Muoto- ja muistikuvia I

by Eliel Aspelin-Haapkylä

HERMAN FRITHIOF ANTELL

Kuuluisimmaksi koulutovereistani on tullut se mies, josta aikomukseni on tässä kettoa. Enemmän kuin muista on hänestä kirjoitettukin, mutta koska julkisuuteen tulleet tiedot mainiosta lahjottajasta ovat sekä vaillinaisia että (osaksi) vääriäkin, tahdon esittää mitä koulu- ja myöhemmiltäkin ajoilta muistan taikka luotettavista lähteistä olen tietää saanut hänen elämänvaiheistaan.

Antellin isä, kookas, tukeva ja vahva, valkeahapsinen, teräväkatseinen ukko, Korsholman eteläisen, maamme väkirikkaimman kihlakunnan kuuluisa kruununvouti, asessori, sittemmin (erottuaan virastaan 1858) kamarineuvos Herman Rosenberg, oli kouluaikanani Vaasan kaupungin huomatuin "originaali", eriskummaisuus.[28] Harald Wieselgren (Ny Ill. Tidn. 1893 n:o 15) sanoo hänen olleen Ruotsalaisen Akatemian vakinaisen sihteerin, mainehikkaan Nils Rosén von Rosensteinin (kirjoitti itse ainoastaan von Rosenstein) avioton poika, mutta se on epäilemättä erehdys, vaikka Antellkin, mikäli kerrotaan, toisinaan, hyvällä tuulella ollessaan, kuuluu niin väittäneen. Vanhain vaasalaisten jutelmien mukaan (jotka Oskar Rancken on julkaissut Vasabladetissa 1893 n:o 33 ja joita tässä kirkonkirjoista saaduilla tiedoilla on oikaistu ja täydennetty) oli hänen isänsä, 1799 Vaasassa 37-vuotiaana kuollut majuri Pehr Herman Aurivillius (aateloituna) Rosén von Rosenstein.[29] Äiti taasen oli 25-vuotias Anna Beata Spångberg, jonka isä, hienoseppä ("klensmed") ammatiltaan, sanotaan Ruotsista muuttaneen Vaasaan siihen aikaan, kun hovioikeuden taloa rakennettiin. Sepällä, jota kirjoissa nimenomaan mainitaan hovioikeuden sepäksi ("Hofrättssmed"), oli useita kauniita tyttäriä, jotka joutuivat huonoille teille.[30] Mitä erittäin Anna Beataan tulee, niin hän, synnytettyään aviottoman poikansa 22/3 1798, tosin meni naimisiin Oravaisista syntyään olevan työmiehen tai merimiehen Karl Juhonpoika Salinin kanssa ja syntyi siitä aviosta poika Karl Johan, jolle kolme vuotta nuoremmalle velipuolelleen Rosenberg osti talon Maalahdella (Ylimaalahden Viasgrändissä), mutta sittemmin hänellä vielä oli kolmaskin poika, Johan Erik, joka ei ollut nimeltä Salin, vaan samoin kuin ensimäinen käytti sukunimeä Rosenberg, kävi Waasan koulun, antautui lainopilliselle uralle ja oli jo hovioikeudennotaari, kun 1851 ampui itsensä. Äiti asui toisen puolen elämäänsä Maalahdella, ensin poikansa Karl Johan Salinin luona ja sitte (pojan kuoleman jälkeen 1843) erään pojantyttärensä Brita Stinan (hänkin kahden aviottoman pojan äiti) hoitamana Herrgårdin talon maalla Alamaalahden kylässä v:een 1860, jolloin kuoli 87-vuotiaana ja "kunniallisesti" haudattiin kamarineuvos Rosenbergin kustannuksella ja läsnäollessa. — Rosenberg nimi syntyi siten, että isän nimen kahteen ensimäiseen tavuun yhdistettiin äidin nimen toinen tavu. Ranckenin tietoa Rosenbergin isästä todistaa muun muassa se, että hänen täydellinen nimensä oli Petter Herman (siis sama kuin isän), vaikka hän, tuntemattomasta syystä, ei käyttänyt eikä kärsinyt kuulla mainittavankaan edellistä näistä nimistä. — Herman Rosenberg on itse kertonut erään vanhan akan opettaneen häntä lukemaan ja koko koulusivistyksensä maksaneen neljä plootua (!); mutta kun hänellä oli mitä parhaimmat luonnonlahjat, hän raivasi itselleen tien edulliseen virka-asemaan. Palveltuaan juoksupoikana ja kirjurina hän jo 17-vuotiaana tuli v.t. kihlakunnankirjuriksi, 20-vuotiaana (1818) v.t. kruununvoudiksi ja 26-vuotiaana (1824) vakinaiseksi kruununvoudiksi, jommoisena hän pysyi jo ennen mainittuun vuoteen 1858.[31] Pitkällä virka-ajallaan hän laski perustuksen rikkaudelleen, josta hän vanhempina päivinään oli tunnettu. Rosenberg oli näet kruununvoutina siihen aikaan, jolloin Ruotsin rahaa vielä yleisesti käytettiin, vaikka verot olivat suoritettavat Venäjän rahassa, ja monen muun kantomiehen tapaan hän käytti sitä asiain tilaa edukseen vaihtamalla rahaa enemmän tai vähemmän mielivaltaisen kurssin mukaan. Näin ja viljakaupallakin, jossa hän, niinkuin yleisesti väitetään, myöskin keinotteli kruununmakasiinien jyvävarastoilla, hän kokosi melkoiset varat, joiden hoito ja kartuttaminen oli hänen loppuikänsä päämäärä. Sekä herroille että talonpojille Rosenberg lainasi rahaa kuuden prosentin korkoa vastaan, ja hänen tarkasti valvoessaan rahaliikettään pääoma siten kasvamistaan kasvoi. Tavoiltaan ukko oli säännöllinen ja elämässään säästäväinen, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta vieraanvarainen, vuosittain pitämästä ainakin yhdet suuret ja väliin pienempiä kutsuja, joissa ruuat ja juomat olivat runsaat ja isäntä iloisena ja humoristisena rehenteli, joskus Bellmanin laulujakin laulaa rämähytti. Ruplien ja säästäväisyyden mukaan hän ihmisiä arvosteli. Kun kerrottiin toisen tai toisen suurista tuloista, hänen oli tapa keskeyttää: "älkää puhuko hänen tuloistaan, vaan sanokaa paljonko häneltä vuodessa menee!" Kun hän oli johonkin mieheen ihastunut, saattoi hänen ylistävä arvostelunsa pukeutua seuraavaan muotoon: "hän on kerrassaan kelpo mies — hän on, lempo vieköön, aivan kuin suuri seteli!" Yleensä hän oli, eritoten voimiensa aikana, kova- ja karkealuontoinen, puheessaan jotenkin sivistymätön, jopa törkeäkin, ja monta juttua kierteli siitä, miten hän oli tylysti karkottanut luotaan lainanpyytäjiä, joiden maksukykyä hän epäili. Vanhoina päivinään hän kuitenkin lauhtui. Nälkävuosina 1860-luvun lopulla hän kuuluu antaneen paljon köyhille, muutenkin hän — joskus nimettömästi — lähetti apua puutteenalaisille, ja Kr. Svanljungille, joka usein keräsi apua sotavanhuksille, hän oli kerran kaikkiaan antanut määräyksen merkitä hänen puolestaan "yhtä paljon kuin veli Wolff" ja, tämän kuoleman jälkeen, "yhtä paljon kuin sisar Sundén". Myöskin lainanannossa hän saattoi olla erittäin avulias tunnetusti luotettavia miehiä kohtaan. Kun isäni 1860-luvun alkuvuosina rakennutti pienen talon (uudessa) Vaasassa, Rosenberg lainasi hänelle useita tuhansia ilman mitään takausta ja suostuen siihen, että velka maksettiin vähin erin niinkuin lainanottajalle parhaiten sopi.

Huolimatta siitä että Rosenberg ennen mainitulla tavalla edukseen käytti virka-asemaansa nautti hän erinomaisen kokeneena ja kykenevänä miehenä ehdotonta luottamusta. Taloudellisissa y.m. asioissa maalaiskansa turvasi hänen neuvoihinsa ja niinikään kaupungin viranomaiset usein vaikeissa kunnallisissa pulmissa. Oltuaan väsymätön työntekijä virkamiehenä hän myöhemmin oli huvitettu vararikkojen tehneitten taikka muitten yksityisten, niiden joukossa korkeiden virkamiesten, rappiolle joutuneiden raha-asioiden järjestämisestä. Semmoisiin tehtäviin hän olikin miehiä paras, mutta kyllä hän myöskin häikäilemättömästi kohteli niitä miekkosia, joiden sekavia vyyhtejä hän selvitteli, kelle tahansa jutellen miten sen ja sen asiat olivat — hienotunteisuus näet ei ollut kamarineuvoksen avuja. Vihdoin Rosenbergin kokemusta käytettiin tärkeissä virallisissa toimissa. Niin hän esim. 1860:n vaiheilla oli puheenjohtajana komissionissa, jonka asiana oli suorittaa silloin toimeenpantava ruotulaitoksen tasoitus Etelä-Pohjanmaalla, ja hänelle siitä julkisetkin kiitokset kannettiin, että kaikki sujui hyvin, kansan tyydytykseksi.[32]

Elämänsä lopulla erään alempana mainittavan sairauden jälkeen Rosenberg tuli säännölliseksi kirkonkävijäksi. Joka sunnuntaiaamu renki valjasti hevosen ja saatti isäntänsä kirkkoon, missä tämä aina istui samassa penkissä, ja toi hänet sitte kotia. Sitä ennen ei tiedetä ukon olleen jumalisuuteen taipuva, ja vaikka hän kuultiin ääneen papin mukaan lausuvan rukoukset, alkaen tunnustuksesta: "minä vaivainen syntinen ihminen" j.n.e., vanha Aatami ei nytkään tahtonut lähteä. Kerrankin kun tuomarinrouva Leontine Gumerus oli sattunut hänen naapurikseen, ukko muutaman hiljaisen rukouksen aikana, muun kirkkoväen istuessa pää hurskaasti painuneena penkin rintamukseen, puoliääneen kysäisi: "onko totta mitä puhutaan, että Gumerus on myynyt käräjäkappa-jyvänsä — — —?" (mainiten alhaisen hinnan). Saatuaan myöntävän vastauksen hän huudahti: "Gumerus olisi asetettava holhouksen alaiseksi!" — Toisen kerran Rosenberg astuessaan kirkosta, jossa oli saarnattu evankeliumin sanoista: Huokiampi on kameelin käydä neulan silmän lävitse, kuin rikkaan Jumalan valtakuntaan sisälle tulla, tapasi tuttavan ja lausui tälle: "jos rikkaitten todella on niin vaikea, kuinkahan sitte — Wolffin käy?" (kauppaneuvos Wolff oli kaupungin varakkain mies). — Tällä loppuajallaan Rosenberg myöskin lahjotti 20,000 markkaa urkujen hankkimiseksi Mustasaaren kirkkoon ja pienemmän summan samaan tarkoitukseen Koivulahden kirkolle. — Kirkkomatkalla vilustumisesta Rosenberg sai sen keuhkotulehduksen, joka vei hänet hautaan.

Antellin äiti oli nimeltä Brita Kaisa Anttila, ja oli hänkin synnyltään avioton. Hänen äitinsä, Liisa Juhanintytär Varala eli Tavast, oli Pirttikylästä (Pörtom) muuttanut Mustasaareen, missä hän joko Tuovilan tai Höstveden kylässä synnytti Brita Kaisan. Sittemmin hän meni naimisiin loismiehen Matti Mikonpoika Anttilan kanssa Höstveden kylästä, joten avioton lapsikin sai sukunimen. Anttila oli kotoisin Vöyrin pitäjästä, ja se selittänee, että Antellin äitiäkin on sanottu vöyriläiseksi. Näistä tiedoista johtuu, että jollei Anttila nimikään, niin kumminkin Varala nimi antaa syytä olettaa, että Antell äidin puolelta oli suomalaista syntyperää.[33]

Brita Kaisa Anttila palveli sekä Karjatalolla ("ladugården") että kaupungissa, ja oli hänellä jo ennen ollut yksi avioton lapsi (nimittäin poika Karl August, joka kuoli 10-kuukautisena 1843), kun Herman Frithiof syntyi 28 p. toukok. 1847. Vaikka Rosenberg ei antanut pojalleen sukunimeään, vaan ainoastaan toisen ristimänimistään, on todennäköistä, että hän ei salannut kenen poika oli. Sen päätän siitä, että ristiäisiin 30 p. toukok. oli kummeiksi kutsuttu sangen arvokkaita kaupunkilaisia, nimittäin lukionlehtori Konstantin Törnudd, lehtorin rouva Renvall, alkeisopettaja Grönqvist, rouva Emilia Carlborg, maisteri Ludvig Björkman ja mamselli Natalia Meurman. Syntyneitten kirjassa, mistä nämä nimet on otettu, on äidin nimelle annettu ruotsalainen muoto Antell, joka tuli pojan nimeksi. Pappi oli kappalainen G. H. Schroderus, jonka kaunista messuääntä olen kuullut vanhojen vaasalaisten kiittävän; kun hän messusi saattoi siitä nauttia kirkon ulkopuolellakin, niin heleä ja voimakas se oli. Mutta joskin Rosenberg piti huolta siitä, että ristiäistoimitus oli arvokas, on toiselta puolen oletettava, ettei se tapahtunut hänen kodissaan. Hän oli näet nainut mies, ja miten häikäilemätön hän monessa kohden olikaan, ei hän kuitenkaan ottanut "ottopoikaansa" kattonsa alle ennenkuin oli tullut leskeksi. Rouva Rosenberg oli nimismiehen tytär Katarina Kristina Kaskas Lapualta, miestään puoli vuotta vanhempi (s. 23/9 1797). Mikäli sanotaan ja ymmärtää saattaa, ei sopu puolisojen välillä ollut kiitettävä. Avio oli nimittäin lapseton, ja miehellä oli muitakin rakkaussuhteita kuin Antellin äidin kanssa, ja eläviä todistuksia hänen huikentelevaisuudestaan lienee myöskin ollut useampia olemassa. Toiselta puolen "mutter Rakel", joksi Rosenberg sanoi vaimoaan, kuuluu osanneen pitää puoliaan, niin että ukko ei voinut olla häntä kokonaan lukuunottamatta. Rouva kuoli 24/1 1859.

En ole keltään saanut tarkempia tietoja Antellin varhemmasta lapsuudesta, mutta nähtävästi hän silloin oli äitinsä hoidossa. Tämä elämänjakso ei kuitenkaan ollut seitsemää vuotta pitempi, sillä Brita Kaisa Anttila eli Antell kuoli 9/7 1854 ainoastaan 34 vuoden ikäisenä. Minkälainen hän luonteeltaan oli, on epätietoista. Eräs muistoonpano kirkonkirjassa v:lta 1851[34] on näet räikeässä ristiriidassa Wieselgrenin hänelle antamien mainesanojen kanssa "lempeä ja hyvä ruotsikko". Mutta jos hän olikin karkea muita kohtaan, saattoi hän silti hellästi kohdella omaa lastaan. Itse en koskaan kuullut Antellin puhuvan äidistään, mutta ulkomaalaiselle ystävälleen Henrik Bukowskille hän näyttää olleen avomielisempi; Bukowski on minulle kertonut, että hän Antellin puheista oli huomannut hänellä olleen "valoisan muiston" äidistään. Mainittakoon myöskin, että Antell toimitti hautakiven äitinsä haudalle. Mutta kuinka mittaamaton tekijä äidinrakkaus lieneekään, eli pikku Frithiof kumminkin äitinsä luona sivistymättömässä ympäristössä, eikä toisin ollut sen jälkeenkään. Pari viikkoa ennen äidin kuolemaa oli Raastuvanoikeus määrännyt pojan holhoojaksi vanginkuljettaja, sitte kruununmittari Jonas Wiklundin ja tälle, jolla oli jotenkin samanikäinen, leikkitoveriksi sopiva poika, Herman (s. 17/7 1846, Kajaanin pormestari 1871—83, kuollut hovioikeudensihteerinä 1894), joutui nyt Frithiof kasvatettavaksi. Wiklundit olivat talonpoikaista väkeä kaupungin lähiseuduilta. Mies oli tavalla tai toisella saavuttanut Rosenbergin luottamuksen, ja häntä kaksi vuotta vanhempi vaimo, Kristina Sofia Fogelklo, synt. Raippaluodolla 1809, lienee palvellut kruununvoudilla, mikä selittänee huhun, että ne kaksi poikaa, jotka yhdessä kasvoivat pariskunnan hoidossa, olivat keskenään läheistä sukua.

Wiklundin talo oli Kauppiaskadun varrella, ensimäisessä kadunkulmassa pohjoiseen päin kirkolta. Koulupoikana kävin siellä monta kertaa enkä muista mitään nähneeni, joka olisi osottanut että oltiin kaupunkilaiskodissa. Pihalta noustiin korkeita portaita päähuoneeseen, joka oli maalaistupa ja keittiö samalla kertaa, oikealla oli kaksi kamaria, joista toisessa Wiklund ja hänen vaimonsa asuivat ja toisessa molemmat pojat. Wiklundit olivat toimeliasta väkeä, mies luonteeltaan sävyisämpi, mutta pitkä, laiha, mustaverinen, velhomainen vaimo ankara kurinpitäjä, joskin hellempi omaa poikaansa kohtaan. Eräs vanhempi toveri, joka jo ennen minua oli tähän kotiin tutustunut, muistaa nähneensä miten "Wiklundska" yllätti Frithiofin kamarissaan, johon tämä salaa oli pujahtanut ottaakseen voileivän ruokakaapista, ja korvat kuumana, kasvot punottavina tuleva miljoonanomistaja oli kohtauksesta suoriutunut, voimatta muuten kuin huudahduksella: "peijakkaan akka!" keventää sydäntään. En tiedä oliko lehmien paimentaminen Frithiofin säännöllisiä toimia, mutta senkin tuo toveri muistaa, että joskus iltasin poika sai käskyn lähteä — "ja joutuun!" — noutamaan lehmät jostakin "Tupakkapellon" tuolta puolen. Silloin oli Frithiofin ollut riisuttava saappaat jalasta ja avojaloin, koivunvarpu kädessä, juostava asialleen. No, eihän se haitannut. Poika oli terve ja pystyi mihin tahansa. Hän tottui ulkoilmaelämään, ja koulupoikana samoin kuin myöhemminkin aikamiehenä hän aina oli huvitettu pitkistä kävelyretkistä. Kasvatuksesta korkeammassa merkityksessä ei tässä kodissa liene puhettakaan ollut, jota paitsi ei tiedetäkään, että Rosenberg alkuansa olisi ajatellut nostaa ottopoikansa ("fosterson"), joksi hän sanoo 1854 ottaneensa orvoksi joutuneen Frithiofin, äidin talonpoikaista säätyä ylemmäksi. Eräistä toimenpiteistä päättäen tapahtui tässä kohden muutos 1856 tai 1857.

