TOINEN LUKU.
Uusi aika Ruotsin vallan loppuun saakka.
Kun katolinen uskonto hävisi meidän maasta, joutui taide orvoksi. Protestanttinen kirkko näet ei täällä enemmän kuin muuallakaan ottanut sitä lapsenaan rakastaakseen ja kasvattaakseen. Eikä Suomessa ollut hallitsijaa hovineen, joka olisi orpoparan toimeentuloa ja varttumista turvannut, eikä ylimyskuntaakaan semmoista, joka olisi tuon tehtävän suorittanut. Ensimäinen uuden ajan kuningas esiintyi suorastaan taiteen vainoojana, kun hän 1550-luvulla pakotti Suomen kirkot valtiolle luovuttamaan omistamansa, hopeasta ja vaskesta tehdyt astiat ja muut katolisen jumalanpalveluksen tarvekalut, jotka olivat keskiaikaisen kirkollisen taiteen tuotteita, eikä seuraavatkaan hallitsijat ole sanottavaa vaikuttaneet taiteen eduksi maassamme. Tosin oli täälläkin kerran loistoisa hovi syntymässä, kun Kustaa I antoi Lounas-Suomen perittäväksi herttuakunnaksi Juhana pojalleen. Turun linna silloin sisustettiin komeasti ja ruhtinaallisen asunnon koristukseksi hankittiin ulkomaalta taideteoksia. Enimmät kaluluettelojen mainitsemat "taulut" olivat kalliita, kuvallisia seinäverhoja (gobeliineja), mutta mainitaanpa myöskin useita kymmeniä taulumaalauksia, joista moniaita sanotaan "hollantilaisiksi". Missä määrässä tämä hovi, joka perustettiin tuolla taiteita ja kaikkinaista loistoa rakastavalla renässansin aikakaudella, olisi voinut edistää taiteen viljelemistä maassa, jäi kumminkin kokematta, sillä seitsemän vuoden päästä oli se hävinnyt, Juhana herttuan "nuoruuden unelmat" olivat haihtuneet, eikä sen jälkeen senlaista unelmaa ole Suomessa nähty. Mitä maan aatelistoon tulee, ei ollut, niinkuin jo sanottiin, siitäkään koko Ruotsin aikana taiteen holhojaksi. Toisella puolen Pohjanlahtea oli pääkaupunki, hovi ja korkeat virat, ja ne vetivät puoleensa Suomenkin ylimykset, joten heidän kotimaisista tiluksistaan ja läänityksistään liikenevät tulot enemmiten nautittiin Ruotsissa. Entäs alituiset sodat! Ensiksikin ne pitkiksi ajoiksi vieroittivat aateliset herrat kotimaastaan, ja vihdoin kuin Suomenmaa 1600-luvun viimeisellä vuosikymmenellä tapahtuneiden surmaavien katovuosien perästä itsekin tuli tappotantereksi, olivat entisyyden muistomerkit ynnä tulevaisenkin kehityksen mahdollisuus joutumassa auttamattoman häviön alaisiksi. Sanalla sanoen koko tämä pitkä aikakausi oli varsin vähän suotuisa taiteen kehitykselle. Lähes kaikki mikä on mainittavana on vieläkin kirkollisen taiteen alaan luettavaa, sillä kun ei orpo saanut muualta apua, täytyi sen elää siitä armeliaisuudesta, jota kirkko sille osotti enemmän traditsionein nojalla kuin itsetietoisesta harrastuksesta. Luonnollinen seuraus näistä oloista on se, ettei koko aikakauden taiteellisen toimen tuotteissa, joihin nyt on tutustuminen, vielä ilmaannu varsinaisesti edistyvää saatikka itsenäistä taidetta. Erotus entisestä näyttäytyy pääasiallisesti vaan siinä, että taide maallistumistaan maallistuu ja samalla myöskin ajan loppupuolella alkaa taiteilijoiden syntyperään nähden kansalaistua.
1. Rakennustaide.
Kaikesta päättäen oli rakennustoimi ensimäisellä vuosisadalla uskonpuhdistuksen jälkeen hyvin mitätön. Edellisenä aikakautena oli kirkkoja rakennettu niin paljon, ettei uusia suuresti tarvittu; paitse ehkä etäisillä vähän asutuilla seuduilla, jotka saivat tyytyä puukirkkoihin, Ei myöskään ole tietoa muista rakennuspuuhista kuin hallituksen määräämistä, jotka tarkoittivat linnavarustusten laajentamista ja vahvistamista. Semmoisissa tehtävissä, joihin yhä edelleen paraasta päästä ulkomaalaisia käytettiin, luonnollisesti ei ollut sanottavaa taiteellista puolta. Näytteeksi mainittakoon, että vuosisadan keskivaiheilla kuninkaalliset rakennusmestarit Hannu Mess ja Jean de Port johtivat rakennus- ja linnoitustöitä Viipurissa, Henrik von Köln rakensi tornin Hämeenlinnassa ja Sigfrid Muurimestari "paksun tornin" Savonlinnassa. Paitse rakennus- ja muurimestareita, jotka nimitykset tavallisesti vastaavat nykyajan arkkitehtejä, puhuvat asiakirjat erittäin "torninrakentajistakin". Semmoinen oli eräs Turun linnan töissä v:lta 1560 v:een 1586 käytetty Henrik Antinpoika.
Seuraavan vuosisadan keskeltä alkaen, jolloin Ruotsissa uhkeita aatelislinnoja ja taloja rakennettiin, ilmaantui meilläkin jonkunmoinen virkeys. Täälläkin kohosi herraskartanoita, arvattavasti entistä komeampia, mutta sittenkin varsin vaatimattomia verrattuina ruotsalaisiin. Suomen mahtavin ylimys vuosisadan keskivaiheilla Herman Klaunpoika Fleming on tässäkin kohden muitten edellä mainittava. Johtavana valtiomiehenä oleskeli hänkin enimmältään Tukholmassa, mutta siitä huolimatta hän antoi 1650-luvulla uudistaa ja kahdella kerroksella korottaa Louhisaaren (Willnäs'in) kartanon päärakennuksen. Punaisesta hiekkakivestä veistetty renässansin tyylinen porttaali koristaa rakennusta ulkopuolelta, ja sisällä on "kirkkosalin" katossa maalauksia, joiden joukossa muun muassa nähdään esitettynä meritappelu kuuluisan amiraalin Klaus Laurinpoika Flemingin muistoksi. Samaan aikaan rakennutti Fleming taikka oli osallisena kartanonsa lähellä sijaitsevan Askaisten v. 1653 valmistuneen kappelikirkon rakentamisessa. Kirkko on pieni, ykslaivainen, mutta miellyttävä kaikessa yksinkertaisuudessaan. Holvia kannattavain pilasterein etupuolelle on asetettu puolipylväs, ja poikkikaaret ovat lähes samaan muotoon profiloidut. Pyörökaariset akkuna-aukot laajenevat suuresti sisäänpäin päästäen siten runsaasti valoa kirkkoon. Tämä rakennus, joka ei näy sanottavia muutoksia kärsineen, on muotojen ja suhteiden puolesta varmaankin somin ensimäisen renässansin tyylinen kirkko maassamme. Muutoin tähän aikaan tuskin rakennettiinkaan kivikirkkoja, jotka arkkitehtuurinsa tähden ansaitsevat mainitsemista. Kumminkin on kirkoissamme enemmän renässansin jälkiä kuin luulisikaan. Katolisen ajan jälkeen oli näet sisustus uusien tarpeiden mukaan uudistettava, ja siinä, ennen kaikkea alttarin ja saarnastuolien rakentamisessa ja koristamisessa, noudatettiin ajan tyyliä.
Ison vihan jälkeen koko 18:tta vuosisataa pitkin rakennettiin paljo maalaiskirkkoja, mutta nekin enimmältään vaan puusta. Entiset puukirkot olivat kai pitkän sodan aikana tarpeellisen hoidon puutteessa ränstyneet tahi muuten joutuneet häviön alaiseksi, niin että uusien rakentaminen tuli tavallista pikemmin välttämättömäksi. Sen mukaan mitä tunnetaan ei näillä rakennuksilla ylipäätään ole huomattavaa taiteellista arvoa. Yksinkertaisemmat ovat suorakulmaisia huoneita, jotka muun muassa korkean ulkokaton puolesta näyttävät tavoittelevan vanhojen keskiaikaisten kirkkojen mallia; toiset ja suuremmat ovat jälleen ristinmuotoon suunniteltuja. Poikkeukset ovat harvinaisia niinkuin esim. Westanfjärdin kappelikirkko v:lta 1759, joka muodostaa soikean kahdeksankulmion. Skandinavilaisissa maissa kuuluu muutamissa paikoin löytyvän samanlaisia "laivanmuotoisia" puukirkkoja. Koska näiden kikkojen piirustukset tehtiin taikka ainakin hyväksyttiin Tukholmassa ja siellä vapauden aikakautena ja Kustaa III:n hallitessa verraten eteviä taiteilijoita oli toimimassa rakennustaiteenkin alalla, niin on kyllä mahdollista että maalaiskirkoissamme voisi olla yhtä ja toista arvokkaampaakin, etupäässä suhteiden kauneuteen nähden, mutta sen seikan arvostelemiseksi ovat tarpeelliset tutkimukset tekemättä. Itse rakennustyön suorittamiseksi kykenivät kai kotimaiset miehet. Kuitenkaan emme tiedä olivatko suomalaisia ne kaksi miestä, jotka 18:nnella vuosisadalla asiakirjoissa kunnioitetaan "arkkitehdin" arvonimellä, nimittäin Samuel Berner, joka v. 1744 teki suunnitelman tuomiokirkon tornihuipun kattamiseen ja Kristian Schröder, jonka piirustuksen mukaan Kemiön kellotapuli rakennettiin v. 1781.
