Lauri Stenbäck

by Eliel Aspelin-Haapkylä

KAHDEKSAS LUKU. 1841-1846.

Pohjanmaalla. — Oikeudenkäynti pietistejä vastaan Vöyrillä. — Papiksivihkiminen. — Achrénin kuolema. — "Muutamia sanoja pietismistä." — Kaksoishäät Espoossa. — Väitöskirja dosentin-virkaa varten sekä akateemisen konsistorin mielipide pietismistä ja Stenbäckistä. — Suhde hedbergiläisyyteen. — "Nya Morgonväkter." — Viimeinen Helsingin-aika. — "Theologiska Tractater, I." — Nimitys koulunrehtoriksi Vaasaan.

Juhannuksen aikaan 1841 Stenbäck matkusti Pohjanmaalle. Tämän näemme eräästä kirjeestä Skarstedtille 20 p:ltä heinäkuuta, jossa m.m. luemme seuraavat sanat: "Puhettasi Missions Tidningenistä en ymmärrä, tulisiko minun lähteä Ruotsiin sitä toimittamaan? Ei. Kuka ei rakastaisi itse asiaa, vahinko vain, että sitä niin usein hengettömästi ajetaan." Siitä näemme Skarstedtin ehdottaneen, että Stenbäck muuttaisi sanomalehtitoimintansa Ruotsiin. Toinen samantapainen ehdotus tulee jäljempänä mainittavaksi.

Heinäkuun 5 p. Stenbäck kirjoitti toisen kirjeen Skarstedtille, ja otamme siitä seuraavan kohdan:

— — "Nyt olen Pohjanmaalla, olen hartaalla ilolla tavannut useita ystäviäni ja käynyt heidän luonaan ja oleskelen paraikaa veljeni, apulaispappi Joh. M. Stenbäckin, luona Vöyrillä. Se raikas tuulahdus, joka täällä Pohjanmaalla liikkuu, on ollut elähdyttävä, ja minä voin ainoastaan kiittää Jumalan laupiasta hyvyyttä, joka suo meidän pudistaa päältämme akateemisen tomun ja jälleen lämmittää kirjojen, teoriain ja maailman viisasten ihmisten parissa laimennutta henkeämme sillä tulella, joka palaa näiden elävän Jumalan palvelijain sydämissä. Se on erinomainen Jumalan armo, että me tähän saakka huolimatta maailman kiukusta niin usein saamme tavata toisemme ja pitää vireillä sitä veljellistä yhteyttä, joka sekä antaa niin paljon kehitystä että estää hajanaisuuden ja erimielisyyden onnettomuutta." — —

Stenbäck puhuu sitten, kuinka olisi suotavaa, että Ruotsissa syntyisi äänenkannattaja "Pohjolan vastaheränneelle pelastuksenmurheelle". Jos Skarstedt, arvelee hän, asettuisi sellaisen yrityksen etupäähän, antaisi hän, Stenbäck, mielellään avustusta, ja muutkin varmaan tekisivät samoin. Nordisk Kyrkotidningiä oli kyllä luettu tarkkaavasti ja myöskin oli siitä löydetty joku kultajyvänen, mutta toimittajaan ei kuitenkaan luotettu. "Jos T:llä [Johan Ternström (s. 1803, k. 1882), siihen aikaan pastorinapulainen Tukholmassa, missä hänellä oli suuri maine saarnaajana ja missä hän julkaisi Nordisk Kyrkotidningiä (1840-49).] ensinnäkin omalta kohdaltaan olisi ollut tosi hengellinen pyrkimys ja elämä, ja hän sitä lähinnä olisi enemmän liittynyt toisiin, olisi hänen lehtensä saanut mitä suurimman tärkeyden ja huomion. Mutta kun hän yksinäisenä on noudattanut omaa päätään eikä suinkaan ole voinut herättää luottamusta, niin ei kenelläkään ole ollut halua liittyä häneen." — "Jos rae", jatkaa Stenbäck sitten, "jotka sekä siellä että täällä kaikesta sydämestämme tahdomme kuulua yksin Jumalalle ja palvella häntä, yhtynein voimin työskentelisimme saman asian hyväksi, niin olen varma, että Jumala ei olisi jättävä työtämme ja todistustamme vaille rikasta siunaustaan. Ja kun tässä maassa aina on uhkaamassa sanomalehteä sensuurin rautakäsi, ja se nykyjään tuskin saisi edes lupaakaan, olisi korkein toivomme, että siellä teillä sellainen saataisiin aikaan, jossa mekin voisimme vapaammin lausua mielipiteemme." — Jälkikirjoituksessa mainitaan lopuksi, että eräs Huldbergilla Falunissa äskettäin painettu kirjanen "Varningsord i anledning af pietismen i Finland" jo oli saapunut. [Kirjasen tekijä, joka käyttää nimimerkkiä "Finne", on S. G. Elmgrenin yliopistonkirjastossa tekemän muistiinpanon mukaan F. G. Hedberg. Sen nimi on (tahallisestiko?) eksyttävä, sillä kirjoitus ei ole tähdätty pietismiä vastaan, vaan puolustaa sitä; sen tarkoituksena on näet vakuuttaa lukijalle, "että elävä kristillisyys ei koskaan voi syntyä, saati kasvaa ja levitä, saattamatta päälleen maailman ja perkeleen katkerinta vihaa ja vainoa".]

Viimeksimainitussa kirjeessä, samoinkuin parissa muussa Skarstedtille kirjoitetussa, on myös uutisia niistä käräjänkäynneistä, joiden alaisiksi pietistipapit tähän aikaan joutuivat. Tarkempi selonteko on ulkopuolella ainettamme, mutta koska yksi oikeudenkäynti koski Stenbäckiä lähellä olevia henkilöitä, on siitä jotakin mainitseminen.

Jo keväällä 1840 oli pastorinapulainen Joh. M. Stenbäck Vöyrillä prokuraattorinviraston määräyksestä saanut syytteen siitä, että hän oli pannut toimeen luvattoman kokouksen hartaudenharjoitusta varten Jufvaksen talossa Miemoisten kylässä, sekä sitä paitsi erinäisistä muista virheistä ja rikkomuksista papinvirassa, sellaisista kuin että hän kristinopin levittämistä varten vieraassa maassa oli ottanut kolehtivaroja ja pannut säästölaatikoita kirkon oville ja omaan kotiinsa, että hän esittäessään autuuden järjestystä oli käyttänyt loukkaavia ja epäsiveellisiä puheenparsia, että hän käydessään erään sairaan talonpoikaisvaimon luona oli, sen sijaan että olisi sairaalle antanut uskonnon lohdutusta, soimannut häntä kaikenlaisista häpeällisistä rikoksista ja saattanut hänet epätoivoon, niin että sairas neljä päivää myöhemmin oli kuollut, j.n.e. Sitä paitsi sai talollinen Jufvas syytteen siitä, että hän oli antanut pitää kokouksen luonaan ja herjannut nimismies Kellanderia, kun tämä samana päivänä oli tullut hänen luokseen virkatoimessa, sekä lopuksi rovastinleski Eva Maria Stenbäck siitä, että hän melkein kaikkina sunnuntaiehtoopäivinä vuonna 1840 vapunpäivään asti Myrbergslundin kirkkoherranvirkatalossa oli antanut pitää seuroja, jota paitsi hän ja hänen tyttärensä, kappalaisenleski Marie Ottelin, apulaispappi Stenbäckin vaimo Ulrika Kristina, kapteeninrouva Ingrid Ulrika Tunzelmann von Adlerflug [Kapteeninrouva Tunzelmann v. Adlerflug, syntyjään Sohlberg, oli leski ja asui naimattoman sisarensa Sofian kanssa Vöyrillä. Molemmat olivat heränneitä ja Stenbäckin perheen hyviä ystäviä. Edellinen meni sittemmin naimisiin Vöyrin lukkarin Corellin kanssa.] sekä 43 muuta nimeltä mainittua henkilöä oli ollut läsnä Jufvaksen talossa pidetyssä kokouksessa. Tämä oikeudenkäynti, jossa havaittiin, että Joh. Stenbäckiä vastaan tehtyjä syytöksiä ei voitu näyttää toteen, ja josta useimmat pääsivät aivan vapaiksi, suoritettiin useilla käräjillä ja kävi kaikki oikeusasteet kestäen sen vuoksi noin kaksi vuotta. Vaikka ei olisi vailla sivistyshistoriallista mielenkiintoaan kertoa asiakirjain sisällys, riittää tässä ote kirjeestä, jonka syytetty Joh. Stenbäck kirjoitti langolleen Achrénille talvella 1842, saatuaan hovioikeuden päätöksen:

— — "Asiani on seuraavalla tolalla: olen tuomittu saamaan nuhteita, mutta en saa mitään kiitosta, en myöskään mitään kunnianhyvitystä, koska yhtä ja toista 'todennäköisenä pidettävää' on minua vastaan ilmaantunut — kaikki muut lampaat, sekä Henrik Jufvas että toiset, ovat vapautetut sen nojalla, että 'Kunink. Julistus 12 p:ltä tammik. 1726 ei tarkoita sellaisia kokouksia, joissa pappi on läsnä ja toimittaa hartaudenharjoituksia' — kuitenkaan ei H. Jufvas päässyt sopimattomasta käytöksestään nimismies Kellanderia vastaan, kun tämä oli virkatoimessa, maksamasta sakkoa 9 ruplaa 60 kop. hopeaa. Nyt edelleen: virallinen syyttäjä Solfvin ei omasta puolestaan sanonut tahtovansa valittaa, mutta kun hän mahdollisesti esimiehiltään voisi saada tukaluuksia, jos laiminlöisi sen, niin hän sanoi kirjoittaneensa heille ja tiedustelleensa asiaa ja lupasi myöskin antaa minulle tiedon, jos tulee valittamaan. — Minun tohtorini, [Karl Josef Estlander (s. 1808. k. 1874), aikaisemmin teologian dosentti sekä lehtori ja rehtori Turun kymnaasissa tuli Vöyrille pastorinvirkaan 1 p. toukokuuta 1840.] joka piti minua pitkässä tutkinnossa samana iltana kuin pöytäkirjat minulle jätettiin (jos sinua muuten haluttaa kuulla etkä heti hyppää seuraavan ylitse), lausui: Ei suinkaan tule nyt tämän päätöksen mukaan katsoa kokouksien pitämistä luvalliseksi, koska muka hovioikeus ei ole korkein oikeusaste eikä oikeutettu lakia selittämään; että papin asiana on ainoastaan puhua yhdelle kerrassaan, mutta ei useammalle — kaikkein vähimmin ruveta yhdessä veisaamaan sitä virttä, jota tähän aikaan ei suvaita; että meillä on tyhmä omatunto, joka on arka pikkuseikoissa, mutta ei suurissa, kuten esim. siinä, että ehdottomasti toteltaisiin esivaltaa — jolloin hän, välihuomautukseen, sanoi olevansa pakotettu menemään kreikkalaiseen uskoon, jos esivalta käskisi, olkoon se sen synti (!); hänellä oli vaimo ja lapset j.n.e.; että Luther ilman apuneuvoja oli kääntänyt Raamatun, kun vielä alkukielet olivat kapalossaan — sen vuoksi saattaa nyt niin korkealle kehittynyt eksegetiikka siinä löytää paljon virheitä; että leskenapu-asia on pikku kysymys ensi pappeinkokouksessa verrattuna kysymykseen pietistisistä liikkeistä maassamme; vuosisatoihin ei tuomiokapituli ole ollut niin tukalalla kohdalla kuin nyt — joko on tuomiokapitulin tultava pietistiseksi, ja silloin meidän asiamme voittaa, tai asettuu papisto vastaan, ja silloin meidän asiamme täytyy kukistua; luuli että muutamat pietistit kutsuttaisiin kokouksen eteen y.m. y.m. Nyt illalla kuulin, että jollei valitusta asiassamme tapahdu, niin minut kutsutaan 2 p. helmikuuta nuhdeltavaksi. Matkustaminen Helsingin kautta on minulle myönnetty, mutta ei pitempää aikaa kuin kaksi viikkoa. Saamme nyt nähdä, kuinka kaikki käy — käyköön niinkuin käydä voi — kunhan käy, emmekä nuku. — Hän elää, joka voi ja jonka täytyy auttaa."

Asia meni todella senaattiin, mutta huolimatta siitä, että tohtori Estlander oli todistanut hänen innolla ja vakavuudella hoitaneen virkaansa, ei Joh. Stenbäck päässyt nuhteista. Heinäkuussa 1842 hän sai ne Turussa. — Tämä oikeudenkäynti oli yksi monista samanlaisista, ja kun katselee tapahtumia etäältä, täytyy hämmästyä asianomaisten lyhytnäköisyyttä, jotka käyttivät sellaisia keinoja liikkeen hillitsemiseksi. Jokainen kirje sen ajan pietisteiltä todistaa, että vaikutus oli aivan päinvastainen. Toiselta puolen on hyvin valaisevaa Joh. Stenbäckin kirjeestä lukea, kuinka pietismin sisällyksestä välinpitämättömät papit ajattelivat. Tohtorin mielipiteet selittävät puolestaan, miksi pietistit singahuttivat niin kovia sanoja "nukkuvia" pappeja vastaan.