Viimemainittuna aikana Rosenbergiä kohtasi pitkällinen sairaus, joka sai hänet ajattelemaan loppuansa. Sairauden syynä sanotaan olleen sen hädän, johon hän joutui kun oli myynyt kruununjyviä ja yht'äkkiä sai määräyksen jakaa siemenjyviä kansalle ja pulmasta selviytyminen jäi riippuvaksi siitä, tulisiko Tanskasta tilattu laivanlasti ajoissa perille. Viime hetkessä laiva saapui, ja kruununvouti pelastui turmiosta, mutta ankara jännitys oli niin järkyttänyt häntä, että hän vuosikausia siitä kärsi. Antellia koskevat toimenpiteet, joihin ylempänä viittasin, olivat seuraavat. Ensiksikin Rosenberg otti Frithiofin pois Wiklundilta ja lähetti hänet maalaispappilaan kasvatettavaksi — josta kohta enemmän alempana — jo toiseksi hän (kesäkuulla 1857) antoi holhoojalle, Wiklundille, pojan omaisuutena hoidettavaksi 40,000 ruplaa. Tämä pääoma, joka vastaa yli puolitoista sataatuhatta markkaa, olisi siis ollut Antellin perintö, jos hänen isänsä olisi kuollut silloiseen tautiinsa. Kumminkin Rosenbergin terveys jälleen parantui, ja elokuulla 1861 hän virallista tietä vaati ei ainoastaan että Wiklund luovuttaisi hänelle Antellin omaisuuden, jota hän arveli voivansa itse edullisemmin hoitaa, vaan myöskin että hän, Rosenberg, määrättäisiin holhoojaksi. Huolimatta Wiklundin vastaväitteistä ensin raastuvanoikeus ja sitte myöskin hovioikeus, johon hän oli valittanut, ratkaisi jutun Rosenbergin mieliksi.

Niinkuin jo mainitsin Rosenberg toimitti Antellin maalle, ja tapahtui se osaksi sentähden että hän oppisi suomenkieltä,[35] osaksi sentähden että hän saisi nauttia parempaa kasvatusta kuin Wiklundilla oli tarjona. Molempia seikkoja hän ymmärrettävästi piti tarpeellisena sen vuoksi, että oli päättänyt panna pojan kouluun. Syksyllä 1856 Rosenberg siis vei Frithiofin Isojoen pappilaan (noin 14 peninkuormaa Vaasan kaupungista) kappalaisen, nimipastori Karl Gustav Hjerpen (s. 1812, k. 1882) luokse ja jätti hänet sinne, eikä poika, joka "oli ikäiseksensä enemmän kuin vallaton ja pahankurinen", olisi voinut sopivampaan paikkaan osua. Pastori Hjerpe oli näet juuri semmoinen kasvattaja, jota Frithiof kaipasi. Hän oli "oikeastaan hyväsydäminen mies, mutta niin ankara ja toisinaan karkea sekä tylymäinen pinnaltaan, että sitä oli vaikea havaita, varsinkin kun hän oli tulinen luonteeltaan". Napisematta oli hänen käskyjään noudatettava, ja Antellkin sai oppia ehdotonta kuuliaisuutta ja tottelevaisuutta sekä nöyryyttä ja kunnioitusta vanhempia ihmisiä kohtaan. Kuitenkaan hän ei täällä ollut missään julkisessa kasvatuslaitoksessa, vaan suomalaisessa pappilassa ja papin perheessä. Hjerpe oli tosin naimaton, mutta talon emännyyttä hoiti hänen kaksi vuotta vanhempi sisarensa, Lovisa Charlotta Hjerpe, "ystävällinen ja hyvä, vakava vanhan ajan ihminen", eikä lapsiakaan puuttunut, sillä pastori oli avannut kotinsa kahdelle, erään toisen sisarensa lapselle, pojalle ja tytölle, joista edellinen oli Frithiofia vuotta vanhempi ja jälkimäinen puoli vuotta nuorempi. Näistä tulokas sai uskollisia leikkitoveria, ja toinen niistä, nykyinen Vaasan lyseon lehtori Erkki Almberg, on antanut nämä tarkat tiedot Antellin olosta Isojoella. Viipyen koko vuoden maalla tämä oppi tuntemaan ei ainoastaan semmoisia Vaasassa kuulumattomia huvituksia kuin kravustaminen oli, vaan myöskin kaikki maalaiselämän, vuodenaikojen mukaan vaihtelevat puuhat, ja työt sisällä ja ulkona. Jopa hän sai reippaan pojan tapaan yrittää ottamaan niihin osaakin. Muun muassa pojat (luultavasti pastorin tietämättä) olivat katsomassa kun syysteurastus toimitettiin, ja he tahtoivat olla mukana nylkemisessäkin. Antell käytti siinä niin rohkeasti puukkoa, että hän haavoitti varomatonta Almbergia käteen, ja tällä on vieläkin vasemman käden nimettömässä sormessa arpi, joka tapausta muistuttaa. Lasten opettaja, entinen ylioppilas Johan Kaldén, oli sen johdosta ennustanut, että Antellista oli tuleva lääkäri, koska hän muka oli niin taitava veistä pitelemään!

Seurustelua kodin ulkopuolella oli tarjona ainoastaan kanttori Sevonin lapsirikkaassa perheessä, mutta harvoin sinne päästiin. Sitä vastoin tuotti matkustavien vieraitten käynti lapsillekin vaihtelua elämän yksitoikkoisuudessa. Aivan harvinainen ja merkillinen vieras oli Antellin aikana Suomen uusi kenraalikuvernööri, kreivi F. Berg, joka ollessaan tarkastusmatkalla seurueineen, kokkeineen poikkesi Isojoen pappilaan. Ylhäinen herra oli kätellyt lapsiakin, joille hän itse ja suuri seurue, josta Antell kenties ennestään näöltä tunsi Vaasan läänin kuvernöörin Alexander von Rechenbergin, tarjosi paljon katseltavaa. Hätävuosi kun oli, oli pappilan pihalle kokoontunut puutteenalaisia, jotka koettivat herättää kenraalikuvernöörin armeliaisuutta näyttämällä hänelle pettuleipää. Sattuipa silloin että sama pettuleipäpala kulki lainassa kädestä käteen kreivin jakaessa rahalahjoja köyhille. — Kenties vielä suurempaa huvia tuotti pojille venäläisten sotajoukkojen ohimarssiminen, jota sodan jälkeenkin joskus saatiin nähdä. Heihin se vaikutti niin, että äkseerailu ja meluaminen pastorin lahjottamilla rummuilla tuli muotiin ja kesti niin kauan kuin kestivät — rummut.

Suomea lapset puhuivat keskenään ja talonväen kanssa sekä keväällä rippilasten kanssa, joista muutamat kauempana asuvat olivat saaneet kortteerin pappilassa. Siten Antell jotakuinkin perehtyi hänelle ennen outoon kieleen. Kun hän sitä paitsi toveriensa kanssa nautti kanttorilla asuvan Kaldénin opetusta ja, niinkuin Almberg todistaa, "tottui yksinkertaisen vaatimattoman maalaispappikin vakaviin tapoihin ja tavalliseen sivistyneeseen käytökseen, jopa kirkossakin käymään", niin on tunnustettava, että tämä vuosi oli hyvin merkillinen ja tärkeä Antellin elämässä — se oli kerrassaan ainoa laatuansa. Itse puolestani muistan hänen usein maininneen "ukko Hjerpen", ja se mitä tässä on kerrottu saa ymmärtämään, että hän kesällä 1857 palatessaan Vaasaan todella vei mukanaan pysyviä muistoja. — Samana vuonna (1857) Antell tuli Vaasan ylialkeiskoulun ensimäiselle luokalle, jossa minä silloin olin toista vuotta, ja siitä ajasta olen hänet tuntenut. Koska kumminkin siihen aikaan sääntönä oli olla kaksi vuotta kummallakin alimmalla luokalla, oli Antell paitsi ensimäisenä ja kolmantena vuotenaan minua aina yhtä luokkaa alemmalla, siksi kun hän lukiossa parin muun toverin kanssa sivuutti yhden luokan, niin että samana syksynä tulimme ylioppilaiksi.

* * * * *

Kun Antell oli palannut Isojoelta, tahtoi Rosenberg edelleen hankkia hänelle asunnon sivistyneessä perheessä ja sopi Vaasan tyttökoulun opettajan, maisteri A. F. Roosin, kanssa, että tämä ottaisi pojan täysihoitoon. Se oli kuitenkin epäonnistunut sijoitus ("misslyckad plasering"), niinkuin Rosenberg itse on lausunut[36] arvattavasti tarkottaen, että Frithiof ei menestynyt Roosin luona, joka kyllä oli tiedoiltaan ja kyvyltään etevä, mutta luonnoltaan kiukkuinen ja rajupäinen. Silloin Antell jälleen muutti Wiklundille, ja luonnollista on että hän tässä vanhassa, vähemmän sivistyneessä ympäristössä unohti paljon siitä mitä Isojoella oli oppinut. Kun Rosenberg 1859 oli tullut leskeksi, ei mikään estänyt häntä ottamasta ottopoikaansa luokseen, mutta se tapahtui vasta tammikuulla 1861, ja hyvin muistan käyneeni siinäkin kodissa, johon Antell silloin tuli. Rosenberginkin talo oli Kauppiaskadun varrella, melkein vastapäätä kirkonraunioita, asuinrakennus asetettuna tontin sisälle, niin että pääty oli kadulle päin, ja Wiklundin talosta sen erotti ainoastaan palon jälkeen asumattomaksi jäänyt tontti ja poikkikatu. Antellin hallussa oli pieni porstuakamari, johon päästiin näkemättä ukkoa ja hänen huoneistoaan. Se, joka luulee pojan nyt tulleen tuntuvasti hienompaan ympäristöön, erehtyy suuresti. Totuus on, ettei Antell täälläkään päässyt osalliseksi sivistyneeseen perhe-elämään. Hän asui isänsä luona ottopoikana ja aina hän sanoi isäänsä kamarineuvokseksi. Eikä Rosenbergillä ollut luonaan ketään sivistynyttä henkilöä, vaan ainoastaan talonpoikaista alkuperää oleva emännöitsijä, joka tietenkin käskyn mukaan taikka kenties käskemättä avusti ukkoa Frithiofin kasvatuksessa. Ja tämä kasvatus! Ei ole vähääkään epäilystä siitä, että ukko toivoi pojastaan kunnon miestä, ja että hän antoi tälle monta hyvää elämän ohjetta; mutta kyllä hän kohteli ja puhutteli nuorta poikaansa tavalla, joka oli omansa hämmästyttämään tavallisia ihmisiä. Kun hän esim. tuli Frithiofin kamariin käskemään häntä jollekin asialle, niin määräyshuuto (ukko puhui aina kovin äänekkäästi, ikäänkuin huutaen) enimmäkseen päättyi: "joudu ja kiireesti taikka selkääsi saat!" Entäs alituinen kiroileminen ja muu törkeys. Eräs Frithiofin toveri kuuli tämän kerran kysyvän ukolta: "Mikä oli kamarineuvoksen isä?" — "Saatana sen tietää", oli vastaus, ja hetken päästä ukko lisäsi: "äpäriä me olemme niin pitkältä kuin muistetaan".[37] — Tämän kaiken olen kertonut sentähden, että se ympäristö, jossa Antell kasvoi, selittää niin monta puolta hänen olennossaan ja elämässäänkin. Erittäin on tässä huomautettava, että se seikka, että hän ei nuoruudessaan, lukuunottamatta Isojoen aikaa, elänyt sivistyneessä perheessä eikä myöskään joutunut seurusteluun sivistyneiden naisten kanssa, jätti hänen sivistykselliseen kehitykseensä ja tunne-elämäänsä aukon, jota siinä kohden onnellisemmat eivät voineet olla huomaamatta. Toiselta puolen muutamat hänen luonteensa ansiopuolet, niin sanoakseni, kohoavat arvoltaan, kun ajattelee, missä oloissa hän oli kasvanut.

Kouluajalta muistan, että Antell oli iloinen, reipas, suoraluontoinen ja luotettava toveri; mutta hienotunteisuutta käytöksessä toisia kohtaan taikka yleensä hienompaa tunnesäveltä hänessä tuskin havaittiin. Urheilua nykyisessä merkityksessä ei silloin tunnettu, mutta tietysti lyötiin palloa, uitiin, luisteltiin ja myöskin haettiin linnunpesiä (säännöllistä oli että koulupojat kokoilivat linnunmunia — eikä kukaan puhunut heille pikkulintujen suojelemisesta!)[38] — ja kaikissa näissä poikien puuhissa Antell oli ensimäisiä. Arvattavasti Antell oli varhain harjaantunut purjehtimiseenkin, sillä Rosenbergillä oli kesähuvila vanhan sataman ulkopuolella kaupungin lahdelman rannalla. Koulussakin Antell edistyi hyvin, sillä hänellä oli "hyvä pää". Verraten vähällä lukemisella hän oppi läksynsä, joten aikaa riitti toverielämään. Frithiofin edistyminen oli niin ukon mieleen, että hän jo silloin, kun poika pääsi neljännelle luokalle, kuuluu tyytyväisenä huutaneen: "Kuuleppas, Frithiof, jos luet itses ylioppilaaksi, niin saat periä kaikki minun rahani!" Eräs hänen luokkatovereistaan sanoo historian olleen hänen mieliaineensa, vaikka hänen myöhemmät opintonsa eivät sitä todista.

Vaikken voi sanoa, että Antellin ja minun välillämme oli mitään erikoisen yhtäläistä luonteenlaatuun nähden — pikemmin oli laita päinvastainen, hänelle kun kaikki runollinen ja tunnelmallinen oli vierasta — olimme kumminkin niin hyviä ystäviä, että minun muutettuani lukioon Pietarsaareen hän oli niitä Vaasaan jääneitä tovereja, joiden kanssa vaihdoin jonkun kirjeen. Vuoden päästä yhdyttiin jälleen (uudessa) Waasassa, kun lukio 1863 muutettiin sinne takaisin. Rosenberg oli koulukadun äärimmäiseen päähän, melkein keskelle metsää ("Marian puisto"), niemelle vastapäätä Palosaarta (Brändö),[39] rakennuttanut yksikerroksisen, mutta muuten — hänen säästäväisyyteensä katsoen — erittäin komean talon, ja siellä Antellkin oli saanut siistin kamarin, johon oli mentävä ukon vastaanottohuoneen kautta. Tässä jälkimäisessä huoneessa muistan niiltä ajoilta, paitsi kirjoituspöytää tinaisine kirjoitusneuvoineen ja jykeviä kaappeja, seinäkellon Kustaa III:n tyylisessä kullatussa kehyksessä, numerotaulu tekijän nimellä merkittynä: "Esaias Könni — Ilmola." Isänsä kuoltuakin Antell antoi kellon olla paikallaan, mutta huutokaupassa hänen oman kuolemansa jälkeen huudatin harvinaisen esineen (ainoan laatuansa, jonka olen nähnyt) itselleni. Talossa oli pienempikin asuinrakennus, pihan alapuolella, metsää kohti, josta Lauri Stenbäckin kuoleman jälkeen (1870) hänen leskensä vuokrasi 3-huoneisen asunnon, ja on runoilijan leski, huolimatta siitä että talo on omistajia vaihtanut, saanut siinä asua tähänpäivään saakka. —

Viimeiseltä koulu- (lukio-) vuodeltani muistan Antellin olleen ahkeran jäsenen pienessä soittokunnassa, joka harvinaisena ilmiönä koululaiselämässä ansainnee pari riviä muistokseen. Soittokunta ("kapellet") perustettiin syksyllä 1864, ja kuului siihen paitsi Antellia Gustav Appelberg (kuollut 1894 piirilääkärinä), Gustav Durchman (nykyään Isonkyrön rovasti ja viime aikoihin asti innokas soitannonharrastaja), Frans Bernhard Inberg (kuollut 1897 pappina) ja Alarik Hasselblatt (kuollut 1905 Vaasan hovioikeuden asessorina). Appelberg ("Paganini") oli johtaja ja niin hyvä viulunsoittaja, että hän joskus esiintyi konserteissakin soitannonopettajan Anders Gestrinin ("Stråkajobbin") kanssa.[40] Lähinnä häntä oli musiikkiin perehtynyt Durchman ("Kuiju"), joka edellisenä vuonna soitannonopettajan B. V. Palmin johdolla oli harjottanut klarinetinpuhaltamista. Toiset olivat tietääkseni enemmän tai vähemmän autodidakteja kukin alallaan, nimittäin Antell huilulla, Hasselblatt 2:sella viululla, Inberg, ("Dronten") sellolla. Johtaja sovitti kappaleet soittokuntaa varten huomioonottaen kunkin jäsenen kyvyn. Antell hoiti ensi ääntä, Paganini toista, Hasselblatt ja Kuiju säestivät triooleilla ja Dronten pyyhkäisi voimakasta bassoa. Näin soitettiin koko joukko tuttuja ja helppoja sävelmiä, niinkuin Bellmanin (esim. "Gubbarna satt sig att dricka") y.m., tansseja, niinkuin "Suukkosvalssi", "Indianavalssi", Haydnin ja Bocherinin menuetteja, jopa vielä Boildieun "Valkoisen rouvan" ja Rossinin "Sevillan parturin" alkajaissoitot j.n.e. Soittokunta tuli pian hyvin suosituksi, sillä se esiintyi mielellään toistenkin kuullen kuin niiden toverien, jotka olivat harjotuksissa saapuvilla. Siten annettiin serenaadeja "flammoille", kaupungin nuorille neitosille, noudatettiin kutsuja tulla tuttuihin perheisiin soittamaan, vihdoin huvitettiin konventinteatterin yleisöä välinäytössoitolla. Lukiolaiset toimeenpanivat näet tänä vuonna seuranäytäntöjäkin, joissa etenkin Mikael Smirnoff (kuollut ruots. normaalilyseon venäjänkielen opettajana) ja (sittemmin esittelijäsihteeri) Sanfrid Aejmelaeus loistivat koomillisissa osissa, ja moni muu oli, tietämättään missä määrässä, koomillinen naisrooleissa. Lähempiä kertomatta ymmärtänee jokainen, että soittokunta tuotti suurta huvia ja nautintoa tovereille, mutta hupaisinta kai sentään soittaminen oli sen jäsenille itselleen. Kuinka rakkaassa muistossa Antell piti tätä nuoruudenpuuhaansa, huomaa siitä, että hän vuotta ennen kuolemaansa piti kestit Isonkyrön rovastille ja oli tilannut luokseen Vaasan kaupungin orkesterin, soittamaan illan kuluessa samoja kappaleita, joita lukiolaisten "kappeli" muinoin oli esittänyt.

