XV.
Viidestoista näytäntökausi, 1886-87.
Kesäkuun alussa seurue jakaantui kahteen osastoon, joista toisen — rva Aspegren, neidit Aalberg, Asp, ja Svan sekä herrat Ahlberg, Sala, Weckman ja Falck — piti tehdä laajanlainen kiertomatka ja näytellä etupäässä rantakaupungeissa, ja toisen, johonka muun muassa kaikki laulukyvyt kuuluivat, antaa näytäntöjä Tampereella. Bergbom matkusti edellisen osaston mukana, jota vastoin Lindfors oli jälkimäisen päämiehenä. Leino oli saanut vapautta opintomatkaa varten, jolla hän oli viipyvä (etupäässä Wienissä) vuoden loppuun.
Kiertomatkalaisten ohjelmisto käsitti seuraavat näytelmät: Lea, Noora, Thora, Ensi lempi, Amalia ystävämme, Tätä nykyä sekä näytöksiä ja kohtauksia Hamletista ja Daniel Hjortista. Ensimäinen näytäntö annettiin Hämeenlinnassa (6/6) ja seuraavat: Tampereella kaksi, Turussa kaksi, Porissa kolme ja Oulussa viisi (yksi näyttelijäin hyväksi). Menestys oli paras kahdessa viimeisessä kaupungissa. Porissa Noora tuotti täyden huoneen (711 mk) ja Oulussa, jossa teatteri oli ennen käynyt ainoastaan yhden kerran (1875), näyteltiin joka ilta täydelle huoneelle (neljä kertaa tulo oli 709 ja 721 markan välillä!). Kiertomatkan lopputulos olikin sangen tyydyttävä. Vaikka menot (matkakustannukset 1,175 ja palkat 2,954, joista Ida Aalbergille 1,000 mk) nousivat 6,102:81 markkaan, ei vajaus tehnyt enempää kuin 17:81.
Huonompi onni oli toisella osastolla. Kymmenestä näytännöstä tulot olivat niin vähäiset, että tappio nousi 878:95 markkaan. Kumpikin osasto antoi viimeisen näytäntönsä teatterin nimessä 21/6, jonka jälkeen hajaannuttiin kesälomalle.
Tänä kesänä Bergbom-sisarukset kylpivät Lappeenrannassa. Emilie lähti sinne kesäkuun viime päivänä ja Kaarlo tuli vähän myöhemmin kiertomatkaltaan. Ida Aalbergille, joka oli matkustanut Loviisaan käyttääkseen sikäläistä kylpylaitosta, Bergbom kirjoitti (12/7) —
— "Matkamme oli minusta hyvin hupaisa, seura miellyttävä ja työmme onnistunut. Kiitoksia taiteestanne ja ihmeteltävästä kestävyydestänne. Arvelen Teidän hyvin tarvitsevan rauhaa ja hiljaisuutta kaikkien ponnistusten perästä." —
Kiertomatkan lopulla Ida Aalberg todella oli näyttänyt rasittuneelta, eikä ihmekään, sillä kevätpuolella Kööpenhaminassa hän oli ollut pari kuukautta sairaana. Muutoin hän oli jälleen lupautunut vierailemaan Dagmarteatterissa, ja Bergbom kysyi sentähden kirjeessään, milloin ja missä hän voisi näyttelijätärtä tavata, ennen kun tämä lähti ulkomaalle. Tapasivatko he toisiansa, sitä emme tiedä, mutta kumminkin taiteilijatar lupasi palata tammikuulla.
Lappeenrannassa Bergbom sai pitkän, 6/7 päivätyn kirjeen Minna Canthilta, joka ei ollut mieluisimpia, sillä siinä vallitsi sama hermostunut mieliala kuin hänen viimeisessä tunteenpurkauksessaan Emilielle. Minna sanoo luopuvansa näytelmäin kirjoittamisesta. "Minulta on kaikki voima, kaikki rohkeus mennyt, eikä semmoisella mielialalla enää draamoja kirjoiteta." Novellia hän toki kirjoitti, mutta sitäkin vastahakoisesti ["Hanna" oli tekeillä]. "Särkymys suomalaisessa puolueessa" vaivasi häntä, ja hän moitti ankarasti Uutta Suometarta, jossa oli sanottu, että puolue on valtiollinen puolue suomenkielen oikeuksiinsa saamiseksi, joten muka sille siis ei kuulu sorrettujen (niiden muassa naisen) vapauttaminen. "Ja kun me poloiset tahtoisimme myöskin panna sanan joukkoon, niin huudetaan: ei se meihin kuulu, yhdistykää ruotsinmielisiin!" Hän manaa "Snellmanin henkeä rusikoitsemaan tämän ajan fennomaaneja". — Tämä on ilmeisesti jälkikaikua polemiikista,[77] johon Minna Canth oli joutunut U. S:n kanssa. Nti Aspille hän oli keväällä kirjoittanut, että hänellä on näytelmä tekeillä,[78] ja nyt hän aikoo luopua koko siitä puolesta kirjailijatointaan! Tuollainen vaihtelevaisuus ja ärtymys ei ole outo herkkätuntoisissa runoilijaluonteissa, ja itse he siitä enimmin kärsivät.