Ihan viimeisiltä Ruotsin vallan ajoilta on kolme merkillisempää rakennusta mainittavana. Tärkein on Kustaa III:n v. 1785 perustamalle Waasan hovioikeudelle yli-intendentti C. F. Adelcrantz'in (v. 1776 vahvistettujen) piirustusten mukaan rakennettu kartano. Kakskerroksinen päärakennus on hienojen suhteittensa ja jalon yksinkertaisuutensa kautta kaunis näyte aikakauden arkkitehtuurista, ja sen tähden on kiittämällä muistoon pantava, että se kaupungin muuton jälkeen 1860-luvulla muutettiin Mustasaaren pitäjään kirkoksi ilman että rakennuksen ulkonäkö turmeltiin. Edelleen on huomattava Hämeenlinnan kaupungin v. 1798 valmistunut kivinen kirkko. Tämä rakennus, joka tänä vuonna on joutunut perinjuurisen uudistuksen ja muutoksen alaiseksi, on nähtävästi sommiteltu Rooman mainion Pantheonin mukaan (torni on rakennettu 1840-luvulla). Se on näet pohja-alaltaan ympyriäinen ja puolipallonmuotoisen kupoolin kattama. Kuudella pyörökaariakkunalla varustetut seinät ovat koristamattomat samoin kuin kupoolin holvikin; ainoastaan niiden rajalla on yksinkertainen hammaslista. Sisäänkäytävän edessä on jykevä porttiiki, doorilaisen antatemplin muotoa. Kaikessa yksinkertaisuudessaan on rakennus ainakin mitä ulkopuoleen tulee tyylikäs. Sisustus oli vähemmin onnistunut, mutta ansaitsee kumminkin mainitsemista, koska se luultavasti oli yksinäinen laatuaan kristillisissä kirkoissa. Alttari oli näet aivan keskellä rakennusta ja penkit amfiteatralisesti asetetut sen ympärille; saarnastuoli oli lähellä katon rajaa seinään kiinnitetty. Vihdoin on tässä mainittava Turun akatemian kartano, joka vasta syksyllä 1817 valmiina vihittiin, mutta jonka peruskiven kuningas Kustaa IV Adolf itse laski v. 1802. Päärakennus on kuivakiskoisesti suunniteltu. Ainoastaan juhlasali, jonka keskeltä tynnyriholvinmuotoista, stukkikoristeilla rikkaasti varustettua kattoa kummallakin sivulla neljä parittain asetettua granitipylvästä kannattaa, ansaitsee kiittämistä — aikoinaan kauniin suoja koko maassa. Sen sommittelu ja koristelu on arvokkain muistomerkki mainittuna perustusvuonna maahan tulleen, sodan jälkeen tänne jääneen ja v. 1810 Suomen ensimäiseksi rakennusten yli-intendentiksi nimitetyn arkkitehdin Charles Bassin (s. 1772, k. Turussa 1840) vaikutuksesta.
2. Kuvanveistotaide.
Uskonpuhdistus katkaisi kerrassaan polykroomisten puukuvain tuonnin, jota on kiittäminen siitä, että meillä keskiaikana levisi jonkunmoista käsitystä kuvanveistotaiteesta. Ettei tämä taide kumminkaan ollut alkanut täällä itää, todistanee se seikka, että tuskin koko Ruotsin vallan ajalta on tunnettu suomalaista kuvanveistäjää, jonka voisi asettaa paraimpain maalaajain rinnalle, vaan ovat nähtävästi kaikki merkillisemmät veistoteokset yhä edelleen ulkomaalaisten käsialaa.
Alusta näyttää veistokuvain tarvekin olleen varsin vähäinen. Tuotteliaisuuden merkkinä on vaan mainittava, että muutamat nimistä päättäen ulkomaalaiset puunleikkaajat Juhana herttuan hovissa tammesta ja lepästä valmistivat kuvia ja koristuksia sekä että 1500-luvulta tunnetaan yksi vainajien kuvilla varustettu hautakivi, nimittäin Kustaa Fincken (k. 1566) ja Märtta Illen Kemiön kirkossa. Sen sijaan olot muuttuivat 1600-luvulla, sillä aikakaudelle omituinen, renässansin yksilöisyyttä vapauttavasta virtauksesta johtuva into koettaa taiteen avulla ikuistaa oman itsensä ja perheensä muistoa, rupesi suuressa määrässä tätä tarkoitusta varten käyttämään kuvanveistotaidetta. Täten syntyi joukko hautamonumenttejä, jonka arvoisia ei maassamme ole ennen eikä myöhemmin toimitettu, ja niin useat 30-vuotisen sodan sankaritkin, joidenka urostyöt ja muu toimi olivat enimmältään tapahtuneet kaukana kotimaasta, kiveen veistettyinä omistivat mainehikkaat nimensä synnyinmaalleen. Näihin teoksiin käytetty aineskin, marmori ja hiekkakivi, estää niitä pitämästä Suomessa tehtyinä, huolimatta siitä, että useimpain tekijät ovat tuntemattomia.
Useimmat näistä muistomerkeistä tavataan Turun tuomiokirkossa. Kaikista kauniin ja ylipäätään hyvästi säilynyt on mainion sankarin Åke Tott'in (k. 1640) ja hänen ensimäisen puolisonsa Sigrid Bielken v. 1678 pystytetty monumentti. Siinä nähdään portiikinmuotoisesti kahden pylväsparin sivustamassa, mustasta marmorista rakennetussa komerossa molempain valkoisesta marmorista veistetyt pystykuvat. Edellinen seisoo jäykkänä sotapuvussa, kypäri maassa, kädet suorana sivuilla, jälkimäinen vienoluonteisena nuorikkona, pitkässä muotipuvussa, kädet yhdistettynä rinnan kohdalle. Nämä kuninkaan kuvanveistäjän Pietari Schultz'in tekemät kuvat ovat taiteellisesti arvokkaita ja verrattavat etevimpiin sentapaisiin teoksiin. Kristuksen pystykuva ja kaksi rukoilevaa enkeliä muistomerkin yläpuolella ovat sitä vastoin heikompia. Toiset tuomiokirkon hautakuvat ovat enimmältään kovin turmeltuneet tulipaloissa. Kuningatar Katarina Maununtytärtä (k. 1612) kuvaavasta hiekkakivirelievistä, joka muinoin on kattanut hänen hautaansa, on vaan yläpuoli jäljellä. Evert Hornin (k. 1615) ja hänen puolisonsa Margareeta Fincken sarkofaagin tapaisella alustalla lepäävät marmoriset korkokuvat ovat pahasti lohkeilleet. Samuel Cokburn'in (k. 1621) punaisesta hiekkakivestä veistetty, sotaisten eduskuvain ympäröimä, yksinään makaava kokonaiskuva on taasen aivan eheä, mutta taiteellisesti arvotonta tekoa. Toisia uhkeampi on urhoollisen Torsten Ståhlhandsken (k. 1644) ja Kristina Hornin pahoin särkynyt, alttaria muistuttava muistomerkki. Vainajien kokonaiskuvat lepäävät alustalla, josta kaksikerroksinen ylärakennus kohoaa seinää vasten. Rakennuksellinen osa on mustaa ja ruskeaa marmoria ja jo mainitut sekä muut, Kristusta ja erinäisiä hyveitä kuvaavat kokonaiskuvat valkoisesta marmorista. Turmeltuneenakin on monumentti mainittava huomattavimpana barokkotyylin näytteenä maassamme. Taiteellisesti arvokkaampi muinaisjäännös on kuitenkin mainitun suomalaisen ratsuväen päällikön, jalopeurain kantama ruumiinarkku, joka on rikkaasti ja somasti koristettu kulmiin asetetuilla sotilaan pystykuvilla, sotaisia eduskuvia esittävillä koruvyöhykkeillä, enkelinkuvilla, jalopeuran päillä, vaakunakilvillä ja kannen päälle asetetulla ristiinnaulitun kuvalla. Itse arkku on tinaa ja koristeet pronssia, ja kaikki kauttaaltaan hopioittu.