* * * * *

Syksyllä 1865 me tulimme yliopistoon. Siitä lähtien tiemme erkanivat, vaikkei sentään välimme koskaan rikkoontunut. Antell ilmottautui fyysis-matemaattiseen osastoon ja muutti filosofiankandidaattitutkinnon suoritettuaan (1869) lääketieteelliseen tiedekuntaan. Eri opintosuunnat ja eri seurapiirit johtivat meidät myöskin eri puolueisiin kansallisuuskysymykseen nähden; Antellista tuli näet ruotsinmielinen, niinkuin siihen aikaan medisiinarit, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, olivat. Mutta ei sekään sanottavasti keskinäiseen suhteeseemme vaikuttanut, sillä Antell otti tuskin nimeksikään osaa puoluetaisteluihin ja pysyi vieraana osakuntaelämälle, jossa taistelut taisteltiin. Koko ylioppilasaikanaan saattaa sanoa hänen päivänsä kuluneen toiselta puolen työhuoneessa kirjojen ääressä toiselta puolen ylioppilaselämän nautinnoissa. Hänen koto-olonsa tekee ymmärrettäväksi, että hän ei kaivannut eikä etsinytkään muuta kuin poikamiesseuraa. Muuten oli hänen tapansa semmoinen, että hän toisinaan heittäytyi irti ja silloin eli vallattomasti samanhenkisten toverien kanssa ei ainoastaan yhden illan, vaan joskus vuorokausiakin, mutta sitte hän jälleen aivan harvinaista työkykyä osottaen viihtyi melkein yöt päivät (kuulin nimenomaan sanottavan: ajoittain 17 tuntia yhtä menoa) kirjoissaan kiinni. Näin oli varsinkin laita tutkintojen aikana, ja seuraus olikin, että hän suoritti toisen toisensa jälkeen erittäin kunniakkaasti.

##V. 1871 Antell tuli lääketieteen kandidaatiksi ja 1874 joulukuulla lisensiaatiksi; jälkimäistä tutkintoa varten hän kaksi vuotta (1871—73) oli "kiitettävällä ahkeruudella ja taidolla" työskennellyt Tukholman sairaaloissa. Vuosi 1874 oli käänteentekevä Antellin elämässä, ei ainoastaan sentähden että hänen yliopisto-opintonsa silloin päättyivät, vaan erään toisenkin tapahtuman johdosta. Hänen toveriensa ja muittenkin kesken oli usein pohdittu kysymystä, kuinka suuri osa Rosenbergin omaisuudesta kerran oli tuleva Antellille. Edellisestä tiedämme ukon ennen määränneen pojalleen 40,000 ruplaa, mutta selvänä asiana pidettiin, että perintö ei enää supistuisi siihen. Oliko ukko itse myöhemmin kellekään ilmaissut aikeistaan, sitä en tiedä, mutta hyvin muistan, että viimeiseen asti oli yleinen olettamus, että "ottopoika" oli saava vähintään kaksisataatuhatta markkaa. Todellisuudessa kävi toisin. Rancken kertoo, että Rosenbergiin vaikutti se ahkeruus ja menestys, millä Antell harjotti opintojaan, ja mainitsee erittäin hänen olleen tyytyväinen, kun lääketieteenkandidaatti-tutkinnon jälkeen muuan tutkija käydessään Vaasassa oli puhunut pojan kiitettävistä tiedoista. Edelleen sanotaan ukon olleen iloinen, kun Antell 1873 sai määräyksen kesäkuukausina hoitaa vanhan kaupungin sairaalanlääkärin virkaa ja samalla myöskin harjotti yksityispraktiikkaa, josta tulot eivät olleet aivan vähäiset. Näin Rosenberg omin silmin näki, että hänen pojastaan oli tullut täysi mies, jonka yhteiskunnallinen asema ja tulevaisuus oli taattu ilman perintöäkin, ja silloin hän ei enään epäillyt tehdä hänet suuren omaisuutensa herraksi. Että Antellin menot Helsingissä ja opintoaikanaan yleensä olivat olleet suuremmat kuin hän oli uskaltanut isälleen tunnustaa, on kyllä mahdollista — ainakin on niin sanottu — mutta ei se paljon muuta asiaa. Pääaihe ukon tyytyväisyyteen oli sittenkin olemassa, vaikka hän olisikin erehtynyt siinä, että luuli poikaansa säästäväisemmäksi ja elämässään säännöllisemmäksi kuin hän todellisuudessa oli. Ja tiedämmehän, ettei Antell myöhemminkään ainakaan säästäväisyydessä pettänyt hänen toiveitaan. — Mitä Rosenberg toivoi omaisuuteensa nähden, ilmenee eräästä lauseesta rehtori A. G. J. Hallsténille. Hallstén oli, oman kertomuksensa mukaan, kerran puhellessaan Rosenbergin kanssa julkilausunut arvelun, että tämä kai paraiten käyttäisi omaisuutensa, jos hän jälkisäädöksessään määräisi suurimman osan siitä hyväntekeväisyystarkotuksiin. Siihen oli Rosenberg vastannut, että saattaisihan niinkin olla; mutta hän, Rosenberg, oli erittäin mieltynyt Englannin oloihin, missä suuret omaisuudet vuosisatoja säilyivät samassa perheessä ja yhä kasvoivat.

Rosenberg kuoli 21 p. tammik. 1874. Testamentissaan hän oli Antellille määrännyt koko omaisuutensa paitsi noin 100,000 markkaa, jotka oli annettavat eri henkilöille ja kunnille (50,000 mk. Korsholman kihlakuntaan kuuluvalle 25 seurakunnalle, väkiluvun mukaan, pysyvinä rahastoina, joiden korot olivat köyhäinhoitoon käytettävät). Antellin saama pääosuus nousi noin 1,200,000 markkaan. — Wieselgrenin jutelma että vainaja kuolinvuoteellaan oli vaatinut, että poika ottaisi hänen nimensä, sanoen että hän ainoastaan sillä ehdolla määräisi hänelle omaisuutensa, mutta että Antell oli kieltänyt mainiten mieluummin luopuvansa perinnöstä ja juuri tällä taipumattomuudellaan saanut ukon taipumaan, lienee tietääkseni ainakin tässä muodossa erehdys. Antell on näet itse kertonut Rosenbergin jo hänen ylioppilasaikanaan puhuneen nimenmuutoksesta. Kumminkin Antell oli kieltänyt ja niin tehdessään käyttänyt sanoja, jotka eivät olleet vailla huumoria ja joihin ukolla tuskin oli mitään muistutettavana. — "Onhan meidän suvussamme", Antell oli lausunut, "sääntönä ollut että kullakin on oma nimensä, miksi en siis minäkin pitäisi omaani?" — Tämän yhteydessä mainitsen senkin, että Vaasassa paljon puhuttiin siitä, oliko Antellille onneksi, noin edeltäkäsin mitään varmaan tietämättään, tulla miljoonanomistajaksi? Luonnollisesti kävivät mielipiteet hajalle; mutta myöhemmin luulen sen ajatuksen jotenkin yleisesti päässeen voitolle, että rikkaus tuskin oli hänelle onneksi. Se näet johti hänet pois valitsemaltaan elämänuralta, jolla häntä odotti jollei kustavakaan tulevaisuus, kuitenkin joka tapauksessa mielen tyydytystä tuottava työ.

Aluksi Antell ei lainkaan ajatellut elämänuran vaihtamista. Suoritettuaan jo mainitun viimeisen tutkintonsa hän piti komeat kemut tovereilleen ja valmistautui sitten ulkomaanmatkalle, aikoen etevimpien tiedemiesten johdolla syventää tietojaan ja laajentaa taitoaan. Ja vapaa hän oli lähtemään, sillä jo keväällä 1874 hän oli vähintään 3,000 markan vuotuista korvausta vastaan uskonut omaisuutensa hoidon kauppias, sitte kauppaneuvos Joachim Kurténille, joka ystävänä ja kokeneena asiantuntijana siinä kohden avusti Anteilla niin kauan kuin tämä eli.[41] Myöhemmin Antell kyllä siirsi melkoisen osan rahojaan ulkomaille ja otti myöskin enemmän osaa niiden hoitoon, mutta vapaudestaan matkustaa ja oleskella milloin ja missä halusi hänen oli kiittäminen luotettavaa asiamiestään Vaasassa.

* * * * *

Kun olen tullut siihen kohtaan Antellin elämää, josta lähtien hän enimmän aikansa eli ulkomailla, lienee paikallaan huomauttaa, että täydellisen, seikkaperäisen elämänkertomuksen kirjoittaminen hänestä olisi hyvin vaikea tehtävä. Vaikkei hänen kuolemastaan ole kulunut enemmän kuin 18 vuotta, on lähteitten puute kovin suuri. Antellille oli näet ominaista, että hän, mikäli tiedän, ei koskaan kirjoittanut muuta kuin välttämättömiä asiakirjeitä ja niidenkin sijasta hän mieluummin sähkötti mitä sanottavaa oli. Sentähden minä hänen kuolemansa jälkeen turhaan tiedustelin Kurténilta, eikö hänellä ollut kirjeitä, jotka sisälsivät tietoja Antellin. matkoista y.m., ja kun varmuuden vuoksi Kurténin kuoltua olen eräältä hänen pojaltaan uudelleen kysynyt kirjeitä ja muita lähteitä, on se tapahtunut yhtä huonolla menestyksellä. Enkä ole kuullut, että kellään muullakaan on kirjeitä Antellilta — nimittäin semmoisia, jotka sisältäisivät mitään kertomuksen tapaista. Vihdoin mainitsen, että hänen omat muistoonpanonsa matkoistaan näyttävät enemmiten supistuneen siihen, että hän matkakirjoista irroitetuille karttalehdille on merkinnyt missä hän on käynyt ja päivämäärän, milloin hän on missäkin kaupungissa ollut.

Jo Antellin ensimäisen matkan päämäärä oli Parisi, vaikkei hän vielä sinne pysyväisesti asettunut. Kevätkausi 1875 kului arvatenkin ranskankielen oppimiseen, jota paitsi suurkaupungin elämä mahtoi häntä ensikertalaisena kiinnittää. Suomalaisista, jotka silloin oleskelivat Parisissa, on syytä erittäin mainita tri K. F. Eneberg, joka par'aikaa J. Oppertin johdolla tutki nuolenpääkirjoitusta. Epäilemättä Antell tunsi Enebergin Helsingistä — olivathan molemmat pohjalaisia — ja sentähden voidaan olettaa, että he keskenään sopivat seuraavan talvikauden olla yhdessä Lontoossakin, johon jälkimäisen oli muuttaminen. Tämän päätän siitä, että he tositeossa talvella 1875—76 asuivat yhdessä Lontoossa, Antell luultavasti perehtyen maan kieleen ja Eneberg jatkaen vastamainituita tutkimuksia valmistuakseen itämaiselle retkelle, jolle hän jo samana keväänä oli lähtevä George Smithin seurassa ja jonka alussa kuolema hänet saavutti (Mosulissa 24/5 1876). Kolmas suomalainen, joka samaan aikaan oli Lontoossa, oli silloinen maisteri C. P. Solitander, ja tapasi hän toiset miltei joka päivä. Luonnollisesti on oletettava, että Antell jo näinä vuosina yleiskatsauksellisesti tutustui omaan tieteensä alaan kuuluviin laitoksiin Parisissa ja Lontoossa, mutta erityisiin tutkimuksiin hän tuskin vielä antautui.

Antell kuuluu olleen Lontoossa 8 kuukautta, mutta oliko hän siellä vielä kun tieto saapui Enebergin tutkimusmatkan surullisesta lopusta, sitä en tiedä, enkä myöskään kävikö hän kesällä 1876 kotimaassa; sitä vastoin minulla on se muisto, että hän Englannin kautta lähti sille matkustukselle maan ympäri, jolla hän viipyi talvikauden 1876—77. Englannista hän näet suuntasi matkansa Newyorkiin, sieltä Chikagon kautta San Fransiskoon ja edelleen suuren valtameren yli Japaniin. Tässä maassa, joka ei silloin vielä ollut niin huomattu ja tunnettu kuin nykyään, Antell oleskeli verraten kauan, muistaakseni ainakin kaksi kuukautta, tehden muun muassa pitkän retken sisämaahan, nähdäkseen outoa maata ja outoa kansaa. Japanista hän jatkoi matkaansa Aasian ympäri viipyen eri maissa ja paikoissa — Kiinassa, Javassa, Intiassa — pitemmän tai lyhemmän ajan. Eräälle kartalle, jota turhaan olen etsinyt "Antellin kokoelmista", mutta jonka näin hänen luonaan Vaasassa, muistan hänen merkinneen: "Uinut Gangesvirran yli 10 p. maalisk. 1877", joten ainakin yksi päivämäärä tältä retkeltä on tiedossa. Keväällä Antell Suez-kanavan kautta palasi Eurooppaan, tuoden muassaan kokoelman kauniita ja osaksi varsin arvokkaita taide- ja taideteollisuusesineitä, jotka hän matkan varrella, mutta etenkin Japanissa, oli ostanut. Tämän muistokokoelman hän sittemmin kuljetti Vaasaan, ja esineitä näytellessään hän kertoi matkansa vaiheista, mutta valitettavasti olen yksityispiirteet unohtanut. — Wieselgrenin tiedot matkustuksesta ovat suuresti eroavat, enkä voi sitä muuten selittää kuin että hänellä on ollut käytettävänään yhtä vaillinaisia kuin epäluotettavia lähteitä. Hän kertoo näet Antellin lähteneen matkalle aivan päinvastaista suuntaa eikä päässeen edemmäs kuin Singaporeen, kun sanoma Venäjän ja Turkin sodan syttymisestä sai hänet palaamaan takaisin. Hän muka sähkötti Venäjän armeijan ylipäällikkö-kunnalle ja tarjoutui lääkärinä palvelemaan venäläisessä armeijassa, mutta kun hän tuli Wieniin, kohtasi häntä hylkäävä vastaus, ja silloin hän suutuksissaan matkusti Parisiin hankkiakseen ranskalaisen lääkärin oikeudet, "koska näet suomalainen laillistus ei riittänyt" (!). Tämä juttu kuuluu kerrassaan uskomattomalta, ja kun varmuuden vuoksi olen kysynyt asiaa lääkäreiltä, jotka aikoinaan olivat Antellin läheisiä tuttuja, ei yksikään ole siitä mitään tietänyt.

* * * * *

V:sta 1877 alkaen Antellilla oli vuokrattuna pysyvä asunto Parisissa ja jo ensimäisenä talvena (1877—78) minä siellä ensi kerran kävin hänen luonaan. Hänellä oli siisti, mutta jotenkin vaatimaton huoneisto Quartier Latinin puolella lähellä Luxembourg-puistoa. Kirjoja hänellä oli, mutta en muista silloin nähneeni hänen luonaan mitään huomattavampia taideteoksia — eikä hän vielä ollutkaan "kokoilija" varsinaisessa merkityksessä. Nyt näet hän tietääkseni vasta ryhtyikin niihin lääketieteellisiin tutkimuksiin, joita varten hän oli ulkomaille lähtenyt, ja oli hän erikoisalakseen valinnut oftalmologian, se on silmätautien tutkimuksen. Tästä harrastuksestaan Antell piti kiinni useita vuosia ja sanottiin hänen melkolailla edistyneen tieteessään ja taidossaan sekä leikkauksia toimittaessaan Parisin sairaaloissa (joissa hänellä oli opettajina Wecker, Landolt, Galezowski y.m.) osottaneen suurta kykyä. Kumminkin hänen innostuksensa lääkärintoimeen aikaa myöten osottautui olevan ohimenevää laatua.

