IV.
Gummeruksen elämän loppukausi 1875-98.
Romanttisena kertojana Gummeruskin usein päätti kertomuksensa sankarinsa ja sankarittarensa häihin. Mielelläni tekisin samoin, en ainoastaan noudattaakseni hänen esimerkkiään, vaan muistakin syistä. Ensiksikin minulla itselläni ei enään ole mieskohtaisia muistoja Gummeruksesta, sillä sen jälkeen kun hän oli asettunut Jyväskylään, s.o. koko hänen elämänsä loppukaudella, en tavannut häntä muuta kuin yhden kerran eräällä hänen Helsinginmatkallaan, ja toiseksi eivät lähteenikään salli kuvauksen jatkamista samaan seikkaperäiseen tapaan kuin tähän saakka. Kuitenkin olisi väärin sekä kuvattavaani että lukijaa kohtaan jättää tämä loppukausi kokonaan sikseen. Jos näet lukija ei saisi enempää tietää, kuin mitä tähän asti on kerrottu, olisi hänen käsityksensä Gummeruksen merkityksestä sivistyshistoriassamme kovin vaillinainen, ja ilmeinen loukkaus kirjailijan muistolle olisi olla puhumatta ajanjaksosta, jolloin hänen harrastuksensa vasta kehittyi itsetietoiseksi, päämäärästään selväksi ja menestykseltään suurenmoiseksi toiminnaksi.
* * * * *
Vihdoin oli siis Gummerus saanut oman kodin, jota hän niin kauan oli kaivannut. Vähän toista kymmentä vuotta aviopari asui vuokratussa huoneistossa, mutta v:sta 1888 alkaen omassa avarassa talossa, torin kulmassa, joka nykyään on K. J. Gummerus Osakeyhtiön hallussa. Papintyttärenä saamansa kokemuksen nojassa Staava hyvin pystyi hoitamaan kotiansa, joka oli kaikin puolin täydellisesti, vaikkei sentään ylellisesti varustettu ja siisteydestä loistava. Vieraanvarainen kun oli, hän siinä ystävällisesti vastaanotti miehensä ja omat tuttavansa, jotka hyvin viihtyivät puolisojen iloisessa seurassa. Että Gummerus puolestaan yritti parastaan tehdäkseen kodin lämpimäksi ja hupaiseksi vaimolleen, on luonnollista, mutta niin rakastettava kuin hän saattoikin olla, oli hänellä heikotkin puolensa. Hän oli liian kauan nauttinut poikamiehen vapautta kerrassaan luopuakseen entisistä tavoistaan. Hän piti edelleen ystävien ja toverien seurasta kodin ulkopuolellakin, ja siitä johtui, että hänen elämänjärjestyksensä oli vähemmän säännöllinen kuin rouva olisi toivonut. Ehkä on ohimennen siitäkin muistutettava, että Gummerus tuli Jyväskylään juuri niihin aikoihin, jolloin metsähuijaus oli parhaimmassa vauhdissa ja jolloin miljoonia liikuttaessa pikkukaupungin seura- ja kapakkaelämä mursi kaikki perinnäiset rajat. Tietenkään hän ei kuulunut niihin piireihin, joissa ilta illan perästä satoja markkoja tuhlattiin samppanjaan ja korttia lyödessä tuhannet vaihtoivat omistajaa, mutta tosiasia lienee, että tuon elämän vaikutus aikanaan ulottui laajemmallekin. Miten sen liekään, tavallinen seuranpito ja siihen kuuluva muutamien totilasien tyhjentäminen ei vähentänyt Gummeruksen työkykyä ja -intoa, sillä huolimatta siitä, kuinka oli iltansa viettänyt, istui hän aamusin aina yhtä virkkuna työpöytänsä ääressä. Että aviopuolisojen väli pysyi hyvänä, todistavat kirjeet, joita Gummerus kirjoitti Staiville niinä aikoina, jolloin toinen tai toinen oli milloin missäkin matkalla — Staivi tavallisesti vanhempiensa luona Siikajoella (jossa kesällä monesti yhdessäkin oltiin), Gummerus Helsingissä (kylpemässä 1875), Säämingissä, Tukholmassa (1880) ja Kööpenhaminassa (1885) hankkimassa kuvia julkaisemiinsa lehtiin j.n.e. Kirjeissä, joiden sävy tuskin on toisenlainen kuin kihlausaikanakaan, valitetaan aina ikävää. Niin esim. 11/9 1881, kun Staivi oli Siikajoella nuoremman sisarensa häissä, Gummerus kirjoittaa: "Kyllä minä tositeossa olen hyvin kiintynyt sinuun, vaikkeihän ole tarpeen, että se näkyy; tyhjää on kun olet poissa. Olen hyvin peloissani pitkän matkasi tähden. Elä matkusta pimeällä, ota vuokrahevonen ja luotettava ajomies niin kauas kuin mahdollista, ja Jumalan avulla tervetullut kotia," — Yhtä vähän kuin Gummerus yksinään viihtyi kotona, yhtä vähän hän matkallakaan menestyi ilman vaimoansa. Kirjoittaen Tanskasta 4/8 1885 hän huudahtaa: "Jos vielä joskus lähden ulkomaille, täytyy sinun tulla mukaan! Pidä tätä ilmaisuna siitä, että minulla on ikävä — — jos niin tahdot." Kun sitte Gummerus saatuansa pedagogisen matkastipendin koko seuraavan vuoden kevätkauden oleskeli Saksassa, olivatkin puolisot yhdessä.
