Muoto- ja muistikuvia II

by Eliel Aspelin-Haapkylä

ANTTI JALAVA

Antti Jalava.[24]

s. 18/7 1846 k. 3/7 1909.

Heinäkuun viidentenä, laulun pyhittämänä, kuolemaan uskollisen isänmaanrakkauden juhlapäivänä, luonnon kukoistaessa, lintujen viserrellessä laskettiin Antti Jalavan maalliset jäännökset haudan lepoon. Toimitus puheineen, lauluineen, omaisten hillitty suru ja ystävien kaihomieli, sydämestä puhjenneet jäähyväissanat haudan muuttuessa kukkakummuksi — kaikki suli eheäksi, lempeäksi tunnelmaksi; mutta niin että tietoisuus säilyi kuoleman vakavuudesta, sitä kohtaan kun tyynenä astuu vain se, joka niinkuin vainaja on taistellut hyvän taistelun ja kestänyt elämän harhat ja kärsimykset luopumatta ijäisyydentoivostaan.

Mutta elämä käy menoaan hautojen ylitse, ja tässä olisi nyt nuoremmille ja etäämmille ainakin ääripiirtein esiin luotava poismenneen kuva. Koetan sen tehdä, mielellänikin koetan, vaikka tunnustan, että tehtävä on vaikea. Sillä mitä enemmän sitä ajattelen, sitä selvemmäksi minulle käy kuinka paljon Antti Jalava erosi tavallisuudesta. Että niin oli laita, todistaa yksistään hänen elämäntyönsä laatu, sen ihmeellinen monipuolisuus. Onhan työnjaon tarkoituksenmukaisuus ja välttämättömyyskin ihmisellisessä yhteiselämässä tietopuolisesti ja käytännöllisesti niin oikeaksi osotettu, että syystä moititaan niitä, jotka "sekaantuvat kaikkeen", tahtovat olla kaikkialla mukana ja siten hajottavat voimansa. Antaudu yhdelle määrätylle alalle, joka on lahjojesi ja kykysi mukainen — niin elämänkokenut vanhempi mies neuvoo nuorukaista —, pane kaikki alttiiksi valitsemasi päämäärän saavuttamiseksi, ja työsi on tuottava arvokkaita, pysyviä tuloksia. Ja neuvo on kieltämättä viisas; mutta muistettakoon, ettei ole sääntöä poikkeuksetta. Antti Jalava oli poikkeus säännöstä — hän toimi monella alalla, eikä millään turhaan, tuloksettomasti. Kumminkin on kohta lisättävä, että hänen monipuolinen työnsä epäilemättä tuli niin hedelmälliseksi sentähden, että kaikilla hänen harrastuksillaan oli yksi ainoa perustus, palava isänmaanrakkaus. Siinä oli hänen innostuksensa alku ja loppu, siinä hänen elämänsä paatos, siinä se voimalähde, joka teki että monipuolisuudessa sittenkin oli yhtenäisyyttä ja että, niinkuin sanoin, työ ei tyhjään rauennut.

Oliko Antti Jalava kodistaan, maalaispappilasta, saanut paitsi jo mainittua, sydämen pohjassa säilyttämäänsä, ijäisyydentoivoa sekä luonteensa pääpiirteitä, suoruutta, totuudenrakkautta, ihmisystävyyttä ja vaatimattomuutta, myöskin tietoisuuden elämänsä tehtävästä, velvollisuudesta työskennellä kansansa, suomalaisen kansansa hyväksi, sitä en tiedä, mutta varmana saattaa pitää, että se hänelle oikein selveni vasta hänen yliopistoaikanaan. Antti Jalava oli länsisuomalainen, mutta toveriensa A. V. Jahnssonin, Oskar af Heurlinin ja K. F. Wahlströmin kanssa hän tutustui varhain siihen innokkaitten suomenmielisten, J. V. Snellmanin oppilaitten piiriin, joista useimmat olivat pohjalaisia, mutta joihin länsisuomalaisista oli ennen liittynyt ainakin F. V. Rothsten. Tässä piirissä länsisuomalaisia yleiseen ei pidetty suuressa arvossa, heiltä puuttui — semmoinen oli käsitys — vakaumuksen lujuutta, he olivat muka vapaamielisiä ja tasapuolisia ja osasivat tunnustaa niin suomalaisuuden kuin ruotsalaisuuden oikeutusta, mutta kun ratkaisu ei ollut vältettävissä, silloin he aina kallistuivat jälkimäisen puolelle. Jalavaa pidettiin kyllä "pohjalaisen veroisena", mutta usein häntä leikillä härnäiltiin hänen länsisuomalaisuudestaan, ja kun hän palasi kotoa, Maskusta, oli tapana tiedustella uutisia "Turkinmaalta". Ei sillä kuitenkaan pahaa tarkoitettu eikä hän sitä pahaksi pannut, sillä hänestäkin oli Turku suomalaisuuteen nähden Turkinmaa, se on jotain sinnepäin kuin "pimein Afrikka" nykyisen sanontatavan mukaan. Ja hän jäi kun jäikin siihen toveripiiriin, jossa hän pian oli ensimäisiä miehiä.

Jos Antti Jalava olisi valinnut tiedemiehen uran, niin olisi hänestä arvatenkin tullut suomalaisen kielitieteen tutkija. Siinä aineessa hän näet opintovuosinaan hankki itselleen perusteellisimmat tiedot, joita hän ei ainoastaan pitänyt voimassa, vaan yhä kartutti, niin että häntä aina katsottiin asiantuntijaksi sillä alalla ja semmoisena käytettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa ja muutenkin sekä julkisesti että yksityisesti. Mutta hän ei ollut luotu tiedemiehen yksinäistä kammiota varten; julkisessa ja käytännöllisessä elämässä hänet oli kutsuttu tietojaan ja kykyään käyttämään. Niinollen hän tuli koulunopettajaksi, sanomalehtimieheksi, kirjailijaksi ja suomenkielen kääntäjäksi senaatissa, eikä ole helppo sanoa missä toimessa hän oli parhaimmin paikallaan, sillä niin toisessa kuin toisessakin hän oli itsenäinen, uutta henkeä, uusia muotoja harrastava.

Ja mihin Antti Jalava ryhtyi, siitä hän ei enää luopunut. Että hän pysyi kielenkääntäjävirassaan kuolemaansa saakka, 33 vuotta, ei ole niinkään outoa; mutta oudompaa lienee, että hän oltuaan ainoastaan puolentoista vuotta (1868—69) Uuden Suomettaren päätoimittaja ei koskaan lakannut mitä tehokkaimmalla tavalla avustamasta lehteä, ja että hän kymmenvuotisen (1868—78) varsinaisen koulutoimensa jälkeen viimeiseen asti, jopa enimmän aikaa ilmaiseksi, yliopiston lehtorina antoi opetusta unkarinkielessä.

Unkari! Niin, unkarinkielessä ja kaikessa, joka Unkaria koski, siinä Antti Jalavalla kumminkin oli erikoisala, jolla hänellä ei kilpailijaa ollut. Ennenkuin hän 1875 ensi kerran kävi Unkarissa, oli tieto ja tunto suomalaisten ja magyarein heimolaisuudesta vasta alulla. Kielitieteilijät olivat kyllä todistaneet unkarin ja suomenkielen sukulaisuuden, Budenzin vaikutuksesta oli Budapestin yliopistossa ruvettu harrastamaan suomenkielen oppimista, mutta meillä oltiin vähemmän edistyneitä. Oskar Blomstedt, ensimäinen unkarinkielen dosentti yliopistossamme, oli nimittäin kuollut (1871), ennenkuin oli ennättänyt mainittavaa aikaansaada. Antti Jalavan ansioksi on luettava, että asiat nyt ovat toisin. Hänen sisältörikas, pirteästi kirjoitettu teoksensa Unkarin maa ja kansa (1876), joka likimaille 400:lla sivulla antaa mitä monipuolisimpia tietoja Unkarin entisyydestä ja nykyisyydestä, loi yleisössä perustukset heimolaistunnolle, ja sen jälkeen Antti Jalava on koko ikänsä yhä uusilla kirjoilla ja sanomalehtikirjoituksilla ylläpitänyt ja jatkanut silloin alkamaansa työtä, heimokansojen lähentämistä toisiinsa. Samaa tarkoitusta varten hän, opittuaan täydellisesti heimokansan kielen, yhdessä J. Szinnyein kanssa, kun tämä 1879—80 oleskeli Helsingissä, kirjoitti unkarin kieliopin suomalaisia varten, ja sen avulla hän sitten, niinkuin jo on mainittu, yliopistossa on tätä kieltä opettanut, osaten suurella opettajakyvyllään ja innostuksellaan koota vapaaehtoisia oppilaita ympärilleen.[25]

Mikä se oli, joka sai Antti Jalavan tälle erikoisalalleen, mikä se oli, joka sai hänet uhraamaan niin paljon ulkonaisesti palkatonta työtä tehdäkseen Unkarin ja sen kielen meillä tunnetuksi, se näkyy hänen yllämainitun kirjansa lämpimistä loppusanoista. Otamme niistä seuraavat:

(Viitattuaan Unkarin historiaan hän jatkaa:) "Tämä kaikki todistaa, että unkarilaisissa löytyy henkistä voimaa ja jäntevyyttä, kansallista itsetuntoa ja valtiollista kykyä enemmän kuin monessa muussa kansassa. Se todistaa myöskin, että tuo 'turanilainen' kansanheimo, jolta muutamat rikkiviisaat ja ylpeät kirjailijat ovat tahtoneet riistää kaiken kyvyn korkeampaan sivistykseen ja edistykseen, voipi siinä kohdin aivan hyvin vetää vertoja millekä sivistyksen yksinoikeudella muka varustetulle arjalaiselle kansakunnalle hyvänsä."