Hankittuaan itselleen pysyvän kodin Parisissa Antell säännöllisesti oleskeli siellä talvikaudet, mutta yhtä säännöllisesti hän kesällä kävi Vaasassa, missä hänellä niinikään oli odottamassa valmis asunto. Hän piti näet kuolemaansa saakka isänsä rakentaman talon hallussaan, ja päärakennuksen avara huoneisto oli täysin ja komeasti sisustettu niitä kahta tai kolmea kuukautta varten vuodessa, jotka isäntä suvaitsi siellä asua. Talossa oli koko vuoden emännöitsijä ja renki, ja huoneita lämmitettiin koko talvi. Pääsyynä Antellin kesäkäynteihin Suomessa oli ymmärrettävästi raha-asioitten hoito, joskin kotimaantunteen vetovoima samassa on lukuunotettava. Aina hänellä oli asioita selvitettävänä Kurténin kansaa, ja mukavimmin ne tietenkin suoritettiin mieskohtaisesti tavatessa. — Kun Antell oli täydellisesti oppinut silmätautien hoidon, hän 1880:n vaiheilla, kesällä Vaasassa ollessaan, alkoi vastaanottaa potilaita, ja kun tietää saatiin, että hän ei köyhiltä mitään maksua ottanut, niin ymmärtäähän sen että niitä kerääntyi hänen luokseen läheltä ja kaukaa. Vanhana vaasalaisena hän tunsi pohjalaisen kansan luonteen ja kielen ja osasi kohdella talonpoikaisia potilaitaan kodikkaan reippaalla, iloisella tavalla, joka näitä miellytti. Kun hän sitä paitsi osotti varmuutta ja taitoa, niin hänellä oli ja olisi yhä edelleen ollut työtä jos kuinka paljon; mutta kauan ei tämä häntä huvittanut. En muista tarkoin minä vuonna, mutta ainakin jo 1880-luvun keskivaiheilla hän oli lakannut vastaanottamasta sairaita. Samaan aikaan tuli muutenkin selväksi, että Antell oli luopunut lääkäriurastaan. Parisissa hän aikoja sitten oli suorittanut kaikki tutkinnot, mutta "teesiä", se on väitöskirjaa, jota julkaisematta lääkäri ei voi Ranskassa tulla laillistetuksi, hän ei ollut kirjoittanut. Syyksi sanotaan että hän ei ollut niin varma ranskankielen tuntija, että olisi ilman apua voinut sen laatia, ja toiseksi että hän oli liian ylpeä käyttääkseen apumiestä. Ratkaisevampi lienee kuitenkin toinen syy ollut, nimittäin se että häntä kyllä olivat huvittaneet edelläkäyvät opinnot ja varsinkin käytännölliset harjotukset sairaaloissa, mutta ettei hän ollut enemmän viehättynyt tieteellisen tutkimuksen valmistamiseen kuin kirjoittamiseen ylipäätäänkään ja sentähden noudatti sisällistä ääntään, joka kuiskasi: mitä sinä turhaan vaivaat itseäs, eihän sinun tarvitse, etkä sinä haluakaan kiinnittää itseäs mihinkään vakinaiseen lääkärintoimeen! Silloin kun Antell vielä ajatteli lääkärinammattia elämänsä päämääränä, hän innostuneesti puhui oman, erikoisen komean sairaalan perustamisesta silmätautisia varten, kumminkin ollen epävarma siitä mihin hän sen sijoittaisi, Vaasaanko vai Helsinkiin vai — Parisiin; mutta sekin tuuma raukesi tyhjiin. Vihdoin on tässä mainittava, että hänen lääkäritoverinsa Helsingissä innokkaasti kehottivat häntä rupeamaan professoriksi yliopistoomme. Silmätautien professori F. J. Becker oli näet täysinpalvelleena eroava 1885, ja hänen sijalleen Antellia toivottiin. Muistan kuulleeni, että eräänä syksynä joku vuosi ennen Beckerin eroamista, kun hän kävi Helsingissä, häntä oli kovasti ahdistettu tämän asian vuoksi, mutta kaikki puheet olivat turhia. Näin ollen saattaa pitää vuotta 1885, jolloin Antell todellakaan ei pyrkinyt yliopistoon, sinä käännekohtana, jonka jälkeen hänen lääkäriharrastuksensa olivat ainoastaan muistona olemassa.

* * * * *

Se mikä vei Antellin pois työuralta, jota varten hän oli niin paljon aikaa uhrannut ja joka hänelle lupasi niin paljon, oli ensiksikin tottumus vapaaseen, mukavaan elämään ulkomailla ja toiseksi kokoilijainnon herääminen. Alkuaan ja nuoruudessaan hänellä ei lainkaan ollut sentapaisia taipumuksia. Hänen ainoa, niin sanoakseni, esteettinen piirteensä oli jo mainittu mieltymys soitantoon, jota hän ei kuitenkaan vanhempana yrittänytkään kehittää, ja kokoilemishalu syntyi ja kasvoi vähitellen välittömänä seurauksena hänen varallisuudestaan. Samana vuonna kuin isä oli kuollut, hän E. J. Löfgreniltä tilasi "ukon" muotokuvan pienessä koossa.[42] Samana vuonna hän myöskin, kun vapaaherra C. J. Walleenin kokoelma Helsingissä myytiin huutokaupalla, osti ensimäiset taulunsa ja vei ne Vaasaan koristaakseen asuntoaan siellä. Vaasan kotia varten hän sitte seuraavinakin vuosina osti melkoisen luvun taideteoksia. Siten hän Valter Runebergiltä tilasi J. L. Runebergin rintakuvan marmorista, ja niinikään marmorisen pystykuvan "Psyke lamppu ja tikari kädessä" (maailmannäyttelyssä 1878), J. Takaselta Juno Ludovicin jäljennöksen marmorista (1/9 alkukuvan jättiläiskokoa), Berndt Lindholmilta suuren ruotsalaisen maiseman (kauranleikkuu) j.n.e. Edelleen hän osti ranskalaisia maalauksia ja italialaisia marmori- ja pronssijäljennöksiä antiikkisista alkukuvasta (Mediciläinen Venus, Lepäävä [istuva] Merkurius y.m.), kaikki myöskin Vaasaan tuotavaksi. Kun Antell oli tarpeeksi koristanut kesäasuntonsa kotimaassa ja oli vuokrannut avaramman huoneiston Parisissa, hän teki samalla tavoin ostoksia tätä jälkimäistä varten, milloin tilaten tauluja suomalaisilta taiteilijoilta, milloin ostaen valmiita ruotsalaisilta ja ranskalaisilta. Tästä kaikesta näkee, että Antell varakkaana miehenä tahtoi asua taideteosten koristamassa kodissa ja että hän sen ohella — milloin niin sattui — mielellään esiintyi mesenaattinakin. Mutta silti ei voi sanoa, että hän vielä olisi taideteoksia ostaessaan osottanut erityisen kehittynyttä aistia taikka ollut järjestelmällinen kokoilija. Todistuksena että näin oli pidän muun muassa sitä, että hän eräällä Italian matkalla 1882 — niinkuin olen kuullut suomalaiselta, jonka kanssa hän Parisista päin matkan teki — ei ollut käynyt taidekauppiaitten luona eikä myöskään taidekokoelmissa, muuta kuin vartavasten seuratakseen nuorempaa toveriaan. Sitä vastoin hän oli tehnyt pitkiä kävelyjä ja mielellään nauttinut italialaisia viinejä. Kokoilijaksi varsinaisessa merkityksessä Antell ensin tulikin aivan toisella alalla, nimittäin rahatieteen alalla, ja tapahtui se sen jälkeen kun hän 1884 oli tullut vapaaherra A. Stjernstedtin rahakokoelman omistajaksi.

Jo silloin kun Antell 1870-luvun alussa harjotti lääketieteellisiä opintoja Tukholmassa, hän oli joskus käynyt taidekauppias Bukowskin luona ja ostanut muutamia Kustaa II Adolfin ja Kaarle XII:n mitaleja ja rahoja lisäksi sekalaiseen kokoelmaan vanhoja rahoja ja mitaleja, jotka hän oli löytänyt ukko Rosenbergin kätköistä. Mainituita kuninkaita Antell koko elämänsä ihaili ja saattaa sanoa tämän ihailun, jonka ehkä "Välskärin kertomukset" olivat herättäneet, olleen hänen kokoilijaintonsa oikea lähtökohta; toiselta puolen merkitsi se tuttavuus, jonka hän näin varhain teki Bukowskin kanssa, paljon hänen tulevaisuudelleen. Kun Antell sittemmin, niinkuin olen kertonut, joka kevät tai kesä matkusti Parisista Vaasaan ja jälleen takaisin, suuntasi hän säännöllisesti kulkunsa. Tukholman kautta. Siellä hänellä oli paljon tuttavia ja ystäviä, joista valtioantikvario Hans Hildebrand tavallisesti mainitaan lähimpänä, mutta sittenkin Bukowski oli se, jolle Antell monessa asiassa oli avonaisempi kuin muita kohtaan. Tämän olen jo maininnut kirjoittamissani muistosanoissa Antellin kuoleman jälkeen, ja silloin Bukowski nimenomaan pyysi, etten vastedes siitä puhuisi, sillä hän oli hyvin arka asemastaan Ruotsissa ja tahtoi sentähden elää ja toimia mahdollisimman huomaamattomana. Nyt kun Bukowskikin on aikoja sitten kuollut, en tiedä miksen kertoisi mitä todeksi tiedän. Henrik Bukowski — taikka täydeltä nimeltään Henrik Mikael Anton Bukowski Bóncz — (s. 1839, k. 1900) oli puolalainen aatelismies, joka kansansa viimeisen kapinan jälkeen oli (1864) paennut Ruotsiin. Krakovan yliopistossa harjottamiensa muinaistieteellisten opintojen nojassa hän ensin työskenteli Christian Hammerin museossa ja koetti sitte saada viran Ruotsin Kansallismuseossa. Vaikutuskykyisten suosijoittensa avulla Bukowski luultavasti olisikin sen saanut, mutta huomattuaan että niitä oli, jotka eivät suopein silmin nähneet ulkomaalaista semmoisen viran haltijana, hän luopui aikeistaan ja perusti itsenäisen taidekaupan. Ollen ensimäinen sivistynyt kauppias tällä alalla hän tuli liikehaaran varsinaiseksi perustajaksi Ruotsissa ja aikaa voittaen halliten taidekaupan koko maassa hän "opetti ruotsalaisia antamaan arvoa muistoilleen".[43] Bukowskin kuoltua Ruotsin sanomalehdistö yksimielisesti antoi tunnustuksen hänen toiminnalleen, kiittäen hänen tietojaan, kehittynyttä aistiaan ja rehellisyyttään. Miten harras ruotsinmielinen Antell olikaan, sattui kuitenkin tapahtumia, jolloin hänkin huomasi, että hän ei Ruotsissa ollut oikeassa isänmaassaan, ja silloin hän vaistomaisesti tunsi Bukowskissa miehen, jonka asemassa oli jotain yhtäläistä. Tämä selittää heidän läheisen välinsä ja Bukowskin vaikutusvoiman Antelliin nähden.[44]

Kun Bukowski sai tietää Stjernstedtin mainion (alkuaan runoilijan, kreivi Carl Snoilskyn perustaman) kokoelman ruotsalaisia rahoja olevan myytävänä, hän ilmotti asian Antellille ja kehotti häntä ostamaan sen. Eikä asia sietänyt pitkää miettimistä, sillä yksi Tukholman hartaimpia rahankokoilijoita, konttori-päällikkö J. F. H. Oldenburg, teki mitä voi saadaksensa kokoelman haltuunsa ja oli hän tarjonut siitä 30,000 kruunua. Antell antoi Bukowskille määräyksen ostaa kokoelman hänelle, ja tämä toimi niin tarmokkaasti, että asia oli ratkaistu, ennenkuin Oldenburg oli saanut mitään tietoa kilpailijasta. Antellin suorittama hinta oli 50,000 kruunua, mutta Bukowskin arvion mukaan summa ei ollut kuin puoli kokoelman todellista arvoa. Välittäjän palkkio oli ainoastaan 1,000 kruunua, jota paitsi hän 4,000 kruunusta osti kaksoiskappaleet, joita Antell ei tarvinnut, ja ansaitsi niiden myymisellä 100 prosenttia.

Tähän rahakokoelma-kauppaan liittyy eräs juttu, joka epäilemättä on todenperäinen ja sentähden kerrottava, vaikka nykyään on mahdotonta oikein ymmärtää ja selittää Antellin kantaa siihen nähden. Kun näet tunnetuksi tuli, että Stjernstedtin kokoelma oli joutuva Antellin — ulkomaalaisen — haltuun, niin ruotsalaiset muinaistieteilijät ja etenkin vanha B. E. Hildebrand katsoivat sitä suureksi tappioksi Ruotsille ja miettivät keinoja, millä kauppa olisi estettävä. Silloin sanotaan Antellin luvanneen, että hänen kuolemansa jälkeen saataisiin kuninkaallista [s.o. valtion] rahakammiota varten kokoelmasta ottaa kaikki rahat, jotka sieltä puuttuivat. Ihastuksissaan ukko Hildebrand oli syleillyt ja suudellut häntä. — Wieselgrenkin mainitsee tämän lupauksen, lisäten, että Antell sentähden Ruotsin puolelta sai vastaanottaa erinäisiä julkisia kunnianosotuksia. Kumminkaan ei Antellin testamentissa, joka määrää että rahakokoelma on tuleva Suomen kansalle, mitään mainita Ruotsiin annettavista rahoista, vaan onkin kokoelma eheänä Suomen omaisuudeksi joutunut. V. 1892 Parisissa Antell puhui minulle tästä asiasta — ei lupauksestaan, josta tietysti minäkään en tahtonut muistuttaa (vaikka jo silloin olin siitä kuullut), vaan siitä että hän oli päättänyt, että kokoelma oli pysytettävä eheänä. Siitä näkee, että hän siis ennen oli ajatellut toisin. — Mikäli tiedän, ruotsalaiset pitänevät itseään petettyinä. Kumminkaan en usko Antellin tahallisesti heitä pettäneen — se olisi näet ollut vastoin hänen luonnettaan — vaan oletan asiassa olleen jonkun mutkan, joka ainakin hänen mielestään oikeutti hänen niin tekemään kuin hän teki. Että Antell ratkaisi tämän asian Bukowskin tietämättä, sen todistaa eräs jälkimäisen minulle kirjoittama kirje, jossa hän sanoo olevansa pahoillaan Antellin menettelystä, "sillä hän lupasi sen minulle" (nimittäin luovuttaa rahat).

Tultuaan jo ennestään suuren rahakokoelman omistajaksi, jota siitä lähtien on sanottu Antellin kokoelmaksi, Antell otti sen kartuttamisen ja tutkimisen elämänsä päämääräksi. Apumiehenä edellisessä tehtävässä oli Bukowski, jolle hän vuosittain etukäteen antoi vähintään 1,000 kruunua tilapäisiä ostoksia varten, ollen aina valmis tarvittaessa lähettämään enemmän, sillä hänellä oli täysi luottamus avustajansa tietoihin ja kykyyn arvostella mitä ostettava oli. Näin rahakokoelma, kiitos Bukowskin valppauden ja hartauden, kasvoi kasvamistaan, niin että se Antellin kuollessa käsitti noin 10,000 numeroa[45] ja arvoltaan oli noussut noin kahta vertaa kalliimmaksi. Bukowski arvioi sen silloin noin 250,000 kruunuksi. Antell itse ryhtyi laatimaan luetteloa kokoelmastaan, tarkottaen tieteellisesti tarkkaa, ulkoasultaan mitä komeimpaa, kuvallista julkaisua. Työn hän alkoi Vaasassa, johon hän ensin oli kuljettanut kokoelman säilyttääkseen sen sikäläisessä Suomen pankin holvissa. Sittemmin hän kuitenkin muutti sen Parisiin, vuokrasi sille säilytyspaikan Crédit Pyonnais'n holveissa Boulevard des Italiens'in varrella ja pitäen kotonaan kulloinkin ainoastaan vähemmän luvuin rahoja sen mukaan kuin luettelo edistyi. Pääosa tätä luetteloa (vanhimmista ajoista Kaarle X Kustaan aikaan saakka) valmistui ennen Antellin kuolemaa, ja oli hän tuonut käsikirjoituksensa Tukholmaan asiantuntijain tarkastettavaksi, mutta mihinkään julkaisemispuuhiin hän ei vielä ennättänyt ryhtyä.