Alkuansa Staavalla ei ollut nimeksikään kirjallisia harrastuksia. Kun kumminkin Gummerus enenevällä innolla antautui kirjailija- ja kustantajatoimeensa, jonka laadusta ja kehityksestä alempana on puhuttava, ja saavutti odottamatonta menestystä ja tunnustusta, on varsin ymmärrettävää, että hänen rouvansakin mieli muuttui. Jopa hän kykeni auttamaan miestään erilaisissa liiketehtävissä, ja niin he liittyivät yhteistyöhön, joka oli sitä tärkeämpi heidän keskinäiselle onnelleen, kun koti jäi lapsettomaksi.
Tullessaan Jyväskylään oli Gummeruksen päätehtävänä opettajatoimi, ja lyseon suomen- ja ruotsinkielen kolleganvirkaa hän edelleen hoiti aina v:een 1897 asti, jolloin hän osaksi heikontuneen terveytensä vuoksi, osaksi muista syistä otti eron. Opettajana hän oli mitä ystävällisimmissä suhteissa virkaveljiinsä ja oppilaihinsa, mutta se johtui enemmän hänen puhtaasti inhimillisistä kuin pedagogisista ansioistaan. Tositeossa Gummerus oli huono sekä kurinpitäjänä että tietojenantajana. Hän ei osannut olla tarpeeksi vaativainen, ja pojat käyttivät hänen hyvänsävyisyyttään, niinkuin tavallista on, hutiloidakseen hänen aineissaan. Siitä johtui, että opettajan ja oppilaitten väli lyseossa, tunneilla, ei ollut niin tyydyttävä kuin toivottavaa oli. Sitä vastoin Gummerus koulun ulkopuolella ja erittäin omassa kodissaan osasi aivan erikoisella tavalla saavuttaa oppilaittensa kunnioituksen ja rakkauden, samojen oppilaitten, joiden kanssa hän koulussa tuli huonosti toimeen. Huolimatta siitä, miten pojat usein laiminlöivät velvollisuutensa, hän sydämestään piti heistä, ja hänellä oli tapana aina väliin kutsua luokseen joko yksityisiä oppilaita taikka koko luokkia. Silloin, kodissaan, hän puhutteli heitä toverillisesti ja välittömällä myötätunnolla ja voitti siten heidän sydämensä. Tässäkin kuuluu Staava rouva koko sielullaan olleen mukana, niin että nuoret kiintyivät häneen samoin kuin opettajaansa. Eräs Gummeruksen entisiä oppilaita, joka 1893 sai erotodistuksensa ja tuli ylioppilaaksi, on kertonut, että ylimpäin luokkain oppilaat säännöllisesti joka toinen lauvantai olivat kutsutut Gummerukselle. Siellä oli silloin pidetty esitelmiä, laulettu ja keskusteltu, ja hupaisesti oli ilta kulunut. Viimeisenä iltana, kun Helsinkiin lähtevät olivat jättäneet hyvästi, oli rouva poikien nähden liikutuksesta itkenyt. Näin syntynyt läheinen suhde Gummerus puolisojen ja lyseolaisten välillä aiheutti luonnollisesti, että yksityiset köyhyyden ahdistamat taikka muun vastoinkäymisen kohtaamat pojat usein kääntyivät heidän puoleensa avun ja neuvon pyynnöllä. Etteivät he sitä turhaan tehneet, todistavat useat Gummeruksen jälkeenjääneitten paperien joukosta tavatut kirjeet, joissa entiset oppilaat sydämestään kiittävät häntä ja hänen vaimoansa avunannosta ja herttaisesta kohtelusta. Mainittu suhde selittää myöskin, että Gummeruksen kuoleman jälkeen hänen entiset oppilaansa toimeenpanivat rahankeräyksen stipendirahastoa varten, joka kantaen hänen nimeänsä säilyttäisi hänen muistonsa oppilaitoksessa ja sen piirissä.