* * * * *

Syyslukukaudeltakin 1841 on tallella yksi Lauri Stenbäckin Achrénille kirjoittama kirje, joka sisältää yhtä ja toista mieltäkiinnittävää. Niinpä sanotaan, että runoelmia ainoastaan vähän oli myyty Ruotsissa (yhteensä 100 kpl. oli lähetetty sinne), jotavastoin Evankelista Viikkolehteä oli mennyt "hyvä joukko". Sitten sanotaan edelleen: "Minulle lähetti tällä lukukaudella kirjeen eräs homo novus, Peter Dahl Gööteporista, ehdottaen että lehteä — jota hän kiitti — jatkettaisiin Tukholmassa. Muutoin osoitti mies kylläkin suurta henkistä ontuvaisuutta ja sekavuutta, niinkuin muutkin ruotsalaiset, joiden pariin olen joutunut. — — Usein kyllä tuntuu mielestäni, että sitä kirkasta evankeliumin valoa, jonka Jumala on antanut meille paistaa talonpoikien kautta, ei liene Svean maassa. Se on sanomaton onni, että meillä talonpojat ovat pohjalla sekä perustuksena. Pian me herrasmiehet joutuisimme ymmälle. — Snellman on tätä nykyä Ruotsissa ja saarnaa suurella innolla Straussin oppeja (Frejassa); ei kukaan voi häntä vastustaa, vaikka toiset koettavat väitellä vastaan ja filosofeeraavat omaan tapaansa. Voi kurjuutta! Moisia vastustajia ei voi voittaa muulla kuin hengen ja voiman todistuksella. Mutta missä on se, jolle Jumala voisi uskoa häväistyn asiansa ajamisen? Ei totisesti ole aika nukkua ja torkkua tänä pahana aikana. Jospa toki me tulisimme mitättömiksi, jotta Jumala voisi olla meissä kaikki, oman voimamme menettäneiksi, jotta Kristuksen voima tulisi johtavaksi ja vaikuttavaksi meissä! — — Meillä on täällä omat nykäyksemme; välisti heittäytyy koko lauma yhdelle puolelle, kunnes joku sysäys tulee, jolloin kaikki juoksevat toimelle. Nyt on muotina, että täytyy lukea eikä niin paljon seurustella toisten kanssa. Mutta siten on miltei kaikki yhdessäolo lakannut, ja pelkään ettei moni lue sen enemmän, mutta kyllä nukkuu rauhassa omassa nurkassaan. En pidä siitä ja aion koettaa saada enemmän yhteyttä, vaikka en suinkaan tahdo enkä jaksa ryhtyä noihin vanhoihin yleisiin kokouksiin, jotka ovat kiedotut ja kangistuneet ulkokullatun hengellisyyden verhoon. Älköön Herra hylätkö meitä, niinkuin me, kukin kohdastamme, ansaitsisimme." — —

Kirjeen lopussa Stenbäck kertoo suurella ilolla, että konsistori on myöntänyt hänelle amanuenssin palkan, 400 ruplaa vuodessa. Kysymyksessä oli viransijaisuus, josta hän sai kolmannen vakinaisen amanuenssin palkan. Tulon, joka oli erittäin tervetullut, Stenbäck kantoi ainoastaan seuraavaan kevääseen, jolloin hän matkusti Turkuun papiksi vihittäväksi.

Alkupuoliskolta vuotta 1842 ei ole mitään kertomista, ennenkuin toukokuussa tapaamme Stenbäckin vanhassa piispankaupungissa, missä hän muinoin oli käynyt koulua ja tullut ylioppilaaksi ja missä hänet nyt oli vihittävä siihen korkeaan virkaan, joka niin kauan oli kangastanut hänen mielessään. Vielä hän ei ollut saavuttanut kandidaatinarvoa teologisessa tiedekunnassa, jota paitsi laki ei vielä silloin vaatinut kahden vuoden käytännöllistä virkatointa seurakunnassa ehdoksi lisensiaatinarvon saavuttamiseen samassa tiedekunnassa, mikä hänellä myöskin oli mielessä; mutta siitä huolimatta Stenbäck tahtoi vihityttää itsensä papiksi. Hän tunsi tarvetta harjaantua papilliseen virantoimitukseen, sillä jos kukaan antautui hän teologiselle uralleen täydellä todella. Sen vuoksi hän ei kuitenkaan tahtonut luopua oppineelta uralta, vaikk'ei kukaan häntä siihen kehoittanut, päinvastoin Paavo y.m. koettivat saada hänet yksinomaan antautumaan käytännölliseen papintoimeen. Turun matkasta Essen kertoo: Turussa ei häntä hänen uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi kohdeltu varsin ystävällisesti. Mutta sitä hän ei paljon pannut pahakseen. Kun teologianlehtori, vanha karski herra, josta varsinkin yksin Stenbäckin teesi oli vastenmielinen, julkisessa tutkinnossa lausui: "Minime mihi placet haecce thesis tua", niin Stenbäck vastasi tyynesti: "Si non placet, jam displiceat". Kun häntä varoitettiin liiallisesta innosta virassaan, vastasi hän: "Jumala antakoon että palaisin!" Hänen arvosanansa oli "cum laude", mikä sekin näyttää osoittavan erinomaista ankaruutta ja kitsautta arvostelussa, sillä Stenbäck oli jo miltei valmiiksi lukenut oppikurssinsa teologiankandidaattitutkintoa varten. Itse papiksivihkiminen tapahtui 10 p. heinäkuuta 1842, ja Stenbäckillä oli siinä ensimmäinen sija 19 muun filosofianmaisterin ja ylioppilaan rinnalla, joista J. F. Cajanin, F. P. Kemellin, J. Bäckvallin ja E. M. Rosengrenin nimet ovat tunnetumpia.

Turussa ollessaan, siellä paraikaa suorittaen asianomaisia kokeita ja tutkintoja, Stenbäck kirjoitti 23 p. toukokuuta seuraavan kirjeen Achrénille. Se pappeinkokous, jota kirje käsittelee, on sama, jota tohtori Estlander oli tarkoittanut keskustelussaan pastori Joh. Stenbäckin kanssa, ja se oli pidettävä kesäkuun keskivaiheilla.

"Rakas veli! Kummastuksella ja mielipahalla olemme kuulleet, että Lagus ja Malmberg ovat epäröineet, tullako tänne pappeinkokoukseen vai eikö. Heidän täytyy välttämättä tulla. Luulen, että perkele on heittänyt epäuskon ja epäluottamuksen verkon parhaimpaimme ympärille kietoakseen ja turmellakseen meidät, kun sellainen epäröiminen on voinut syntyäkään. Nyt juuri on aika, jolloin meidän täytyy tunnustaa ja puolustaa totuutta, jollemme tahdo olla kurjia raukkoja, jollemme tahdo olla mitään muuta kuin viheliäisiä lahkolaisia kukin nurkassaan ja työskennellä katalan yksityisen asian, mutta ei Kristuksen ja hänen kirkkonsa hyväksi. Ja nyt me juuri pysyisimme piilossa kurjina pettureina, kun Jumala ilmeisesti on johtanut asiat niin, että meidän tunnustuksemme ja esiintymisemme on välttämätön, jos asiasta on jotakin tuleva. Meitä haukutaan pietisteiksi niin kauan, kunnes me itse vaivumme surkeaan pietismiin heidän käsityksensä mukaan ja unohdamme, että me täällä tahdomme saada kirkkoa ja kristillisyyttä eteenpäin, eikä pietismiä. Tämä kokous on kaiken todennäköisyyden mukaan arvaamattoman tärkeä kristillisyyden asialle maassamme ja määrää epäilemättä melkoisesti sen vastaisen suunnan. Ja nyt me pysyisimme piilossa ja pakenisimme tantereelta? Olisimme arvottomia Jumalan ja ihmisten edessä, jos niin tapahtuisi. Täällä kaikki näkyvät odottavan, mitä valoa tämä kokous on heille antava asiastamme, asettuaksensa sen mukaan. Luther, hän matkusti Wormsiin huolimatta kaikista perkeleistä — mutta mekö pysyisimme viisaasti piilossa, vaikka kyllä voimme kirkua nurkissamme enemmän kuin tarpeellista olisi! Mahdotonta että niin saisi käydä. Meillä ei ole vähempi eikä myöskään muu asia kuin Lutherilla, ja me olemme velvolliset Jumalalle ja ihmisille tekemään niinkuin hän. Olen kirjoittanut sekä Lagukselle että Malmbergille ja puhunut oloista, enkä luule muuta, kuin että he laittautuvat tielle. Olisi korvaamaton vahinko, jos he ja muut nyt pysyisivät poissa. Mutta hyvä olisi, jos niin useita muita tulisi kuin mahdollista. Mikä estää sinua? Olemmehan kuljeskelleet ja kierrelleet häissä ja sen semmoisissa — tässä on paljoa enemmän. Rakas veli, älä anna pikkuasiain estää. Sinähän voisit matkustaa Hedbergin kanssa, joka varmaan tulee, tai jonkun muun mukana. Janne, jonka täytyy olla täällä heinäkuussa, ei kaiketi pääse. Asia ei koske nyt meitä vaan Kristusta ja hänen totuuttaan. Ajattelehan toki sitä ja laittaudu empimättä matkaan." — —

Stenbäckin kirjeellä oli toivottu vaikutus. Achrén teki matkan yhdessä F. G. Hedbergin kanssa, joka silloin oli papinvirassa Raippaluodossa, ja toisetkin tulivat Turkuun. Pappeinkokouksesta, joka tosin ei tullut niin käänteentekeväksi, kuin näkyy odotetun, ei ole tässä paikka puhua pitemmälti. Kuitenkin siteerattakoon eräästä Jonas Laguksen kirjoittamasta promemoriasta muutamia sanoja, jotka koskevat ainettamme. Puolustaen vastaherännyttä uskonnollista elämää hän sanoo muun muassa: "Halua tieteelliseen sivistykseen ei ole mikään opin väärä suunta tukahduttanut, koska moni totuuden käsittämien joukosta on hankkinut ja yhä edelleen hankkii tietoja tullen siten isänmaan kaunistukseksi. Sitä todistaa myös eräs nyt pappien vihan lakkauttama sanomalehti, joka öljypuun lehvänä tarjosi Jumalan rauhaa suomalaiselle synnyinmaalle. Ajattelevien miesten joukossa lienee nykyjään harvoja, jotka eivät tunnustaisi, että vainotut Jumalan palvelijat ovat kärsineet syyttömästi, sitä enemmän kun heidän oppinsa on puhdas, elämänsä nuhteeton ja käytöksensä opettajanvirassaan perustunut lakiin ja asetuksiin." [Promemoria kirjoitettiin pappeinkokoukseen lähetettäväksi, mutta kun Lagus itse matkusti sinne, ei sitä jätetty esille — mikä kaiketi ei estänyt mielipiteitä toisessa muodossa tulemasta lausutuiksi.]

Samana päivänä kuin Stenbäck vihittiin papiksi, sai hän määräyksen lähteä pastorinapulaiseksi Karjaan pitäjään. Päivätyistä saarnoista näkeekin, että hän on saarnannut siellä, mutta samalla myöskin Tenholassa ja Bromarvissa. Samaan aikaan oli Essen väliajansaarnaajana Tenholassa, ja ystävykset tapasivat usein toisensa kesän kuluessa.

Tältä kesältä on mainittavana kuolemantapaus, joka läheltä koski Stenbäckiä. Miltei heti Turusta kotia tultuaan Achrén, joka v:sta 1841 oli ollut kappalaisen apulaisena Munsalassa, sairastui hermokuumeeseen ja kuoli kolme viikkoa sairastettuaan 13 p. elokuuta. "Lempeän, tuntehikkaan, rauhaisan, vaatimattoman" miehen poismeno herätti suurta kaipausta, ei ainoastaan hänen lähimmissään, vaan laajoissa pietistipiireissä, sillä etevine lahjoineen hän oli heidän ensimmäisiä pappejaan. Siihen, mitä edellä on sanottu hänen kirjallisesta toiminnastaan, voidaan vielä lisätä, että hän käänsi ruotsiksi erään pietistien suuressa arvossa pitämän teoksen: "Martin Boos, predikare af den rättfärdighet, som gäller för Gud, hans själfbiografi", Johannes Gossnerin toimittama. Kirja painettiin Tukholmassa 1839 (Ramstedtin kirjapainossa) ja kustannettiin niillä varoilla, jotka kääntäjä itse, hänen lankonsa Schwartzberg ja rouva Fabritius olivat yhteisesti panneet asian hyväksi. [Linnströmin ruotsalaisessa kirjaluettelossa ilmoitetaan teos L. Stenbäckin kääntämäksi. Syy on epäilemättä se, että Stenbäck välitti painatusta koskevia keskusteluja. — Eräässä Laguksen Achrénille kirjoittamassa kirjeessä Björkqvistin postillan kääntämisestä on seuraava Stenbäckiä koskeva kohta: "Ruotsalaista alkutekstiä lauluun 'Kats' Jumala ja mies' en ole saanut käsiini, olen sen vuoksi kääntänyt sen suomenkielestä ja lähetän sinulle tämän käännöksen, sillä ehdolla, ettet käsittele sitä niin tylysti kuin runollinen lankosi Lauri, joka turmeli pari kääntämääni suomalaista laulua. Voinet kyllä pitää näitä lauseita naurettavan ja loukkautuneen tekijän-itserakkauden synnyttäminä; mutta lyhyesti: puheenaolevaa laulua ei saa painattaa, jos siihen tehdään pieninkään muutos. Jollei Lauri tavallisella runollisella viirikukkomaisuudellaan olisi lannistanut haluani, olisi luultavasti jo koko Laulukirja ollut käännetty. Muistutuksia ja korjausehdotuksia otan erinomaisen mielelläni vastaan ja tahdon sellaisissa tapauksissa osoittaa kaikkea kohtuutta, kun vain ei väkisin pistetä minun tuotteilleni terävää nokkaa, missä minä tahdon sen olemaan tylsän, s.o. uhrata kristillistä yksinkertaisuutta turhan helinän vuoksi, jota minä nyt vihaan." [!] — Laguksessakaan ei siis Stenbäckillä ollut runoutensa ystävää.]