"Meillä suomalaisilla on sentähden aivan paljon oppimista unkarilaisilta. Me olemme kyllä mekin käyneet kovan onnen koulua ja yltäkyllin saaneet kärsiä vastuksia ja onnettomuuksia, jottemme siis suinkaan ole siinä suhteessa kokemattomia. Mutta meillä voi sentään vieläkin olla paljon opittavaa tuon vaikean taidon suhteen seisoa kukistamatonna kovan onnen päivinä, erittäinkin valtiollisessa katsannossa. Unkarilaisten käytös niinä kahtena vuosikymmenenä, jotka seurasivat vuotta 1848, on meille aina ylevänä esimerkkinä siitä, miten valtiollista oikeuttaan ja vapauttaan on suojeleminen ja niiden edestä taisteleminen, olkoonpa asema kuinka synkkä ja kamala tahansa. Vielä suuremmassa määrässä voimme ottaa unkarilaisia esikuvaksemme tulisen isänmaanrakkauden sekä kansallisen itsetunnon ja sen kaikenpuolisen kehittämisen suhteen. Kuinka kaukana olemme tässä kohden heidän jälessänsä! Heitetyt keskelle vieraita ja vihollisia sekä heitä kahta vertaa lukuisampia kansanheimoja ovat unkarilaiset ymmärtäneet ei ainoastaan suojella omaa kansallisuuttaan, vaan vieläpä hankkia sille ylivallankin kaikkien noiden muiden yli. Me sitä vastoin olemme yhä vielä, niinkuin vuosisatoja takaisin, siinä alentavassa tilassa, että annamme pienen, ei seitsemättä osaakaan meistä tekevän muukalaisen kansallisuuden sortaa meitä ja julkisesti polkea pyhimpiä kansallisia oikeuksiamme jalkainsa alle. Häpeän puna nousee tätä ajatellessa jokaisen suomalaisen otsalle, jonka rinnassa edes vähäisen löytää kansallista itsenäisyyden-tuntoa." —

Onko tähän mitään lisättävää, eikö sanat kuvaa kirjoittajaa![26]

En ole vielä maininnut kaikkia eri aloja, joille Antti Jalavan mielenkiinto ja toiminta ulottui, mutta arvaan että lukija nyt jo kysyy, mistä hän sitte sai aikaa kaikkeen, semminkin kun hän tunnetusti oli erinomaisen tarkka ja täsmällinen töissään ja toimissaan? Siihen on vaikea vastata muuten kuin viittaamalla hänen ihmeelliseen kykyynsä voida vitkastelematta käydä tehtäväänsä käsiksi ja samalla aikaa pitää tulessa ja takoa monta rautaa. Voin tämän todistaa hänen omilla sanoillaan.

Tultuaan kielenkääntäjäksi senaattiin 1876 hän 20 p. huhtik. alkoi kirjoittaa minulle, joka silloin olin ulkomailla, kirjettä, joka useiden lykkäysten jälkeen valmistui toukokuulla. Kirje oli päivätty "Keis. Suomen senaatissa" ja alkaa näin: "Niinkuin ylläseisovasta näet, olen minäkin jo joutunut niitten lukuun, jotka käyttävät virkatuntejansa yksityisiin toimiin. Minun on määrä joka päivä olla yksi tunti (12—1) senaatissa, vaikkei minulla siellä ole juuri mitään tekemistä, sillä varsinainen työni on tietysti kotityötä." Sen jälkeen hän selittää, miksi kirjeen laadinta on myöhästynyt ja syyttää työn paljoutta. — "Ajatteleppas, veikkoseni, 1:o translatorin-virkani, joka vie hiiden paljo aikaa, sillä paitsi tavallisia asetuksia ovat vielä keis. ehdotukset tulevia valtiopäiviä varten suomennettavat, 2:o kirjapainon hoito, joka tätä nykyä on ilkeintä ilkeimpää, sillä latojat viftaavat kuin hullut; 3:o tuntia normaalikoulussa, naiskoulussa ja naisakatemiassa; 4:o Meurmanin ranskalaisen sanakirjan manuskriptin läpikäyminen ja korrehtuurin lukeminen; 5:o artikkelien kirjoittaminen Uuteen Suomettareen; 6:o suomalaisessa oopperassa käyminen — ja — ja, mutta pelkään sinun jo kyllästyneen."

Sillä tavoin hän yht'aikaa teki monen miehen työn ja kyhäsi siinä välissä koko (ei posti- vaan kirjoitus-) arkin pituisen kirjeen täynnä vakavaa ja pilaa yleisistä ja yksityisistä oloista ja henkilöistä, lisäten lopuksi: "Mitä itseeni tulee, niin olen minä yhtä hauska ja iloinen poika kuin ennenkin". —

Yllämainittuihin "momentteihin" lisättäköön, että kirjapaino, jota Antti Jalava kauan aikaa hoiti, oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran nimellä tunnettu. Siinä hän saavutti sen kokemuksen, jonka johdosta hänelle myöhemmin uskottiin senaatin kirjapainon hoito, jota hän piti käsissään kuolemaansa asti. Meurmanin sanakirjan tarkastus viittaa hänen töihinsä ja toimeensa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran puolesta ja hyväksi, joista hän ei myöskään luopunut ennen poismenoaan, ja vihdoin suomalaisessa oopperassa käyminen siihen kaikkeen, mitä hän on puuhannut ja vaikuttanut suomalaisen näyttämötaiteen eduksi. Tällä viimeiselläkin alalla oli Antti Jalavan toimi niin kestävä, ettei kukaan Kaarlo ja Emilie Bergbomin rinnalla ja yhdessä heidän kanssaan ole niin kauan ja niin väsymättä harrastanut tätä kulttuuriasiaa maassamme.

Totta tosiaan ei loppua näy, jos olisi kaikki lueteltava missä Antti Jalava oli mukana. Mainitsen toki vielä Kansanvalistusseuran, jonka johtokunnassa hän oli kymmeniä vuosia jäsenenä ja jolle hän on kirjoittanut useita teoksia, varsinkin Unkaria koskevia; mutta jääkööt muut seurat ja yhdistykset sikseen. Sillä saattaahan jo edellisen nojassa päättää, että missä suomalaista kulttuuria ja suomalaisuutta harrastettiin, siinä nähtiin Antti Jalavakin.

Koetan nyt huomioon saattaa erinäisiä Antti Jalavan luonnonlahjoja ja luonteenpiirteitä. — Kuinka hän oli kestävä ja johdonmukainen toiminnassaan, se näkyy jo edellisestä, siinä nimittäin että hän koko elämänsä pysyi uskollisena sille mihin hän kerran oli ryhtynyt. Tämä on sitä merkillisempi, kun hän oli niin virkeä ja nopea kaikessa työssä, kuulisi näet että työnteon helppous olisi houkutellut hänet aina uuteen ja uuteen, mutta hän ei rakastanut semmoista vaihtelua, joka olisi vienyt hänet pois outoon, hänen elämänpaatokselleen vieraaseen. Vaikka hän teki nopeasti työtä, tuli se kuitenkin hyvää, siitä oli takeena terve järki ja sukkela ajatuskyky. Kun hän oli pappissäädyn sihteerinä, kuuluu olleen tavallista, että pöytäkirja oli valmis kun istunto päättyi, niin että tarkistus voitiin kohta paikalla toimittaa. Tämä kyky nopeasti panna ajatuksensa paperille teki hänestä myöskin niin kelpo sanomalehtimiehen. Hän kyllä paljon korjaili kirjoitustansa, sitte kun hän oli sen kirjoittanut kuin tuulessa, mutta niin siitä syntyi sujuvaa, selvää, joka oli ei vain kirjanoppineen vaan kansanmiehenkin luettavaa. Mitä tulee kuuluisiin, Uuden Suomettaren yleisön rakastamiin Helsingin-kirjeisiin, joita hän säännöllisesti sepitti yhden viikossa viidentoista vuoden aikana — kestävyysnäyte, jolla lienee vertansa ainoastaan ranskalaisissa sanomalehtimiehissä — niin olivat ne luullakseni varhemmin pirteämpiä, tyylillisesti etevämpiä kuin myöhemmin. Että kehitys meni tähän suuntaan, riippui kuitenkin vähemmän tekijän käsitystavan muuttumisesta kuin tuosta loppumattomasta virallisesta kääntäjätyöstä, joka pakotti hänet täyttämään satoja arkkeja satojen perästä kuivan kuivalla esityksellä, jota ei mikään kielitaito tai -aisti voinut viehättäväksi sulattaa. Miten lieneekään, sisältävät "Matinkirjeet" niin paljo suomalaisuuden historiaa, että valikoima niitä kannattaisi tulla kirjanmuodossa julaistuksi. Olkoon että esitys on leikillistä taikka vakavaa, on Antti Jalavan Helsingin kirjeillä se verraton ansio, että ne ovat asiallisia ja todenperäisiä, ettei niissä ole tahallista vääristelyä taikka parjausta eikä ilkeää ivaa. Kun hän ei voinut olla purkamatta närkästystään vastustajia kohtaan, silloin tuntee sanoista rehellisen suomalaisen, jonka herkkä kansallinen itsetunto oli syvästi loukattu.