Verrattomasti vaikuttavammin Gummerus kuitenkin toimi toisella alalla, samalla levittäen mainettaan ja juurruttaen muistonsa paljoa laajemmalle. Tarkotan kansanvalistuksen alaa, jolle hän oli astunut perustamalla "Kyläkirjaston" ja jolla hän Jyväskylässä laajentamistaan laajensi toimintaansa. Se yleinen suosio, jonka Kyläkirjasto oli saavuttanut ympäri maata, rohkaisi näet häntä kehittämään yritystään yhä uusilla säännöllisillä lisäjulkaisuilla. Niin hän 1878 (näytenumero) alkoi julkaista Kyläkirjaston kuvalehteä, kahta vuotta myöhemmin (1880) hän liitti siihen Lasten kuvalehden ja 1888 n.s. B-sarjan, jonka kuvalehdenosaston ohjelmaan erityisesti kuului kotimaan olojen ja merkkitapahtumien seuraaminen. Edellisiä julkaisuja hän itse toimitti kuolemaansa saakka, mutta viimemainitun hän yhdeksän vuoden päästä (1897) luovutti tohtori V. Vallinille (Voionmaa) ja maisteri I. K. Inhalle Helsingissä.
Jotta oikein käsitettäisiin Gummeruksen kirjailija- ja sen ohella myöskin kustantajatoimen kehittymistä Jyväskylässä, on tässä kuitenkin vähän seikkaperäisempiä tietoja tarpeen.
Jo ensi syksynä hän järjesti asiat niin, että Kyläkirjasto v:n 1875 alusta painettiin Jyväskylässä Weilin ja Göösin kirjapainossa. Se tuotti toimittajalle paljon helpotusta, sillä vaikeata oli ollut saada kykenevää ja luotettavaa asiamiestä Helsingissä ja varsinkin semmoista, joka pitemmäksi ajaksi olisi ottanut huolehtiakseen oikaisuluvusta, levittämisestä y.m. Mainitussa kirjapainossa painettiin siihen aikaan myöskin asioitsija H. F. Helmisen omistama ja toimittama sanomalehti Keski-Suomi (perustettu 1871), ja vuoden lopulla 1875 Gummerus rupesi sen toimittajaksi, niin että hän yhdessä Helmisen kanssa allekirjoitti lehden tilausilmotuksen v:ksi 1876. Eikä hän siitä toimesta pian eronnutkaan, vaan hänet mainitaan toimituksen jäsenenä (paitsi Helmistä kuului siihen kolmantena miehenä 1877 Hjalmar Sandelin ja 1878—79 K. J. Högman) v:n 1880 loppuun saakka. Kuinka suuren osan toimitustyöstä Gummerus suoritti, on mahdoton sanoa, sillä yleensä ovat kirjoitukset nimimerkittömiä. Merkillä —l—b—s. varustettuna on vain kolme pitempää lisää, nimittäin Kokkolassa "Suomalaisen normaalikoulun hyödyksi" 1872 pidetty esitelmä: "Muutama päivä Kokkolassa Ison vihan aikana" ja kaksi novellia, nimittäin "Onneksi vai onnettomuudeksi? Kertomus elämästä" ja "Herra sihtieri", tarkotusperäinen kertomus — molemmat ensimäiset vuosikerrassa 1876 (kertomus 7 n:ssa) ja viimemainittu vuosikerroissa 1877 Ja 1878 (12 n:ssa). Ei kumpikaan näistä kertomuksista ole luettava Gummeruksen etevämpiin. Toisessa kuvataan, miten Antti Toverinen, Lauri poikansa kelvottomuuden takia jouduttuaan köyhyyteen ja kurjuuteen, löytää kellarista appivaarinsa kätkemän nelikon täynnä hopearahoja ja pakotetaan luovuttamaan se pojalleen ja tämän yhtä kelvottomalle appi-isälle, jotka olivat saaneet asiasta vihiä; mutta jollei aarre tuottanut onnea löytäjälle, ei se ollut onneksi toisillekaan: rahat synnyttivät riidan Laurin ja hänen appensa välille, ja edellinen tappoi jälkimäisen. Toisessa kerrotaan konnamaisesta asianajajasta, joka kiihottaen ihmisiä käräjöimään nylki kumpaakin riitapuolta, kunnes joutui kiinni petoksistaan. Opettavan tarkotuksensa vuoksi oli kertomus aikoinaan sangen kiitettävä lisä kansassa levinneeseen lehteen; esitykseltään se on kokeneen kertojan käsialaa, mutta alkuperäisyyttä ei tapaa luonteenkuvauksessa enemmän kuin sommittelussakaan.