Mutta Bukowskin välittäjätoimi ei suinkaan rajottunut rahojen kokoilemiseen, vaan hän on hankkinut Antellille myöskin suurimman osan tämän historiallisista ja arkeologisista kokoelmista. Samoin kuin rahoihin ja mitaleihin nähden Antell aluksi ei juuri muusta välittänyt kuin Kustaa II Aadolfin ja Kaarle XII:n muistoa koskevista esineistä. Siten hän oli hyvin halukas ostamaan Kaarle XII:n aikuisia iskumiekkoja ("pampar"), joita hän ripusti työhuoneensa seinille ja suurella mielihyvällä näytteli. Bukowskin ansioksi on epäilemättä luettava, että Antellin kokoilemishalu kultturihistoriallisella alalla vähitellen laajentui hänen ensimäisiä mielitekojansa ulommaksi. Milloin toimeliaan taidekauppiaan käsiin tai tietoon tuli sentapaista, jolla, samalla kun se oli laadultaan arvokasta, oli erikoista suomalaista merkitystä, niin hän tarjosi tai ilmotti sen Antellin ostettavaksi. Sanalla sanoen Bukowski vaikutti siihen suuntaan, johon todellisuudessa Antellin kehitys kävi —; nimittäin takaisin kotimaahan päin — ja jonka tuloksena on pidettävä hänen testamenttinsa lopullinen muoto. — Mitä tässä kerron ei lainkaan ole jälestäpäin mietittyä, vaan perustuu se huomioihin, jotka tein jo Antellin eläessä. Minä koetin näet itsekin vaikuttaa Antelliin niin, että hän järjestelmällisesti suuntaisi kokoilemisintonsa suomalais-historialliseen, ja tapahtui se aivan luonnollisesti siitä syystä, että minä itsekin vähemmässä määrässä olin samanlaista kokoilemista harrastanut. Jopa olin Bukowskin kautta saanut yhtä ja toista arvokastakin, mutta kun varani eivät sallineet ostaa kaikkea mitä saatavissa olisi ollut, tahdoin herättää samaa intoa Antellissa. Kumminkaan en uskalla vähääkään ansiokseni lukea, että Antellin kokoilijapuuha todella, niinkuin olen sanonut, kehittyi tähän suuntaan. Hänen omituisuuksiaan oli näet, että hän ei syrjäisiltä tahtonut vastaanottaa mitään neuvoja kokoilijaharrastuksiinsa ja ostoksiinsa nähden. En voi asiaa muuten ymmärtää kuin että Antell, ollen autodidakti taide- ja kulttuurihistorian alalla, tunsi heikkoutensa, mutta oli liian ylpeä myöntämään sitä ja noudattamaan sivulta päin tulevaa johtoa. Bukowski oli ainoa, jolta hän tässä kohden otti neuvoja. Esimerkkinä olkoon Hammerin museon huutokauppa, joka alkoi Kölnissä toukokuulla 1892 ja kesti useita vuosia. Bukowskin kanssa olin sitä ennen Kölnissä läpikäynyt museoon kuuluvat muotokuvat ja huomannut, että niiden joukossa oli noin kolmekymmentä historiallista muotokuvaa, joilla oli merkitystä meillekin. Jos ne ostettaisiin, ajattelin, saataisiin Suomeen muotokuvakokoelma, joka kyllä ei taiteelliseen arvoonsa katsoen olisi suuren suuri, mutta joka historialliselta kannalta arvosteltuna olisi sitä huomattavampi, kun meillä ennestään ei mitään sentapaista ole olemassa. Kohta jälestäpäin tapasin Antellin Parisissa ja puhuin hänelle harvinaisesta tilaisuudesta, mutta hän näytti kerrassaan välinpitämättömältä jopa närkästyikin. Sitte hän kuitenkin kävi Kölnissä tapaamassa Bukowskia ja tämän kehotuksesta hän ensimäisessä huutokaupassa ostatti joitakuita muotokuvia, G. M. Armfeltin ja Kaarle XI:n y.m., kumminkin antamatta mitään määräystä itse pääkokoelmaan nähden, joka oli myytävä vuotta myöhemmin. Sen jälkeen tapahtui, että Ruotsin lähettiläs Parisissa, F. Due, lausui Antellille kiittäviä sanoja mainittujen muotokuvien ostosta sekä että Bukowski yhä uudisti kehotuksiansa, ja vasta silloin tuli määräys ostaa kaikki historialliset muotokuvat, joilla oli merkitystä Suomelle. Valitettavasti Antell kuoli, ennenkuin toinen huutokuppa tuli, mutta siitä mitä tässä olen maininnut, huomaa miten vaikeata oli häneen vaikuttaa ja miten myöhään hän kehittyi järjestelmälliseksi kokoilijaksi. Aivan viimeisinä aikoinaan hän myöskin alkoi kriitillisemmin katsoa niitä taideteoksia, joita hän ennen omin päin oli ostanut ja tilannut. Hän huomasi että niiden joukossa oli semmoisia (esim. poikamiehen mielitekojen mukaisia) maalauksia, joiden arvo ja arvokkaisuus oli epäiltävää laatua, ja pyysi sentähden ystäväänsä Bukowskia käymään Parisissa katsomassa, mitä kannatti säilyttää mitä ei — hyljättävät taulut hän saisi myydä taidekaupassaan. Bukowski lupasikin, mutta ei kuitenkaan tullut ajoissa matkaa tehneeksi, ja kokoelma, joka testamentin mukaan saapui kotimaahan, sisältääkin senvuoksi joitakuita teoksia, jotka suuresti hämmästyttivät esim. B. O. Schaumania ja joita ei ole julkiseen galleriaan pantu. — Kuvaamani kehitys johti siihen, että Antell lopulta, niinkuin hänen testamentistaan näkyy, käsitti kansallismuseon perustamisen Suomessa päämääräkseen, ja se sai hänet ostamaan semmoisia muinaistieteellisiä kokoelmia kuin G. Nordenskiöldin meksikolaiset; olihan niiden kerääjä entisen maanmiehemme Adolf Nordenskiöldin poika. Kun hän sitä vastoin monta vuotta ennen osti erään kokoelman piikiviaseita Etelä-Ruotsista, hänellä ei vielä ollut tuo isänmaallinen päämäärä selvillä, vaan suostui hän sen lunastamaan — niin muistan Antellin itse kertoneen — käsittäen asian yleensä valistuneen mesenaatin kannalta, joka osaa panna arvoa semmoiseen, joka on harvinaista ja jolla on tieteellistä arvoa.

Vielä huomautan Bukowskin vaikutuksen selittämiseksi, että hän, miten olikin kiintynyt uuteen isänmaahansa, Ruotsiin, kumminkin muuttumattomasti pysyi puolalaisena isänmaanystävänä. Sen huomasi muun muassa siitä, että hän koko elämänsä hartaasti kokoili semmoista, joka sopi puolalaisiin museoihin Krakovassa ja Rapperswylin vanhassa linnassa lähellä Zürichiä, mikä linna vartavasten on ostettu puolalaiskansallisia muistoesineitä varten. Näin ollen hänestä kansallinen päämäärä oli luonnollisin ja oikeutetuin kaikelle kokoilemisharrastukselle. Paitsi Bukowskilta Antell oppi Arthur Hazeliukselta, "Nordiska Museet'in" tarmokkaalta perustajalta, kokoilijana pitämään kansallista silmällä. Hazeliuskin oli hänen hyvä ystävänsä, joskin hän siinä kohden erosi Bukowskista, että hänellä yhä oli oma museonsa mielessä, jolle Antell jo ennen kuin laati testamenttinsa oli arvokkaita lahjotuksia tehnyt.

Niinkuin edellisestä näkyy, on vakaumukseni, että Antellin kokoilemistoimen kehitystä tuntuvasti on johtanut ulkoapäin tullut vaikutus, mutta väärinkäsityksen välttämiseksi on toiselta puolen huomautettava, että hän ei suinkaan yleensä kaivannut johtoa ja kehotusta ollakseen isänmaallinen. Muistettava on että Antell tuli ylioppilaaksi 1860-luvulla, jolloin vasta puhjennut valtiollinen elämä oli mitä vilkkain ja jolloin tuskin muusta puhuttiin kuin isänmaallisista harrastuksista. Sillä oli kieltämättä määräävä merkitys hänen maailmankatsomukseensa nähden. Miten odottamattomiin muotoihin hänen elämänsä pukeutuikin ja miten hän monessa kohden kotioloista vieraantuikin, säilytti hän kuitenkin sisimmässään yliopistoajoiltaan juontuvan häviämättömän mielenkiinnon ja kunnioituksen tieteitä ja ihanteellisia päämääriä kohtaan, vapaa- ja (huolimatta kaikesta, joka näyttää sitä vastustavan) ylevämielisen elämänkäsityksen ja isänmaanrakkauden. Näin on selitettävissä että Antellin vapaassa, jopa liian vapaassa elämässä aina oli "punaisena lankana" huomattavana miehekästä ryhtiä ja itsetietoista, vakavaa pyrintöä, joka esti häntä hukkumasta nautintojen pyörteisiin ja sai hänet jaloja tarkotuksia varten säilyttämään rikkautensa ja sitä kartuttamaan. Se vaikutus ja kehitys, josta olen puhunut, oli siis vain siinä kohden tarpeen, että hän kokoilijana oli joutunut toimialalle, jota varten hänellä ei alkuaan eikä itsestään voinut olla selviä, järkiperäisiä näkökohtia.

* * * * *

Näin yhdessä jaksossa puhuttuani Antellista kokoilijana tahdon nyt kääntää huomion hänen elämäänsä Parisissa, josta kaikenlaisia juttuja on ollut liikkeellä. Tässäkin voin pääasiassa ammentaa tietoni omasta muististani ja kokemuksestani. — Olen jo maininnut Antellin ensimäisen asunnon Parisissa. En tiedä kauanko hän siinä asui, mutta sen muistan että 1885 tapasin hänet avarammassa huoneistossa Quai Voltairen varrella sekä että 1889 kävin hänen luonaan hänen viimeisessä ja komeimmassa asunnossaan, Avenue d'Antin 7, johon hän oli muuttanut edellisenä vuonna ja jossa hän kuolikin. Lähellä Champs Elysées'tä, suuren palatsimaisen talon toisessa kerroksessa, oli asunto 5-huoneinen, ylimyksellinen laadultaan ja sisustukseltaan. Uhkeat kirja- ja muut kaapit, mukavat sohvat, tuolit ja pöydät mustasta puusta ja tukevaa, hienoa tekoa, pehmeät matot, aitoparisilainen akkunain verhotus sekä öljy-, akvarelli- ja pastellimaalaukset seinillä ja siellä täällä esille pannut pronssiset ja marmoriset veistokuvat eivät jättäneet mitään sijaa toivomuksille. Asunto oli niin sanoakseni täydellinen; mutta se oli poikamiehen asunto, ja semmoisena se, huolimatta yltäkylläisestä sisustuksesta, tuntui yksinäiseltä ja tyhjältä. Kun sinne tuli Antellin viimeisinä vuosina, tapasi useimmiten isännän rahoja tutkimassa ja luettelemassa työpöytänsä ääressä, siinä kotipuvussa (ruskeankeltaisessa hirvennahkanutussa) ja siinä asennossa, missä Gallen-Kallela on hänet maalannut Ateneumissa nähtävässä muotokuvassa.[46] Kuultuaan tutun äänen hän riensi tulijaa vastaan, ja kohta oli juttelu käymässä, mutta muita ei näkynyt eikä kuulunut. Antellilla oli jonkun aikaa ollut bretagnelainen nainen keittäjänä; mutta viime vuosina hänellä oli ainoastaan miehinen factotum, palvelija François, joka siivosi huoneet, hankki, ja valmisti yksinkertaiset déjeunereli aamiaisruuat — päivällisensä isäntä söi ulkona, milloin missäkin ravintolassa — avasi oven, kun soitettiin, ja ylipäätään aina oli käsillä. François oli nainut mies, mutta hän kävi vain silloin tällöin kotonaan; hän oli herraansa kiintynyt ja pysyi palveluksessaan tämän kuolemaan saakka. — Jos joku kysyy, miksei Antell mennyt naimisiin, niin riittänee vastaukseksi viitata siihen, mitä ylempänä on kerrottu hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Kerran hän sentään kesämatkalla Vaasassa joutui kihloihin, mutta huhu tiesi, että morsian jo seuraavana talvena antoi hänelle rukkaset — syystä että Antell ei kertaakaan kirjoittanut hänelle, vaan ainoastaan sähkösanomilla ilmotti missä kulloinkin oli. Olkoon juttu oikea tai ei, oletan varmaksi, että Antell palattuaan ulkomaille ja yksinäiseen elämäänsä aivan itsestään selvisi tilapäisestä huumauksestaan ja ymmärsi, että hän ei ollut luotu jotakin niin epätietoista varten kuin perhe-elämä hänelle oli. — Paitsi yksityisiä kävijöitä Antell avarassa huoneistossaan joskus auliisti vastaanotti vieraita useiksi päiviksikin. Niin tapahtui esim. maailmannäyttelyn aikana 1889, jolloin Adolf Nordenskiöld ja Joachim Kurtén samaan aikaan nauttivat hänen vieraanvaraisuuttaan. Kertoessaan näistä vieraista Antell ei unohtanut mainita muutamaa seikkaa, joka häntä suuresti huvitti ja joka hänestä hyvin kuvasi Nordenskiöldin ja Kurténin eri luonteita, mutta ei suinkaan ollut vähemmän kuvaava hänelle itselleen. Jonkun ranskalaisen tuttavan välityksellä Antell oli erään parisilaisen kokoilija-vainajan peruista ostanut erikoisen kirjaston, noin 60-70 nidosta, joissa sanoin ja kuvin esitettiin l'art d'aimer, se on rakkautta mitä erilaisimmissa muodoissa. Kirjat olivat yhtä kalliita kuin harvinaisia, sillä niitä ei oltu koskaan julkisesti myyty, vaan olivat ne valmistetut 18:nnen vuosisadan ylhäisten elostelijain yksityiseksi huviksi. Kun vieraat menivät levolle, Antell antoi kummallekin pinkan noita kirjoja katseltavaksi, jos näet uni viivyttäisi tuloaan. Kurtén oli ainoastaan vilkaissut yhtä kirjaa ja kohta pannut sen kädestään, mutta Nordenskiöld, tiedemiehenä ja bibliofiilinä, oli pari tuntia tutkinut niitä volyymeja, jotka oli asetettu hänen yöpöydälleen. Antellin kuoleman jälkeen Kurtén toisella tai toisella tavalla — luultavasti myymällä kirjat johonkin Parisin antikvariaattiin — hävitti koko sen osaston vainajan kirjastoa.

Antellin kotielämästä on vielä sanottava, että paitsi rahakokoelman luettelemista hänellä tuskin oli muuta työtä kuin laatia tarkat muistoonpanot tuloistaan ja menoistaan sekä vielä tarkemman lopputilin edellisen vuoden rahaliikkeestä. Hänen "punaiset kirjansa" siroine lukusarjoineen osottavat, että hän pani siihen paljon aikaa ja huolta. Kun hän loppuiällään oli sijottanut melkoisia summia ruotsalaisiin liikeyrityksiin, tuli edellisen lisäksi ruotsalaisten arvopaperien kurssi-ilmotusten tutkiminen, ja piti hän sitä varten ruotsinmaalaisia sanomalehtiä. Tieteelliset harrastukset hän oli jättänyt sikseen, ja jos hän sanomalehtien ohella jotakin luki, niin luulen hänen useimmin ottaneen käteensä jonkun ranskalaisen romaanin.

Samoin kuin ennen yliopistoaikanaan Antell saattoi nytkin päiväkaudet peräkkäin olla kotona ja yksinänsä, mutta sen jälkeen ilmottautui taas vaihtelun, repäisevän kaipuu. Usein hän silloin meni ottamaan kaksin-, kolmikertaisen höyrykylvyn, jota seurasi yhtä monenkertainen jääkylmä suihku, taikka teki hän yhden tai parinkin peninkulman pituisen kävelyn suurkaupungin etäisimmille seuduille. Tämmöisissä voimayrityksissä tuli näkyviin että Antellin poikaiän mieliteot eivät vielä olleet hävinneet. Sitä vastoin hän harvoin kävi teatterissa taikka konserteissa, en ainakaan muista hänen koskaan semmoisista puhuneen. Että hän ei laiminlyönyt taidenäyttelyjä, ei ainakaan huomattavimpia, johtui hänen kokoilijainnostaan: kuvaamataiteitten alalla hän tahtoi seurata aikaansa. — Tulemme sitte seurusteluun. Luonnostaan Antell oli seuraa rakastava, mutta sentään hän ei ollut tottunut ylläpitämään säännöllistä seurustelua tuttaviensa kansa. Mitä erittäin ranskalaisiin tuttaviin tulee, tiedemiehiin, taiteilijoihin ja kirjailijoihin, niin en luule hänellä niiden joukossa olleen ainoatakaan läheisempää ystävää. Eikä ihme. Se hieno, kevyt, siro seurustelutapa, joka on ranskalaisille ominainen ja jota he rakastavat, ei ollut Antellin saavutettavissa, enkä epäile hänen tunteneen itseään joissakin määrin pakonalaiseksi aitoranskalaisessa ympäristössä. Toisin hän viihtyi pohjoismaalaisten, se on ruotsalaisten ja tietysti suomalaisten tuttaviensa seurassa. Ja niitä hänellä Parisissakin oli enemmän kuin tarpeeksi; mutta tosiasia on, ettei Antellilla niidenkään joukossa ollut varsinaisia, uskottuja ystäviä, joiden kanssa hän olisi säännöllisesti seurustellut. Tämän ymmärtämiseksi on huomioonotettava, että hän lapsuudestaan saakka oli tottunut elämään itsekseen ja että hänessä aikaa myöten oli kehittynyt sangen voimakas luulevaisuus taikka pelko, että tuttavat ja ystävät tahtoivat tavalla tai toisella hyötyä hänen varallisuudestaan, ja sentähden oli kuin hän aina olisi ajatellut olevan tarpeen olla varuillaan heihin nähden. Mistä tämä luonteenpiirre johtui, on helppo käsittää. Antell oli odottamatta saanut rikkautensa ja varakkaana miehenä hän siis oli, niin sanoakseni, nousukas, ja toiseksi on epäilemätöntä että hän monesti todella oli kokenut, että tahdottiin hänen ystävyyttään hyväkseen käyttää. Näin on selitettävissä, että Antellista kerrotaan tapahtumia, jolloin hän Parisissa maanmiehiä ja nimenomaan taiteilijoita kohtaan oli muka osottanut pikkumaista kitsautta. Omasta kokemuksestani voin esittää pienen esimerkin, kuinka naivisti mainittu "varuillaan oleminen" saattoi ilmaantua. Kerran kun päätimme yhdessä mennä syömään päivällistä, hän sanoi minullekin: "Niin, mennään Te Doyenille [tunnettu ravintola Champs Elysées'sä], mutta sovitaan edeltäkäsin, että kumpikin maksaa puolestaan (!)" — "Kuinkas muuten", minä virkoin, "niinhän olemme aina tehneet". — "No, no, en minä mitään tarkottanut", Antell tokaisi — oli kuin hän olisi huomannut väärällä hetkellä lausuneensa muistutuksen, jonka oli tottunut tekemään, tietenkin kotimaisille tuttaville. Sillä onhan meillä olemassa omituinen, kaikkea muuta kuin hieno (ulkomailla tuntematon) tapa joko odottaa että toinen tai toinen maksaa kaikki mitä yhdessä on nautittu taikka itse kenenkään pyytämättä tarjota ("bestå") toisille ja siten saattaa nämä kiitollisuuden velkaan, joka varsinkin juomaseuroissa on kuitattava yhä uusilla tilauksilla.