Samoin kuin kirjoittajan oli Antti Jalavalla puhujankin lahja. Hän puhui keveästi, sujuvasti, selvästi. Enemmän kuin kirjoittaessa käytti hän puhuessa leikillisiä, sukkelia käänteitä — sitaatteja Kivestä y.m. hupaisia lausetapoja, mutta pääsävel oli asiallisuuteen nojaava miehekäs tunne. Seuramiehenä Antti Jalavalla oli meillä suorastaan harvinaisia ominaisuuksia. Hänessä ei ollut ollenkaan tuota meissä suomalaisissa niin tavallista kankeutta, jörömäisyyttä, joka ilmaantuu vaitiolossa ja odotuksessa että meitä ensin puhutellaan. Antti Jalava puhutteli vapaasti, luonnollisesti, iloisesti tuttuja ja vieraita ja sai aina vilkkaan puhelun syntymään, sillä puheliaisuuden ohella hänellä oli toinenkin oikean seurustelun ehto — taito kuunnella muitten puhuvan. Tämänlaisena seuramiehenä ja vielä lisäksi kohteliaana, hienotunteisena, vakavuus ja leikillisyys vaihdellen huulilla, ystävällisyys silmissä, hän voitti suosiota ja ystävyyttä kaikkialla, niin kotimaassa kuin ulkomailla, niin ylhäisten kuin alhaisten, niin vanhojen kuin nuorten piirissä. Unkarissa esim. hän menestyi mainiosti ylimystenkin seurassa, ollessaan tulkkina talollissäädyssä hän sai monesta kansanmiehestä elinaikaisen ystävän, ylioppilasten ja yleensä nuorten, niin mies- kuin naispuolisten piireissä hän oli aina erittäin suosittu. Ja Antti Jalava oli herttainen, uskollinen ystävä. Sen todistaa muun muassa se ahkeruus, millä hän aina ylläpiti kirjeenvaihtoa useiden ulko- ja kotimaalaisten kanssa. Eivätkä hänen kirjeensä sisältäneet turhaa lavertelua tai tunteenpurkauksia — varsinkin ulkomaalaisille ystävilleen hän niissä antoi asiallisia, valaisevia tietoja meikäläisistä oloista, tietoja, jotka vastaanottajan julkaisemina levisivät laajalle. — Kun on puheena Antti Jalavan seurustelukyky ja -halu, en voi olla erittäin muistuttamatta Suomalaisesta teatterista. Niinkuin tiedetään, oli suurin osa näyttelijöistä kotoisin Helsingin ulkopuolelta ja sitäpaitsi yksinkertaisista, vaatimattomista oloista lähteneitä. Ei ole kumma, että monikin heistä täällä tunsi itsensä vieraaksi ja yksinäiseksi. Bergbom-sisarukset kehottivat sentähden tuttaviansa lähestymään heitä, puhuttelemaan ja seurustelemaan heidän kanssaan. Ei kukaan tässä kohden tyydyttänyt heidän toivomuksiaan niinkuin Antti Jalava. Hän yksin osasi tulla tutuksi kaikkien kanssa, osottaa kaikille vilpitöntä myötätuntoisuutta, tehdä heille tarvittaessa kaikenlaisia palveluksia, ja jos teatteriväki puolestaan piti hänestä, luottavaisesti kääntyi hänen puoleensa neuvonpyynnöillä, niin se tapahtui siinä tunnossa ettei heillä parempaa ystävää ja suosijaa ollut. Ja se oli totta. Sittenkin kun Antti Jalava oli luopunut lähes 30-vuotisesta jäsenyydestään teatterin johtokunnassa, hänet usein nähtiin teatterissa — tuossa rakkaassa kansallisessa taidelaitoksessa, jonka luomisessa hänkin oli ollut mukana.

Antti Jalavan virkeys ja iloisuus, joka vaikutti elähyttävästi muihinkin, ei kuitenkaan ollut niin tukevasti perustettu koko hänen olentoonsa kuin outo saattoi luulla. Hänen ruumiillinen terveytensä näet ei ollut lujinta laatua. Nuorempana, 1860-luvulla ja 1870-luvun alulla, hänen rintansa huolestutti — pelättiin ettei hän pitkäikäiseksi tulisi. Noudattamalla lääkärin määräämää elantojärjestystä vaara pääasiassa vältettiin; mutta jo toistakymmentä vuotta ennen kuolemaansa hän alkoi varsinkin ajoittain kärsiä yhä enenevästä hengenahdistuksesta. Sen lisäksi saattoi häntä aika ajoin vaivata jostakin ehkä perinnäisestä hermostonheikkoudesta johtuva mielenmasennus, jolloin hän vetäytyi erilleen toisten seurasta. Näin täytyi siis Antti Jalavankin kärsimyksillä maksaa elämänilonsa, joka kuitenkin oli niin viatonta laatua.

Lopuksi asettautuu vastattavaksi kysymys, mikä se oikeastaan oli, joka teki Antti Jalavan siksi tavallisuudesta eroavaksi merkkimieheksi, joka hän todellisuudessa oli ja jona hän muistossakin on elävä? Minusta vastaus ehdottomasti muodostuu tähän suuntaan, miten sanat muuten voivatkin vaihdella: suuret ovat hänen ansionsa suomenkielen ja erittäinkin virallisen kielemme kehittäjänä, yksinäinen laatuaan "sydämensä neron" työ sytyttää unkarilaisten ja suomalaisten keskinäiset heimolaistunteet, suuriarvoinen hänen sanomalehtimies- ja kirjailijatoimensa; mutta unohtumattomin hän on isänmaanrakkauden innostamana, kansallisen itsetiedon läpitunkemana Suomen kansan miehenä. Semmoisena miehenä, aina valppaana, aina valmiina panemaan voimansa, kykynsä, koko tarmonsa alttiiksi, kun kansallinen sivistys, kun kansallisen elämän edistys oli kyseessä, hänellä tuskin on meillä vertaa ollut. Semmoisena, se on kansalaisena, ja toiseksi myöskin jalona lämminsydämisenä ihmisenä Antti Jalava on aina esikuvaksi kelpaava. Oikein ja kauniisti runoilija huudahti hänen hautansa partaalla:

Niin kaunis elämä! Kuin satu saatu ajoilta, mailta, tätä paremmilta, elämä, jonka harvoin nähty laatu loi mieleen lämpöä kuin kesän ilta.

Niin täyteläs, niin altis, tunneherkkä, kaikelle sykkivä, mi hyvää, suurta — —

Antti Jalava puhujana.[27]

Olen jo ennen koettanut piirtää Antti Jalavan luonnekuvan, näyttäen miten hänen isänmaanrakkautensa oli palava, miten hän väsymättömällä innolla harrasti suomalaisuutta, miten hän verrattomalla reippaudella oli mukana kaikissa kansallisissa riennoissa ja miten hän iloisuudellaan, suoramielisyydellään ja ystävällisyydellään herätti myötätuntoisuutta missä hän liikkui. Samassa osotin myöskin miten hän oli monipuolisesti kyvykäs: sanomalehtimiehenä, kirjailijana, puhujana. Nyt tahdon erittäin huomioonottaa tämän viimeisen puolen hänen julkisesta esiintymisestään, vaikka luonnollista on, että samalla tulen alinomaa koskettelemaan ja uusilla todisteilla varmentamaan noita toisiakin hänen olentonsa piirteitä. Sillä hän ei ollut kaunopuhuja, joka kehottaisi tarkastajaa pelkkiin tyylillisiin ja esteettisiin tutkimuksiin, vaan oli hänen puheissaan sisällys muotoa mieltäkiinnittävämpi, ja yksistään aiheiden laatu kuvaa miestä.

Jalava puhui niin keveästi ja luontevasti, että kuulijat eivät muuta ajatelleet kuin että kaikki oli hetken tuottamaa. Todellisuudessa hän tavan mukaan kotona valmisti puheensa. Sen todistaa kokoelma puheita, joka on tavattu hänen erinomaisen huolellisesti järjestämiensä jälkeenjääneiden muistiinpanojen, kirjeiden y.m. paperien joukosta. Kokoelma käsittää noin puoli sataa puhetta 45 vuoden ajalta, olematta sentään täydellinen. Käsikirjoituksista puuttuu suuriakin puheita, niinkuin esim. Uudessa Suomettaressa painettu puhe Kansallisteatterin peruskiven laskemisjuhlassa, ja samoin pienempiä, joita hän piti ex tempore. Mutta siitä huolimatta kokoelma on niin runsas, että se tarjoaa meille tilaisuuden luoda katseen Jalavan koko elämän harrastuksiin ja nähdä kuinka hänen lähtökohtansa muuttumattomasti oli rakkaus suomalaiseen kansaan ja isänmaahan.

Vanhimmat neljä puhetta ylioppilasajalta, 1860-luvulta ("Ensimäinen puhe eläissäni 22/10 1864"), ovat n.s. virallisia puheita Länsisuomalaisen osakunnan vuosijuhlista. Ajatuksen ja muodon puolesta ne eivät ole parempia eikä huonompia kuin semmoiset puheet tavallisesti ovat. Ne todistavat, ettei meillä (niinkuin esim. amerikkalaisissa kouluissa) anneta nuorisolle mitään johtoa puhumistaidossa. Sentähden ylioppilaamme niin harvoin osaavat selvästi, lyhyesti, vaikuttavasti julkilausua sanottavansa. Jalavakin oli autodidakti puhujana, ja vasta aikaa myöten hänen taitonsa tuli huomattavaksi ja huomatuksi. — Ensimäisissä puheissa ei vielä tavata varsinaista "fennomaniaa", mutta kieli todistaa kuitenkin, että puhuja oli osakunnan suomenmielistä vähemmistöä.