Myöskin maaseutukirkoissa tavataan tähän ryhmään kuuluvia muistomerkkejä. Ainoa tunnettu laatuaan lienee hiekkakivestä veistetty korkokuvallinen votiivitaulu, jonka Arvid Stålarm toimitti Tenholan kirkkoon v. 1603 kuolleen vaimonsa Elina Flemingin muistoksi. Siinä molemmat puolisot polvillaan rukoilevat Kristuksen ristin juurella, peremmällä on Jerusalemin kaupunki. Kuvat ja muutamat muutkin taulun osat ovat väritetyt. Suuremmoisin maaseutukirkkojen monumenteista on Henrik Flemingin (k. 1630) ja Hebla Bååtin harmaasta hiekkakivestä veistetty Mynämäellä. Neljä enkeliä toinen polvi maassa kannattaa katafalkin laattaa, jolla vainajien kokonaiskuvat lepäävät. Kummassakin päässä nousee jonkunmoinen renässansin tyyliin profiloittu päätykolmio, joihin on kiinnitetty neljä mitaljoninmuotoista korkokuvaa alabasterista ja joidenka sivuilla nähdään pieniä itkeviä geenioita. Katafalkin alaosassa on kaksi, myöskin kivestä veistettyä luurankoa arkussaan, joiden päällä rottia juoksee ja käärmeitä matelee.[16] Täydessä puvussaan esitettyjen vainajain kuvat ovat arvokkaat ja yleensä taiteellisesti suoritetut; alabasterimitaljonit, jotka kuvaavat Kristusta ristipuulla, ruumiin voitelua, ylösnousemista ja taivaaseen astuntaa, eivät ole huonoja, vaikka kyllä sovinnaisluonteisia, samoin kuin vielä suuremmassa määrässä monumentin arkkitehtuuripuoli enkeleineen. V. 1632 merkityn teoksen kirjoitukset ovat joko saksan- tai latinankielisiä ja viittaavat siis niinkuin tyylikin saksalaiseen syntyperään. Muut maaseuduilla löytyvät hiekkakiviset hautakuvat ovat tiettävästi vähempiarvoisia.
Puuleikkaustaitoa kysyttiin tällä vuosisadalla etenkin saarnastuolein koristamiseksi. Näiden sivuille oli näet tapana asettaa vapahtajan ja evankelistain kuvat, jota paitse ne runsaasti varustettiin ajan tyylin mukaisilla koristeilla ja lahjoittajain vaakunoilla. Saarnastuolejakin on muutamia ulkomaalta tuotu. Ehkä arvokkain on Askaisten kirkon, Herman Flemingin ja hänen vaimonsa Kristina Rosladinin 1600-luvun keskivaiheilla lahjoittama, kenties Parisissa tehty, tamminen saarnastuoli. Sivuilla on Kristus ja evankelistat relievintapaisissa kokonaiskuvissa esitettynä, kulmissa on rikaskoristeiset pilasterit ja apostolein rintakuvia karyatiidin muodossa. Katokseen on lahjoittajain sukukilvet kiinnitetty. Teos on täydellisesti kehittyneen tekniikan tuote, vaikk'ei kuvat kuitenkaan liene itsenäisen taiteilijan käsialaa. Toinen kauniimpia saarnastuolejamme on Henrik Corten v. 1655 Raahen kirkkoon lahjoittama, jonka on tehnyt kuvanleikkaaja Mikko Balt. Koristuksen yksinkertainen maltillisuus todistaa tekijän kauneudenaistia. Balt oli Ranskasta kutsuttu jotakin työtä varten tuomiokirkossa, ja hän asettui sittemmin Ouluun asumaan. Kotimaisia teoksia haittaa usein koristusten sälytys, samalla kuin kuvat osottavat enemmän käsityöläisen kuin taiteilijan tekoa. Muutoin ovat tekijät tavan mukaan tuntemattomia. — Asiakirjoissa mainitaan kumminkin useita kuvanleikkaajia. Semmoisia olivat Yrjö Kuvanleikkaaja (1643 Turussa, 1662 Tammisaaressa), Maunu Laurinpoika (1646-47 Paraisissa, 1652 Turussa), Taneli Sudrovius (1665), Mathias Remas (teki neljä kuvaa tuomiokirkkoon 1672-76, k. 1684), Jaakko Swartz (1684), Rosenstern (k. 1693) ja Juhana Nikkari (teki 1682 p. Henrikin kuvan). 1680-luvulla työskenteli Turussa Monsieur Juhana Ulrik Beurle, jota sanotaan kuvanveistäjäksi (statuarius). Hän oli kai tuomiokirkon parannustöitä varten kutsuttu ja sanotaan muun muassa 6000 talarin hinnasta tehneen uuden saarnastuolin ja 100 talarista ristiinnaulitun kuvan.
Paitse varsinaiseen kuvaleikkaukseen käyttivät luultavasti mainitut ja muut samanlaiset taiturit kykyänsä myöskin vaakunakilpien koristamiseen. Tällä ajalla oli näet aivan yleiseksi tavaksi tullut vainajien muistoksi kirkkoihin asettaa heidän uhkeamuotoisella lehtikoristuksella ympäröidyt sukukilpensä. Muutamissa kirkoissa on niitä vielä kymmenittäin tallella, häviäviä näytteitä aikoja sitten sammuneesta taideteollisuuden haarasta.
Ison vihan jälkeen ei ole puheena olevan taiteen alalta paljo sanottavaa. Eräs Kustaa Serlachius (k. 1738) sanotaan harjoittaneen puuleikkausta, ja kaksi hänen tekemäänsä enkelinkuvaa on Pernajan kirkossa. Vuosisadan keskivaiheilla ja loppupuolella mainitaan Turussa kolme kuvanleikkaajaa, mutta heidän toimestaan ei ole tietoa. Aivan erinäistä pienoisveistotaidetta edusti kapteeni Jaakko Juhana von Bilang (Suomessa s. 1739, k. 1803), joka oli saavuttanut harvinaisen taiturimaisuuden norsunluunleikkaajana. Nuorempana palveltuaan Ranskassa muutti hän v. 1770 luutnanttina Ruotsin sotaväkeen, josta erottuansa hän ajoittain näkyy Suomessa asuneen. Hän leikkasi kokonaisia maisemia rakennuksineen, ihmisineen, eläimineen norsunluuhun. ("Neljä vuodenaikaa ja kävely ihanan näköalan edessä", "Paimenen ja karjan lepo", "Muisto Hoglannin voitosta 17 p. heinäk. 1788" y.m.). Alkuteoksista ei ole tietoa, mutta taulujen muisto on ikuistettu vaskipiirrosten kautta. V. 1796 taiteilija näytteli norsunluutaulujansa Tukholmassa ja nimitettiin taideakatemian jäseneksi; vv. 1800 ja 1801 olivat ne näytteillä Turussa. Bilang, joka myöskin on esiintynyt valtiopäivämiehenä sekä valtiollisena ja tieteellisenä kirjailijana, kuoli Helsingissä.[17] Aivan Ruotsin vallan viime hetkellä tapaamme erään suomalaisen Eerik Cainberg'in pyrkimässä varsinaiseksi kuvanveistäjäksi, mutta hänen pääteoksensa tähden on hänestä puhuminen vasta seuraavassa luvussa.
3. Maalaustaide.
Se innostus ja taiteellinen toimi, joka katolisuuden viime aikoina oli niin viljalti koristanut kirkkojamme maalauksilla, oli siksi voimakasta laatua, ettei se voinut äkkiä sammua. Uskonpuhdistus vaikutti kyllä sen, ettei kehitystä parempaan tapahtunut — sitä varten olisikin mahtava uudistus ollut tarpeesen —, mutta toiselta puolen ei se kerrassaan traditsioneja katkaissut. Päin vastoin näyttäytyy koko tällä aikakaudella joku muistoperäinen taipumus keskiaikaiseen tapaan peittää kirkkojen seinät ja katot raamatunaiheisilla maalauksilla. Nämä taiteellisesti ala-arvoiset kyhäykset lienevät luultavimmin kotimaista käsialaa. Niissä näet ei enään niinkuin keskiaikaisissa kirkkomaalauksissa ilmaannu perittyä tahi suuriarvoisemman taiteen viljelyksen läheisyydessä saavutettua koulutaitoa, vaan ovat "mestarit" mitä naivisimmalla itseensäluottamuksella ryhtyneet tehtäviin, jotka olisivat olleet omiansa epäilyttämään varsinaista taiteilijaakin.