Ennenmainitun Björkqvistin postillan käännöksen, jota Lagus katsoen alkuteoksen vaikeatajuisuuteen sanoo Herkuleen työksi, tarkasti osaksi Lagus, osaksi Edvard Svan, jota paitsi Achrénin läheinen ystävä, F. G. Hedberg, kirjoitti kääntäjän elämäkerran, joka on teoksen alussa. Tenholasta Lauri lähetti 12 p. syyskuuta osaaottavalla rakkaudella kirjoitetun kirjeen Charlotte-sisarelleen, joka nyt äkisti oli jäänyt yksin ja turvattomaksi, kolme pienokaista ympärillään. "Lesket ja orvothan", sanoo hän, "ovat Jumalan etuoikeutetut, ja heillä on kaikkein suurimmat lupaukset häneltä; jos me vain voisimme uskoa sen, niin ei olisi hätääkään. Kun kaikki muut tuet kaatuvat, jää hän ainoaksi tueksi, ja kuinka väkevät olisimme, kun meillä ei koko maailmassa olisi muuta kuin Jumala tukenamme! — — Luultavasti et ajatellut niin pian saavasi alkaa kuin linnut taivaan alla elää ainoastaan Jumalan turvissa ja käydä välittömästi hänen kätensä ohjaamana kautta maailman itse näkemättä eteesi — mutta koska Jumala rakasti sinua, otti hän huolenpidon sinusta omaan huostaansa." — Tulevaisuudessa oli Charlottella samoinkuin Marie-siskolla isättömine lapsineen hyvänä tukena heidän veljensä Lauri.

Lopuksi on vuodelta 1842 mainittava eräs Stenbäckin julkaisema kirjanen "Muutamia sanoja pietismistä" (Några ord om pietismen). Tämä 31 sivua käsittävä kirjoitus, jonka mainitaan oikeastaan olleen aiotun sanomalehtikirjoitukseksi, on Stenbäckin tavalliseen lämpimään tyyliin sepitetty puolustus sille uskonnolliselle suunnalle, johon hän itse kuului. Lyhyen johdannon jälkeen hän siteeraa pääkohtia eräästä "Theologisk Qvartalskrift" nimisessä aikakauskirjassa olleesta tohtori Reuterdahlin kirjoituksesta sekä tekee sitten muistutuksia ja lisäyksiä oppineen ja kuuluisan Lundin teologin lausuntoon, jonka maltillisuus ja puolueettomuus yleensä tunnetaan. Kun Stenbäckin kanta jo on kylliksi selvitetty, otetaan tähän ainoastaan loppusanat, jotta lukija saisi kuulla kirjoituksen tyynen, vakaan sävyn: "Pietismi ei ole virheetön eikä ole koskaan pitänyt itseään täydellisenä; se tunnustaa tuskalla vikansa eikä suinkaan tahdo niitä puolustaa, sillä se tuntee liian hyvin syvän aatamillisen turmeluksen omassa povessaan. Mutta missä se on tosi, tavoittaa se sitä, että se käsittäisi Kristuksen ja elävän elämän hänessä, niinkuin myös Kristus Jeesus on käsittänyt sen, — ja Jumalan armoa, joka on herättänyt sen tähän pyrkimykseen, se tahtoo tunnustaa, puolustaa, koroittaa, noudattaa ja seurata elämässä ja kuolemassa, onnessa ja vastoinkäymisessä, vaikka koko maailma nousisi sitä vastaan. Mutta jos sen vastustajain silmiin, hiljaisena hetkenä, elämän ja kuoleman iäinen vakavuus avautuisi, Jos salama korkeammasta, kaikelta järjeltä salatusta hengellisestä elämästä, joka on Jumalasta, lävistäisi pimeyden ja usvat, niin ainakin silloin tyyni mietiskely jumalallisella voimalla kuiskaisi heidän korvaansa Gamalielin viisaat sanat: 'Jos tämä neuvo eli teko on ihmisistä, niin se tyhjään raukee; vaan jos se on Jumalalta, niin ette voi sitä tyhjäksi tehdä, ettette myös löydettäisi sotineen Jumalata vastaan.'" — Kirjoituksen on painettavaksi hyväksynyt Turun tuomiokapituli 12 p. kesäkuuta 1842. Luultavasti se kirjoitettiin pappeinkokouksen aikana ja on siten pidettävä Stenbäckin lausuntona tärkeässä päivänkysymyksessä. Helsingfors Morgonbladissa olleessa ilmoituksessa (1842, n:o 91, 28 p. marrask.) lausutaan, että tästä pikku kirjasesta voi "syystä sanoa sen olevan ilmauksen pietismistä jaloimmassa muodossaan".

* * * * *

Kevätlukukaudella 1843 Stenbäck suoritti teologiankandidaatti-tutkinnon, jossa hän (22 p. kesäkuuta) sai korkeimman arvolauseen dogmatiikassa ja kirkkohistoriassa sekä lähinnä korkeimman eksegetiikassa ja siveysopissa. Samalta keväältä on myöskin mainittava hänen avustuksensa pohjalaisten albumiin "Joukahaiseen", jonka julkaisemisesta Cygnaeus piti huolen. Avustuksena oli kaksi runoilijan kauneinta laulua, ennenmainittu "Suomalainen synnyinmaani" ja "Tähti" sekä "Heränneen huokaus", jotka siis kaikki kolme kuuluvat kevään 1840 jälkeiseen aikaan. Ei näet ole todennäköistä, että Stenbäck olisi ollut ottamatta ne runoelmiensa ensimmäiseen painokseen, jos ne olisivat olleet olemassa julkaisemisen aikaan. Tällä johtopäätöksellä on tärkeytensä, sillä siitä ilmenee, että Stenbäck tähänkin aikaan oli innostunut kirjoittamaan pari maallista runoelmaa. Mitä taas "Heränneen huokaukseen" tulee, on Essen maininnut sen kuuluvan kaikkein ensimmäiseen heräysaikaan. Niin varma kuin hän näyttää olevankin, voi hän kuitenkin olla erehtynyt, sillä sen ajanhan Stenbäck vietti Östringin kanssa Vöyrillä, jotavastoin Essen oli Helsingissä. Muutoin kuului runoelman ilmaisema mielenahdistus pietismin luonteeseen ja saattoi siis esiintyä milloin hyvänsä, ei ainoastaan kaikkein ensimmäisenä aikana. Vihlovassa tuskassa se vetää vertoja samansukuiselle "Katumus" runoelmalle, joka ennen on merkitty vanhimmaksi "Öisistä sävelistä". Jos runoilija olisi kirjoittanut "Heränneen huokauksen" heräyksensä ensimmäiseen aikaan, olisi se epäilemättä saanut sijansa tässä runosikermässä.

Toimeentulo ei näy tuottaneen Stenbäckille mainittavia huolia. Sitä todistaa eräs kirje Janne-veljelle, jossa hän m.m. kirjoittaa: "Minulla on tätä nykyä rahaa enemmän kuin, tarvitsen pitkäksi aikaa. On ihmeellistä, että olen niin hyvin tullut toimeen. Aina siitä saakka kuin menin naimisiin, en kertaakaan ole ollut pulassa — olen elävänä todistuksena siitä, että Jumalalla on kylliksi neuvoja ja keinoja. — Kirjoillani on tavaton menekki. 'Runot' ovat lopussa. Ev. Viikkolehteä on melkein koko jäljelläoleva määrä tullut myydyksi Ruotsissa. Kirjaani 'Pietismistä' oli minulla 1,000 kappaletta saadakseni lähettää muutamia satoja Ruotsiin keväällä, mutta nyt ei sitäkään ole paljoa jäljellä. Kaikesta tästä on minulla ollut varsin huomattavat tulot." —

Toisenlaisesta menestyksestä, mutta myöskin vastoinkäymisestä Stenbäck vähän myöhemmin kirjoittaa Charlotte-sisarelleen: "Ruotsissa on heillä minusta ja hengellisyydestäni niin suuret ajatukset, että vanha Aatamini tahtoo paisua siitä ja päästä voitolle. Äskettäin sain sieltä hopeiset kirjoitusneuvot joltakin tuntemattomalta, joka siten tahtoi osoittaa minulle kunnioitustaan ja kiitollisuuttaan y.m. — Kuinka vaikeata onkaan olla jossakin maineessa ja huudossa, olkoon sitten hyvässä tai pahassa; joka tapauksessa tahtoo joutua istumaan niin korkealle, että unohtaa oman kurjuutensa ja luulee jotakin olevansa. Jospa se vain aina olisi meille oikein selvänä, että Kristus ei tarvitse meitä, mutta me, me tarvitsemme häntä sitä enemmän. Kurittakoon hän armostaan ylpeätä mieltämme, että me kuitenkin saisimme kokea, mitä merkitsee murtunut sydän, jossa Jumala tahtoo asua! Hyvin hauskaa on meidän ajatella teitä kahta leskeä, jotka asutte siellä yhdessä. [Charlotte Achrén ja Marie Ottelin lapsineen asuivat nyt yhdessä Munsalassa.] Totta pitää teistä huolen Hän, joka on leskien ja orpolasten isä, ja antaa pyhien enkeliensä asua teidän ympärillänne. Älkää uskoko, rakkaat ystävät, että muilta puuttuu ristiä ja vastuksia — emme me suinkaan täälläkään tanssi ruusuilla. Mainitakseni vain yhden seikan, niin olemme me yhä vain kahden, ilman mitään toiveita vielä. Se tuntuu välisti enemmän kuin raskaalta." —

* * * * *

Viimeiset sanat viittaavat siihen, että Stenbäckin avioliitto jäi lapsettomaksi. Miten puolisot koettivat korvata tätä puutetta, kerrotaan tuonnempana.

Kesän 1843 samoinkuin sitä lähinnä seuraavat kesät Stenbäck asui Espoossa, kolme peninkulmaa Helsingistä. Ystävä Essen, joka jo 1840 oli vihitty papiksi [Essenille kuvaavana piirteenä kerrotaan seuraava kasku hänen matkastaan Turkuun papiksi vihittäväksi. Porvoossa saamiensa kokemusten johdosta (vrt. siv, 260) Essen oli epävarma, voisiko hän Turussakaan saada aikeensa toteutetuksi, mutta pelastihe sukkeluutensa ja ihmistuntemuksensa avulla. Arkkipiispa Melartin, jolla, kuten tiedämme, oli nurja mieli pietistejä kohtaan, otti Essenin kylmästi vastaan, mutta tämä ei siitä lannistunut, vaan meni tuomiorovasti Gadolinin luo. Kun tämäkin tuntui epäävältä, käytti Essen hyväkseen tietoaan, että Gadolin ennen Melartinin nimitystä oli ollut niin varma arkkipiispaksi tulostaan, että oli jo muuttanut piispan taloon. Hän heittihe nöyrän näköiseksi ja sanoi kyllä tulleensa Turkuun papiksi vihittäväksi, mutta että hänellä valitettavasti ei ollut paljon toivoa menestyksestä. — Kuinka niin? kysyi silloin Gadolin. — Niin, jatkoi Essen, koska itse arkkipiispa otti minut kylmästi vastaan sanomatta kehoittavaa sanaa — — No, no, keskeytti Gadolin, ei se ole niin vaarallista, on muitakin kuin arkkipiispa, joilla on siihen sana sanottava. Ja niin tuomiorovasti tuli Essenin puolusmieheksi, koska hän tahtoi näyttää mahtiaan arkkipiispan rinnalla.] ja sitten jonkun aikaa ollut pastorinapulaisena tässä pitäjässä, oli sieltä ostanut Nygårdin tilan ja saattoi siten tarjota kesäasunnon Stenbäckille. Hän rouvineen sai käytettäväkseen kaksi kamaria Stormbackan torpasta, joka kuului mainittuun tilaan. Torpalla oli kaunis asema eräällä mäellä, vesi alapuolellaan ja jotensakin lähellä itse kartanoa.

Kun nyt kertomuksemmekin poikkeaa Espooseen, ei tarkoitus ole oppia tuntemaan Stenbäckin idyllistä kesäeloa Stormbackan torpassa, vaan olla läsnä uusissa kaksoishäissä, jotka aikoinaan olivat yhtä, jopa paljoa enemmänkin puhutut kuin Vöyrin kaksoishäät. Tarkoitamme pietismin historiassa kuuluisia häitä Essenin luona Nygårdin talossa Espoossa 3 p. heinäkuuta 1843, joissa Essenin käly Aleksandra Arppe ja Säämingin lukkari Pietari Venell sekä hänen vanhin tytärpuolensa Hilda Elisabeth Fabritius ja Pihlajaveden kappalainen Frans Henrik Bergroth vihittiin. Häihin oli kutsuttu ja myöskin tullut Paavo Ruotsalainen ja suuri joukko pappeja Pohjanmaalta ja muista osista maata ja samoin tunnettu ruotsalainen evankelinen maallikkosaarnaaja C. O. Rosenius. Viimeksimainitun kanssa Stenbäck oli ollut kirjeenvaihdossa samoinkuin Skarstedtin kanssa ilman persoonallista tuttavuutta, ja tänne hän matkusti Stenbäckin erityisestä kehoituksesta käyttääkseen tätä tilaisuutta Suomen pietisteihin tutustumiseen. Sitä hänen ei kuitenkaan olisi pitänyt tehdä, sillä tuttavuus ei jättänyt mieluisia muistoja kummallekaan puolelle.