* * * * *
Epäilemättä oli Bergbomia rantakaupungeissa lämpimästi kehotettu pian tulemaan takaisin, sillä teatteri kävi näytäntökauden kuluessa uudestaan sekä Länsi-Suomessa että Pohjanmaalla. — Syyskauden toimi alkoi Porissa 29/8 ja annettiin siellä kaikkiaan 20 näytäntöä; viimeinen oli 3/10. Menestys oli kuitenkin huonompi kuin mitä kesäkuun tulojen mukaan oli odotettu, mutta syy oli luultavasti suureksi osaksi ohjelmiston. Kun näet Ida Aalberg ja Leino olivat ulkomailla ja rva Rautiokin sairaana Helsingissä, täytyi parhaimman osan näytelmiä levätä. Otamme Kaarlon kirjeistä joitakuita piirteitä.
Olga Finne esiintyi Boriskana Kylänheittiössä ja hän oli "todella hyvä — tosin väsyttävä ylikuohuvan tunteen kautta, mutta rikas vivahduksista, joista monet olivat hämmästyttävän oikeita ja hienoja; muutamat purkaukset olivat niin viehättäviä, että ainoastaan Ida Aalberg ja rva Aspegren ovat ne voittaneet". — Työmiehen vaimo otettiin suosiollisesti vastaan, vaikka tyytymättömiäkin oli. Satakunta nuhteli ankarasti tekijää. — Hamlet sai miltei täyden huoneen. "Kunnia Porille, että Hamlet erikoisesti veti yleisöä. Sitä paitse se todistaa, että suuri ohjelmisto kumminkin on meidän varmin mainettimme, huolimatta kaikista laulukappaleista. Ahlberg oli Hamletina omakseen ottanut erinäisiä teknillisiä temppuja, mutta vakaumuksesta köyhä oli esitys nyt niinkuin ennen. Nti Borgin Ofelia oli Idan jäljennös, vähän raskas ja väkinäinen, mutta harjotelmana siinä oli muutamia hyviä kohtia. Lindfors oli onnistunut haudankaivajana, ja nti Svanilla oli teatterikuningattarena joitakuita pateettisia koronpanoja, jotka lupaavat hyvää." — Perjantaina 10/9 seurue teki höyrylaivalla koko päivän huvimatkan Kokemäen joella. "Ilma ja tunnelma olivat mitä parhaimpia." — Uutta kappaletta ei annettu, mutta uudistettuna Regina von Emmeritz meni lopulla kaksi kertaa täysille huoneille. "Se oli jotakin Porille. Jos meillä olisi ollut pari semmoista näytelmää lisäksi, olisi Porissaolo ollut hyvä; nyt se ei ole hyvä eikä huono. Kun sanon että tyytyväisyys oli yleinen, niin se tarkottaa kokonaisuutta; yksityisiä kohtaan tehtiin muistutuksia. Saavuttamatta läheskään Raata Ahlberg toki hänen jälkeensä on paras Kustaa Adolf, parempi kuin Leino. Naamioitus sangen hyvä ja lausunta 'ponteva', mutta kylläkin meluava." Kaarola Avellan Reginana teki parastaan ja oli paikottain onnistunut. Sala oli Hieronymuksena hyvä, mutta entistä yksipuolisempi. "On kuin hän tahtoisi väkisin luoda kaikki traagilliset roolit saman mallin mukaan ja hylkää sentähden kaikki oikaisevat viittaukset." — Jollei aineellinen tulos olekaan loistava [vajaus teki 1,089 mk], niin on taiteellinen ollut jotenkin tyydyttävä. Ainoastaan Viimeinen ponnistus on tehnyt "fiaskon". Ihmeellistä kyllä! sillä ensinhän se miellytti ja Viipurissa se herätti oikein innostusta, mutta nyt valitetaan, että se on niin "ikävä". Ei ainoallekaan laululle taputettu käsiä.
Porista muutettiin Turkuun, jossa annettiin näytäntöjä 10/10-15/11. Ei täälläolokaan voinut tulla erittäin menestykselliseksi, kun ohjelmisto oli niin rajotettu ja sitä paitse Engelbrektin ruotsalainen, suuria draamoja (m.m. Faustia) esittävä seurue oli juuri ennen tyydyttänyt turkulaisten teatterintarpeet. Lopputulos oli lähes yhtä suuri tappio kuin Porissa, nimittäin 1,007:34 mk. Ainoa ohjelmistolle uusi kappale oli Hilda Aspin suomentama O. Blumenthalin 4-näytöksinen huvinäytelmä Iso kello (Die grosse Glocke) 12/11, jonka esittämisestä saamme puhua alempana. Uudistettuna annettiin Aksel ja Valpuri. — Matkalla Helsinkiin näyteltiin Hämeenlinnassa 16/11 Roinilan talossa.
