Muoto- ja muistikuvia II

by Eliel Aspelin-Haapkylä

AUGUST HAGMAN

August Hagman.

Ikivanha on kokemus, että nuoruuden muistot vanhoilla päivillä virkoavat. Mitä minuun tulee, ei kuitenkaan ikäni ole ainoa syy, joka on mieleeni palauttanut sen entisyyden, josta "muoto- ja muistikuviani" ammennan. Toinen aivan erikoinen syy on "Suomalaisen teatterin historian" kirjoittaminen Se näet sai minut tutkijanakin syventymään siihen isänmaallisen innostuksen kuohuttamaan aikakauteen, jonka telineessä minäkin nuorena koko sydämelläni olin mukana. Teatterin historiaan minä milloin avonaisemmin, milloin kätketymmin jo sovitin melkoisen varaston noita kuvia, ja jälestäpäin on toinen ystävän hahmo toisensa perästä astunut eteeni vaatien, etten häntäkään unohtaisi. Ja koska joukossa on semmoisia, jotka kenties ikipäiviksi jäisivät unhon verhoon, jollen heidän hiljaista vaatimustaan noudattaisi, teen mitä voin ja ennätän, ennenkuin vuoroni tulee hämärään hävitä. Yksi niitä on August Hagman. Hänen uhrautuva työnsä oli kyllä niin suuriarvoinen, että hän enemmän kuin moni muu ansaitsee muistossa pysyä, mutta hänen toimensa oli senlaatuinen, että sen harjottaja on melkein kuin unohtumaan tuomittu. Vai eikö sanomalehtimiehessä ole jotain päiväperhosen tapaista? Hänen hehkuvimmatkin, syvimmästäkin vakaumuksesta lähteneet kirjoituksensa ovat ainoastaan yhden päivän uusia, seuraava päivä heittää jo peitteen niiden yli ja jonkun ajan päästä ne ovat kokonaan kätkössä. Kun sanomalehtimies itse katoaa, on hänen vaikutuksensakin lopussa samoin kuin näyttämöltä poistuneen näyttelijän — ainoastaan niissä aikalaisissa, jotka joko olivat heidän työtoverejaan taikka päivä päivältä vastaanottivat vaikutelmia heidän lehdestään, heidän persoonallisuutensa muisto vielä hetken piilee.

Syntyperä ja kouluaika.

Satuseppä Tyko Hagman julkaisi viime vuonna pienokaisyleisöänsä varten sommittelemansa kirjasen,[44] jossa hän hupaisesti kertoo lapsuudenmuistelmiaan. Pikku tapahtumien ja persoonallisten kokemustensa ohella hän siinä kodistaan ja ympäristöstään antaa tietoja, jotka pitävät paikkansa perheen muihinkin jäseniin ja siis myöskin hänen kahdeksan vuotta vanhempaan veljeensä, Augustiin, nähden. Näin ollen voin aluksi — jollen yksinomaankaan, niin kumminkin pääasiassa — nojata tähän kirjalliseen lähteeseen.

Mainitussa kirjassa samoin kuin Nimikirjassa, jonka tiedot arvattavasti ovat August Hagmanin itsensä antamat, sanotaan Hagman-suvun olevan ruotsalaista alkuperää. Kantaisä, teurastaja ammatiltaan, muutti muka 1700-luvulla Ruotsista Vaasaan, missä hän nai neuvosmies Nagelin tyttären. Hän taikka hänen isänsä, kerrotaan edelleen, oli ottanut nimen Hagman muistoksi siitä että hän kuningas Kustaa III:lle oli myynyt sen maan, jolle 1786 Hagan huvilinna perustettiin. Myyjä oli maan luovuttamisen ehdoksi muun muassa pannut senkin, että kuningas rupeisi hänen lapsensa kummiksi. Siihen oli Kustaa III suostunut, ja oli hän kummilahjaksi antanut suuren hopeamaljan, jonka piti mennä perintönä vanhimmalle pojalle polvesta polveen.

Valitettavasti tämä perintätieto on ilmeisessä ristiriidassa niiden tietojen kanssa, jotka olen saanut Vaasan kirkonkirjoista.[45] Näissä näet mainitaan suvun edustajia v:sta 1723 asti. Ensimäinen ja vanhin oli ruokakauppias (hökare) Eerikki Hagman, kuollut 52-vuotiaana 1753. Nähtävästi hän oli muualla syntynyt ja kaupunkiin muuttanut kohta Ison vihan jälkeen. Oliko hän Ruotsista kotoisin? Perhetraditsionin pohjalla pidän sen luultavana, vaikkei nimi sitä todista, sillä Hagmanneja on Suomessa ollut vanhempinakin aikoina; sitä vastoin viitannee Eerikki Hagmanin ensimäisen vaimon nimi, Katarina Rockstadius, ulkomaalaiseen syntyperään. Ilman tätä meillä ehdottomasti outoa nimeä olisi yksinkertaisinta olettaa pariskunnan tulleen jostakin Pohjanmaan ruotsalaisesta rannikkopitäjästä. Muuten mainittakoon, että tämä ensimäinen vaimo, joka kuoli 1731, oli miestään 29 vuotta vanhempi. Eerikki Hagmanin toinen vaimo oli Katarina Waselius, jonka nimi tietääkseni on vanhaa pohjalaista alkuperää, ja tästä aviosta syntyi 1735 poika Juhana. Tämä Juhana Hagman antautui teurastajan ammattiin ja nai 1756 neuvosmies Niilo Isakinpoika Nagelin tyttären Anna Margaretan. Heille syntyi 1770 poika Niilo, joka kävi Vaasan triviaalikoulun, tuli ylioppilaaksi 1793, toimi v:sta 1799 koulunopettajana Vaasassa ja sittemmin, vihittynä papiksi 1807, kappalaisena Koivulahdella v:sta 1810 kuolemaansa saakka, 1837. Hänkin oli samoin kuin isoisänsä kaksi kertaa nainut, ensiksi Katarina Elisabet Elfgrenin ja sitte talollisen tyttären, Anna Knip'in, kanssa Koivulahdelta. Edellisestä aviosta syntyi 1811 poika Niilo Juhana Eerikki, joka oli August Hagmanin isä.

Tämä ehkä muutamista lukijoista liian seikkaperäinen suvunselvitys osottaa, että suvun nimi ei mitenkään voi olla muisto Hagan huvilinnan perustamisesta, eikä myöskään näytä uskottavalta, että Kustaa III on tälle Hagman-suvulle, jos kellekään, kummilahjana antanut hopeamaljan. Todellisuudessa ei tätä jutelman todistuskappaletta olekaan olemassa. Mutta näin ollen, kuinka on ymmärrettävissä, että semmoinen tarina on voinut syntyä? Olisikohan teurastaja Hagmanissa jo asunut se vilkas mielikuvitus, joka myöhemmin on ilmennyt hänen pojanpojanpojassaan, satusepässä!

* * * * *

August Hagman oli syntynyt Vaasassa 26 p. huhtik. 1841, mutta hänen lapsuus- ja poikaikänsä kului enimmäkseen Kälviällä. Saadaksemme käsitystä kodista on ensin tutustuttava isään ja äitiin. — Isä, Janne Hagman, oli nimismies, mutta ei aivan tavallisia, eikä hän alkuaan ollut siksi aikonutkaan. Papin poika kun oli, hän kävi vaan triviaalikoulun, tuli ylioppilaaksi 1829 ja alkoi lukea lakitiedettä. Jos hän olisi suorittanut tutkinnon, olisi hänestä kai tullut joko kihlakunnantuomari tai hovioikeuden jäsen ja siis arvon ja toimeentulon puolesta edullisemmassa asemassa oleva virkamies kuin se, miksi hän joutui, mutta hän jätti lukunsa kesken. Tyko arvelee, "useista viittauksista päättäen", niin tapahtuneen "valtiollisista syistä". Turhaan olen kuitenkin ylipiston kirjoista hakenut vahvistusta tälle arvelulle. Noin kuuden vuoden aikana Hagman oli Helsingissä ainoastaan kaksi syyslukukautta (1829 ja 1832), eikä hän siis ollut osallinen ylioppilasrettelöissä Puolan kapinan aikana 1830 ja 1831 eikä tiettävästi muulloinkaan. Muuten on merkitty, että hän ensin oli kotiopettajana Vaasan tienoilla ja sitte seurasi tuomaria käräjillä; viimeksi hänelle myönnettiin lupa olla poissa syyslukukauteen 1835, mutta silloinkin hän jäi tulematta. Luultavinta on, että varattomuus, ellei haluttomuus lukemiseen, sai Hagmanin luopumaan yliopisto-opinnoista ja että hän edelleen toimi käräjäkirjurina ja asianajajana, siksi kunnes 1841 tuli v.t. ja 1843 vakinaiseksi lääninkanslistiksi Vaasaan. Seuraavana vuonna 1844 hänet nimitettiin nimismieheksi Pietarsaaren pitäjään, josta hänet 1846 määrättiin Kälviälle. Täällä hän toimi 19 vuotta. Sen jälkeen hän 1865 tuli Raippaluodon nimismieheksi, jona hän kuoli 1868. Opinkäyntinsä mukaan Hagman oli enemmän huvitettu piiriläistensä avustamisesta lakiasioissa kuin virkansa varsinaisista tehtävistä, poliisi- ja ulosottotoimista. Muuten hän virkamiehenä oli aikansa tasolla siinä, ettei hän osannut suomea, jopa kuuluu hän, joka kouluajoiltaan osasi latinaa ja kreikkaakin ja sen lisäksi, ties missä, oli oppinut ranskaakin, väittäneen mahdottomaksi perehtyä suomenkieleen, jollei sitä ollut, lapsena omakseen saanut. Tämä väite, jolla kieliriitojemme kuumimpina aikoina niin moni kielemme vastustaja puolusti velttouttaan, on siis kielikiistaa vanhempi, joskin se Hagmanilla ja hänen aikuisillaan tuskin vielä johtui itsetietoisesta vastahakoisuudesta kansankieltä kohtaan, vaan yksinkertaisesti haluttomuudesta nähdä vaivaa kielestä, jota ilman oli totuttu tulemaan toimeen. Käytännöllisesti nimismies suoriutui pulasta kutsumalla vaimonsa tulkiksi, milloin talonpojat eivät osanneet solkata ruotsia. — Ulkonäöltään Hagman samoin kuin hänen poikansa August oli keskikokoinen ja tanakka sekä ruumiinvoimiltaan tavattoman väkevä. Kuvaa ei ole säilynyt, mutta hänen sanotaan olleen niin Napoleonin näköinen, että toverit keskenään nimittivät häntä suuren keisarin nimellä. Jotain napoleonimaista oli hänen luonteessaankin. Hän oli näet äkkipikainen ja tulinen, mutta onneksi myöskin pian lauhtuva ja, hyvällä tuulella, leikkisä. Tämänlainen luonne ja kaunis lauluääni tekivät hänestä hupaisen seuramiehen, jonka yhteydessä on mainittava, että hyvä nimismies ajan tapojen mukaan mielellään, jopa liiankin mielellään virkisti elinvoimiaan ryypyillä. Niin tapahtui myöskin metsästysretkillä, jotka olivat hänen mielihuvituksiaan. Metsästäjänä ja pyssymiehenä hän oli taitava, kokenut ja kuulu koko keski- ja etelä-Pohjanmaalla.

Naimisiin Janne Hagman oli mennyt jo Vaasassa ollessaan. Rouva — tyttönimeltään Sofia Margareta Nordman — oli syntynyt Torniossa; hänen isänsä oli vaskiseppä, joka puolestaan oli ruotsalaisen aliupseerin poika. Että Sofia Nordman huolimatta ruotsalaisesta syntyperästään oppi suomea, sen selittää suomalainen kotiseutu; mutta arvotuksellisemmalta näyttää ensi hetkessä, miten hän joutui vaasalaisen lääninkanslistin vaimoksi. Pulma selviää sentään kun saadaan tietää, että Tornion kihlakuntaan 1823 tuli Vaasan hovioikeudesta lähtenyt uusi tuomari, Johan Gustav von Knorring, että vaskisepän tytär aivan nuorena otettiin hänen perheeseensä ja siinä pääsi semmoiseen suosioon, että hänet vietiin mukana, kun tuomari 1834 muutti takaisin Vaasaan. Näin Sofia Nordman tottui hienompiin tapoihin kuin ehkä isän kodissa olisi ollut mahdollista ja näin hän joutui Hagmanin havaintopiirin sisälle. Nuorempana rouva Hagmankin oli luonnostaan vilkas ja tulinen, joskin lievemmässä muodossa kuin hänen miehensä. Toisin oli tietenkin laita, kun minä, hänen käydessään seitsemättä kymmentä, tutustuin häneen täällä Helsingissä Augustin luona. Silloin hän oli hiljainen, elämänkokenut vanha rouva, sydän täynnä palavaa rakkautta lapsiansa kohtaan, ja ystävällinen heidän tuttavilleenkin tarjoillessaan aamupäiväkahvia pienessä kamarissaan Morgonbladetin toimitussalin sisäpuolella. Ei ole epäiltävissä, että ennen kaikkea tämän äidin on kiitos siitä että lapset kehittyivät kelpo ihmisiksi.

* * * * *

Niitä oli kaikkiaan viisi. Kun perhe muutti Kälviälle, oli August jo saanut ensimäisen sisarensa, Sofian, Vaasassa 1842 ja toisen, Augustan, Pietarsaaressa 1844; Kälviällä syntyivät Tyko 1849 ja Lucina 1853. Koti oli sangen vähävarainen, johon syynä oli ei ainoastaan palkan pienuus — se näet ei ollut 1000 markkaa suurempi — vaan arvattavasti toimeliaisuudenkin puute, mikä osottautuu siinä, ettei nimismies hankkinut itselleen omaa taloa, vaan asui vuokralaisena ensin Hyypän, sitte Pernun ja jälleen Hyypän talossa. Mutta tämäkin koti todisti vanhan totuuden, ettei perheen onni niinkään ole varallisuudessa kuin rakkaudessa, joka jäsenet toisiinsa sitoo; ja onhan nuorille monesti pelkäksi eduksi, etteivät he totu elämältä vaatimaan enemmän kuin se tavan mukaan antaa. Molemmat mainitut talot olivat joen rannalla, noin kilometri toisistaan, ja kuuluivat kirkonkylään. Tästä johtui ettei naapureita eikä seuraa puuttunut. Perhe taikka ainakin lapset elivät ja kasvoivat keskellä kansaa, he kun saivat leikkitoverinsa ja tuttavansa naapuritaloista ja -mökeistä. Niin he oppivat ei ainoastaan kansankieltä puhumaan, vaan myöskin tuntemaan itsensä kansaan kuuluviksi. Mutta oli toisiakin naapureita, nimittäin ennen kaikkea kappalaistalo, Simokkala, jossa samoin kuin nimismiehenä oli sekä vanhempaa että nuorempaa väkeä. Simokkala sijaitsi joen rannalla, Hyypän ja Pernun keskivälillä, joten mainittu Hagmanien asunnon muutto ei mitenkään häirinnyt seurustelua nimismiehen ja kappalaisen perheen kesken. Pappilan hallitsija oli tähän aikaan Berndt Gustav Hällsten, jonka vaimo tyttönimeltään oli Susanna Sofia Stenbäck ja jonka lapsista tässä mainitsen August Hagmanin viisi vuotta vanhemman toverin Konradin. Konrad Hällsten, joka vielä elää täysinpalvelleena professorina ja valtioneuvoksena, on puolestaan todistanut, mikä läheinen suhde perheiden välillä vallitsi kertomalla Augustin aikoja myöhemmin hänelle kirjoittaneen muistelevansa Simokkalaa toisena kotinansa.

Poikien päähuvituksia olivat metsästys- ja kalaretket. Jo ennenkuin saivat haulikkoa käyttää, he käsin ja kepein ajoivat takaa sorsanpoikia ja saattoivat joskus palata kotiin tusina semmoisia saaliinaan. Myöhemmin he säännöllisesti seurasivat nimismiestä hänen metsästäessään. Ja toisin kuin nykyään metsästettiin silloin minä vuodenaikana tahansa. Riistan rauhoitus oli tuntematon asia, ja jäniksiä oli vaikka kuinka paljon. Kalaretkiä tehtiin milloin metsäjärville, milloin merenrannalle ja -saarille. Mitään yhteyttä luvuissa ei ollut Konrad Hällstenin ja August Hagmanin välillä, sillä ikäero oli siksi liian suuri. Kumminkin saattaa olettaa, että Hällstenin taipumus luonnontutkimukseen sai Hagmanin yliopistossa ensin menemään matemaattiseen osastoon, josta hän kuitenkin aikaa voittaen luopui.

August Hagman oli jo täyttänyt 10 vuotta, kun hänet syksyllä 1851 pantiin Vaasan kouluun ja kirjoitettiin ensimäiselle luokalle. Syy siihen, että hän niin myöhään alotti koulunkäyntinsä, kuuluu olleen isässä, joka itsepäisesti oli vastustanut pojan lähettämistä lukutielle. Sitävastoin äiti oli toista mieltä, ja hänen lujaa tahtoaan ja tarmoaan oli Augustin kiittäminen siitä, että pääsi kouluun. Kun ei isä mitenkään ottanut, niinkuin tapa oli, viedäkseen poikaa kouluun, istui äiti itse esikoisensa kanssa kärryille ja niin sitä ajettiin viisitoista peninkuormaa vanhaan Vaasaan. Mutta ei ainoastaan siihen päättäväisyyttä tarvittu; monta vertaa vaikeampi oli pojan ylläpitäminen, asunnon ja elannon maksaminen koulukaupungissa. Senkin äiti sai aikaan, vaikka viisainta on olla yrittämättäkään kuvata mitä toimeliaisuutta, mitä järkevyyttä ja kestävyyttä se vaati, kun ymmärrettävästi mies ja nuoremmat lapset kodissa eivät sentähden kaivanneet vähempää huolenpitoa. — Kun seuraavana vuonna elokuun 3 p:nä Vaasan kaupunki oli palanut, muutettiin koulu Uuteenkaarlepyyhyn, kymmenkunta peninkuormaa lähemmäs Kälviää. Siitä oli tietysti rva Hagmanille vähän helpotusta, oli näet mukavampi lukukaudenkin aikana tyydyttää pojan tarpeita. Koulun rehtorina oli siihen aikaan (kevääseen 1855 saakka) Lauri Stenbäck, ja on siis Hagman koulunkäyntinsä ensi vuosina vastaanottanut vaikutelmia tämän etevän johtajan ja opettajan sanoista ja esiintymisestä. V. 1856 muutettiin koulu takaisin Vaasaan, ja tuli Hagman siten jälleen siellä viettäneeksi viimeisen vuotensa tässä oppilaitoksessa. Silloin olin minä koulun ensimäisellä luokalla ja opin tuntemaan Hagmanin ulkonäöltä; lähempää tuttavuutta meidän kesken ei sentään syntynyt. Lukio, joka kaupungin palon jälkeen oli muutettu Pietarsaareen, oli yhä edelleen siellä, ja tässä kaupungissa Hagman suoritti koulunkäyntinsä loppuvuodet. Hän tuli ylioppilaaksi syksyllä 1860.

Ylioppilasvuodet.

Ei koulusta enemmän kuin yliopistostakaan ole siihen suuntaan käyviä tietoja, että Hagman olisi ollut ahkera lukumies. Hän sai kyllä korkeimman arvolauseen ylioppilastutkinnossa ja tuli myöskin keväällä 1867 filosofian kandidaatiksi, mutta miten hyväpäinen hän olikaan ei hänessä ilmaantunut mitään tieteellisiä harrastuksia. Toiselta puolen varattomuus toiselta puolen kansallinen innostus saivat hänet varhain ryhtymään muihin toimiin, joiden rinnalla luvut jäivät enemmän tai vähemmän syrjään. Sentähden ei näistä jälkimäisistä ole juuri muuta mainittavaa kuin että hän, niinkuin jo on ylempänä sanottu, ensin ilmoittauduttuaan matemaattiseen osastoon syksyllä 1866 muutti historiallis-kielitieteelliseen osastoon ja seuraavana vuonna suoritti kandidaattitutkinnon, saaden korkeimman arvolauseen suomenkielessä.

Ymmärtääksemme Hagmanin muun toiminnan ylioppilasvuosina on huomioonotettava erinäisiä asianhaaroja. Mitä ensiksi hänen luonteenlaatuunsa tulee, oli hän nuorena erittäin iloinen ja leikkisä, mutta samalla myöskin yritteliäs. Hagman viihtyi hyvin toverien seurassa ja milloin hän oli mukana, oli hänen kanssaan aina leikinlasku käymässä. Kuitenkaan ei seurustelu hänelle koskaan muodostunut pääasiaksi, niinkuin niin monelle iloiselle ylioppilaalle, vaan pelasti hänet siitä vaarasta luontainen toimeliaisuus, jolla hän ensi kädessä ja yleensä hyvällä menestyksellä koetti ansaita mitä toimeentuloonsa tarvitsi. Toiseksi on merkille pantava aika, milloin hän ylioppilaaksi tuli, ja toveripiiri, johon hän Helsingissä liittyi, sillä niiden vaikutus antoi Hagmanin elämäntyölle suunnan, josta hän ei koskaan luopunut.

* * * * *

Mitä 1860-luku merkitsee kansallisen elämämme kehityksessä on siksi tunnettua, ettei se kaipaa pitempiä selityksiä. Silloinhan meillä valtiollinen elämä ja yhteiskunnalliset harrastukset oikeastaan alkoivat, ja mitä erittäin kansallisuusaatteeseen tulee, niin saattaa sanoa, että se sitä ennen oli ollut olemassa ainoastaan kirjallisessa muodossa ja että sitä vasta silloin ruvettiin elämässä toteuttamaan. Se takatalvi, joka oli seurannut 1840-luvun näennäisesti pettävää kevättä, oli vihdoin voitettu, ja se osa nuorta polvea, jonka sydämessä J. V. Snellmanin kylvö oli itänyt, tunsi sisässään mitä voimakkaimman pakotuksen isänmaalliseen työhön ja toimeen, ja moni kävi siihen käsiksi jo ennenkuin oli säännöllisen oppiaikansakaan päättänyt. Vastustajat, jotka samalla aikaa järjestivät taajat rivinsä joko kokonaan tukehduttaakseen taikka ainakin sulkeakseen suomalaisuuden sen entisiin rajoihin, sanoivat näitä nuoria "jungfennomaaneiksi",[46] nuorsuomenmielisiksi, tahtoen siten erottaa heidät heidän edelläkävijöistään ja opettajistaan ja soimaten heitä siitä, että he muka vain pitivät suurta ääntä mitään tekemättä. Mutta syytös oli väärä. Soimaajat kuulivat vain ne kehotushuudot ja ne vastustajiin kohdistetut vaatimushuudot, jotka ovat kansan nousun tunnusmerkkejä, mutta eivät nähneet taikka eivät tahtoneet nähdä mitä tosityötä tehtiin. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin on tällöin alotettu työ huomattu ja tunnustettu verrattomaksi kansalliseksi suurtyöksi.

Hagman liittyi kohta nuoriin kansallismielisiin — sitä luonnollisemmin kuin ne enimmäkseen olivat pohjalaisia — ja ennen pitkää hän oli heidän piirissään tunnettu ei ainoastaan kelpo toverina, vaan myöskin lupaavana sanomalehtimieskykynä, sillä, niinkuin alempana on kerrottava, hänen taipumuksensa sanomalehtityöhön esiintyi varhain. Jo kouluajalla oli K. J. Gummerus hänen lähimpiä ystäviään, mikä on mainittava sen yhteistyön vuoksi, josta pian tulen puhumaan. Tykonkin kirjassa on kohta, joka viittaa Hagmanin ja Gummeruksen toveruuteen. Siinä näet tekijä muistelee kävelyretkeä, jonka hän [nähtävästi kesällä 1862] teki Ylikannukseen, joka silloin oli johtajan kappelina, noin kolme peninkulmaa Kälviältä. "Sen tein", hän kertoo, "yhdessä veljeni Augustin kanssa, joka nuorena ylioppilaana ollen lähti tervehtimään Kaarle Jakob Gummerusta, entistä luokkatoveriaan, sittemmin yleisesti tunnettua suomalaisen kirjallisuuden virittäjää ja viljelijää, romaaninkirjoittajaa, supisuoraa suomalaista ja erittäinkin pohjalaista. Tältä retkeltä on minulla monta muistoa, kuten esim. ettemme saaneet mäikätä emmekä pitää elämää Ylikannuksen rauhallisessa pappilassa niinkuin tahdoimme, sillä pappi-isäntä eli K. J. Gummeruksen isä oli hirveän täsmällinen herra, joka melkein aina tahtoi nukkua keskellä päivääkin. Mutta muuten oli meillä nuorilla pojilla, s.o. K. J. Gummeruksen veljillä ja minulla hauskaa ja jännittävää. Kuuntelimmepa sen ohessa vanhempain veljiemme innokkaita, lentäviä toiveita ja tuulentupia suomalaisuuden kohottamisesta, sen nousemisesta maailmanvallaksi ja niin edespäin, — ja jäipä tuosta heidän keskustelustaan sielun pohjalle yhtä ja toista. He olivat innokkaita, tulisia pohjalaisia." — —

Muuten ei Hagmanin ystävien ja toverien luetteleminen voi tulla kysymykseen. Panen tähän vain erään ryhmäkuvan, jossa nähdään Hagman itse kahdeksan ystävän kanssa, joista useimmat ovat nimeltään niin yleisesti tunnettuja, ettei mieskohtainen esittely ole tarpeen. Valokuvassa ei ole vuosilukua, mutta en suuresti erehtyne, jos oletan sen olevan v:lta 1865. Miksi nämä yhdeksän ovat antaneet näin yhdessä valokuvata itsensä, on tietymätöntä. Ainoastaan sen voi sanoa, että jollei siihen muuta aihetta olisi ollut kuin keskinäinen ystävyys taikka suomenmielisyys, olisi ryhmä saattanut olla melkoista suurempi. Kaikessa tapauksessa on enemmän kuin puoli ryhmää "junkien" huomatuimpia miehiä.

Vielä olkoon mainittuna, että jungfennomaanien kansallinen innostus ei estänyt heitä yksityisessä elämässä olemasta iloista väkeä. Päinvastoin olivat useat heistä liiankin kärkkäitä ottamaan osansa elämän nautinnoista. Varsinkin he juomisessa noudattivat aikansa tapoja ja pitivät puoliaan kenen rinnalla tahansa. Sentähden joukossa olikin semmoisia, jotka aikaa voittaen pettivät toveriensa toiveet, mutta tuskin niiden luku sentään oli suurempi kuin samanlaisten muissa nuorten miesten piireissä siihen aikaan. Luonnollisesti oli toiselta puolen niitäkin, jotka mitä iloisimmassakin seurassa olivat maltillisia, jollei ehdottomasti raittiitakaan. Sitä laatua oli muiden muassa August Hagman.

* * * * *

Silmällä pitäen Hagmanin ylioppilasvuosia ja tapaa, millä hän aikaansa käytti, sopii ensin huomata, että hän koko vuoden 1861 oli poissa Helsingistä toimien kotiopettajana Kokkolassa ruununvouti J. Holmin perheessä. Hänellä oli, kertoo hän kirjeessä (20/1 1861) Gummerukselle, joka silloin oli lukion ylimmällä luokalla Pietarsaaressa, viisi oppilasta, vanhin kymmenennellä ja nuorin kahdeksannella. "Etkös usko että siinäkin on työtä? Ei ole niinkään helppoa istuttaa ymmärrystä ja käsitystä pieniin lapsiin".[47] Ruununvouti kuuluu olleen juonikas mies, ja siitä johtui etteivät hän ja Hagman hyvällä sopineet palkkiosta; riita jätettiin sovintolautakunnan tutkittavaksi ja ratkaistiin se Hagmanin eduksi. Muuten mainitsen tältä ajalta, että nuori iloinen ylioppilas oli ensi luokan kavaljeereja ei ainoastaan Kälviällä vaan Kokkolassakin. — Edelleen Hagman raha-ansion vuoksi kesällä 1863 oli v.t. kielenkääntäjänä senaatissa ja vuosina 1863—67 apuopettajana Helsingin ruotsalaisessa tyttökoulussa. Mutta sen ohella hän, niinkuin jo on sanottu, varhain esiintyi sanomalehtimiehenäkin, osaksi kai sitenkin jotain ansaitakseen, osaksi ja tuskin vähemmäksi tyydyttääkseen haluansa olla mukana kansallisessa edistystyössä.

