavaan uskonnolliseen liikkeeseen. Hänen uskonnollinen hartautensa taas sai hänet rajoittamaan yliopistolliset opintonsa papintutkintoon. Sitä hän aikoja myöhemmin katui (minustakin, sanoi hän 1899, olisi voinut tulla jotain enempää, jos olisin elänyt tieteellisessä ympäristössä. Olen aina epäillyt kykyäni, olisin tarvinnut kehoitusta), mutta kuitenkin hän suoritti tutkintonsa niin tunnollisesti ja jatkoi itsekseen opintojaan niin ahkerasti, että hänen aina huomattiin tiedoissa olevan vertaistensa edellä.
Muutamia vuosia hän nyt toimi innokkaana herännäispappina, mutta pian sai hänen syvästi kriitillinen luontonsa hänet epäilemään julistamaansa oppia, se kun ei yksistään nojautunut Jumalan sanaan, vaan ehkä yhtä paljon johtajien mielipiteisiin. Tämä ajoi hänet ulkomaille "etsimään kristityitä". Semmoisen hän löysi J. T. Beckissä ja hänen luonaan, hänen oppilaanaan hän raamatun pohjalla järjestelmällisesti uudestaan rakensi kristinuskonsa. Iloisena vakaumuksessaan, että oli päässyt totuuden perille, hän sitten palasi kotimaahan.
Jos ulkonaiset vaikutukset ja olosuhteet olisivat olleet määräävinä Kihlmanin elämässä, olisi hän kai nyt ensimmäisenä raamatullisen suunnan edustajana Suomessa alkanut levittää uutta totuuttaan, mutta sen sijaan seurasi pitkä ajanjakso (1852-66), jolloin hän tavan mukaan vain pyynnöstä ystävilleen ja tuttavilleen lainasi Beckin saarnoja ja kirjoja tyytyen itse toimimaan kielenopettajana. Kuinka on tämä selitettävissä? Ainoastaan niin, että muistamme hänen luontaisen sulkeutuneisuutensa, varovaisuutensa — "hitautensa". Eihän ihminen pääse irti itsestään. Toinen asia on se, että tämäkin aika oli ylen tärkeä hänen kehitykselleen. Hän oppi mielenkiinnolla seuraamaan maan ja kansan asioita, hän niin sanoakseni harjoitteli liikemiehenä, hän keräsi kokemusta opettajana, sanalla sanoen luopumatta uskonnollisuudestaan hän kehittyi avo- ja teräväsilmäiseksi kansalaiseksi, ihmiseksi, jolle ei mikään inhimillinen ollut vierasta, jos hän vastoin luontoansa olisi ruvennut beckiläisyyden apostoliksi, niin häntä varmaankaan ei olisi kutsuttu normaalikoulun yliopettajaksi eikä myöskään valittu suuren Tampereen yhtiön johtokuntaan, mutta kun hän itselleen uskollisena kehittyi kehittymistään niinkuin sanottiin, ei ole ihme että kutsu hänelle lähetettiin Helsingistä ja että hänen kykynsä otettiin huomioon Tampereellakin.
Kun Kihlman sittemmin suurenmoisesti menestyi toiselta puolen pedagogina s.o. uskonnonopettajana ja myöskin maan etevimmän oppilaitoksen johtajana ja toiselta puolen liikemiehenä, voitokkaasti suoriutuen vaikeuksista, jotka uhkasivat viedä hänen johtamansa liikkeen häviöön ja hänet itsensäkin taloudelliseen perikatoon, niin kyllä selitys siihenkin on hänen luonteenlaadussaan. Ilman alati, valpasta velvollisuudentuntoansa, ilman verratonta työintoansa, ilman tahtonsa lujuutta, ilman henkisten ja ruumiillisten voimiensa sitkeyttä olisi hän monta kertaa ollut hukassa. Ja kun Kihlman edelleen valtiopäivämiehenäkin toimi niin menestyksellisesti, että hän kahdeksassa säätykokouksessa kuului säätynsä ensimmäisiin ja saavutti kunnioitusta laajalti sen piirin ulkopuolellakin, niin eihän se johtunut muusta kuin siitä, että hänet tunnettiin mieheksi, joka ei koskaan tinkinyt vakaumuksensa kanssa, jonka isänmaanrakkaus oli horjumaton ja jolla kansanedustajana ei ollut muuta johtotähteä kuin kansan paras.
Entäs mikä antoi rikasta sisällystä ja onnea hänen sisälliselle elämälleen, hänen perhe-elämälleen ja sille iltakaudelle, jonka hän täysin palvelleena vietti rauhallisessa kodissa? Eihän sekään johtunut muusta kuin hänen hengen- ja luonteenlaadustaan, hänen uskollisuudestaan ihanteilleen. Hänen uupumattoman työnsä päämääränä ei koskaan ollut oma nautinto, oma etu, vaan hän harrasti alati omaistensa, oppilaidensa, kansansa, sanalla sanoen lähimmäisensä hyvää; siitä tuli sisäinen tyydytys, onnen tunto. Jopa ajatteli hän toisten hyvää totuudenetsinnässäänkin, joka kesti viimeiseen asti. Kun hän näet ihmetteli, että Jumala pitkämielisyydessään oli antanut hänen elää niin kauan, hän käsitti sen armonosoitukseksi, jonka tarkoituksena oli, että hän yhä saisi edistyä tiedossa ja totuudessa omaksi ja toisten hyväksi ("elän tullakseni itse vapaaksi ja tehdäkseni toisia vapaiksi", hän kerran lausui). Todella ihmeellinen olikin hänen henkensä joustavuus: 70 vuotta täytettyään pystyi hän vielä monessa tärkeässä kohdassa, vapautumalla ennakkoluuloista, laajentamaan, uudistamaan uskonnollista katsantotapaansa. Tällainen sisällisen elämän virkeys lähentelee ihanteellisuutta.
Kihlmanissa oli jotakin alkuvoimaista, jopa siinä määrässä, että luulisi sen riittäneen suurmiehelle. Hänelle ei kuitenkaan sallittu semmoista tehtävää, jonka suorittajana hän olisi suurmieheksi kohonnut. Aikansa merkkimiehiä hän kumminkin oli. Hän oli harvinaisen eheä luonne aikakautena, jolloin sisällistä rikkinäisyyttä, tahdon lujuuden ja pyrkimyksen puhtauden puutetta on pidetty miltei yleisenä ihmisten tunnusmerkkinä. Hän oli tavattoman vapaa sovinnaisuudesta, joka litistää aikamme ihmiset niin tasapintaisiksi. Asettaen totuuden yli kaiken hän teki voitavansa ei ainoastaan taukoamattomassa harrastuksessa syventääkseen ja kirkastaakseen sitä uskonnolliseen elämäänsä nähden, vaan myöskin noudattaakseen ja toteuttaakseen sitä ihmisten kesken, ja niin oli hän todella yksi niitä, joille Vapahtaja sanoi: Te olette maan suola.