Jos menestys maaseutukaupungeissa olisi ollut vähänkään suotuisampi, olisi teatterin varsinkin nyt ollut parempi viipyä kauemmin matkallaan, sillä Helsingissä oli vanha koti suljettu. Arkadian korjaustyöt olivat parhaillaan käymässä, eikä muuta neuvoa ollut kuin pari kuukautta näytellä Aleksanterinteatterissa. Siellä käyminen oli kuitenkin yleisölle niin outoa, että salonki ei mitenkään tahtonut täyttyä. Kun Saituri ja Laululintunen — ensimäinen näytäntö 19/11 — oli annettu kaksi kertaa puolille huoneille, meni Iso kello kolme kertaa vielä huonommille. Sen jälkeen Emilie 29/11 kirjoittaa nti Elfvingille:
— "Täällä on Isoa kelloa pidetty kovin ikävänä ja meitä on moitittu sen ottamisesta. Se annettiin varhemmin Ruotsalaisessa teatterissa yhtä vähällä menestyksellä. Alku on meillä siis huono. Keskiviikkona ja perjantaina Ida Basilier esiintyy meillä ja silloin toivon saavamme täyden huoneen. Sitte Leino tulee kotiin ja hän vaikuttaa kohottavasti ohjelmistoon. — Emme ollenkaan viihdy Aleksanterinteatterissa. Siellä on kyllä siroa ja hienoa, mutta minä en voi kotiutua siellä. Venäläiset kirjoitukset, venäläiset vahtimestarit y.m. vaikuttaa kai osaltaan siihen. Ilmassa tuntuu että yleisöllämme on samat vierastavat tunteet, se ei tule halusta sinne, huolimatta eleganssista. Kunpa pian pääsisimme takaisin vanhaan Arkadiaamme."
Iso kello oli otettu näyteltäväksi sentähden, että se niin suurella melulla oli kiertänyt Saksan näyttämöt, mutta kun se oli taiteellisesti keskinkertainen ja kuvasi meille verraten vieraita oloja, joissa taiteilijamenestys riippuu reklaamikellosta, ei se herättänyt vastakaikua täällä. Esitystä arvosteltiin melko hyväksi. Lindfors oli vanha maalari, joka kiittää "ison kellon" merkitystä, Pesonen ja rva Aspegren herrasväki Gundermann, nti Avellan vilkas paronitar j.n.e. — Onneksi oli Ida Basilier-Magelsen tänä syksynä käynnillä Suomessa ja annettuaan sarjan konsertteja hän otti ystävällisesi avustaakseen teatteria esiintymällä (1/12-15/12) viisi kertaa. Näinä iltoina annettiin Jeannetten häät (Vallenius — Jean), Noita-ampujan toinen näytös ja kohtauksia Sevillan parranajajasta — ja ymmärrettävästi huone oli täysi, kun yleisön unohtumaton suosikki lauloi, ja suosionosotukset entiseen tapaan sydämellisiä. — Samoina iltoina taikka välissä esitettiin m.m. Leonarda, Parisin veitikka ja Yhteiskunnan tuet. Kahdessa viimemainitussa astui Leino ensi kerran näyttämölle palattuaan ulkomaalta ja näytteli "vielä hienommasti ja miellyttävämmästi kuin ennen" (W. Söderhjelm Valvojassa). — Loppuunmyydylle huoneelle esitettiin 18/12 vanha Preciosakin, mutta silloin olikin juhlanäytäntö säveltäjän Carl Maria von Weberin syntymän 100-vuotismuistoksi. Nimiroolissa esiintyi tällä kertaa Lilli Kurikka. Preciosa annettiin sitten useammin joulunaikana ja vielä uutena vuonnakin 6/1, jolloin viimeisen kerran näyteltiin Aleksanterinteatterissa.
Juuri mainittu arvostelija päättää lyhyen arvostelunsa syksyn näytännöistä kahdella huudahduksella: "Teatterikoulu! — ilman sitä ei päästä mihinkään. Ja ensiksikin Ida Aalberg kotiin!" — Oli ensi kerran kuin nuoremman polven edustaja melkein käskyn muodossa kohdisti Suomalaiseen teatteriin semmoisia vaatimuksia, jotka myöhemmin kävivät niin tavallisiksi, — vaatimuksia, jotka olivat teoreettisesti varsin oikeutettuja, mutta joiden toteuttamisen hankaluutta ja mahdottomuutta ulkopuolella olevat eivät kyenneet arvostelemaan. Jollei teatterin horjuva taloudellinen asema olisikaan tehnyt teatterikoulun perustamista arveluttavaksi, niin mistä olisi opettajat otettu? Ainoat suomenkieliset näyttämötaiteen tuntijat maassamme olivat etsittävät Suomalaisen teatterin omien jäsenten joukosta, ja ne — etupäässä nti Avellan — olivat jo aikoja sitten antaneet ja antoivat yhä edelleen kaikessa hiljaisuudessa opetusta vastatulleille. Ettei tämä opetus ollut niin monipuolista ja järjestelmällistä kuin ulkomaalaisten teatterikoulujen tarjoama, on itsestään ymmärrettävää, mutta sen avulla oli seurue kuitenkin saanut uusia nuoria jäseniä vanhempien sijaan, jotka syystä tai toisesta olivat eronneet. Semmoiseen opetukseen täytyi varojen riittää, mutta kyllä muutoin vastaiseksi oli pakko ponnistaa eteenpäin — ilman "teatterikoulua" varsinaisessa merkityksessä. — Mitä taasen Ida Aalbergin kotia saamiseen tulee, niin ei se lainkaan ollut johtajan vallassa. Sen todistaa yltäkyllin Bergbom-sisarusten kirjeenvaihto. Kun Bergbom keväällä oli sanomista nähnyt näyttelijättären aikovan syksylläkin vierailla Dagmarteatterissa, hän lämpimästi kehotti häntä pysymään kotimaassa. Ei ainakaan rahan tähden pitäisi hänen jäädä Tanskaan, sillä siinä kohden tultaisiin kyllä tyydyttämään hänen vaatimuksiaan. — Nti Aalbergin vastaus ei ole säilynyt, mutta ilmankin tiedämme, ettei raha häntä houkutellut. Ei, kyllä häntä vietteli synnynnäisen taiteilijaneron halu päästä laajemmille vesille. Ainoastaan oikea käsitys kansallisen taiteen arvosta ja merkityksestä, verrattuna siihen hetkelliseen loistoon mikä vieraassa kansassa on saavutettavissa, olisi voinut vaikuttaa toiseen suuntaan, mutta onkohan meidän hajanainen kansamme omansa juurruttamaan semmoista käsitystä tyttäriinsä? Vasta pitkän ajan päästä ja paljon koettuansa taiteilijattaren silmät ovat auenneet.