V:sta 1870 alkaen Jalava esiintyy toisessa ympäristössä, hän oli ottanut varman aseman suomalaisuuden esitaistelijain rintamassa ollakseen koko sydämellään osallinen sen voitoissa ja tappioissa. Mainittuna vuonna hän 22/5 pitää nti Ottilia Meurmanille puheen, jossa hän kiittää tätä Agaton Meurmanin veljentytärtä siitä että hän, välittämättä epäsuosiosta, jota monella taholla osotettiin kansallista teatteriharrastusta kohtaan, oli suomalaisissa Preciosa-näytännöissä esiintynyt kappaleen päähenkilönä, ja 16/12 hän esittää rva Charlotte Raan maljan kiittäen, että ruotsalainen taiteilijatar samoin oli avullaan edistänyt suomenkielisen näyttämön aikaansaamista maassamme. Edellinen puhe oli ruotsinkielinen — ainoa laatuaan kokoelmassa — luultavasti sentähden että saapuvilla oli nti Meurmanin omaisia, jotka eivät ymmärtäneet suomea. Että Jalava kuitenkin esiintyi puhujana, ei ole kumma, sillä hän oli suuri naiskauneuden ihailija, ja tämä Preciosa oli harvinaisen suloinen sekä lisäksi Turusta kotoisin — länsisuomalainen niinkuin Antti itsekin! Toisesta puheesta mainittakoon, että pääaiheena siinä oli Lea-näytäntö (10/5 1869), joka aina palautettiin muistiin kun rva Raata juhlittiin. Eikä se ollut harvinaista. Milloin vain sattui joku teatterijuhla, silloin muistettiin tätä taiteilijatartakin, ja jollei kukaan muu sitä tehnyt, niin teki sen Antti Jalava. — Seuraavana vuonna 7/6 Jalava V. Löfgrenin ja Betty Avellanin häissä esittää morsiusparin maljan, toivottaen heille "sitä hiljaista rauhallisuutta ja tyytyväistä mielialaa, joka seuraa ahkeraa työtä ja rehellistä velvollisuuksien täyttämistä". — Toisenlaisia aiheeltaan on kaksi seuraavaa puhetta, nimittäin 25/5 1872 koululaisille kevätyhdistyksen juhlassa pidetty, jossa Jalava kuvaten Suomen kevään kauneutta panee kuulijainsa sydämelle velvollisuuden täyttää lupaus suosia ja suojella pikkulintusia, jotka laulullaan tuottavat meille iloa, ja toinen, päiväämätön, missä puhuja kertoo virolaisten harrastuksesta perustaa vironkielinen oppikoulu orjuuden lakkauttamisen muistoksi ja kehottaa suomalaisiakin rahankeräyksellä avustamaan yritystä. Vaikka juuri silloin omat kouluolomme kysyivät kansalaisten varoja ja tarmoa, kehotusta noudatettiin ja apua lähetettiin. Toinen asia on että sittemmin venäläinen natsionalismi ja väkivalta teki virolaisten puuhan tyhjäksi: kootut rahat anastettiin ja koulu tehtiin venäläiseksi!

V. 1876 perustettiin Suomalainen klubi, ja kun Jaakko Forsman kieltäytyi rupeamasta sen johtokunnan puheenjohtajaksi, valittiin siksi Antti Jalava, joka klubin "ensimäisessä yleisessä kokouksessa" 18 p. syysk. piti avajaispuheen. Hän toivoo, että klubi osottautuu syntyneeksi, niinkuin Ilmarinen,

Vaskinen vasara käessä
Pihet pikkuiset piossa,

joilla voidaan paljon aikaansaada, kansalle Sampokin takoa. Klubihuone oli jo ollut kaksi kuukautta avoinna, mutta siellä ei oltu paljon käyty, vaikka jäsenten luku jo oli 40 paikoilla. Jotta sinne osattaisiin, oli klubisalin pöydälle iltasella asetettu "palava kynttilä, jonka, niinkuin muinen Heron tulisoihtu Seston tornissa, piti valollaan sisään johdattaa ulkona yön pimeydessä kulkevia klubin jäseniä". Puheen pääsisällys oli kuitenkin valtiollista laatua. Puhuja näet huomautti siitä, kuinka maamme suhde suureen Venäjän valtakuntaan oli arkaluontoinen ja kuinka sentähden ylen tärkeää oli että rajan takana meidän valtiollisia ja kansallisia elojamme, meidän oikeuksiamme ja velvollisuuksiamme, meidän pyrintöjämme ja rientojamme oikein tunnettaisiin. Valitettavasti ei meidän puoleltamme oltu mitään tehty tämän asian hyväksi. Venäläiset sanomalehdet sisälsivät alinomaa vääriä tietoja maastamme, ja tietysti niiden yleisö uskoi niitä oikeiksi. Mitä tähdellisintä olisi, että tiedot oikaistaisiin, mutta ei vain omissa lehdissämme, joita venäläiset eivät lue, vaan Venäjän lehdissä. Asiasta olisi klubissa keskusteltava ja toimeen ryhdyttävä, ja aika oli puhujasta erittäin sopiva sentähden, että juuri silloin Suomen ensimäinen teollisuusnäyttely oli kääntänyt venäläisten huomion meihin ja valtiopäivät pian kokoontuivat käsittelemään tärkeää asevelvollisuuskysymystä. — Tuskin olisi voitu painavampaa asiaa ottaa puheeksi, kuin Jalavan tässä mainitsema, mutta lähempiä tehtäviä oli niin paljon, että se jäi sikseen. Ja kuka osasikaan silloin uneksia mitä tulossa oli!

Seuraavat kaksi pientä puhetta palauttavat muistiin Suomalaisen oopperan loistoajat. Arkadian lämpiössä toimeenpannuissa kekkereissä 4/9 1877 Jalava lausuu kiitokset ja jäähyväiset kapteeneille, vapaaherra G. A. Gripenbergille ja A. von Knorringille, sekä kapellimestari A. F. Leanderille, jotka kaikki olivat avustaneet oopperanäyttämöä ja joiden nyt oli kaartinpataljoonan kanssa lähdettävä Turkin sotaan. Hän toivottaa heille kuulien tuimassa vinkunassa samaa intoa ja kestävyyttä kuin suloisten sävelten soidessa Arkadiassa. Puoli vuotta myöhemmin, 11/3 1878, hän samassa paikassa toivotti Ida Basilierin tervetulleeksi vierailemaan oopperassa. Siinä tilaisuudessa oli ennen jäähyväismalja juotu "nuorimmalle laulajattarellemme", Alma Fohströmille, joka oli juuri päättänyt loistavan esiintymisensä, ja hänen sijaansa tuli nyt "ensimäinen laulajattaremme", hän, jonka avulla ensimäinen ooppera kansan omalla kielellä oli saatu toimeen ja joka siis täydestä syystä voitiin lukea suomalaisen oopperan perustajiin.

V. 1879 J. Szinnyei ensi kerran oleskeli Suomessa, ja syksyllä, 4/10, Jalava ensi kerran näki hänet vieraana perheessään. Silloin isäntä sydämellisellä puheella lausui hänet tervetulleeksi, hän kun oli tullut tutustumaan kansaamme ja kieleemme, ja toivoi, että hän täällä viihtyisi. "Me emme voi sinua kestitä Tokaijerin hurmaavalla nesteellä, etkä sinä täällä voi kohdata sitä säihkyvää tulta, joka kotimaasi kaunottarien lumoavissa silmissä ja hehkuvilla poskilla palaa. Mutta sen sijaan saatat sinä täällä kaikkialla, mihin tulet, löytää sitä harrasta ystävyyttä, jota veli tuntee veljeänsä kohtaan, sitä sydämellistä rakkautta, joka toisiinsa yhdistää kahden heimolaiskansan jäseniä. Ja mitä kaunottariin tulee, et sinä siinäkään kohden sentään ole mihinkään noitien maahan joutunut. Sinun ei tarvitse muuta kuin katsella ympärillesi, huomataksesi, että Pohjan naisenkin sinisilmissä saattaa löytyä lempeyttä, suloutta, viehättävyyttä, vaikka tosin toista laatua kuin magyarein tytöissä; se ei polta, niinkuin heidän, mutta se sen sijaan lämmittää eikä sammu niin äkkiä." — Samassa perheiltamassa isäntä piti toisenkin puheen, nimittäin nti Kaarola Avellanille, joka oli palannut ulkomaiselta opintomatkalta jatkaakseen työtään Suomalaisessa teatterissa. Tämän puheen vakavassa osassa hän yhtyy siihen mielipiteeseen, jonka näyttelijätär oli julkilausunut eräässä matkakirjeessään U. S:een, nimittäin että näyttämötaiteemme "meillä niinkuin muualla tulee olla kansallinen, s.o. ettei meidän näyttelijämme saa näytellä ruotsalaisen, eikä saksalaisen, eikä ranskalaisen mallin mukaan, vaan suomalaisen." Toisessa, humoristisessa, osassa puhettaan Jalava "teatterin johtokunnan jäsenenä" huomauttaa, kuinka paljon harmia ja vastusta näyttelijättäret tuottavat teatterille menemällä naimisiin. Sen johdosta puhuja hartaasti pyytää nti Avellania olemaan seuraamatta Aura-sisarensa esimerkkiä: "anna ilman armotta rukkasia oikealle ja vasemmalle, kuinka paljon kyyneliä ja huokauksia se matkaansaattaisikaan. Suoraan sanoen, minä olenkin sinun suhteesi jotensakin rauhallinen, sillä tietääkseni et sinä pane liioin suurta arvoa meihin miehiin. Mutta koska rakkaus, niinkuin vakuutetaan, on sokea, ei liene haitaksi järkevimmällekin joskus huutaa: silmät auki!"