Rosenius on itse kuvannut tästä tilaisuudesta saamaansa vaikutusta eräässä 8 kuukautta myöhemmin päivätyssä kirjeessä, josta ote on luettavana teoksessa "C. O. Rosenius, hans lif och verksamhet". [Tukholma, kolmas painos, 1886. Tekijä on C. W Skarstedt, vaikka nimeä ei mainita.] Kun tästä kuvauksesta osa suorastaan koskee Stenbäckiä, otamme tähän sen pääkohdat sitä suuremmalla syyllä, kun eräs aivan väärin esitetty piirre pietistien opista samalla voidaan oikaista. — "Annettuaan vilkkaan kuvauksen useista tapahtumista hänen vierailunsa aikana", sanotaan elämäkerrassa, "jolloin näiden suomalaisten pietistien vapaa, vallaton, törkeästi maallinen elämä räikeästi pisti silmiin", kirjoittaa hän edelleen:

"Olen tähän asti puhunut vain pikkuasioista, joita hymyillen silloin tällöin käsittelen. Ne tärkeät ja vakavat eroavaisuudet välillämme, jotka sitten saivat minut huokaamaan, koskivat itse elämänkysymyksiä. Tässä en saata kertoa kaikkea mitä havaitsin, mutta summa kaikesta on seuraava: Päähenkilö Suomen pietistien keskuudessa on vanha savolainen talonpoika, nimeltään 'Paavo'. Hän oli opettajien opettaja. Mitä hän puhui, oli taivaan puhumaa, jopa paljon tärkeämpää kuin Raamatun sana. Summa siitä oli: 1:seksi. Ihmisellä on armo Jumalan tykönä ainoastaan sillä hetkellä, kun hän 'taistelee armoistuimen edessä'. 2:seksi. Elää, puhua ja käyttäytyä toisin kuin maailma oli aina ulkokullatun tuntomerkkinä [!]. Elämässä tuli olla vapaa, mutta se ei merkinnyt ainoastaan teeskentelemätöntä, luonnollista ja kristillistä vapautta kiihkoilevasta pakosta, vaan sellaista vapautta, jota jo olen kuvannut: kiroilla, hoilottaa, kerskailla, juoda y.m. [!] Toisin sanoen: omassatunnossa ei tullut olla vapaa, vaan kahlehdittu itse helvettiin joka hetki, jolloin ei taisteltu rukouksessa ja katumuksessa; mutta elämässä, lihassa, huikentelevan vapaa [!]. Että tämä oli todellista, tahdon osoittaa muutamia tosiseikkoja mainitsemalla. Kun häiden jälkeisinä päivinä, nähdessäni mielet enemmän soveltuviksi vakaviin asioihin, olin kauan ja perinpohjaisesti väitellyt S[tenbäck]in kanssa mainituista pääkappaleista ja hän ikäänkuin väsyneenä kiistelystä heittäytyi vuoteelle, sanoin: 'Koska nyt olemme kahden kesken ja puhumme avomielisesti, niin sano minulle, kuinka oma laitasi on? Luuletko todella olevasi Jumalan lapsi tällä hetkellä?' — Hän katsahti minuun kummastellen, että saatoin ottaa sen kysymykseen. — 'Ei, kyllä sen tiedän (oli hänen vastauksensa), että nyt olen kadotettu.' — 'Kadotettu, mitä sanot?' vastasin minä. 'Niin', jatkoi hän, 'jos nyt kuolisin, joutuisin helvettiin.' Kummastuin ja kysyin: 'Kuinka voit sitten olla niin suorapuheinen? En voisi virkkaa sinulle sanaakaan, jos laitani olisi niin, vaan olen usein pelkästä pelosta, ettei tilani ole oikein, ollut työhön kykenemätön, vuoteen omana — enkä ole kuitenkaan ikinä voinut tuntea ja katua syntiä niinkuin olisin tahtonut.' 'Mutta', kysyin edelleen, 'etkö siis koskaan vielä ole tullut uskoon?' Silloin hän kummasteli vielä enemmän ja meni niin pitkälle alentuvassa ja vilpittömässä avomielisyydessä, että saatuani kuulla hänen uskovan eräinä hetkinä ja kysyttyäni, milloin hän viimeksi uskoi, hän vastasi: 'Eilis-iltana, jäätyäni yksin. Minähän nyt puhun sinun kanssasi enkä lepää Jeesuksen astinlaudan juuressa' j.n.e. Voit tuskin uskoa, että sellaiset sanat ovat oikein kerrotut. Tuskin voin sitä itsekään uskoa — ja kuitenkaan ei ole yksikään sana sepitetty. Tästä ymmärsin, että he eivät usko mitään armontilaa, että se omanvanhurskauden syöpä, jonka he vapaalla, epähengellisellä elämällään olivat tahtoneet karkoittaa ulkonaisesta ihmisestään, oli kääntynyt sisäänpäin, sisäisiin osiin, itse sydämeen, jonka ahdistukset ja kumarrukset rukouksessa Jumalan edessä nyt olivat heille samaa kuin kätten työt tavallisille farisealaisille. Sellaiset ovat hänen 'kavalat houkutuksensa', jolla on nimenä 'basiliski, joka on suora käärme ja väärä käärme'. Summa: Kristuksen ja apostolien opin tärkeimmät kohdat, usko, uskon hedelmät, iankaikkinen, kaikki sovittava vanhurskaus Kristuksessa, koko ihmisen uudistuminen (siis ulkonaisenkin), kaikki kielletään, ei ainoastaan elämässä, vaan itse opissa, siksi että Paavo näki sen hyväksi."

Sen jälkeen Rosenius kertoo, kuinka hän taisteli Suomen pietistien kanssa saattaaksensa heitä oikeaan käsitykseen evankeliumista, joka opettaa "aivan toista kuin Paavo", vaatien omantunnon vapautta, mutta lihan ristiinnaulitsemista, sekä lopettaa seuraavin sanoin: "Sellaisista asioista meillä oli väittelyä, kunnes jouduimme eroon toisistamme. Kuitenkin antoi M[almberg], päämies, enimmän myöten, kun otin hänet erikseen, mutta joukkoon tultuaan hän oli taas poissa. Sitä paitsi olivat E[ssen] ja eräs H[edberg] taipuvaisemmat, mutta kuten kuulin, oli B[ergh] (joka paha kyllä, ja kenties paljon merkitsevästi, ei ollut mukana — kuten sanottiin tilaisuuden puutteen takia), puhtain heistä. Muutamia, kolme neljä, tuli luokseni ikäänkuin arkaillen, ja he kuuntelivat loistavin kasvoin, kun puhuin Kristuksen evankeliumia — sen jälkeen kuin he olivat kuulleet, kuinka olin vastustanut heidän sankarejaan."

Kuten tästä näkyy, olivat Roseniuksen saamat vaikutelmat kaikkea muuta kuin suotuisat pietisteille. Selvää on, että paljon johtui sulasta väärinkäsityksestä — niin erittäinkin se, mitä hän toisessa kohdassaan esittää. Ne, jotka ovat lukeneet edelläolevat lukuisat otteet kirjoituksista ja tuttavallisista kirjeistä, tietävät, pitemmättä puheetta, että pietistit eivät koskaan hyväksyneet maailman tapaa "elää, puhua ja käyttäytyä". Niinpä ei koskaan kuultu kirouksia heidän puheessaan. Vapauttaakseen Roseniuksen tahallisen parjauksen epäluulosta voi otaksua, että hänelle vieras kieli, jolla muut keskustelivat Paavon kanssa, on saattanut hänet harhaan. Pietistit puhuivat paljon "sielunvihollisesta" käyttäen sitä suomalaista sanaa, joka on Ruotsissakin tunnettu raakana suomalaisena kirouksena. Luultavasti hän ei tiennyt, että samaa sanaa käytetään myös uskonnollisessa kielessä, ja luuli sentähden, että pietistit päästivät kirouksen joka kerta kun sana mainittiin. [Niin hyväksyttävältä kuin tämä selitys näyttääkin, raukeaa se kuitenkin, jos on totta, niinkuin tekijä on kuullut kerrottavan, että Rosenius ymmärsi suomea (hän oli syntynyt Norrlannissa), vaikka hän ei sitä ilmaissut kenellekään — voidakseen kuunnella mitä muut puhuivat hänestä!] Mitä juomiseen tulee, niin on jo ennen mainittu, että pietistit tässä kohden eivät poikenneet yleisistä seuratavoista. Kuitenkin on yhtä tunnettua, että päihdyttävien juomien kohtuutonta nauttimista ei hyväksytty. [Eräässä Jonas Laguksen kirjeessä J. I. Berghille (23 p:ltä toukokuuta 1838) on lausunto raittiusasiasta, joka valaisee sitä kantaa, minkä Rosenius ilmeisesti liioitellen selittää niin, että pietistit katsovat voivansa olla "elämässä, lihassa, huikentelevan vapaat". — "Sinä kirjoitat", sanoo Lagus, "että raittiusasia jälleen on pantu alkuun Helsingissä. Kenties on Wieselgrenin nerokkaan houkutteleva kirjoitus tästä aineesta eksyttänyt jonkun kokemattoman mielen, joka Wieselgrenin kera uskoo, että raittius kulkee edellä ja jumalisuus seuraa jäljessä, niinkuin talutetaan hevosta päitsistä. Meidän täytyy noutaa kaikki Kristuksen täydellisyydestä, antautumatta sellaiseen paikkailuun, mitä moiset ehdotukset tarkoittavat. Omatunto nukkuu, synti peittyy piiloon, ja Kristus tulee tarpeettomaksi, jos antaudumme ulkonaisiin asioihin ja teemme ne pääasioiksi. Ennenkuin kirjoittautuu raittiusyhdistyksien luetteloihin, tulee kysyä itseltään, seisooko kalliolla Kristuksella ja onko totisesti vanhurskautettu hänen kauttaan. Jollei niin ole, jääköön kaikki muu, siksi kunnes se tapahtuu, ja sitten ei enää paljon muuta ajattele." — Akiander, Hist. upplysn. VI, s. 272.] Jos Roseniuksen esitys näissä kohden ei ole oikea, niin on sitävastoin keskustelu Stenbäckin kanssa epäilemättä esitetty todellisuuden mukaan. Tunnemmehan hänen kirjeistään (ks. siv. 255 seur.), että hän kaikessa hyväksyi Paavon opin taistelusta armoistuimen edessä, ja tiedämme myöskin, kuinka suorapuheinen hän oli.

Rosenius puolestaan teki yhtä epäedullisen vaikutuksen pietisteihin. Ei pidetty hänen ruotsalaisesta olennostaan eikä hänen käsityksestään uskonnollisissa kysymyksissä. Pahin seikka on kuitenkin, että Paavo ja suomalaiset papit kohtelivat vierasta todellakin loukkaavasti. Roseniusta kehoitettiin nimittäin kertomaan herätyksensä ja esittämään uskonnollinen kantansa Paavolle ja muille. Hän suostui siihen, ja hänen sanansa tulkittiin Paavolle. Hänen esiintymisensä tuntui siinä, niin kerrotaan, hyvin "tekojumaliselta", niinkuin koko hänen persoonansa oli jyrkkänä vastakohtana Paavon yksinkertaiselle, hiomattomalle, jopa useinkin karkealle käytöstavalle ja talonpoikais-olennolle. Pitkälle hän ei ollut päässyt esityksessään, ennenkuin Paavo kärsimättömänä ja närkästyneenä nousi ja julisti kovalla äänellä, ettei hän tahtonut kuulla enempää, sillä puhujan kristillisyys ei ollut mitään muuta kuin tekopyhyyttä ja teeskentelyä. Jos edes joku olisi noussut puolustamaan Roseniusta ja koettanut lieventää kiusallista vaikutusta, niin olisi kaikki voinut päättyä rauhallisesti, mutta ei kukaan tehnyt sitä — ei edes Stenbäck, joka oli kutsunut vieraan. Itse asiassa näyttää Rosenius tehneen saman vaikutuksen kaikkiin, eikä kenelläkään ollut halua puolustaa häntä. Siten hänet itse asiassa vaiennettiin ja hänen oppinsa hylättiin. — Saiko Rosenius sittemmin, kuten hän mainitsee, yksityisiltä pietisteiltä sen hyväksymisen, joka häneltä kiellettiin kaikkien koolla ollessa, se on syystä epäiltävää, joskin kukin osaltaan epäilemättä kohteli häntä ystävällisellä huomiolla sovittaakseen sitä loukkaavaa kantaa, jolle he kokoontuneina olivat asettuneet. Hedbergistä, joka pian oli muuttuva samanlaiselle kannalle, voi sen kenties otaksua, mutta tuskinpa muista. — Enimmän ja kauimmin kärsi Stenbäck tämän tapauksen synnyttämästä ikävyydestä, sitä enemmän kun ystävät eivät olleet moittimatta häntä siitä, että hän oli kehoittanut vierasta tulemaan, ikäänkuin hän ei olisi toiminut parhaassa tarkoituksessa. Rosenius asui Stenbäckin luona Stormbackan torpassa noin viikon päivät, mutta tämä jokapäiväinen yhdessäolo ei saattanut heitä lähemmäksi toisiaan. — Koko tämä juttu oli Stenbäckille niin kiusallinen, että hän vielä vanhoilla päivillään oli pahoitellut osuuttaan siihen, että Rosenius sai niin epämieluisia muistoja Suomesta. Käsitystään hänen opistaan hän ei kuitenkaan muuttanut, sillä eräässä kirjeessä Skarstedtille 1849 hän lausuu Roseniuksesta, että tämä Tukholmassa edustaa samaa voimatonta ja hengetöntä kristillisyyden suuntaa kuin Hedberg Suomessa.