* * * * *

Hagmanin ensimäinen sanomalehtiyritys oli "'Luonnotar', kuukauslehti kansan hyödyksi ja huviksi", jonka hän syksyllä 1862 yhdessä K. J. Gummeruksen kanssa päätti perustaa. Näytenumero levitettiin joulukuulla, ja uuden vuoden alusta lehti alkoi säännöllisesti ilmestyä, arkinkokoisena, 4-taitteisena, maksaen Helsingissä 60, maaseuduilla 75 kop. Nykyajankin kannalta yritys on merkilliseksi tunnustettava, kun ottaa huomioon että Hagman oli kahden ja Gummerus vain yhden vuoden ylioppilas. Sen ohella on huomattavaa, että lehti ensi sanoista alkaen näyttäytyy syntyneeksi J. V. Snellmanin kylvöstä. Kun näet toimitus ryhtyessään selittämään tarkotustaan alkaa näin: "Mikäs on se, joka korottaa kansaa, joka antaa kansalle kansallisia oikeuksia? mikäs muu on se kuin sivistys? Sivistys on valtakuntain perustus; ilman sivistystä ei valtakunta voi valtakuntana pysyä. Sivistys antaa kansalle luottamusta itseensä. Sivistys suojelee muitten kansain valloituksia vastaan, sivistyksestä on siis kansan hakeminen voimiaan" — eikö tämä ole selvää kaikua siitä opista, jota Snellman oli julistanut Saimassa ja Litteraturbladissa?

Eräästä Hagmanin kirjeestä (11/1 1863) Gummerukselle nähdään, että kirjoittaja vietti joululomansa Janakkalassa. Käydessään kaupungissa hän oli saanut tietää, että käsikirjoitusten piti olla valmiina 20 p:ksi, jotta numero voisi ilmestyä kuukauden viimeisenä päivänä. Postikonttorista hän oli nostanut 180 ruplaa tilausrahoja, "jotka olen niin hyvin käyttänyt, että tuskin on kopeekkaakaan jälellä!! Elä kumminkaan pelästy tai pahastu. Kyllä niitä vielä tulee ainakin sama verta lisää, jos tietäjäin ennustuksiin voi luottaa. Näinä aikoina on, niiden mukaan, vasta kolmas tai viides osa karttuvista tilaajista tavallisesti ilmestynyt. — Hyvin on meille onnistunut. Kaikki sanomalehdet ovat Luonnottaren näyttönumeroa kehuneet; jopa sitä Tapiossa sanotaan teräväksi ja sivistyneeksi!" —

Yleensä oli Luonnotar, jonka "koto oli työmiehen kädessä", hyvin toimitettu. Ikävä on vain ettei muuta kuin arvaamalla voi sanoa mitä toinen tai toinen on kirjoittanut. Tietenkin ovat "uutelot", Merimiehen morsian ja Noituri, kertomus Pohjanmaalta, jotka jatkuivat vuosikerran läpi, Gummeruksen käsialaa, jonka ohella J. V. C(alamnius) on merkinnyt pitkän sarjan Kuvaelmia Suomen-suvun muinaisuudesta; mutta onko kaikki muu Hagmanin kirjoittamaa? Koska hän kuului matemaattiseen osastoon, on syytä olettaa hänen laatineen luonnontieteelliset kirjoitukset (Lämpö ja sen vaikutukset, Vesi luonnon hallinnossa, Jäämerestä, Maanpallo mailmanrakennuksessa y.m.), mutta sangen luultavaa on minusta, että nuoret toimittajat kokeneimmilta tovereiltaan saivat semmoisia kirjoituksia kuin Hallitusmuodosta ja valtiopäivistä, Valtiopäiväjärjestyksestä, Viinanpoltto-asiasta j.n.e. Jos tämä viimeinen arvelu onkin oikea, saattaa taas katsoa jotenkin varmaksi, että Hagman on sepittänyt kuukausikirjeet, jotka säännöllisesti sisälsivät sekä kotimaan että ulkomaan valtiollisia uutisia. Nykyaikaiselle lukijalle ovat nämä kirjeet hupaisinta koko lehdessä, sillä niistä huomaa mitä ihmeellistä aikaa elettiin. Näytteeksi poimin tähän kimpun aiheita, joista kirjeissä puhutaan: Näytenumerossa: ilosanomasta Valtiopäivät tulossa! tammikuulla: heinäkuun 1:sestä päivästä tulee Suomen oma raha, markka ja penni, käytäntöön; helmikuulla: edellisen vuoden kielikomitea petti kansan toiveet, mutta kansan tahto on toteutuva, sillä suomenkielen oikeuksien voimaan saattaminen on ensimäinen yhteiskunnallisten ja valtiollisten olojemme edistyksen ehto; huhtikuulla: J. V. Snellmanin astumisesta senaattiin, Jyväskylän seminaarin avauksesta elokuun 1 p.; heinäkuulla: Aleksanteri II:n käynnistä Suomessa, jolloin hän muun muassa Hämeenlinnassa allekirjoitti käskykirjeen suomenkielen oikeuksista; elokuulla: valtiopäivävaalien tuloksista; syyskuulla: keisarin toisesta käynnistä Suomessa, valtiopäivien avauksesta; lokakuulla: Yrjö Koskinen on alkanut luennoida suomenkielellä.

Olivat ne onnenpoikia, jotka saivat alottaa kirjailijatoimensa semmoisena vuonna. Jos kukkien puhkeaminen on kevään tunnusmerkki, niin oli koko se vuosi pelkkää kevättä, ja avosydämisiin nuoriin se jätti häviämättömiä vaikutelmia.

Joulukuun numerossa luvattiin Luonnotarta jatkaa, mutta kuitenkin se lakkasi ilmestymästä. Sanottiin että toimittajilla ei ollut aikaa, mutta luultavampaa on että yritystä oli taloudellisesti vaikea ylläpitää. Suomalainen, sanomia tilaava yleisö oli vielä pieni eikä kahdella köyhällä ylioppilaalla ollut mitään vararahastontapaista mihin nojata. — Hagmanille oli kuitenkin sanomalehtityö niin luonnonmukaista, että hän oman pikkulehtensä kuoltua pian hankki itselleen uutta samanlaista tehtävää. Hän liittyi näet Helsingfors Tidningarin toimitukseen.

* * * * *

Helsingfors Tidningaria, jolle Z. Topelius, hoitaen sitä 19 vuotta, oli hankkinut laajemman lukijakunnan kuin yhdelläkään sanomalehdellä sitä ennen Suomessa oli ollut, oli Aug. Schauman toimittanut v:sta 1861, mutta loppupuolella vuotta 1863 saatiin tietää, että lehden omistaja, kirjakauppias ja -kustantaja B. A. Thunberg, ei halunnut uudistaa kolmeksi vuodeksi tehtyä sopimusta Schaumanin kanssa. Silloin Yrjö Koskisessa heräsi ajatus, että lehti oli saatava suomenmielisten käsiin, jotta heilläkin olisi ruotsinkielinen äänenkannattaja, mikä oli sitä tärkeämpi, kun vastapuolue edellisenä vuonna oli perustanut suuren päivälehden, Helsingfors Dagbladin. Tämä tuuma toteutuikin niin, että O. Donner, Th. Rein ja E. Böök uudesta vuodesta 1864 ottivat vastatakseen toimituksesta. Kumminkaan ei yksikään näistä kykenevistä miehistä ollut siinä asemassa, että hän olisi voinut taikka tahtonut panna koko voimansa ja aikansa tehtävään; päinvastoin toimitus ennen pitkää hajaantui. Donner lähti syksyllä Berliniin tutkimaan sanskriittia, Rein oli edellisenä vuonna tullut dosentiksi ja määrätty hoitamaan filosofian professorin virkaa (jonka Snellman muuttaessaan senaattiin oli jättänyt avonaiseksi) ja oli sentähden estetty uhraamasta aikaa lehdelle, ja Böök vihdoin matkusti myöskin syksyllä pois Helsingistä. Kesällä oli pääjohto ollut viimemainitun käsissä, ja hänellä oli silloin avustajina E. A. Forssell (ulkomaanosasto) ja August Hagman. Syksyllä taasen joutui pääjohto Hagmanille. Kumminkin oli työ ylivoimainen niin nuorelle miehelle, ja 1865 v:n alusta astui W. Eneberg toimituksen päähän, jonka ohella apumiehinä toimivat K. Bergbom, E. Böök, Hagman y.m. Mainittavaa merkitystä Hagmanin työllä Helsingfors Tidningarissa tuskin oli. Arvatenkin hänen kirjoituksensa olivat kokonaan tilapäistä laatua, niinkuin tavallisesti toimituksen nuorimpien jäsenten. Pääasiaksi lienee sentään katsottava se, että hänen kokemuksensa näinä vuosina kasvamistaan kasvoi alalla, jolle hän oli kokonaan antautuva. Helsingfors Tidningar lakkautettiin marraskuulla 1866. Tänä viimeisenä vuonna olivat Eneberg ja Donner toimituksen päämiehinä, mutta epätietoista on, oliko Hagman enää mukana. — Lopuksi on merkittävä, että Hagman näinä samoina vuosina myöskin silloin tällöin kirjoitti Suomettareen ja 1866 alkuunpantuun Kirjalliseen Kuukauslehteen (viimemainittuun ainakin pari kirja-arvostelua). Näiltä varhaisilta ajoilta eräs silloin mukana ollut kirjailija muistaa Ahlqvistin kiittäneen muutamaa Hagmanin kirjoittamaa W. Flomanin Ranskan kieliopin arvostelua.

* * * * *

Niinkuin edellä kerrotusta näkyy, oli Hagman ylioppilasvuosinaan monessa toimessa mukana, mutta silti hän ei laiminlyönyt seurusteluakaan — tarkotan seurustelua toveripiirin ulkopuolella. Useimmat nuoret pohjalaiset elivät täällä Helsingissä erillään kaikesta perhe- ja naisseurustelusta eivätkä liene sitä paljon kaivanneetkaan. Hagmanilla sitä vastoin oli sekä taipumusta että halua siihen, ja vuosien varrella hän sai useita naistuttavuuksia pääkaupungin seurapiireissä. Myöskin tiedetään hänen tälläkin alalla hyvin menestyneen. Yleismaailmallisessa merkityksessä hän kyllä ei ollut mikään lumoava kavaljeerityyppi, mutta silti hänellä oli mitä ruotsalaiset tarkottavat sanalla "fruntimmerstycke", toisin sanoen hänen olennossaan oli jotakin naisväelle erittäin mieleistä. Usein on tämä "jokin" sanoin selittämätöntä, mutta mitä Hagmaniin tulee se voidaan arvata piilleen hänen esiintymisensä teeskentelemättömyydessä, tunteenilmaisunsa välittömyydessä ja luonteensa vilpittömyydessä sekä siinä, "ettei hän naistenkaan seurassa lörpötellyt tyhjiä". Muun muassa hän oli tullut tutuksi kenraalikuvernöörin, vapaaherra Platon Rokassowskijn perheessä, mikä tosiasia ei kuitenkaan ole arvosteltava nykyisten olojen mukaan. Tämä, vuoden lopulla 1861 Helsinkiin tullut kenraalikuvernööri erosi ei ainoastaan edelläkävijästään, kreivi Bergistä, vaan muistakin sekä vanhemmista että myöhemmistä Venäjän vallan korkeimmista edustajista maassamme. Hän itse samoin kuin hänen lukuisan perheensäkin jäsenet olivat näet erittäin suosiollisia ja ystävällisiä suomalaisia kohtaan sekä elämältään porvarillisen yksinkertaisia. Sentähden Helsingin ylempi seurapiiri aivan luonnollisesti avautui perheelle, jossa myös osattiin ruotsia, ja tiistaisin, jolloin Rokassowskijlla oli vastaanotto, oli jokainen tervetullut, joka tavalla tai toisella oli tutustunut johonkin perheen jäseneen. Varsinkin kävi siellä silloin pääkaupungin hienoston nuoriso, sillä samalla kun ruuat ja juomat olivat hyvin yksinkertaista, vaatimatonta laatua, oli seurustelu aina vapaata ja hupaista, ja illan ohjelma päättyi säännöllisesti iloiseen karkeloon. Hagmanin tuttavallinen suhde perheeseen kuuluu saaneen alkunsa siten, että häntä pyydettiin opettamaan suomenkieltä eräälle nuorista parooneista. Tyttäristä oli toinen järjestyksessä, neiti Olga, samanikäinen kuin Hagman, ja hänellä toverit aina härnäilivät "Krassea" eli "Hackea" — "Krasse" ja "Hacke" olivat Hagmanin toverinimiä kouluajalta koko hänen elämänsä ajan. Neiti "Olja" ei ollut enemmän ensi luokan kaunotar kuin hienotarkaan, mutta — huolimatta siitä, että hänellä samoin kuin vanhemmalla Elisabet sisarella oli "hovineiden" arvo — hän oli vaatimaton, kiltti, iloinen ja hyvä tyttö, ja sangen luultavaa on, että Hagmanin sydän ei ollut välinpitämätön häntä kohtaan. Toiselta puolen on yhtä luultavaa, jopa varmaakin että perheessä pidettiin suomalaisesta ylioppilaasta, jonka luonteenominaisuudet voitiin merkitä aivan samoin sanoin kuin ne, joita juuri olen käyttänyt Olga neidestä. Etteivät nämä arvelut ole tyhjiä, todistanee se, että Hagman kesäaikoina, jolloin kenraalikuvernööri asui Degerööllä, toisinaan kutsuttiin sinne. Tämmöiset kutsut, joiden kautta Hagman pääsi osalliseksi perheen yksinkertaiseen maalaiselämään, sai yhdessä neitien kanssa kävellä ja laskea leikkiä ja etsiä nelilehtisiä apilaita Degeröön vihantain puitten siimeksessä, tuottivat hänelle niin otollista vaihtelua kaupungin kuivaan kesäelämään, niin suurta hupia ja tyydytystä, että hän mitä hilpeimmin mielin kesti ja luotaan torjui toverien yritykset saattaa hänet hämille viittauksillaan ja vitseillään — semminkin kun niiden takana ei mitään pahansuopaa piillyt. Arvatenkin oli köyhä nimismiehenpoika pahemmissa pintehissä talvisaikana, kun hänet oli kutsuttu kenraalikuvernöörin talossa toimeenpantaviin suurempiin juhlatanssiaisiin. Jutellaan hänen semmoisina päivinä olleen syömättä päivällistä säästääkseen ne markat, joilla hänen oli ostettava valkoiset hansikkaat esiintyäkseen kaikin puolin comme il faut!

Viipurissa Ilmarisen toimittajana.

Syksyllä 1866 Hagman alkoi suorittaa tenttejä filosofiankandidaatti-tutkintoa varten. Samaan aikaan hän sai Viipurista tarjouksen, joka moneksi vuodeksi vei hänet pois Helsingistä. Se näkyy eräästä kirjakauppias N. A. Zilliacuksen 10/11 päiväämästä kirjeestä. Zilliacus oli päättänyt perustaa uuden suomenkielisen "kansanlehden", jonka tarkotus olisi Itä-Suomen kansassa herättää mielenkiintoa yleisiin ja paikallisiin asioihin, ja Hagman oli hänen pyynnöstään luvannut ruveta lehden toimittajaksi, niin pian kuin oli kandidaattitutkintonsa suorittanut. Siihen ehtoon Zilliacus ilmottaa suostuvansa, sitte kun kauppakonttoristi R. Mallenius oli sitoutunut vastaamaan toimituksesta siksi kuin Hagman saapuisi Viipuriin. Nyt hän lähettää painoylihallitukselle osottamansa anomuksen saada luvan julkaista lehteä ja antaa Hagmanille vallan lopullisesti määrätä uuden lehden nimen, kumminkin sillä ehdolla, että se tulee "lyhyeksi ja sointuvaksi" (kort och klingande). Itse hän oli ajatellut sentapaisia nimiä kuin Ilmari, Vellamo, Kalervo, mutta niistä ei tarvinnut välittää. Kumminkin Hagman piti ensinmainittua soveliaana, ja muodossa Ilmarinen hän sen lehdellensä antoi.

Koska Hagmanin julkinen tutkinto oli vasta 18/5 1867, oletan hänen toukokuun lopulla matkustaneen Viipuriin. Kuinka hänen kävi vieraalla paikkakunnalla, siitä tapaamme muutamia tietoja eräässä kirjeessä, jonka hän syyskuun alkupuolella on Jaakko Forsmanille lähettänyt. Hagman sanoo jotakuinkin menestyvänsä. Viipurissa "pelätään julkisuutta kuin pahaa henkeä", ja sentähden lehden toimittajaa kumarretaan, mutta myöskin katsellaan karsain silmin, kun hän, muukalaisena, koskettelee arkoihin kohtiin. Aihetta siihen ei puuttunut. Muun muassa poliisit, viskaalit y.m. venäläiseen tapaan ottavat lahjoja siitä, että ummistavat silmänsä kaikenlaiselle laittomuudelle. Toiselta puolen hänellä on legioona takanaankin, ja hän tuntee jo miltei kaikki, virkapohatoista käsityöläisiin saakka. Varsinkin hänellä oli tuttavia liikemiesten joukossa, ja Lydeckenin (toiminimi Lydecken & Harling) kanssa hän tuumiskeli lentokirjasta, jonka hän kirjoittaisi Lydeckenin antamien ainesten nojassa ja jossa kehotettaisiin ja neuvottaisiin kauppiaita edistämään ja välittämään maalaisteollisuustuotteiden menekkiä. — Elokuun viime päivinä oli piispa (F. E. Schauman), rovasti A. E. Borenius ja notaari filosofianlisensiaatti J. V. Calamnius hänen seurassaan, käynyt Viipurissa tarkastusmatkalla. Calamnius oli asunut Hagmanilla, ja silloin oli ollut hupaisia jutteluhetkiä. Niinikään oli Hagmanin luona asunut tanskalainen kielentutkija Vilhelm Thomsen ne pari päivää, jotka hän kiertomatkallaan Suomessa vietti Viipurissa. — Piispan käynti oli ollut erittäin tärkeä sentähden, että hän yhdessä koulun inspehtorin kanssa oli määrännyt Hagmanin v.t. ylimääräiseksi lehtoriksi, jonka tuli opettaa suomenkieltä koko lyseessä, s.o. seitsemällä luokalla. Hänen tulonsa lisääntyivät siten 2400 markalla. "Olen siis kokonainen lehtori!!" Mutta työtä on, että oikein pelkään — 24 tuntia viikossa, kirjoitusten korjausta y.m.

Vaikka Ilmarinen ilmestyi ainoastaan arkinkokoisena ja kerran viikossa, oli sen merkitys verrattomasti suurempi kuin minkään nykyisen maaseutulehden. On näet huomioon otettava, että Suometar — joka oli perustettu 1847 ja jolla 1856 oli ollut 4700 tilaajaa, sitä ennen kuulumaton luku — oli v:n 1866 päättyessä tilaajain puutteesta lakkautettu. Syynä siihen, että ennen niin kunnianarvoisa lehti sai niin kurjan lopun, ei ollut ainoastaan kova aika, vaan, niinkuin Ilmarisen helsinkiläinen kirjeenvaihtaja kertoo, se "kummallinen keikkaus", että lehti lopulta oli joutunut ruotsikiihkoisten johtomiesten haltuun ja tullut "vieraaksi suomalaiselle kansalle". Niin sattui että kovimpina nälkävuosina 1867 ja 1868 oli henkinenkin kato semmoinen, että Helsingissä ei ilmestynyt muuta suomenkielistä sanomalehteä kuin Suomen Virallinen lehti; kansallismielisten ainoa äänenkannattaja pääkaupungissa oli siis aikakauskirja Kirjallinen Kuukauslehti, joka, niinkuin nimi sanoo, esiintyi vain 12 kertaa vuodessa. Näissä oloissa ja koska muut suomenkieliset maaseutulehdet olivat kovin vähäpätöisiä, Ilmarinen ilmoitti koettavansa "järjestää sisältönsä koko maan yhteiselle sanomalle pantavain vaatimusten mukaan", s.o. kertoa kuulumisia laajemmaltakin kuin omalta paikkakunnalta ja ottaa "koko maan yhteiset asiat" puheeksi. Eikä tämä ollut tyhjää prameilua. Jos ottaa lukuun lehden ahtaan tilan, on tunnustettava että Ilmarinen ansiokkaasti suoritti tehtävänsä. Että lehti aikalaisissa herätti huomiota, sen voi päättää silloin tällöin muissa lehdissä tavattavista tunnustavista lauseista tai mainesanoista, jotka merkitsevät sitä enemmän, kun sanomalehdet yleensä ovat vastahakoisia sanomaan hyvää toisistaan. Itä-Suomen tietoja lehdessä annettiin ajan tavan mukaan lukijakunnan puolelta lähetettyjen kirjeiden muodossa.

Vuoden alkupuolella, jolloin Hagman vielä oli Helsingissä, tapaamme lehdessä säännöllisesti kirjeitä pääkaupungista; mutta suurin tila on annettu tiedoille valtiopäivien toiminnasta. Varsinaisen virkeytensä Ilmarinen kuitenkin sai vasta sitte kun Hagman oli tullut Viipuriin. Silloin näet uutisten monipuolisuudessa samoin kuin artikkeliosastossa ilmestyi ylempänä mainitun päämäärän harrastaminen. Eikä suinkaan puuttunut ainetta pääkirjoituksiin, kun pian selväksi kävi, että kesä oli pettävä kaikki hyvän vuodentulon toiveet. Kysymys miten yleinen uhkaava hätä oli torjuttava, miten kansa oli pelastettava nälkäkuolemasta, se oli tänä kaameana vuotena kysymyksistä tärkein, ja sitä Hagman yhä uudestaan käsitteli koko sillä hartaudella, jota asia vaati ja joka oli luonnollinen hehkuvalle isänmaan ja yhteisen kansan ystävälle. Ilmarisessa siis keskenään vaihtelivat kehotukset avunkeräyksiin pienemmissä ja laajemmissa piireissä, osotukset työansioon, kaikenlaisten pienten tavarain kokoilemiseen ja kaupaksi toimittamiseen,[48] neuvot hätäleivän valmistamiseen y.m. semmoiset esitykset. "On kunniallisempaa koettaa jotakin ansaita kuin suorastansa kerjätä ja viimein kuolla onnettomuuteen! — Meidän pitää pelastua nälkäkuolemasta!" Niin Ilmarinen huudahtaa pakahtuvasta sydämestä. Mutta koska ihminen ei elä ainoastaan leivästä, Hagman marraskuulla julkaisee kaksijaksoisen kirjoituksen: "Opetuslaitosten muutos suomalaisiksi", jossa hän innokkaasti taistelee niitä verukkeita vastaan, joilla siihen aikaan niin sitkeästi vastustettiin suomenkielisiä kouluja.

Ilmarisen toinen vuosikerta (1868) alkaa pitkällä kirjoituksella "Maan varallisuus ja virkalaitos", jonka tekstinä on erään kummassakin virallisessa lehdessä julkaistun "lähetetyn" kyhäelmän alkusanat: "Vähänpä hyötyä siitä on, että menneissä ajoissa, lainsäädännössä ja tavoissa haetaan syytä työttömyyteen" [s.o. köyhyyteen]. Hagmanista nuo virallisen tekijän sanat ovat mielettömiä. Hän väittää päinvastoin että ylellisissä tavoissa sekä asetuksissa, joita säätäessä ei ole silmällä pidetty kansamme elinehtoja, on yksi pääsyy kurjuuteen, ja erittäin hän ankarasti arvostelee virkamiesten palkkoja, jotka meillä ovat korkeampia kuin suurissa kulttuurimaissa, niinkuin seikkaperäisillä tiedoilla eri maista todistetaan. — Muita painavampi ja ehkä merkillisin nuoren sanomalehtimiehen kirjoituksista oli toukokuun 15 p. esiintynyt nimeltä "Mitä vaatii nykyinen hätä maassa?" lyhyesti kuvattuaan mihin oli tultu, siihen nimittäin että ihmisiä todella oli kuollut ja joka päivä kuoli nälkään, että monessa kohden maata tavallinen kylvö oli jäänyt tekemättä ja että siis pellot, parhaimmassakaan tapauksessa, eivät voineet antaa riittävästi leipää, kirjoittaja ehdottaa, "että maan säädyt kutsutaan kokoon valtiopäiville neuvottelemaan mitä on tehtävä, mitä varustettava kovaa hätää vastaan". — "Ennenkuin säädyt ovat olleet koossa, ei ole tehty mitä olisi voitu hädän vastustamiseksi. — Jos kysytään: mitä voivat säädyt? niin vastaamme: ne voivat pelastaa maan perikadosta. Millä lailla? Ne voivat esim. suostua varallisuuden mukaan maksettavaan suureen, 10- tai 20-prosentiseen, veroon, jolla hätää lievennettäisiin esim. siten, että maanviljelijöille annetaan vuodessa maksettavia, joko korollisia tai korottomia lainoja, taikkapa lahjojakin, ja nämä maanviljelijät voivat antaa työtä maattomalle kansalle. Voidaan sanoa, että tämmöistä suurta veroitusta ei ole kuultu. Olkoonpa niin. Me sanomme: mutta tämmöistä hätääpä ei ole kuultu järjestetyssä valtiossa. Se on myös kyllä tosi, että suurimman osan tätä veroa tulisivat palkansaajat, s.o. virkamiehet maksamaan, joskin muutamilta rahamiehiltäkin vähän karttuisi. Vaan onpa se parempi ja oikeampi, että virkamiehet näin, säätyjen päätöksestä ja suostumuksesta, antavat uhriksi maan hädälle osan palkoistansa, kuin että kuitenkin pakosta ja ilman suostumuksetta heidän palkkansa jäävät maksamatta, mikä kyllä tapahtuu, jos eivät tavalliset verot, niinkuin näyttää, tule maksetuiksi." — —

Olihan se rohkea ehdotus pienen maaseutulehden puolelta, mutta sitä merkillisempi on että muu sanomalehdistö siihen yhtyi, ei ainoastaan Oulun Viikko Sanomat ja Åbo Underrättelser, vaan myöskin Helsingfors Dagblad ja Kirjallinen Kuukauslehti. Niin Ilmarinen itse huomauttaa 3 p. heinäk., jolloin se jälleen ottaa asian puheeksi. Kuitenkaan ei siitä sen enempää tullut, joko senvuoksi ettei hallitus katsonut ehdotuksen toteuttamista mahdolliseksi taikka että suotuisat kesäilmat tekivät toimenpiteen tarpeettomaksi. Hagmanille itselle asiasta koitui se ikävyys, että hän joutui kiistaan Kirjallisen Kuukauslehden kanssa. Ilmarisessa tavataan nimittäin 16 p. lokak. ankaranlainen kirjoitus, "Puolustusta", jossa Hagman puolustautuu muutamaa loukkaavaa lauselmaa vastaan, jolla aikakauskirjan (syyskuun) "kuukauskirjeessä" oli viitattu hänen ehdotukseensa. Kun näet siinä oikeutetulla kansallisella itsetunnolla moititaan "kerjäämiseen tottumusta", joka kirjoittajan (Yrjö Koskisen?) mielestä meillä on sekä yksityisissä että yleisemminkin kansassa ilmaantunut, pistetään väliin seuraava lause: "Mihin kurjuuteen ja kehnouteen onkaan jouduttu, kun eräs sanomalehti, joka tähän asti ei ole näyttänyt olevan kaikkea ajatusta vailla, luulee voivansa puolustaa valtiopäiväin tarpeellisuutta sillä mietteellä, että kansan edusmiesten olisi asia säännöllisesti jakaa nuo ulkomailta ja omasta maasta kerjättävät armolahjat! Kenties heidän pitäisi sitä varten vielä lähettämän ulos julkinen kerjuuproklamationi kaikkiin maailman ääriin, jotta ylevä valtiollinen kantamme tulisi joka paikassa tiettäväksi!" Tätä hyökkäystä — siltä se näet ehdottomasti tuntuu — ei voine muuten selittää kuin että kirjoittaja, erikoista ainettaan ajatellessaan, vain hämärästi muisti mitä Ilmarisessa oli lukenut eikä kenties ollut ollenkaan huomannut, että lehdessä nimenomaan oli puhuttu ulkomaan armolahjoja vastaan.[49] Että Hagmanin oli mahdotonta hyvänään pitää noita sanoja, jotka loivat aivan väärän valon hänen tarkotuksiinsa semmoisessa sydämenasiassa kuin kansan hätä hänelle oli, on ymmärrettävää, ja sentähden on hänen kirjoituksensa ankaruuskin käsitettävissä. — Yksityisistä kirjeistä näkee, että tämä kiista herätti melkoista huomiota jungfennomaanien piirissä, mutta niinikään, että loukkaavien sanojen takana tuskin oli minkäänlainen mietitty isku Hagmania vastaan. Calamnius, joka oli Kuukauslehden lähimpiä miehiä, kirjoittaa esim. E. A. Forssellille, joka tänä syksynä samoin kuin Hagman oli Pietarissa, että Hagmanin ei olisi pitänyt välittää asiasta, ja jatkaa: "Terveisiä hänelle, sano, että ei kukaan häntä vihaa, me pidämme Krassesta paljon."

Vielä mainitsen yhden Hagmanin kirjoituksen Ilmarisessa, nimittäin syyskuun 4 p. ilmestyneen, jonka on aiheuttanut J. V. Snellmanin eroaminen hallituksesta. Luotuaan katsauksen Snellmanin edelliseen elämäntyöhön kirjoittaja puhuu hänen toiminnastaan hallituksen jäsenenä. Kaunis ja lämmin kirjoitus päättyy: "Niin kauan kuin Snellman oli hallituksessa, oli tällä hallituksella kansan luottamus. Kansan silmät olivat käännetyt häneen ja jokaisen huulilla oli aina: mitä Snellman asiassa sanoo? Mitä hän tekee? Hänessä oli kansan turva. Kun hän taas on hallituksesta poissa, niin on ikäänkuin se väkevin pylväs, joka kannatti olojamme, olisi kadonnut."