Jo keväällä Ida Aalberg oli Dagmarteatterissa näytellyt yhden roolin (Isossa kellossa) tanskankielellä, ja kun hän itse koko seuraavaksi näytäntökaudeksi sitoutui esiintymään samassa teatterissa, tapahtui se siinä tarkotuksessa, että hän koettaisi täysin oppia tanskaa, tehdä se toiseksi taiteilijakielekseen. Sentähden hän jo heinäkuun lopulla palasi Kööpenhaminaan ja syyskuulla hän tanskankielellä näytteli nimiroolin Sardoun Odette-draamassa. Eräs lehti kirjoitti sen johdosta: "Kööpenhamina iloitsee hänen omistamisestaan, Suomi saa ylpeillä että se voi lainata semmoisia aarteita." Mutta siitä huolimatta tämäkin vuosi tuotti taiteilijattarelle pettymyksen. Ei suinkaan sentähden, että hän teki yhden kuukauden vierailumatkan kotimaahan, vaan senvuoksi että muuan koristuskappale menestyi niin hyvin, että sitä näyteltiin puoli vuotta yhtä mittaa, ja Dagmarteatterin johtaja siitä syystä laiminlöi velvollisuutensa korkeampaa taidetta kohtaan. Niin on selitettävissä, että Ida Aalberg paitse jo mainitussa roolissa koko näytäntökautena esiintyi vain kahdessa toisessa (Margitina Ibsenin "Gildet paa Solhaugissa" ja Violana Alfh. Agrellin "Pelastetussa"), joista ei kumpanenkaan näy olleen hänelle otollinen.
Ensimäinen määräaika, joksi Arkadian luultiin valmistuvan, oli 1/12, mutta jo marraskuun alussa huomattiin, että työ vaati ainakin yhden kuukauden lisää. Tämän johdosta Bergbom kirjoitti Ida Aalbergille (Turusta 9/11) ja kysyi, voisiko hän tulla vihkimisjuhlaan?
— "Olisi varmaan onneksi uudelle teatterille", hän jatkaa, "jos voisitte olla kummina ristiäisissä. Semmoisessa juhlassa olisi ilomme vain puolinainen, jos Ida Aalbergia olisi kaipaaminen."
"Mutta millä alotetaan. Tietysti jollain kotimaisella näytelmällä. Jos Teidän osanottonne on varma, on Regina epäilemättä sopivin. Vaan mitä itse arvelette? Pääasia on että näyttelette jotakin mahtiroolianne."
"Arkadiassa ahkeroidaan ja puuhataan nyt viimeisiin voimiin asti. Korjaukset ovat jo tehdyt: uusi sisäänkäytävä, joka poistaa ilmavedon teatterista, uusi lattia, joka poistaa kylmän, uusi seinä Kampin puolella, joka vaikuttaa samaan päin, eri sisäänkäytävä ravintolaan, joka estää [tupakan] savun tunkemasta salonkiin, uusi kaasulaitos, joka tekee teatterin valoisammaksi, sitä paitse uusia pukukammioita, uusia koristuksia y.m.[79] Maalaukset ovat vielä vain alulla. Salonki maalataan siniseen ja valkoiseen."
"Mutta seinät ovat vain seiniä, jos elähdyttävä taiteen henki puuttuu. Ja sen Te tuotte sillä taikavoimalla, jonka Jumala on antanut Teille kunniaksi ja meille iloksi."