Marraskuulta 1877 alkaen painettiin Keski-Suomi uudessa "Jyväskylän kirjapainossa", jonka lehtori J. Länkelä, Gummerus ja Helminen yhdessä olivat perustaneet. Tultuaan ainakin osalta oman kirjapainon isännäksi Gummerus perusti ennenmainitut Kyläkirjaston ja Lasten kuvalehdet, joista edellistä saatiin erikseen tilata ja jälkimäinen seurasi sitä maksuttomasti. Edelleen kirjapaino sai hänet ryhtymään kustantajatoimeenkin, jonka varsinainen alku on luettava v:sta 1883. Sinä vuonna julkaistiin Martti Lutherin 400-vuotismuiston johdosta Kyläkirjastossa "Wormsin herrainpäivät", ote Merle d'Aubignén "16:nnen vuosisadan uskonpuhdistuksen historiasta", ja se herätti Gummeruksessa ajatuksen suomeksi toimittaa tämän laajan ja etevän teoksen. Suuri yritys toteutuikin vuosina 1883—86, ja niin oli kustannusliike päässyt hyvään alkuun. Alun (3 "kirjaa") teosta käänsi A. Törneroos (Tuokko), jonka suorasanainen kieli ei kuitenkaan ollut tarpeeksi sujuvaa; sen jälkeen ryhtyi työhön Paavo Cajander, joka sentään pian (käännettyään 2 kirjaa) huomasi, että tehtävä häiritsi hänen Shakespearen-suomennostyötään, ja sen vuoksi luopui siitä; kolmanneksi suomentajaksi rupesi silloin Juuso Hedberg — v:sta 1882 uskonnon lehtori Jyväskylän lyseossa — ja hän jatkoi loppuun saakka (6-20 kirjaa).
V. 1885 tapahtui Keski-Suomen olemassaolossa semmoinen muutos, että Helminen luovutti omistusoikeutensa lehteen osakeyhtiölle, joka oli muodostunut kaupunkilaisten kesken, ja silloin kutsuttiin toimittajiksi veljekset Jussi ja Pekka Brofeldt. Nämä nuoret kirjailijat, mutta etenkin Jonas Castrén, joka mainitun vuoden valtiopäivillä oli ensi kerran esiintynyt julkisuudessa ja alottanut häikäilemättömän taistelunsa suomalaisuuden vanhoja johtomiehiä vastaan sekä 1886 oleskeli Jyväskylässä, muuttivat kerrassaan lehden hengen ja äänen. Keräten ympärilleen tyytymättömiä "nuoria" Castrén pitkissä kirjoituksissa polemisoi Uutta Suometarta vastaan, jonka kilpailijaksi uhattiin perustaa uusi suomalainen päivälehti Helsinkiin. Pedagogit, joiden äänenkannattaja ennen niin rauhallinen Keski-Suomi oli ollut, olivat pahoillaan, että lehdessä, jossa he vielä olivat osallisina, kiista suomenmielisten kesken pantiin alulle, mutta myöskin siitä radikaalisuudesta, joka muissa kysymyksissä tuli kuuluville. Gummerus oleskeli, niinkuin ennen on mainittu, koko alkupuolen vuotta 1886 Saksassa, lähettäen lehteen hupaisia kirjeitä kokemuksistaan Berlinissä, käynnistään Wittenbergissä, Leipzigissä, Strassburgissa y.m. Nähtävästi hän ei silloin paljon jos ollenkaan tiennyt toveriensa tyytymättömyydestä. Ainakin kirjoitti Pekka Brofeldt aivan naiivisti hänelle olevansa iloinen, että oli Helsingistä saanut "vähän radikaalia", erään Arvid Järnefeltin puheen, joka kansallisessa asiassa puolusti "koko programmia", yksi kieli ja yksi mieli-ohjelmaa, ainoana keinona tuottaa Suomelle "eurooppalaista merkitystä". Palattuansa Jyväskylään Gummeruskin tietysti sekaantui siihen kulttuuritaisteluun, joka odottamatta oli jakanut pikkukaupungin asujamet vastakkaisiin ryhmiin. En ole kuullut, että hän olisi erittäin kiihtynyt asiasta, mutta luonnollisesti hän oli mukana ja vanhan suunnan puolella siinä kokouksessa, joka pidettiin 8 p. marrask. ja jossa kiivaan keskustelun jälkeen äänestettiin siitä, oliko lehden toimitus edelleenkin uskottava Brofeldteille vai eikö. Enemmistö oli nuorten puolella, mutta sittenkin veljekset luopuivat; vanhempi veli, joka oli ollut vastaava toimittaja, selitti näet, että hän ei halunnut jäädä, koska eri ryhmien välit olivat niin kireät. Sen jälkeen tuli Keski-Suomen toimittajaksi Eero Erkko. — Se hajaannus, josta tässä on puhuttu, johti vuoden päästä siihen, että vanhat suomenmieliset v:n 1888 alusta kannattivat omaa uutta lehteä, "Suomalainen" nimeltä. Keväällä samana vuonna muutettiin "Jyväskylän kirjapaino" Gummeruksen ostamaan taloon, ja sen omistivat nyt Länkelä ja Gummerus yhdessä, sitten kun Helminen oli tehnyt vararikon.