Pietarissa.

Kun Hagman julkaisi viimemainitut kirjoitukset, oli hän jo muuttanut pois Viipurista. Hänen sielläolonsa tuli näet todellisuudessa paljon lyhemmäksi kuin hän oli ajatellut, sillä ennenmainitusta kirjeestä Jaakko Forsmanille näkyy, että hän syksyllä 1867 oli miettinyt mahdollisuutta päästä vakinaiseksi opettajaksi lyseehen. Itse asiassa kävi niin että hän jo tammikuulla 1868 sai virallisen kutsumuksen Pietarin P. Marian suomalaisen seurakunnan kirkkokoulujen tarkastajaksi. Kenen toimesta tai välityksestä se tapahtui, on tietymätöntä, mutta arvatenkin Hagman jo oli suostunut, ennenkuin mainittujen oppilaitosten kouluneuvosto virallisesti päätti kutsua hänet virkaan. Kutsumuskirjeessä, jonka varaesimies, kenraalimajuri O. Furuhjelm on allekirjoittanut, pyydetään, että Hagman mahdollisimman pian ryhtyisi toimeensa. Luonnollisesti hän ei kuitenkaan keskellä lukuvuotta voinut erota opettajavirastaan ja toiseksi hänellä kesäaikana ei ollut mitään tehtävää Pietarissa, sentähden hän luultavasti vasta elokuulla lähti sinne, jättäen Ilmarisen nytkin Malleniuksen hoidettavaksi. Pietarissa hän siis oli kirjoittanut viimeiset artikkelinsa Ilmarista varten.

Hagmanin Pietarissa-olo, joka kesti neljä vuotta, muodostaa hyvin tärkeän jakson hänen elämässään; paha vain että lähteeni ja tietoni siitä eivät ole niin täydelliset kuin suotavaa olisi. Sen verran on minulla kumminkin siitä kerrottavana, että selvästi tulee näkyviin, miten hän sielläkin pysyi uskollisena kansallisille harrastuksilleen, miten hän sielläkin osotti tarmokasta toimeliaisuutta sekä siten vaikutti herättävästi, jopa tavallaan aikaansai käänteen suomalaisten elämässä Venäjän pääkaupungissa.

P. Marian seurakunnalla oli silloin vain kaksi varsinaista koulua, nimittäin toinen poikia ja toinen tyttöjä varten, kumpikin 3-luokkainen. Näihin laitoksiin liittyi yksi valmistava luokka, joka oli yhteinen pojille ja tytöille. "Viikkokoulun" ohella oli vielä olemassa sunnuntaikoulu, useampiin osastoihin jaettu, mutta suoritettavan kurssin puolesta aivan vaatimaton.[50] Liian lyhyeksi oli viikkokoulunkin kurssi huomattu. Keväällä 1867 eräs kirjeenvaihtaja kertoo Ilmarisessa, että oli päätetty toimeenpanna neljäs luokka poikakoulun jatkoksi sekä kolme valmistavan luokan apuosastoa eri kaupunginosissa. Seurakunta oli ehdottanut erityisen verotuksen tapahtuvaksi, jotta saataisiin tarpeelliset varat näitä uudistuksia varten. Nähtävästi tämä kiitettävä puuha kuitenkaan ei saanut viranomaista vahvistusta, sillä kun Hagman tultuansa Pietariin todella perusti toivotun jatkoluokan, tapahtui se siten, että koulujen inspehtori itse, koulun kolme entistä opettajaa — pastori Piispanen, hrat Friman ja Glantz — sekä lakitieteen kandidaatti E. A. Forssell ja maisteri vapaaherra Johannes Gripenberg vapaaehtoisesti suostuivat palkatta antamaan opetusta. Näin syntynyt neljäs luokka oli voimassa kaksi vuotta (1868—70), mutta lakkautettiin sitten arvatenkin niiden rettelöiden johdosta, joista alempana kerrotaan.

Epäilemättä Hagmanin toimeliaisuus jatkoluokan aikaansaamisessa tuotti hänelle monta ystävää seurakunnassa. Luokan hyöty oli näet silmiinpistävä: ennen oppilaat, 12—13-vuotiaina suoritettuaan kurssin, eivät välittömästi päässeet mihinkään muuhun kouluun opinkäyntiään jatkamaan; nyt he sitä vastoin jatkoluokasta voivat muuttaa Jyväskylän alkeiskouluun, niinkuin moni tekikin. Sitäpaitsi inspehtorin epäitsekäs menettely osotti, että seurakuntaan oli tullut mies, joka todella harrasti yleishyvää ja asetti aatteelliset päämäärät aineellisten edelle, sanalla sanoen semmoinen mies, jonka tapaisia ylempänä mainittu Ilmarisen kirjeenvaihtaja valittaa sieltä kokonaan puuttuneen. Luonnollista muuten on että yrityksen mahdollisuus oli ei ainoastaan koulun entisten opettajien auliudessa, vaan myöskin siinä onnellisessa sattumassa, että kaksi niin etevää ja innostunutta kotimaista avustajaa kuin Forssell ja vapaaherra Gripenberg oli tarjona. Forssell oli suoritettuansa lakitieteenkandidaatti-tutkinnon (18/5 1868) tullut Pietariin oppiakseen venäjänkieltä sekä, mikäli tiedän, aikeissa koettaa päästä palvelemaan ministerivaltiosihteerin virastoon. Kumminkin nousi hänelle tie pystyyn, ja muistan sangen hyvin, miten hänen ystävänsä Helsingissä sen johdosta ivallisesti selittivät, että siinä virastossa ei tarvittu niin tietorikkaita, niin teräväjärkisiä ja kyvykkäitä miehiä kuin Forssell kieltämättä oli. Todellisuudessa lienee sentään hänen suomenmielisyytensä ollut se ominaisuus, jota katsottiin vähimmin soveliaaksi. Kesällä 1869 tiedän Forssellin matkustaneen Moskovaan, jossa hän muun muassa Yrjö Koskisen pyynnöstä arkistosta etsi tekeillä olevaa Suomen kansan historiaa varten tietoja "pikku vihasta". Vuoden lopulla tai seuraavan alussa Forssell asettui Viipuriin ruvetakseen hovioikeuden auskultantiksi (11/3 1870). Vuodeksi 1871 hän otti hoitaakseen Ilmarista, silti luopumatta lakimiesuraltaan. — Kaiken tämän olen maininnut syystä että seuraavassa Forssellin nimi usein on esiintyvä.

Vapaaherra Johannes Gripenbergistä tahdon antaa vieläkin seikkaperäisempiä tietoja, sillä hän oli Hagmanin paras ystävä Pietarissa ja on nykyiselle polvelle jotenkin tuntematon. Gripenberg, myöhemmin senaattori vapaaherra Joh. Ulrik Sebastian Gripenbergin poika, oli syntynyt Sääksmäen Voipalassa 17/2 1842. Käytyään ensin Haminan kadettikoulua hän sieltä muutti Kuopion lukioon, josta 1861 tuli ylioppilaaksi. Suunnitellen lukunsa filosofiankandidaatti-tutkintoa kohti hän valitsi yleisen historian pääaineekseen ja tuli siten olemaan Yrjö Koskisen ensimäisiä oppilaita, kun tämä 1863 oli nimitetty professoriksi. Gripenberg oli erittäin lahjakas — muun muassa runollisestikin, vaikkei hän tiettävästi ole mitään julkaissut[51] — ja lisäksi ahkera töissään, ja hän edistyi samanmukaisesti. Jopa olen kuullut sanottavan, että Yrjö Koskinen oli niin tyytyväinen hänen tietoihinsa ja historiallisen arvostelukykynsä kypsyyteen, että hänestä Gripenberg olisi ollut mies paikallaan hänen seuraajakseen, jos näet hän itse olisi poistunut ja oppilas antautunut tiedemieheksi. Sitä tämä ei kuitenkaan liene ajatellutkaan. Tutkintonsa hän sentään oli suorittava, mutta ennenkuin hän sen teki sattui eräs seikka, joka asiaa myöhästytti. Nuorelle paroonille tapahtui se onnettomuus, että hänen toiveensa muutamassa sydämenasiassa pettyivät, ja se koski häneen niin syvästi, että hän lähti vuodeksi ulkomaille suruansa haihduttaakseen ja terveyttään vahvistaakseen, mutta myöskin jatkaakseen lukujaan Montpellierissä Etelä-Ranskassa. Palattuaan kotimaahan hän suoritti kandidaattitutkintonsa 21/1 1867, ja siihen hänen varsinainen yliopistoaikansa päättyi. Sen jälkeen hänen ensi tehtävänsä oli oppia venäjänkieltä, ja siihen hän täydellisesti perehtyikin muun muassa ollessaan vuoden ajan 1867—68 kirjoitettuna Kasanin yliopistoon. Vähän ennen häntä oli Kasaniin asettunut eräs hänen tovereitaan Kuopion lukiosta, tarkotan maisteri Emil Hårdhia, joka sitä ennen Pietarissa tutkittuaan arapiaa nyt tahtoi oppia tatarinkieltä. Koko vuoden Kasanissa he asuivat yhdessä, ja ymmärtäähän sen että kummallekin olo kaukana kotimaasta siten kävi hupaisemmaksi. Vuoden loppupuolella 1868 tapaamme Gripenbergin jälleen Pietarissa, missä hän, niinkuin jo tiedämme, otti auttaakseen Hagmania suomalaisen seurakunnan koulun jatkoluokalla ja jouluaattona nimitettiin ylimääräiseksi virkamieheksi keisarin kansliassa Suomea varten. Tästä virastosta hän kuitenkin pian muutti samaan asemaan Venäjän ulkoasiainministeriöön ja vähän enemmän kuin vuoden päästä hänet (13/3 1870) nimitettiin Venäjän konsuliksi Norjan Hammerfestiin. Tuolla kaukana, jäämeren rannikolla, Gripenberg oleskeli yhden vuoden, kunnes hän, 28/3 1871 nimitettynä toimitussihteerin apulaiseksi ministerivaltiosihteerin virastoon, palasi Pietariin. — Edemmäksi minulla ei ole aihetta tässä seurata Gripenbergin elämän vaiheita.

Johannes Gripenbergistä on sanottu, että hän, jos ken meillä, oli luotu valtiomieheksi. Jo siinä nuoressa iässä, jota tässä etupäässä tarkotan, hänellä oli kaikki tarpeelliset ominaisuudet menestyäkseen hienoissa salongeissa ja ylhäisissä piireissä. Hänen esiintymisensä näet ei ollut vain ulkonaisesti täydellisen gentlemannin ja ylimyksen vaan herätti hän missä tahansa huomiota sujuvapuheisuudellaan, älykkäisyydellään ja tietojensa runsaudella. Erittäin hän oli mainio kertoja, jonka lahjan hän sanoi isältään perineen samalla kuin huomautti, että kertomuksen vaikutus oli täsmällisissä tiedoissa. Ruumiiltaan Gripenberg oli pitkähkö ja solakkavartaloinen ja käytökseltään, ryhdiltään tavallisuudesta niin eroava, että Aleksanteri II kreivi Armfeltin hautajaisissa oli huomannut hänet muitten joukosta ja sanonut, ettei hän siviilivirkamiehessä ohut semmoista ryhtiä nähnyt. Kuultuaan tämän Gripenberg oli nauraen virkannut: "Enhän minä toki suotta ole kadettikoulussa ollut!" — Ystävien ja toverien seurassa oli kuin Gripenberg olisi kokonaan unohtanut ylimyksellisyytensä; hän oli suorapuheinen, avomielinen, iloinen, yksinkertaisesti inhimillinen, käsitystavaltaan — huolimatta jo mainituista runollisista taipumuksistaan — realistinen, mielipiteiltään oikeutta rakastava ja kaiken päätteeksi vilpitön ja lämmin isänmaanystävä ja suomenmielinen. Olen vartavasten koettanut päästä selville siitä, mitkä vaikutukset olivat hänen suomenmieliseksi tehneet. Ei ole oletettavissa että hän kodissaan olisi saanut johdatusta kansallisen asian ymmärtämiseen, joskin siellä isänmaallinen henki yleisemmässä merkityksessä vallitsi. Yhtä vähän hän on voinut kadettikoulussa tulla suomenmieliseksi, mutta sitävastoin ei ole mahdotonta, että kuopiolainen ympäristö sekä semmoiset opettajat kuin apulaislehtori Eero Salmelainen (Rudbäck) ja rehtori Z. J. Cleve ovat siihen suuntaan vaikuttaneet. Luultavinta lienee sentään, että vasta yliopistoaikana asia hänelle selvisi ja että hänen tutustumisensa Yrjö Koskiseen oli merkitykseltään ratkaiseva. Näin voisi käsittää, että hän myöskin tuli tutuksi nuorempien suomenmielisten kanssa, joiden varsinaiseen seurapiiriin Helsingissä hän kyllä ei kuulunut, mutta jotka — sen muistan itse — puhuivat hänestä tunnettuna, omana miehenä. Ainoastaan siten on sekin ymmärrettävissä, että hän Pietarissa näyttää ensi hetkestä olleen mitä ystävällisimmissä väleissä August Hagmanin ja Forssellin kanssa, puhumatta muista suomenmielisistä (K. F. Eneberg, J. R. Aspelin j.n.e.), jotka eri aikoina oleskelivat siellä tutkimuksia varten. Erinäisiä tuttavuuksia suomenmielisten piirissä hän kuitenkin lienee myöhemminkin tehnyt, nimittäin kun hän Hagmanin kanssa tuli Helsinkiin ottaakseen osaa 1869 vuoden maisterivihkiäisiin. Miten läheinen Gripenbergin ja Hagmanin ystävyys oli, todistanee paraiten se, että he asuivat yhdessä sekä ennen että jälkeen edellisen Hammerfestissä-oloa sekä että he näyttävät aina olleen kirjeenvaihdossa, milloin asuivat eri paikkakunnilla. — Valitettavasti ei Johannes Gripenberg valitsemallaan uralla noussut niin vaikuttavaan asemaan kuin toivottavaa oli, 1:senä toimitussihteerinä, jona hän kauan oli, hän olisi voinut huomattavampaa aikaansaada ainoastaan siinä tapauksessa, että hänen päällikkönsä olisivat kaivannut tietoja Suomen laeista ja oloista ja aina tahtoneet maamme parasta edistää. Että hänen siitä huolimatta joskus, jopa mitä tärkeimmillä hetkillä, onnistui valppaudellaan välillisesti vaikuttaa isänmaansa hyväksi, on kyllä tiettyä. Niin esim. tulee hänelle ansio siitä, että vapaaherra Stjernvall-Walleen Aleksanteri II:n kuoleman jälkeen viipymättä hankki Aleksanteri III:n vahvistuksen Suomen valtiosäännölle. Sitä paitsi Gripenbergin alkuaankin heikonlainen terveys huonontumistaan huonontui Pietarin vaarallisessa ilmastossa. Mutta silti hän olisi sinne jäänyt, jollei 1880-luvun lopulla Venäjällä nouseva vihamielisyys Suomea kohtaan olisi vienyt häneltä viimeisetkin toiveet voida siellä mainittavasti isänmaataan hyödyttää. Sentähden hän palasi kotimaahan, missä ensin toimi Mikkelin läänin kuvernöörinä ja sitte senaattorina, kunnes kuolema hänet saavutti 52-vuotiaana (20/5 1893). Että hän aina pysyi uskollisena ja hartaana nuoruutensa ihanteille, todistaa hänen kirjeenvaihtonsa August Hagmanin ja Yrjö Koskisen kanssa.

Käänteentekeväksi Venäjällä asuvien suomalaisten elämässä on toinen Hagmanin yritys arvosteltava. Tarkotan sitä, että hän v:n 1870 alusta alkoi julkaista suomenkielistä sanomalehteä, ensimäistä Suomen rajojen ulkopuolella, nimeltä Pietarin Sanomat. Asiaa oli kyllä ajateltu ennen Hagmanin tuloa, mutta hänen tarmonsa sen toteutti. Eikä kumma että lehteä oli ajateltu ja kaivattu. Yksistään käytännöllisistä syistä, tavaranhintojen ja muitten, liikemiehille välttämättömien tietojen välittäjänä oli suomenkielinen lehti Venäjällä tuhansille tarpeen, puhumatta omakielisen äänenkannattajan merkityksestä henkisenä yhdyssiteenä, etten sanoisi pelastusköytenä, rannattomaan venäläiseen mereen uppoavien suomalaisten kesken sekä näiden ja entisen kotimaan välillä. Ettei yleisöä puuttunut, huomaa siitä, että Pietarissa jo 1870:n vaiheilla oli 20,000 suomalaista, joten se, niinkuin Kaarlo Bergbom sanoi, oli suurin suomalainen kaupunki, että Inkerissä asui 90,000 suomalaista sekä että lukijoita oli odotettavissa myöskin Itä-Suomesta, Karjalasta ja Savosta. Kuinka paljon tilaajia Pietarin sanomille todellisuudessa karttui, sitä en tiedä, mutta jos se ensi vuonna olikin verraten runsas, niin ilmestyi jo toisena vuonna kilpailija hajottamaan lukijakuntaa.

Alkulauseessaan, "Lukialle", Hagman sanoo ajavansa "kansallisen sivistyksen" asiaa, ja samoin kuin ennen Luonnottaressa nytkin hänen sanoistaan tuntee J. V. Snellmanin oppilaan. Oppi-isän tapaan hän näet muun muassa lausuu: "Yhteisten asiain harrastaminen, niin että työllä ja teolla niihin ottaa osaa ja niiden hyväksi antaa oman itsensä, omat yksityiset etunsa alttiiksi — kas siinä sivistyksen korkein kukkula." Huolimatta siitä ei Pietarin sanomat suurestikaan muistuta kotimaisia sanomalehtiä — selvästi näkyy, että se ilmestyi vieraassa ympäristössä, jossa varovaisuus oli pakollinen. Kansallisuusaatetta taikka valtiollisia kysymyksiä kävi tuskin kosketteleminen. Mutta yksistään se, että lehdessä puhuttiin suomalaisten oloista, tavoista ja elinehdoista Pietarissa ja Inkerissä, että siihen painettiin kirjeitä ja tiedonantoja, jotka valaisivat heidän elämäänsä, ja että sen ohella ainakin pääkohtia myöten seurattiin Suomen ja ulkomaitten valtiollista elämää, vaikutti herättävästi, yhdistävästi lukijoihin, joilla ennestään oli tuiki vähäsen, jos ollenkaan, tietoa toisistaan ja jotka eivät koskaan olleet säännöllisesti saaneet edes vihiä aikansa yleisistä riennoista. Jopa saattoi herättävä opetus kätkeytyä "följetongiinkin", niinkuin ensimäiseen kertomukseen, Tyhménit, jossa kuvataan alkuperästään vieraantunutta käsi työläisperhettä. Siinä tapaa m.m. seuraavan, kuvaavan lauseen: "Te, herra Sorveliin, aina suomen kielestänne puhutte; mutta missä sivistyneessä talossa sitä puhutaan? Valtioneuvos Ahrenbergin perhe puhuu saksaa, översti Degenfeldtin talossa puhutaan ruotsia, hovineuvos Hedströmin joukko puhuu franskaa. Kaikissa näissä perhekunnissa lapset tuskin sanaakaan osaavat suomea, ja hyvin kyllä ovat oikeassa, sillä suomen kieli pilaa kaikkinensa lapsien 'ulospuheen'." Taloon tuli sattumalta kansallismielinen suomalainen ylioppilas ja hän palautti perheen oikealle tielle, saaden samalla mestariväen ihmisellisesti kohtelemaan työväkeään. — Tarkotusperäinen novelli on nähtävästi erään Pietarissa syntyneen suomalaisen ylioppilaan tekemä. Toisen kertomuksen, "Otteita ihmissydänten salaisuuksista", on K. J. Gummerus lähettänyt vanhalle toverilleen. Sen tarkotusperä on yleissiveellinen. Siinä näytetään miten hovineuvos ja luutnantti, setä ja veljenpoika, saavat rangaistuksensa samanlaisesta rikoksesta — kumpikin oli vietellyt ja pettänyt köyhän tytön.

Tietenkin Pietarin sanomista huokuva kansallinen mieli ja uudistuksen henki herättivät iloa ja innostusta lukuisissa lukijoissa, mutta käsitettävissä on toiselta puolen että ne myöskin saivat vastavoimia liikkeelle. Hagman ei ollut ainoastaan tunnettu "fennomaani" tavallisessa merkityksessä, vaan hän oli luonteeltaan ja vakaumukseltaan demokraatti, kansan mies. Sentähden hän asetuttuaan Pietariin ja tultuaan sikäläisen seurakunnan jäseneksi oli katsonut velvollisuudekseen ottaa osaa sen asioiden käsittelyyn ja erittäinkin taistella sitä mielivaltaisuutta vastaan, joka näyttää liiaksikin päässeen tavaksi niiden hoidossa. Jos hän jo sen kautta ennenkin oli saanut vastustajia, niin nämä, sen jälkeen kuin hän lehdessään oli uskaltanut arvostella taikka oikeammin vain valaisevalla tavalla kertoa erinäisiä tapahtumia seurakunnan kokouksissa, entistä enemmän kiihtyivät, ja niin syntyi loppumaton sarja rettelöltä, joiden keskustana hän oli. Kun kysymys Hagmanin vastustajien puolelta kohdistui hänen olemiseensa taikka ei-olemiseensa tai toisin sanoin kun he panivat kaikki voimat liikkeelle saadakseen hänet pois tieltä, on luonnollista että hänen, vähäpätöisen suomalaisen maisterin, jolla ei ollut mahtavia suhteita taikka tuttavuuksia saatikka tukevaa aineellista pohjaa, lopulta oli pakko väistyä ylivallan edestä; mutta silti hänen toimintansa ei voinut olla jälkiä jättämättä, herättämättä itsetietoisuutta, arvostelukykyä ja halua yleisiin harrastuksiin siinä osassa seurakuntalaisia, jotka muutamina vuosina näkivät Hagmanissa oikeuksiensa hartaan edustajan. Näin ollen tahdon koettaa luoda ainakin yleiskatsauksen sekaviin juttuihin. Lähteenäni ovat erinäiset yksityiset kirjeet sekä Hagmanin jälkeenjääneiden paperien joukosta löytämäni asiakirjat ja alustelmat.

Kirjeistä valaisevin on eräs Gripenbergin juuri ennen Hammerfestiin lähtöänsä (10/4 1870) E. A. Forssellille kirjoittama, mutta hänen sanansa ovat osalta niin suoria ja repäiseviä, etten voi sitä käyttää muuten kuin selostamalla ja — lieventämällä. Sen mukaan, samoin kuin kaikesta muusta päättäen, oli P. Marian seurakunnan silloinen pääpappi, rovasti J. Öhqvist, Hagmanin varsinainen vastustaja. Koulu- ja kirkkoneuvostojen kokouksissa oli 1868 ja 1869 säännöllisesti käynyt niin, että Hagmanin ehdotukset ja mielipiteet olivat päässeet voitolle ja Öhqvistin joutuneet vähemmistöön. Kirkkoneuvoston esimies, kenraalimajuri O. Furuhjelm, oli Hagmanin kanssa ystävällisissä väleissä, ja he olivat yksimielisiä siitä, miten seurakunnan asioita oli ajettava, ja tämä tietysti enensi Öhqvistin katkeruutta kärsimiensä tappioiden johdosta. Kun sitte vielä tuli tunnetuksi, että Hagman aikoi perustaa sanomalehden, jommoista Öhqvist ennen oli puuhannut kykenemättä viemään tuumaansa perille, näyttää hän päättäneen millä keinoin tahansa syöstä tieltään henkilöt, jotka eivät ainoastaan olleet vähentäneet hänen vaikutusvaltaansa, vaan uhkasivat tehdä sen kerrassaan mitättömäksi. Saavuttaakseen päämääränsä Öhqvist etsi tukea saksalaisesta kenraali-konsistorista syyttäen ensiksi Furuhjelmia mieskohtaisesta solvauksesta. Aikaisin käsillä olevista asiakirjoista onkin eräs Evankelisluterilaisen kenraalikonsistorin kirjelmä 5 p:ltä jouluk. 1869 kenraalimajuri Furuhjelmille. Siinä mainitaan pastori Öhqvistin esittäneen konsistorille, että muudan neuvoston jäsen esimiehen loukkaamana oli eronnut ja että esimies — sitte kun pastorin oli onnistunut estää häntä käyttämästä poliisin apua erään toisen jäsenen ulosajamiseen, joka ei mitenkään ollut järjestystä häirinnyt — oli kohdistanut vastenmielisyytensä pastoriin ja kokouksessa 6 p. lokak., lyöden nyrkkinsä pöytään, käskenyt hänen pitää suunsa kiinni sekä kokouksessa 3 p. marrask. kieltänyt häntä puhumasta neuvostossa ja sekaantumasta seurakunnan talouteen ja kouluasioihin. Näistä syytöksistä tuli kenraalimajurin viipymättä antaa selityksensä ja vastaiseksi pysyä erillään esimiehyyden toimista, sillä juttu oli rikosasiana jätettävä oikeuden käsiteltäväksi. — Mitä Furuhjelmillä oli syytteiden johdosta sanottavaa, ei papereista näy, mutta epäilemättä hänellä oli ollut syytä suuttumukseensa, vaikka Öhqvist esittää asiat niinkuin olisi kenraalimajuri raivonnut vallan viattomia vastaan. Hagman puolestaan arvostelee julkisesti Furuhjelmia kirkkoneuvoston esimiehenä seuraavin sanoin: "Tunnettu on millä jalolla hartaudella ja uhraavaisuudella nykyinen esimies on kokenut edistää kaikkea hyvää, josta hänelle olisi suotava parempi palkinto kuin riita" — ja totta puhuen kuuluu tämä aivan uskottavalta lausuttuna hienosti sivistyneestä miehestä, joka Suomea koskevien historiallisten asiakirjojen kokoilijana ja ylevämielisenä lahjoittajana on saavuttanut pysyvän suomalaisen isänmaanystävän maineen.

Kun Furuhjelm tällä tavoin oli estetty olemasta kirkkoneuvoston esimiehenä, olisi asetusten mukaan seurakunnan pitänyt valita joku toinen hänen sijaansa, mutta siitä välittämättä Öhqvist tahtoi omavaltaisesti anastaa puheenjohtajatoimen. Niin tapahtui ensi kerran seurakunnan kokouksessa 1 p. helmik. 1870. Silloin Hagman osotti kokouksen olevan laittoman, kun ei sillä ollut laillisesti valittua esimiestä, ja kokouksen täytyi hajaantua. Mutta ei sekään johtanut lailliseen menettelyyn. Päinvastoin hankki Öhqvist kenraalikonsistorilta jonkinlaisen (ei suinkaan mihinkään lakiin perustuvan) määräyksen itse kirkonpatruunalle, h. ylh. kreivi Armfeltille, olla puheenjohtajana uudessa 12 p:nä maalisk. pidettävässä kokouksessa. Nytkin Hagman aikoi esittää vastalauseen kokouksen laittomuuden johdosta eikä häntä olisi sekään estänyt, että hän ei ollut tavannut kreiviä kotona, kun hän ennen kokousta tahtoi hänelle ilmoittaa aikeensa, mutta jäi se tekemättä syystä että Armfelt kohta, ilman mitään selitystä, käski sihteerin lukea vuosikertomuksen, ja Hagman huomasi puoluelaistensa olevan poissa. Vastustajat iloitsivat, mutta hämmästyivät joltisestikin, kun Armfelt kokouksen loputtua lähestyi Hagmania ja alkoi häntä hiljaa puhutella — älykäs diplomaatti, joka arvasi mitä Hagmanin mielessä liikkui, tahtoi julkisella läheisen tuttavuuden ilmaisulla lepyttää häntä. Komediakohtaus!