* * * * *

Lukuvuonna 1843-44 Stenbäck koetti toteuttaa vanhaa aiettaan saada opettajanpaikan yliopistossa. Hän julkaisi silloin väitöskirjan dosentinvirkaa varten teologisessa tiedekunnassa ja puolusti sitä julkisesti 22 p. toukokuuta 1844. Vastaväittäjän ja tiedekunnan lausunto oli hyväksyvä, jota paitsi myös konsistorin enemmistö kannatti Stenbäckin hakemusta; mutta siitä huolimatta varakansleri kielsi puoltolauseensa ja kansleri vahvistuksensa. Se oli tulos siitä merkillisestä episodista, joka nyt vaatii huomiotamme ja jossa enimmän kiinnittää mieltä se, että yliopiston konsistori ei lausunut ainoastaan mielipidettään hakijan persoonasta, vaan myöskin pietismistä yleensä. [C:ii A:ii Protokoll rörande Theol. cand. Lars Stenbäcks ansöknig om Docentur i Theologien vid Kejs. Alexanders-Universitetet i Finland. Helsinki, 1845.]

Ensi kerran oli asia käsiteltävänä 25 p. toukokuuta 1844, ja luettiin silloin ote teologisen tiedekunnan pöytäkirjasta, joka sisälsi virallisen vastaväittäjän, professori Laurellin, lausunnon Stenbäckin väitöskirjasta "De principiis qvibus innituntur ecclesia et theologia christiana. Dissertatio historico-dogmatica". [Kirkon ja kristillisen jumaluusopin perusaatteista. Historiallis-dogmaattinen tutkimus.] — "Väitöskirjalla", sanoo Laurell, "on aineena osoittaa sisäinen ja välttämätön yhteys kahden evankelisluterilaisen seurakunnan tunnustaman pääopin välillä: auctoritas Scripturce sacrce divina ja fides salvifica." [Pyhän Raamatun jumalallinen auktoriteetti (todistusvoima) ja vanhurskaaksitekevä usko.] Siinä tarkoituksessa tekijä koettaa todistaa, kuinka aikain kuluessa kristillinen uskontotiede ja kristillinen elämä on riippunut sen siteen lujuudesta, joka vakaumuksessa liittää mainitut periaatteet toisiinsa. Hän esittää historiallisesti kaikki mainittujen perusoppien tärkeimmät muodonmuutokset ja osoittaa samalla kussakin historiallisen kehityksen kohdassa sen merkityksen tieteelle ja elämälle. Huolimatta siitä suppeudesta, minkä tilan ahtaus on tehnyt välttämättömäksi, esiintyvät eri osat tekijän historiallisessa kuvauksessa niin täsmällisesti, että sekä oikeauskoinen opinkäsitys että myöskin siitä poikkeavien oppimuotojen dogmaattinen ja eetillinen luonne selvästi on havaittavissa. Väitöskirjalla on siis mielestäni tieteellinen arvonsa, nimittäin se että siinä periaatteellisesti ilmenee status qvaestionis ei ainoastaan luterilaisen ja muiden tunnustusten välillä, vaan myöskin edellisessä jäykän oikeaoppisuuden, Spenerin etiikan — jota tekijä lämpimästi kannattaa — ja pietistisen kiihkoilun väliset suhteet. Tähän yhdistyy esityksen kepeyden ansio, vaikka kieli ei kaikkialla ole klassillista. Puutteena mainittakoon, että kun tekijän mielestä teologian prinsiipit voidaan ja tulee asettaa ehdottomiksi perustelmiksi, hän ei ole osoittanut niiden käytettäväisyyttä perustotuutena, näyttämällä että on mahdollista rakentaa niille järjestelmä ja esittämällä siinä noudatettavaa metodia. — Annettuaan tunnustuksensa puolustuksen "varmuudelle ja selvyydelle" päättyy lausunto selitykseen, että tekijä on antanut tarkoitusta varten hyväksyttävän opinnäytteen, johon loppuarvosteluun tiedekunnan muut jäsenet ovat yhtyneet.

Kun tämä oli luettu, ilmoitti rehtori (Ursin) virkavelvollisuutensa vaativan, että hän, ennenkuin konsistori ryhtyy asian ratkaisemiseen, saattaisi sen tietoon arkkipiispa Melartinin lähettämän virallisen kirjeen 7 p:ltä lokakuuta 1843. Kirjelmä sisälsi seuraavaa: "Koska ne ylioppilaat, jotka viimeksikuluneina vuosina Turun hiippakunnassa ovat ilmoittautuneet pappissäätyyn, suurimmaksi osaksi ovat osoittaneet taipuvaisuutta yksipuoliseen pietistiseen käsitykseen uskon opista ja useat heistä sitten, pappisvirkansa täyttämisessä, moisista mielipiteistä johtuvine toimineen, eivät ainoastaan ole matkaansaattaneet häiriötä, hajaannusta ja eripuraisuutta, vaan myöskin kaikella todennäköisyydellä melkoisessa määrin osaltaan olleet syynä hiippakunnassa viime aikoina lukuisammin esiintyneisiin heikkomielisyyden, itsemurhan, lapsenmurhan [!] y.m. tapauksiin rahvaan keskuudessa; ja kun moninaiset seikat näyttävät vahvistavan sitä uskottavilta henkilöiltä saatua tietoa, että muutamat yliopiston tutkinnon-suorittaneista jäsenistä, jotka ovat antautuneet teologisiin opintoihin ja jotka sen ohella joko vakaumuksestaan tai vieraasta vaikutuksesta ovat katsoneet itsensä velvollisiksi Suomessakin edistämään laajalle levinneen pietistisen propagandan mielipiteitä, sellaisessa tarkoituksessa erityisellä innolla ja huolella ovat koettaneet saada käsiinsä ja houkutelluksi ottamaan osaa heidän kokouksiinsa ja neuvotteluihinsa jokaista vastatullutta ylioppilasta, joka on ilmoittanut aikovansa valmistautua papinvirkaan, samoinkuin varoittaa ja peloittaa sellaisia tulokkaita kuulemasta ja käyttämästä hyväkseen laillisesti vahvistettuja julkisia teologisia luentoja; niin katsoo allekirjoittanut, joka isänmaan totisesti uskonnollisten, valistuneiden ja maltillisten kansalaisten kera huolella näkee järjen vihan, fanatismin ja pimeyden aikakauden jälleen ja huolimatta tieteellisen sivistyksen saavuttamasta edistyksestä uhkaavan suomalaista kirkkoa, aihetta olevan Teidän Ylhäisyydeltänne ystävällisesti anoa, että Herra Rector Magnificus, yksissä neuvoin teologisen tiedekunnan Herrain Professorien ja vakinaisten opettajain kanssa ryhtyisi tarkoituksenmukaisiin toimenpiteihin sellaisen separatistisen vallattomuuden estämiseksi sekä teologian ylioppilaiden palauttamiseksi siihen yliopistolaitokseen perustuvaan, jokaiselle opiskelevalle tarpeelliseen vapaampaan käsitykseen, että he, käyttäen Asetuksissa mainittujen laillisesti määrättyjen neuvonantajien ja ohjaajien puolueettomia neuvoja ja opastuksia, saavat järjestää opintonsa oman huolellisen harkintansa mukaan omien tarpeittensa ja vastaisten tarkoitustensa mukaisesti."

Sen jälkeen rehtori lausui, että Stenbäckin pietistinen suunta oli hänelle tunnettu, sekä tahtoi siihen katsoen ja koska yliopisto ei ollut yksinomaan tarkoitettu tieteellisiä tutkimuksia varten (jossa tapauksessa olisi edullista kiinnittää siihen miehiä kaikista tieteen suunnista), vaan ennemmin virkamiesten kasvattaja valtion tarpeisiin, ja juuri tämä kaiketi oli päätarkoituksena, alistaa konsistorin ratkaistavaksi, eikö olisi arveluttavaa pappissivistykselle, että teologian opettajiksi otettaisiin miehiä, joilla on pietistinen suunta ja henki. Tästä keskusteltua ryhdyttiin äänestykseen.

Professori Borg kannatti Stenbäckin ehdottamista dosentiksi, koska tiedekunta oli hyväksynyt hänen opinnäytteensä ja koska ei mitään ollut ilmaantunut häntä vastaan, joka voisi estää häntä saamasta virkaa; jos havaittaisiin vastedes, ettei hän valvo tieteen etua, niin olisi silloin aika erottaa hänet virasta. Tähän lausuntoon yhtyi professori af Tengström, jotavastoin kollegineuvos Grot pyysi mietintöaikaa, ja asia lykättiin.

Kun se 12 p. kesäkuuta jälleen otettiin esille, lausui Grot, että hän useilta tahoilta oli koettanut hankkia tietoja siitä, mitä pietismi oikeastaan on, mutta saanut erilaisia selityksiä. Kuitenkin hän oli havainnut, että sen oppi ei poikkea Raamatusta eikä symbolisista kirjoista, vaan tarkoittaa ainoastaan elämän käytännöllistä puolta, sekä että vaikka pietistien suunta yleensä on väärä ja hylättävä, ja vaikka Stenbäckiä ei voida vapauttaa jonkunmoisesta osallisuudesta siihen, niin on kuitenkin hänen pietisminsä ja myöskin koko hänen olentonsa niin jaloa laatua, ettei häntä millään muotoa tule sekoittaa pietistien suureen joukkoon, ja että hänessä ei ainoastaan ole mitään pelättävää, vaan päinvastoin on suotavaa, että sellaisia miehiä useammin ilmestyisi harhatielle joutuneiden keskuudessa esikuvallaan ja sanallaan hävittääkseen mitä heidän ajatustavassaan on luonnotonta ja vaarallista. Edelleen hän huomautti, että Stenbäck oli pappi, jolla oli oikeus vaikuttaa kansanopettajana, mikä todistaa, että kirkko itse hyväksyi hänen kantansa, sekä että teologinen tiedekunta, pätevin tuomioistuin hengellisissä asioissa, myöskin oli hyväksynyt Stenbäckin oikeauskoisuuden. Jos konsistori hänet sittenkin hylkäisi, ei se estäisi pietismin edistymistä, sillä kaikkien aikain kokemus osoittaa, että yksityiset uskonnolliset käsitykset leviävät ja vahvistuvat samassa määrin kuin niitä koetetaan tukahduttaa ja ehkäistä. Sen johdosta ja katsoen niihin seurauksiin, joita kieltävä päätös voisi tuottaa Stenbäckin omalle persoonalle, vakaumukselle ja vastaiselle vaikutukselle, ei kollegineuvos uskaltanut ottaa päälleen vastuuta siitä, että hän kysymyksessä kunnioitettavan miehen uskonnollisista mielipiteistä ei mukautuisi niiden viranomaisten käsitykseen, joille asian arvostelu lähinnä kuului.

Professori Lillellä ei ollut niitä arveluja, mitä arkkipiispa oli lausunut kirjeessään. Päinvastoin hän luuli, että pietismi jo oli saavuttanut huippukohtansa ja, kuten sellaisten suuntien on tapana, jo alkanut peräytyä ja heikontua, jota luuloa muun muassa vahvisti sekin seikka, että ne ylioppilaat, joita oli pidetty sen kannattajina, ahkerimmin kävivät yliopiston luennoilla ja tavallisesti kunnostautuivat kokeissa. Mutta joskin sellainen vaara olisi käsillä, niin ehkäisytoimenpiteet eivät olisi paikallaan; pietismi on aines protestanttisen kirkon kehityksessä, ja sillä on täydellinen historiallinen olemassaolon oikeus, se on kirkon tytär, jota ei voi olla huomioonottamatta ja jota kirkko ei saa jättää hoitamatta, vaan jota sen tulee kasvattaa ja vetää suureen yhteiselämäänsä. Siksi ei suunnaltaan pietistisen opettajan asettaminen yliopistoon millään tavalla ole vaarallista, sillä yliopistohan on ensi sijassa tieteellinen laitos, jossa jos missään henkiset taistelut taistellaan, ja siellä voidaan vaarienkin suuntien vaikutukset helposti tehdä vahingottomiksi. Stenbäck kannattaa lämpimästi n.s. vanhaa luterilaisuutta, sellaisena kuin se sananmukaisesti sisältyy kirkon symbolisiin kirjoihin. Tässä hän ei pidä yhtä ainoastaan yhden tai useamman opettajan kanssa jokaisessa Saksan protestanttisessa yliopistossa, vaan miltei koko teologisen tiedekunnan kanssa eräässä Venäjän yliopistossa, eikä ainakaan pitäisi olla syytä kieltää opettamislupaa meikäläisessä. — "Kun edelleen otan huomioon maisteri Stenbäckin kypsyneet ja itsenäiset teologiset tiedot, joita hän erinäisissä kokeissa erinomaisella tavalla on osoittanut, hänen luonteensa kunnollisuuden ja hänen erinomaiset luonnonlahjansa, täytyy minun katsoa suurimmaksi vääryydeksi, jos niin tapahtuisi."