"Uskallanko luottaa lupaukseenne, että jäisitte tänne kahdeksi täydeksi kuukaudeksi eikä vain kuudeksi viikoksi. Oi, jos voisitte jäädä koko kevääksi — en tiedä mitä tekisin saadakseni mahdottomuuden mahdolliseksi!" —
Tähän kirjeeseen Bergbom ei saanut vastausta, sillä 2/12 hän kirjoitti toisen, josta otamme seuraavat rivit:
— "Leino tuli toissa päivänä tuoden mukanaan surusanoman ettette vielä voinut määrätä, milloin saavutte tänne. Se oli hyvin masentava uutinen. Teitä on odotettu kuin auringon nousua. Olen ikävimmässä tuskassa, kuinka järjestän ohjelmiston. Lisäksi dekoratsionimaalarit, jotka vaativat määräystä, mitkä kulissit ovat ensiksi maalattavat, se kun riippuu repertoarin järjestämisestä.[80] Noin 7 tai 8 p. tammik. on uuden Arkadian vihkimisjuhla. Jos voisitte siihen aikaan saapua, niin… no, mitä minä siitä kirjoitan, olenhan jo kaksi kertaa sanonut, kuinka tervetullut olisitte. Mutta jos ainakin tulisitte tammikuun loppupuolella tai helmikuun alussa. Sähköttäkää, voitteko tulla silloin? Jos kuitenkin tulonne aikaa on yhä edelleen mahdoton määrätä, niin kirjoittakaa ainakin milloin luulette pääsevänne tänne. Olisihan hyvä tietää se edes sinnepäin!" —
Ida Aalberg tuli vihdoin, niinkuin kohta saamme nähdä, tammikuun lopulla.
Koska Arkadiateatteri nyt kun tätä kirjoitamme jo on ijäksi hävinnyt, lienee tarpeetonta seikkaperäisesti täydentää sitä lyhyttä esitystä korjauksista, joka luetaan Bergbomin kirjeessä Ida Aalbergille. Sanottakoon vain että uudistus oli niin perinpohjainen, että niinkuin U. S:ssa sanotaan "vanhasta, rappeutuneesta talosta ei enään ollut muuta kuin kuori jälellä". Sen ohella on mainittava, että kattoa koristettaessa oli ajateltu teatterin kansallista ja taiteellista päämäärää. Se tuli näkyviin niistä runoilijain nimistä, jotka siellä nähtiin. Ylinnä, keskellä kattoa oli sinisellä pohjalla piirissä hopeoituin kirjaimin kotimaiset nimet: Runeberg, Topelius, Cygnaeus, Wecksell, Aleksis Kivi, Minna Canth, sekä ulompana isommassa piirissä nimet: Ibsen, Plautus, Björnson, Sofokles, Goethe, Corneille, Lessing, Racine, Molière, Shakespeare, Victor Hugo, Aristophanes, Schiller, Calderon, Holberg, Aeschylos.
Mitä kustannuksiin tulee, tekivät ne kaikkiaan 37,995:65 markkaa. Syyskuun alussa oli tiedossa ainoastaan noin 18,000 markkaa, ja Emilie Bergbom, joka hoiti korjaustöitä varten kokoontuvia rahoja, oli tietysti hyvin levoton siitä kuinka tästäkin yrityksestä suoriuduttaisiin. Kaikki selvisi kuitenkin sangen hyvin. Vapaaehtoiset antimet nousivat näet vähitellen syksyn kuluessa 29,627:15 markkaan ja tarkotusta varten toimeenpannut arpajaiset Helsingissä tuottivat 6,751:79 markkaa. Loppumäärän, noin puolitoista tuhatta markkaa, suoritti talon osakeyhtiö. Suurenmoisten korjaustöitten piirustukset olivat arkkitehti Seb. Gripenbergin tekemät, rakennustöitten johtaja oli rakennusmestari K. G. Sivenius sekä valvoja teatterin johtokunnan puolesta kamreeri (nyk. valtioneuvos) A. V. Helander. Maalaus- ja koristustyöt suoritti koristusmaalari K. K. Hellsten. Uusien näyttämökoristusten maalaamiseen ottivat myöskin osaa Otto Vallenius, nti Ellen Borenius sekä Alarik Böök, joista varsinkin kaksi edellistä usein muutoinkin sentapaisissa töissä avustivat teatteria. — Kuultiin kyllä valituksia siitä, että kymmeniä tuhansia oli pantu vanhan teatterin korjaamiseen, mutta toiselta puolen oli myönnettävä, että tällä hetkellä ei ollut muuta keinoa päästä eteenpäin. Tämän tähden ei lopulta muuta voitu kuin olla kiitollisia niille henkilöille, jotka tarmokkaasti ja väsymättömästi toimien olivat saaneet aikaan, että Arkadia oli tullut semmoiseen kuntoon, että näyttelijät ja yleisö entistä paremmin siellä viihtyivät. Nyt me tiedämme, että näyttämötaiteemme täten sai otollisen suojan 15 vuodeksi eteenpäin.