Merkillisimmät protestanttisen ajan kirkkomaalauksista ja ainoat 1500-luvulta tunnetut löydettiin kesällä 1884 Isossakyrössä monenkertaisen kalkituksen ja saviseoksen alta ja paljastettiin syksyllä s.v. Kirkon seinällä nähtäväin kirjoitusten mukaan maalattiin ne v. 1560 ja kätkettiin jälleen kalkkipeitteen alle v. 1666. Maalaukset kiertävät pitkin kaikkia seiniä kolmessa päällekkäin olevassa rivissä, joista ylimmäinen sisältää vanhan testamentin päätapaukset maailman luomisesta lakitaulujen antoon Sinain vuorella, keskimmäinen uuden testamentin historian Maarian ilmestyksestä Kristuksen taivaasen astumiseen ja alimmainen saarnatekstit uuden vuoden päivästä 13:een sunnuntaihin kolminaisuuden jälkeen, siis vuoden kahdeksan ensimäisen kuukauden ajalta: vihdoin oli viimeinen tuomio, josta ainoastaan alin osa on säilynyt, maalattu ylimmäiseksi itä- eli kuoriseinällä. Luultavasti olivat holvitkin maalatut, vaikka siitä on mahdoton tarkempaa lausua, syystä kun ne jo v. 1712 purettiin, ja sijaan tehtiin puinen katto. Aiheiden puolesta eroavat Isonkyrön maalaukset keskiaikaisista ensiksikin siinä, että pyhimykset ihmetarinoineen ovat väistyneet saarnatekstien tieltä, ja toiseksi siinä, että tuosta rikasmuotoisesta, ilomielisestä koristelusta, jolla entiset maalaajat täyttivät kaikki paljaat paikat, ei näy jälkiäkään; kuvaelmat ovat vaan kömpelösti maalatuilla pylväillä toisistaan eroitetut. Tekniikaan katsoen on eroitus vähempi. Nämätkin ovat maalatut al secco eivätkä ole juuri paljon muuta kuin värillä siveltyjä ääripiirustuksia. Henkilökuvien varjostus ja muotoilu on näet hyvin vaillinainen samoin kuin perspektiivin noudatus taustalla. Siinä että maalaukset tavoittelevat todellisuutta pyytäen olla täydellisiä kuvaesityksiä ilmaantuu kumminkin uudenaikainen realistinen harrastus. Mitä sommitteluihin tulee, on niiden ja erään v. 1483 Nürnbergissä painetun raamatun puupiirrosten välillä huomattu olevan melkoisesti yhtäläisyyttä. Huolimatta siitä on maalauksissa paljo itsenäisyyttäkin, ei ainoastaan kokoonpanoon, vaan myöskin ulkonaiseen asuun nähden. Kaupungit, yksityiset rakennukset ja puvut ovat maalaajan vuosisadan omia, jopa muistuttaa henkilöiden ulkonäkökin (esim. Pilatus ja korkean neuvoston jäsenet) Kustaa I:n aikalaisia. Tämä tuottaa esityksille omituisen sävyn, joka saapi anteeksi antamaan kömpelyyden ja luonnottomuuden henkilöiden asennossa, missä toiminta vaatii vilkkaampaa liikuntoa. Eräs historiallinen muistoonpano mainitsee Pohjanmaan provastin Jaakko Sigfridinpoika Geet'in yksinään omilla varoillaan kustantaneen "koko kirkon" maalaukset. Ja toden totta on tämä pappismies, jonka sanotaan olleen varakkaan, komean ja vieraanvaraisen "sekä kuningas Eerik XIV:n hyvässä suosiossa", ruhtinaallisella toimellaan ansainnut sijan Suomen sivistyshistoriassa. Itse maalaaja apumiehineen on sitä vastoin tuntematon, sillä hän näyttää, vaatimattomasti kyllä, unohtaneen kirjoittaa nimensä teostensa ohelle. Ainoat tunnetut. Suomessa työskentelevät taidemaalaajat tältä ajalta ovat Henrik ja Sigfrid maalarit, jotka molemmat suorittivat tilauksia Juhana herttuan hovissa.
Seuraavalta vuosisadalta tunnemme maalauksia Saloisten, Pyhämaan ja Tornion kaupungin puukirkoissa ja Tenholan kivikirkossa, joiden lisäksi vielä voi lukea Mouhijärven entisen puukirkon maalauksellisen koristuksen. Saloisten kirkko, lähellä Raahen kaupunkia, on rakennettu v. 1632 ja maalattu v. 1641. Maalaukset täyttävät kaikki seinät ja tynnyriholvin muotoisen laenkin. Seinillä nähdään jälleen miten kuten täydellinen sarja raamatunesityksiä paratiisista lähtien viimeiseen tuomioon asti ja sitä paitse evankelistat eduskuvineen ja neljät suuret profeetat kuorissa sekä keskellä kattoa pyhä kolminaisuus, lausenauhoilla varustettuja enkeleitä ympärillä. Sommitukset on rohkeasti ja arvelematta liimavärillä suorastaan puulle sivelty nähtävästi huonojen puupiirrosten mukaan, joita maalaajan kouluttamaton muoto- ja väriaisti tuskin on kyennyt jäljittelemään saatikka parantamaan. Kumminkin polveutuvat nämä kyhäykset selvemmin kuin Isonkyrön kuvat keskiaikaisista kirkkomaalauksista. Täällä nimittäin ilmaantuu jälleen kuvaesitysten ohella tuo juur'ikään kaivattu koristelu, jonka pääaiheina ovat lehtiä, kukkia ja hedelmiä kantavat kasviköynnökset, ja tästä maalausten verrattain paraimmasta osasta näkee, että mestari on ainakin koristemaalarin opissa ollut. Kuvien yleisessä järjestelyssäkin on yhtäläisyyttä esim. Lohjan ja Hattulan maalausten kanssa, ja vihdoin tapaa niiden seasta yksityisiä, puhtaasti keskiaikaisia, jopa katolilaisiakin esityksiä. Kolminaisuus on kuvattuna samaan tapaan kuin Lohjalla, ja Maarian ilmestys raakamaisen aistillisesti, lapsi näkyvänä avatussa kohdussa; mutta tätä kummempaa on, että madonna lapsi sylissä ja p. Dorotea ovat, niinkuin katolilaisessa kirkossa ainakin, kuvatut hyvin näkyvälle paikalle. Pyhämaan pikkuinen ja mitätön, tämän vuosisadan alusta käyttämättä ollut kirkko olisi aikoja sitten revitty alas, ellei sillä "uhrikirkkona" olisi suuri maine. Se maalattiin v. 1667. Katossa on enkeleitä kukin lehtiseppeleen sisällä, seinillä raamatunlauseita ynnä kuvaesityksiä, muun muassa p. Yrjänän taistelu lohikäärmeen kanssa, prinsessa polvillaan vähän matkan päässä — ihmetarinan aihe, jota puunleikkaajat keskiaikana usein käsittelivät kirkkojamme varten. Maalaukset, joiden puhtaasti koristeellinen puoli tuskin on parempi, ovat taiteellisesti kokonaan arvottomia. Ihan samaan luokkaan kuuluivat Mouhijärven v. 1654 rakennetun ja 1870-luvulla puretun kirkon maalaukset. Sitä vastoin on Tornion kirkon koristus ehkä vähän arvokkaampi. Katto on jaettu neljään suureen kassettiin, joista kaksi itäisintä on kirkkoherra Gabriel Tuderuksen ja hänen vaimonsa kustannuksella v. 1688 maalattu. Kuorin kohdalla nähdään kahteen piiriin järjestettyinä, paitse evankelistain ynnä muiden pyhäin henkilöiden kuvia, seitsemän kuvaelmaa Jesuksen lapsuuden historiasta, Nikodemus Jesuksen luona, joka istuu palava kynttilä pöydällä y.m. Toisessa kassetissa ei ole muuta kuin enkeleitä lausenauhoineen tammenlehtiseppelten sisällä. Vuosisadan loppupuoliskolle kuuluviksi saattaa niinikään määrätä ne yksinkertaiset al-secco maalaukset, jotka, koristavat Tenholan kirkon pilareita. Paitse kasviaiheisia koristeita nähdään täällä evankelistat, kaksi kirkkoisää, p. Ambrosius ja p. Hieronymus, ja p. Franciscus sekä Maarian ilmestys, Johannes Kastajan mestaus, Lazarus rikkaan miehen ovella ja Kristus kärsimysvälikappaleiden ympäröimänä. Ei mikään kirjoitus ilmoita maalaajan nimeä, mutta mahdollisesti on se säilynyt Perttilän kirkossa. Siellä näet eräs Pietari Langit on lehterin rintamukselle maalannut apostolein kuvat tavalla, joka värityksen ja koristeiden puolesta selvästi muistuttaa Tenholan maalauksia. Epäilemättä oli kirkkojen maalaaminen tällä vuosisadalla aivan yleistä, sillä ainoastaan siten voi ymmärtää, että niin vähäpätöisiä kirkkoja kuin Pyhämaan ja Mouhijärven täten koristettiin. Ettei useampia esimerkkiä voida mainita tulee kai siitä yksinkertaisesta syystä, että "isoa vihaa" vanhempia puukirkkoja on hyvin vähän säilynyt.
Puheena olleen kirkkomaalauksen rinnalla harjoitettiin muutakin maalausta, jopa semmoistakin, joka paremmin tyydytti taiteellisia vaatimuksia. Kirkoissamme tavataan niin paljo taulumaalauksia 1600-luvulta, että täytyy olettaa tuotantoa aika vilkkaaksi. Nämä maalaukset ovat joko alttaritauluja, jotka esittävät milloin mitäkin pyhää kohtausta, taikka n.s. votiivi- eli lupaustauluja. Edelliset ovat säännöllisesti arvottomia, jälkimäiset sen sijaan suurempaa huomiota ansaitsevia. Votiivitaulut ovat tavan mukaan maalatut jonkun perheen muistoksi, ja sommitus on useimmiten seuraava. Etualan keskellä nähdään Kristus ristipuulla ja sen juurella yhdessä rivissä perheen jäsenet polvillaan rukoilevana kädet ristissä, miehenpuolet toisella ja vaimonpuolet toisella puolen ristiä. Niiden ohella, jotka ennen taulun tilausta olivat kuolleet, on pieni ristinmerkki. Maiseman peräalalle on maalattu Jerusalem, joka joskus on niin esitetty, että se muistuttaa sitä suomalaista paikkakuntaa, johon taulu oli ai'ottu. Perheen jäsenet esiintyvät aikakauden puvussa näköisekseen kuvattuina, niinkuin enemmiten helposti huomaa kaikille yhteisestä perhetyypistä. Muotokuvat ovat muutoin yleisesti taulujen paras puoli, ristiinnaulittu ja maisema kaupunkineen ovat sitä vastoin huonommin maalatut. Koska tämänlaisia tauluja mielellään kustannettiin, tuli muotokuvaajan taito tärkeäksi ja sen tähden kai tapaakin 1600-luvun asiakirjoissa niin monen "muotokuvaajan" (konterfejare) nimen. Vaikka ani harvoin on mahdollista varmuudella yhdistää maalaajat ja huomattavimmat teokset toisiinsa, luettelomme kuitenkin seuraavassa samanaikuiset taiteilijat ja maalaukset rinnakkain.