Professori Blomqvistin mielestä Stenbäckin opinnäyte oli kokonaan hylättävä. Tekijä ei näet ollut tyydyttävästi kumonnut vastaväittäjän muistutuksia hänen aineenvalinnastaan ja käsittelystään, edelleen hän asettaa pietistisen käsityksen ainoaksi autuuttavaksi ja lausuu tuomionsa mitä etevimmistä teologeista Melanchtonista Schleiermacheriin ja Twesteniin asti, mikä on sopimatonta varsinkin kirjoituksessa, jonka tarkoituksena on opettajan toimen saaminen pappien kasvattamista varten, joiden tulee saarnata rauhan ja rakkauden evankeliumia. — "Tahtoisin lopuksi mielelläni tehdä oikeutta sille avomielisyydelle ja suoruudelle, jolla maisteri Stenbäck väitöskirjassaan on lausunut vakaumuksensa, jollen siinä tuntisi samanlaista avomielisyyttä, millä se eriseurainen lahko seurakunnassamme, johon hän julkisesti tunnustaa kuuluvansa, ei kauankaan sitten tuomitsi kaiken järjen perkeleelliseksi." [Vrt. edellä siv. 320.] Sellaisen suunnan täytyy, niin arveli professori, estää kaikki tieteellinen kehitys teologialta, se kun salpaa tien kaikelta vapaalta tutkimukselta, ja hän kieltäytyi siis puolustamasta dosentinvirkahakemusta.

Sittenkuin professorit Törnroth, Laurell ja Rein olivat yhtyneet Grotiin ja Lilleen, antoi professori Nordström seuraavan lausunnon: "Opettajantoimeen hakijalta edellyttävät säännökset täyskelpoista taitoa ja siveyttä. Nyt on teologiankandidaatti Stenbäck kunnostanut itseään niissä useissa opinnäytteissä, joita hänellä on ollut tutkintoja suorittaessaan: hän on edelleen useilla painosta julkaisemillaan kirjoituksilla antanut todistuksen sivistyksestään ja vakavista opinnoistaan: hän on lisännyt näitä todistuksiaan teologiandosentinvirkaa varten nyt julkaisemallaan ja tarkoitukseensa teologisen tiedekunnan hyväksymällä väitöskirjalla, hänen siveellinen arvonsa ei ole koskaan antanut aihetta epäilyyn ja muistutuksiin: hän on siis täyttänyt säännöksien vaatimukset; mihin syihin tuomari silloin perustaisi kieltonsa hänen hakiessaan etua, jonka hän laillisessa järjestyksessä on ansainnut?

"Hänen on ilmoitettu olevan pietisti; ja tämän seikan ja sen mahdollisesti epäedullisen vaikutuksen hänen vastaiseen opettajantoimeensa on konsistorin puheenjohtaja katsonut asiakseen asettaa konsistorin lähemmin harkittavaksi ratkaistaessa kysymystä hänen nimittämisestään.

"Pietismi, se on totta, on huonossa huudossa; mutta se hylkäystuomio, jonka alaisena se niin yleisesti on, koskenee niissä, jotka ymmärtävät mitä tuomitsevat, ainoastaan tuota tylysti suvaitsematonta, fanatismiin kiihtynyttä, sokeaa jumalisuuden intoa, joka ymmärtämättömyyden sovittamana jokapäiväisen elämän oloihin on aikaansaanut niin monta surkuteltavaa hämmennystä ja hairahdusta. Sitävastoin se ei ajattelevassa ihmisessä voi koskea itse pietismiä oppina, niin kauan kuin se ei mene vääräoppisuuteen ja sen kautta ulkopuolelle laissa määrättyä toimivaltaansa; mutta vääräoppisuudesta eivät pietismiä ole syyttäneet edes sen sokeat vastustajat; ja kun niin on, täytyy senkin olla oikeutettu lausumaan julki ne loppupäätökset, joihin se tutkiessaan totuutta pyhistä kirjoista luulee tulleensa. Jos se on erehtynyt loppupäätöksissään, ei se vähennä tätä oikeutta; erehdys on pian väistyvä uuden tutkimuksen, selvemmän käsityksen tieltä, jonka juuri nämä erehdykset ovat ehkä herättäneet, ja se käsityksien kehitys, joka, niinkuin moni ennen on lausunut, on meidän kirkkomme vapaus, ei ole siitä kärsivä; sillä totuus, sanoo Tertullianus, punastuu ja kärsii ainoastaan, kun se salataan.

"Pietismi ei muutoin ole mikään eristetty ilmiö aikanamme. Oltaisiin liian pintapuolisesti käyty läpi historian opettava kirja, jollei oltaisi huomattu, että se on vanha vieras hengen maailmassa, että se, vaihdellen voimanilmauksissaan, siellä on yhtä kotiperäinen kuin neologia ja indifferentismi, joita vastaan se sotii, että se itse asiassa niinmuodoin hengen evolutsionina on yhtä riippumaton ulkonaisista pakkokeinoista kuin kaikki muutkin hengen toiminnan ilmaukset, että sekin puhtaudessaan on edistänyt hyvää ja että sitä äärimmäisyydessään ainoastaan korkeampi käsitys voi vastustaa.

"Jos siis maisteri Stenbäck vakaumuksellaan kannattaa pietismiä oppina, ilman heterodoksiaa, en voi lukea sitä hänelle rikokseksi, sillä sielua, sanoo Luther, ei Jumala voi eikä tahdo antaa minkään muun hallita kuin oman itsensä.

"Mitä sen synkän uskoninnon tuottamiin häiriöihin tulee, jota myös on ymmärretty pietismin nimellä, niin ei ole mitään perustetta, että maisteri Stenbäck tavalla tai toisella, sanoilla tai töillä, olisi tehnyt itsensä syypääksi niihin; ja jos se seikka, että ne ovat voineet johtua väärin ymmärretystä pietismistä, olisi pätevä pietismin opin hylkäämiseen itsessään, täytyisi saman hylkäyksen kohdata jokaista lausetta, joka puhutaan ja kirjoitetaan; sillä mikä on se sana, jota ei yksinkertaisuus voi väärin ymmärtää, mikä se lause, jota ei sokea into voi väärin käyttää?

"Oikeuden perusteilla en siis löydä mitään pätevää syytä kieltää maisteri Stenbäckiltä hänen hakemaansa dosentinvirkaa. En havaitse sellaista myöskään viisauden näkökannalta; sillä paitsi sitä, ettei ole tosiviisautta, joka ei samalla ole oikeutta, on päivänselvää, että jos pietismin oppilauseissa on jotakin vaarallista, niin ei mikään ole viisaammin harkittua kuin antaa sen lausua ne julki yliopistossa, missä sitä heti voivat vastustaa toiset kyvyt toisine vakaumuksineen ja missä paremmat ja selvemmät tiedot voivat torjua sen erehdykset. Sitävastoin yritys tukahduttaa se vainoomisilla ja pakkokeinoilla on totisesti nyt yhtä vähän kuin koskaan ennen vievä mihinkään tulokseen, ja inkvisitsionin ponnistuksista on aika jo ammoin lausunut tuomionsa. — Ehdotan siis puolestani maisteri Stenbäckiä hänen hakemaansa dosentinvirkaan, koska hän on täyttänyt mitä laki siinä suhteessa vaatii ja koska minun asiani ei ole olla hänen vakaumuksensa tuomarina tai asettaa mielivaltaani yläpuolelle sen lain, joka määrää hänen oikeutensa."

Professori Ilmoni teki ensinnä kysymyksen: mitä pietismi on? ja vastasi, että pietismi on ehdottomasti lahkolaisuutta, joka tunnustaa kirkon Raamatulle rakennettuja peruslauseita, mutta niin sokeasti, että se kieltää järjeltä kaiken oikeuden hengellisiin asioihin nähden, joka luullen opissa ja elämässä olevansa yläpuolella muita ihmisiä erinomaisella kiivaudella nuhtelee ja tuomitsee kaikkia ulkopuolella olevia, joka pyhyyden ja nuhteettomuuden tavoittelussaan tahtoo tehdä elämän pelkiksi hartaudenharjoituksiksi sen kustannuksella, mitä tämän maailman olosuhteet vaativat, ja siten on luonut ihmiselämään synkeän värityksen, jota Luoja ei ole sille määrännyt, ja joka lopuksi koettaa tehdä proselyyttejä. Tämä pyrkimys on edelleen johtanut siihen, että pietistiset papit esim. ovat tehneet törkeitä, asiattomia hyökkäyksiä saarnoissaan, kieltäneet ehtoollisen kuolevilta, että kokonaiset talot ja kyläkunnat ovat antautuneet laiskuuteen ja tyhjäntoimitukseen hartaudenharjoituksien verukkeella, puhumattakaan viimeisistä äärimmäisyyksistä, obskurantismista ja vapaan tutkimuksen ehkäisemisestä, fanatismista, mielettömyydestä, törkeimmän lihallisen himon irstailuista, "joiden demonien valtaan askel tästä samoinkuin muusta lahkollisesta kiihtymyksestä usein on sangen lyhyt" (!). Sanalla sanoen, vaikka alkujaan ollen reaktsioni ajan uskonnollista laimeutta vastaan, on pietismi "sairaalloinen ilmaus kristillisestä uskosta ja toiminnasta", ja sen täytyy sen vuoksi synnyttää sairaalloisia tuloksia yhteiskunnassa; jos sen kannattajat ovat enemmän tai vähemmän maltillisia — ei se muuta laisinkaan asiaa. Siksi ei professori epäillyt rahtuakaan, että olisi vahingollista pappissivistykselle, jos pietistejä olisi yliopiston opettajina. Ja kun lopuksi maisteri Stenbäckin kirjoituksissa ilmeni "sama pietismin asian puolustaminen, kiihkoilu puolustuksessa (mikä ei ole mitään vähemmän kuin kristillisyyden lempeää henkeä), sama toisinajattelevani tuomitseminen ja sama sairaalloinen käsitys elämästä y.m., joka on ominaista pietisteille", sekä professori myös oli kuullut maisteri Stenbäckin "vähemmin sopivasta, jopa säädyttömästä saarnatavasta y.m.", niin hänen täytyi, huolimatta siitä, että hänellä oli "suuri kunnioitus Stenbäckin sekä uskonnollisuutta että erinomaista yleistä sivistystä, kirjailijakykyä y.m. kohtaan", pitää häntä pietistinä, joskin "maltillisena", eikä siis mahdollisena suositeltavaksi dosentinvirkaan.

Professori Sjöström oli tosin eräässä kohden Stenbäckin väitöskirjaa, missä tekijä lausuu, että ainoastaan usko voi oikein käsittää ja selittää Raamattua, havainnut hirveän selvän tendenssin tieteellisen tutkimuksenhylkäämiseen, mutta äänesti kuitenkin hänen anomuksensa kannattamista, vierittäen teologisen tiedekunnan hartioille vastuun niistä onnettomuuksista, joita Stenbäckin opettajatoimesta saattoi koitua teologian opinnoille maassamme.

Professori Lagus ei havainnut olevan syytä hylätä Stenbäckin pyyntöä. Katsoen hakijan luonteeseen ja siveelliseen kantaan ei tosin voinut kieltää hänellä olevan paljon luonteen joustavuutta ja rohkeutta, mutta hän oli kuitenkin (!) kaikessa kunnioitettava mies. Luonnonlahjoiltaan hän oli yliopiston nuoremmista jäsenistä nerokkaimpia, ja hänen tietonsa olivat saaneet hyvän arvosanan. Koska professori myöskään ei voinut hänessä löytää pietismin omituisuuksia, kun ei ollut osoittautunut, että hän uskoninnossaan olisi johtunut ylenkatsomaan työteliäisyyttä ja muuta, mitä yhteiskuntajärjestys vaatii, ei professori voinut olla mitä hartaimmin toivomatta, että hänet asetettaisiin opettajaksi yliopistoon, sekä yhtyi muutoin Grotiin ja Nordströmiin.

Rehtori, kollegineuvos Ursin, lausui lopuksi, että jos, kuten arkkipiispan kirjeestä näyttää, on vaarallista isänmaalle, että ne ylioppilaat, jotka yliopistosta astuvat pappissäätyyn, ovat pietistejä, niin ei hän voinut ehdottaa Stenbäckiä teologian opettajaksi, koska hän kieltämättä oli pietismin lämmin ja innokas edistäjä.

Siis olivat kaikki, kolmea lukuunottamatta, puoltaneet Stenbäckiä. Kun asia sitten tuli v.t varakanslerin, kenraali A. A. Thesleffin eteen, selitti tämä memoriaalissa 8 p:ltä lokakuuta 1844, että hän ei voinut olla kiinnittämättä erityistä huomiota niihin epäilyihin, joita konsistorissa oli lausuttu hakijan sopivaisuudesta teologian opettajaksi; ja hän oli havainnut ne sitä enemmän perustelluiksi, kun maisteri Stenbäck ei ainoastaan ennen ollut tehnyt itseään tunnetuksi senlaatuisesta uskonnonintoilusta, jolla on juurensa liian yksipuolisessa käsityksessä uskonopista, vaan myöskin tutkimuksessaan lausunut tieteestä ja sen arvosta mielipiteitä, jotka ovat tieteelle vahingoksi ja siis vastustavat yliopiston tarkoitusta. Tämän nojalla ei kenraali katsonut soveltuvan yliopiston todelliseen parhaaseen, että mies, jolla oli maisteri Stenbäckin ajatustapa, asetettaisiin opettajaksi siihen. — Tämän mukaisesti kansleri lopullisesti ratkaisi asian.

