I.
Albert Edelfeltin kirjeet ranskalaisille ystävilleen, jotka lyhyellä johdannolla varustettuna julkaisin Ajan tammikuun numeroissa, ovat saaneet minun tavallista useammin ajattelemaan taiteilijavainajaa ja samalla herättäneet halun lisätä siihen, mitä hänestä silloin lausuin, muutamia persoonallisia muistelmia. Kun tässä sen ohella mainitsen yhtä ja toista muutakin, teen sen sentähden, että hänestä on niin vähän suomenkieliselle yleisölle kirjoitettu.
Taiteilijan isä, Karl Albert Edelfelt, joka 1866 nimitettiin yliarkkitehdiksi ja seuraavana vuonna ylitirehtööriksi Rakennusylihallitukseen, mutta jo 1869 kuoli 51-vuotiaana, oli synnyltään ruotsalainen, kauppiaan poika Blekingen Karlshamnista. Hän oli kuitenkin jo 10-vuotiaana muuttanut Suomeen, mihin hänet toi hänen enonsa, toistakymmentä vuotta ennen maahamme tullut, Turussa ja Helsingissä merikoulunopettajana toiminut kapteeni Erik Albert Benzelstjerna. Arkkitehti Edelfelt, jonka kasvatuksen sama eno oli kokonaan kustantanut sitte kun hänen isänsä oli kuollut ja jättänyt lukuisan perheensä verraten vähävaraiseen asemaan, oli tullut ylioppilaaksi Helsingissä 1838 ja ylipäätään ennättänyt meillä täysin kotiutua, kun hän 1852 nai 19-vuotiaan neiden, kauppiaan ja laivanvarustajan tyttären Alexandra Augusta Brandtin Porvoosta. Tuleva taiteilija, Albert Gustaf Aristides, syntyi 21 p. heinäk. 1854, vanhempainsa ensimäisenä lapsena, Kiialan kartanossa Porvoon pitäjässä, joka oli hänen äitinsä lähimpäin omaisten hallussa ja jossa lähes sata vuotta ennen sotasankari Kaarle Juhana Adlercreutz oli ensi kerran nähnyt päivän valon, mutta vuodesta 1855 hänen oikea kotinsa oli Hämeenlinnassa, niissä isä lääninarkkitehtinä asui kunnes poika oli 12 vuotta vanha ja perhe muutti Helsinkiin. Tämän johdosta on muistissa pidettävä, että Edelfeltin lapsuuden ja poikaijän muistoissa porvoolaisiin ja helsinkiläisiin (koulua käydessä saamiinsa) vaikutelmiin sekaantui hämäläisiäkin, sisämaalaisia. Ettei tässä kohden kuitenkaan ole ajatteleminen mitään lähempää tutustumista suomalaiseen kansaan ja kieleen, on sitä luonnollisempaa, koska tietenkin yksistään perheen aatelinen nimi oli avannut sille hämäläisen ylhäisön piirin, jolla yleensä ei liene mitään kansanvaltaisuuden saatikka suomalaisuuden mainetta.
Varhaisimmat, hämärät muistoni Edelfeltistä taikka oikeammin hänen kodistaan ovat välillistä laatua ja liittyvät erääseen koulu- ja ylioppilastoveriini, Erik Albrecht Benzelstjernaan, joka oli kotoisin Uuskaarlepyystä Pohjanmaalta. Sinne oli näet ylempänä mainitun kapteeni Benzelstjernan veli, Johan Benzelstjerna, Ruotsista tullen asettunut apteekkariksi, ja hänen poikanaan Erik Benzelstjerna läheisenä sukulaisena vastaanotettiin mitä ystävällisimmin Edelfeltin kodissa Helsingissä. Mitä kaikkea hän tästä kodista kertoi, on tosin muististani häipynyt, mutta se vaikutelma on minuun jäänyt, että hyvä ystäväni, luonteeltaan ja tavoiltaan herkkätuntoinen ja hienoutta, siroutta rakastava — miltei ainoa senlaatuinen, vanhan aatelissuvun myöhäinen jälkeläinen pohjalaisten toverieni joukossa — oli varsin ihastunut sukulaisiinsa ja että hänellä oli paljon sanottavaa sekä lahjakkaasta pojasta että hänen herttaisesta äidistään. Benzelstjerna oli terveydeltään heikko ja kuolikin pian keuhkotautiin. Kun hivuttava tauti teki hänet vuoteen omaksi, vietiin hänet silloin vastaperustettuun Diakonissalaitokseen Katajanokalle. Tietääkseni hänen sukulaisensa eivät unohtaneet häntä tällä hänen viimeisellä ajallaan. Kuitenkin sairas antoi ei heille vaan minulle, kun viimeisen kerran kävin hänen luonaan, sanan vietäväksi eräälle neidille, jonka kuvan hän säilytti sydämessään armaimpana aarteena, mistä hänen elämästä erotessa oli luopuminen. Minulle oli asia ennestään aivan tuntematon, mutta onhan se vanha kokemus, että kuoleman läheisyys karkottaa sovinnaisuuden ja avaa sydämet! Albert Edelfelt säilytti hyvän muiston hienotunteisesta, varhain poismenneestä sukulaisestaan.