Pian sai Hagman mieskohtaisesti kokea kuinka vaarallista oli sekaantua vallanpitäjäin totuntatapoihin järjestää asiat mielensä mukaan. — Saman kuun 23 p. Hagman sai Öhqvistiltä kutsumuksen tulla kouluneuvoston kokoukseen samana iltana. Sen johdosta Hagman menee Armfeltilta kysymään, tuleeko hän johtamaan puhetta kokouksessa. Vastaus on kieltävä. Silloin Hagman sanoo, ettei hänkään sinne mene, ja lähettää Öhqvistille vastauksen, jossa hän esittää vastalauseen kokouksen laittomuutta vastaan. Pari päivää myöhemmin Hagman sai kouluneuvostolta (24/3) päivätyn kirjeen, jossa sanotaan rovasti Öhqvistin ilmoittaneen, että vaikka hänen, koulujen johtajana (Direktor), lähinnä tuli pitää niitä silmällä, oli Hagman kaikin tavoin koettanut estää häntä siitä, ottanut uusia opettajia antamatta hänelle siitä tietoa, eikä kokonaiseen vuoteen tehnyt esitystä kouluneuvoston kokoonkutsumisesta, jonka johdosta pyydetään selitystä. Omituisinta tässä oli, että kirjelmän olivat allekirjoittaneet Ch. Em. Frosterus ja V. Grönqvist, joista ei kumpikaan ollut neuvoston puheenjohtaja taikka sihteeri. — Hagman ei voinut muuta tehdä kuin kirjoittaa näille herroille yksityisinä henkilöinä, että heillä ei ollut oikeutta puhua kouluneuvoston nimessä, sekä osotti samalla Öhqvistin syytökset perusteettomiksi. Mitään kirjelmää kouluneuvostolta Hagman ei sen koommin saanutkaan, mutta tiistaina ennen pääsiäistä (12/4) Armfelt ilmoitti hänelle, että kirkkoneuvosto edellisenä iltana oli päättänyt sanoa hänet irti virasta. Se oli siis tapahtunut ilman että Hagman oli saanut antaa mitään selitystä häntä vastaan tehtyihin syytöksiin, ja sentähden ymmärtää, että asianomaiset vähän epäilivät antaa hänelle virallista tietoa päätöksestään. Vasta toista kuukautta myöhemmin hän sai kirkkoneuvostolta J. Öhqvistin ja A. Stråhlmanin 15/5 allekirjoittaman kirjeen, joka sisälsi ilmoituksen, että "esiintulleesta syystä" oli päätetty sanoa hänet irti koulujen inspehtorinvirasta.

Yksityisistä kirjeistä saadaan tietää, että "esiintullut syy" oli se, että Hagman oli kirjoittanut lehteensä seurakunnan asioista! Sen ohella sanotaan Öhqvistin edeltäkäsin sopineen kirkkoneuvoston jäsenten kanssa, että Hagman oli saatava pois ja sijaan otettava eräs titulus Wahlström, joka jo ennen oli ollut koulujen inspehtorina, mutta juopottelun tähden oli virasta erotettu. — Tietysti syyttömästi tuomittu ei ilman muuta tyytynyt kohtaloonsa. Hagman kääntyi kahdella eri kirjoituksella kenraalikonsistorin puoleen selittääkseen, miten häntä oli mielivaltaisesti kohdeltu ja miten yksinkertaisimpiakin laillisia muotoja oli laiminlyöty, mutta sieltäpäin hän ei näy saaneen mitään vastausta, ja Armfeltin käytös oli kaksimielinen. "Kun sanoin, että Armfelt on esiintynyt kaksimielisesti" (tvetydigt), Gripenberg kirjoittaa, "tarkotan minä, että hän on näyttänyt puolustavan Hagmania, joka useita kertoja sekä kutsuttuna että kutsumatta on ollut hänen luonaan. Kirkkoneuvostossa hän sitä paitsi on vastustanut Hagmanin irtisanomista, mutta, niinkuin tietty on, voimakkaat toimenpiteet eivät ole hänen mieleensä — on sentähden luultavaa, että hän myöntyy." Tämä Gripenbergin arvelu oli aivan oikea, sillä 8-9 viikkoa myöhemmin sai Hagman kirkkoneuvostolta uuden, Armfeltin ja Stråhlmanin (9/6) allekirjoittaman kirjeen, jossa "täydennyksenä kouluneuvoston (sic! pitää olla: kirkkoneuvoston) kirjelmään 15 p:ltä toukok." ilmoitetaan, että inspehtorin virka lukukauden loputtua lakkautetaan ("kommer att indragas")! — Tämä kirje "täydentäville" ilmoituksineen on minusta kaikista kuvaavin. Tosin se näyttää, että Armfelt ei ollut suostunut Wahlströmin kutsumiseen inspehtoriksi, mutta mitä itse ilmoitukseen tulee, niin se luonnollisesti merkitsi, että viranomaiset olivat päättäneet kerrassaan lakkauttaa viran, jotta Hagman ei edes siinä tapauksessa että hänen erottamisensa huomattaisiin laittomaksi voisi siihen takaisin päästä! On vieläkin alustelmia, joista huomaa Hagmanin yhä yrittäneen saada oikeutta, mutta tiettävästi oli kaikki turhaa vaivaa.

Mutta rettelöt eivät siihenkään loppuneet. Syksyllä Öhqvist kirkossa luki ääneen erään kuulutuksen, jossa ilmoitettiin että koulujen menosäännössä oli tehty muutoksia, jotka tuottivat 500 ruplan "hyödyn", tehdessään Hagman osotti tämän vääräksi, mainiten että muutoksiin oli myös luettu neljännen luokan lakkautus, vaikka opettajat olivat palkatta opetusta antaneet. Seuraavana sunnuntaina apulaispappi Tornell kirkossa puolusti edellistä kuulutusta ja varotti seurakuntalaisia kuulemasta niitä, jotka yrittävät selittämään asioita toisin. En tiedä miten tämäkin juttu tuli kenraalikonsistorin eteen, mutta Hagmanin paperien joukossa on alustelma, jossa hän konsistorille selittää Öhqvistin esityksen muutoksista kouluissa olevan harhaanvievän. — Että melkoinen osa seurakuntalaisia oli Hagmanin takana, on itsestään selvää, ja tuli se usein näkyviin. Niin esim. kun lokakuun lopulla kirkkoneuvoston jäsenten ja esimiehen vaali toimitettiin, oli Hagman asetettu ehdokkaaksi kreivi Armfeltia vastaan. Kumminkin jälkimäinen tuli valituksi, niinkuin Hagman itse, ehdokkuudestaan eräässä kirjeessä mainitessaan, edeltäkäsin oli olettanut. Muuten oli vaalitoimitus ollut niin mielivaltainen ja valvontaa vailla, että senkin johdosta valitus tehtiin kenraalikonsistorille. Vielä merkitsevämpää oli että Hagman maaliskuulla 1871 valittiin toiseksi tilintarkastajaksi, jopa niin yksimielisesti että ainoastaan seitsemän oli äänestänyt vastaan. Kirkkoneuvosto oli turhaan ilmoittanut mitä ankarimman vastalauseen vaalia vastaan. Kun sitte tarkastus oli tapahtuva, sama neuvosto kieltäytyi antamasta pöytäkirjojaan tarkastajien nähtäväksi. Näin estettyinä tehtäväänsä suorittamasta ei tilintarkastajilla ollut muuta neuvoa kuin siitäkin asiasta valittaa kenraalikonsistorille! — Lopuksi mainittakoon vielä, että Hagman 1871 parissa kirjoituksessa yhtä asiallisesti kuin ankarasti arvosteli seurakunnan kirkossa toimeenpantuja muutos- ja korjaustöitä. Ne olivat maksaneet paljon, tuottamatta toivottua hyötyä, siitä puhumatta että ne taiteelliselta kannalta arvostellen olivat enemmän rumentaneet kuin kaunistaneet kirkkoa.

Saatuaan Hagmanin pois inspehtorinvirasta näyttää Öhqvist aikoneen tehdä hänelle sanomalehtitoimenkin Pietarissa mahdottomaksi. Hän perusti näet uuden suomenkielisen lehden nimeltä "Pietarin sunnuntailehti", jonka näytenumero, "hyvin kurjana sisältä ja ulkoa", ilmestyi joulun edellä ja joka oli alkava säännöllisesti ilmestyä 1871 v:n alusta. Lehden toimittajaksi ilmoittautui Thomas Friman, eräs koulun opettajista, joka näin luopui Hagmanista — tämä nimittää häntä eräässä kirjeessä "kavaltajaksi". Pietarin Sanomat tervehti tulokasta vähän myrkyllisesti: "Lehden kustantaja kuuluu olevan yksi kirkkoherroista P:n Marian seurakunnassa, pastori Öhqvist, joka on lehteä varten palkannut muutamia kirjoitusmiehiä. — Hengellinen sanomalehti", lisätään sitte, "on itsessään ilahuttava ilmiö, ja semmoinen lehti voi olla suureksi hyödyksi ja paljon vaikuttaa kansaan, jos, näet, kristillinen ja uskonnollinen henki todella elähyttää ja täyttää itse toimittajia." Tervehdys päättyy väitteeseen, että lehti on alkanut vaikutuksensa "pienillä valheilla", nimittäin antamalla vääriä tietoja koulujen oppilaiden luvusta seurakunnan kouluissa. Valittuna tilintarkastajaksi saattoi Hagman, joku kuukausi myöhemmin, koulujen kirjoista todeta, että hänen tekemänsä huomautus oli ollut oikea.[52] Maaliskuulla Hagman mainitsee Pietarin Sanomilla olevan 700 tilaajaa, jonka lisäksi noin 300 irtonaiskappaletta säännöllisesti myytiin. Pietarin sunnuntailehdellä oli, mikäli hän tiesi, samalla aikaa vaille 300 tilaajaa. Kovin suurta hallaa kilpailija siis ei tehnyt, mutta tietysti se sittenkin vaikeutti Hagmanin toimeentuloa. Sentähden ei ole ihme, että hän 9/3 kirjoittaa ystävälleen K. F. Enebergille Leipzigiin: "Kuinka tulen toimeen vuoden loppuun, sitä minä en todellakaan tiedä, jollei mitään olosuhteiden muutosta tapahdu. Kolme kuukautta eteenpäin elän kai vielä, mutta sitten — — —."

Samoilta ajoilta asti, jolloin Hagmanin toimeentulo Pietarissa, viran menettämisen takia, alkoi muuttua arveluttavaksi, näyttää hänen elämänsä muutenkin käyneen raskaaksi. Noin puoleentoista vuoteen hän ei ollenkaan kirjoita kotiinsa, arvatenkin siitä syystä, että hänellä ei ollut mitään kerrottavana, joka olisi tuottanut iloa vanhalle äidille, ja kirjeissä ystäville, joita on useita säilynyt talvikaudelta 1870—71, hän valittaa ikävää. Hänellä oli kyllä hyviä pietarilaisia tuttavia, esim. pastori A. J. Piispanen, joiden kanssa hän paljon seurusteli, mutta hän kaipasi niitä läheisiä, uskotuita ystäviä, jotka varhemmin olivat tehneet Venäjällä-olon hupaiseksi, nimittäin Forssellia, Gripenbergiä ja K. F. Enebergiä, joka edellisen lähdettyä Hammerfestiin oli asunut yhdessä Hagmanin kanssa, kunnes syksyllä 1870 muutti Leipzigiin jatkaakseen itämaalaisten kielten tutkimuksia, joita Pietarissakin oli harjottanut. Lähinnä näistä ystävistä oli Forssell Viipurissa, ja hänen luonaan Hagman tavantakaa pistäytyi. Erittäin mainittakoon, että hän oli Viipurissa myöskin niinä "iloisina päivinä" joulukuun keskivaiheilla, jolloin Kaarlo Bergbom siellä esitti ensimäistä oopperaa suomenkielellä, Trubaduuria, Ida Basilier Leonorana. Toisen kerran Bergbom tuotti virkistystä ja iloa Hagmanille, kun hän ensimäiselle suurelle ulkomaanmatkalleen lähteneenä tuli Pietariin tammikuun lopulla 1871 ja asui kaksi viikkoa ystävän luona. Tietenkin Bergbom nyt sai tyystin perehtyä Hagmanin oloihin, ja sen johdosta hän kirjeissään kotia surkuttelee sitä mahdollisuutta, että Hagmanin täytyisi jättää toimialansa Pietarissa.[53] —

Vaikkei tiettävästi mitään huomattavaa "olosuhteiden muutosta" tapahtunut, jäi Hagman edelleen Pietariin, ja näyttää hän yhä ajatelleen mahdolliseksi siellä toimeenkin tulla. Suuren helpotuksen ikävyydessä tuotti hänelle Gripenberg-ystävän palaaminen Pietariin keväällä 1871. Nyt Hagmanilla jälleen oli kenen kanssa iloista pakinaa pitää ja vakaastikin neuvotella milloin mistäkin. Toimeentuloon nähden pysyivät kai asiat jotenkin ennallaan. Hagmanin yrityksistä niitä parantaa on tässä ainoastaan pari seikkaa mainittavana. Vuoden lopulla hän ensiksikin julkaisi "Pietarin Suomalaisen kalenterin karkausvuodelle 1872", jommoista ennen ei oltu nähty. Kalenteri, 120 sivua kooltaan, oli tarkotukseltaan yksistään käytännöllinen, se kun sisälsi Pietarin kaupungista ja Inkerinmaan seurakunnista semmoisia tietoja, osotteita y.m., jotka olivat välttämättömiä kaikille suomalaisille, jotka siellä asuivat ja joilla siellä oli asioita ajettavana. Näennäisesti oli tämä julkaisu hyvinkin mitätön, mutta Venäjällä asuville suomalaisille se epäilemättä oli erinomaisen tervetullut ja ansaitsee sentähden tulla huomioon otetuksi, kun muistellaan, mitä Hagman on vaikuttanut suomenkielisten pietarilaisten ja inkeriläisten hyväksi. Toinen merkille pantava seikka on se, että Hagman ei suinkaan ajatellut lehtensä lakkauttamista, vaan päinvastoin laajentamista. Sitäpaitsi hän lupasi, ilman lisämaksua, joka toinen kuukausi liittää Pietarin Sanomiin lisälehden, joka sisältäisi uskonnollisia kirjoituksia, tietoja kirkollisista oloista y.m.s., ja oli pastori A. J. Piispanen sitoutunut tätä lisälehteä toimittamaan.

Näin näyttää siis Hagman jollakin luottamuksella vastaanottaneen uuden vuoden (1872); mutta että hän sittenkin oli saanut kyllänsä Pietarista eikä enää suuria odottanut tulevaisuudestaan siellä, sen huomaa siitä, että hän, niinkuin pian on kerrottava, kohta oli valmis myöntymään, kun häntä kehotettiin tulemaan Helsinkiin ruvetakseen suomenmielisten vastikään perustaman ruotsinkielisen lehden toimittajaksi.

Helsingissä Morgonbladetin toimittajana.

Ennenkuin jatkan kertomustani on tarpeen tutustua siihen lehteen ja tehtävään, jota varten Hagman Pietarista palasi, se on puhua Morgonbladetin synnystä ja tarkoituksesta. Tosin olen jo ennenkin siitä jutellut, nimittäin Suomalaisen teatterin historiassa kuvatessani sitä valtiollista taustaa, jota vasten nähtynä kansallisen näyttämön synty esiintyy oikeassa merkityksessään; mutta en voi sitä tässäkään syrjäyttää. Onhan Morgonbladet nyt melkein varsinaisena pääaineenani, koska näet lehden ja Hagmanin olemassaolo pian sulivat yhteen.

Siitä saakka kuin Helsingfors Tidningar lakkautettiin, olivat suomenmieliset kipeästi kaivanneet ruotsinkielistä lehteä, joka edustaisi heidän asiaansa. Nälkävuosina 1867 ja 68 ei semmoisen perustamista kuitenkaan voitu ajatella, sillä eihän puolueella silloin ollut edes suomenkielistä äänenkannattajaa Helsingissä. Kovan ajan ohimentyä olikin ensi tehtävä uudestaan henkiin herättää Suometar, ja "Uusi Suometar" alkoi toimintansa 1869. Mutta jos joku oli, jonka mielestä sen enempää ei tarvittukaan, niin kyllä aika pian toista opetti. Vuosi vuodelta kävi kansallisuustaistelu kiihkeämmäksi, ja siinä oli U. S. ensi aikoinaan ja kauan eteenpäinkin sangen tehoton ase, vaikka sitä, sensuurin tuimuudesta päättäen, kylläkin vaarallisena pidettiin. Todellisuudessa olot vielä olivat sellaiset, että hyvänkään suomenkielisen lehden merkitys ei voinut olla suuri, ei ainakaan välittömään vaikutukseen nähden. Näin oli ei ainoastaan sentähden että U. S:lla, joka ensin ilmestyi vain kaksi ja v:sta 1871 kolme kertaa viikossa, oli vain noin 6-800 tilaajaa, vaan paljon enemmän senvuoksi että virkamiehet ja sivistyneet yleensä joko eivät ollenkaan osanneet taikka olivat aivan tottumattomia suomea lukemaan. Sanalla sanoen suomenkielinen äänenkannattaja oli niin sanoakseni olematon suurimmalle osalle niitä kansalaisia, joilla vastaiseksi oli enimmän sanottavaa maan valtiollisessa ja sivistyselämässä. Jos sentään senaikuiset ruotsinkieliset olisivat olleet samanhenkisiä kuin nykyaikaiset, nimittäin etteivät olisi juuri tahtoneetkaan mitään suomenmielisten puolelta kuulla, niin olisi kai ollut siihenkin tyydyttävä, mutta itse asiassa kuului heidän joukkoonsa runsas määrä todellisia suomalaisuuden ystäviä ja harrastajia, vaikka he kasvatuksensa takia puutteellisesti osasivat suomenkieltä. Kysymys ruotsinkielisestä kansallismielisestä lehdestä oli siis kysymys: eikö ole suomea osaamattomille puoluelaisille tehtävä mahdolliseksi olla mukana ja ottaa osaa julkiseen taisteluun suomalaisuuden hyväksi; edelleen, eikö ole saatava kansallispuolueen vaatimukset ja mielipiteet kaikkien ruotsinkielisten kuuluville, ja vihdoin, eikö ole pyrittävä voittamaan uusia puoluelaisia niistä piireistä, joille isänmaan tulevaisuus on kallis, vaikka he nurjien olojen vuoksi ovat vieraantuneet kansamme pääosasta? Tämä saa ymmärtämään, että sellaisen lehden aikaansaantia jo pohdittiin syksyllä 1869, vaikka silloin vielä arveltiin voitavan tyydyttää tarvetta julkaisemalla sarja lentokirjasia: Ettan, Tvåan j.n.e. Todellisuudessa ilmestyi vain yksi semmoinen kirjanen ("Ettan"), ja seuraavana vuonna otettiin lehden perustamiskysymys uudestaan puheeksi ja katsottiin sen toimeensaaminen aivan välttämättömäksi. Siihen päätökseen tultiin näet 17 p. syysk. 1870 B. F. Godenhjelmin luona pidetyssä kokouksessa, jossa saapuvilla olivat Yrjö Koskinen, Th. Rein, Oskar Blomstedt, K. F. Ignatius, Jaakko Forsman, J. V. Calamnius, C. G. Svan, F. W. Rothsten, Fritiof Perander y.m. Toimittajaksi ajateltiin joko W. Enebergiä taikka E. A. Forssellia, mutta koska edellinen juuri oli tullut nimitetyksi Porvoon tuomiokapitulin sihteeriksi, päätettiin kirjoittaa jälkimäiselle. Sen tekikin Jaakko Forsman. Kuitenkin Forssell kieltäytyi, ja asia jäi sentähden vieläkin sikseen. Syksyllä 1871 kysymys herätettiin kolmannen kerran, Forsman kirjoitti taas Forssellille, ja nyt tämä antoi myöntävän vastauksen — ja Morgonbladet syntyi.

Totta puhuen ei syntyminen sentään ollut niin tuskaton kuin tästä luulisi. Monta kokousta pidettiin, monta askelta astuttiin ja monta kirjettä kirjoitettiin, ennenkuin siihen päästiin. Vaikeinta oli tietysti saada kokoon tarpeellinen kannatus- eli takuumäärä, joka ensin ajateltiin 20,000, mutta lopulta nousi 30,000 markaksi, ja jonka arvioitiin riittävän kahdeksi vuodeksi. Läheltä ja kaukaa lisiä tuli, mutta useimmat 500 markan "osakkeet" merkittiin tietenkin Helsingissä, ja Bergbomin perhe hankki suurimman osan. Oli niitä epätoivoisiakin kokouksia, joissa viisaimmat arvelivat parhaaksi luopua koko puuhasta, mutta aina olivat innostuksesta uskaliaat enemmistönä. Todistuksena ettei lopullinen menestys ollut vastapuoluetta hermostuttamatta kerrottiin, että Dagbladin päätoimittaja, R. Lagerborg, oli eräälle lainanpyytäjälle vastannut: "Kääntykää Morgonbladetin toimituksen puoleen, sillä näyttää olevan rahoja(!)." Aputoimittajain ja avustajain hankinta vaati sekin aikaa. Z. Topelius epäili kauan antaisiko nimensä mainita, ja J. V. Snellman suorastaan kieltäytyi siitä. Edellinen pelkäsi joutua liian räikeän fennomaaniseen seuraan, ja jälkimäinen taasen oli sillä kannalla, ettei hän tahtonut enään ollenkaan kirjoittaa julkiseen sanomalehteen. Kumminkin Snellman lopulta lupasi antaa apua, jos huomaisi lehden esiintymisen tyydyttäväksi. Itse asiassa hän ensi vuosina pysyi Morgonbladetista jotenkin erillään, ja kun häneltä kysyttiin mitä hän siitä piti, oli hän kärtyiseen tapaansa ivallisesti lausunut: "Inte tycks di just vara synnerligen snillrika" (eipä ne juuri näytä erittäin nerokkaita olevan), tarkottaen toimittajia; miten sen liekään, tuli hänestä myöhemmin kaikista ahkerin avustaja. Toimittajina mainittiin ilmoituksessa: E. A. Forssell, K. Bergbom (ulkomaanosasto) ja O. Donner sekä avustajina Z. Topelius, A. F. Granfelt, C. G. Ehrström, Th. Rein ja (yliopettaja) H. E. Melander. Minäkin tulin vakinaiseksi toimituksen jäseneksi (teatteria, kirjallisuutta y.m. varten), mutta olin liian nuori ja tuntematon nimeltä mainittavaksi. Olin sentään ollut alusta aikain mukana neuvotteluissa ja ehdotin myöskin nimen, joka lehdelle annettiin. Minusta nimessä, joka muistutti Runebergin lehteä 1830-luvulta, oli jotain nuorekkaan tunnelmallista ja menestystä lupaavaa. Näytenumero ilmestyi 5 p. jouluk., ja oli onnistunut ohjelmakirjoitus Th. Reinin tekemä.

Ja niin sitä alettiin. Ei ollut kirjoitusten puutetta. Rein kirjoitti uskonnonvapaudesta polemisoiden Dagbladia vastaan, joka turhanpäiten oli alkanut repiä erästä sangen viatonta ohjelmakirjoituksen lausetta, Donner kaupunkien kunnallishallinnosta eri maissa, Melander kasvatusopillisista seikoista (Pedagogiska strökorn), Bergbom katsauksia menneen vuoden valtiollisiin päätapahtumiin, Hagman Pietarin kirjeitä venäläisestä politiikasta, Rein ja Fredrik Cygnaeus tekivät alotteen F. M. Franzénin syntymän 100-vuotismuiston juhlalliseen viettämiseen, Topelius ivaili H. D:n ajattelematonta ehdotusta pystyttää Eläintarhan mäntymäelle muistopatsas Runebergille (hänen eläessään! — ehdotus keksittiin vastapainoksi Franzénin muiston elvyttämiselle Morgonbladetissa). Helmikuusta alkaen valtiopäivät tuottivat yltäkyllin palstantäytettä, niin että muita kirjoituksia tuskin tarvittiin; kuitenkin Rein sepitti "Valtiopäiväkirjeitä", Topelius "kirjekortteja" taikka "kalleudesta Helsingissä", josta on ääntä pidetty niin kauan kuin minä muistan; följetongina annettiin m.m. A—ï—a'n tendenssikertomus: "Monta tytärtä! (Många döttrar), kuvia todellisuudesta".

Kumminkaan eivät asiat olleet hyvällä kannalla. Forssell oli myöntynyt ystävien vaatimukseen, vaikka häntä oli epäilyttänyt ei ainoastaan poikkeaminen rauhallista toimintaa ja varmoja tuloja lupaavalta lakimiehen uralta, vaan myöskin heikonlainen terveys. Tämä jälkimäinen epäilyksen aihe osottautui pian liiankin perustetuksi. Itse asiassa Forssell ei ollut luotu siihen sisyfustyöhön, jota jokapäiväisen lehden toimitus laatuansa on. Kun hän sai rauhassa tehdä työtä, niin hän sepitti mitä etevimpiä kirjoituksia, ajatukseltaan teräviä, esitykseltään sitovan loogillisia, tyyniä, mutta tarpeeksi ivan suolalla maustettuja, sanalla sanoen kirjoituksia, joita nautinnolla luettiin. Mutta toimitustyö, tehden jokapäiväisen täyttämisen levoton valvonta ja tietojen hankinta hermostutti ja väsytti häntä niin, että hän jo maaliskuulla itse huomasi ja muutkin näkivät, että hän ei jaksaisi pysyä aisoissa. Silloin (13/3) päätettiin kääntyä Hagmanin puoleen ja pyytää, että hän tulisi Forssellia vapauttamaan. Kumminkin katsottiin tarpeelliseksi sitä ennen tiedustella Z. Topeliuksen mieltä, sillä vanhastaan tiettiin runoilijan pitävän Hagmania liian kiivaana. En muista mitä Topelius vastasi, mutta arvatenkin hän suostui, sillä kirje meni Pietariin, ja Hagman ilmoitti tulevansa, niin pian kuin vain pääsisi irti. — Niin hän kirjoitti Forssellille, mutta vähän myöhemmin hän tarkemmin selitti asiansa Bergbomille: Mielellään hän lähtisi Pietarista, mutta hän ei voinut jättää Pietarin Sanomia tuuliajolle; "1:ksikin olisi tilaajain ryöstämistä, jos viivyttelemättä ilmoittaisin lehden lakkaavan, 2:ksi on minulla ja täkäläisellä yleisöllä luja vakaumus lehden tarpeellisuudesta, vaikk'ette te siellä käsitä sen merkitystä. Olisi anteeksiantamatonta jättää ilman hoitoa ne herätyssiemenet, jotka lehti — niin väitän ehdottomasti — menestyksellisesti on kylvänyt, sekä luovuttaa hyvä saalis vastustajien ja obskuranttien käsiin." Hagman pyytää neuvoa miten suoriutua pulmasta. "Eikö Kaarlo (Alfred) Castrén, niinkuin hän itse on halunnut ja O. Furuhjelm toivoo, voisi tulla Pietariin historiallisia tutkimuksia varten — ainakin siksi kuin K. Suomalainen valmistuu? Niinkuin sanottu, en voi mitenkään nyt tulla; se on aivan mahdotonta, vaikka kuinka tahtoisin. Muuten minä paraikaa erään toisen kanssa puuhaan suomalais-venäläisen asiatoimiston perustamista täällä (mitä siitä arvelet?)." — Vihdoin kysymys ratkaistiin niin, että Tyko Hagman lähti Pietariin hoitamaan veljensä lehteä vuoden loppuun, ja August tuli Helsinkiin kesäkuun alkupuolella.

Kevätkauden loppuun oli siis Morgonbladetin tultava toimeen entisine voimineen, ja menihän se. Pääsiäisviikkona Forssell kokonaan vetäytyi lepoon, ja lehti jäi Bergbomin ja minun niskoilleni, toisin sanoen minä hoidin parhaimman mukaan päätoimittajan tehtäviä, tarpeen tullen neuvotellen Bergbomin kanssa, jolle ulkomaanosasto antoi riittävästi työtä, varsinkin kun paraikaa valmistettiin viimeisiä seuranäytäntöjä ennen Suomalaisen teatterin perustamista. Parin viikon päästä Forssell palasi virkistyneenä ja kirjoitti muun muassa hyvän (Dagbladille osotetun) artikkelin "julkisten henkilöiden arvostelemisesta". Muuten oli K. Bergbomin kirjoitussarja Helsingin teatterioloista merkillisintä, huomattavinta, mitä lehtemme tänä keväänä yleisölleen tarjosi. Ilman omaa äänenkannattajaa Bergbom tietysti ei mitenkään olisi saanut näitä kirjoituksia ruotsinkielisten luettavaksi.

Oltuani alkupuolen kesää Pohjanmaalla lähdin sen loppupuolella ensimäiselle pienelle ulkomaanmatkalleni, kulkien Tukholman kautta kanavatietä Göteborgiin ja sieltä Kööpenhaminaan, jossa sinä kesänä oli skandinaavilainen taide- ja teollisuusnäyttely. Kirjoitettuani kolme "matkakirjettä", ensimäiset eläissäni, palasin Helsinkiin elokuun lopulla. Silloin Hagman oli lähtenyt asioilleen Pietariin, josta hän tuli takaisin vasta 15 p. syysk. Näin ollen en voi mitään kertoa hänen ensi ajastaan Morgonbladetin palveluksessa, enkä sentähden kesäkuukausilta muuta mainitse kuin että silloin lehdessä m.m. luettiin S. A. Hedlundin mieltäkiinnittävät kirjeet hänen Suomen-matkastaan, E. A. Forssellin arvokas kirjoitussarja "1872 års ständer" ja Axel Boreniuksen (Lähteenkorva) sisältörikkaat kirjeet "Runonkeräysretkeltä", jotka aineeltaan muistuttivat E. Lönnrotin kirjeistä Runebergin Morgonbladissa.