Vanhin tunnettu votiivitaulumme on v:lta 1572 ja kertoo surullisen tapauksen Rauman kaupungin historiasta. Mainittuna vuonna raivosi kaupungissa ruttotauti, johon muiden muassa pormestarin vaimo Margareeta kuoli. Taudin pelvosta olivat asukkaat paenneet kaupungista, niin että ainoastaan vainajan omat pojat, vanha anoppimuori ja kirkkoherra rouvineen saattoivat häntä hautaan. Taulussa, jonka etualalla yksinäinen rukoileva mies nähdään Neitsyt Maarian ja Johanneksen kanssa ristin alla, onkin kuvattuna, miten ruumissaatto tulee ulos meren rannalla sijaitsevan kaupungin portista. Härkäpari, muorin ohjaamana, vetää ruumisvaunuja, yksi poika käy edellä, neljä poikaa ja kirkkoherra rouvineen jäljessä. Ei taideteoksena vaan aikuisimpana suomalaisena laatukuva-maalauksena ansaitsee taulu huomiota.
Varhaisin samantapainen taulu 1600-luvulta on Sääksmäen kirkosta tullut Hist. museoon. Muotokuvat ovat luonteeltaan todellisia, piirustukseltaan oivia, väritys punavoittoista. Kangas on pinnistetty puitteihin, jotka ovat koristetut kahdella miehen- ja kahdella enkelinpäällä. Taulun takapuolella on puukolla leikattu, saksankielinen kirjoitus: "1619. Hardevicus Henrici Speitz on nimeni, syntynyt Liuttulassa Hämeessä". Vaikka tosin ei tiedetä suomalaisen lainkääntäjän Hartikka Speitz'in harjoittaneen maalaustaidetta, voi tuskin olla olettamatta häntä taulun tekijäksi, sillä miksi olisi hän, joka kuoli kolmatta kymmentä vuotta myöhemmin, muutoin piirtänyt nimensä tauluun? Jos niin on, oli hän arvattavasti tieteellisillä opintomatkoillaan Saksassa saanut hyvän opetuksen taiteessaan. V:na 1633 tavataan Turussa ensikerran varsinainen taidemaalaaja, muotokuvaaja Jokkim Lang, ja hän eli siellä ainakin v:een 1669 saakka. Hän näkyy suorittaneen sekä taiteellisia että halvempiakin tilauksia. Muun muassa hän maalasi professorien muotokuvia (1659 ja 1660). Sundin kirkossa hän (1662) uudestaan maalasi suuren keskiaikaisen alttarikaapin ja liitti siihen huononlaisen ehtoolliskuvan, jonka mukaan ei kumminkaan saa arvostella hänen kykyänsä, sillä se on merkitsemättä. Hänen ajoiltaan on votiivitauluja mainittava Mynämäeltä, Raumalta (kaksi) ja Maskusta. Mynämäellä löytyvä on pahasti pidelty, mutta alkuaan komeimpia noita siellä täällä tavattavia isoja epitafioita, jotka käsittävät koko joukon maalauksia ja veistokuvia yhdistettyinä pylväillä ja pienoilla eri aloihin jaettuun, uhkeaan taulurakennukseen, ja jotka muodoltaan tavoittelevat keskiajan pyhimyskaappein mukaan syntyneitä renässansialttareita. Kahdesta vaakunasta päättäen on se toimitettu Henrik Flemingin ja hänen puolisonsa Hebla Bååt'in muistoksi, ja on se siis 1630-luvulta niinkuin ylempänä mainittu samojen henkilöiden hiekkakivinen monumentti. Kehyksissä on kymmenkunta puusta leikattua kuvaa, ylinnä Kristus, sivuilla evankelistat, Mooses, Aaron ja allegorisia naishenkilöltä, sekä sisempänä yhtä monta erikokoista taulua, joista puolet on käytetty kirjoituksiin puolet maalauksiin. Suurin viimemainittuja on tavallinen votiivitaulu, jossa nähdään ritari rauta-asussa, kypäri maassa, rukoilevan perheensä kanssa; toiset esittävät kuolleiden ylösnousemista, pyhää ehtoollista y.m. Rauman kirkon votiivitauluista on toinen maalattu v. 1640 kirkkoherra Gregorius Clemensin ja hänen lukuisan perheensä (2 vaimoa, 9 poikaa ja 7 tytärtä) muistoksi, ja toinen Henrik Sonck'in kustantama v:lta 1653. Jälkimäinen on moniosainen samoin kuin Mynämäen taulukin, vaikka se on sitä yksinkertaisempi. Muotokuvat ovat molemmissa jotenkin hyvästi maalatut, ja varsinkin Clemensin perheen jäsenissä on yhteinen tyyppi tuntuva. Näitä tärkeämpi on kumminkin Maskun votiivitaulu tahi oikeimmin kaappi, joka säilyttää raamatun suomentajan, Maskun kirkkoherran Henrik Hoffmanin ja hänen vaimonsa Hebla Gallen muotokuvat, edellinen merkitty vuosiluvulla 1652, jälkimäinen luvulla 1640. Kaappi on yhdellä pylväsparilla, enkelinpäillä ja muilla ornamenteilla barokkotyyliin koristettu. Muotokuvat ovat ovelle maalatut, rouvan ulko- ja miehen sisäpuolelle, jonka jälkimäisen väritys sen tähden onkin pysynyt kirkkaana. Molempain taiteellisuutta voitaneen paraiten arvostella tähän liitetyistä kuvista. — Ilman kilpailijoita ei Jokkim Lang suinkaan ollut. Noin v:n 1660-vaiheilla eli Turussa kaksi muutakin muotokuvaajaa, nimittäin Yrjö Kühn, jonka teoksista ei kuitenkaan mitään tiedetä, ja Langin oppilas Abraham Eerikinpoika Myyrä (k. 1684). Tämä jälkimäinen maalasi (1670 ja 1673) Korpoon kirkolle useita nykyään hävinneitä tauluja (p. ehtoollisen, Kristuksen kirkastuksen, Aatamin ja Eevan syntiinlankeemuksen y.m.) ja koristi (1672) Sundin kirkossa muun muassa lehterin rintamukset maalauksilla. Välttävät kuvat ovat vielä nähtävänä ja esittävät paitse vapahtajaa, evankelistoja y.m. myöskin p. Henrikkiä, piispansauva kädessä. Jos pastori Henrik Maununpoika Kiellinuksen, v. 1671 kirkkoon tullut, iso, puulle maalattu votiivitaulukin on Myyrän tekemä, niin oli hän maan paraimpia silloisia muotokuvaajia. — Vähän myöhemmin saapui Turkuun kaksi luultavasti saksalaista muotokuvaajaa, nimittäin Didrik Möllerius (Mulleruum. Mählruum, Molrum), joka työskenteli sekä tuomiokirkossa että linnassa (1685-89) ja Antero Ulich, joka tavataan siellä v:een 1697 saakka. Möllerius on v. 1691 merkinnyt erään kirkkoherra Martti Speitziuksen ja hänen vaimonsa Elsa Rothenian tilaaman votiivitaulun Raahen kirkossa. Iso taulu on jaettu kolmeen osaan, siten että Lutheruksen kokonaiskuva täyttää sen vasemman puolen, ja oikealla puolella on ylempänä tavallinen votiivimaalaus, perhe ristipuun juurella, sekä alempana esitys, jossa nähdään (arvattavasti pastorin) vihreäpeitteisellä pöydällä pergamenttinidoksia, mustetolppo ja tuntilasi. Maalaus on osittain hyvänlainen, vaikkei juuri tositaiteilijankaan käsialaa. Ulich taasen maalasi Gezelius nuor:n muotokuvan ja suuren Kristusta Getsemanessa esittävän taulun Gezeliuksen hautakuoria varten ja lahjoitti tuomiokirkolle Kristuksen kirkastusta kuvaavan maalauksen. Vihdoin on tämän vuosisadan turkulaisista maalaajista mainittava Jokkim Kröger (k. 1697), joka on taitavasti muotokuvannut Tenholan kirkkoherran Jonas Petrejuksen alttarin edessä polvillaan rukoilevana erään votiivikaapin ovelle, jonka tämä on toimittanut edeltäjänsä Petrus Ingemaruksen kunniaksi. Tilaajan tekemä Ingemarusta ylistävä runoelma kaapin sisällä on merkitty v. 1684.