Szinnyei jäi sitte koko talveksi Suomeen, eläen veljellisessä seurustelussa suomenmielisten kanssa. Paitsi kieltämme ja kirjallisuuttamme hän oppi tuntemaan ajan kansalliset harrastukset. Näistä oli tällöin oppikoulujen perustaminen ehkä kaikista tärkein, ja Jalava kykeni häntä tutustuttamaan tähän kysymykseen. Sen näkee kahdesta asiata koskevasta puheesta. Kupittaalla, kun 2/9 1879 juhlittiin yksityisen lyseon, ensimäisen suomalaisen oppikoulun perustamista Turkuun, Jalava esitti eläköönhuudon kuudelle toiselle uudelle koululle, nimittäin Viipurin, Porin, Lappeenrannan lyseoille sekä Oulun, Kuopion ja Mikkelin tyttökouluille. Hän muistuttaa ensin kouluhallituksen joku aika ennen julkilausumasta väitteestä, että "useamman kuin kolmen korkeamman suomenkielisen oppilaitoksen perustaminen maahamme ei sovellu sivistyksen todellisiin etuihin". Väite näytti puhujasta lähteneen yhtäläisestä katsantotavasta, kuin se mainio määräys, jonka kautta kiellettiin muita kirjoja suomenkielellä painattamasta kuin semmoisia, jotka koskivat uskontoa tai maanviljelystä. Kansan vastalause oli pukeutunut mahdollisimman jyrkkään muotoon, kun nyt oli olemassa yksitoista oppilaitosta niitten kolmen julkisen lisäksi, jotka valtio todellakin oli katsonut hyväksi perustaa. Näistä oli tänä syksynä mainitut seitsemän avattu. "Seitsemän uutta koulua, puolen vuoden kuluessa perustetut, yksityisten kansalaisten lahjoittamilla varoilla, köyhässä Suomenmaassa, taloudellisessa suhteessa kovana aikana — se on todellakin ihmeellinen ilmiö, ilmiö, joka Suomen kansan sivistyshistoriassa aina on pysyvä erinomaisena tapauksena — niinkuin myöskin ne syyt ja olosuhteet, jotka ovat tämän ilmiön aikaansaaneet." — Puhuja ei kuitenkaan tahtonut viipyä katkerissa muistoissa, vaan sen sijaan antaa ilon vallita. "Iloitkaamme ja riemuitkaamme tänä kansallisten pyrintöjemme juhlapäivänä, joka tuleville sukupolville on todistava, että kansallinen itsetunto, isänmaallinen innostus, alttiiksi paneva uhraavaisuus ovat elähyttäneet Suomen miehiä ja naisia aikana, jolloin sitä enemmän kuin koskaan ennen tarvittiin. Toivokaamme, että nämät jalot tunteet, jotka ovat kansallisuutemme elinehtona, eivät kansassamme koskaan sammu, vaan alituisesti yhä runsaampia hedelmiä kantavat." — — "Niinkuin Otavan seitsemän kirkasta tähteä Pohjolan tummalla taivaalla loistakoot nämät seitsemän opistoa kirkkaasti kansallisen sivistyksemme vielä hämärällä, mutta yhä valkenevalla taivaalla!" Toista kuukautta myöhemmin, 11/10, klubin kokouksessa, jossa Szinnyei, niinkuin Jalavan tervehdyssanoista näkyy, oli ensi kerran saapuvilla, hän puhuu samasta asiasta, mutta koulujen perustamisen synnyttämää iloa häiritsivät uudet huolet: kouluja uhkasi mullistus, niitä kun tahdottiin muuttaa "utiliteetti-prinsiipin" mukaan; toiseksi oli tietoon tullut, että vaikutusvoimaisella taholla koetettiin rakentaa esteitä suomenkielen asettamiselle täysiin oikeuksiinsa, joka neljän vuoden päästä olisi tapahtuva, ja kolmanneksi uudet koulut, sanomalehdet ja teatteri vaativat entistä enemmän kannatusta kansalaisten puolelta. Siinä seikkoja, jotka tekevät ettei lepoa ole ajatteleminenkaan, vaan on aina oltava "valmiit väsymättömään työhön ja melkoisiin uhrauksiin". Ensimäinen menestymisen ehto on se että pysytään, yhdessä, kootaan rivit ja toimitaan määrätyn ohjelman mukaan. —

Ensimäisessä puheessaan Szinnyeille Jalava oli kehottanut häntä katselemaan ympärilleen Suomen neitosten piirissä, ja vieras oli niin kiltisti noudattanut tätä neuvoa, että lähti täältä nuori vaimo seurassaan. Kun nuori pari oli vihitty vanhassa kirkossa, vietettiin häät Arkadian lämpiössä 9/5 1880. Siinä tilaisuudessa Jalava esitti Unkarin maljan, ja koska puhe on lyhyt, mutta täysin miehen hengen mukainen, otan sen tähän näytteeksi täydellisenä:

"'Jos kypäriksi Luojan
Ma mailman sanoisin,
On Unkarini kaunis
Sen töyhtö varmaankin!'

"Näin lauloi kerran innoissaan Unkarin suurin runoilija Petöfi. Tämmöinen käsitys omasta maasta, että se on maista kaikista kaunihin, kallihin, ei ole ainoastaan Unkarin runoilijalla, se tavataan koko Unkarin kansassa, kaikissa sen jäsenissä, ylhäisistä alhaisimpaan, rikkaimmasta köyhimpään asti. Se tunne, jonka liekki kirkkaimmin, tulisimmin palaa jokaisen unkarilaisen povessa, on isänmaanrakkaus, rakkaus omaan kansallisuuteensa ja omaan kansalliseen kieleen. Se on, tämä isänmaan, tämä kansallisen itsenäisyyden rakkaus kaunein ja viehättävin puoli unkarilaisten kansallisluonteessa, ja se se myöskin on suojellut ja pystyssä pitänyt Unkarin kansaa niissä monissa kovissa myrskyissä, jotka ovat rajunneet heidän ihanan maansa ylitse, se se on, joka on tehnyt, että Unkarin valtio muutaman vuoden kuluttua saattaa viettää tuhatvuotista olemassaolonsa riemujuhlaa. Minä en suinkaan liioittele, jos väitän, että harvassa, kovin harvassa on se kansa, joka tulisessa isänmaanrakkaudessa ja kansallisessa itsetunnossa voisi magyareille vertoja vetää. Heidän isänmaanrakkautensa, heidän kansallinen itsetuntonsa ei ilmesty paljaissa sanoissa, kauneissa puheissa, koreissa runoelmissa — vaan se ilmestyy työssä, teoissa, uhrauksissa; kun tarve vaatii, kun vaara uhkaa omaa maata, omaa kansallisuutta, heittää runoilija kanteleensa, kirjailija kynänsä, talonpoika auransa ja kaikki tarttuvat miekkaan, hengellä ja verellä noita kalliista kalliimpia aarteitaan puolustaaksensa, niinkuin tiedämme esim. vuosina 1848—49 tapahtuneen. Minä pyydän, että me tässä tilaisuudessa tyhjennämme sydämellisen maljan tälle jalolle, mainehikkaalle sankarikansalle, rakkaalle heimolaiskansallemme. Eljen a magyar nèp, eläköön Unkarin kansa!"

Milloin Jalava piti jonkun puheen lähimmässä toveripiirissä, tapahtui se luonnollisesti ilman valmistusta. Mutta on kumminkin olemassa yksi semmoinen kirjoitettukin. Se on huhtikuun 16 p:ltä 1884, jolloin August Hagmanin ystävät olivat kutsuneet hänet päivällisille lausuakseen hänelle jäähyväiset, kun hän pitemmäksi aikaa lähti ulkomaille. Hagman oli vuosikausia, melkein yksin, erinomaisen tarmokkaasti hoitanut ja ylläpitänyt suomenmielistä ruotsinkielistä lehteä, Morgonbladetia, jonka merkitystä kansallisen asian hyväksi kestetyssä taistelussa tuskin voidaan liian suureksi arvata. Nyt hänen terveytensä oli heikontunut ja voimat väsähdyksissä, ja sydämestään ystävät soivat hänelle sitä levollisempaa elämää, jota hän Suomen pankin edustajana valvoessaan setelinpainattamista Kööpenhaminassa saisi nauttia. Jalavan puhe jakaantuu neljään osaan. Ensiksi hän mainitsee Hagmanin ansiot hänen varsinaisessa toimessaan ja esittää maljan "sanomalehdentoimittajalle", toiseksi hän julkilausuu kaipauksen, jonka Hagman on jättävä ystäväpiiriin, ja esittää maljan "ystävälle", kolmanneksi hän esittää maljan "pohjalaiselle" ja neljänneksi "vanhalle pojalle", Näissä jälkimäisissä puheenosissa voimme tutustua Jalavan leikilliseen ivaan ja siihen tapaan, millä hän ja hänen pohjalaiset ystävänsä keskenään pilalla pistelivät toisiaan. Näytteeksi otan tähän kolmannen jakson:

"Veli Hagmanissa emme kunnioita ainoastaan etevää sanomalehdentoimittajaa ja hyvää ystävää, vaan vieläpä jotain muutakin, jotain, jos niin saan sanoa, korkeampaa. Hän on myöskin pohjalainen. Te kaikki, kunnioitettavat ystävät, tiedätte, mikä ylevä ominaisuus tämä ihmiselle on, sillä olettehan Te miltei kaikki pohjalaisia, joko Pohjanmaalla taikka täällä Helsingissä syntyneitä. 'Mi miehen kunto, mikä uljuus', niinkuin runoilija laulaa, pohjalaisessa! Kuka muu -lainen tahi -läinen meidän maassa saattaa hänelle vertoja vetää? ei savo- eikä lappalainen, ei hämäläinen eikä länsisuomalainen, uusmaalaisesta puhumattakaan. Varmaankin olisi Runeberg antanut Adlerereutzin lausua Munterista: 'hän oli pohjalainen', jos ei hän itse olisi ollut pohjalainen ja siis, niinkuin kaikki pohjalaiset, suuressa määrässä nöyrä ja vaatimaton. Minä, jolla ei ole kunnia lukea itseäni tuohon 'suurenen sukuhun', tuohon laajahan lajiperähän', ja jonka siis ei myöskään tarvitse antaa vaatimattomuudentunteen hillitä innostustani, minä saatan korkealle liehuttaa 'aatteen lippua' — ei, vaan korkealle julistaa pohjalaisten mainetta ja kunniaa ja suuruutta — tietysti kuitenkin sillä tarpeellisella muistutuksella, että Länsisuomesta se toki on, kuin ensimäinen valo ja sivistys on Pohjanmaallekin tullut. Hyvät herrat, ihastuksen, ihmettelyn malja pohjalaiselle Hagmanille!"

Että Antti Jalavalla jo tähän aikaan oli puhujan maine, nähdään siitä tosiasiasta, että hän 1884 valittiin samana vuonna perustetun puheyhdistyksen esimieheksi. Ensimäisen ajatuksen perustaa tämmöinen yhdistys oli maisteri J. A. Lyly ilmituonut Kotikielen seuran kokouksessa 14/3, ja kohta sen jälkeen tuuma toteutettiin. Vielä samana kevätkautena pidettiin 6 kokousta puhe- ja deklamatsioniharjotuksia varten ja seuraavina lukukausina niitä yhä jatkettiin; vuosijuhla vietettiin huhtikuun 1:senä, Suomen mainioimman puhujan, Fredr. Cygnaeuksen, syntymäpäivänä. Ainakin kaksi semmoista juhlaa vietettiin, 1885 ja 1886, ja kummassakin piti Jalava alkajaispuheen. Edellinen sisältää seikkaperäisiä tietoja ensi vuoden vilkkaasta toiminnasta, jälkimäisessä valitetaan, että toisena vuonna jäsenten harrastus on ollut melkoista vähempi. Kun yhdistyksessä oli huomattu retoriikan oppikirjan tarve, pyydettiin professori Fritiof Peranderia semmoista kirjoittamaan. Hän lupasikin käydä työhön käsiksi, mutta odottamaton, äkillinen kuolema esti häntä täyttämästä lupaustaan. Vuosijuhlassa 1886 Jalava myöskin lausui suomennoksen L. Kossuthin tulisesta puheesta kansankokouksessa Szeged'issä 4 p. lokak. 1848, ja sen jälkeen lähetettiin Kossuthille Turiniin unkarinkielinen tervehdyssähkösanoma.

Paitsi puheyhdistyksessä Jalava näinä vuosina esiintyi puhujana Kalevalan 50-vuotisjuhlassa Kaivopuistossa 28/2 1885, jossa hän luotuaan katsauksen kansalliseepoksemme vaikutukseen taiteen alalla erittäin kohdisti huomionsa Robert Kajanuksen silloin uusiin ja juhlassa soitettuihin Kalevalan-aiheisiin sävelteoksiin ja lopetti esittämällä säveltäjän maljan, sekä Arkadia-teatterin näyttämöllä 19/4 1886, lausuen jäähyväissanat teatterista eroavalle vanhalle näyttelijälle Ismael Kalliolle. Jälkimäisessä puheessa Jalava mainittuaan Kallion ansiot näyttelijänä erityisesti kiittää häntä kahdesta ominaisuudesta, jotka olivat vähemmän tunnetut ulkopuolella teatterin likeisimpiä piirejä: hänen rakkaudestaan kieleemme ja hänen säästäväisyydestään. Tästä puheen loppupuolesta otamme seuraavan kohdan, joka näyttää kuinka siihenkin aikaan arvoa pantiin suomenkielen viljelykseen:

— "Minä tarkoitan Kallion innokasta kansallista mielialaa ja hänen vilpitöntä rakkauttaan kansalliskieleemme. Tämä on ilmestynyt muun muassa siinä, että hän aina on lämpimästi harrastanut ja ahkeroinut kielen käyttämistä teatteritoveriensa kesken, ulkopuolella näyttämöäkin. Ja tämä ei ole minkään vähäpätöinen asia, kuin moni ehkä puusta katsoen saattaisi luulla. Jos oman kielen viljeleminen on tärkeä kaikille, jotka kansallisia pyrintöjä ja niitten voitolle pääsemistä harrastavat, niin se on kahta tärkeämpi näyttelijälle, varsinkin jos hän, niinkuin meillä usein on laita ollut, ei ole lapsuudestaan asti siihen täysin perehtynyt. Kaikkialla maailmassa pidetään kansallisteatteria kansallisen kielen ja sen viljelyksen mitä tehokkaimpana edistäjänä. Me tiedämme että esim. théâtre-français'ssa saadaan kuulla parasta, kauniinta franskaa.

Tämä kielellinen tehtävä ei saa olla vieras meidänkään teatterillemme. Meilläkin on jo se aika tullut, jolloin kielemme puhtaudesta ja kauneudesta voi ja täytyy ruveta entistä enemmän huolta pitämään, suurempia vaatimuksia kuin tähän asti asettamaan. Mutta etupäässä sopii tätä, niinkuin sitä jo on julkisuudessa tehtykin, kansallisteatteriltamme vaatia. Siinä, jos missään, pitää saada kuulla virheetöntä, sujuvaa, kaunista, sanalla sanoen mallikelpoista kieltä. Tämän sekä kansallisessa että taiteellisessa suhteessa perin tärkeän tarkoitusperän saavuttamiseksi on muun muassa välttämättömän tarpeellista, että näyttelijät ja näyttelijättäret niin keskenään kuin mahdollisuuden mukaan muittenkin kanssa aina puhuvat sitä kieltä, jolla heidän on näytteleminen, sillä alituinen harjoitus on tässä, niinkuin niin monessa muussakin asiassa, paras opetusmestari. Ja tässä suhteessa on, kuten jo sanoin, hra Kallio ollut hyvänä ja kiitettävänä esimerkkinä kumppaneilleen.

Vielä toisessakin suhteessa kunniavieraamme on jättänyt jälkeensä kauniin esimerkin, jota ei ainoastaan hänen teatteritoverinsa, vaan kaikkien meidän muittenkin ansaitsisi noudattaa. Tunnettu on että meidän köyhissä oloissamme näyttelijäin palkat eivät ole saattaneet olla liioin suuret. Mutta siitäkin pienestä palkasta, mikä Kalliolla on ollut, hän on ymmärtänyt ja voinut säästää niin paljon, että hän säästövaroillaan on voinut ostaa itselleen vähäisen maatilan, jonne hän nyt saattaa asettua huoletonna loppu-ikäänsä viettämään. Meidän nautinnonhimoisessa aikakaudessamme moinen säästäväisyys on yhtä harvinainen kuin kunnioitusta ja seuraamista ansaitseva ilmiö."

Kaksi lähinnä olevaa puhetta on Jalavan pitänyt Suomalaisessa klubissa ollen yhä edelleen sen esimiehenä, edellisen 17/9 1887. Silloin oli saatu huoneisto Kämpin hotellissa, ja puhuja kertoo lyhyesti mitä vaikeuksia klubi oli varsinkin tyydyttävän huoneiston hankkimisessa kokenut olemassolonsa 11 ensimäisenä vuonna. Sen johdosta on klubielämä ollut lamassa, ja hän kehottaa hartaasti jäseniä käymään klubissa ja arvelee, että melkoinen syy siihen eripuraisuuteen, joka on alkanut suomenmielisten piireissä ilmaantua, on se, että ei ole ollut lähempää seurustelua kansallismielisten välillä. "Nuoremmat eivät ole olleet tilaisuudessa päästä likempään tuttavuuteen vanhempien kanssa ja siten on suuremmassa tai vähemmässä määrässä vieraannuttu toisistaan, väärinkäsityksiä ja epäluuloja on syntynyt molemmin puolin, ja asiat ovat siten vähitellen joutuneet sille ikävälle kannalle kuin ne ovat." — (Sanat tarkottavat sitä hajaannusta, joka vei "nuoren puolueen" syntyyn.) Toisessa puheessa, 1/3 1888, Jalava tervehtii niitä eduskunnan jäseniä, jotka olivat klubiin liittyneet, ja huomauttaa miten tärkeää on, että maaseutulaiset ja helsinkiläiset toisiinsa tutustuvat; siitä on niin toisille kuin toisillekin hyötyä.