Hagman oli innokas työssään — vaikka Forssell vuoden loppuun ja vielä seuraavankin vuoden, enimmäkseen nimellisesti, pysyi "vastaavana toimittajana" — ja ajan tapaukset olivat jos milloinkaan omansa kannustamaan toimintakykyisiä. Kesällä oli Kothenin koululaki vahvistettu, ja syyskuun 10 p:nä annettu julistus, joka vastoin säätyjen yksimielistä anomusta määräsi suomalaisen normaalikoulun sijoitettavaksi Hämeenlinnaan. Noin kolme viikkoa myöhemmin A. Meurman lähetti Morgonbladetin toimitukselle 1,000 markkaa suomalaista koulun varten Helsingissä, ja siitä se kiihkoisa puuha alkoi, joka ei ainoastaan johtanut alkeisopiston perustamiseen pääkaupunkiin, vaan moneen muuhunkin paikkakuntaan. Koska kumminkin Lounasmaa muistelmissaan (Elämäni taipaleelta) on näistä asioista kertonut, tahdon tässä vain mainita, että Morgonbladet turhaan koetti julkisuuteen saattaa Meurmanin, lahjan mukana lähetettyä kirjoitusta. Miten sitä lievennettiinkään, ei sensuuri hellittänyt; vasta neljäs painos numeroa hyväksyttiin, ja siinä ei ollut enää sanaakaan jälellä! Meurmanin yksityinen kirje alkaa: "Pitkät puheet ja päivittelemiset eivät nyt ole paikallaan. Joka mies vallille! Normaalikoulu on ylläpidettävä ensi valtiopäiviin saakka — — —." Lähettämästään kirjoituksesta hän itse lausuu: "Se on jotensakin laimea, mutta minä olen lopen laimistunut, jos tahdot, saat sitä parantaa." Sensuuri arvosteli sitä toisin.[54] — W. Churberg oli ensimäinen, joka noudatti Meurmanin esimerkkiä; hänkin lähetti Morgonbladetin toimitukselle 1,000 markkaa, ja kun yhä uusia lahjoja lähetettiin samalla osotteella, tuli lehti tavallaan suuren kansallisen yrityksen alkuunpanijaksi.

Tästä huomaa, miten ahtaalla julkista sanaa pidettiin, ja miten tärkeätä oli että ruotsinkinkielellä suomalaisuuden asiaa edustettiin. Vaikka oli mahdotonta saada lausutuksi mitä tahtoi, voitiin sentään tavalla tai toisella, vaikkapa vain lahjojen ilmoittamisella näkyvimmällä paikalla ja korpus-kirjaimilla, pitää mielet vireillä, ja toimittaja tiesi olevansa asetettuna merkitsevälle vartiopaikalle. Senlaatuiset seikat kuin tämä kertomani ovat muistettavat, kun ihmetellään kuinka Hagman niin kauan pysyi asemassa, joka oli verraton voimien kuluttaja mutta kehno vaivojen palkitsija.

Selailtuani vuosikerran loppuun asti huomautan, että toimitus mielellään tarjosi yleisölleen semmoista lukemista, joka valaisi suomenmielisten harrastuksia ja suomalaiskansallista sivistyselämää ja johon nähden muut ruotsinkieliset lehdet jo silloin mielellään noudattivat "sekretessin" perusjohdetta — tietysti tarkottaen lukijoissaan ylläpitää sitä käsitystä, että ainoastaan ruotsinmielisellä taholla tässä maassa kulttuurityötä tehdään. Esimerkkinä tältä ajalta mainitsen O. Donnerin matkakirjeet Unkarista, J. R. Aspelinin kirjeet muinaistieteellisiltä tutkimusmatkoiltaan Venäjällä ja minun kirjoittamani esitelmä Aleksis Kiven elämästä ja teoksista — ainoa myötätuntoinen kuvaus runoilijasta, mikä ruotsinkielellä on painettu, ennenkuin A. Mörnen tutkimus Kivestä ja hänen suuresta romaanistaan ilmestyi 1911. — Aivan vuoden viimeisinä päivinä luettiin lehdessä J. V. Snellmanin kirjoitus "Totuutta painolakisäätämisestämme, arvatenkin epämieluista" — mikäli tiedän, ensimäinen, jonka Snellman oli kirjoittanut vartavasten Morgonbladetissa julkaistavaksi. — Kiistoja H. D:n kanssa sattui tavantakaa, vaikka aiheet usein olivat jotenkin mitättömiä. Esimerkkinä semmoisista olkoon mainittuna eräs, joka syntyi Dagbladin häväisevästä syytöksestä, että E. O. Stenberg muka Morgonbladetin aputoimittajana oli ylistänyt lehteä Porin sanomissa. Tosiasia on, että Stenberg ei ollut toimituksen jäsen, vaan käytti Bergbom häntä kääntäjänä maksaen erikseen joka työstä. Kerron tästä senvuoksi, etten voi myötätunnotta muistella aikoinaan kuuluisaa ylioppilasta, joka parin vuoden aikana usein nähtiin lehden toimituspaikassa humoristisilla, sukkelilla jutuillaan tuottaen meille monta hupaista hetkeä. Harvinaisen lahjakas ja tietorikaskin mies olisi vaikka mihin pystynyt, jos hän olisi osannut tavoissaan ja elämässään pitää vakavaa suuntaa. Kun hän pitkät ajat ennen kuolemaansa virui sairaalassa, Bergbom, hyväsydäminen kun oli, silloin tällöin kävi hänen luonaan, samalla kun tietääkseni Stenbergin varsinaiset toverit tuskin häntä muistivat. Hänen kuoltuansa kirjoitin minä muutamia muistosanoja hänestä Morgonbladetiin.

* * * * *

Olen luonut pikakuvan Morgonbladetin ensi vuodesta, mutta vielä se on täydennettävä mainitsemalla, että alkuaan tehty tulo- ja menoarvio vuoden loppupuolella huomattiin olevan päin männikköön. Tämä kaipaa tietysti selitystä, ja samalla kun sen annan, tahdon lyhyesti esittää lehden talouden laadun koko sen olemassaolon aikana. Aluksi hankittu kannatus oli ajateltu takaavan lehden toimeentulon kahdeksi vuodeksi; todellisuudessa alettiin jo ensi vuoden lopulla epäillä jatkamisen mahdollisuutta. Tilaajia oli tosin karttunut noin 1,100, joka määrä sitte pysyi jotenkin muuttumattomana ja yleensä oli toiveiden mukainen. Sitä vastoin ilmoituksista lähtevät tulot huonosti vastasivat odotuksia; pääkaupungin ruotsalaiset liikemiehet (suomalaisia oli tuskin nimeksikään) joko eivät tahtoneet taikka eivät oikein uskaltaneetkaan ilmoittaa fennomaanisessa lehdessä. Kun nyt menot nousivat vähintäin noin 50,000 markkaan ja tilauksista saatiin 20 à 22,000 (lehden tilaushinta oli 20 mk) sekä ilmoituksista, kun hyvin kävi, 10,000 ja vähän päälle, niin huomaa, että kannattajain täytettävä vajaus saattoi vaihdella 15-30,000 markan välillä. Ainoastaan viimeisinä vuosina päästiin joskus vähemmällä, syystä että silloin Hagman melkein yksinään hoiti koko lehden. En kumminkaan luule suuresti erehtyväni, jos lasken lehden kannattamiseen uhrattujen varain 13 vuoden kuluessa nousseen ainakin 300,000 markkaan — jollei summa pidä paikkaansa, niin se on mieluummin liian alhainen kuin päinvastoin. Jos kysytään kuka tai ketkä nämä sadattuhannet suorittivat, niin kuuluu vastaus, että Morgonbladetin kannattajajoukko oli sama piskuinen suomenmielisten ryhmä, joka — niinkuin Suomalaisen teatterin historiassa olen kertonut — samalla aikaa ylläpiti nuorta kansallista näyttämöä ja oopperaa. Totta kyllä oli esim. pappeja ja muitakin, jotka avustivat lehteä, mutta kieltäytyivät tukemasta teatteria, samoin kuin toiselta puolen oli varsinkin oopperan suosijoita, jotka eivät liittyneet lehden kannattajiin; mutta suurin osa kummankin yrityksen budjetin vajausta oli helsinkiläisten fennomaanien täytettävänä. Että tehtävä oli raskas, sen tiesivät rahojen kerääjät yhtä hyvin kuin maksajat; mutta miten olikaan, rahat saatiin kokoon. Erittäin ansaitsee W. Churbergin innokas toimi mainitsemista. Jo alussa hän puuhasi rahojen hankkimista; mutta myöhemmin — en voi tarkoin sanoa minä vuosina — hän otti Morgonbladetin kannatuksen niin sanoakseni urakalle. Säästämättä omaakaan kukkaroaan hän tuttaviensa ja muittenkin suomenmielisten tulojen mukaan arvioi, millä määrällä kunkin tuli ottaa osaa lehden ylläpitämiseen, ja toimeenpani sitte suoranaisen verotuksen. Hän kävi näet niitten luona, jotka hän oli luetteloonsa merkinnyt, ja mieskohtaisesta jokaista puhutellen hänen palava innostuksensa voitti arvelut ja estelyt — ja olihan se totta, että raskaskin kuorma tuntui helpommalta, kun tiesi kaikkien hengenheimolaisten olevan mukana sitä kantamassa.[55]

Näyttää siltä, että Morgonbladetin tilikirjat ovat hävinneet, joten minä en voi edellistä todistaa esittämällä numeroja eri vuosilta. Kumminkin on minulla käytettävänä eräs valaiseva, A. Meurmanin Jaakko Forsmanille lähettämä kirje 10 p:ltä marrask. 1874. — Siinä sanotaan muun muassa: "Tuli kuin tulikin 1,000 markkaa kirjeestäsi. Totta Morgonbladet mahtaa olla ajan tärkeimpiä tarpeita, kun siihen on uhrattu ja uhrattavaksi kirjoitettu 120,000 markkaa. Ja totta fennomania jo on mahti, kun se polkee maasta satojatuhansia, milloin vain tarvitaan. Hyvä! Minä yhdessä rovasti Grönbergin kanssa otamme yhden osakkeen [maksaen kumpikin 500]." Samasta kirjeestä näkyy, että merkityt 120,000 oli ajateltu riittävän 4:ksi vuodeksi. — Muuten siteeraan: "Onneksi siis, Morgonbladet eläköön! — Sano veljellisiä terveisiä Yrjö ystävälle. Arvattavasti hän elää, koska ei muuta ole näkynyt. Ja tervehdi muitakin hulluja fennomaneja, se on kaikkia, sinun ja heidän ystävältään A. Meurman." "Hulluiksi" toisin ajattelevat ja välinpitämättömät sanoivat suomenmielisiä, kun kuulivat puhuttavan, miten he uhrasivat varoja tarpeettomiin, jopa vahingollisiin kansallisiin yrityksiinsä!

Pitäen silmällä kirjoitukseni pääainetta — Hagmania — on ennensanottuun lisättävä, että lehden riippuvaisuus kansalaisten avustuksesta tuntuvasti koski päätoimittajaakin. Ensiksikin hänen oli tyytyminen sangen vaatimattomaan palkkaan — muistaakseni se ei ollut -6,000 markkaa suurempi — ja toiseksi yrityksen taloudellinen puoli ei lainkaan ollut niin hyvin järjestetty, että hänkään olisi ollut vapautettu siitä huolehtimasta. Päinvastoin täytyi Hagmanin itsekin olla osallinen rahojen hankinnassa. Todistukseksi otan eräästä päiväämättömästä kirjeestä K. J. Gummerukselle Jyväskylässä (luultavasti 1870-luvun lopulta) seuraavat rivit: "Asia on, näet, että Morgonbladet häviää, jollei pikaista apua saada joka haaralta; 800 osaketta à 20 mk [eri aikoina käytettiin erisuuruisia osakkeita] tarvitaan — 350 on jo täällä saatu. Loput odotetaan maaseuduilta, joiden ei sovi viskata kaikkia huolia ja maksuja (joita täällä on kaikenlaisia) pääkaupungin kansalaisten niskoille. — — Olen kirjoittanut niin lyhyesti, sillä ei Sinulle tarvitse enempiä selityksiä antaa."

* * * * *

Kun ylempänä jotenkin seikkaperäisesti kerroin Morgonbladetin ensi vuoden vaiheista, ajattelin ainakin pääkohdittain samaan tapaan puhua seuraavistakin vuosista. Pahemmin tehtävää tarkastettuani huomaan sen kuitenkin mahdottomaksi. Pikainenkin katsaus lehden sisällykseen olisi sama kuin yhteenveto enemmän kuin kymmenvuotisesta jaksosta maamme valtiollista, kulttuuri- ja varsinkin suomalaisuuden historiaa aikana, jolloin puoluetaistelu oli kuumimmillaan. Kaikista kysymyksistä Morgonbladet näet lausui sanansa, milloin ei siinä aivan uusia asetettu keskustelun alaiseksi, ja aina sen kanta oli vakavammin ja välittömämmin isänmaallinen kuin H. D:n, jonka kanssa miltei lakkaamatta oltiin taistelukannalla. Ymmärrän kyllä että tämä arvosteluni mahtaa kuulua puolueelliselta, mutta kun kaukaakin katselen noita seikkoja, en voi luopua siitä vakaumuksesta, että Dagbladin miehet pysyessään kansallisuusliikkeen vastustajina ja vihamiehinä sekä pyytäessään mitenkuten oloihimme sovelluttaa ja uudistuspyrinnöissämme väkisin noudattaa "liberaalisia" perusjohteitaan olivat merkillisesti vieraantuneet kansakunnan luonnon- ja todellisuuspohjasta. Jollei niin olisi ollut laita, on vaikea käsittää, kuinka puheena olevat lehdet olivat niin erimielisiä ei ainoastaan suomalaisuuden, vaan useimmissa muissakin asioissa. Tästä näkyy, että Morgonbladetin merkitys ei lainkaan rajoittunut siihen, että se ajoi kansallisen liikkeen asiaa, vaan edusti se muissakin tärkeissä kysymyksissä mielipiteitä, joiden olisi täytynyt jäädä äänettömiksi ilman Hagmanin lehteä. — Että vetäydyn seikkaperäisemmästä esityksestä, lienee anteeksiannettava senkin vuoksi, että minä jo Suomalaisen teatterin historiassa olen merkinnyt koko joukon piirteitä, jotka tässä olisivat uudestaan mainittavat, jos niin laajaperäisesti ainettani käsittelisin. Seuraavassa kohdistan siis kertomukseni kireämmin mieheen, jonka kuvan olen piirtääkseni ottanut.

Samana vuonna kun August Hagman muutti takaisin Helsinkiin, hajaantui lopullisesti hänen lapsuuden kotinsa Pohjanmaalla. Sofia sisar oli keväällä 1871 päässyt Jyväskylän seminaarista ja alkoi seuraavana vuonna toimia kansakoulunopettajana, Augusta meni 1872 naimisiin, ja kolmas sisar, Lucina, oli käytyään Vaasan tyttökoulun syksyllä 1871 alkanut opinkäyntinsä mainitussa seminaarissa. Näin ollen äiti joulun jälkeen 1872 lähti Helsinkiin asuakseen siellä yhdessä poikiensa kanssa. Puolikolmatta vuotta oli Morgonbladetin toimisto kolmessa tai oikeammin kahdessa huoneessa Catanin vanhan kahvilarakennuksen itäisessä päässä, Pohj. Esplanaadink. 39; mutta kesäkuun alussa 1874 se muutettiin P. Henrikinkadun varrelle 8, puurakennukseen vastapäätä uutta teatteria, tontilla, missä nyt on venäläisen kimnaasin talo. Paitsi varsinaista toimistohuonetta, s.o. tavallista salia, oli siinä vuokrattuna pienempiäkin huoneita, joissa Hagman asui äitinsä ja Tykon kanssa, mutta tilaa oli ainakin yhdelle sisarellekin, jos joku heistä kävi Helsingissä. Siellä minä, niinkuin ennen olen maininnut, tutustuin rva Hagmaniin ja muihinkin perheen, jäseniin, vaikka he pysyivät näkymättöminä tavallisille toimistossa kävijöille. Huolimatta siitä että Hagman niin kauan oli elänyt poikamiehen yksinäistä elämää, hän ei ollut menettänyt perhe- ja kotitunteitaan. Päinvastoin yhdessäolo äidin ja sisarusten kanssa tuotti hänelle sydämen lepoa ja tyydytystä, sitä todistaa muun muassa se, että hän aina kohteli omaisiaan mitä herttaisimmin, antamatta heidän kärsiä siitä hermojen kiihtymyksestä, joka oli luonnollinen seuraus hänen toiminnastaan. Niinkuin muinoin kotona äiti nytkin valmisti yksinkertaiset ruuat, ja niitä syödessä muisteltiin mielellään lapsuuden aikoja. Toiselta puolen sisarukset esim. 1874, jolloin Lucina vietti kesänsä Helsingissä, halusta auttoivat Augustia korjausvedoksia lukemalla ja muutenkin missä voivat. Niin esim. sepitti Tyko joulusatuja Morgonbladetiin, ja kun joskus sattui, että toimistoon ilmestyi joku suurisuinen rähisijä, joka Augustia väsytti, saattoi tämä tulla sisähuoneisiin pyytämään, että Tyko menisi "antamaan hänelle kyytiä". Mielihyvällä Tyko sen tekikin; August itse oli kyllä kiivassanainen polemiikissa, mutta ainoastaan kirjoittaen, suusanallisesti kiistelemään hänellä ei ollut luontoa. Kauan ei sentään idyllimäinen koti piillyt levottoman toimiston takana; v. 1875 Lucina tuli valmistavan koulun opettajaksi Hämeenlinnaan, ja silloin äiti muutti hänen luokseen. Sen jälkeen Hagman tapasi omaisiaan ainoastaan silloin tällöin, kun joku heistä pistäysi Helsingissä taikka hän itse pikimmältään kävi heidän luonaan.

Morgonbladetin toimisto oli aikanaan suosittu käyntipaikka, jonkunlainen fennomaanien keskus. "Tuttavasi (ja tietysti minunkin)", K. F. Eneberg lokakuulla 1872 kirjoittaa Waldemar veljelleen ulkomaalle, "oleskelevat enimmäkseen Morgonbladetin toimistossa". Ja todella harva se päivä, jolloin ei 2-3:n, ja harva se ilta, jolloin ei 8-9:n aikana siellä tavannut puoluelaisia, ja muulloinkin pitkin päivää sinne pistäydyttiin. Tämä oli lehdelle hyödyksi, sillä siten saatiin siihen moni uutinen, ja toimitus pysyi ajan tasalla; ansio siitä taasen oli Hagmanin, joka yleensä aina oli valmis pakinaan, jollemme mekään, Bergbom ja minä, ketään tylyydellä karkottaneet. U. S:n toimistossa vallitsi paljon vakavampi henki. Miten V. Löfgren (Lounasmaa) olikin luonteeltaan ystävällinen, niin hän ei työn aikana läheskään yhtä helposti antautunut puheeseen, ja apumiehensäkin hän piti ankarammassa komennossa. Sentähden kun sinne asialle meni, huomasi pian sen toimitettuansa, että oli paras jättää toimitus rauhaan. — Vanhemmista avustajista Z. Topelius tuskin näyttäytyi toimistossa, vaan lähetti hän kirjoituksensa suljetussa kuoressa; sitä vastoin muut (paitsi J. V. Snellman, josta enemmän alempana) tavan mukaan itse toivat mitä tarjosivat lehdelle. Niin hiljainen dogmatiikan professori A. F. Granfelt, jonka ajattelijaelämä kuvastui hänen hienopiirteisissä kasvoissaan ja joka säännöllisesti esitti valitsemansa aineen pitkässä artikkelisarjassa (esim. "Tankeutbyte af fredligt syfte i omtvistadt ämne", missä hän tunnusti järjen eikä sydämen saaneen hänen liittymään suomenmielisiin) sekä niin mieltyi lehteen, että hän 1874 syksyllä siinä julkaisi koko sarjan nuoruutensa aikana, nähtävästi Runebergin vaikutuksesta, syntyneitä kuusimittaan sepitettyjä runollisia kertomuksia ("Nattliga berättelser" ja "Fosterländska sägner"), niin myös vilkas ja kyvykäs yliopettaja H. L. Melander, joka selvästi eikä aivan kuivasti, pitkän kokemuksen nojassa käsitteli mitä erilaisimpia kasvatusopillisia kysymyksiä; niin vihdoin Th. Rein ja O. Donner, jotka kuitenkin monesti tulivat ilman erityistä asiaa ja silloin asettuivat istumaan toimituksen pyöreän pöydän ääreen ottaakseen osaa jutteluun. Muuten kävijät luonnollisesti eri aikoina vaihtelivat, joten on vaikea kaikkia luetella, mutta silti mainitsen muutamia. Uskollisimpia ystäviä olivat Jaakko Forsman, Fritiof Perander, Wald. Eneberg, Antti Jalava, K. F. Wahlström, J. T. Snellman; hyvin säännöllisesti kävi toimistossa, milloin oli Helsingissä, kenraali A. Järnefelt; harvemmin siellä nähtiin Yrjö Koskinen, K. F. Ignatius, W. Lavonius, Axel Borenius, E. G. Palmen, K. W. Forsman, Julius Krohn, Wald. Jahnsson, A. V. Helander, H. Liikanen ja — kuka ne kaikki muistaakaan? Ensinmainituissa Hagmanilla oli lähimmät ystävänsä. Jaakon, Peranderin, Enebergin (milloin hän oli Helsingissä) kanssa hän mieluimmin neuvotteli päivän valtiollisista kysymyksistä, ja lukemattomat olivat ne iltamyöhät, jotka hän heidän seurassa vietti oopperakellarissa juoden jonkun lasin punssia ystävällisen juttelun hetkeksikään taukoamatta. Ehkä on tässä vielä mainittava, että Hagmanin ja Johannes Gripenbergin ystävyys ei kylmennyt, vaikka he eivät enään usein tavanneet toisiansa. He ylläpitivät kirjeenvaihtoa keskenään, ja sitä tietä Hagman sai luotettavia valtiollisia tietoja Pietarista; kun Gripenberg oli käynnillä Helsingissä, hänellä ei ollut tapana näyttäytyä toimistossa, vaan kävi Hagman hänen luonaan Seurahuoneella. Toinen ystävä, jonka kanssa Hagman ajoittain ahkerasti vaihtoi kirjeitä, oli E. Nervander hänen ollessaan Åbo Postenin toimittajana Turussa 1874—79. Kirjeet koskivat sentään vähemmän yleisiä asioita kuin yhteisiä tuttavia ja pikkutapahtumia heidän piirissään. Kun Nervander 1880 oli palannut Helsinkiin, hän nimettömästi usein kirjoitti Morgonbladetiin teatterista y.m.

Kuitenkaan Hagmanin seurustelu ei rajoittunut mainittuihin puoluelaisiin. Hänet nähtiin mielellään ja tietääkseni kävikin mielellään erinäisissä perheissä (mainitsen vain: Jalavalla ja J. R. Aspelinilla) ja ylläpiti sitä paitsi tuttavuuksia varsinaisen fennomaanisen piirin ulkopuolellakin. Arvatakseni olivat useat hänen naistuttavuuksistaan ylioppilas-, s.o. Rokassowskijn aikojen perintöä. Niiden joukossa oli muun muassa monta aatelisnimeäkin kantavaa neitiä, joista muutamat kaikessa salaisuudessa työskentelivät Morgonbladetin hyväksi, mitkä kääntäen romaaneja englannin ja ranskan kielestä följetongia varten, mitkä ruotsintaen valtiollisia kirjoituksia ulkomaan lehdistä. Muilta tuntemattomilta tuttaviltaan Hagman suomalaisen oopperan aikana silloin tällöin hankki arvosteluja, joiden nimimerkkien merkityksestä ei perille päästy. Hän oli näet hyvin hienotuntoinen tämmöisissä asioissa, emmekä mekään tahtoneet uteliaisuudellamme häntä vaivata. Avustajista, jotka tuttavuudesta Hagmaniin joskus kirjoittivat lehteen, voin sentään mainita seuraavat: nti Adelaide Ehrnrooth, Fredrik Ahlstedt ja Fanny Churberg — molemmat jälkimäiset kirjoittaen taidearvosteluja ja viimemainittu, joka lukeutui suomenmielisiin, myöskin suomalaisista kansankuoseista y.m. — Vihdoin olisi tässä yhteydessä ehkä puhuttava semmoisista naistuttavista, jotka eri aikoina sytyttivät sydämen liekkiin poikamiehessä, joka ei vielä ollut oikein selvillä siitä, että hän oli auttamattomasti tuomittu vanhaksipojaksi. Silloin olisi lukuun otettava sekä helsinkiläisiä että turkulaisia, kesäisillä Naantalinmatkoilla saatuja tuttavuuksia; mutta ajattelen oikeimmaksi jättää nämä muistikuvat verhon alle, vaikkei suinkaan sentähden, että niissä olisi mitään, joka päivän valoa arastelisi. Päinvastoin ne osottaisivat kuinka vähän Hagman huolimatta neljästä Pietarin-vuodestaan oli veltostunut; mutta sittenkään ei niillä ole tarpeeksi merkitystä saadakseen tässä sijaa. Sitä paitsi tulen alempana viittaamaan yhteen näistä sydämenasioista, joka syvimmin häneen vaikutti. Eräästä toisesta vähemmän tärkeästä mainitsen vain, että Hagman kerran kirjoitti pienen romaanin taikka novellin, jota hän Turussa painatti yhden ainoan kappaleen, ja lähetti sen eräälle nuorelle neidelle, jolle hän näin harvinaisella tavalla halusi antaa mielestään tarpeellisia elämänohjeita. Kertomus, jonka sain lukea korjausvedoksissa, oli siis tarkotusperäinen — "sedelärande" — ja luultavasti laadultaan ainoa yritys tekijältä. On sitä todellista romantiikkaa elämässä eikä vain fantasian luomaa!

Edellisestä voisi kenties luulla, ettei toimistossa paljon työtä tehtykään. Semmoinen olettamus olisi kuitenkin erehdys. Oli siellä hiljaisia työhetkiäkin, ja olihan Hagmanille koti ja toimisto sama asia. Pääkirjoituksia hän kyllä, varsinkin ajoittain, kirjoitti vähän, ne hän sai avustajilta joko tilaamalla tai tilaamatta. Mutta silti hänellä oli työtä postin lukemisessa, kirjoitusten tarkastamisessa, kiistakirjoitusten sepittämisessä (sillä enimmiten oli hänen tehtävänään hoitaa polemiikit H. D:n y.m. kanssa) sekä tärkeämpien uutisten muodostamisessa, semmoisten näet, joiden esittämisessä lehden kanta oli tuleva ilmi. Sitä paitsi Hagman ei ollut pelkkä sanomalehtimies tavallisessa merkityksessä, vaan niin syvästi suomalaisuuden asiaan ja valtiolliseen elämään kiintynyt, että hän ehdottomasti tahtoi olla mukana vaikuttamassa siihen tapaan, millä asioita ajettiin. Sitä varten hän kävi puolueensa johtomiesten puheilla suullisesti esittämässä näkökohtiaan, ja niin tehden, samalla kuin hän suunnitteli lehtensä sisältöä, hän ei laiminlyönyt asemansa velvollisuuksia, vaikka hän niin sanoakseni yksityis-inhimillisellekin puolelle olentoaan myönsi mitä sille tuleva oli.

* * * * *

J. V. Snellmanin varsinainen toimiaika Morgonbladetissa on luettava vuodesta 1876. Niinkuin ennen Suomalaisen teatterin historiassa[56] olen kertonut, oli ansio siitä Emilie Bergbomin. Tälle uskolliselle ystävättärelleen Snellman kerran oli purkanut sydämensä kertoen katkerista kokemuksistaan sekä miten hän niiden vuoksi oli vetäytynyt pois julkisuudesta. Joku aika sen jälkeen — joulun edellä 1875 — hän oli kysynyt Emilie Bergbomilta mitä tämä mieluimmin haluaisi joululahjaksi. Silloin oli neiti vastannut, ettei hän muuta toivo kuin että Snellman jälleen alkaisi kirjoittaa sanomalehtiin. Snellman ei ollut siihen mitään virkkanut, mutta uuden vuoden alusta hän jälleen tarttui kynäänsä, usein ja entisellä voimalla julkilausuakseen ajatuksensa päivän kysymyksistä. Tietenkin oli tämä käänne suuri voitto Morgonbladetille, jonka merkitys sen kautta tuntuvasti kasvoi, ja luonnollisesti Hagman oli iloinen, milloin hän sai jonkun etevän kirjoituksen Snellmanilta, mutta toiselta puolen se ei suinkaan helpottanut hänen asemaansa. Kun Snellman kerran rupesi lehden avustajaksi, niin hän ei muitten tapaan tyytynyt lähettämään toimitukselle kirjoituksiaan, vaan hän tahtoi muutenkin määrätä lehden kannan ei ainoastaan niissä asioissa, joista itse kirjoitti, vaan muissakin, jopa semmoisissakin kuin ulkomaan osaston hoitamisessa. Tavantakaa hän kutsui Hagmanin luokseen ilmoittaakseen hänelle ajatuksiaan siitä tai tästä taikka lähetti hän kirjapainopojan kanssa pikku kirjeitä tai lippupahasia, joissa hän jotenkin käskevällä tavalla antoi neuvojansa ja määräyksiään.[57] Ymmärrettävästi Hagman koetti kaikella kunnioituksella huomioon ottaa Snellmanin ohjeet, mutta luonnostaan hän oli hyvin itsepäinen ja mitä varsinkin tuli sanomalehtityön teknilliseen puoleen, niin hän ei helposti siinä myöntänyt olevansa ketään kokemattomampi. Näin ollen hankauksia Hagmanin ja Snellmanin välillä välttämättömästi syntyi, ja kun edellinen ei hetkeäkään unohtanut velvollisuutta kohdella suurta vanhaa miestä hänen arvonsa mukaan, niin hänen toimensa monesti tuntui hänestä masentavan raskaalta. Että siihen sentään muutkin aivan erikoiset seikat myötävaikuttivat, saamme kohta nähdä.