Olen maininnut tämän seikan sen vuoksi, että Anteilla on mielestäni kohtuuttomasti ja väärin arvosteltu suuren omaisuuden hallitsijana. Itse asiassa hän ei suinkaan ollut ahne eikä kitsas, vaikka totta onkin että hän ei aina maksanut toisten edestä kun hän istui ravintolassa maanmiesten seurassa sekä että hän ei aina avannut kukkaroansa joko lainatakseen rahaa taiteilijoille taikka ostaakseen heidän tarjoomiansa taideteoksia. Antellin luonteessa oli kaksi vastakkaista puolta. Toinen oli arvattavasti isästä periytynyt karkeus ja itsepäisyys, toinen kenties äidin puolelta tullut (niin mieluimmin olettaisi) helläsydämisyys. Milloin hänellä oli vähänkään epäilystä avun- tai lainanpyytäjää kohtaan, hän ehdottomasti sulki kukkaronsa; mutta toisissa tapauksissa hän saattoi olla hyvinkin avulias, ja kun hän välittömästi, luonnollisesti oli saanut tiedon jonkun yksityisen tai perheen puutteesta tai onnettomuudesta, ei hän kieltänyt apuansa, vaan lähetti joskus nimettömästikin lahjan sen lieventämiseksi. Olen jo Antellin yliopistoajalta kuullut — siis ajalta, jolloin hän ei vielä ollut miljoonanomistaja — että hän avusti monta toveria sekä kotimaassa että Ruotsissa. Edelleen voin myöhemmiltä ajoilta mainita, että Antell asianomaiselle nimeään ilmottamatta kustansi erään (ei-ruotsalaisen) opinkäynnin Upsalassa. Kuvaava on myöskin Bukowskin kertomus, että Antell 1880 v:n vaiheilla, kun Ruotsin länsirannikolla eräs höyrylaiva ensimäisellä koematkallaan hukkui kaikkineen päivineen, hänen kauttansa lähetti 500 kruunua kapteenivainajan perheelle. Luonnoltaan kitsas ei niin tee.[47]

Antellin jokapäiväiset elämäntavat olivat yleensä enemmän säästäväisen miehen kuin tuhlarin,[48] eikä hän, niinkuin sanotaan, rientänyt huvituksesta huvitukseen. Oikeinta lienee sanoa, että hän vain tilaisuuden sattuessa unohti säännöllisyyden ja säästäväisyyden rajat; mutta lisätä täytyy, että semmoiset tilaisuudet Parisissa eivät olleet harvinaisia. Jos hän usein söi päivällisensä jossakin kalliissa ravintolassa, niin hän yhtä usein taikka kenties useamminkin kävi jotenkin yksinkertaisissa. Edelleen on merkillepantava, että hän, mikäli tiedän, visusti vältti Parisissa niin tavalliset, rahaasyövät rakkaussuhteet ja niinikään uhkapelin. Kumminkin hän samoin kuin useimmat matkustajat tilapäisesti koetti onneansa Monacossa, ja kerran sanotaan hänen voittaneen 50,000 frangia. Mutta silloin hän oli osottautunut niin lujaksi, että hän uudistamatta peliä vei rahansa suoraa päätä Parisiin.

Erityisenä muistelmana Parisista kerron seuraavan seikan, jonka yksityiskohdat jo olivat unohtuneet, mutta jonka olen tavannut mainittuna eräässä veljelleni kirjoittamassani kirjeessä. Olin Parisissa 1885, jolloin kotimaassa Kalevalan 50-vuotisjuhla vietettiin. Meitä oli 12 suomalaista, jotka siellä kaukana yhdyimme kunnioittamaan merkkipäivää. Ensin lähetimme Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle näin kuuluvan tervehdyksen: "Tulkoon Suomen kansan tulevaisuus niin ihanaksi kuin sen muinaisuus kuvastuu Kalevalassa", ja sitte syötiin yhteiset, hupaiset päivälliset. Kiitos sähkösanoman, ovat osanottajain nimet säilyneet, nimittäin: "Aspelin, Antell, Becker, Elin Danielson, Sigrid af Forselles, Ida Granath, Anna Sahlsten, August Hjelt, Edvard Hjelt, Tallqvist, Gröndahl." Kirjeessäni sanon erittäin Antellista, että hän kohta oli valmis yhtymään sekä sähkösanomaan että juhlaan eikä voinut muuta ajatella kuin että ruotsinmieliset kotona olivat mukana Kalevalaa juhlimassa. Edelleen mainitsen, että hän kyllä sanoo olevansa "viikinki", mutta kymmenkunnan vuotta ulkomailla oleskelleena hän itse asiassa on jäänyt vanhemmalle [Dagbladin] kannalle. Tietenkin on suomenkieli voitolle pääsevä, hän myöntää, mutta varottava on äkkipikaista ["brådstörtad">[ muutosta. Muuten hän kertoo jo ennen saaneensa kuulla, että hän on "pettänyt toveriensa luottamuksen ja toivon".

Tämä samanaikuisesta kirjeestä otettu — ja siis — "historiallinen" seikka todistaa, mitä minä hyvin muistan muulloinkin Antellin puheista huomanneeni: kansallisuuskysymykseen nähden hän todella pääasiassa pysyi 1860-luvun kannalla, se on suurten runoilijaimme kannalla, siinä näet että hän käsitti maamme ruotsin- ja suomenkieliset yhdeksi kansaksi. Sentähden hän ei myöskään testamentissaan tehnyt mitään erotusta kansamme eri ainesten välillä, niinkuin myöhempinä aikoina samantapaisissa jälkisäädöksissä toisinaan on tehty.

Antellin suhteista erinäisiin taiteilijoihin olisi enemmänkin sanottavaa, mutta rajotun seuraavaan, jonka voin kertoa ilman erikoisia tiedusteluja. Hänen vanhimmat taiteilijatuttavansa Parisissa olivat Valter Runeberg, Albert Edelfelt, Gunnar Berndtson ja Ville Vallgren, joilta hän myöskin on ostanut teoksia — Runebergiltä paitsi ylempänä mainituita A. E. Nordenskiöldin pronssisen rintakuvan, Edelfeltiltä neljä eri naisenkuvaa, Berndtsonilta yhden hänen pääteoksiaan, "Morsiamen laulun", ja Vallgrenilta neljä veistokuvaa. Varsinkin Edelfeltin ja Vallgrenin kanssa Antell monesti seurustelikin, kun sattumus vei heidät yhteen. Adolf von Beckerin Antell niinikään tunsi, ja kerran me yhdessä kävimme vanhan maalaajan luona, mutta häneltä hän ei näy mitään ostaneen. Nuoremmista suomalaisista taiteilijoista Antell enimmin suosi Akseli Gallénia. Kun tämä 1886 maalasi hänen muotokuvansa, oli hinta sovittu 300 frangiksi, mutta Antell oli niin tyytyväinen teokseen, että maksoi 500 ja lisäksi piti maalaajalle hienot päivälliset. Myöhemminkin Antell mielellään seurusteli Gallénin kanssa, muun muassa yhdessä käyden taidenäyttelyissä. Ruotsalaisista taiteilijoista Antell oli tuttu Alfred Wahlbergin kanssa, jolta hän osti pari maisemamaalausta, mutta erittäin hän oli mieltynyt Allan Österlindiin, jolta hän osti kolme öljymaalausta ja lisäksi tilasi vesimaalauksen, Rodin työpajassaan. Antell oli näet 1880-luvun lopulla — en tiedä kenen välityksellä — tutustunut mainioon ranskalaiseen kuvanveistäjään ja häneltä ostanut kaksi pienempää marmori- ja yhden pronssiteoksen. Antellin ja A. L. Zornin keskinäisestä suhteesta kerrotaan juttu, joka on liian kuvaava sikseen jätettäväksi. Eräänä päivänä 1890 Antell ja Vallgren yhdessä tulivat Zornin luokse, ja oli jälkimäinen esittänyt maanmiehensä ruotsalaiselle maalaajalle. Zorn puolestaan vastaanotti vieraansa mitä kohteliaimmin tarjoten heille ruotsalaista punssia ja hienoja sikareja. Oliko Antell vartavasten tullut tilauksia tekemään, sitä en tiedä, mutta yhdessäolo päättyi niin, että hän Zornilta tilasi toisinnon kylpeviä tyttöjä esittävästä taulusta, joka nykyään on Fürstenbergin kokoelmassa Göteborgissa, sekä oman muotokuvansa, ja määrättiin molemmista maalauksista yhteiseksi hinnaksi 7,000 frangia. Maailmankuulu mestari, jonka välistä Amerikan miljardöörit kutsuvat meren yli muotokuvia maalaamaan, oli jo silloin ei ainoastaan suuri taiteilija, vaan myöskin oikea pikamaalari. Hän suoritti saamansa tilauksen neljässä päivässä. Mutta niin hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä siitä Antell suuttui. Hänestä näet osotti tuommoinen nopeus ilmeistä hutiloimista ja tehtävän halveksumista, ja hän arveli, että häntä oli vedetty nenästä, kun häneltä oli vaadittu 7,000 frangia neljän päivän työstä! Antell kyhäsi Zornille epäkohteliaan kirjeen, joka päättyi niin, että hän kehotti taiteilijaa lähettämään hänelle taulut, joista hän oli saava sovitun hinnan, mutta muotokuvan hän aikoi — polttaa! Zorn ja hänen vaimonsa, jonka jälkimäisenkin Antell jollakin tavoin oli sekottanut asiaan, olivat kovin pahoillaan, mutta taiteilija ei kumminkaan halunnut peräytyä Antellin "oikullisuuden" edestä. Hän lähetti siis maalaukset tilaajalle ja tietenkin sai maksunsa, mutta Antell täytti kuin täyttikin uhkauksensa ja, mikäli tiedetään, hävitti muotokuvan. Totta lienee ettei kukaan ollut läsnä, joka voisi sen todistaa; mutta varmaa on ettei sitä hänen kuolemansa jälkeen ole mistään löydetty. Kuva kuuluu olleen hyvin kuvattavan näköinen, mutta arvatenkaan ei ihannoitu. Zorn oli esittänyt Antellin nojatuolissa istuvana, palava sikari kädessä, kasvot punottavina, parhaimmalla tuulella ollessa. Olen kuullut niinkin kerrottavan, että juuri tämä aitozornimainen, realistinen kuvaamistapa olisi Antellia loukannut, että hän olisi toivonut kuvassaan ilmaantuvan enemmän vakavuutta ja arvokkaisuutta. Miten liekään, hänen menettelynsä todistaa mainiosti, kuinka tilaisuuden sattuessa kotoinen itsepäisyys saattoi hänessä voittaa kaikki muut näkökohdat. — Usein kuulin Antellin puhuvan taiteilijoista ja heidän teoksistaan, mutta säännöllisesti hän käytti niin liiottelevia sanoja, että hänen kiitoksensa ei tuntunut enemmän kuin hänen moitteensakaan perustuvan syvempään ymmärtämykseen saatikka tunteen herkkyyteen.

* * * * *

Edellisessä olen pari kertaa viitannut Antellin yksinäisyyteen, että hän asui yksin ja että hänellä ei ollut ketään oikein läheistä ystävää. Tästä asiasta on vielä joku sana lisättävä. Minulle itselle hän ei koskaan siitä puhunut, mutta täysin luotettavalta taholta olen kuullut, että joskus on ilmi tullut, että hän syvästi tunsi yksinäisyytensä elämässä ja kärsi siitä. Jonakin harvinaisena tunnelmallisena hetkenä hän oli itkenytkin mainitessaan, kuinka yksin hän maailmassa oli. Sitä kuvaavampi on minusta seuraava juttu. Kerran tapahtui Vaasassa, että muuan entinen koulutoveri ja vanha ystävä, joka säännöttömällä elämällään oli turmellut tulevaisuutensa, tuli Antellin luokse valittamaan kohtaloansa. Kun hän vihdoin kaiken surkeuden lisäksi sanoi senkin, että hän oli pääsemättömissä vanhoilta tädeiltään, jotka lakkaamatta toruivat häntä, Antell, sen sijaan että olisi osottanut sääliä, huudahti: "Vieläkö sitäkin valitat, kiitä Jumalaa että sinulla on tätejä, jotka sinua toruvat; minulla ei ole ketään, joka minua toruu!" — Tästä näkee että joskus vanhat täditkin paremmin turvaavat elämän onnea kuin miljoonat.

Harvassa ne kuitenkin olivat, joiden Antell, miten yleensä olikin avonainen, salli luoda katseen niin syvälle sisäänsä. Miljoonat ja ulkomailla poikamiehenä eläminen olivat saaneet hänen persoonallisuutensa sulkeutumaan omituiseen kuoreen. Vartaloltaan hän oli kookas, voimakas, ja ulkona hänet aina nähtiin puettuna napitettuun pitkään mustaan takkiin, päässä korkea hattu, käsissä hansikkaat, asennossa jotain tahallisen pystyä ja ryhdikästä. Samanlainen tahallisuus huomattiin hänen olennossaan muutoinkin. Hänen puheensa oli äänekästä, sävellajiltaan yksitoikkoista fortea, hän käytti mielellään voimasanoja, ja lauseenpainossa ilmeni tukholmalaista vaikutusta, joka ei tuntunut täysin luonnolliselta. Helposti huomasi, että hän yksinomaisesti oli tottunut pitämään paikkaansa miesten seurassa ja enimmäkseen iloisessa seurassa, jossa sanoja ei valita. Se äänen vivahtelu, joka tulee tunnelman vaihtelusta ja erittäin huomaavaisuudesta puhuteltavan tunteita kohtaan, oli hänelle vieras. Koko hänen esiintymisessään oli jotain mahdikasta ja itsetietoista, jota joskus teki mieli käsittää ylvästelyksi — tarkotan sitä mitä ennen muinoin koulupojat Vaasassa sanoivat "skroppaamiseksi" —, mutta joka ehkä oikeammin johtui voiman- ja vapaudentunnosta: Antellissa oli vivahdus renessanssihenkilöä. Verrattuna ukko Rosenbergiin hän kai oli täydellinen maailmanmies, mutta omena ei ollut niin kauas vierinyt, ettei olisi huomannut, mistä puusta se oli pudonnut. — Vaikken epäile näillä piirteillä oikein kuvanneeni Antellin ulkonaista olentoa, on minun sentään vaikea arvostella, minkä vaikutuksen hän teki vieraisiin. Itse näin aina tuon kuoren takaa vanhan koulutoverin, jonka elämänvaiheita muuttumattomalla myötätunnolla olin seurannut ja joka pohjaltaan oli sangen vaatimaton, jopa ujokin sisimpien tunteittensa ilmaisuun nähden, joskin olosuhteet olivat kehittäneet hänet näennäisesti toisenlaiseksi. Eiköhän Antell vain ranskalaisten silmissä ollut ilmiö, jonka he, huolimatta hänen erikoisuudestaan, asettivat samaan luokkaan kuin nuo bulevardien vilinässä niin tavalliset eksoottisten maiden ainoastaan puoleksi parisilaistuneet pohatat?

* * * * *

Jos liikkuvaisuus, olopaikan muuttamisvaisto on pohjalaisille omituista, niin kyllä Antell siinä kohden oli syntymäseutunsa lapsi.

Milloin hänestä parisilaiselämä alkoi tuntua yksitoikkoiselta, lähti hän jollekin matkustukselle. Kaikissa Europan läntisissä ja eteläisissä maissa hän on matkustellut ja useimmin Italiassa. V. 1886 hän keväällä taas kävi Italiassa ja palattuaan Suomeen hän kesällä teki Norjan kautta matkustuksen Nordkapiin.

Seuraavana vuonna hän jo tammikuulla lähti Egyptiin, missä nousi Niili-virtaa ylöspäin Assuaniin asti; Egyptistä hän matkusti Palestinaan ja itäänpäin Damaskukseen, palaten sitte Beirutin, Smyrnan ja Konstantinopolin kautta Europpaan. Matka kesti noin 4 kuukautta. Vielä vuotta ennen kuolemaansa Antell teki uuden pitkän matkustuksen maanosamme ulkopuolella. Valtionantikvario Hildebrandin kanssa, jolle hän kustansi vapaan matkan, hän näet kävi Egyptissä, Tunisissa ja Algeriassa, viipyen retkellä useita kuukausia.

Viime mainitulta matkalta O. A(nsas) on eräässä Antellin muistoksi julkaisemassaan lentolehdessä talteen pannut muutaman Antellin kertoman muistelman, joka on laatuaan kylläkin mieltäkiinnittävä. Syksyllä 1892, Ansas kirjoittaa, vietin yhden illan ystäväni Antellin seurassa, hänen Vaasassa oleskellessaan. Tuo kuuluisa tohtori, kokoilija ja miljonääri oli kuten aina hyvällä tuulella, ja puhe kävi pian vilkkaaksi. — Kiitoksia Pohjalaisesta, hän sanoi, jonka olet minulle lähettänyt, kyllä millä koetan sitä lukea, mutta näetsen eihän suomi enää tahdo oikein sujua minulta. Paremmin toki puhun kuin luen, ja tarvittaissa puhun sitä jos kuinka paljon. Apropos! Arvaapas, missä viimeksi puhuin suomea?

— Kukapa sen osaisi arvata, vastasin minä.