Kirkkojemme tilikirjojen nojalla voisi näiltä ajoilta mainita useita muitakin maalaajia, joidenka taito riitti ainakin maaseutulaisten tarpeita tyydyttämään, mutta koska on mahdoton lähemmin arvostella heidän kykyään, olisi nimien luetteleminen turhaa vaivaa. Sijaa on tässä kertomuksessa kuitenkin suotava Isonkyrön kirkkoherralle Isak Brennerille (s. 1603, k. 1670) ja hänen kuuluisalle pojalleen Elias Brennerille (s. 1647. k. 1717), vaikka jälkimäinen onkin milt'ei koko elämänsä ajan työskennellyt Ruotsissa. Isä oli pienenä poikana ollut kaksi vuotta Juhana Messeniuksen oppilaana Kajaanin linnassa, ja mahdollisesti oli siellä hänessä herännyt taipumus taiteelliseen toimeen ja muinaistutkimukseen, jonka taipumuksen hänen poikansa sai kotoa perinnöksi. Ylistaron kirkossa on hänen muotokuvansa, jonka hän itse on maalannut v. 1661. Meidän aikana tapahtuneen uudistuksen jälkeen ei sitä enään voi tarkoin arvostella, mutta kuitenkin on se merkillinen todistus kaikkina aikoina harvinaisesta seikasta, että nimittäin maalaispappi muiden toimiensa rinnalla käyttelee sivellintä. Elias näyttää jo varhain oppineen piirustamaan, sillä oltuaan muutamia vuosia Upsalan yliopistossa, pääsi hän yhdenkolmatta vuoden vanhana muinaistieteellisen toimiston palvelukseen. Tämän viraston puolesta matkusti hän vv. 1669-70 Ruotsissa ja piirusti hautapatsaita, vaakunoita y.m. historiallisia muistomerkkejä ja muinaisjäännöksiä kirkoissa ja linnoissa sekä seuraavina vuosina 1671-72 samaa tarkoitusta varten, mutta mahdollisesti omalla kustannuksellaan, Länsi- ja Etelä-Suomessa Viipuriin saakka ja sieltä palaten Hämeen halki. Tyytymättömänä palkkaansa erosi hän sen jälkeen piirustajavirastaan ja rupesi miniatyyrimaalaajaksi. Tässä taiteenhaarassa hän edistyi niin, että hän v. 1677 nimitettiin hovin miniatyyrimaalaajaksi, johon virkaan sitä ennen aina oli kutsuttu ulkomaalaisia taiteilijoita. Miniatyyrimaalausta käytettiin tähän aikaan paraasta päästä muotokuviin, ja koska tapana oli lähettää kuninkaallisten muotokuvia lahjaksi ulkomaan ruhtinoille, levisi Brennerin maine laajalle. Jopa koetti Ludvig XIV houkutella pohjoismaista taiteilijaa palvelukseensa — tosiasia, joka yksin riittää todistamaan hänen mestariuttaan. Nuo pienet muotokuvat ovatkin erinomaisen hienosti ja somasti maalatut ja huolimatta mitättömästä koosta on taiteilija osannut niihin luoda suurta elävyyttä ja selvää luonteenilmettä. Että Brenner maalasi suurempiakin muotokuvia osottaa eräs votiivitaulu, jonka hän lahjoitti Waasan kirkkoon v. 1693, samana vuonna kun hän nimitettiin muinaistieteellisen toimiston asessoriksi. Itse taulu on hävinnyt, mutta taiteilija on ikuistanut sen muiston omatekemällä vaskipiirroksella. Tämän mukaan oli keskellä, puusta leikatun, soikean tammenlehtiseppeleen sisällä, maanpallolla ja ristillä varustetun Kristuksen maalattu rintakuva ja sen ympärillä tuollainen, niinikään puusta leikattu, uhkea lehtikehys, joka tavallisesti koristaa tämänaikaisia kirkkoihin asetettuja vaakunakilpiä. Lehtikehykseen oli sovitettu viisi muotokuvaa sekä ylinnä Jumalan heprealainen nimimerkki ja roviosta nouseva feenikslintu:[18] alinna oli tulisoihtuja ja muita eduskuvia sekä latinankielinen kirjoitus. Muotokuvat esittävät paitse taiteilijaa ja hänen toista vaimoaan, runoilijana tunnettua Sofia Brenneriä (s. Weber), hänen isäänsä, isoisäänsä Henrikkiä ja tämän isää Marttia. Molemmat viimeiset olivat Waasan ja Mustasaaren kirkkoherroja ja Upsalan kokouksen päätöksen allekirjoittajia, joten taulun asettaminen heidän entiseen kirkkoonsa virkisti tuon tapahtuman satavuotista muistoa. Tämä vaskipiirros, jonka pienet mitaljonikuvat kooltaan ja piirustukseltaan ovat miniatyyrimaalausten veroisia, on toisen taidehaaran tuotteita, jossa Brenner myöskin oli mestarin kannalle kohonnut. Tätä taitoansa on hän käyttänyt useaan tarkoitukseen. Jätettyään muinaisjäännösten piirustamisen, rajoitti hän muinaistieteelliset harrastuksensa rahatieteesen, keräsi suuren kokoelman rahoja ja julkaisi v. 1686 kirjan Thesaurus Nummorum Sveo-Gothicorum, jossa enin osa Ruotsin valtakunnan rahoja vanhimmista ajoista saakka ovat vaski- ja osaksi puupiirroksissa kuvattuna. Tämän tarpeellisella tekstillä varustetun teoksen kautta tuli Brenner ruotsalaisen rahatieteen perustajaksi. Loppuijällään hän yhä työskenteli kirjansa täydentämiseksi, mutta uusi painos ilmaantui vasta v. 1731 hänen kuolemansa jälkeen. Edelleen oli hän osallisena E. Dahlbergin suuren kuvateoksen, "Svecia Antiqva et Hodierna", toimittamisessa, ja Dahlbergin kuoltua hän kuninkaan käskystä johti töitä valmistukseen saakka v. 1716. Komeassa, valtakunnan kaupunkeja, linnoja ja aateliskartanoja kuvaavassa kirjassa on Suomelle omistettu ainoastaan 13 lehteä, joista 9 nähtävästi on Brennerin käsialaa. Paitse Wiipuria ja Hämeenlinnaa kuvaavat ne Suomen suuriruhtinaanmaan ja kuuden maakunnan vaakunaa, niin että kukin vaakuna on asetettu vapaasti sommitellun maiseman yläpuolelle. Maisemat esittävät milloin asuttua milloin metsäistä seutua ja ihmisiä maan elinkeinoja edustavissa töissä ja toimissa. Paitse näihin ja muihinkin samankaltaisiin tehtäviin on Brenner käyttänyt vaskipiirrosta useihin muotokuviin, jotka eivät ainoastaan todista hänen etevyyttään tässä tekniikassa, vaan myöskin osottavat, että hän ylipäätään muotokuvaajana on saavuttanut korkeimman taiteellisuutensa. Esimerkkinä mainittakoon ystävän kädellä ("amica manu pinxit et sculpsit") tehty Urbanus Hjaernen (v. 1712) sekä Haqvinus Spegelin (v. 1715) kuvat. Ahkeralla ja tunnokkaalla taiteilijalla oli menestyksen ohella paljo vastuksia kestettävänä, ja suurin osa hänen teoksiansa on joko julkaisematta tahi muiden toimittamiin liitettynä. Sitä enemmän raskautti häntä se toivottomuus, jonka Kaarle XII:n aika oli omiansa isänmaan ystävissä, ja hän kuoli Tukholmassa ennenkuin rauha oli maahan palannut. Elias Brenner on ensimäisenä kunniakkaasti osottanut, että meilläkin voi tositaiteilijoita syntyä, vaikka hänen aikanaan ja kauan jälestäpäinkin opetus oli ainoastaan maamme rajojen ulkopuolella saatavana, jossa myöskin yksistään voi hänenmoiselle miehelle olla tarpeellista toiminta-alaa.
Brennerin kanssa olemme saapuneet Ruotsin vallan viimeiseen satalukuun, jonka onnettomalta ensimäiseltä neljännekseltä ei ole pyytäminen paljo lisää kertomukseemme. Sen jälkeen rupeaa kuitenkin taiteellinenkin tuotanto virkoamaan, ja siveltimen käyttäjäin luku kasvaa entistä suuremmaksi, vaikka varsinaisia taiteilijoita on yhtä vähän mainittavana kuin ennen. Muutoin voidaan yhä edelleen jakaa maalaajat kahteen ryhmään. On näet tälläkin sataluvulla olemassa mieltymys kirkkojen koristamiseen seinä- ja kattomaalauksilla, vaikka harvoin keskiaikaiseen tapaan tarkoittamalla täydellisyyttä raamatun historian esittämisessä. Vanhemman koristelun sijaan on samalla astunut uusi, joka halusta käyttää pilvissä väikkyviä enkeleitä tahi oikeimmin siivekkäitä enkelinpäitä katon koristamiseksi. Näihin kirkkomaalaajiin liittyvät ne, jotka yksinkertaisemman maalaustyön rinnalla osaavat evankelistain, apostolein ja profeetain kuvilla koristaa lehterien rintamuksia ja saarnastuolia. Viime mainitut maalaavat alttaritaulujakin, mutta paremmat semmoiset ovat "muotokuvaajain" tekemiä. Muotokuvausta harjoittavia maalaajia ilmaantuu nytkin useita, mutta heiltä ei enään suuresti kysytä kirkkoihin asetettavia teoksia; votiivitaulut ovat tulleet vanhanaikuisiksi.