Samaan aikaan kuin yliopiston ovet suljettiin Stenbäckiltä, siksi että hän oli pietisti, suljettiin hänet samasta syystä toisestakin virasta. Hän oli näet keväällä hakenut teologianlehtorin virkaa Vaasan uudessa kymnaasissa, joka virka oli avattava syksyllä, ja matkusti sitten Turkuun tullakseen hakukelpoiseksi. 12 p. kesäkuuta hän suoritti todella virkaa varten käytännöllisen opinnäytteen, joka kiitoksella hyväksyttiin, mutta kuinka muutoin siellä kävi, näemme eräästä kirjeestä (Helsinki, 6 p. heinäkuuta) Charlotte-sisarelle: "Olisi liian laveaa kertoa kaikkia rettelöitä, mitä minulla on ollut ja on. Lyhyesti: Turussa minut työnnettiin syrjään vastoin kaikkea lakia ja kohtuutta, niin etten voinut tulla kysymykseen Vaasan lehtorinvirkaa täytettäessä. Minulle selitettiin siellä avoimesti, että ei tohdittu eikä tahdottu antaa minulle tätä virkaa, koska minä matkaansaattaisin niin paljon pahaa. Päästäkseen minusta he julistivat väitöskirjan, jonka täällä julkaisin viime lukukauden lopulla, riittämättömäksi, vaikka laki nimenomaan sanoo päinvastoin. Tästä väitöskirjaa koskevasta päätöksestä aion monen kehoituksesta valittaa." Stenbäck valittikin senaattiin tuomiokapitulin menettelystä, mutta menestyksettä. Senaatin päätöksestä 7 p:ltä joulukuuta 1844 nähdään, että tuomiokapituli oli hakenut perustusta päätökselleen siitä, ettei hakija ollut voinut todeksi näyttää, että hänen väitöskirjansa oli hyväksytty yliopiston opettajanvirkaa varten eikä myöskään että hänet oli hyväksytty dosentiksi teologiseen tiedekuntaan, ja senaatti hyväksyi tämän, koska Stenbäckin väitöskirja, vaikka tiedekunnan hyväksymänä, ei ollut saanut konsistorin hyväksymistä (!). — On helppo nähdä, kuinka syyt ovat etsittyjä. Sillä juuri opettajanvirkaan katsoen tiedekunta oli hyväksynyt tutkimuksen, ja tosiasiallisesti konsistorikin hyväksyi sen samaan tarkoitukseen. — Sittenkuin Stenbäck mainitussa kirjeessä on puhunut konsistorin äänestyksestä ja maininnut, että Thesleff jo ennakolta oli sanonut hänelle niin paljon, että hän oli "jotensakin varma siitä, että hän kieltäytyy nimittämästä minua, vaikka sellainen teko tähän saakka on kuulumaton", kirjoittaa hän edelleen: "Summa se, ettei minulla ole mitään toivoa saada mitään virkaa akatemiassa, ei myöskään Vaasassa; mihinkä joudun, on Herran kädessä. — Kaiken tämän kesken olen ollut sangen rohkealla mielellä ja tiedän, että Jumala kyllä on minullekin varannut jonkun kolkan maailmassa. Olen nähnyt hänen isänkätensä, joka ei tahdo laskea minua kaikissa näissä vastuksissa, ja tiedän, ettei hän tahdo eikä ole hylkäävä minua, vaikka koko maailma nousee minua vastaan. Hän toimittaa kuitenkin niin, että minä saan sen paikan, jonka hän tahtoo ja on minulle määrännyt, vaikka ihmiset niin hirveästi tuumivat ja neuvottelevat millä ihmeellä pääsisivät minusta. He kiittävät ylenmäärin oppiani, kykyjäni ja lahjojani — mutta kristillisyys, se on naula, joka pistää. Siinä näkyy, kuinka saatana tahtoo tarjota kaiken maailman ihanuuden, jos vain tahtoisin luopua siitä ja kumartaa häntä; ja jos sanon, että tämä ei ole houkutellut ja kutkutellut, niin valehtelen ja olisin aivan sokea. Se juuri on ollut ja on suurin vaara ja vaikeus, että kunnia, turhamielisyys, maailmanrakkaus y.m. niin mielellään tahtovat nostaa päätään ja houkutella sisältäpäinkin. Minulla ei ole mitään muuta mihin turvata kuin Jumalan kaikkivaltias armo, joka voi ja joka on tukeva minua, vaikka vaara ammottaa sekä sisä- että ulkopuolella. — — Turussa ehdotettiin minulle lehtorinpaikkaa sikäläisessä kymnaasissa toht. Edmanin jälkeen, joka pian nimitetään tuomiorovastiksi. Siellä olisin konsistorin silmäin alla enkä voisi tehdä niin paljon vahinkoa, arvellaan. Olen ollut ja vieläkin olen kahden vaiheella, koetanko päästä sinne vai enkö. — — Virkaa vastaan minulla ei ole mitään, mutta sitä enemmän pelkään niitä vaaroja, jotka kohtaavat tuolla liukkaalla jäällä. Siellä minulla on konsistori toisella puolella, hedbergiläiset toisella, ja sitä paitsi niin vaikea asema muutoin." — Tuonnempana kirjeessä Stenbäck sanoo jo miltei päättäneensä hakea virkaa, mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Syksyllä hän kirjoittaa Julius Berghille, että virkaa hoiti A. F. Granfelt, jota luultavasti ei syrjäytettäisi sitä täytettäessä. Stenbäck päätti silloin sen sijaan jatkaa opintojaan teologianlisensiaatin arvon saamiseksi.

* * * * *

Kesällä 1844 Stenbäck asui taas Espoossa Essenin torpassa. Hän ikävöi kovin Pohjanmaalle ja lienee syyspuolella tehnyt matkan sinne. Hän tahtoi kaiketi mielellään tavata uskonveljiään, heidän kanssaan keskustellakseen siitä riidasta, joka kuluneena talvena oli syntynyt heränneiden kesken. Tähän aikaan nimittäin evankelinen suunta, Hedberg etupäässä, erosi pietismistä ja aikaansai seurakunnan jaon kahteen leiriin, jotka vielä tähän päivään asti sovinnotta ja sovittamattomina ovat vastatusten. Itse riitakysymys ja ne tapahtumat, jotka saivat vastakkaiset mielipiteet kärjistymään täyteen jyrkkyyteensä, ovat olleet monen kuvauksen esineenä, mutta vielä ei näytä aika tulleen täysin objektiiviselle historialliselle selonteolle. Tässä voi asiaan syventyminen sitä vähemmän tulla kysymykseen, kun Stenbäck ei välittömästi ottanut osaa syttyneeseen riitaan. Kuitenkin on meidän lyhyesti osoittaminen, mille kannalle hän asettui.

Epäilemätöntä oli, kuten L. Wennerström Hedbergin elämäkerrassa kertoo, [L. Wennerström, Fredrik Gabriel Hedberg, hans lif och verksamhet. Helsinki, 1896, ss. 120 ja 136.] että Stenbäck, samoinkuin Essen ja muut, ensiksi viehättyi Hedbergin käsityksestä, mutta yhtä tiettyä on, että hän hyvin pian muutti ajatuksensa. Syksyllä 1843 hän kirjoitti Hedbergille: [Akiander, Hist. upplysn., VII, s. 330.] "Herra opetti minulle toisen tien, ainoan oikean tien taivaassa ja maan päällä. Se on uskon tie: yksinkertaisesti ja verukkeetta ottaa vastaan se sovitus, jonka Kristus ilman meidän toimenpidettämme on aikaansaanut, yksinkertaisesti uskoa, että Jumala jo kauan sitten, meidän pyytämättämme, ilman mitään omaa ansiotamme ja arvoamme, Kristuksen kautta on sovitettu; että hänen kauttaan meidän paha asiamme on tullut hyväksi, niin että meidän siinä ei tarvitse panna tikkua ristiin, vaan ainoastaan ojentaa kätemme ja ottaa vastaan, mitä Kristus on tehnyt, ei kivien ja kantojen, vaan meidän syntisten hyväksi." — — Tämä pitää yhtä Hedbergin opin kanssa, mutta keväällä 1844 Stenbäck oli tullut siihen käsitykseen, että uskon tie siten käsitettynä ei ainoastaan ollut vaarallinen, vaan harhakäsitys. Olivatko, kuten Hedbergin elämäkerran kirjoittaja mainitsee, muilta saadut varoitukset ja vaikutukset olleet edistämässä tätä käännettä, jääköön ratkaisematta; varmaa on, että seuraavat sitaatit yksinomaiseksi syyksi mainitsevat tiedon siitä, mikä käsitys uskolaisten suurella joukolla oli opista. Eräässä Stenbäckin puolison kirjoittamassa kirjeessä 21 p:ltä huhtikuuta on luettavana muun muassa: "Hyvin kurjasti on laita meillä täällä etelässä. Täällä on kahta lajia kristittyjä, kuitenkin kuuluu enin osa suur-uskoisiin, ja vähän väliä saa kuulla: nyt on se ja se jälleen saanut uskon. Vallitsee ylpeyden ja julkeuden henki, joka hirvittää. Kaikki, jotka eivät kuulu heihin, he tuomitsevat syvimpään helvettiin, mutta itseänsä he sanovat perintöruhtinaiksi ja perintöruhtinattariksi, tekevät pilkkaa kaikesta katumuksesta, parannuksesta, rististä, sanalla sanoen kaikesta, mikä on karvasta lihalle. — — Suuri Jumalan armo oli, että hän ajoissa avasi silmämme ja me näimme vaaran. Alussa se oli niin houkutteleva ja totuudenmukainen, että se, joka ei ollut harjaantunut tutkistelemaan henkiä, ei voinut aavistaa mitään. — — Me toivoimme, että Hedberg, saatuaan kirjeitä Malmbergilta ja muilta, olisi näkevä mielettömyytensä, mutta, sen pahempi, hän on niin luja asiassaan, että hän hylkää sekä Malmbergin että Paavon. — Olen kirjoittanut niin paljon tästä, koska näihin aikoihin on niin paljon siitä ollut kysymys, ja koska sinä olet luullut meidänkin kuuluvan niihin." — Lopummalla mainitaan kirjeessä, etteivät Stenbäckit, Essenit, (A. W.) Ingman eikä Bergh y.m. kuuluneet niihin. — Stenbäck itse kirjoittaa samasta asiasta edellämainitussa kirjeessään sisarelleen: "Turussa ollessani tutustuin heidän uskoonsa ja elämäänsä enemmän kuin tarpeeksi. — Nyt koko heidän uskonsa tarkoittaa ainoastaan sotia Jumalan henkeä vastaan ja omatekoisella luulottelulla paaduttaa omatuntonsa kaikkea hänen kuritustaan, rangaistustaan ja muistutustaan vastaan, jota he eivät pidä muuna kuin epäuskon ja perkeleen kiusauksena. Kaikesta Jumalan Hengen työstä he eivät tiedä mitään, ja hengen köyhyys ja murhe Jumalan mielen mukaan ovat heille pelkkää epäuskoa. — En voinut uskoa, että he niin kokonaan olivat karanneet Jumalan koulusta, ennenkuin sain nähdä. Heistä tulee epäilemättä vielä ajan ollen kiukkuisimmat vainoojat heränneille, joita he jo ilmiantavat ja tuomitsevat mitä ankarimmin kokonaan harhaan kulkevina. Jumala varjelkoon meitä kaikkia tästä valoisasta pimeydestä ja opettakoon meitä oikeassa hengen vaivaisuudessa joka hetki pakenemaan Jeesuksen turviin ja valittamaan hänelle hätäämme ja puutettamme. Se on kovaa lihalle ja verelle, mutta ei mikään muu tie johda meitä Aatamin lapsia armoon ja autuuteen." — Ei tässä eikä muissa kirjeissä, joita meillä on ollut tilaisuus nähdä tältä ajalta, Stenbäck tee mitään persoonallista hyökkäystä Hedbergiä vastaan. Ankarat sanat koskevat, kuten sanottu, hänen uskolaistensa suurta joukkoa.