Ensimäinen näytäntö, uudistetun talon avajaisjuhla, oli 9/1, ja huone oli täynnä kuin pistetty. Ohjelma oli tietysti kotimainen: Reginan toinen näytös, Daniel Hjortin mestauslavakohtaus sekä Nummisuutarien toinen ja Roinilan talon viimeinen näytös — siis Topelius, Wecksell, Kivi ja Minna Canth edustettuna. Mieliala oli iloisempi ja toivorikkaampi kuin pitkään aikaan. — Seuraava ohjelma oli: Kuvernööri tulee ja Molièren Luulosairas. Edellinen 1-näytöksinen huvinäytelmä esiintyi Elman kirjoittamana ja luultiinkin tuntemattoman naiskirjailijan esikoiseksi; itse asiassa se oli E. Nervanderin kyhäämä, vaatimaton pikkukaupunkikuvaus. Luulosairaan esittämisestä oli kulunut puoli neljättä vuotta; nyt näytteli (Vilhon sijassa) Lindfors onnistuneesti pääosaa, astuen askeleen sillä molièrenäyttelijän tiellä, jolla hän edistymistään edistyi. Paitse häntä kiitettiin Hilda Aspia (Toinette) ja Olga Finneä (Louison), joista jälkimäinen luonnollisuudellaan teki pienen kohtauksen isän kanssa viehättävimmäksi koko komediassa. — Merkillisempi uutuus oli August Hjeltin suomentama N. Gogolin mainio 5-näytöksinen komedia Reviisori. Jo tällä ensimäisellä kerralla niinkuin myöhemminkin, sillä kappale on tavantakaa uudistettu, näytteli Weckman Hlestakowia vilkkaasti ja sujuvasti. Nuori näyttelijä oli siinä ensi kerran saanut tärkeän päätehtävän, ja se tunnustus joka hänelle annettiin sekä roolin oikeasta käsittämisestä että oivallisesta suorittamisesta tuli hänen näyttelijämaineensa perustukseksi. Kuitenkin näytti hän kenties liian sivistyneeltä ollakseen täysin todellinen, samoin kuin eräs Venäjällä syntynyt nainen katsojain joukossa sanoi näyttämöllä käytettyjä pukuja liian siisteiksi todellisuuteen verraten (!). Muuten oli ansiokkaasti harrastettu sekä venäläiskansallista väritystä että eloisaa yhteisnäyttelemistä, joten naurattava vaikutus oli voimakas. Komedia meni kuusi kertaa, vaikka vaan kolme ensimäistä huonetta oli hyviä.
Sitte alkoi Ida Aalbergin vierailu, joka muodostui erittäin loistavaksi, mutta valitettavasi oli sitä lyhempi. Hän esiintyi ensiksi 26/1 Faustissa, joka ensi kerran oli näytelty keväällä 1885 ja silloin mennyt 7 kertaa. Nyt, kaksi vuotta myöhemmin, oli menestys yhtä suuri, nytkin se tuotti 7 täyttä huonetta (neljä ensimäistä korotetuin hinnoin). Näytteleminen oli entistä tasaisempi, ja varsinkin oli Leinon käsitys tehtävästään syventynyt. Näyttämöllepanokin oli eri kohdissa täydellisempi. — Faust-näytäntöjen välissä oli Runebergin päivänä eri ohjelma, johon Ida Aalberg otti osaa Leana[81] (muuten annettiin kuvaelmat Vänrikki Stoolin tarinoista ja Laululintunen). Toinen sekaohjelma oli 13/2, jossa Lea kävi Hamletin Ofeliakohtausten edellä. Mutta uusikin kappale oli otettu tätä vierailua varten, nimittäin Salan suomentama Alfred de Musset'n 3-näytöksinen Ei lempi leikin vuoksi, jonka ensi-ilta oli 15/2. Olematta sitä suurta klassillista ohjelmistoa, joka oli teatterille tuottanut sen kauniimmat voitot, oli tämänkin näytelmän esitys merkkitapahtuma näyttämömme kehityshistoriassa. Se on näet ranskalaisen romanttisuuden hienoimpia kukkia, vaikutukseltaan pettämätön sen verrattoman runollisuuden ja totuuden takia, millä siinä ihmissydän paljastetaan — eikä se siis meilläkään voinut olla tehoomatta. Niinä kolmena iltana, jolloin se näyteltiin, oli salonki kukkuroillaan väkeä (tulot niistä nousivat 4,580 markkaan!). Tietenkin Ida Aalberg teki näytelmän esittämisen mahdolliseksi. Hänen Camillensa oli ylen viehättävä ja sydämeen tunkeva, eritoten lähdekohtauksessa ja lopulla, jossa tunteitten tulva murtaa sulut. Näyttelijättären etevämmyys asetti Camillen etusijalle, vaikka Perdican oikeastaan on päähenkilö. Axel Ahlberg oli jotenkin tyydyttävä tässä roolissa, voimatta kuitenkaan täysin kuvata Perdicanin iloista suruttomuutta, joka on "leikin" edellytyksenä. Nti Finne oli miellyttävä naivina Rosettena, jossa roolissa hän vaihteli epävarmemman Lilli Kurikan kanssa. Muista oli Lindfors paronina paras. — Viimeinen mainituista näytännöistä annettiin 18/2 Ida Aalbergin hyväksi, ja oli se samalla hänen jäähyväisiltansa, sillä Dagmarteatterissa sattuneen sairauskohtauksen tähden hänet oli kutsuttu takaisin Kööpenhaminaan. Kukkavihkoilla ja laakeriseppeleillä osotettiin taiteilijattarelle kunnioitusta, ja niiden antajista mainitsemme pohjalaiset ja savokarjalaiset ylioppilaat sekä suomalaiset polyteknikot. Näytännön jälkeen tyhjennettiin ajan tavan mukaan lähtömalja. Julius Krohnin sydämellisestä puheesta otamme loppusanat:
— — "Me voimme täällä, sen tunnemme, tarjota Teille enemmän kuin mikään muu maa voi Teille antaa. Te olisitte tietysti joka paikassa suosittu taiteilija, suuri taiteilija, Te voisitte semmoisena vaikuttaa paljon taiteen edistämiseksi — mutta täällä Te voitte vielä enemmän, täällä Te samassa vaikutatte voimallisesti koko kansanne onneen ja tulevaisuuteen. Ja palkka työstänne on oleva senmukainen. Mutta Ida Aalberg, jonka työ on eroamattomasti liittynyt Suomen kansan heräämiseen, on myös ijäksi kiinnitetty Suomen kansan nimeen. Niin kauan kuin meidän kansamme elää, on myös pysyvä muistossa kuinka suomalainen teatteri on jatkanut ja auttanut Runebergien, Lönnrotien, Snellmanien ja Koskisten työtä, ja Suomalaisessa teatterissahan Te olette ollut, sen tiedätte sanomattanikin, kirkkahimpana tähtenä. Neiti Ida Aalberg! minä lausun Teille vielä kerran — meidän rakkautemme, Suomen kansan rakkaus ei voi enää suoda muille niin paljon osaa Teihin — tulkaa nyt jo taas aivan omaksemme, ainiaaksi ja kokonaan!"