* * * * *
Synnynnäinen taipumus ja halu kirjalliseen tuotantoon ja toimintaan olivat tehneet Gummeruksen liikemieheksikin. Hänen vaimonsa pesään tuoma omaisuus oli tässä kohden tuntuvana apuna, mutta menestys johtui hänen toimeliaisuudestaan, sillä lehtiensä toimittajana ja kirjankustantajana hän — vaikka ihanteelliset näkökohdat joskus voittivatkin käytännölliset — osotti niin paljon virkeyttä, kekseliäisyyttä ja johdonmukaista työkykyä, että sitä tuskin olisivat voineet odottaa ne, jotka tiesivät, kuinka vähän hän ylioppilasaikoinaan oli välittänyt elämän velvollisuuksista. Ei liene väärin arvata jonkun ansion tästä tulevan hänen puolisolleen, mutta jos niinkin, on kuitenkin pääasia siinä, että hän nyt oli löytänyt oikean alansa. Sitä todistaa se henki, joka huomataan yhtä selvästi Gummeruksen kansanlehdissä kuin hänen kustannusyrityksissään ja jonka laatu voidaan ilmaista kolmella sanalla: uskonnollisuus, isänmaallisuus ja kansanomaisuus. Toisin sanoen hän oli päässyt käsiksi työhön, jossa saattoi vapaasti noudattaa ja voimakkaasti toteuttaa mitä nuoruudessaan oli puhtainta ja jalointa tuntenut ja ajatellut.
Tässä ei tule kysymykseenkään kirjoittaa Gummeruksen kansanlehtien historia ja vielä vähemmin selostaa niiden sisällystä. Olkoon vain mainittu, että niissä tavataan kirjoituksia mitä erilaisimmista aineista, kaikki valittu ja esitetty yhteistä kansaa varten. Paljon on vieraista lehdistä joko muuttamatta tai mukailemalla käännettyä, mutta paljon myöskin ja epäilemättä arvokkain osa alkuperäistä, vartavasten kirjoitettua. Ahkerin kirjoittaja oli Gummerus itse, mutta paljon on hän myöskin milloin suorastaan tilaamalla, milloin pyytämättä saanut muilta, jopa eteviltäkin kirjailijoilta ja tiedemiehiltä. Niin esim. E. G. Palmén monena vuotena avusti Kuvalehteä alkuperäisillä, omiin tutkimuksiin perustuvilla, elämäkerrallisilla y.m. historiallisilla kirjoituksilla; ahkeria avustajia olivat niinikään Hannes Gebhard, Väinö Voionmaa y.m. Miten tuottelias Gummerus olikin ja miten hartaasti hän tekikin työtä istuen kirjoituspöytänsä ääressä jo klo 4:ltä — 5:ltä aamulla, jolloin harva pienen kaupungin asukas vielä oli vuoteeltaan noussut, on luonnollista että hän ei jaksanut ilman apua kolmattakymmentä vuotta täyttää kyläkirjastonsa; mutta mitä hän kieltämättä jaksoi, se oli katsoa ja valvoa, ettei siihen mitään painettu, joka ei ollut hänen henkensä mukaista. Siten voitiinkin hänen kuolemansa jälkeen todistaa, että hänen lehtensä aina olivat sisältäneet "valistavaa, puhdasta lukemista". Ne olivat "todella kansankirjastoja, jotka valmistivat alaa yhä laajemmalle valistukselle ja suuremmille kirjastoille".
Entäs runoilija, kertoja Gummerus, oliko hän kadonnut kyläkoulun opettajan taakse, niin kysynee joku nuorempi lukija. Ei suinkaan. Edelleenkin hän sepitti kertomuksia, vaikka kyllä osaksi toisenlaisia kuin ennen. Hän ei enään yrittänyt luoda pitempiä romanttisia tai historiallisia novelleja — kenties ei aikakaan olisi sitä myöntänyt — vaan lyhyitä "kuvauksia elämästä", joista huomattavimmat muodostavat kaksi hänen kuolemansa jälkeen kirjana ilmestynyttä kertomussarjaa: toinen "Vanhan pastorin muistelmia" (1898) ja toinen "Haudankaivajan kertomuksia" (1899). Näistä pikku kertomuksista, jotka kauttaaltaan ovat uskonnollisen elämänkäsityksen leimaamia, oppii tuntemaan Gummeruksen semmoisena kuin hän oli viimeisellä kehityskaudellaan. Jumalan käden hän näkee ihmisten elämänvaiheiden johdossa, sillä miten intohimot monesti houkuttelevatkaan heikkoja ihmislapsia turmion kuilun partaalle, tulee kuitenkin jokaiselle hetki, jolloin hän kauhistuen näkee vaaran, ja silloin on taivaallisen isän armo lähellä. Merkillepantava on tekijän sääli ja myötätunto puutteenalaisia ja kärsiviä kohtaan ja niinikään oikeamielisyys, millä hän arvostelee erilaisia luonteita. Kertomuksissaan hän loi niin vanhemmille kuin nuoremmille lukijoille, niin miehille kuin naisille kuvia, jotka vastustamattomasti saivat heidät tarkastamaan omaa ulkonaista ja sisällistä tilaansa ja jotka jokaiselle, joka halusi vastaanottaa oppia, näyttivät miten asiain olisi