Taiteilijan isästä muistan vain, että ylioppilaitten kesken juteltiin hänen aina olleen frakkipuvussa, kun hän kävi tarkastamassa korjaustöitä kenraalikuvernöörin palatsissa, mihin kreivi Adlerberg oli muuttanut (1866). Meistä se oli hirveän hienoa!
En tiedä nähneeni Albert Edelfeltiä hänen kouluajallaan, mutta todisteeksi siitä mitä toiveita hän jo silloin herätti semmoisessakin henkilössä, joka ensi kerran oli sattunut hänen seuraansa, otan tähän seuraavan kohdan eräästä silloisen maisterin Otto Florellin kirjeestä Kaarlo Bergbomille 16 p:ltä heinäk. 1870:
"Kohta sen jälkeen kun olit matkustanut, lähdimme Nervander, nuori Edelfelt ja minä Hämeenlinnaan. Oltuani siellä illalla ruotsalaisten oopperakonserttinäytännössä (ne tulivat samassa junassa kuin me) ajoimme seuraavana aamuna Hattulan vanhalle kirkolle, jossa vietimme koko päivän. Jollei se nyt ole kuvattu, mitattu ja kerrottu, niin varmaankaan ei siitä sen parempaa tule. Nervanderin päähänpisto pyytää Edelfeltiä tulemaan mukaan oli onnen tuoma, sillä se on nuorukainen, jolla ehdottomasti on tulevaisuus avoinna. Hän kuvasi vanhat herrat ja daamit kirkonkatosta, ja ikuistettuina ne nyt muodostavat hyvän ainesvaraston vertailevaa tutkimusta ja vastedes laadittavaa historiallista kertomusta varten. Olen vakuutettu, että etenkin vaatteusten laskoksissa on mieltäkiinnittävää. Piirustus, värit y.m. on suuressa määrin alkuperäistä ja vaatimatonta. Edelfelt piirustaa kuin mies, ja työ sujuu häneltä niin, että on ilo sitä nähdä. Jos nämä hänen ensimäiset piirustuksensa voitaisiin liittää [Muinaismuisto-] yhdistyksen ensimäisiin julkaisuihin, tulisi meidän 17- [pitää olla 16-] vuotiaamme kohta tunnetuksi. Hänellä on vielä vuosi jälellä normaalikoulussa, hän tulee ylioppilaaksi ensi keväänä ja antautuu todennäköisesti maalaustaiteen alalle. Ja kyllä me tarvitsemmekin nuoren henkilömaalaajan ('figurmålare'), sillä Becker oivallisine väreineen on sentään hyvin köyhä, Löfgrenistä vinoine, punaposkisine kanslianeuvoksineen en tahdo enää puhuakaan.
Että Nervander vanhassa kirkossa oli 'elementissään', ymmärräthän sen. Koko päivän hän oli kuin porsas, ja monesti hymyilevät jumalanäidinkuvat, pyhimykset ja piispat olivat romahtamaisillaan hänen päähänsä, kun vanhat 'herrskapit' muutettiin ulos kaapeistaan ja sisään.
Aikomuksemme oli jatkaa kaikki yhdessä ensin Vanajan kirkolle ja sitte Sääksmäelle, mutta kun molemmat höyrylaivat olivat rikki ja minä auttamattomasti kammoksun kyytirattaita, palasin perjantaina junassa Helsinkiin (jälleen ruotsalaisten seurassa, joiden tuttavuuteen en kuitenkaan pyrkinyt). Molemmat toiset lähtivät Vanajalle, missä Edelfelt teki muutamia piirustuksia ja Nervander mittauksia, jonka jälkeen Edelfeltkin palasi Helsinkiin ja Nervander matkusti Sääksmäelle."