Taiteilijatar oli kaikkiaan näytellyt 12 iltana, josta hänelle teatterin puolelta suoritettiin 1,375 mk. Siihen tuli lisäksi nettotulo viimeisestä näytännöstä 1,351:95 mk.
Lähin näytäntö oli huokeahintainen kansaa varten, ja esitettiin siinä Työmiehen vaimo. Minna Canth oli Helsingissä käymässä ja tahtoi mielellään vielä nähdä kappaleensa näyttämöllä. Muuten ei hänen olonsa täällä kuulu aineeseemme, mutta kuitenkin se kirje, jonka hän palattuaan kotia kirjoitti Emilie Bergbomille 22/3 sisältää huomattavaa. Siitä näkee, että Minna Canthkin oli sekaantunut siihen jupakkaan, jonka G. af Geijerstamin esitelmät hänen täällä ollessaan olivat herättäneet.[82] Juhani Aho oli "Savossa" ottanut asian puheeksi ja loukkaavasti kirjoittanut "minusta ja meistä kaikista". Kun vastakirjoitukset eivät tuottaneet rauhaa taikka niitä ei otettu lehteen, Minna Canth yksityisessä kirjeessä "sanoi ylös tuttavuuden Brofeldtin ja Järnefeltin perheiden kanssa", koska luuli näitten toimineen yhdessä. "Voitte ymmärtää, millä surulla ja raskaalla mielellä sen tein — niin paljon olen minä Brofeldtista pitänyt." Valitettuaan sitte että vihamiesten luku kasvaa, kirjoittaja lisää: "Ettei vaan koskaan meidän välille selkkauksia tulisi! Se ajatus minua aina on pelottanut joka kerran kun joku side muiden kanssa on katkennut." — Näyttää kuin Minna Canth olisi aavistanut mikä oli tuleva.
Kumminkin on tämä rva Canthin kirje vähemmän hermostunut kuin lähinnä edelliset. Näytelmäkin on hänellä tekeillä niinkuin näkyy seuraavasta:
"Kävin tänään rautatiellä [jota paraikaa rakennettiin] ja sain hyviä motiiveja. Alotinkin jo taas uudelleen näytelmääni. Oli minulla ensi näytös Helsingissä mukana, vaikken puhunut siitä mitään kun huomasin, että uudestaan se vielä täytyisi ottaa. Kumma kuinka populaariksi 'Köyhää kansaa' on minut tehnyt. Olen saanut nimettömiä mutta hartaita kirjeitä sen johdosta, ja näkyivät työmiehetkin rautatiellä tuntevan kiitollisuutta. On tuo kumminkin hauskaa, kun näkee ettei ole turhaan työtä tehnyt. Jos Jumala antaisi voimia jatkaa. En tahtoisi vielä uupua." —
Maalis- ja huhtikuulla, jolloin teatteri vielä toimi Helsingissä, esitettiin useita ohjelmistolle uusia kappaleita, jopa merkillisiäkin. — Ensimäinen oli Holbergin komedia Erasmus Montanus eller Rasmus Berg nimellä Antonius Putronius. Näytelmän oli Sala uudestaan kääntänyt, mutta hän oli säilyttänyt Hannikaisen suomennoksen nimen sekä toiminnan sijottamisen Suomeen (kts. I. s. 3 ja 11). Tottuneina tällaisiin tehtäviin näyttelijät esittivät komedian reippaasti ja tasaisesti — Lindfors täytti varsin hyvin pääosan ja Rautio Jaakko-veljenä muodosti hänelle oivan vastakohdan. Kappale meni eri pikkunäytelmäin kanssa neljä kertaa. — Toinen sitä merkillisempi uutuus oli Shakespearen Macbeth, joka meni ensi kerran 11/3 ja kaikkiaan 7 kertaa. Tämän luulisi todistavan ehdotonta menestystä, mutta huoneet olivat keskinkertaisia ja yleisö yleensä kylmäkiskoinen. Syy ei lainkaan ollut näyttämöllepanossa, sillä se oli erinomainen (suurenmoinen oli esim. linnapiha murhayö-kohtauksen kehyksenä), mutta Leino Macbethina ei tällä kertaa kyennyt "voittamaan toiveita" eikä edes täyttämään. Erinäiset kohtaukset (esim. murhayö ja kuninkaan kemut) suoritettiin kyllä vaikuttavasti, mutta sittenkään ei esitys kokonaisuudeltaan kohonnut semmoiselle taiteelliselle kannalle, että se olisi temmannut