Puheena olevan vuosikymmenen lopulta mainittakoon vielä puhe kansalaiskokouksessa 8/11 1888, jossa Jalava innokkaasti kehottaa suomalaisen teatterin avustamiseen, ja toinen häissä Ilmajoen pappilassa 23/4 1889 — puhe morsiamen vanhemmille, harras Suomen vakavien kotien ylistys.

Seuraavalta vuosikymmeneltä ei ole kokoelmassa muuta kuin kaksi puhetta, toinen teatterin 20- (13/10 1892) ja toinen saman laitoksen 25-vuotisjuhlassa (13/10 1897), molemmat saattaen mieleen rva Raa-Winterhjelmin ansiota kansallisen teatterin syntymisestä ja edistymisestä.

Tullaan sitten vuosisadan vaihteeseen ja tukaliin valtiollisiin oloihin. Että sekin aikakausi olisi kuvastuva Antti Jalavan puheissa, on itsestään ymmärrettävää. Se tapahtuu ensi kerran 28/8 1900 pienessä juhlassa Kaivopuiston ravintolassa, johon olivat kutsutut J. Szinnyei ja hänen rouvansa. Nämä olivat näet oleskelleet Suomessa sukulaisten ja ystävien luona ja olivat nyt lähtemäisillään paluumatkalle Unkariin. Lämminmielisessä puheessaan rakkaille vieraille Jalava kertoo läsnäoleville mitä he kotimaassaan olivat tehneet maamme asian hyväksi, esittäen samalla venäläisen sortopolitiikan aiheuttamia mielialoja meillä. — Vuotta myöhemmin, 17/11 1901, Jalava taas puhuu teatterin puolesta. Hän näet onnittelee Kasimir Leinoa sen menestyksen johdosta, jonka runoilija oli saavuttanut suurella historiallisella draamallaan, "Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming". Lähtökohtana on siinä kansallisen ohjelmiston ääretön tärkeys kansallisteatterille. — Kovimmilta sortovuosilta ei ole mitään puhetta säilynyt, mutta alkaessaan ensimäisen luentonsa suurlakkoviikon jälkeen, 8/11 1905, Jalava puhuttelee kuulijoitaan seuraavaan tapaan:

"Suuria asioita on tapahtunut sen jälkeen kuin viimeksi olimme yhdessä, ja minä onnittelen Teitä että vielä nuorina olette saaneet nähdä uuden valoisan ajan koittavan kansallemme.

Paljon muistuttavat viime viikon tapaukset n.s. Maaliskuun päivistä Unkarissa v. 1848. Unkarikin oli pitkät ajat saanut kärsiä sortoa ja vääryyttä Itävallan puolelta, johon se oli yhdistetty yhteisen hallituksen alaisena. Kun tuli tieto Helmikuun vallankumouksesta Parisissa, herätti se Unkarissa, niinkuin kaikkialla muuallakin, tulista innostusta valtiollisen vapauden hankkimiseen. Silloin koossa olevat säätyvaltiopäivät ja lukuisat kansankokoukset vaativat täysin perustuslaillista hallitusmuotoa, johon kuului vastuunalainen ministeristö, yleisillä vaaleilla valittava kansaneduskunta, kansallinen sotaväki, painovapaus j.n.e. Kun vallankumouksen aallot jo vyöryivät Itävallassakin, synnyttäen Wienissä verisiä melskeitä, ei Itävallan keisarin auttanut muu kun suostua unkarilaisten vaatimuksiin. Näin saivat unkarilaiset rauhallisella vallankumouksella tuota pikaa uudenaikaisen konstitutsionin, ja riemu siitä oli tietysti rajaton koko maassa.

Tätä riemua ei kumminkaan saanut kauan kestää. Valtiollisen vapauden hinta on kallis, se on useimmiten verellä suoritettava, ja sen saivat unkarilaisetkin kokea. Vallankumoukselliset liikkeet kukistettiin sotavoimalla ja vanha virkavaltaisin reaktsioni pääsi taas valtaan, tahtoen riistää takaisin mitä hädän hetkenä oli ollut pakotettu antamaan. Unkarilaiset tarttuivat aseisiin vapauttaan sydänverellään puolustamaan, alottaen vapaussotansa 1848—49, jossa olisivatkin päässeet voitolle, ellei Venäjä olisi tullut Itävallan avuksi. He sortuivat vapaustaisteluunsa ja joutuivat nyt lähes kaksi vuosikymmentä kestävän julman sorron alaiseksi, jolloin heidän maassaan vallitsi täydellinen sotilas-, poliisi- ja santarmivalta, kunnes he suotuisain ulkomaisten tapausten avulla taas 1867 saavuttivat vapautensa ja itsenäisyytensä.

Suokoon Jumala ettei samantapainen reaktsioni enää syntyisi Venäjällä, vaan että se valtiollinen vapaus, jonka Venäjän kansa nyt on saavuttanut, jäisi sinne pysyväiseksi, varttuisi ja juurtuisi niin syvälle, ettei mitkään taantumuksen myrskyt sitä enää voi ylös repiä ja hävittää. Silloin on taattu Venäjään yhdistetyn Suomenkin vapaus — ulospäin.

Mitä taas sisälliseen vapauteen ja voimaamme tulee, niin riippuu se siitä, osataanko täällä vihdoinkin tulla yksimieliseksi kansaksi ja kyetäänkö etenkin määräävissä piireissä käsittämään, että maassamme nyt on alkanut kansanvaltaisuuden aatteen valloitusretki ja että se, joka ei tahdo tämän aatteen palvelukseen antautua, on kuin onkin sortuva sen voittovaunujen alle. Minä olen vakuutettu siitä, että ainakin Suomen kansallismieliset ylioppilaat käsittävät tämän ja tietävät asettaa työnsä ja toimensa sen mukaan."

Seuraavana vuonna 18/7 Jalava täytti 60 vuotta, ja hän vietti sen merkkipäivän kauniissa Peitsalon huvilassaan Lohjan järven rannalla. Hän oli siis ikämies, eikä hänen heikontunut terveytensä enää luvannut hänelle montakaan työvuotta; mutta siitä huolimatta hänessä nuoruuden ihanteet ja nuoruuden innostus muuttumattomina elivät. Sen näkee eräästä puheesta, jonka hän 15/4 piti suomalaisen sanomalehtimiesliiton kokouksessa ja jossa hän luo katseen menneeseen aikaan.

— "Ensimäiset 1 1/2 vuotta Uuden Suomettaren olemassaolon ajasta lukuun ottamatta, olen sittemmin kaiken aika kuulunut vain sen avustajain eli käyttääkseni veli Pauanteen terminologiaa 'löysäläisten' joukkoon. Tämä löysäläisyys ei kumminkaan ole estänyt minua koko sydämestäni harrastamasta sanomalehtimiestointa ja tätä tointa kunnioittamasta. Suuresti minua sen vuoksi ilahuttaa saada nyt olla mukana Suomalaisen sanomalehtimiesliiton ensimäisessä vuosikokouksessa, joskin minua surettaa se seikka että olot meillä ovat käyneet sellaisiksi, että tähän liittoomme eivät katso voivansa kuulua kaikkien suomenkielisten lehtien toimittajat ja avustajat.

Siihen aikaan kuin U. S. perustettiin 1869, ja vielä pitkät ajat sen jälkeen ei ollut kansallisessa puolueessa vielä mitään hajaannusta, mitään eripuraisuutta; kaikki vetivät yhtä köyttä, muita vastustajia ei tunnettu kuin ruotsikiihkoisia, ja heitä sekä heidän etevintä silloista äänenkannattajaa Helsingfors Dagbladia vastaan taisteltiin voimalla ja pontevuudella eikä suinkaan iskuja säästetty, jos niitä saatiinkin. Ja taistelua elähytti Snellmanin suuri personallisuus, jonka suuria ajatuksia meillä silloin oli onni kuulla sekä suullisesti että kirjallisesti. Ja näiden ajatusten ydinkohtia oli, sopinee sanoa, se kehotus ruotsikiihkoisille vallanpitäjille, jolla hän lopetti kuuluisan n.s. liberalisen puolueen ohjelman murhaavan kritiikkinsä: 'väistykää pois te, että me pääsemme sijaanne!'

Tuli sitte tuo onneton hajaannuksen aika. Valtiopäivillä se tuli ensi kerran näkyviin — 1885 vuoden valtiopäivillä. Hyvin muistan, kuinka Nya Pressen katsauksessaan näihin valtiopäiviin sanoi: 'Ilahuttavin ilmiö viime valtiopäivillä on kansallisessa puolueessa tapahtunut hajaantuminen.' Ja kun sillä puolella sitä katsottiin valtiopäivien ilahuttavimmaksi ilmiöksi, voi sen meidän kielellä kääntää niin, että se oli valtiopäivien surullisin ilmiö.

Minun ymmärtääkseni se todellakin on onnettomin kohtaus, mikä meille on voinut tapahtua, tuo kansallisen puolueen hajaantuminen, sillä sen kautta tietysti ruotsalainen puolue on saanut uutta tuulta siipiensä alle, jotka jo olivat joutua lerpalleen, ja nuorsuomalaisen liiton kautta se nyt on voinut nostaa päänsä. Mutta ei itku hädästä päästä, sanotaan, ja suomalaisen puolueen tulee, vaikka vähennetyin voimin, reippaasti ja rohkeasti jatkaa taisteluaan, taisteluaan Snellmanin ohjelman hyväksi, kulkien niinkuin luutnantti Zidén aina eespäin vaan, kunnes se on perille ajettu. Onneksi onkin puolueen päälehteen saatu uusi, terävä, voimakas kynä, joka J. V. Snellmanin ohjelman esittämisessä, selvittämisessä ja sovittamisessa aikamme oloihin seisoo yli kaiken kiitoksen ja jonka esimerkkiä muitten lehtien sopii ottaa noudattaakseen. Ja se on kylläkin ilahuttava ilmiö näissä muuten monessa kohden niin surullisissa oloissa.