pitänyt olla, miten ei. Eivätkä kertomukset sentään ole kuivan tarkotusperäisia. Gummeruksen sujuva, vilkas kertojakyky ei ole kangistunut eikä luontaista mehuansa menettänyt. Elämän koulu on vain varmistanut hänen piirustus- ja värittämistaitonsa, ja hän osaa entistä taiteellisemmin keskittää kuvauksensa. Että näin on laita, huomaa ehkä parhaiten eräistä jutuista, jotka hän jo nuorena on julkaissut Suomettaressa ja nyt kirjoittanut uudestaan ("Pikku Jaakkomme", "Veljekset", "Isoisän testamentti" y.m.). Kuinka hän joskus vieläkin saattoi oikein nauttia kertojakyvystään, näkee esim. kertomuksesta "Mörkö-Maija". Koskelan saita emäntä oli eräänä iltana tylysti ajanut talosta Mörkö-Maijan ja muitakin kerjäläisiä. Mennessään oli noidan nimeä kantava Maija kironnut ja uhannut: "Muistat minua huomenna!" ja aamulla ilmaantuu toinen onnettomuus toisen jälkeen. Kaljatynnöri kellarissa on juossut tyhjiin, muuripata huomataan haljenneeksi, lampaat ovat päässeet kaurapeltoon, niitä ajettaessa sieltä hyppää yksi perunakellarin ilmatorveen ja taittaa niskansa, ja kun koko talonväki ryntää kellarin katolle, romahtaa se kellariin, vieläpä on pikku Liili yksin leikkiessään asettanut sirpit tuvan kynnyksen eteen, niin että Karja-Lotta astuu sirpin terälle ja leikkaa jalkapöytänsä miltei kahtia. Aamuisen mylläkän kuvauksessa on tavatonta eloa ja huumoriakin, jota ei usein tavata Gummeruksella, ja kaiken keskellä esiintyy pikku viaton Liili auringonsäteenä, joka yksin saa kiukkuisen elonleikkuuväen mielihyvästä hymyilemään. Hänen tähtensä äitikin, ylpeä emäntä, nöyrtyy ja menee tuomisilla lepyttämään Mörkö-Maijaa; mutta kuitenkaan ei emäntä ottanut uskoakseen, että hänen oma huolimattomuutensa ja paha omatuntonsa olivat syynä onnettomuuskohtauksiin.
Kyläkirjaston kuvalehdistä Lasten kuvalehti ei suinkaan ollut arvottomin. Tunteellisena fantasiaihmisenä Gummerus osasi mainiosti kirjoittaa lapsia varten. Tietysti hän tahtoi ohjata heitäkin samassa hengessä kuin vanhempaa yleisöänsä, mutta hän tiesi myöskin, että lapset eivät jaksa kuulla kuivaa opetusta, vaan että heidän mielenkiintonsa ja suosionsa on voitettava siten, että kirjoittaja asettuu heidän kannalleen ja antaa kertomiensa tapausten opettaa. Semmoinen kertomus oli esim. "Mitenkä pienestä Matista tuli aika mies", jossa oli monta lukua ja joka kiinnitti pikku lukijain mieltä niinkuin 1850-luvulla "Walterin seikkailut" Z. Topeliuksen Eos-lehdessä.
Gummeruksen paperien joukossa on Topeliuksen kirjoittama kirje 4 p:ltä tammik. 1882, joka sisältää kauniin tunnustuksen. Kirjeestä näkyy, että Gummerus oli lähettänyt Lasten kuvalehden suurelle saturunoilijalle ja pyytänyt häntäkin joskus avustamaan lehteä. Topelius lähettikin "pienen joulusadun" ("Poika, joka kuuli hiljaisuuden puhuvan") ja kirjoitti sen ohella seuraavasti: "En voi luvata usein lähettää, mutta toivon kuitenkin ajoittain saavani vapaan hetken sitä varten. Minulle on aina mieleen saada kirjoittaa kaikille Suomen lapsille. Nyt myötäliitetty pieni kertomus on tavallaan kuva L. k:n kuvalehden kirjoitukseen 'Sisällinen tuomari'. Minua ilahduttaa, että lehtenne teksti on hyvin valittu ja kuvat kauniita, jota kiitosta ei voida antaa ruotsalaisille lastenlehdillemme, joihin sentähden pian kymmeneen vuoteen en ole tahtonut lähettää lisiä. On erittäin tärkeää, että kaikki, joko välittömästi tai välillisesti, on kristillisen elämänkäsityksen läpitunkemaa. Mutta ne lastenkirjailijat erehtyvät, jotka kristillistä näkökantaa noudattaen laskevat syntivelan painostavan taakan lapsen raittiin mielen päälle. Lapsi ei ole muuta kuin pieni, iloinen pakana, joka aikaa voittaen ja luonnonmukaisella tavalla on kehittyvä kristityksi. Semmoiset yleiset käsitteet kuin perisynti ja maailmansovitus ovat lapsen näköpiirin ulkopuolella, ja se joka ennen aikaa tahtoo kauhalla saada ne syödyksi, hän kasvattaa teeskentelijöitä. Väärinteon ja anteeksiannon lapsi ymmärtää, ja näistä kahdesta yksinkertaisesta käsitteestä — rakkaudesta suureen isään taivaassa ja pieneen Jeesus-lapseen maan päällä — on vähitellen kristillinen sovitusoppi kehitettävä ja kypsyvä.