* * * * *

Milloin Bergbom luopui toimituksesta en voi tarkoin sanoa, mutta luullakseni se oli 1874 vuoden lopussa, vaikka hän teatterin ja oopperan tähden jo ennenkin oli ollut estetty yhtämittaisesti tehtäväänsä toimittamasta. Minä itse olin toimituksessa mukana 1875 vuoden loppuun, vaikka kyllä palkkani ja sen mukaan velvollisuuteni eri vuosina vaihteli. Paitsi "pikkukirjeitä" olin kirjoittanut kirja-arvosteluja (muun muassa 1874 pitkän kirjoituksen Ibsenin dramasta Keiser og Galilaer — varhaisimpia, jollei ensimäinen yritys tehdä suuri runoilija tunnetuksi meillä), kirjeitä Muinaismuistoyhdistyksen toiselta taidehistorialliselta retkeltä y.m. Mutta vuoden 1876 alussa lähdin pitkälle ulkomaanmatkalle, josta seuraus oli, että minä vain matkakirjeillä saatoin lehteä avustaa ja kirjeenvaihdon kautta ystävien kanssa pysyä Morgonbladetin ja Hagmanin elämän tasolla.

Eräästä Wahlströmin kirjeestä toukokuulta 1876 otan seuraavat tiedot: Kevätpuolella oli "valtiollinen maailma" ollut kovin kuohuksissa Yrjö Koskisen ja A. Ahlqvistin väittelyn johdosta Morgonbladetissa, joka oli aiheutunut jälkimäisen puheesta Olavinlinnan juhlassa edellisenä kesänä ja koski n.s. kiitollisuusvelkaa, joka muka Suomella oli Ruotsia kohtaan. Mielissä huomattiin raitista virkeyttä ja rohkeutta, jommoista suomenmielisissä kauan oli kaivattu. Ruotsinmieliset puolestaan olivat masentuneet, he kun eivät voineet puolustautua asiassa. Sentähden H. D:n ääni muka oli tavallista nöyrempi. Morgonbladetin omat lausunnot olivat Th. Reinin kirjoittamat; "Kiittämätön" oli K. W. Forsman. — Toinen taistelu oli koskenut Hangon radan obligatsioneja, erinomaisen tärkeä kysymys hallitukselle. Olivatko obligatsionit velkakirjoja vai osakkeita, siitä kiista. Edellisessä tapauksessa ne olivat valtion lunastettavat, jälkimäisessä oli omistajilla ainoastaan osuus voitossa. Liberaalisen kantansa mukaan H. D. ehdottomasti vaati valtiolta, että se lunastaisi obligatsionit. Morgonbladet esiintyi loistavalla J. V. S:n kirjoittamalla lausunnolla ja ratkaisi asian päinvastaiseen suuntaan, ja sen mukaan hallituskin toimi asiassa. — Paraikaa väitellään kultarahakannasta; kysymyksen oli J. V. S. herättänyt. Toivottiin, että lehti siinäkin pääsee voitolle. —

Näiden valtiollisten uutisten jälkeen tulee kirjeessä Hagmanin "tragedia", josta tässä vain mainitsen seuraavaa. Jo minun kotona ollessani Hagman oli joutunut rakkaussuhteeseen, joka kaikesta päättäen lähestymistään lähestyi onnellista ratkaisua — s.o. kosintaa, johon vastaus olisi myöntävä. Todellisuudessa oli niin käynyt, että hän erään sattuneen selkkauksen tähden, hienoimmissa ja puhtaimmissa tunteissaan loukattuna, oli katkaissut välinsä neiden kanssa. Se oli niin syvästi häneen koskenut, että lähimmät, uskotut ystävät olivat epäilleet jaksaisiko hän enää toipua. Päiväkaudet hän oli ollut kykenemätön työhön, jopa ajoittain ollut vuoteen omanakin. Sittemmin hän sentään oli alkanut tyyntyä; mutta — sen voin itse lisätä — pitkiä aikoja kului, ennenkuin haava arpeutui. — Kirjeen lopussa mainitaan päätettynä asiana, että Hagman toukokuun 25 p:nä oli lähtevä Parisiin kuuden viikon lomalle, jolla aikaa J. L. Snellman hoitaisi lehteä. "Hän on niin väsynyt ja heikko, että valittavana on, joko kokonaan luopua tai lähteä pois Helsingistä. Hän valitsee matkan." Kuitenkaan ei Hagman voinut tuumaansa toteuttaa, sillä J. L. Snellmanin odottamattoman sairastumisen takia hänen täytyi pysyä paikallaan:

* * * * *

Syksyllä 1876 Morgonbladetin olemassaolo oli täpärämmällä kuin koskaan ennen. Ennen merkityt kannatusrahat olivat lopussa, ja Hagman oli päättänyt erota. "Jos lehteä jatketaan", kirjoitettiin minulle, "oli J. V. Snellman luvannut maksutta kirjoittaa kaikki pääkirjoitukset, mutta yksin hän ei voi mitään". Oli nimittäin vaikea saada ketään Hagmanin sijaan. Kumminkin tästäkin pulasta selviydyttiin. Suomalaisen alkeiskoulun rehtori, maisteri K. W. Forsman, rupesi näet päätoimittajaksi, ja kannatus hankittiin entiseen tapaan.

Kokonaan erillään lehdestä Hagman ei kuitenkaan ollut vuotena 1877:kään. Ensiksikin hän hoiti sitä vuoden alussa, kunnes Forsman oli palannut joululomaltaan Pohjanmaalta, toiseksi hän erinäisestä syystä syksypuolella uudestaan alkoi siinä työskennellä. J. V. Snellman oli vuoden alusta ottanut osalleen myöskin ulkomaanosaston. Hän hoitikin sitä, mutta yleisön mielestä kovin kuivasti. Lukijat olisivat varsinkin venäläis-turkkilaisesta sodasta toivoneet havainnollisia kuvauksia sotatantereelta, mutta ukko tarjosi ainoastaan ankaran asiallisia tietoja ja vaihteeksi vain omia strateegisiä arvelujaan. Kun sen johdosta toimistossa pari kertaa uskallettiin, ukolta kysymättä, ruotsalaisista lehdistä ottaa mainitunlaisia kuvauksia ja muun muassa eräs Archibald Forbesin kirjoittama, josta Snellman sanoi, että siitä hyvin näkyi, että tekijä ei ollut koskaan ruutia haistanut(!) — ikäänkuin hän itse olisi sodassa ollut —, niin hän suuttui ja luopui koko tehtävästä. Silloin Hagman rupesi toimittamaan ulkomaanosastoa.

Muuten Hagman tämän vuoden valtiopäivillä toimi notaarina pappissäädyssä C. J. Lindeqvistin ollessa sihteerinä. En luule hänen olleen erittäin huvitettu varsinaisesta työstään, mutta tietenkin hän tarkasti ja innostuneesti seurasi säätyjen toimintaa, semminkin kun mitä mielenkiintoisimpia asioita — kysymys suomalaisista kouluista, asevelvollisuuslaki y.m. — oli käsiteltävänä. Näistä seikoista hän minulle juttelee laajassa kirjeessä kevätkauden lopulta (17/5), josta ennen olen pannut teatteria koskevan otteen Suomalaisen teatterin historiaan (II. s. 353 ss.). Hagmanin mielestä suomenmielisten asiat olivat joutuneet erittäin huonolle kannalle, muun muassa sentähden, että he olivat antautuneet ruotsinmielisten kanssa yksityisiin neuvotteluihin, joissa jälkimäiset viekkaudellaan olivat saaneet heidät alakynteen. Tämän mielipiteen hän suorin sanoin oli esittänyt eräänä iltana Jalavan luona, jolloin siellä oli valtiopäivämiehiä koolla, kerrassaan tuomiten kaikki yritykset koettaa yksityistä tietä valmistaa asioita ruotsinmielisten kanssa, ja silloin olikin päätetty, että ehdotus yhden miljoonan markan lahjoittamisesta punaiselle ristille sodan aikana oli esitettävä pappissäädyssä ilman edellä käyviä neuvotteluja. Niin oli sitte tapahtunutkin, mutta 11 oli äänestänyt vastaan, niiden joukossa suomenmielisiäkin, muka siitä syystä, ettei asiasta oltu heille edeltäkäsin ilmoitettu. Hagman epäili asian onnistumista — mutta, niinkuin tiedetään, se sittemmin sentään tuli hyväksytyksi. — Yhtä pessimistisesti Hagman puhuu kouluasiasta, jossa ruotsinmieliset teoreettisilla esityksillään olivat sekottaneet pääasian. — Asevelvollisuusasiasta, jonka ratkaisu oli tapahtuva syksyllä, hän kirjoittaa näin: "Valiokunta kuuluu perusjohteellisesti hyväksyneen asevelvollisuuden, mutta tehnyt paljon tärkeitä muutoksia lakiehdotukseen. Aivan varmaan on onnetonta, ettei esitystä hyväksytä muuttamatta. Minä olen syvästi vakuutettu siitä, ettemme voi saada asiaa paremmin järjestetyksi kuin mitä esitys sisältää. Tunnettu on, että senaatti on tehnyt kaiken mahdollisen puolustaakseen kantaansa venäläistä sotaministeriä vastaan, ja että hallitsija vihdoin on, sotaministerin mielipahaksi, yhtynyt senaattiin. Emme ole voineet saada lakia paremmaksi, se on varmaa. Jos nyt säädyt muuttelevat ehdotusta, niin ei sitä vahvisteta, ja sanotaan että olemme kieltäytyneet asevelvollisuudesta. On mitä epäviisain valtiollinen teko, jonka säädyt ovat suorittamaisillaan. Muistettakoon painolakiasiaa! Lakiehdotuksen hyväksyminen olisi tuottanut meille vankan aseman kaikkia mahdollisuuksia kohtaan ja lain kautta laskenut tulevaisuuden omiin käsiimme." — Kun nykyaikana tämän lukee, voiko olla ihmettelemättä, kuinka naiivisti meillä on luotettu lain voimaan ja pyhyyteen!

Lopuksi Hagman puhuu itsestäänkin. "Kyllästyneenä ja vaivattuna ei minulla oikein ole halua mihinkään. Tahdotko kuulla neuvon, niin se on tämä: pysyttäydy erilläsi päivän rähinästä ja valtiollisesta kiihottelusta; se väsyttää, hervaisee ja tylsyttää. Sinä olet sentään hyvin onnellinen, joka tyynenä ja rauhallisena pian asetut omaan kotiisi — — — ja sitten saat tehdä työtä levollisesti määrättyyn suuntaan. Antaisin monta vuotta kurjasta elämästäni semmoisesta onnesta kuin sinun omasi. Et voi uskoa — olkoon se kerran sinulle julkilausuttuna — kuinka eräs suhde on murtanut voimani. Olin hyvin kokematon. Se oli laatuaan ensimäinen elämässäni ja lienee kai viimeinen. Tietää ettei koskaan voi unohtaa, on tuskallinen kohtalo. Kyllä minä koetan johtaa ajatukseni muuanne, mutta siitä se vain pahenee." — —

Miten sydämen pohjasta Hagmanin viimeksi siteeraamani sanat olivatkaan lähteneet, ei hän kumminkaan vielä ollut "lopussa", niinkuin sanotaan. Ennenkuin vuosi umpeni, hän jälleen oli sitoutunut rupeamaan Morgonbladetin päätoimittajaksi, ja siinä toimessa hän vielä kesti koko kuusi vuotta — vasta niiden jälkeen hän oli voimansa loppuun kuluttanut. Että hän palasi rasittavaan työhön, johtui kyllä siitä, että hän katsoi lehden ylläpitämisen tärkeäksi — eikä siitä, ettei hän olisi kelvannut muuhunkin. Tiedän hänen joskus ajatelleen Pietariinkin palaamista, jossa hän varmaan olisi voinut hankkia itselleen rauhallisemman elämän ja toimeentulon. Mutta eihän hänelle taloudellinen menestys koskaan ollut mitään merkinnyt verrattuna työhön kansallisen asian palveluksessa, ja toiseksi oikea sanomalehtimies ei voi olla suoraan sanoen rakastumatta lehteensä. Luulen Hagmaninkin rakastaneen lehteänsä, niin ettei hän voinut nähdä sen häviävän, niin kauan kuin hän kynnelle kykeni.

* * * * *

Kuinka asiat muuten järjestettiin, sitä en tiedä, sillä talvikauden 1877—78 olin vielä ulkomailla. Helmikuun lopulla Wahlström minulle kirjoitti: "Morgis [lehden hyväilynimi toverien kesken] menestyy paremmin kuin voitiin toivoa. W. Churberg on ruvennut yhdeksi sen patruunaksi, ja vaikuttaa paljon hyvää talouteen nähden." — Kotia palattuani saatoin todeta, että niin oli laita, ja vaikken enää liittynyt toimitukseen, avustin sitä silloin tällöin kirjoituksilla ja Hagmanin kanssa seurustelin entiseen tapaan. Sentähden voinkin todistaa, että hänen asemansa Morgonbladetin toimittajana melkein vuosi vuodelta kävi raskaammaksi. Varojen puutteesta näet viime vuosina ei enää lehden toimitukseen sidottu kokeneempia kykyjä, joten Hagman sai tulla toimeen mahdollisimman vähillä apuvoimilla, jopa ajoittain yksinkin! Eikä häntä silloinkaan enimmin vaivannut liiallinen työ. "Olen niin tuskastunut", hän minulle kirjoitti lokakuulla 1880 [jolloin olin Berlinissä], "että minun todellakin on vaikea pysyä aisoissa. Ei se ole työ, joka painaa, vaan vastuu ja levottomuus." Silloinkin hän erittäin mainitsi iltasin olevansa yhdessä "Peranderin ja Jaakon" kanssa — ja, voin siihen lisätä, kun hän aamupuolella yötä tuli kotiin, oli hänen luettava korjausvedoksia noin k:lo 3:een tai 4:äänkin saakka.

Mutta viimeksi mainitsemastani kirjeestä näkyy myös, että hän tällä aikaa kirjoitti pääkirjoituksia enemmän kuin monena aikana ennen. Ja ehkä sopii juuri tässä antaa näyte Hagmanin esitystavasta. — Syyskuun 12 p:nä 1880, jolloin 200 vuotta oli kulunut Pietari Brahen kuolemasta, vietettiin Suomessa muistojuhlia hänen kunniakseen. Sen johdosta ilmestyi ruotsalaisessa Aftonbladetissa kirjoitus, jossa maastamme puhuttiin yhtä ylimielisesti kuin loukkaavasti. Sen johdosta kirjoitti ensin Hagman (22/8) ja sitte J. V. Snellman (23/9), kumpikin yhden kirjoituksen. Jälkimäinen on miltei kokonaisena painettu Snellmanin koottuihin teoksiin (VI, 687 ss.); edellisen otan tähän, jotta voidaan nähdä, että oppilaan ei tarvinnut hävetä mestarinsa rinnalla.

Eräs Tukholman lehti on jälleen huolehtinut siitä, että ne myötäiset tunteet, joita meillä on ollut ja on Ruotsia kohtaan, ovat jonkun asteen jäähtyneet. Aftonbladet sisälsi, niinkuin Morgonbladetin lukijat tietävät, päivänä ennen sitä, milloin meillä vietettiin Pietari Brahen muistoa, johtavan kirjoituksen, joka ei ole omansa vahvistamaan ystävyyssidettä ruotsalaisen ja suomalaisen välillä. Oikeastaan kirjoitus tuskin ansaitsisi muuta huomiota kuin vaitiolon kaunopuheliasta; mutta kun useat lehdistämme ilman vastalausetta ovat sen hyvänään pitäneet, ei voi olla tarpeetonta, että sen soimaukset parilla sanalla työnnetään takaisin.

Kirjoituksen koko sävy oli tarkotuksellisesti loukkaava. Joka rivi antoi meidän tietää miten olemme halpoja Ruotsin rinnalla, ja meille sanottiin, että koko se suunta, johon kansallinen kulttuurityömme oli kulkenut, oli "lastentauti, joka vuosien kuluessa on täydelleen voitettava". Ylvästeltiin siitä, että Brahejuhla muka aiheutui "juurtuneesta kiitollisuudesta" tietenkin koko Ruotsia kohtaan. Tylyin sanoin saatiin meidät tuntemaan paino siitä, että kuulumme "vähäosaisiin kansanheimoihin" (vanlottade folkstammar) ja että Pietari Brahen "inhimillinen osanotto" on meidät vetänyt ylös liejusta. Varmuuden vuoksi lisättiin, "että tshuudilaiset heimot, jolleivät asetu vanhemman ja kypsyneemmän kulttuurin johdettavaksi, helposti vaipuvat synkkään eristäytymiseen (sic!), joka hävittää kaikki korkeammat harrastukset ja on ensi askel täydellistä kuolemaa kohti kansakuntana." Oikein esittääkseen omaa ylemmyyttään viitattiin siihen, että "vähemmänkin rikaslahjainen luonto", semmoinen kuin Pietari Brahe, joka ei kuulunut Ruotsin "valtiomiesten ja sotapäällikköjen loistavaan piiriin", oli ollut aivan tarpeeksi meille. Hänet varustettiin vain "kohtuullisella kyvyllä kaukokatseisesti huomioon ottamaan vieraita omituisuuksia" — erittäin kaunis lause ja hämmästyttävän tosi, jos silmällä pitää meidän todellisesti kansallista kehitystä, verrattuna siihen kulttuuriin, jonka Pietari Brahe kuvitteli meidän ainoana autuaaksitekevänä, siihen, joka oli osaksemme tuleva ruotsinkielen ja ruotsalaisten oppilaitosten avulla. Vihdoin toivotetaan onnea siihen aikaan, jolloin Turun kaupungin erikoishistoria on murtanut sen katsantoperustuksen, jolle Yrjö Koskinen on rakentanut Suomen historiansa, haihduttanut ne harhaanvievät mielipiteet, jotka tämä "surullisen kuuluisa historia on levittänyt".

Eikö tämä kaikki ole ensi luokan kansainvälistä kohteliaisuutta — todistus siitä erinomaisesta sivistystasosta, johon ruotsalaiset ovat omalla kulttuurityöllään kohonneet? Tottahan on, ettei ruotsalaista Aftonbladetia sentään voi pitää aivan ehdottoman ruotsalaisen sivistyksen mittapuuna ylipäätään, mutta suurena pääkaupunginlehtenä lehti kuitenkin joissakin määrin ilmaisee maan sivistyskantaa ja käsitystapaa, vaikkei se, niinkuin me maan itsensä tähden toivomme, edustakaan sivistyksen huippua ja koko maan ajatustapaa. Mutta miten sen liekään, varmaa on, ettemme me tässä maassa pidä itseämme luotuina kuulemaan ja halukkaasti ohjeeksemme ottamaan viittauksia ja osotuksia, joita kerskailevin sanoin ja kömpelöin elein toiselta puolen Pohjanlahtea meille annetaan.

Alituisesti meitä muistutetaan kiitollisuusvelastamme. Me olemme sitä mieltä, että se joka vaatimalla vaatii kiitollisuutta, ei ole sen arvoinen. Hienotunteinen ja se, joka todella kiitosta on ansainnut, tavan mukaan ei koskaan muistuta semmoisesta velasta. Kun joku itse julistaa ansionsa, saa se kohta epäilemään sen todenperäisyyttä. Jos me noudattaisimme ruotsalaisten veljiemme esimerkkiä, niin me sanoisimme, että meilläkin on osamme Ruotsin suurvallan ajassa, että toisellakin puolen lahtea olisi tunnettava oltavan kiitollisuudenvelassa. Emmekö me taistelleet ja vuodattaneet verta yhdessä Ruotsin kanssa, emmekö kantaneet kuormista osaamme? Miksi vain me olisimme tuomitut ainoastaan kiittämään — ja huokailemaan! Palveluksemme meiltä vaadittiin, — voitto pidetään omanaan. Ruotsi säilyttää linnoissaan ja museoissaan rikkaita muistomerkkejä loistoajaltaan ja muilta ajoilta. Me olemme olleet mukana niitä valloittamassa. Mikä on meidän osamme saaliista? Ei mitään. No niin, me voimme antaa niiden olla missä ovat. Me voimme myöskin olla puhumatta niistä hävityksistä, jotka maamme on kärsinyt Ruotsin tähden, sen hyväksi ja vaurastukseksi, mutta emme me sentään voi suvaita törkeitä hyökkäyksiä meitä vastaan ja ennustuksia kansallisen elämämme turmiosta. Jos Ruotsissa tahdotaan, että myötätuntomme sitä kohtaan pysyy entisellään, niin jätettäköön solvaavat soimaukset. Senlaatuiset kirjoitukset kuin Aftonbladetin puheena oleva eivät aikaansaa muuta kuin että meidän ja entisen yhteisvaltion väli laajenee.

Jos kerskailu ja lavertelu siellä nousee liian suuriääniseksi, pakotetaan meidät muistuttamaan, miten Ruotsi on saanut kasteen ja kulttuurin, minkälainen tämä kulttuuri on muitten kansakuntien rinnalla, miten raakalaisuus, joka — puhuaksemme Tegnérin kanssa — yksistään on ollut alkuperäisesti isänmaallinen, Ruotsissa hävisi saksalaisen "kulttuurivaikutuksen" kautta, miten esim. maan nykyinen kirjallisuus pääasiassa on eklektisismin tulos, miten maa kuninkaissaan on tarvinnut "vanhempien ja kypsyneempien" kansakuntien miesten johtoa j.n.e. Mutta että semmoinen jatkettu kansainvälisten kohteliaisuuksien vaihto viimein veisi molemminpuoliseen mielenkatkeruuteen, josta seuraisi "ystävällisten suhteiden" täydellinen lakkauttaminen, ollaan — niin me toivomme — lopultakin riittävän ymmärtäväisiä älyämään, jotta ei tahallisesti tahdottaisi pysyä pöyhkeilevän kerskailun ja solvausten tiellä.

Me voimme ystävillemme ruotsalaisille vakuuttaa, että me peruuttamattomasti tulemme jatkamaan kansallista kulttuurityötämme siihen suuntaan, jonka "fennomaaninen" liike on sille antanut. Ei mikään ole meitä siitä saava. Ainoastaan se olisi "kuolemamme kansakuntana", ettemme onnistuisi. Ja Ruotsin suurin historiallinen kunnia, mitä tulee sen suhteeseen meihin, on epäilemättä se oleva, että me onnellisesti suoritamme kansallisen kehityksemme. Jos ruotsalainen historia tulevaisuudessa voi osottaa meihin eri, itsenäisen kulttuurin omistavana kansakuntana, joka seisottuaan Ruotsin rinnalla sittemmin on kyennyt käymään omia teitään, niin on se totta tosiaan kaunein, saavutettavissa ollut todistus siitä, että se todella on ansainnut kiitollisuutta.

Puhe toisen tai toisen rodun kulttuurihistoriallisesta mahdottomuudesta on, lyhyesti sanoen, hävytöntä puhetta, joka korkeintaan sopii tyhmien povariakkain suuhun, jotka eivät muuta tiedä, kuin mitä kunakin hetkenä heidän raukeissa silmissään kuvastuu taikka jotka, joltakin näyttääkseen yksinkertaisen yleisön silmissä, lörpöttelevät mitä itsekään eivät usko. Roomalaiset sanoivat kaikkia paitsi itseänsä ja mestarejansa, kreikkalaisia, barbaareiksi ja kielsivät heiltä historiallisen tulevaisuuden. Mutta historia opetti toista. Muuten todistaa se vain kansatieteellistä tietämättömyyttä, kun väitetään, ettei tshuudilaisilla kansanheimoilla ole ollut kulttuuria taikka etteivät ne ole kyenneet hallitsemaan itseänsä. Katso ja lue! Esihistoriallinen aika alkaa yhä enemmän valjeta sivistyneille. Aftonbladetin toimitus olkoon hyvä ja perehtyköön asiaan. Mitä se aika, jota sanomme historialliseksi, muun muassa todistaa, on se, että Ruotsi valtiollisessa merkityksessä on mennyt alaspäin. Valtiollinen suurvallanaika on ohi; maan kirjallisuudesta, verrattuna entisten päivien kirjallisiin ilmiöihin, voitaisiin paljon sanoa.

Mitä vielä tahtoisin saada Aftonbladetin toimituksen tietämään, on se, että se historiankirjoitus, jonka edustaja Yrjö Koskinen on, on se, joka on ja tulee olemaan meidän. Tämä historioitsijamme on osottanut, että ruotsalainen valta täällä ei aina ollut parasta laatua, että vääryyttä ja sortoa maassa oli olemassa, että kansa joskus liiaksikin tunsi niiden painon eikä aina ollut tyytyväistä, samalla kun hän, milloin totuus käskee, antaa täyden tunnustuksen ruotsalaiselle hallitukselle. Ja se, joka ei häntä usko, hän lukekoon mitä Ruotsin oma etevä historioitsija Fryxell kertoo. Hänkin todistaa, että tyytymättömyys ruotsalaiseen valtaan maassamme kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla oli noussut hyvin korkealle ja että jo silloin ero monelle kuvastui lupaavana tulevaisuuden näkynä.

Mutta emme tahdo jatkaa vastenmielisiä oikaisuja. Yleensä ei mitään hyvää lähde semmoisista väittelyistä kuin Aftonbladetin alkama. Meillä on ja on edelleenkin, kaikesta huolimatta, myötätuntoa Ruotsia kohtaan. Emme voi emmekä tahdo sitä kieltää. Toivottavaa on vain, ettei Ruotsin puolelta kaikkea tehdä niitten ystävyyden ja kunnioituksen tunteitten tukahduttamiseksi, jotka läntistä naapurimaatamme kohtaan yhä edelleen säilyvät varsinaisessa suomalaisessakin osassa kansakuntaa!

Tästä kirjoituksesta oppii jotakuinkin tuntemaan Hagmanin sanomalehtityylin. Hän ei rakastanut dedusoivaa esitystä, missä väitteet esiintyvät varovasti valmistettuina, riittävien todistusten tukemina, vaan oli hänen luontonsa mukaista niin sanoakseni paikalla ratkaista asiat, lausua niin ja niin se on. Näin tehden hän, käyttäen lyhyitä lauseita ja voimasanoja tavoitteli mahtipontisuutta ja täsmällisyyttä J. V. Snellmanin tyylin tapaan. Onhankin myönnettävä, että hän esim. tähän ottamassamme kirjoituksessa tarmokkaasti torjuu Aftonbladetin säädyttömyydet ja että hänen esiintuomiensa vastamuistutusten sarja on niin täydellinen, että siihen on tuskin mitään lisättävää. Sitäkin huomattavampi on se varmuus, millä kaikki lausutaan. Saattaisi luulla kirjoituksen historioitsijan kädestä lähteneeksi. Historioitsija Hagman ei sentään ollut enemmän kuin hän yleensäkään oli paljon kirjoja lukenut mies. Mutta sittenkään hän ei ole erehtynyt. Mitä hän muun muassa sanoo ruotsalaisesta kirjallisuudesta, oli 1880 vaiheilla aivan oikein; silloin se todella oli eklektinen ja alhaalle aallonlaaksoon vajonnut. Oudommalta tuntuu se ylemmyys, millä hän neuvoo Aftonbladetin toimitusta tutkimaan esihistoriallisia aikoja, ennenkuin enemmän puhuu "tshuudeista". Mutta ei sekään ollut ilman perustusta. Juuri silloin oli skandinaavilainen muinaistiede kukoistukseen puhjennut, Suomessa olivat tutkijat kirjoittaneet bjarmien muinaisesta vallasta, ja Hagman oli Pietarissa monet illat kuullut innostuneen veljeni, J. R. Aspelinin, suunnittelevan suomalaisugrilaisen tutkimuksen tehtäviä ja kuvittelevan sen mahdollisia tuloksia. Mutta sittenkin, eikö ole mainio tuo huudahdus: "katso ja lue!" Edelleen Hagman syystä naurettavaksi tekee ylimielisen puheen "vähäosaisista kansanheimoista", jonka takana seisoo enemmän dilettantteja kuin tiedemiehiä. Näillä huomautuksilla tarkotan, että Hagman tässä, niinkuin yleensäkin sanomalehtikirjoituksissaan, olematta tiedemies liikkui varmasti ja harvoin erehtyen. Vaikka hän tietääkseni vain sanomalehdistä ja aikakauskirjoista oli tietonsa ammentanut, hän osasi jonkunlaisella intuitsionilla täydentää ja järjestää näkemyksensä asioista ja oloista ja pystyi niin, kunnioitusta vaativalla tavalla, käsittelemään mitä erilaisimpia aineita. Tyhjiä korulauseita hän halveksi; hän kirjoitti vakaumuksesta eikä hänen mahtipontisuutensa koskaan soinut ontolta. Milloin joku kysymys oli hänelle vieras, hän ei tekeytynyt asiantuntijaksi, vaan tilasi kirjoituksen sopivalta lehden avustajalta.