Minä toivon että kaikkien puolueemme lehtien, kunkin kohdaltaan, kaikista niistä vastuksista huolimatta, joita tilausten ja ilmoitusten boikottaamisen y.m. muodossa heidän vastaansa asetetaan, onnistuisi yhä enenevällä innolla ja voimalla ja menestyksellä työskennellä Snellmanin ohjelman toteuttamiseksi, jotta kerrankin tunnussanamme Suomi suomalaisille pääsisi voittoon, ja tässä toivossa esitän maljan kaikkien suomenmielisten sanomalehtien toimittajille, niin suurempien kuin pienempien — sillä kaikki ovat he yhtä tärkeitä palvelijoita 'Herran viinamäessä', jos niin saan sanoa — suomalaisen sanomalehtimiesliiton maljan. Eläköön se kauan ja voimistukoon, varttukoon!"

Vielä samana keväänä Jalava piti toisenkin puheen kansallisesta asiastamme. Se on yhtä innostunut, jollei innostuneempi, mutta myöskin laajempi, niin ettemme katso mahdolliseksi sitä kokonaisena tähän ottaa. Se pidettiin Seurahuoneella Snellman-juhlassa 12/5 1906. Tässä puheessa, joka varmaan on mahtavimpia mitä Jalavalta on säilynyt, hän erityisesti kehottaa kansalaisia itsetietoiseen, hartaaseen työhön ja toimeen suomalaisuuden kohottamiseksi niin kodissamme kuin julkisessa elämässä. Nojaten unkarilaisen Tapani Szechenyin maansa naisille lausumiin sanoihin: "Te olette kansallisuutemme suojelusenkelit; ilman Teitä se ei koskaan elvy taikka lakastuu pian, sillä Te punotte kaiken ympärille suloutta ja elämää" — hän mitä innokkaimmin kutsuu Suomen naisia astumaan sen uuden kansallisen herätyksen ja innostuksen etupäähän, joka näytti olevan tulossa, valmistamaan suomenkielelle sille tässä maassa tulevaa isäntäsijaa ja hallitsijavaltaa. —

"Sen jos he tekevät, jos he sillä hartaalla, uskollisella tunteella, sillä hellyydellä ja uhraavaisuudella, joka on heidän luonteelleen ominaista, suosivat ja vaalivat kaikkia suomalaisuuden rientoja, niin että suomalaisuus heille tulee sydämen asiaksi tahi ehkä vielä paremmin 'muodin asiaksi' — sillä tuskinpa lienee mahtavampaa valtiasta kuin muoti — niin, jos he tämän kaiken tekevät, silloin on suomalaisuuden voitto taattu, sillä, kuten sanotaan, mitä naiset tahtovat, sitä Jumala tahtoo.

Älkööt he, älköönkä kukaan meistä suomalaisuuden hyväksi työskennellessämme välittäkö siitä että meitä soimataan liiallisesta kansallisesta innosta ja kiihkosta. Semmoinen soimaus ei tuota kellenkään häpeätä, sen alaisiksi ovat joutuneet monet, joiden nimet aikakirjoissa säilyvät suuressa kunniassa. Mutta se olisi meille häpeäksi, suureksi häpeäksi, jos meitä päin vastoin voitaisiin syyttää liiallisesta velttoudesta ja välinpitämättömyydestä kansallisuutemme suojelemisessa ja vahvistamisessa.

Ei, kansallista innostusta meillä tosiaankaan ei vielä ole liiaksi, sitä tarvittaisiin vielä paljoa, paljoa enemmän, ja sen vuoksi minä päättäessäni puheeni en otakaan huutaakseni: eläköön innostus, vaan: syntyköön innostusta kansallisuutemme kalliiseen asiaan, syntyköön sitä kaikkialla kautta koko avaran Suomenniemen, mutta sellaista, joka ei jää vain heliseviin sanoihin ja koreihin puheihin, vaan joka ilmenee hartaassa, rohkeassa, uhrautuvassa tosityössä suomalaisuuden hyväksi. Sillä ja ainoastaan sillä tavalla luodaan se aika, jota meidän vanhemman sukupolven silmät eivät kai ikinä saa nähdä, mutta jonka kerran tulemisen vahvassa, järkähtämättömässä uskossa me poistumme ikuiseen lepoon." —

Keväällä 1904 Jalava oli eronnut Kansallisteatterin johtokunnasta, mutta silti hän pysyi taidelaitoksen lähimmässä ystäväpiirissä. Sentähden ei voi meitä kummastuttaa, että hänen puheittensa joukossa vieläkin on teatteria koskevia. Siten hän johtokunnan toimeenpanemassa illanvietossa 5/5 1906 piti Ida Aalbergille kauniin puheen. Siinä hän ensin muistuttaa, että Kaarlo ja Emilie Bergbom, joita vuotta ennen oli innostuneesti juhlittu, jo olivat ijäksi poistuneet seuraten toisiaan kuolemassa niinkuin elämässäkin; mutta samoin kuin Väinämöinen lähtiessään oli jättänyt kantelon kansalleen, oli Bergbom jättänyt jälkeensä suuren elämäntyönsä, Suomen Kansallisteatterin, kansallensa iki-iloksi. Sitten puhuja kääntyy Ida Aalbergin puoleen tervehtien hänessä kauniinta Bergbomin taidetarhassa kasvanutta kukkaa, kiittäen häntä siitä maaseutumatkasta, jolla hän lukemattomille oli antanut tilaisuutta nähdä ja ihailla todellista, nerokasta taidettaan, ja vihdoin julkilausuen vakaumuksensa, että taiteilijatar alallaan yhä on oleva osallinen suomalaisuuden kohottamistyössä. — Toisenkin kerran Jalava vielä puhui Ida Aalbergille, nimittäin teatterin lämpiössä 21/11 1907, toivottaen hänelle menestystä Unkarinmatkalla, jolla taiteilijatar oli esiintyvä oman näyttelijäjoukon ympäröimänä. —

Viimeinen puhe siinä käsikirjoituskokoelmassa, johon edellinen esitys nojaa, on Seurahuoneella A. Meurmanin hautajaispäivän iltana, 22/1 1909, esiintuotu lausunto keskustellessa siitä, miten ne rahat olivat käytettävät, jotka oli päätetty kerätä muistoseppelten sijasta, joita vainaja ei ollut tahtonut haudalleen. Jalava ehdotti, että ne annettaisiin stipendirahastoksi sanomalehtimiesliitolle; kokous päätti kumminkin, että rahasto oli tuleva Suomalaisen Tiedeakatemian haltuun, mikä ei estäisi, että niistä joku avustus lankeaisi sanomalehtimiestenkin osalle.

Näin olen seurannut Jalavaa puhujana hänen viimeiseen elinvuoteensa asti. Totta sanoen ei puhekokoelma sentään ole lopussa. Sattuu näet joskus sille, jolla on sanottavaa sydämellään, että joku este ilmaantuu ja tukkii häneltä suun, ja niin on käynyt Jalavankin. Kokoelmassa on näet joitakuita kirjoitettuja puheita, joihin on merkitty: "ei pidetty". Ainoastaan kerran hän on siihen lisännyt syynkin. Aino Achtén häissä 6/5 1901 hän oli aikonut pitää puheen morsiamen äidille, Emmy Achtélle, jonka hän tunsi ja jota hän ihaili Suomalaisen oopperan loistoajoilta saakka, mutta — "E. G. Palmen ehti ennen (!)".

Niin hajanaisia ja katkonaisia kuin tässä kirjoituksessa luettavat otteet Jalavan puheista lienevätkin, niin toivon kuitenkin, että niistä näkyy minkäluonteinen hänen puhetapansa oli. Hän saattoi paikan ja tilaisuuden mukaan joskus olla hyväntahtoisen ivallinen, mutta enimmäkseen hän edeltäkäsin valmistetuissa puheissaan esiintyy vakavana, suoramielisenä, lämminsydämisenä. Esitys on ylipäätään korutonta, ja kuvia hän käyttää harvanlaisesti, mutta silloin aina tehoovia. Milloin hänen isänmaallisissa puheissaan kohtaa sitaatteja, ovat ne tavallisesti unkarilaisilta runoilijoilta taikka valtiomiehiltä lainatuita, ja muutenkin kun esitys kohoo erittäin lennokkaaksi, aavistaa siinä vaikutusta hänen ihailemistaan unkarilaisista isänmaanystävistä. Sanoa Jalavaa kaunopuhujaksi varsinaisessa merkityksessä olisi ehkä liioittelua. Hän oli siksi liian suora, hiotumpaa taiteellisuutta vailla; mutta siitä huolimatta hän oli hyvä puhuja. Hän oli ajatukseltaan selvä ja loogillinen, hänen esityksensä oli tuntehikas ja kirkas, vakaumuksen kannattama, sanan takana seisoi aina mies, rehellinen suomalainen, joka työstä oli tullut puhujalavalle ja sieltä jälleen palasi työhön.