"Lapselle tarkotetussa esityksessä ei saa olla mitään sairaalloista eikä mitään raskasta. Kaikki on oleva raitista niin vakavassa kuin leikinteossa, sillä siveellisyyssaarnat saavat aina nämä lukijat haukottelemaan. Ei ole lainkaan aina helppoa kätkeä moraali itse toimintaan ilman selvityksiä, mikä olisi parasta. Usein sattuu, että minäkin poikkean tästä säännöstä, mutta kun niin käy, turvaan, siihen silmänkääntäjätemppuun, että sekoitan kortit pienellä pilalla. — Hyvin ilahduttavaa on, että lehdillänne on niin suuri lukijakunta. Ei ole olemassa kiitollisempaa yleisöä eikä myöskään työalaa, joka paremmin palkitsee vaivat." —
Topeliuksella oli täysi syy lausua ilonsa Gummeruksen kuvalehden yleisön suuruudesta. Aina siitä saakka kun Kyläkirjasto syntyi, oli sen toimittajalla ollut onni puhua yhä karttuvalle lukijakunnalle, mutta varsinkin kuvalehdet saavuttivat tavatonta kansansuosiota. Kuvalehteä jaettiin 1880-luvun keskivaiheilla 14,000 kappaletta, ja kun B-sarjan menekki kohosi 6,000:een, oli tilaajamäärä yhteensä 20,000. Pysyttyään muutamia vuosia näin korkealla, alkoi se 1890-luvulla vähän aleta, syystä että toisia kuvalehtiä oli ilmaantunut. Semmoinen menestys, jota mainittu määrä osottaa, oli meillä siihen saakka jotakin kuulumatonta sanomalehdistön historiassa ja todistaa paremmin kuin mikään muu, kuinka Gummerus osasi tyydyttää lukijainsa henkisiä tarpeita.
Epäilemättä vaikutti Gummeruksen julkaisujen levenemiseen sekin, että hän jo varhain noudatti tunnettua tapaa tarjota tilaajille jonkun hyödyllisen palkinnon eli lahjan "kaupanpäälliseksi". Niin hän 1875 antoi kullekin tilaajalle eri vihkona "Pienen laskuopin", ja myöhemmin seurasi kuvalehteä Suomen ja Euroopan kartat ja (usealle vuodelle jaettuna) kuvallinen raamattu, jonka kuvat olivat jäljennöksiä englantilaisesta kansanraamatusta. Kun tämä viimeinen suurenmoinen julkaisu oli valmis, toimitti Gummerus kirjakauppaan samat raamatunkuvat ilman tekstiä niitä varten, joilla ennestään oli raamattu ilman kuvia. Tätä kuvakokoelmaa varten hän pyysi Topeliusta kirjoittamaan esipuheen, jossa selitettäisiin julkaisun tarkotus sekä kuinka yleensä raamatun kuvittaminen oli käsitettävä. Eikä pyyntö ollut turha. Topelius näet kirjoitti esipuheen, joka tietenkin oli suomennettava, mutta sillä ehdolla, että Gummerus panisi oman nimensä sen alle. Ystävällinen kirje, joka seuraa tätä kaunista lahjaa Kyläkirjaston toimittajalle on päivätty 5 p. syysk. 1894.