Edellisen yhteydessä lausuttakoon joku sana hänen mielipiteistään eri kysymyksiin nähden. Mitä kansallisuusaatteeseen ja suomalaisuuteen tulee, on hänen kantansa jo ennestään selvillä. Semmoista doktrinääristä, rikkiviisasta liberalismia kuin Dagbladin edustama suomenmielisten käsityksen mukaan oli, Hagman ylenkatsoi. Tulliasioissa esim. hän oli suojelustullien puolustaja, pitäen — kenties Viipurin ajoilta saakka — kotimaisen teollisuuden edistämisen silläkin tavoin hyvin tärkeänä. Edelleen hän perinnäiseen suomalaiseen tapaan antoi arvoa voimakkaalle hallitusvallalle sillä ehdolla, että se todella piti kansan hyvää päämääränään, enkä tiedä hänen tahtoneen vähentää kirkonkaan merkitystä maassamme — olematta sentään uskonnollinen. Kun vielä lisään, että hän koulun alalla vastusti klassillisten kielten syrjäyttämistä korkeammassa opetuksessa, niin arvaan, että moni lukija on valmis tuomitsemaan hänet kovin vanhoilliseksi. Kumminkin on toiselta puolen merkille pantava, että hän valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä esiintyi innokkaana uudistuksen miehenä. Mitä suurimmalla mielenkiinnolla ja osanotolla hän seurasi ajan demokraattisia, kansanvaltaisia liikkeitä skandinaavilaisissa maissa, ja syynä siihen oli se, että meillä käytiin samaa taistelua, joskin toisissa muodoissa. Meilläkin oli yhteinen kansa nousemassa, ja sen puolella hän seisoi, sillä Suomen tulevaisuus oli hänestä kansan herättämisessä itsetietoisuuteen, tietojen levittämisessä ja yleisten asioiden harrastamisen juurruttamisessa kansaan ja siten perustetun kansanvaltaisuuden kohottamisessa vanhan virkavallan rinnalle ja ylitse. Ettei Hagman ollut taipuvainen hyväksymään uutta realistista suuntaa taiteessa, jonka 1880-luku meilläkin kotiudutti, näkee siitä kiivaudesta, millä hän, käyttäen salanimeä Ignotus, keväällä 1880, ahdisti V. Vaseniusta, joka esitelmissään oli ylistänyt Ibsenin Noraa. Tietenkään hän ei pahaksi pannut, että useat lukijat luulivat Ignotuksen olevan J.V.S.!

Vaikka Hagmanilla oli vakavat mielipiteet suurissa pääkysymyksissä ja vaikka hän tiesi miten lehtensä oli niissä esiinnyttävä, hänen (kun vähäpätöisemmistä asioista oli puhe) kuultiin humoristisesti väittävän, että sanomalehtimiehen tulee pystyä käsittelemään mitä ainetta tahansa. Todistuksena siitä oli silloin jonkun vanhemman toverin tapana, hänen naurusuin kuunnellessaan, hänestä itsestään kertoa seuraava kasku, jonka historiallinen perustus oli niiltä ajoilta, jolloin hän johti Helsingfors Tidningaria, siis 1860-luvun keskivaiheilta. Silloin oli kerran tapahtunut, että nuori ruotsalainen laulajatar, joka oli tullut Helsinkiin antamaan konserttia, tuli Hagmanin lehden toimistoon esittelemään itseään ja pyytämään suosiollista mainitsemista julkisessa äänenkannattajassa. Hagmanista laulajatar oli erittäin viehättävä olento ja vastaanottaen hänet mitä kohteliaimmin hän kaikin tavoin lupasi edistää hänen yritystään, jonka hän toivoi hyvin onnistuvan. Laulajatar oli mielissään, ja Hagman ei laiminlyönyt käydä häntä tervehtimässä konserttiosastojen välillä lausuen silloinkin monta kaunista sanaa. Mutta seuraavana päivänä oli arvostelu kirjoitettava, ja tavallinen musiikkiarvostelija oli pahaksi onneksi matkustanut maalle. Nyt oli Hagman helisemässä ja sitä enemmän hän kiihtyi, kun hän samassa sai kutsun tulla Rokassowskijlle Degerööhön. Mitä ajatteleekaan laulajatar, jollei lehdessä mitään konsertista sanota! Entä jos hän itse kirjoittaisi arvostelun? Niin, mutta onhan se hänelle kerrassaan vieras ala! Silloin sattui toimistoon tulemaan pari ystävää, jotka olivat tarpeeksi musiikintuntijoita, ja huudahtaen helpotuksesta Hagman pyysi heitä kirjoittamaan. Mutta vastaus oli kieltävä, sillä eiväthän he olleet laulajatarta kuulleet. Silloin Hagman päättäväisesti tarttuu kynään ja pyytää toisten mainitsemaan hänelle semmoisia musiikkitermejä, jotka voivat tulla kysymykseen, ja niin työ alkaa. Nauraen ystävät latelevat: cantabile, mezzo sfogato, korkea ciss j.n.e., ja Hagman kirjoittaa hiki otsassa, sovittaen toisen oppisanan toisensa perään arvosteluunsa. Ja arvostelu syntyi kuin syntyikin, lähetettiin suoraapäätä kirjapainoon, ja iloisena kuin lintu Hagman lähti Degeröölle. Seuraavana päivänä oli kummallinen "resensioni" lehdessä. Mitä yleisö siitä sanoi, on unohdettu, mutta ruotsalainen laulajatar näyttäytyi vielä kerran toimistossa ja kiitti Hagmania erinomaisesta arvostelusta!

* * * * *

Vuosi 1880 oli merkkivuosi Dagbladin puolueen historiassa. Silloin näet siinä selvästi esiintyivät ne hajaannuksen merkit, jotka johtivat viikinkipuolueen järjestäytymiseen ja Nya Pressenin syntyyn (1883). Syyskuun 29 p:nä Hagman eräässä kirjoituksessa totesi hajaannuksen ja antoi sille osalle puoluetta, joka yhä koetti pitää kiinni entisistä liberaalisista tunnussanoista, nimen "kansliapuolue", koska todellisuudessa sen henki oli lähinnä kotoisin virkavallan kanslioista. Myöhemmin samana syksynä sama osa puoluetta yritti täyttää vanhat astiat uudella tai uudistetulla viinillä ja julkaisi prameilevan "liberaalisen puolueen ohjelman". Silloin, joulukuun alkupuolella, Snellman julkaisi musertavan arvostelunsa tästä ohjelmasta, ja sen jälkeen puolue häviämistään hävisi, sen jäsenet kun toinen toisensa perästä ja lopulta joukottain liittyivät viikinkeihin.

Seuraavana vuonna 4 p:nä heinäkuuta Snellman kuoli, viimeiseen saakka avustettuaan Morgonbladetia. Tästä samasta vuodesta alkaen lehden olemassaolo oli enemmän kuin ennen Hagmanin käsissä. Hän oli näet ottanut yksin vastatakseen lehden hoidosta, sillä ehdolla että hänelle suoritettiin määrätty rahallinen avustus. Ilman muuta apulaista kuin yksi kertoilija kokouksia varten ja joskus ilman sitäkin hän piti lehden pystyssä. Pääkirjoituksiin nähden hänen paras turvansa oli vanha ystävä E. A. Forssell, joka silloin oli Porvoon tuomiokapitulin sihteeri ja näyttää olleen erittäin virkeissä voimissa. Hagmanin kirjeistä hänelle on melkoinen joukko säilynyt ja niistä näkyy, kuinka toimittajan työ oli vaivalloista, mutta myöskin kuinka Forssell oli altis häntä auttamaan. Parhaimmatkin kirjoituksensa hän nimettömänä lehteen lähetti, ja onneksi he useimmissa asioissa olivat niin yksimielisiä, että yhteistyö sujui ilman minkäänlaisia selkkauksia heidän välillään. Ohimennen mainitsen, että Forssell se laati nekin kirjoitukset aikoinaan niin kuuluisasta juutalaispojan Urenin jutusta, jotka loppupuolella vuotta 1881 saivat Turun kuvernöörin Creutzin nostamaan kanteen Morgonbladetin toimittajaa vastaan. Oikeudenkäynti päättyi niin, että Hagman tuomittiin, mikäli muistan, 800 markan sakkoihin. Tietenkin rahat kerättiin puoluelaisten kesken. —

Kesäaikoina Hagman 1870-luvulla miltei säännöllisesti oleskeli jonkun ajan Naantalissa; 1877 oli Lucina-sisar siellä hänen kanssaan, ja oli veli silloin ollut iloinen ja täynnä toivoa. Enemmän hän oli näyttänyt levon tarpeessa olevan, kun hän kesällä 1881 omaistensa kanssa vietti muutamia viikkoja Hauhossa sekä 1882 Mikkelissä, jossa Sofia-sisar oli tyttökoulun johtajatar ja johon äiti ja sisarukset tulivat kesän suloa nauttimaan. Kummassakin paikassa August oli kalastaen ja metsästäen virkistänyt poikaikänsä muistoja Kälviältä. Valitettavasti lyhyet kesälomat eivät riittäneet muuta kuin näennäisesti ja ohimenevästi uudistamaan hänen voimiansa.

Hagmanin ystävät olivat jo kauan olleet sitä mieltä, että hänen taakkansa oli ylivoimainen, mutta ei ollut helppo sanoa, miten hänet oli siitä vapautettava. Tammikuulla 1884 heräsi kuitenkin, mikäli muistan, W. Enebergissä, joka silloin oli valtiokonttorin johtaja, ajatus, että Hagman voisi saada Suomen pankilta määräyksen valvoa pankin setelien painattamista Kööpenhaminassa. Paikka oli tuleva vapaaksi huhtikuulla, palkkio oli 6,000 markkaa ja tehtävä helppo. Tietysti Hagman ilolla vastaanotti tarjouksen. "Olen iloinen kuin leivonen", hän kirjoittaa Forssellille, "päästäkseni täältä, kaikesta touhusta ja melusta. Parempaa en ole voinut toivoa lennokkaimmissa unelmissani." Mutta vaikea oli hänen repiä itsensä irti. Lehteä oli näet jatkettava ainakin vuoden loppuun — ja mistä saada sijainen? No, saatiinhan semmoinen lopulta maisteri (senaattori) Kaarlo Castrénissa, mutta raskaita olivat Hagmanille sentään nämä viimeisetkin kuukaudet. Helmikuun 7 p:nä hän kirjoittaa: "Raskaita aikoja minulla on ollut uudesta vuodesta saakka. Kirjapaino-olot (Mbl. painettiin viime aikoina Weilin & Göösillä) ovat aivan nurinkurin, ja mahdotonta näyttää olevan parannusta aikaansaada. Useina öinä olen tuskin ollenkaan nukkunut, mutta mitä se olisi, jos pääsisi ruumiillisella unettomuudella — levottomuus ja kiusat merkitsevät enemmän. — Pimeältä näyttää täältä pääsö; täytyy kai luopua toivosta!" — Maaliskuun lopulla hän kertoo toipuneensa "toisten mukaan" vaarallisesta taudinkohtauksesta. Hänellä oli ollut reumaatillista päänsärkyä, jota paitsi sydämen toiminta oli häiriintynyt ("valtasuoni löi neljänä päivänä 160 kertaa minuutissa — tänään 80"). Vihdoin mainittakoon, että Hagmanin yksityiset raha-asiat eivät suinkaan olleet niin hyvässä järjestyksessä, etteivät nekin olisi huolia antaneet. Mutta ajatus "minun täytyy matkustaa" oli niin hänen syöpynyt, että kaikki esteet voitettiin. Oli kuin hän olisi tuntenut, että nyt on yritettävä, jos koskaan; matka voi kenties auttaa, täällä on loppu edessä. Torstaina huhtikuun 10 p:nä toimeenpantiin Hagmanille läksiäispäivälliset, joissa Antti Jalava piti jäähyväispuheen, joka ollen osaksi vakava, osaksi humoristinen sisällykseltään tyystin osotti, kuinka suuressa arvossa häntä kaikki pitivät ja kuinka rakas hän oli ystäville, joista hän nyt erosi. Seuraavana päivänä hän lähti omaistensa luokse Hämeenlinnaan, jossa viipyi neljä päivää. Palattuaan Helsinkiin hän 15 p:nä kirjoitti jäähyväiskirjeen Forssellille, josta otan nämä sydämelliset sanat:

"Veli Ernst Albert! — — Niin, rakas veli, lauantaina lähden — jos mitenkään mahdollista on, sillä 21 p:nä alkaa virkatoimeni Kööpenhaminassa. Kiitos nyt minulle osottamastasi ystävyydestä, kaikesta minulle tekemästäsi hyvästä. Mitä olet tehnyt Morgonbladetin hyväksi, siitä ei oikeastaan minun ole kiittäminen — sen tunnet itsessäsi ilman selityksittä — mutta koska sinun työsi ei ainoastaan ole tehnyt sen olemassaoloa mahdolliseksi, vaan myöskin mitä oleellisimmin helpottanut tehtävääni, niin olkoon siihen nähden minulle suotu omastakin puolestani saada kiittää Sinua. Niin, kiitos, kiitos!

Ihmeellinen on sattuma ollut, että me niin kaikessa olemme olleet yhtä mieltä ja ymmärtäneet toisiamme. Minulle on ollut enemmän kuin sanoa voin, että minä sentään maailmassa olen tavannut jonkun, joka on minua kohtaan ollut täysin suora ja rehellinen ystävä. Ethän pahaksi pane, että lausun sen julki. Vielä kerran: kiitos kaikesta, älä unohda, vaan sääli minua!

— Kolme viikkoa olen ollut jotenkin huono, ja olen edelleenkin. Nukkunut vain vähän, ja ainoastaan morfiinin avulla. Kenties sydämen vika. Noudattanut ankaraa dieettiä, lääkärin määräyksestä." —

Kööpenhaminassa; kotia kuolemaan.

Hagmanin Kööpenhaminan-ajalta on seikkaperäisempiä tietoja hänestä säilynyt kuin miltään muulta hänen elämänsä jaksolta. Hän kirjoitti näet miltei joka päivä omaisilleen ja ystävilleen, ja useimmat kirjeet ja kirjekortit näyttävät säilyneen. Kumminkaan en näe syytä olevan tehdä esitystäni niin laajaksi kuin mahdollista olisi. Asianlaita on nimittäin että tarkemmat tiedot ystävämme huonontuvasta terveydestä tuskin kuuluvat laajemmalle yleisölle. Riittäneehän sanoa, että Hagmanin terveys hänen lähtiessään ulkomaille jo oli niin järkytetty, että hän huolimatta hiljaisista elämäntavoistaan ja lääkäreistä ainoastaan ajoittain näennäisesti parantui. Enimmäkseen hän oli niin heikko, että tavallisen kirjeenkin kirjoittaminen kävi hänelle rasittavaksi. Sen lisäksi hän esim. 22 p:nä kesäk. yöllä sai jonkunlaisen hermo- tai lievän halvauskohtauksen, jonka jälkeen hänen täytyi lähes pari viikkoa olla minkäänlaiseen työhön ryhtymättä. Samoin hän joskus muulloinkin oli tavallista huonompi, vaikka hän taas ajaksi toipui, siksi kuin vuoden alussa 1885 ratkaiseva isku sattui.

Kumminkin Hagman, mikäli huomattavissa on, yleensä säännöllisesti jaksoi suorittaa tehtävänsä, s.o., joka päivä käydä Thielen kirjapainossa laskemassa ja käytettäväksi antamassa paperiarkkeja, klisheitä y.m. sekä tarkastamassa valmiiksi painettuja setelejä ja kaappiin sulkemassa tavaraa, joka ei saanut olla esillä. Siihen meni häneltä noin 1 1/2 tuntia, jota vastoin hänen edelläkävijänsä, tri Grönvik, oli siitä tunnissa suoriutunut. Niinikään hän tarpeen mukaan edusti Suonien pankkia erään oikeusjutun sattuessa Malmössä, kun eräs sikäläisen pakkahuoneen kuuromykkä palvelija oli yhdestä Hagmanin, pankille lähettämästä laatikosta varastanut 100 kappaletta viidenmarkan seteleitä, joista kaikki paitsi viittä kappaletta saatiin takaisin. Luonnollisesti Hagman vähän saattoi nauttia niistä uusista oloista, joiden keskelle hän oli joutunut. Suurimman ilon hänelle tuottivat kotimaalaiset, jotka silloin tällöin kävivät hänen luonaan. Näistä on ensi sijassa mainittava hänen äitinsä ja Sofia-sisarensa, jotka vartavasten matkustivat hänen luokseen kesäkuulla ja viipyivät äiti noin kuukauden ajan ja sisar vähän kauemminkin. Tiedämmehän jo ennestään, että Hagman oli kiintynyt omaisiinsa, ja sen tähden on helppo ymmärtää, että tämä käynti tuotti hänelle suurta sydämentyydytystä. Nämä lähimmät omaiset olivat hänen luonaan silloin kun ensimäinen ylempänä mainituista sairauskohtauksista sattui. Muista ystävistä ja tuttavista, jotka tänä vuonna kävivät Kööpenhaminassa, mainittakoon hyvä toveri Pietarista, Bruno Niska, tri O. A. Forsström (Hainari) nuoren rouvansa kanssa Sortavalasta, Viktor Forselius Turusta, laulajatar nti Alma Fohström, August Hjelt y.m. — Että Hagman, innostunut kun oli valtiollisesta elämästä, ei voinut olla kauan Tanskassa koettamatta päästä tuttavuuteen johtavien miesten kanssa, on itsestään ymmärrettävää. Merkillisin mies, jonka hän oppi tuntemaan, oli etevä poliitikko Kristen Povlsen Berg, joka uudestaan tulleena "yhdistetyn vasemmiston" johtajaksi paraikaa kävi kiihkeää taistelua Estrupin ministeriötä vastaan. Bergin välityksestä Hagman myöskin sai kutsun olla saapuvilla "yhdessä merkillisimpiä valtiollisia juhlia Pohjoismaissa", niinkuin Hagman kirjoittaa minulle (14/9), tarkottaen juhlaa Skodsborgissa (6/8), jonka tanskalainen vasemmisto oli toimeenpannut suuren norjalaisen valtiomiehen ja kansanpuolueen johtajan, vastikään konseljipresidentiksi kohonneen Johan Sverdrupin kunniaksi. Hagman oli ollut kahden vaiheilla, mennäkö juhlaan vai eikö, varsinkin kun Berg edeltäpäin oli lausunut, että olisi hyvin tervetullutta, jos hän esittäisi tervehdyksensä Suomesta — mihin Hagman kuitenkin oli vastannut ehdottomasti kieltäen. Itse juhlassa Berg ensin puhui Sverdrupille; sen jälkeen hän oli eri puheella osottava huomaavaisuutta muita kunniavieraita kohtaan. Sitä ennen hän kuiskasi Hagmanille, että hän "Venäjän tähden" ei tahtonut mainita häntä. Siitä tämä oli sanonut olevansa erityisesti kiitollinen, sillä "Jumala ties mitä juttuja siitä olisi syntynyt". Sverdrupin, ulkomaalaisen valtiomiehen, juhlimista katsottiin näet Tanskassakin arveluttavaksi rohkeudeksi, erittäin kun hän, niinkuin G. Brändes kertoo, Kööpenhaminassa ei ollut etsinyt muuta kuin vasemmiston miesten seuraa. "Miten lieneekään", Hagman kirjoittaa, "on juhla elämäni arvokkaimpia muistoja. Olen saanut pusertaa Sverdrupin kättä ja myöskin puhua hänen kanssaan muutamia sanoja Suomesta sekä tullut esitellyksi usealle tanskalaisen kansanpuolueen johtavalle miehelle!" — Eräässä seuraavana päivänä lähettämässään lisäyksessä kirjeeseensä Hagman selittää, että Bergin kuiskaus hänelle tarkotti muutakin kuin vain sitä, ettei hän halunnut herättää huomiota Venäjällä. Siihen sisältyi näet myös Hagmanin kannan hyväksyminen siinä kohden, että Suomi oli kansallisesti jotakin erikoista, skandinaavilaisista maista erillään olevaa, ja että sitä siis (huolimatta Venäjästä) sentähden ei voitu mainita. — "Semmoisia vahvoja valheita", hän kirjoittaa, "kuin että kansallisuuskysymys ei ole rotukysymys, on varovaisinta olla lausumatta. Luultavasti se oli Z. T., joka sai sen lauseen ohjelmaan. Vähän auttaa sanoa, ettei tahdo sitä käsitellä niin, kun se tosiasiassa, maailmanhistoriallisesti, sitä on. Suomalaista kansakuntaahan me tahdomme ja tämän harrastuksen kautta me siirrymme loitommas skandinaavilaisista kansoista — se on selvää eikä siihen voi mitään. Minä olen myöskin monipuolisesti nähnyt ja kokenut, ettei meitä, Jumalan kiitos! enään oteta lukuun, kun on kysymys näiden kansojen tulevaisuudesta. Se ei laisinkaan käy päinsä." — Nämä sanat käsittänevät tuloksen ei ainoastaan Hagmanin omasta toiminnasta ja mietiskelystä, vaan myöskin hänen matkalla saavuttamastaan kokemuksesta. Ettei tämä käsitystapa johtunut mistään vastenmielisyydestä lähinnä Ruotsia kohtaan, niinkuin ehkä voitaisiin luulla, sen näkee siitä mielihyvästä, jonka hän eräässä kirjeessä lausuu julki, kun hän vuoden viime päivinä Suomen pankin paperiasioissa kävi Tukholmassa. Ruotsalaisessa ympäristössä hän erinomaisesti viihtyi.[58]

Hagmanin ollessa Kööpenhaminassa tapahtui onneton tulipalo, joka hävitti Kristiansborgin linnan keskellä kaupunkia. Omaisilleen hän siitä kirjoittaa seuraavana päivänä lokakuun 4:ntenä. — — "Menin ulos noin vähää ennen klo 7, portissa oli tämän talon poika, joka sanoi: 'Kristiansborg palaa'. Enpä juuri uskonut, mutta menin Nytorville katsomaan. Tulin teatterin ohitse, ja näin nyt koko linnan tulen vallassa. Hirmuinen näky, julma ja pyörryttävä! Katselin ja ajattelin: mitähän kaikkea tuossa nyt menee? palaakohan vielä Thorvaldsenin museokin? Taulugalleria oli jo liekeissä, enkä tietänyt oliko mitään pelastettu. Koin tunkeutua väkijoukon läpi telegrafiin lähettääkseni sanoman Morgonbladetille. Menin syrjäkatuja, mutta Köbmagerkadulla oli väentungos semmoinen, etten tahtonut päästä eteenpäin. Pääsin kuitenkin, mutta levottomuuteni oli suuri, ja siitä päätäni rupesi pyörryttämään. Vihdoin sain sähkösanoman annetuksi. Menin sitte vielä tulipaloa katselemaan ja istuin vähän aikaa Kongen af Danmark nimisessä ravintolassa, lähellä palopaikkaa. Tultuani kotia kuului aika pamaus. Mikä se oli? Pitää vielä mennä katsomaan. Portailla tapasin naapurini ja sain heiltä kuulla, että insinöörit olivat dynamiitilla räjähyttäneet ilmaan erään rakennuksen, jotta linnankirkko ja Thorvaldsenin museo pelastettaisiin. — Mutta jo on pääni taas huono, niinkuin se oli eilen illallakin." — Muutamia päiviä myöhemmin Hagman vielä palaa tulipaloon, kertoen surkeista raunioista, joita oli läheltä katsellut. Sitte hän huudahtaa: "Voi näitä ministeriön lehtiä, miten Bergiä kohtaan menettelevät! Tulipalostakin on koetettu saada jotakin häntä vastaan; [kun näet hänen kansliahuoneensa oli pelastunut] sanottiin, että hän pelastustyössä oli koettanut vain pelastaa omaansa j.n.e. Noh, nyt ei hänellä linnassa ollutkaan mitään omaa, vaan ovat kaikki huonekalut valtion. Toisaalta kuuluu, että hän kuin mies johti pelastustyötä koko valtiopäivä-osastossa, ja onhan se selvää ja arvattavaa." Vielä Hagman kertoo kuinka eräs kuvalehti teki pilkkaa Bergin köyhyydestä, kuvaten hänet huonoissa vaatteissa ja paikatuissa saappaissa. Hän olisi mielellään lähettänyt kuvan, mutta ei tahtonut "antaa hävyttömyydelle rahaa — enpä osta!" Semmoiset taistelutemput loukkasivat Hagmanin ritarillista mieltä. Tulipalon jälkeen hän kävi Bergin luona jättämässä nimikorttinsa.

* * * * *

Enemmän kuin mitään muuta Hagman Kööpenhaminassa ajatteli kotimaan oloja ja myöskin omaa lehteänsä. Kumminkaan hän ei, vaikka monesti lausuukin toivovansa vielä tulla aivan terveeksi, kertaakaan mainitse mitään palaamisesta entiseen toimeensa. Sitä hän vain useamminkin painostaa, että Suomessa yhä edelleen ruotsinkielinen fennomaaninen lehti on tarpeen. Kaukana oltiin näet lopullisesta voitosta, ja turmiollista oli hänestä sentähden luovuttamalla aseet ruveta kompromissaamaan tai rakentamaan sovintoa vastustajien kanssa. Siihen suuntaan käyvät tuumat, jotka, mikäli olivat julkisuuteenkin tulleet, lähinnä nojasivat olettamukseen, että suomenmieliset ja entinen Dagbladin puolue voisivat yhteen liittyä, ilmaisivat Hagmanista heikontumista ja veltostumista. Eikä hän myöskään onnelliseksi katsonut sitä kristillisten ja suomenmielisten liittoa, joka todella syntyi suureksi osaksi tri Bergenin esitelmäin herättämän mielenkuohun tuloksena. Edellisten joukossa oli nimittäin monta puhtaasti ruotsinmielistä, ja sen vuoksi hänestä asia ei voinut olla kansalliselle puolueelle eduksi. Kun hän sitte sai tietää, että ainakin aluksi hänen ystävänsä E. A. Forssell rupeisi uuden lehden, Finlandin, toimittajaksi, hän katseli seikkaa tyynemmin mielin.

Kun päätetty oli, että Morgonbladetin sijaan oli astuva aivan uusi lehti, Hagman alkoi valmistaa jäähyväiskirjoitusta vuoden viimeistä numeroa varten, ja kun jo tavallisen kirjeen laatiminen häntä väsytti, on ymmärrettävää, että hän kirjoitukseen käytti paljon aikaa. Miten lieneekään, tuli siitä kaunis ja liikuttava jälkilause, jossa elämäntyönsä päättäneen sanomalehtimiehen harras isänmaanrakkaus ja harvinaisen vilpitön, miehuullinen luonne eheinä kuvastuvat. Tässä seuraa lyhyt selostus noin 4 palstan pituisesta kirjoituksesta: Ensin hän lausuu julki ilonsa siitä, että on saanut olla mukana tekemässä työtä Suomen kansallisen tulevaisuuden hyväksi ja kokemassa odottamattomia voittoja: lukuisat 1872 v:n jälkeen syntyneet suomalaiset koulut, uusi v. 1883 esiintynyt asetus oikeuskielestä, yleisön mielipiteissä tapahtunut muutos — nimittäin että enää harvat julkisesti vastustivat suomalaisuuden tarkotusperiä, "asian sisällinen totuus oli pakottanut vastustajat ainakin ulkonaiseen myöntyväisyyteen" — sekä vihdoin että Yrjö Koskinen, suomenmielisten etevin mies, 1882 oli kutsuttu hallitsijan neuvoskuntaan; ainoastaan yhdessä kohden oli ratkaisu tapahtunut lehden mielipiteitä vastaan, siinä nimittäin, että eräistä oppikouluista ja samalla myöskin monesta yliopistotutkinnosta klassilliset kielet oli syrjäytetty. — Sen jälkeen, kääntäen katseensa valtiolliseen elämäämme yleensä, hän pitää onnena, että kansallinen kysymys on sen perustana ollut: "missä kansallinen tunkeutuu esiin, siinä voidaan odottaa tervettä, luonnonmukaista kehitystä; ainoastaan se, jolla on kansassa juurensa, voi siinä kasvaa ja menestyä". Kielikysymys on päivän elinkysymys ja niin kauan kuin se on ratkaisematta, on maan tulevaisuus huonosti turvattu. Ruotsalainen kansanaines on rauhassa elävä, Morgonbladetissa ei ole sanaakaan sanottu, joka sen turvallisuutta uhkaisi; vastustajat ovat ruotsalaisuuden miehet luonnottomine vallanpyyteineen. Lujasti ja tarmokkaasti on edelleen työtä tehtävä suomalaisen kysymyksen ratkaisemiseksi, välittämättä vastustajain väitteistä, välittämättä niistä usein halpamielisistä keinoista, joilla he koettavat valta-asemaansa puolustaa. Mutta kaikista tärkeintä on, että suomalais-kansalliset pysyvät yksimielisinä. Yhtenä Morgonbladetin päätehtävänä onkin ollut ylläpitää sopua puoluelaisten kesken, eritoten sillä tavoin, että se mahdollisimman mukaan on pidättäytynyt vastalauseista ja hyökkäyksistä pääasiassa samoin ajattelevia kohtaan, milloin joku huonosti valittu lause taikka vähemmän mietitty toimenpide olisi siihen aihetta antanut. — Vihdoin kirjoittaja pyytää vastustajiltaan anteeksi taistelun telmeessä lausutut katkerat sanat, tunnustaen samalla voimiensa vähyyden. Toiselta puolen hän kiitollisuudella muistaa, että useita kansan etevimpiä miehiä, jopa sen suurin johtaja, tienraivaaja ja -viittaaja J. V. Snellman on lehteen kirjoittanut. Viimeinen kiitos on lehden talouden kannattajille ja nuoremmille avustajille, johon hän pitäen edellisiä silmällä lisää, että toimitukselta ei koskaan oltu vaadittu eikä se koskaan ollut antanut mitään lupauksia sisällykseen katsoen, vaan on kaikki, mitä siinä lausuttu on, vakaumuksesta lähtenyt. Eikä Morgonbladet koskaan ole ollutkaan sanomalehtiyritys tavallisessa merkityksessä. Sitä ei ole koskaan liikeyrityksenä hoidettu, vaan on se palvellut aatetta, jonka pikainen toteuttaminen on kansamme olemassaolon perustus.