Etelä-Suomesta ei ole tarkkaa tietoa yhdestäkään varsinaisesta kirkkomaalaajasta, vaikka onkin olemassa näytteitä heidän toimestaan. Maskun vanhan kivikirkon holvit ovat esim. varmaan tällä vuosisadalla koristetut enkelein ja serafein kuvilla. Keltakutrisina ne liitelevät harmailla, punaisilla, keltaisilla, sinisillä siivillään voimatta herättää taiteentuntijan mielenkiintoa. Koko koristelu on ykstoikkoista luonteeltaan. Samanarvoisia olivat maalaukset Asikkalan ristinmuotoisessa puukirkossa, joka oli perustettu v. 1608 ja purettiin pari vuotta sitten. Katossa oli kauttaaltaan siivekkäitä enkelinpäitä. Seinillä nähtiin sekä vanhan että uuden testamentin kuvaelmia ja eritoten sarja esityksiä Ilmestyskirjasta. Taitamaton maalaaja oli ottanut sommitukset vanhoista raamatunpiirroksista. Myöskin Wirtain kirkossa oli 1880-luvun alkuun saakka seinämaalauksia, joissa oli käsitelty Ilmestyskirjan aiheita. Maalausten ohella kuuluu eräs Thomas Kiempe tekijänä kirjoittaneen nimensä v. 1796.
Jos käännämme huomiomme maalaajiin, jotka ryhtymättä seinämaalaukseen kumminkin käyttivät taitoansa kirkkojen koristamiseen, niin on niistä ensimäinen tunnettu ison vihan jälkeinen Klaus Lang, joka v. 1730 naineena miehenä muutti Helsingistä Turkuun. Lempäälän kirkkoon tilattiin häneltä v. 1757 p. ehtoollisen kuva 60 talarista, jota paitse hän suoritti maalaustöitä Saltvikin ja Lumparlandin kirkoissa (1760) sekä Wiipurissa ja Käkisalmessa. Varsin ahkera oli Jonas Bergman Turusta. Hyvin monessa Länsi-Suomen kirkossa on hän maalannut kuvia lehterien rintamuksille (Föglöö 1759, Alastaro, Paimio, Rymättylä 1766), saarnastuoleihin (Teijo y.m.) sekä myöskin suorittanut alttari- ja muiden taulujen tilauksia (pyhän ehtoollisen kuvia Paimiossa ja Teijossa 1755, Nummella 1759; Jesuksen syntyminen Maskussa, Kristuksen taivaasen astuminen Maskussa ja Öfverbyy'ssä, Kristus ristipuulla samassa kirkossa). Hänen taitonsa oli hyvin vähäinen, mutta yksityisillä henkilökuvilla on joskus luonteenilmeistä omituisuutta. Toinen samallainen, ehkä naivisempi maalarimestari oli G. Lukander (Locander), joka esim. on maalannut lehterikuvat Paraisissa ja Notöö'ssä sekä Jesuksen syntymää ja ristiinnaulittua kuvaavat alttaritaulut Notöössä ja Piikkiössä (1776). Neljäntenä mainittakoon eräs Alm Waasasta, joka on maalannut apostolein kokonaiskuvia lehterin rintamukselle Isonkyrön vanhassa kirkossa (1774-1775).
Hartaimmat ja taidokkaimmatkin kirkkomaalaajat lähtivät tähän aikaan Oulusta, joka kumma kyllä esiintyy jonakin taiteellisten harrastusten keskustana. On arveltu tuon harrastuksen perustajan olleen v. 1611 Turussa kuolleen Olavi Maalarin pojan, Juhana Pictoriuksen, joka kuoli Kemin kirkkoherrana (1640). Naimisen kautta liittyi tähän sukuun muotokuvaaja Lauri Gallenius, jonka sanotaan maalanneen Mäntyharjun (v. 1700) ja Luodon kirkot ja ikänsä loppupuolen (v:sta 1742) asui Pietarsaaressa maalaten tauluja yhteiselle kansalle. Oululainen, vaikk'ei kirkkomaalaaja, oli niinikään postimestarin poika Isak Wacklin (s. 1720, k. 1758), joka muutti Tukholmaan ja jolta Ruotsissa ja Suomessakin tunnetaan hänen viimeisinä vuosinaan maalattuja muotokuvia. Taideyhdistyksen kokoelmassa on niitä kolme, kaikki v:lta 1755. Ne ovat luonteeltaan todellisia ja ilmaisevat etenkin järjestelyssä ja vaatteuksen maalaamisessa koulutettua väriaistia ja ajalle omituista siroutta. Seuraavat "Oulun koulun" maalaajat ovat jälleen kirkkomaalaajain ryhmää. Niin Eerik Weslzynthius (s. 1743 — k. 1787), jonka samanniminen isäkin oli ollut maalaaja ja joka vuosina 1780-82 seinä- ja taulumaalauksilla varusti Oulaisten kirkon. Niin myös Emanuel Granberg, syntynyt Vihannissa 1750-luvulla. Hän on tiettävästi maalannut Muhoksen (1773-74), Oulunsalon, Vihannin (ilmaiseksi v. 1787) ja Sotkamon kirkoissa, jossa viimemainitussa hän muistoperäisen kertomuksen mukaan kuoli keskellä työtä. Enimmät hänen maalauksistaan lienevät jo hävinneet; Muhoksen sakaristossa nähdään kumminkin vielä kahdeksan esitystä uudesta testamentista. Miellyttävin sommitus on Jesus Betaniassa, Maaria istuen hänen jalkojensa juurella ja Martha toimien takan edessä. Piirustus on epätarkka, kasvot jotenkin ilmeettömät, keltainen, sininen ja punainen milt'ei ainoat värit. Näitä etevämpi ja kuuluisampi oli Mikael Toppelius (1724-1821), tullinhoitajan poika Oulusta. Hänen taipumuksensa taiteesen ei ollut suvulle vierasta; isällä oli näet luonnolliset lahjat soitantoon, jota paitse hän oli sukulaissuhteissa ennen mainitun kirkkomaalaajan Galleniuksen kanssa. Jo nuorukaisijällään oli Toppelius osallisena Iisalmen kirkon maalaamisessa; sittemmin toimitettiin hän Tukholmaan, missä nautti v. 1735 perustetun piirustaja-akatemian professorin, koristelumaalaajan Juhana Pasch'in opetusta ollen tämän apumiehenä kuninkaallisen linnakappelin koristamisessa (1751-1753). Rakkaus kuuluu saaneen Toppeliuksen jättämään enemmät opinnot siksensä ja asettumaan maalaajana syntymäkaupunkiinsa. Huolimatta vaillinaisista perustuksistaan harjoitti hän sitten koko pitkän ikänsä taidemaalausta elättäen perhettään koristamalla Pohjanmaan ja osaksi Savonkin kirkkoja seinä-, katto- ja taulumaalauksilla. Omien muistoonpanojensa mukaan on hän siten jättänyt käsialansa näytteitä yli neljäänkymmeneen kirkkoon, mutta arvattavasti on melkoinen määrä jo joutunut häviönalaiseksi, semminkin kun hänen (niinkuin edellistenkin) käyttämä tekniikkansa, liimavärimaalaus ei synnyttänyt mitään kestävätä. Seuraavat tiedot Haukiputaan ristimuotoon rakennetun kirkon maalauksista riittäkööt Toppeliuksen mahdottoman laajan toimen arvostelemiseksi. Ne ovat vv:lta 1774-79 ja siis maalaajan keski-ijältä, jolloin hänen kykynsä ja tuottelijaintonsa tietysti olivat korkeimmillaan, sekä paitse muutamia yksityisiä kuvaelmia, jotka joko uusia akkunoita avatessa taikka muutoin (niinkuin osaksi viimeisen tuomion kuvaus) ovat tahallisesti hävitetyt, jotenkin hyvästi säilyneet. Sommitusten luku on suuri, mutta keskiaikaista tai muuta järjestelyä on tuskin huomattavissa. Kuorin puolella nähdään: Kristuksen vaellus Golgatalle, melkein alastomat ryövärit edellä, alasotto ristipuulta, pyhäin naisten vaellus haudalle ja sotamiesten pakeneminen, kylvömies, pyhä ehtoollinen, apostolit Pietari ja Paavali sekä David kuningas harppuineen lukkaripenkin kohdalla; eteläpuolella ainoastaan vanhan testamentin aiheita: Mooses palavan pensaan edessä, Israelin lapset Sinain juurella, Mooses vastaanottaa lakitaulut, vaskikäärme, Simson surmaa jalopeuran ja Esau myypi esikois-oikeutensa; länsipuolella: Eevan luominen, syntiinlankeemus (paratiisissa iso elefantti), paratiisista karkoitus, Abrahamin uhri, Elia profeetta y.m.; ja vihdoin pohjoispuolella: Kain ja Abel, Jesuksen syntyminen, esiintuominen templissä, Getsemanessa, Juudaan petos, ruoskiminen, Kristus ristipuulla ja viimeinen tuomio. Katossa