Mitä tulee kustannusliikkeeseen, jonka Gummerus niinkuin jo tiedämme oli alottanut toimittamalla suomennoksen Merle d'Aubignén uskonpuhdistuksen historiasta, johti hän sitäkin samassa hengessä kuin puheena olleita julkaisujaan. Todistukseksi riittää vain mainita pari kolme suurinta yritystä. Vuosina 1889—91 ilmestyi puolikolmatta tuhatta sivua käsittävä suomennos Kristian Scriverin "Sielun aarteesta", joka ruotsalaisena käännöksenä oli hartaasti luettu ja rakastettu niiden entisajan heränneiden kesken, joille ruotsin kieli oli tuttu, v. 1890 Juuso Hedbergin tekemä seitsemättä sataa sivua laaja Uuden testamentin kreikkalais-suomalainen sanakirja ja 1894 Väinö Voionmaan "Kuvauksia Suomen kansan esihistoriasta", ensimäinen osa laajaksi suunniteltua kuvallista Suomen kansan historiaa. Tämän viimemainitun teoksen julkaisemisajatuksen Gummerus oli saanut veljeltäni J. R. Aspelinilta, kun vanhat koulutoverit ja ystävät kerran sattuivat yhteen rautatiematkalla — sen näkee eräästä kirjeestä (13/9 1886), jossa hän tiedustelee sopivia henkilöitä semmoiseen tehtävään. Toinen osa samaa julkaisua, O. A. Hainarin "Suomen keskiajan historia", valmistui 1898 ja kolmas, Kust. Grotenfeltin "Suomen historia Uskonpuhdistuksen aikakaudella 1521—1617" v. 1902. Tämän kolmannen osan ilmestymisestä piti huolta Gummeruksen leski, joka siinä niinkuin muussakin tahtoi jatkaa liikettä miesvainajansa hengen ja suunnitelmien mukaan.[58]
Pappia Gummeruksesta ei koskaan tullut, vaikka hän niin monesti oli tuuminut siksi ruveta. Kuitenkin hän omalla tavallaan oli saarnaaja: lehdissään ja kirjoissaan hän puhui laajalle yleisölle antaen tietoja ja opetuksia, johtaen hyvään ja oikeaan sen elämänkäsityksen pohjalla, jonka hän nuorena, herännäisyysaikanaan, oli omakseen ottanut ja joka hänessä vanhempina päivinä oli uudelleen vakaantunut. Tässä Gummeruksen kansanvalistustyön lähtökohdassa on minusta hänen historiallinen merkityksensä. Kun näet yleisesti myönnetään, että menneen vuosisadan herännäisyysliike on voimakkaasti nostanut kansamme henkistä tasoa ja erittäin edistänyt sen kehittymistä kansalliseen itsetietoisuuteen, on tunnustettava, että Gummeruksessa välittömämmin kuin kenessäkään muussa ilmenee ruumiillistuneena herännäisyyteen nojaava ja kansallisuusaatteen elähyttämä harrastus kaikin puolin kohottaa kansan sivistyselämää. — Jotakin papillista oli lopulta hänen ulkonaisessakin olennossaan. Se kyllä ei näyttäytynyt minään erikoisena vakavuutena, sillä milloin hän tunsi itsensä terveeksi, oli hän niinkuin ennenkin iloinen ja sukkelapuheinen, vaan paremmin omituisen herttaisena hyväntahtoisuutena ja ystävällisyytenä kaikkia kohtaan, joiden kanssa hän joutui tekemisiin. "Elämänsä loppupuolella", todistaa eräs hänen veljensä, "hän oli aivan toinen kuin ennen, hieno ja ystävällinen veljiään ja muita kohtaan". Ja muistosanoissa hänen kuolemansa jälkeen lausuttiin, että tuskin mikään isäntä on ollut paremmissa väleissä työntekijäinsä kanssa kuin Gummerus.
Samana vuonna kuin Gummerus erosi virastaan, hän möi osuutensa Jyväskylän kirjapainossa perustaakseen oman painon. Hänen aikomuksensa oli nyt käyttää aikansa yksistään kirjailija- ja kustantajatoimeen, joka olikin kehittynyt niin laajaksi, että se vaati päällikön kaikki voimat. Hänen terveytensä oli kuitenkin jo heikompi kuin hän itse aavistikaan. Ainoastaan syyslukukauden 1897 hän sai nauttia vapaudestaan koulutyöstä, seuraavana lukukautena hänen tuli jo erota elämästäkin. Kuolema kohtasi häntä matkalla, Helsingissä, 20 p. maalisk. 1898. Gummerus oli lähtenyt Helsinkiin ollakseen saapuvilla Z. Topeliuksen hautajaisissa maanantaina 21 p:nä ja saapui sinne yhdessä vaimonsa kanssa perjantai-iltana asettuen asumaan silloiseen Villensaunan pieneen hotelliin, jossa Topeliuksenkin oli ollut tapana asua, kun hän Koivuniemestä pistäysi Helsingissä. Mutta hän ei saanutkaan laskea kunnioituksen seppelettä suuren runoilijavainajan ja rakkaan suosijansa haudalle. Näennäisesti oli hän tullessaan ja lauvantaina vielä tavallisissa voimissa, sillä tämän päivän iltana hän istui vielä vanhojen ystävien seurassa Kleinehn hotellissa toisten huomaamatta hänessä mitään erikoista. Kumminkin hän sunnuntaina keskellä päivää sai sydänhalvauksen, joka äkkiä (klo 12.30) katkaisi hänen elämänlankansa.
Tiistaina klo 3 i.p. kuljetettiin vainajan ruumis Pohjalaisen osakunnan ja lukuisien vanhempien ystävien saattamana patologisesta laitoksesta rautatieasemalle vietäväksi Jyväskylään. Siellä olivat hautajaiset maaliskuun 28 p:nä. Ruumiinsiunaus tapahtui kaupungin kirkossa, josta vainaja vietiin hautausmaalle lepäämään pilvenkorkuisten koivujen alle. Lukuisat ja monipuoliset surun ja kaipauksen ilmaisut osottivat, kuinka suurta kunnioitusta ja suosiota mennyt "kansanrakas mies" oli saavuttanut ei ainoastaan läheisessä ympäristössä, vaan mitä laajimmissa piireissä.