Kesällä tai syksyllä 1844 Stenbäck kirjoitti pikku vihkosen "Nya Morgonväkter till de bildade" [Painettu Tukholmassa, P. E. Normanin kirjapainossa, 1844. 32 s. 8:o.] (Uusia aamuvartioita sivistyneille), jota voi pitää hänen sananaan siihen katkeraan riitaan, joka nyt alkoi molempain puolueiden kesken. Vihkonen ilmestyi Ruotsissa ja oli kenties kirjoitettu sieltä tulleesta kehoituksesta, koska eräässä muistiinpanossa sanotaan siitä maksetun palkkiota. Vai olisiko sensuuri Suomessa evännyt painoluvan? Se kääntyi siis osittain toisen yleisön puoleen kuin suomalaisen, mutta siitä huolimatta se oli tekijänsä tunnustus, jolla oli merkityksensä kotimaisiin oloihin katsoen. Nimi on todennäköisesti valittu silmälläpitäen Fredrika Bremerin kaksi vuotta aikaisemmin julkaistua uskontunnustusta "Morgonväkter", joka oli kirjoitettu Ruotsissa ilmestyneen "Strauss och evangelierna" nimisen teoksen johdosta ja sitä vastaan. [Kirjan ilmoitti J. V. Snellman Frejassa (J. V. S:s Saml. Arbeten, III osa, s. 300). S. L.—D. Adlersparre teoksessaan Fredrika Bremer, biogr. studie, I, s. 405 seurr., katsoo Frejan arvostelijan, jonka nimeä hän ei tunne, käsittäneen väärin Fredrika Bremerin kirjoituksen väittäessään, että hän oli samalla pohjalla kuin Strauss.] Stenbäckin vihon aloittaa runoelma "Eräs päivä", jonka ensimmäisestä stroofista säe "Det finns ett lif, som jag aldrig skådat" (On elämä, jota en ole koskaan nähnyt) oli mottona nimilehdellä. Jälkikirjoituksessa "julkaisija" ilmoittaa seuranneensa erästä Franz Delitzschin kirjoitusta, mutta sisällyksellä on kuitenkin persoonallinen luonne. Esitys alkaa kertomuksella Lutherin sisällisistä taisteluista ja mielenmurteista, kunnes hän löytää lohdutuksen Raamatun sanoista: "Vanhurskas elää uskostaan" ja tulee käsitykseen "siitä vanhurskaudesta, jonka Jumala armosta lukee uskolle, ja uskolle yksin, joka käsittää Kristuksen ansion". Edelleen puhutaan "parannuksen taistelusta, jota käymättä kukaan ei voi tulla siihen uskoon, joka on voitto ja voittaa maailman", että "usko ei ole vanhurskauttamisen peruste, vaan ainoastaan keino Kristuksen ansion käsittämiseen, joka on vanhurskauttamisen ainokaisin perustus" j.n.e. Historiallisilla esimerkeillä osoitetaan, kuinka uskonpuhdistusajan uskovaiset tästä opista saivat lohdutuksen ja turvan kuolinhetkellä, ja sovitetaan asia nykyaikaan, jossa ei myöskään ole muuta tietä autuuteen. Kristillisyyden toteuttamisesta sanotaan, että se "on ja pysyy elävän kokemuksen asiana, kokemuksen, jota tosin ei kukaan voi saavuttaa ilman vakavaa taistelua, vaivalloista henkistä työtä, harrasta rukousta, jakamatonta kieltäymystä ja ehdotonta alistumista Jumalan sanaan". Se on suorana vastakohtana sille kristillisyydelle, jonka niin moni tekee itselleen, kristillisyydelle "ilman taistelua, ilman parannusta, ilman pelkoa ja vavistusta, ilman pilkkaa, ilman ristiä, ilman vainoa — keveä, suloinen, ritarillinen laiskurielämä, jolla ei ole jumalisuuden varjoakaan, saati sen voimaa". Antautumatta mihinkään varsinaiseen polemiikkiin on kirjoitus siis lyhyt, mutta selvä esitys Lutherin sovitusopista, jonka Stenbäck ennen oli hyväksynyt ja vieläkin ehdottomasti hyväksyi.

Kuten sanottu jatkoi Stenbäck opintojaan teologianlisensiaatti-tutkintoa varten, ja lukuvuoden lopulla hän olikin saanut sen suoritetuksi. Lisensiaattikirja on 4 p:ltä kesäkuuta 1845 (laudatur moraalissa ja lainopissa sekä kirkkohistoriassa, cum laude eksegetiikassa ja dogmatiikassa). Tältä opiskeluajalta, viimeiseltä yliopistossa, on muutamia kirjeitä Julius Berghille, joka syyslukukauden alusta oli teologian lehtorina Kuopiossa. Näistä kirjeistä esitämme muutamia lyhyitä otteita. Marraskuun 2 p. 1844 Stenbäck kirjoitti dosentin ja lehtorinvirka-aikeittensa päätöksestä: "Kun tämä asia [dosentinviran hakemus] oli kanslerin edessä, kuuluu Armfelt tahtoneen jättää asian riippumaan konsistorin suosituksesta ja siis nimittää, mutta perintöruhtinas oli ankarasti pannut vastaan. — — Mihin minun on kääntyminen, on yhtä epätietoista kuin ennenkin. — Maailma on kuitenkin avoinna, ja Jumalan käsi vallitsee kaikkialla. — — Herra Jumala tekee kaikki saadakseen käsiinsä unenpöpperössä olevan omantunnon ja hävittääkseen runolliset usvat, taittaakseen napisevan tahdon ja lannistaakseen lihan. Saakoon hänen hyvä tahtonsa tapahtua tässäkin. — Hauskaa on tuon tuostakin Saima-lehdessä tavata joku letkaus pietismistä. Etkö voisi käyttää hyväksesi Snellmanin tarjousta, jos niin sopii? Kyllä luulen, että sijassasi olisin heti valmis — mutta kenties se ei olisi oikein." — Joulukuussa (päiväämättömässä kirjeessä) hän kirjoittaa senaatin päätöksestä, joka koski lehtorinviran täyttämisestä tehtyä valitusta: "Valitukseni kuuluu olevan ratkaistu ja, kuten oli odotettavissa, Helsingius nimitetty. On kummallista, että kuitenkin hieman toivoo pääsevänsä edistymään tässä maailmassa ja salaisesti ajattelee, että se kuitenkin joskus on puolellamme. Mitä puhut siitä, että minun pitäisi jäädä tänne ja pysyä oppineella uralla? Eikö selvästi näytä siltä, että Jumala ei sitä tahdo? Jos tahtoisinkin, niin sehän on mahdotonta; minuahan ajetaan täältä pois enemmän kuin itse vetäydyn. Uskon kuitenkin, että se tapahtuu parhaakseni eikä suinkaan ilman Jumalan sormea. Raskaalta kyllä tuntuu näin nähdä iän kuluvan hukkaan ilman mitään toimintapiiriä ja hyödyttömästi liukuvan ohitse, varsinkin kun en siitä sen enempää ole tullut kuritetuksi."

Suoritettuaan lisensiaattitutkintonsa ei Stenbäckillä enää ollut muuta päämäärää Helsingissä. Kuitenkin hän oleskeli siellä vielä talven 1845-46 epätietoisuudessa minnepäin kääntyä. Tulevaisuus on varmaankin joskus, huolimatta siitä, että hän tunsi kärsivänsä tunnustuksensa tähden, näyttänyt hänestä kylläkin pimeältä. Siitäkin syystä, että entinen ystäväpiiri oli hajonnut, sittenkuin Essen, Stenbäckin esimerkin varoittamana, oli luopunut aikeistaan jäädä yliopistoon, hakenut apulaispapiksi Ylihärmään ja siten muuttanut pois Pohjanmaalle. Jotakin tehdäkseen Stenbäck ryhtyi kääntämään ja muodostelemaan väitöskirjaansa, joka työ kevätpuolella valmistui, päättäen siitä, että Porvoon tuomiokapituli on päivännyt painolupansa 18 p. maaliskuuta 1846. Kuitenkaan ei kirjoitusta painettu ennen kuin seuraavana vuonna, oltuaan vielä uuden muodostelun ja sensuroimisen alaisena. Teos ilmestyi nimellä "Theologiska Tractater. I. Om Kyrkans och Theologiens Principer. Helsingfors, 1847" ja on omistettu "ystävilleni" J. I. Berghille ja C. G. von Essenille. Esipuheessa mainitaan, että, teologia Suomessa makaa samassa "huolettomassa horroksessa, mihin ratsionalistinen epäusko ja uudemmat filosofeeraavat systeemit vähitellen ovat sen vaivuttaneet"; kuitenkaan ei puutu Jumalan hengen elävää herätystä — "ja se on paljoa enemmän". "Jumala on", jatkaa tekijä, "tapansa mukaan tehnyt viisaiden viisauden tyhjäksi, mutta valinnut sen, mikä oli halpaa ja ylenkatsottua maailmalle, ja etupäässä maamme yksinkertaisessa rahvaassa sytyttänyt sen kristillisyyden valon ja vakavuuden, joka elävän kokemuksen kautta Pyhän Hengen koulussa ei kasvata teologeja, joiden taitoa ja oppia maailma voisi ihailla, mutta kyllä totisia Kristuksen kirkon jäseniä, jotka voivat sille olla valona ja suolana." Hän toivoo "ei ainoastaan kirkon, vaan myös teologian elpymiselle ja totiselle edistymiselle enemmän hyötyä tästä kirkkaasta pohjakullasta, tästä yksinkertaisuuden teeskentelemättömästä uskosta, jonka henki ja voima kyllä on osoittava mitä se voi, kuin kaikista teologisista neroista". — "Sillä jos mitään kirkkoa tai teologiaa nykyjään on oleva meillä tai muualla, niin se on mahdollista ainoastaan siten, että tosi yksinkertainen kristillinen usko ja sen keralla oikea kunnioitus Jumalan pyhää sanaa kohtaan jälleen Herran voiman kautta herää eloon ja sekä kirkko että teologia rakentuu yksin tälle kaikkein pyhimmälle perustalleen. Tätä olen tahtonut esittää seuraavilla lehdillä, jotka, ollen muodostelu eräästä ei mainettaan vailla olevasta väitöskirjasta, epäilemättä kantavat liian selviä jälkiä niistä masentavista oloista, joissa ne ovat kirjoitetut."

Vihko oli aiottu aloittamaan sarjan teologisia kirjoitelmia ja omistettiin edellämainituille "rakkaille ystäville ja veljille", jotta se kohtaisi "edes jonkun ystävällisen ja osaaottavan silmän". Muualta hän ei odottanut muuta kuin "katkeruutta ja pilkkaa" — mutta "mitäpä siitä? Meidän persoonamme kimppuun voidaan käydä, meidän ajallinen olemassaolomme voidaan meiltä riistää, mutta ei Jumalan ystävyyttä ja armoa; ja jos meillä vain on se, niin on meillä kyllin; sillä meillä on mitä me tarvitsemme ajassa ja iankaikkisuudessa. Jos meidät silloin sorretaankin, niin käy kuitenkin Jumalan totuus voitollisesti eteenpäin, ja se on kerran tuomitseva meidät ja koko maailman." — Nämä tekijän omat viittaukset johdannossa osoittavat niin selvästi kirjoituksen tarkoituksen sekä sen hengen, missä se on tehty, että meidän ei tarvitse tarkemmin tehdä selkoa esityksestä, kuinka Raamattu on kirkon ja teologian "luja, objektiivinen ja ehdottomasti jumalallinen prinsiippi" sekä usko ainoa kyky, jolla "Jumalan, kaikkivaltiaan, elävä, voimallinen, tehokas sana" voidaan "todella tuntea ja tunnustaa". Mitään kannan muutosta teos ei edusta.[Litteraturbladissa 1848 (N:o 13) on pitkähkö arvostelu Stenbäckin tutkimuksesta. Arvostelija, S. E(lmgren), antaa tunnustuksen tyylin ansioille, kielen soinnulle ja selvyydelle sekä vakaumuksen varmuudelle, mutta pitelee teosta ankarasti tieteelliseltä kannalta.]

Kesällä 1846 Stenbäck matkusti jälleen Pohjanmaalle ja oleskeli siellä sukulaistensa, ennen kaikkea Essenin luona Ylihärmässä. Näytti siltä, ettei hänellä enää ollut muuta neuvoa kuin noudattaa ystävänsä esimerkkiä ja antautua seurakuntavirkaan. Tämän johdosta oli jo päätetty, että veli Kaarle Fredrik, joka tällöin oli Alavuden kirkkoherrana, tuomiokapitulilta anoisi Laurin apulaisekseen, jotta häntä ei lähetettäisi minne hyvänsä. Kuitenkaan ei tätä anomusta vielä oltu tehty, kun sanomalehdet toivat sen tiedon, että rehtorinvirka Vaasan ylemmässä alkeiskoulussa, entisen viranpitäjän, Ebelingin, tultua nimitetyksi Sundin pitäjän kirkkoherraksi Ahvenanmaalle, oli joutunut avoimeksi. Omasta halustaan ja ystävien neuvosta Stenbäck päätti heti hakea virkaa.

Lopulla elokuuta Stenbäck matkusti Turkuun suorittamaan opinnäytteitä rehtorinvirkaa varten. Hän puolusti tätä tarkoitusta varten latinaksi kirjoittamiansa "Positiones paedagogiae", ja tällä kertaa häntä kohdeltiin ja arvosteltiin hyvin suosiollisesti. Eräässä kirjeessä (O. Hjeltille 3 p:ltä syyskuuta 1846) hän lausuu, että "sancti patres ovat tällä kertaa olleet tavattoman humaanisia, niin että minulla todellakin on hiukan toivoa kerran maailmassa saada virka, minullakin". Hän oli silloin jo määrätty hoitamaan rehtorinvirkaa ja sai nimityksen 30 p. syyskuuta. — Tästä kirjoittaa Essen: "Ja kuitenkaan ei Stenbäck ollut muuttanut rahtuakaan vakaumustaan, samoinkuin hänen pedagogisissa väitteissään, mikäli niihin sisältyi teologiaa, ei vähintäkään peräydytty niistä mielipiteistä, jotka hän oli lausunut yliopistollisissa opinnäytteissään. Mutta myrsky oli asettunut; oli nähty, että pietismi, vaikka vielä muutamia pahoja tapoja vikanaan, ei kuitenkaan ollut niin vaarallinen valtiolle eikä kirkolle kuin oli kuviteltu, että se päinvastoin oli vaikuttanut paljon hyvää siveellisyyden edistämiseksi kansassa, jopa tunnustettiin, että uskonnollisen ja kirkollisen elämän varsinainen kehto oli juuri pietistien keskuudessa — ja jalo, vaikka heikko ja horjuva Melartin oli ensimmäinen tunnustamaan tehdyn virheen ja koettamaan kykynsä mukaan korjata sen."