Joulukuun 31 p:nä 1884 sai Hagman vastaanottaa seuraavan, häntä suuresti ilahduttavan sähkösanoman: "Morgonbladetin viimeisenä päivänä kiitämme täydestä sydämestä Sinua, sen johtajaa, väsymättömästä, tarmokkaasta, hedelmällisestä työstä isänmaan palveluksessa. Göös, Meurman, Kihlman, Forssell, Jaakko Forsman, Eneberg, Löfgren, Almberg, Ignatius."

Lucina-sisarelle August kirjoitti 5 p:nä tammik.: "Vai että mamma oli suruissaan, kun Morgonbladetin viimeinen numero tuli. Itkinpä vähän itsekin, kun loppukirjoituksen kirjoitin. Mammalle lohdutukseksi", seuraa sitten ylläoleva sähkösanoma.

Hagmanin rakkaus omaisiinsa ja etenkin äitiinsä oli saanut hänen melkein jok'ainoa päivä antamaan itsestään tietoja. Uutena vuonna 1885 oleskeli Lucina Helsingissä äidin ollessa yksin Hämeenlinnassa. August kirjoitti silloin tavallisesti sisarelleen, sillä 72-vuotiaan äidin silmät eivät vaivatta pystyneet saamaan selkoa hänen käsialastaan. Tammikuun 31 p:nä August kuitenkin, kuultuaan että Lucina 7 p:nä helmik. palaisi Hämeenlinnaan, kirjoitti kortin suoraan äidille — se oli nähtävästi viimeinen, mikä hänen käsistään lähti! Siinä hän enemmän huolehtii äidistään kuin itsestään. Hän pelkää äidin kärsivän ikävyydestä ja varottaa häntä toimimasta, niin että väsyy. Itsestään hän sanoo, niinkuin melkein aina omaisilleen, että hän voi "jokseenkin hyvin", vaikka "hengenahdistus taas on ruvennut vähän vaivaamaan".

Luultavasti seuraavana yönä Hagmania kohtasi halvaus. Lähempiä tietoja siitä puuttuu, mutta 1 p:nä helmik. hän hotellista Kongen av Danmark, jossa oli asunut, muutettiin Kunink. Fredrik-Hospitaliin. Siellä häntä hoidettiin maaliskuun 6:een päivään, jolloin hän oli niin toipunut, että arveltiin hänen voivan matkustaa kotia yhdessä Tyko-veljen kanssa, joka oli tullut häntä noutamaan. Tyko, jolla oli koulunopettajan virka Viipurissa, vei veljensä Hämeenlinnaan äidin ja Lucinan luokse, ja katkeraa oli näiden vastaanottaa rakas vieras, sillä ensimäinen silmäys oli ilmaissut, että August oli mennyt mies. Asunnon ahtauden tähden muutettiin sairas jonkun ajan päästä Helsinkiin, missä ystävä Forssell otti hänet luokseen (Mikonk. 27). Tietysti lääkärien apua kysyttiin, mutta turhaan, eikä hän itsekään enään elämää ajatellut. Kun muutamia päiviä ennen kuolemaa ystävysten kesken oli puheeksi tullut Hagmanin kotiatulo Kööpenhaminasta ja tulevaisuus, oli hän tyynellä, puoleksi leikillisellä tavallaan lausunut: "Niin, en minä ole tullut kotia elääkseni, vaan kuollakseni täällä. Sehän se merkillinen oli, etten minä voinut kuolla Kööpenhaminassa. Minun täytyi päästä kotia saadakseni hautani Suomessa." Keuhkohalvaus kuuluu aiheuttaneen lopun, joka tuli klo 3 p:llä lauantaina 18 p:nä huhtikuuta 1885.

August Hagman haudattiin vanhalle luterilaiselle kirkkomaalle tiistaina 21 p:nä. Saattajain lukuisassa joukossa nähtiin, paitsi vanhaa äitiä ja sisaruksia, valtiopäivämiehiä ja Pohjalainen osakunta in corpore. — Forssell-ystävän jäähyväissanoista otan joitakuita kuvaavimpia: Vainajan intohimoinen isänmaanrakkaus oli samalla hänen vaivansa ja virkistyksensä. Hänen elämänsä oli raskasta työtä, jopa siihen määrään, että hänen voimansa murtuivat ennen aikojaan; hänen elämänsä oli kovaa taistelua, niin ettei hän aina edes todellisten, rakkaitten ystäviensäkään kanssa saanut olla yksimielisessä yhteistyössä; hän sai kärsiä vastoinkäymisiä ja vääryyttä. Mutta hän teki työtä ja taisteli ja kärsi ilolla, sillä hän eli suuren asian hyväksi, johon koko hänen sielunsa oli kiintynyt. Hän oli järkähtämättömästi vakuutettu harrastuksensa oikeudesta ja ketään pelkäämättä, säilyttäen sydämensä katkeruudesta vapaana, hän lausui sen julki. Hän oli nöyrä, hän ajatteli korkeasti asiastaan, mutta ei itsestään. Hän oli itsenäinen luonne, jopa itsepäinenkin, mutta ei ahdasmielinen. Hänen kykynsä oikein arvostella ilmiöitä eri aloilla oli tavallista suurempi. Semmoinen hän oli julkisessa toiminnassaan, semmoinen yksityisessä elämässään, paitsi että jälkimäisessä taistelijamieli vetäytyi luonteen hienojen, vienojen piirteiden taakse. — Siihen tapaan karakterisoi Hagmania se työtoveri, joka varmaankin parhaiten hänet tunsi, ja hän päätti toivomalla, että vainajan kaunis muisto kauan eläisi.

Viiteselitykset:

[1] Esitelmä Pohjalaisten vuosijuhlassa 9 p. Marrask. 1872. Kirjallinen Kuukauslehti s.v.

[2] Liitto, 1904.

[3] Seikkaperäisempiä tietoja Alina Frasasta antaa Anders Ramsay vasta ilmestyneissä muistelmissaan Från barnaår till silfverhår II, s. 103 ss.

[4] Kylä Kirkkonummella, missä Kivi oleskeli n.s. ylioppilaspakarissa ja valmistautui ylioppilastutkintoon, jonka hän syksyllä suorittikin.

[5] Kirje päättyy näin ilman allekirjoitusta.

[6] Kiven veli Juhani Stenvall oli 1857 (?) vuokrannut Purnuksen tilan Siuntiossa, ja Aleksis oleskeli usein hänen luonaan.

[7] Sittenkin kun Juhani Stenvall oli luopunut vuokratilastaan (1861) oleskeli Kivi yhä edelleen Siuntiossa; viimeiset 7 vuotta neiti Charlotte Lönnqvistin luona ja avustamana.

[8] Katajanokalla?

[9] Tämä viittaa n.s. "lippukysymykseen", jota keväällä 1863 oli käsitelty sanomalehdissä.

[10] Aika 1907.

[11] K. Bergbomin jälkeenjääneitten paperien joukosta olen löytänyt laskun, jonka mukaan "ylioppilas Alexis Stenvall" oli ollut Lapinlahden hoitolassa 214 päivää, eli 1 p:stä kesäk. 31 p:ään jouluk. 1871. Hoitokustannuksista, yhteensä 184 mk. 4 p., on Julius Krohn 23 p. tammik. 1872 suorittanut 120 mk.

[12] Vanhempi veljeni ja eräs samanniminen serkku olivat ennen minua ylioppilaaksi tulleet, ja mahdollista on että Kivi tunsi heidät ainakin nimeltä.

[13] Huomattava on, että me puhuttelimme häntä ruotsiksi, jota kieltä hän aina oli käyttänyt Nervanderin seurassa. Nervander näet ainoastaan puutteellisesti puhuu suomenkieltä.

[14] Katso tästä seikkaperäisempää kuvaelmaa runoilijan elämäkerran lopussa, joka on liitettynä runoilijan valittuihin teoksiin. Tässä pidän silmällä lisäpiirteiden antamista. — Vrt. myöskin Suomalaisen Teatterin historia II, ss. 29-36.

[15] Morgonbladetin alakerrassa painettu Lean ruotsinnos ei mainittavasti vähentäne syytä huomautukseen.

[16] Aika 1911.

[17] Että Kivi kävi Cygnaeuksen luona muissakin asioissa kuin kirjallisissa, todistaa seuraava kirje, josta myöskin näkyy kuinka jälkimäinen kaikessa hyväsydämisyydessään saattoi asettautua vieraalle kannalle runoilijaparkaan nähden. Kirje on osotettu Th. Reinille:

"Herra Professori!

Alkaa näyttää enemmän kuin luvalliselta ja anteeksiannettavalta hutiloimiselta, jollei Stenvall vielä ole päästänyt odotettua valtakirjaa samasta kädestä, joka aina on osottautunut niin valmiiksi kurottautumaan toisten apua kohti. Minulle itselleni olisi kovin tarpeen se raha, jonka jälleen tyhmyydessäni heitin hänen runolliseen seulaansa; ja on todellinen skandaali, jollei hän riennä hyvittämään ainakin neiti B—mia, sitte kun minä vihdoin olen onnistunut harrastuksissani valmistaa hänelle keinoja siihen. Jollei mikään muu auta, pyydän H:ra Prof:ria olemaan niin hyvä ja antamaan T:ri B—mille tiedon asiasta; toivottavasti hän ei vetäydy vaivasta muistuttaa Aleksis-ystäväänsä inhimillisestä velvollisuudesta tietää huutia ainakin suhteessaan H:ra Professorin hartaaseen ystävään ja palvelijaan

Fredr. C:seen.

Helsingissä 12 p. jouluk. 1869."

Koska tek. Cygnaeuksen ja Kiven keskinäiseen väliin nähden muun muassa mainitsee runoilijan veljen tiedonantajana, tahdon edelliseen lisätä, että vakaumukseni mukaan runoilijan veljien luotettavaisuus tämmöisissä asioissa on vähintäin epäiltävä, ja että heidän antamansa tiedot siis ovat kaikella varovaisuudella vastaanotettavat. Vakaumukseni johtuu seuraavista tosiasioista. Heiltä puuttui ja puuttuu täydellisesti sitä kirjallista sivistystä, jota veljen runoilijatoimen ja hänen kehityksensä käsittäminen edellyttää. Edelleen ei Kiven eläessä mitään tietty siitä (jota he jälestäpäin ovat kertoneet), että he milloinkaan (jollei hänen varhaisena kouluaikanaan) olisivat tukeneet veljeänsä taikka edes olleet erittäin ystävällisissä väleissä hänen kanssaan, päinvastoin he jo silloin (niinkuin ennen muita K. Bergbom sai kokea) läheisen sukulaisuuden perustuksella tavantakaa kävivät Aleksin ystävien luona pyytämässä apua itselleen. Vihdoin on merkille pantava että he, kun minä 1872 keräsin aineksia runoilijan elämäkertaan, eivät tienneet kertoa minulle mitä he kymmeniä vuosia jälestäpäin ovat kertoneet nuoremmille tiedustelijoille. Tämä antaa aihetta olettaa, että heidän myöhemmät tietonsa osaksi johtuvat julkaisemastani Kiven elämäkerrasta ja kenties osaksi myöskin siitä että olivat huomanneet kuinka suurta arvoa pienimmällekin lisäpiirteelle annettiin.

[18] Kirje kuuluu suomennettuna:

"Herra A. Kivi, Siuntio. Vastaukseksi arvoisaan kirjeeseen t. k:n 22 p:ltä on minulla kunnia ilmoittaa, että minä mielelläni syksyllä kustannan muutamia suomenkielisiä näytelmiä, etenkin semmoisia, jotka sopivat seuranäytelmiksi. Kumminkin painattaisin niitä mieluimmin kappaleittaan, koska se edistää menekkiä. Ulkomuodon ja -näön näytteenä lähetän tämän ohella komedian, jonka nykyisin olen saanut valmiiksi.

Helsinki 24/4 67.

Kunnioittaen

P. Th. Stolpe."

[19] Kun Kivi antaa draamallisten vuoropuhelujen vaihdella eepillisen esityksen kanssa, hän epäilemättä noudattaa romanttisia esikuvia. Tiedämmehän että romantikot (Tieck y.m.) vartavasten tahtoivat yhdistää eri runouden lajit, ja esimerkkejä tästä on Kivi voinut nähdä m.m. Almqvistin teoksissa. Almqvist oli siksi tunnettu ja luettu meillä, että Kivikin varmaan oli lukenut "Drottningens juvelsmycke" tai jonkun muun kertomuksen, josta hän saattoi oppia tuon menettelytavan.

[20] Huomattava on, että kirjoittaja H. M:ssa ei tee erotusta suomalaisten ja ruotsalaisten välillä, ja 1800-luvun keskivaiheilta muistan minäkin, että esim. vöyriläiset olivat tappeluistaan yhtä kuuluisat kuin härmäläiset tai kauhavalaiset taikka muut.

[21] Tämän käsityksen Seitsemästä veljeksestä sekä vertailun Don Quijoteen esitin minä jo 1872 esitelmässäni Pohjalaisten Porthaninjuhlassa.

[22] Godenhjelmilla on myöskin pari Kiven hänelle kirjoittamaa kirjettä tallella. Muutoin minä jo 1872 keräsin useimmat silloin saatavissa olevat Kiven kirjeet (noin 50 kappaletta), ja olen minä, alkuperäisten omistajain suostumuksella, myöhemmin antanut ne Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon. Jos kellään on vielä joku Kiven laatima kirje, olisi suotavaa, että se luovutettaisiin Seuralle tulevia aikoja varten säilytettäväksi.

[23] Toisessa paikassa Hynninen vielä lausuu Ahlqvistista: "Hän oli mitä jyrkin aristokraatti, vaikka hänellä ei ollut kilpeä ritarihuoneessa".

[24] Aika 1909.

[25] Antti Jalava tuli yliopiston lehtoriksi 1881. Kuinka monelle hän on unkaria opettanut, en voi lähteitten puutteessa sanoa, mutta lukuvuodella 1907—08 oli oppilaitten luku syyslukukaudella 10, kevätlukukaudella 9.

[26] Esimerkiksi siitä kuinka Antti Jalava piti unkarilaisia esikuvallisina, mainitsen seuraavan piirteen. Kun Suomalainen tiedeakatemia viime talvikautena alkoi pitää julkisia kokouksiaan, nähtiin Jalava niissä aina saapuvilla. Eräänä iltana tervehtiessäni häntä huomautin, että hän oli uskollinen kokouksissa kävijä. — "Niin", hän vastasi, "minä aion tulla joka kerta; Unkarissakin on aina huone täynnä yleisöä tiedeakatemian kokouksissa".

[27] Suomalainen I. 1910.

[28] Aika 1910.

[29] Jac. Ahrenberg on tosin kuvaussarjaansa "Tuntemiani ihmisiä" liittänyt Albert Edelfeltinkin, mutta hänen esityksensä ei tyydytä kohtuullisia vaatimuksia täydellisyyteen enemmän kuin luotettavaisuuteenkaan katsoen.

[30] Jours Passés … par Henri Amic et l'auteur d'Amitié amoureuse. Paris. Librairie Ollendorf.

[31] Kreivi Louis Sparre (Suomessa toistakymmentä vuotta asunut ruotsalainen taiteilija) oli toukokuulla 1893 tullut (Münchenistä) Parisiin, asettunut asumaan Edelfeltin atelieriin ja jo seuraavana päivänä sairastunut ankaraan keuhkokuumeeseen. Hoidettuaan häntä yhden viikon Edelfelt, lääkärin neuvosta, vei hänet sairaalaan ja sieltä sitten kesäkuun 1 p. maalle hra Amic'in luokse.

[32] Kyseessä on Vaasan kirkon alttaritaulu.

[33] Alkusanat "A-t-on réveillonné" — tarkottavat oikeastaan sitä ylimääräistä ateriaa, jolla Ranskassa on tapana viettää jouluyötä.

[34] Ruotsalainen maalaaja, Glunttien luojan, Gunnar Vennerbergin, poika.

[35] Kirjeensaajan kirjottama Pasteurin elämäkerta.

[36] Tarkottaa Nobelin palkintoa.

[37] Näytetty Parisissa nimellä La Retraite.

[38] Aika 1910.

[39] Tästä Nervander on erityisesti kertonut julkaisussaan "Blad ur Finlands kulturhistoria".

[40] Helsingin ruotsalaisissa piireissä oli 1870-luvulla (ja tietysti myöhemminkin) tavaksi tullut kuvata fennomaaneja kauhean raakamaisiksi olennoltaan ja elämältään. Kun 1873 Gunnar Berndtsonia piirustajana kehotettiin liittymään toiseen taidehistorialliseen retkikuntaan, jonka johto oli minulle uskottu, tiedustelivat hänen omaisensa vartavasten minkälainen mies minä olin; oli nimittäin sanottu, että olin fennomaani, ja heitä arvelutti päästää nuorukaista niin vaaralliseen seuraan!

[41] Tämä luonnos oli kilpailussa Helsingissä saanut ensimäisen palkinnon, ja olisi Vaasan kirkkoa varten valittu toinen, jos taulu olisi tilattu pääkaupungin uuteen eli Johanneksen-kirkkoon.

[42] Tarkotus oli saada Louis XVI-tyylistä päällysvaatetta samanaikaisiin huonekaluihin.

[43] Meriupseeri oli nimeltä Fredrik Cold, jonka kuvan Takanen muovaili opintovuosinaan. (Ks. J. Takasen elämäkerta s. 39.)

[44] Elämäni lapsuus. Muistelmia Kälviältä ja Kokkolan koulusta. Porvoossa 1911.

[45] Tiedot on minulle toimittanut harras tutkija, kansakoulunopettaja K. V. Åkerblom Koivulahdella.

[46] Tämä nimi tuli käytäntöön vuosina 1864—65, jolloin Helsingfors Dagblad sitä ensin käytti kiistellessään Helsingfors Tidningarin kanssa, jota se sanoi jungfennomaanien äänenkannattajaksi.

[47] Hagmanin kirje on suomenkielinen ja päättyy kehotukseen: "Kirjoita pian minulle ja suomeksi". Tämän johdosta muistutan siitä, mitä ennen olen kertonut K. A. Castrénista, nimittäin että hän samana vuonna oli Kokkolan koulussa ja siellä kirjoitti aineensa suomeksi. Kälviäläisinä Hagman ja Castrén tunsivat toisensa ja arvattavasti myöskin virkistivät toistensa suomenmielisyyttä. — Samassa kirjeessä Hagman kehottaa Gummerusta tovereineen toteuttamaan edellisen lukukauden lopulla tehdyn ehdotuksen toimeenpanna "yhdistyminen tai likeyntyminen toisiin maamme lukioihin". Se todella tapahtuikin, niin että lukioiden (Vaasan, Kuopion, Hämeenlinnan y.m.) toverikunnat alkoivat vaihtaa kirjeitä keskenään. Muistan että kulloinkin joku parhaimpia kynäilijöitä sai tehtäväkseen laatia kirjeen kaikkien puolesta, ja ennenkuin se lähetettiin se luettiin julki konventissa. Niissä kerrottiin lukuvuoden merkkitapaukset ja toverikunnan yhteiset puuhat. Esitykseltään ne olivat jotenkin pateettisia, mutta henki oli vilpittömästi suomalainen, isänmaallinen. En epäile pitää tässä omituisessa kirjeenvaihdossa ilmenevää yhteenliittymishaluakin toverikuntien kesken merkkinä kansallistunnon elpymisestä. Saattaahan katsoa ennen kuulumatonta ilmiötä myöhemmän nuorisoliikkeen enteeksi.

[48] Näissä osotuksissa näyttäytyy mistä Hagman ja Lydecken olivat, niinkuin ylempänä sanotaan, keskenään tuumailleet. Niinkuin tunnettu on, oli kotiteollisuuden elvyttäminen ja sen tuotteiden myynti liikemiesten välityksen avulla yksi niitä hätäapukeinoja, joihin J. V. Snellman hartaasti kansalaisia kehotti.

[49] Kun K. K:ssa vastataan Hagmanin poleemiseen kirjoitukseen, viitataan kyllä erääseen hänen lauseeseensa, joka saattoi aiheuttaa väärinkäsitystä; mutta tosiasia on että jokaiselle tarkkaavaiselle lukijalle olisi hänen kantansa pitänyt olla täysin selvä.

[50] Lukuvuonna 1869—70 oli poikakoulussa 152 ja tyttökoulussa 131 sekä sunnuntaikoulussa 505 oppilasta. Sinä vuonna oli lisäksi Pietarporin puolella "apuosasto", jossa opetusta annettiin 29 oppilaalle.

[51] Muutamista tilapäärunoelmista päättäen, jotka olen lukenut, oli hän erittäin näppärä pukemaan ajatuksensa sujuvaan runomuotoon. Sepitelmät muistuttavat lähinnä Z. Topeliusta; mitään itsenäistä, alkuperäistä sävyä niissä tuskin huomaa.

[52] Missä tarkotuksessa tiedot olivat väärennetyt (tahdottiinko kenties osottaa, että oppilasluku oli kasvanut Hagmanin poistuttua?), sitä en voi sanoa, sillä lehden näytenumeroa en ole käsiini saanut.

[53] Vrt. Suomalaisen teatterin historia I. s. 195.

[54] Koska olen Forssellin jälkeenjääneiden paperien joukosta löytänyt Meurmanin alkuperäisen kirjoituksen, johon Forssell on tehnyt ainoastaan muutamia harvoja tyylillisiä muutoksia, otan sen tähän kokonaisenaan. Alkuperäisenä sitä näet ei ole koskaan painettu, mutta kyllä suomennettuna eräässä Oulun lehdessä.

Till Red. af Morgonbladet.

Af ordalagen i H. K. M:s Nådiga kungörelse af den 10 September, deri det heter, att H. K. M. låtit sig föredragas Finlands vid senaste landtdag församlade Ständers underdåniga petition om inrättning och vidmakthållande af en afdelning med finskan till undervisningsspråk vid Normalskolan, framgår icke klart, i hvad mån för H. K. M. blifvit framställd själfva hufvudpunkten i petitionen, nämligen att Normalskolan, enligt Ständernas underdåniga önskan, borde bibehållas i Helsingfors och ej förflyttas till annan ort. Morgonbladet förutsätter som en möjlighet, att petitionen blifvit framställd såsom åsyftande endast ifrågavarande skolas inrättning och vidmakthållande. Verkliga förhållandet torde föga kunna utredas. Men om vårt konstitutionella statsskick skall hafva någon betydelse, är det af yttersta vigt att H. K. M. får inhemta Ständernas önskningar, sådana de framställts. Uti ifrågavarande fall finnes lyckligtvis en enkel utväg dertill, som icke alltid står till buds, och det är: att finska folket bringar sin åsigt till H. K. M:s kännedom genom att själft i Helsingfors underhålla ifrågavarande skola.

Äro vi verkligen ett enigt folk, eller har språkdualismen redan ohjälpligen söndrat oss i tvänne svaga hälfter, ett rof för hvem som helst? För min del finner jag för närvarande saken icke i första rummet gälla en finskhetsfråga, utan den, om det finska folket, utan afseende på den sak det gäller, anser nödigt att gifva dess representanters enhälligt uttalade önskan något stöd. Det är ur denna synpunkt jag anser, att folket icke bör finna någon uppoffring för stor. Ihågkommas bör dessutom af dem, som möjligen häri vilja se en finskhetens sak, att med våra nuvarande skolförhållanden den tid snart kan vara för handen, då föräldrarne se sig tvungna att enskildt bekosta läroverk för sina barn på båda våra modersmål, och jag tror fast, att ingen då för språkets skull skall undandraga sig.

Det är frågan: anse de personer, som vid 1872 års landtdag representerat finska folket, sig ega andra skyldigheter än att vistas 4 månader i Helsingfors och tala eller tiga efter råd och lägenhet? Anser finska folket sig ega någon skyldighet att stå för sina representanter? Frågan besvaras med ja genom att underhålla en finsk normal — eller hvad man vill kalla den — skola i Helsingfors till nästkommande ständermöte, då petitionen i underdånighet kan förnyas eller, om saken af då sammankommande representanter anses af samma vigt som hittills, skolan underhållas med bevillningsmedel, eller ock lemnas att ärligen förfalla.

Jag behöfver ej tillägga, att min åsigt är, att i första rummet de personer, som utgjort 1872 års ständer, och dernäst hvarje finsk man och qvinna här har sitt dyrbaraste intresse att bevaka. Normalskolans underhåll till nästa landtdag kräfver utan tvifvel summor, som i våra förhållanden äro högst betydliga, men summorna äro stora eller små allt efter de intressen enhvar tror stå på spel. För min del anser jag, att de måste sammanbringas, och tager mig derföre friheten att till Red. för Morgonbladet härhos insända tusen mark till en grundplåt. Beklagligen är jag ej i tillfälle att göra mitt bidrag större och kan sanningsenligt ej påstå, att ju ej äfven denna summa i min ekonomiska ställning utgör en uppoffring, men för dem, som befinna sig i samma ställning som jag, ber jag att få framhålla den kalkyl jag gjort och som öfvertygat mig. Besagda summa kommer att öka vår årliga räntebetalning med 50 à 60 mark. Äfven i ett fattigt hem kan denna summa hushållas in genom några umbäranden af icke allt för väsentlig beskaffenhet. Jag tror, att de, som vilja sålunda beräkna storleken af sitt bidrag, skola finna sig ega mera resurser än de förmodat.

Liuksiala den 3 Oktober 1872.

A. Meurman.

[55] Vuodelta 1879 on tarkempia tietoja. Silloin laskettiin menot 51,740 markaksi. Kannatusta oli 16,400 mk, josta maaseuduilla oli merkitty 7,000 ja Helsingissä 5,000, jota paitsi kannattajat Helsingissä olivat sitoutuneet lisäksi suorittamaan 2 % tuloistaan, mikä verotus tuotti 4,400 mk.

[56] I. s. 58 ss.

[57] Luonnollista kyllä on tämä omituinen, vuosikausia kestänyt kirjeenvaihto hävinnyt. Kumminkin olen Hagmanin paperien joukosta tavannut siitä yhden näytteen, jäljennös nähdään oheen liitettynä. Käännän tähän sisällyksen: "Pyydän saada kysyä, kuinka paljon likimaille vielä tulee käsikirjoitusta [ennen lähettämäänne] kirjoitelmaan. Saako se ehkä jäädä keskiviikon numeroon? Aug. Hagman.

"[J. V. Snellman:] Noin 1 1/2 arkkia käsikirjoitusta. [A. Hagman:]
Ovatko ensimäiset rivit reunassa (ettei ole kirjoitettu Dagbladia
varten) tarkotetut muistutukseksi vai tekstiin? [J.V.S.:]
Muistutukseksi.

"Cygnaeus taistelee viimeistä hetkeään. Kuolee varmaan parissa tunnissa. Pankaa tieto etumaiseksi tekstissä mustan kehyksen sisään (Huomaa, ainoastaan tiedon ympärille)." —

Fredr. Cygnaeus kuoli klo 4.45 i.p. 7 p:nä helmik. 1880, joten asiapaperin päivämäärä on sama.

[58] Hagman oli ennenkin, 1870-luvulla, käynyt Tukholmassa ja silloin tullut tuttavaksi m.m. Rudolf Wall'in kanssa, joka oli 1864 perustanut ja v:een 1889 johti vapaamielistä lehteä Dagens Nyheter.

End of Project Gutenberg's Muoto- ja muistikuvia II, by Eliel Aspelin-Haapkylä