on vaan merkki A ja O; rokokootyylisen saarnastuolin sivuille on evankelistat maalattu harmaalla harmajalle. Kuvaelmain kokoonpanossa huomaa tarkastaja alkuperäisyyden leiman ja somia yksityiskohtia; maalaajalla näet ei ollut tapana orjallisesti noudattaa entisiä raamatunkuvia. Ryövärien astuminen Golgata-saaton etunenässä ei ole tavallista; laatukuvan tapaisesti on kuvattu, miten Jakob seisoen kamiinin edessä, jossa kattila on tulella, ojentaa liemivadin veljellensä; voimakas liikunto vallitsee kuvassa, jossa nähdään Simson taistelun kiivaimmassa ponnistuksessa molemmat kädet kiinni pedon leukaluissa ja jalka pystyyn nousseen jalopeuran vatsaa vasten — siinä on yhtä haavaa satunnaisuuden ja todenmukaisuuden sävyä. Piirustus on enemmiten taiturimaisen hätäistä ja löyhäkkää ja samoin värityskin, jossa ei puna ole niin vallitseva kuin on sanottu. Ehkä paraiten maalatut ovat evankelistain kuvat saarnastuolin sivuilla. Niissä on rokokoomaneeri näkyvin, ja rokokootyylin edustajana kirkkomaalauksessamme lieneekin Toppelius pidettävä, vaikkei hänen hurskautensa suvainnut tämän keveän taidesuunnan liehakoitsevaa aistillisuutta. Niinkuin ylempänä mainittiin on viimeisen tuomion kuvaus Haukiputaan kirkossa osaksi hävitetty ja syyksi sanotaan, että moni vaimo oli pyörtynyt nähdessään palavan helvetin kauhuja, miten pääpirun viinalasia kallistellessa, pienemmät perkeleet ja käärmeet piinasivat syntisiä ihmisparkoja. Muutoin kerrotaan saman sommituksen yläpuolesta, että pikku enkelit nauraen katselivat taivaasta tuota sekamelskaa alhaalla, samalla kuin toiset hyppivät polskaa. Lisäksi kuuluu myöskin tässä kirkossa kolminaisuus olleen kuvattuna niin, että isä ja poika istuivat saman hevosen seljässä pyhän hengen väikkyessä pilvissä.[19] Näistä huumorillisen mielikuvituksen oikuista, jotka eivät näy laadultaan olleen ainoat mestarin luomissa, ei enään liene jälkeäkään nähtävänä, mutta huolimatta niistä oli Mikael Toppeliuksessa sommituskyvyn puolesta tositaiteilijan tahi runoilijan luontoa. Sen tähden hän ei myöskään toimeensa väsynyt; vielä 80-vuotiaana maalasi hän kirkkoja. Hänen taulumaalauksistaan — enimmäkseen olivat ne alttaritauluja ja muotokuvia — joiden lukua niinikään kehutaan suureksi, ei ole lähempiä tietoja. Melkoinen osa hukkui Oulun palossa v. 1822.
Toisen ryhmän maalaajat, joilta ei tunneta muuta kuin varsinaisia taulumaalauksia, ovat jälleen Etelä-Suomesta etsittävät. Ison vihan ajoilla eli Turussa Corelius niminen maalaaja, joka v. 1707 maalasi Kaarle XII:nen muotokuvan ja kaksi ristiinnaulitun kuvaa Sääksmäen kirkkoon. Vuosisadan alkupuolella tavataan toisena maalaustaiteen viljelijänä eräs nainen nimeltä Margareeta Capsius. Hän oli naimisissa provasti Jaakko Gavelinin kanssa, joka Ison vihan aikana oli Waasassa, mutta myöhemmin toimi Turussa. Tämä maalaajatar, jota myöskin miehen nimen mukaan on nimitetty Gavelia'ksi, on Pietarsaaren kirkkoon maalannut hyväksi kiitetyn pyhää ehtoollista esittävän alttaritaulun,[20] ja v. 1751 lahjoitti hän Koivulahden kirkkoon arvattavasti aikoja ennen maalaamansa piispa Witten (k. 1728) muotokuvan. — Vuodelta 1739 on Säkylän kirkossa omituinen votiivitaulu, jossa nähdään ehtoollis-esityksen rinnalla kirkkoherra H. Laihianderin ja kappalaisen S. Fonseliuksen rintakuvat. Entisten votiivitaulujen hurskasta mielialaa kysytään turhaan näiltä suruttomilta, hymyileviltä pappismiehiltä, jotka ovat hienosti ja somasti maalatut niinkuin henkevä Jesuskin opetuslapsineen pääkuvassa. Arvokas taulu on merkitsemättä, ja koska on vaikea sen tekijäksi arvata yhtäkään tunnettua kotimaista maalaajaa, on syytä yhtyä olettamukseen, että Dankwart Pasch, joka myöskin v. 1739 on Tukholmassa merkinnyt naapurikirkossa Eurassa olevan viimeisen tuomion kuvauksen, on tämänkin luoja. Yhtäläisyys värityksessä puolustaa arvelua. Toinen myös tuntemattoman, mutta taitavan maalaajan tekemä votiivitaulu löytyy Kokemäen kirkossa. Siinä kuvataan pitäjään entinen kirkkoherra Niilo Tolpo polvillaan ristiinnaulitun edessä pitäen käsissään kalkkia, johon veri juoksee haavasta Kristuksen kyljessä. Ohimennen mainittakoon tässä arvossa pidetty muotokuvaaja Juhana Ståhlbom, joka oli Uusmaalla syntynyt v. 1712, mutta oltuansa Lorents Pasch vanh:n oppilaana (1733) jäi Ruotsiin ja kuoli Itägöötinmaalla v. 1777. Siellä löytyy paljo hänen maalaamiansa muotokuvia (esim. Vibyholmassa kuusi); mutta Suomessa tiettävästi ei ainoatakaan.
Vuosisadan keskivaiheilta alkaen mainitaan piirustuksen opettajia Turun yliopistossa, joten siis tälle laitokselle tulee sekin kunnia, että se ensiksi maassamme on tarjonnut julkista opetusta taiteenkin alalla. Niitä oli Juhana Yrjö Geitel (s. 1683, k. 1771), joka näyttää astuneen virkaansa 80 vuoden vanhana. Hänen sanotaan veljensä kanssa muuttaneen Braunschweigista Suomeen. Hänen vanhin tunnettu taulunsa on v:lta 1755, eräs ristiinnaulitun kuva Paimiossa. Muutoin on hän maalannut samanaiheisia alttaritauluja myöskin Nousiaisten (1756) ja Lempäälän kirkkoihin; edelliseen oli ehtoolliskuva liitetty alttarikoristuksen alaosaksi. Näistä päättäen oli Geitel vähän kykenevä tämmöisiin suurempiin tehtäviin. Hakkarin kartanossa Lempäälässä kuuluu löytyvän hänen tekemiänsä seinämaalauksia, ja Turun piispankartanossa on kolme allegorista maalausta: Usko, Toivo (merk. 1760) ja Rakkaus. Nämä viime mainitut ovat maneerinvoittoisia, rokokootyylin omaisia kyhäyksiä, ilman todellista tunnetta. Paraiten näyttää Geitel onnistuneen muotokuvaajana sen mukaan kuin useat meidän aikoihin säilyneet teokset osottavat. Tosin eivät nekään kankeanlaisen piirustuksensa ja lihaosissa liian kalpean värityksen tähden ole miellyttäviä, mutta niissä huomaa kumminkin kunnollista koulutaitoa ja huolellista suorittelua muun muassa vaatteuksen puolesta. Paraimpia lienee erään nuoren ajanmukaisessa muotipuvussa esitetyn vallasnaisen kuva, joka on maalattu Turussa v. 1769, kun maalaaja oli 86 vuotta vanha.[21] Toinen aikakauden suosituimpia muotokuvaajia oli Niilo Schillmarck (s. 1745, k. 1804). Hänen syntymäpaikkansa on tuntematon, mutta hänen tiedetään opetelleen P. Fjellströmin luona Tukholmassa ja asuneen Loviisassa, missä kuolikin. Forsby'n kartanossa Pernajan pitäjäässä on useita Schillmarckin tekemiä maisemamaalauksia, näköaloja samalta paikalta, ja niinikään taideyhdistyksen kokoelmassa pari, "Heinolan residensiä" ja "Heinolan virtaa" kuvaavaa, vihriänkalpeaa maisemataulua; muutoin tunnetaan häneltä ylipäätään vaan muotokuvia. Niistä mainittakoon kaksi, nimittäin Runebergin laulamain v. 1808 sankarina kaatuneiden veljesten Ramsayn vanhempien, Majuri vapaaherra O. W. Ramsayn ja hänen rouvansa S. L. Ramsayn kuvat v:lta 1782. Näiltä muotokuvilta tuskin puuttuu yhdennäköisyyttä, mutta vapauden puute piirustuksessa ja hermottomuus värityksessä eivät salli myöntää niille mitään suurempaa taiteellista arvoa.