— Niin todellakin, hän jatkoi, se on vaikeata, mutta mitä tulen kertomaan on alusta loppuun pelkkää totta. Kuten muistat matkustin viime talvena Pohjois-Afrikassa valtionantikvario Hildebrandin kanssa. Olimme Egyptissä käyneet toisella kataraktilla asti ja nyt olimme Tunisissa. Tietysti oli meidän myöskin käytävä vanhan Kartagon raunioilla. Matka päätettiin, vaunut tilattiin ja niin sitä mentiin. Ykskaks on tien varrella iso, komea huvila. Kuka tuossa asuu? kysyimme ajurilta. Ruotsin konsuli, hän vastasi, mainiten nimenkin. No, mutta, Hildebrand huudahti, sehän on minun vanha ystäväni. Minun täytyy käydä häntä katsomassa. Seis! komennettiin ajuria, ja samassa Hildebrand astui maahan. Minä jäin vaunuihin, sillä enhän minä isäntää tuntenut. Mutta muutaman minuutin päästä tulee kaunis, hienosti puettu nainen vaunujen luo, esittää itsensä huvilan emäntänä ja käskee minut sisään. Kukapa ei semmoisessa tilassa mielellään olisi luopunut pölyisestä maantiestä? Vaunut ajettiin pihalle, ja tervetulleina vieraina me jäimme yöksi.

— Ilta kului erittäin hauskasti saadessamme jälleen muittenkin kanssa kuin vain keskenämme puhua ruotsia, ja tästä me julkilausuimme ilomme. — Mutta silloin emäntä sanoi minulle, olettehan suomalainen; te voitte täällä saada puhua suomeakin. Rouva pujahti ulos ja palatessaan hän toi muassaan keski-ikäisen naisen, joka syvästi niiaten tervehti: hyvää päivää, johon minä heti kätellen vastasin: Jumala antakoon! Syntyi sitte sangen vilkas keskustelu, josta toiset eivät ymmärtäneet sanaakaan, he vain kuuntelivat ja ihmettelivät. Mutta ennen pitkää hymyilevä ihmettely muuttui liikutukseksi, sillä en ollut montakaan sanaa puhunut kaikkea muuta kuin mallikelpoista suomeani, kun kyyneleet nousivat kansalaiseni silmiin, ja lopulta hän purskahti niin valtavaan itkuun, että hänen täytyi poistua huoneesta, Myöhemmin illan kuluessa me puhelimme enemmän, ja minä kerroin mitä kotimaasta tiesin ja ajattelin häntä miellyttävän, ja hän oli niin iloinen ja kiitollinen, etten koskaan, vaikka olen matkustanut maapallon ympäri, muista kielitaidollani aikaansaaneeni niin paljon iloa ja tyydytystä. Ja seuraavana aamuna, kun lähdettiin, hän minua siunasi ja lähetti sydämelliset terveiset kotimaahansa, jota hän tuskin enää toivoi saavansa nähdä. Ikävä on että muistoonpanoni matkalta ovat Parisissa, niin etten voi sanoa naisen nimeä. Ainoastaan sen muistan, että hän oli Merikarvialta kotoisin ja että hän ensin oli joutunut Tukholmaan ja sieltä isäntäväkensä kanssa muuttanut Afrikaan. Mutta niin kauan kuin elän pysyy muistissani se liikuttava isänmaan ja äidinkielen rakkaus, jonka kansalaisessani näin ja jota pidän mitä parhaimpana todisteena siitä, kuinka nämä tunteet ovat syvästi ihmisluonteeseen juurtuneet. —

Kun Antell tämän muistelman kertoi, oli hän viimeisen kerran Suomessa, eikä hän paluumatkallaankaan enää liene ollut täysin terve. Vaasasta hän lähti myöhään syksyllä Carl von Linné laivalla, joka on verraten pieni, ja matka, jolla koettiin myrskyä ja lumisadetta, kesti kahdeksan päivää. Hänen ystävänsä Tukholmassa huomasivat, ettei hän ollut entisellään, ja Bukowski kehotti häntä hoitamaan terveyttään. Sentähden hän kai myöskin uuden vuoden (1893) alussa lähti Italianmatkalle ulottaen sen Capri saareen asti. Mutta kun hän ei sielläkään tuntenut paranevansa, hän kääntyi takaisin pohjoseen päin. Paluumatka Parisiin venyi pitkäksi, sillä hänen voimansa heikkenivät heikkenemistään, ja perille tultuaan hän laskeutui kuolinvuoteelleen. Itse hän kuuluu sanoneen sairastaneensa kurkkukatarria, mutta todellisuudessa hänellä oli maksatauti, joka muun muassa sai hänen ruumiinsa kovasti paisumaan, ja jota vastaan lääkäreillä ei ollut pätevää keinoa. Viimeiseen saakka hän oli ollut selväpäinen, mutta vuoteen ympärillä ei ollut omaisia eikä edes läheisempiä ystäviä. Noin tuntia ennen kuolemaansa hän oli ystävällisesti sanonut hyvästi palvelijalleen Prançoislle,[49] joka näki hänen sen jälkeen itkevän. François oli, itsekin ääneen itkien, tullut ulos huoneesta, mutta kutsuttiin kohta jälleen sisään, sillä viimeinen hetki oli tullut. Tohtori Duchatelet piti kuolevaa kädestä, hänen vetäessään viimeisiä hengähdyksiään, ja läsnä oli sitä paitsi Josef Galezowski, Rapperswylin puolalaisen kansallismuseon johtaja. Päivä oli 6:s huhtikuuta 1893.

Kun neljä päivää myöhemmin vainajan ruumis, suljettuna arkkuun, vietiin pois hänen kodistaan, olivat saapuvilla suomalaiset: Albert Edelfelt ja Ville Vallgren (joka vainajasta oli ottanut kuolemannaamarin), ruotsalaiset: lähettiläs Due, valtionantikvario Hans Hildebrand (joka vasta Antellin kuoleman jälkeen oli tullut Parisiin) taiteilija Alfred Wahlberg sekä ranskalaiset: professori Wecker, t:ri Duchatelet y.m.

Kuollessaan Antell oli ainoastaan 46-vuotias. Sen, joka tietää miten vahva hänen ruumiinrakennuksensa ja miten vankka hänen terveytensä alkuaan oli, on vaikea karkottaa ajatusta, että hänen elämänsä levottomuus, hänen elämäntapojensa säännöttömyys ja hiljaisen, tasaisen työn puute jouduttivat hänen kuolemaansa.

* * * * *

Antellin testamentin määräykset ovat tunnetut, ja niiden tähden hänen nimensä on pysyvästi merkitty sekä Suomen että Ruotsin sivistyshistoriaan. Samat määräykset todistavat oikeaksi, mitä ennen olen sanonut hänen sisimpäin harrastustensa ylevämielisyydestä ja hänen isänmaanrakkaudestaan. Jo se tosiasia, että hänen perimänsä omaisuus niinä 19 vuotena, jolloin se oli hänen hallussaan, kasvoi enemmän kuin kahta vertaa suuremmaksi, tuottaa hänelle kunniaa, mutta vielä enemmän ne jalot tarkotukset, joihin hän määräsi rahat käytettäväksi.

Tietty on että Antell enemmän kuin yhden kerran muutti testamenttiaan, joka vasta 1891 sai lopullisen muotonsa; niinikään on tietty että hän aikaisemmin oli aikonut antaa melkoista suuremman osan omaisuuttaan Ruotsiin kuin hän lopulta sinne määräsi (nimittäin 100,000 kruunua Pohjoismaiselle museolle ja 100,000 Muinaistieteelliselle akatemialle). Mikä aiheutti mielenmuutoksen, jääköön sikseen, vaikka todennäköisiä syitä voisikin mainita. Ilmeistä on että Antellissa ennen puheena olleen kehityksen ohella, joka oli huomattavana hänen kokoilemisharrastuksessaan, selvenemistään selveni ja kypsyi se ajatus, että se rikkaus, jonka hallitsijaksi hän oli tullut, oikeastaan oli hänen kansansa oma ja oli sille jälleen tuleva. Mitä taasen testamentin Suomea tarkottaviin yksityiskohtiin tulee, on ensiksikin rahakokoelman ynnä muitten kokoelmien sekä yhden miljoonan markan pääoman lahjotus Suomen kansalle katsottava Antellin kokoilijatoimen täydennykseksi. Vaikka hän olisi kauemminkin elänyt, hän ei olisi voinut siinä kohden päästä kauniimpaan lopputulokseen kuin se tietää, että hän laski lujan perustuksen Suomen Kansallismuseon tulevaisuudelle, sillä tuon miljoonan vuotuiset korot turvaavat kokoelmien tasaisen lisääntymisen. — Yliopistolle määrätty 800,000 markan lahjotus puolestaan todistaa, miten Antell osasi kunniassa pitää tieteellistä työtä. Vaikka hän itse oli luopunut tieteestään, hän täysin oivalsi mitä se merkitsee kansakunnalle, jonka tulevaisuus on valon aseissa. Määrätessään lahjotuksen koroista jaettavat matkarahat 8,000 markan suuruisiksi vuotta kohti, hän menetteli aivan omapäisesti ja oli hänellä oma kokemuksensa lähtökohtana. Kun hän näet lääketieteen kandidaattina — huomaa! isän eläessä — oli Tukholmassa, oli hänellä käytettävänään 6,000 markkaa vuodessa. Se oli kumminkin ollut hänelle liian vähän, ja hänen täytyi lisäksi lainata 2,000 markkaa. Niin hän johtui mainittuun määrään, 8,000:een. Muuten hän mietiskeli seuraavaan tapaan: moni tiedemiehen alku on köyhä, jopa saattaa olla niinkin että hänellä on varattomia vanhempia taikka muita omaisia, jotka odottavat häneltä apua ja tukea; suuresta matkarahasta on mahdollista antaa joku osa poiskin, ilman että matka taikka työ siitä kärsii. Vihdoin Antell arveli, että hänen nuorten maanmiestensä ei tulisi ulkomailla kärsiä puutetta enemmän kuin hän itsekään. Keväällä 1892 Pariisissa hän minulle laajasti ja innostuneesti selvitteli näitä jalomielisiä perusjohteitaan. — Merkille pantava on, että Antell molempiin näihin suurimpiin lahjotuksiinsa kiinnitti isävainajansa nimen. Siinä ilmestyy kiitollisuuden tunto isää kohtaan, joka kaunistaa Antellin muistoa, ja kiitollisuuden tunto se kai myöskin oli, joka sai hänet määräämään 100,000 markan stipendirahaston Vaasan, lyseelle, koululle, josta hänen muistonsa varmaankin olivat sitä rakkaammat, kun muistot hänen poikaikänsä kodista eivät olleet erittäin valoisia laadultaan.

Antell oli itse julkilausunut toivomuksensa olevan saada levätä isänmaan mullassa. Parisista hänen ruumiinsa tuotiinkin suljettuna sinkkiarkkuun, joka puolestaan oli kätketty vernissattuun tammiseen arkkuun. Kesäkuun 1 p:nä klo 5 i.p. kokoontuivat kutsutut vieraat vainajan taloon. Sieltä surusaatto kulki asemalle, josta ylimääräisellä junalla kuljettiin vanhan kaupungin asemalle ja edelleen hiekanotto-paikalle pantuja raiteita vanhalle hautausmaalle (Kapellbacken), missä hauta oli avattu Rosenbergin haudan viereen. Kun silloisen kapteeni A. Steniuksen johdolla oli laulettu Lagin virsi "Nu tystne de klagande ljuden", rovasti Joel Heikel siunasi vainajan tomun. Sen jälkeen laskettiin muistoseppeleitä haudalle, ja oli minulla kunnia tehdä se yliopiston edustajana. Lyhyessä puheessa esitettyäni vainajan luonteenkuvan pääpiirteet, minä lopuksi lausuin seuraavat sanat, joilla voin tämän kirjoituksenikin päättää:

— — "Voisin jo vaieta. Mutta uusi ajatusjakso, syvän liikutuksen tuoma, pakottaa minun lisäämään sanan. Jos oikein tunnen ihmisluontoa, on varmaankin tämän haudan ääressä toinen tai toinen sanova: niin, helppohan on rikkaan tehdä maallensa suuria palveluksia! Se on kuitenkin taitamatonta puhetta. Siitä koulusta, jonka perustukset lepäävät tuolla kesäkuunillan hohteessa ja jossa Antell alkoi opintonsa, on satoja ja satoja miehiä astunut ulos, ja niistä on suurempi osa ollut varattomia kuin rikkaita. Varattomien joukossa on sentään ollut semmoisia, jotka ovat maallensa tuottaneet suuremman kunnian, tehneet sille suurempia palveluksia kuin se mies on voinut, jonka haudalla me seisomme. Siitä näkyy ettei rikkaus eikä köyhyys ole määräävä. Ei, ei rikkaus eikä köyhyys, vaan rakkaus isänmaahan ja ihmisyyteen saa yksityisen ihmisen korkeita tarkotuksia varten uhraamaan sekä sielunsa että ruumiinsa voimat ja maalliset tavaransa. Kunnioittakaamme Herman Frithiof Antellin hautaa viemällä täältä tämä totuus mukanamme elämään!" — —

Paitsi itse kirjoituksessa mainituita lähteitä tahdon kiittäen mainita, että minulle ovat Vaasan kaupungin ja Mustasaaren kirkonarkistoista tietoja antaneet pastori August Cederberg, rovasti J. A. Heikel ja kansakoulunopettaja K. V. Åkerblom sekä Maalahden kirkonarkistosta rovasti J. V. Fontell; suullisista ja kirjallisista lisistä olen kiitollisuuden velassa seuraaville vanhoille tovereille ja ystäville: Erkki Almberg, G. Durchman, A. Gallén-Kallela, Onni Lindebäck, Albert Nordman, Ludv. Unggren, Emil Vikström ja Knut Åkesson, joista varsinkin viimemainittu on Vaasan entisten olojen tuntija.

Viiteselitykset:

[1] "Tuossa tulee rovastin yhdeksät".

[2] Suomalaisen teatterin historiassa, I s. 125, olen kertonut kuinka tämä yhteistyö pohjalaisten naisten ja ylioppilasten kanssa välillisesti johti siihen yritykseen, jonka tulos oli Kiven Lean esittäminen 10 p. toukok. 1869 — suomalaisen näyttämön alku.

[3] Lause kuului ruotsiksi: "Kånka Calamnius!"

[4] Itse asiassa oli suuri osa suomenmielisiä poissa vihkiäisjuhlasta, joka vietettiin 26 p. marraskuuta, mutta ei suinkaan minkään yhteisen päätöksen johdosta.

[5] Snellmanilla tietääkseni ei ollut tapana "juoda veljenmaljaa" nuorempien pohjalaisten kanssa; minua hän sinutteli "sukulaisena". Jo kun ensikerran, "keltanokkana", kävin hänen luonaan, muistaakseni kutsumassa häntä johonkin osakunnan juhlaan, hän kuultuaan nimeni muisteli tavanneensa vanhempani Pohjanmaalla sekä että äitini oli omaa sukua Snellman. Sen johdosta hän käski minua sanomaan häntä sedäksi, lisäten hymyillen jotakin pohjalaisten keskinäisestä sukulaisuudesta ja sukulaisrakkaudesta.

[6] Tuli alkoi myöhään illalla 4 p. syysk. 1827. Ennenkuin Snellman ryhtyi pelastustyöhönsä hän oli pistäytynyt nti Saara Wacklinin luokse, joka paraikaa söi illallista oppilaittensa kanssa. Kun Snellman oli rauhalliselle neidelle sanonut, että tulipalo uhkasi koko kaupunkia, oli hän saanut vastaukseksi: "Sinä nyt aina olet niin viisas olevinasi". (Joukah. XI. A. H. Snellman-Virkkunen, Saara Elisabet Wacklin).

[7] Turun palosta kuulin kerran J. Ph. Palméninkin kertovan, mutta siitä muistan vain sen että hän kuvasi tuomiokirkon palon alkaneen niin, että pieniä liekkejä niinkuin mitäkin välkkyviä kieliä oli siellä täällä pistänyt esiin ja näyttänyt ikäänkuin hyppivän rakennuksen katolla. Sitä hän oli katsellut toiselta puolen jokea.

[8] Viktor Lounasmaan isä.

[9] Täydentääkseni Snellmanin klassillista kuvausta liitän siihen mitä Emil Nervander muistaa lisäksi kuulleensa. Paitsi kirjoja ja maitoastiaa kuului salin kalustoon kapsäkki. Cygnaeuksen äidillä, piispanrouva Cygnaeuksella, oli tapana varustaa poikansa hyvillä, hienoille paidoilla. Toverit, jotka olivat kehnommin varustetut, käyttivät hyväkseen tilaisuutta ja ottivat, kun tarpeen oli, puhtaita paitoja Cygnaeuksen kapsäkistä ja panivat sijaan omansa, jotka eivät olleet puhtaita eikä aina edes eheitä. Kun Fredrik sitte tuli kotia, hänen äitinsä ihmeekseen ei kapsäkistä löytänyt ainoatakaan sinne panemaansa paitaa, vaan niiden sijasta kummallisen kokoelman likaisia, repaleisia paitoja, kaikki eri kokoa!

[10] "Koska asian laadun tähden osakunnan tuomiolla, jos jotkut sen jäsenistä huomattaisiin olleen osallisena puheenaolevassa epäjärjestyksessä, ei voi olla mitään merkitystä, niin" — —.

[11] "Päätös" tapahtui edellisenä iltana, kun Otto Donner, K. A. Castrén, Rob. Castrén, minä ja pari muutakin sattumalta tapasimme toisemme postikonttorin edustalla. Meistä kaikista Donner yksin ei tiennyt seuraavan päivän kokouksesta, vaikka hänen ylioppilaskunnan puheenjohtajana olisi pitänyt ensi kädessä saada tieto. Siinä nyt arveltiin välttämättömäksi edeltäkäsin tuumia menettelytapaa ja sovittiin että meeting oli pidettävä.

[12] Tämä tarkottanee sitä, että ylioppilaat eivät olleet ottaneet tervehtiäkseen häntä kadulla — niinkuin paroni von Kothen sijaiskansleriksi tultuaan oli toivonut ja vaatinut. Hänelle oli selitetty, että Suomessa ainoastaan ne, jotka ovat keskenään persoonallisessa tuttavuudessa, tervehtivät toisiaan; mutta käsitystavaltaan venäläistyneenä hän ei selitystä hyväksynyt, joskaan hän ei voinut toimeenpanna "reformia" kohteliaisuudessa.

[13] Toverini tässä laatuaan yksinäisessä julkisessa tutkinnossa olivat. K. A. Castrén, K. J. Herrgård, Torsten Aminoff, Elis Furuhjelm ja Axel Borenius (Lähteenkorva).

[14] Neiti Lydia Lagus.

[15] Sallittakoon tekijän tehdä pieni muistutus sine ira & studio. Juhlapuheelle olisi kieltämättä eduksi ollut, jos tämä loppuosa olisi ollut lyhempi, vähemmän pakottava. "Kiitollisuudesta" Ruotsia kohtaan on viime aikoina niin paljon väitelty sanomalehtikiistoissamme, että juhlapuhe palautti nämät mieleen — levitti "polemiikin" käryä. Kiitollisuus on hyvä avu, eikä sitä puuttunekaan; mutta ei siitä eletä. Kansallinen itsetunto on vähintään yhtä tarpeellinen kansakunnalle, jolla on aikomus elää.

[16] Juhlaa varten oli Savonlinnaan kutsuttu Schneevoigtin orkesteri Viipurista sekä se ruotsalainen torvisoittokunta, jota tänä kesänä on saatu kuulla Turussa ja Helsingissä.

[17] Rovasti Kaarle Benjamin Ståhlberg (k. 1866) oli naimisissa Hedvig Gustava Cajanin (k. 1858) — Johanna Castrénin sisaren kanssa.

[18] Pikkutietoja Kaarlo Castrénin olosta Kälviällä ja Kokkolan koulussa, hänen sedästään ja sedän perheestä tavataan Tyko Hagmanin tänä vuonna ilmestyneissä muistelmissa "Elämäni lapsuus".

[19] Varhemminkin Castrén oli osottanut mieltymystä historiallisiin aineisiin. Kokkolan koulussa hän näet kirjoitti Kajaanin linnan raunioista, kun kerran oppilaat saivat vapaasti valita aineensa.

[20] Arvostelijan sanat viittaavat kirjan esipuheen alkuun, jossa Castrén osottaa kuinka järkevästi ja miehekkään kypsyneesti hän käsitti muistelmien merkityksen: "Harvoin alhaisen sotilaan ansio tulee tai voikaan tulla historian palstoihin, ja maamiehen pyrinnöt vielä harvemmin. Yhtäkaikki ne kumpikin, ja varsinkin jälkimäiset, ovat kumoomattomia todistuksia kansan hiljaisesta taistelusta olonsa ja elonsa tähden, ovat etenkin tässä ikimuistettavassa urosnäyttelyssä liikuttavia ja välttämättömiä välikuvauksia. Siveydellisessäkin suhteessa näyttää jokapäiväistenkin tapahtumien kertominen olevan yhtä painavasta merkityksestä kuin koskaan valtahistoriat, kun itsensä varjelemisen into, rakkaus entiseen hallitukseen ja isänmaanrakkaus synnytti nämä rienteet, jotka alati ovat olevat sitä lähempänä rahvasta, kuin ovat rahvaasta saaneet syntynsä. Jos asiaa katsoo sillä silmällä, eivät kertomat rahvaan sotarienteistä suurin tarvitsekaan muuta puolustusta, ja samassa näidenkin muistelmien ilmestymisen oikeus myönnetään."

[21] Eräästä kirjekonseptista näkyy, että Z. Topelius oli ruotsinmaalaiselle kustantajalleen, Albert Bonnierille Tukholmassa, suositellut Castrénin sotakuvauksia painettavaksi, ja näyttää tekijä saaneenkin edullisen tarjouksen. Castrén on kiitollinen siitä, sanoo aikovansa jouluksi (1871; kirje on näet päivätty sinä vuonna 8 p. maalisk.) parantaa kirjoitukset ja ensin julkaista ne suomenkielellä. Bonnier saisi kyllä painattaa ruotsalaisen painoksen, mutta olisi se laskettava kirjakauppaan kolme kuukautta myöhemmin, niin ettei se tekisi haittaa suomalaiselle painokselle. Valitettavasti Castrénin työvoiman heikkeneminen esti häntä toteuttamasta tätä niinkuin monta muuta tuumaansa. — Kirjealustelma on Valtioarkistossa, jossa Castrénin historialliset käsikirjoitukset ja kokoelmat säilytetään.

[22] Kertomus ilmestyi sittemmin myöskin eri kirjana Holmin kustannuksella ja on kolmannenkin kerran painettu julkaisussa: "Berättelser från Finland af Emlekyl". Turussa 1877. Esipuheessa Nervander kertoo novellin synnyn niinkuin tekstissä mainitaan. Suomennettuna kuuluu se aikoinaan painetun A. J. Malmgrenin toimesta Turun Sanomissa. —

Novellissa mainittujen varakkaitten talojen isännät sanotaan olleen n.s. suurta sukua. Muistan Castrénin usein puhuneen "suuresta suvusta" pitäjissä Oulun eteläpuolella. Nimityksellä tarkotetaan erinäisiä rikkaita talonpoikaisperheitä, joilla kyllä ei ole yhteistä sukunimeä, mutta jotka kuitenkin vanhastaan katsovat itsensä kuuluvaksi johonkin erityiseen heimoon eli säätyyn. Nämä perheet muodostavat jonkunlaisen talonpoikaisaateliston, jonka etevämmyys näyttää perustuvan sekä sukuun että varallisuuteen. Vasta verraten myöhään oli naimisliittoja syntynyt jonkun suureen sukuun kuuluvan ja vähemmän mainehikkaasta perheestä lähteneen välillä. Mistä ja miltä ajoilta suku on peräisin on vaikea sanoa — Pirkkalaisistako? vai esihistoriallisten taistelujen ajoilta? —

[23] Ks. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Pöytäkirjat I. 1870—75. Helsinki 1909.

[24] Ks. "Naukujaiset 1871" tässä kokoelmassa.

[25] Eräästä Carl von Bergenin kirjeestä näkyy, että Castrén Tukholmassa oli tutustunut tähän kirjailijaan. Heidän kesken oli ollut puhetta kirjoituksesta, jossa Castrén Bergenin toimittamaa aikakauskirjaa, Framtiden'ia, varten esittäisi suomalaisen kansallisuusharrastuksen kehityksen ja päämäärän. Kirjeessä, lokakuun 1 p:ltä, Bergen muistuttaa Castrénia lupauksesta ja viittailee, mihin tapaan kirjoitus oli laadittava. Valitettavasti Castrénin terveys jo oli niin huonontunut, ettei hän jaksanut ryhtyä tehtävään, vaan luovutti sen Kaarlo Bergbomille. Bergbomin kirjoitus taasen valmistui niin myöhään, ettei se enää saanut tilaa aikakauskirjassa, joka vuoden lopulla lakkasi ilmestymästä, ja on se hävinnyt teille tietymättömille.

[26] Yksikerroksinen puurakennus samalla paikalla, missä Catanin nykyinen komea talo sijaitsee. Kahvilaan oli sisäänkäytävä kadulta, mutta Morgonbladetin toimistoon mentiin pihan puolelta.

[27] Veli oli aikeissa perustaa ja lienee perustanutkin lakiasiain toimiston Ouluun.

[28] Tässä nähtävä Rosenbergin kuva (pyylevä ukko) on kenties ainoa alkuperäinen, se on elävän mallin mukaan tehty. Joku hänen kirjurinsa on sen piirustanut. Taiteellista arvoa kuvalla ei ole, mutta antaahan se sentään käsitystä ukon ulkonäöstä. Alkukuvan omistaja on hovioikeudenneuvos Knut Åkesson Vaasassa.

[29] Anrepin mukaan (Sv. Adelns ättartaflor) P. H. Aurivilliuksen isä oli henkilääkäri ja Upsalan yliopiston professori Samuel Aurivillius ja äiti Margareta Rosén von Rosenstein. Jälkimäisen isä, henkilääkäri ja professori Nils Rosén von Rosenstein, otti tyttärensä lapset omiksi ja antoi niille aatelisen nimensä.

[30] Hovioikeudenseppä Johan Spångberg oli kaksi kertaa naimisissa, ensiksi Sara Kristina Strömbomin ja toiseksi (1781) Anna Kaisa Elgströmin kanssa. Edellinen, Anna Beatan äiti, oli luultavasti miehensä kanssa Ruotsista tullut, sillä Strömbom nimi on 1700-luvulla Vaasassa muutoin tuntematon. Tästä päättäen oli Anna Beata puhdasta ruotsinmaalaista alkuperää, ja on siis puhe että hän oli alkuaan Maalahdella kotoisin ja että Rosenbergkin oli siellä syntynyt (niinkuin esim. Kr. Svanljung väittää Åbo Underrättelserissä 1873 29/1), kokonaan tuulesta temmattu. Anna Beata Spångbergia sanotaan kirjoissa däja'ksi, joka sana nykyään merkitsee karjakko, mutta aikaisemmin merkitsi taloudenhoitajatar maalla (hushållerska på landet).

[31] Rosenbergin hämmästyttävän varhainen astuminen valtion virkaan antaa aihetta olettaa, että hänen edukseen käytettiin keinoa, joka muinoin ei näy olleen aivan tavaton, se on hän tehtiin yksinkertaisesti vanhemmaksi kun hän todellisuudessa oli. Ettei tämä olettamus ole kokonaan perusteeton näkyy siitä, että kun Rosenberg, asuttuaan, ennen Nurmossa ja Ilmajoella, 6/9 1816 vasta nimitettynä v.t. kihlakunnankirjurina muutti Lapualle, merkittiin hän kirkonkirjaan syntyneeksi 1795, siis kolme vuotta vanhemmaksi kuin oli. Vai tapahtuiko tämä pikku väärennys ehkä sentähden, että hän olisi ollut sopivampi naimisliittoa rakentamaan? Rosenberg on näet jo Lapualla, josta hän 19/10 1819 muutti Mustasaareen, nainut Katarina Kristina Kaskaan, joka mainitaan alempana tekstissä. Varmaa tietoa asiasta on kenties saatavissa Vaasan lääninkanslian arkistosta.

[32] C. G. Estlander kertoo Joukahaisessa XI (Ett minne från krigssommarn 1853) kuinka Rosenberg puhui kansan puolesta, kun paroni K. von Kothen Kristiinankaupungissa ensikerran Lapväärtin ja Närpiön talonpoikain kanssa neuvotteli ruotulaitoksen uudistamisesta.

[33] Luotettavaa selvitystä Liisa Varalan eli Tavastin alkuperästä näyttää olevan mahdoton saada, syystä että Pirttikylän kirkonkirjat paloivat 1868.

[34] "Sakotettu haukkumasanoista ja pahasta tottumuksesta johtuvasta kiroilemisesta". Sitä paitsi hänelle pari vuotta ennen kuolemaansa syntyi vielä kolmaskin avioton lapsi (Karl Viktor 7/3 1852). — Kuvaavana piirteenä mainittakoon, että Rosenberginkin äidin, ylempänä mainitun Anna Beata Spångbergin osalle on kirkonkirjaan merkitty samanlainen sakotusmeriitti!

[35] Vaikka toinen puoli Rosenbergin hoitamaa kihlakuntaa oli suomenkielinen, oli hänen oma suomenkielentaitonsa puutteellinen. Sen näkee muutamista kirjenäytteistä, jotka Kr. Svanljung on julkaissut Å. U:ssä (29/1 1874). Luultavasti hänen "kyökkisuomeansa" kuitenkin ymmärrettiin aikana, jolloin herroilta harvoin parempaa kuultiin.

[36] Kirjoitus Raastuvanoikeuteen, jossa Rosenberg vaatii Viklundin erottamista holhoojatoimesta.

[37] Koska kertomassani sukuhistoriassa aina vaan on kysymys aviottomista lapsista, en malta olla mainitsematta kaiken lisäksi, että Antell kerran — joko isänsä antamien tarkempien tietojen mukaan taikka vallattomuudessaan — sanoi olevansa seitsemännessä polvessa avioton, "mutta", hän jatkoi, "minä olen oleva viimeinen". — Huomattava on kuitenkin, että tämä puhe useamman kuin kahden polven aviottomuudesta on epäiltävä. Anrepin mukaan oli Rosenbergin isä järjestyksessä viides professori Aurivilliuksen lapsia, joten on vaikea olettaa, että hän olisi ollut avioton.

[38] Palatessaan Isojoelta Antell toi muassaan mehiläishaukan munan, jonka hän antoi ystävälleen Onni Lindebäckille ja joka tällä on vieläkin tallella. Luultavasti 10-vuotias poika oli itse kiivennyt puuhun ottaakseen munan pesästä.

[39] Seutu oli kaupungin pohjoisin osa, ja sen vuoksi Rosenberg on merkinnyt erään Kr. Svanljungille osottamansa kirjeen: "Gubben på norra udden", (ukko pohjoisella niemellä).

[40] Soittokunta on valokuvattu 29 p. huhtik. 1865. Antell on puettu lukiolais-univormunuttuun — sinistä verkaa, musta samettikaulus, lyyryn koristamat kullatut napit.

[41] Rosenberg oli testamentissaan määrännyt, että lainanottajilta ei saisi oikeuden kautta vaatia velkojen maksamista, niin kauan kuin he säännöllisesti suorittivat korkonsa.

[42] Otto Vallenius kirjoittaa Antellin Parisissa kertoneen, että hänellä ei ollut mitään alkukuvaa, ei valokuvaa eikä piirustusta, tarjottavana taiteilijalle ohjeeksi; kumminkin hän mairittelemalla oli saanut Löfgrenin ryhtymään työhön, ja oli muotokuva sitte maalattu suullisten osotusten mukaan ja tullut erinomaisen näköiseksi (!) — Todellisuudessa Löfgrenin tekemä muotokuva (merk. 1875) on maalattu Alexandra Såltinin tekemän muotokuvan (merk. 1874) mukaan, niinkuin jokainen voi todeta vertaamalla toisiinsa näitä kuvia, jotka molemmat nykyään ovat Ateneumissa. Rva Såltin on, kysymykseni johdosta, hyväntahtoisesti ilmottanut, että hän, Antellin pyynnöstä, oli tehnyt lyijykynäpiirustuksen vainajasta ennenkuin ruumisarkku suljettiin ja myöhemmin sen mukaan maalannut muotokuvan. Näin siis on selitettävissä, että Löfgrenin maalaama muotokuva on niin yksilöllinen ja, mikäli minäkin muistan, Rosenbergin näköinen.

[43] Hammerin (alkuaan juveliseppä) äärettömän rikkaitten kokoelmien synty 1850- ja 60-luvuilla on vain siten selitettävissä, että Ruotsissa silloin ei vielä osattu panna arvoa vanhoihin taide- ja taideteollisuusesineisiin. Monen miljoonan arvoiset kokoelmat, se on koko "museo", myytiin 1890-luvulla huutokaupalla Kölnissä, ja ainoastaan verraten vähäinen osa voitiin ostamalla pelastaa Ruotsille.

[44] Ohimennen huomautan, että Antellin kirjeet Bukowskille epäilemättä antaisivat tärkeitä lisiä hänen elämäkertaansa, mutta viime keväänä minä turhaan niitä tiedustelin. Eräs jo Bukowskin eläessä "Bukowskin taidekaupassa" toiminut henkilö muistaa ihan varmaan, että t:ri Hazelius Antellin kuoleman jälkeen pyysi ja saikin kirjeet Bukowskilta, mutta kuitenkaan niitä ei löydetty "Pohjoismaisen museon" arkistosta, jossa Hazeliuksen kirjalliset perut säilytetään.

[45] Näin mainittiin yleisesti muistosanoissa Antellin kuoleman jälkeen, mutta 10,000:n sijasta lienee oikeammin sanoa noin 7,000. Pari vuotta ennen kuolemaansa antoi Antell, tuntemattomasta syystä, Bukowskin (ilmottamatta omistajan nimeä) huutokaupalla Tukholmassa myydä muut mitalit paitsi Kustaa II Adolfin ja Maria Eleonoran. Myöhemmin on kokoelmaa tässä kohden jälleen täydennetty.

[46] Tämä muotokuva, paras ja näköisin mitä Antellista on olemassa, maalattiin kyllä Quai Voltairen varrella, mutta työhuone oli siellä aivan samoin sisustettu kuin Avenue d'Antinin varrella.

[47] Todistaakseni että muutkin, jotka tunsivat Antellin hänen nuoruudestaan saakka, arvostelevat häntä samoin, otan eräästä G. Durchmanin kirjeestä sanat: "Hän oli avulias ja vieraanvarainen."

[48] Hän ei liikkunut Parisissa kukkaro täynnä; kerran hän minulta lainasi 100 frangia, kun hänen rahansa kesken loppuivat, ja maksoi seuraavana päivänä Monacon ruhtinaskunnan 100 frangin kultarahalla. Kumminkin hän sanoi, että hänellä odottamatonta hätää varten aina oli liivin sisäpuolelle ommeltuna 1000 frangin seteli. — Kotona hänellä oli 500 frangin kultataskukello, mutta ulkona kävellessä taikka ainakin matkoilla Antell käytti nikkelikuorista kelloa. Niinkuin näkyy, ovat säästäväisyys ja varovaisuus läheistä sukua.

[49] Kurtén kertoi François'n sanoneen, että Antell kuolinvuoteellaan oli luvannut hänelle 10,000 frangia perinnöksi. Kun testamentissa ei asiaa mainittu, oli Kurtén kahden vaiheilla mitä tehdä, varsinkin kun todistajia ei ollut. Kumminkin luulen François'n lopulta saaneen tuon summan.

End of Project Gutenberg's Muoto- ja muistikuvia I, by Eliel Aspelin-Haapkylä