katsojat mukaansa. Sitä vastoin tunnustettiin nti Avellanin lady Macbeth ehjäksi, johdonmukaiseksi luomaksi, ja loistokohtana kiitettiin unissakävijäkohtausta. — Kolmas uusi kappale oli Hilda Aspin suomentama Th. Barrièren 1-näytöksinen laulunsekainen huvinäytelmä Pianon ääressä (Le piano de Berthe), Inez Borg ja Vallenius pääosissa. — Neljäs oli Salan suomentama Friedrich Hebbelin 4-näytöksinen draama Maria Magdalena 15/4. Tämä aatteellisesti ja taiteellisesti mieltäkiinnittävä näytelmä, jonka kautta yleisömme sai ensi kerran tutustua Saksan ehkä suurimpaan draamakirjailijaan Schillerin jälkeen, oli juuri tähän aikaan sopiva esitettäväksi, koska se tavallaan on pohjoismaisen realistisen näytelmäkirjallisuuden edelläkävijä. Esitys oli verrattava parhaimpaan mitä teatteri oli aikaansaanut. Varsinkin Leino Anton mestarina, nti Avellan Klaarana, Weckman Kaarlona loivat havainnollisen kuvan perinnäiseen porvarilliseen kunniankäsitykseen piintyneen nikkarin perheestä, mutta muidenkin (Ahlberg — Leonhard, nti Stenberg — nikkarin vaimo, Sala — sihteeri, Lindfors — oikeudenpalvelija) työ oli ansiokasta. Aiheen puolesta on näytelmä niin tuskallinen, ettei voi kummeksia että se näyteltiin ainoastaan kolme kertaa. — Uudistuksista mainitsemme G. von Moserin Yhdistysjuhlan, jossa nyt esiintyi uusia voimia: nti Borg rva Schefflerina, nti Finne Ludmillana, Weckman Hartwigina j.n.e. — Kun 29/4 näytäntö oli annettu Arthur Lundahl-vainajan alaikäisten lasten hyväksi, tuli 2/5 Yhdistysjuhla, viimeinen Helsingissä tällä kertaa.
Tämän viimeisen näytännön jälkeen pidettiin teatterin virvotushuoneissa "erojaisjuhla" sen johdosta että tämän näytäntökauden lopussa seurueesta erosivat neidit Kaarola Avellan ja Hilda Asp sekä hra ja rva Aspegren. Nämä kaikki olivat kutsutut juhlaan, ja Bergbom piti heille puheen huomauttaen, U. S. kertoo, "miten rva Aspegrenilla aina on ollut inspiratsionia, oikealle taiteilijalle omituista luomisvoimaa, miten nti Avellan aina on osottanut draamallista intelligenssiä sekä samalla kertaa innostuttanut ja opettanut. Taiteellisuudessa nti Asp ei ollut kohonnut edellisten rinnalle, mutta hänen suomalainen sydämensä ja kielellinen vaikutuksensa toverien kesken on ollut yhtä tärkeä. Samoin hra Aspegrenin syvä velvollisuuden tunto. Koska eroavain paikkaa nyt on mahdoton täyttää, toivoi puhuja lopuksi, etteivät jäähyväiset olisi ijäksi lausutut."
Näin monen jäsenen eroaminen yhdellä kertaa oli tietenkin suuri tappio teatterille, mutta mikään yllätys se tuskin oli. Aurora ja Aukusti Aspegren olivat viimeiset siitä joukosta, joka 1872 kerääntyi Bergbomin ympärille toteuttamaan rohkeasti suunniteltua suomalaista näyttämöä, ja nyt he olivat viidennelläkymmenellä. Rva Aspegren oli alkuaikoina ollut teatterin etevin naisnäyttelijä, ja Vilhon rinnalla ensimäinen kotimainen näyttelijä, jolle syystä myönnettiin taiteilijan nimi. Hänessä oli, niinkuin sanotaan, teatteriverta, ja hän kykeni itsenäisesti käsittämään semmoisiakin tehtäviä, joissa toinen olisi tyytynyt noudattamaan esikuvia. Sitä todistaa hänen Katrinsa (Daniel Hjort) ja Anna Skrifvarsinsa. Kerrassaan omintakeisten luonnekuvien luku on liian suuri lueteltavaksi. Kun mainitsemme Evan (Kihlaus), Janen (Maria Tudor), rva Tjaelden (Konkurssi), Lonan (Yhteiskunnan tuet), tapahtuu se vain näyttääksemme että hän liikkui eri aloilla, joskin vakava ja traagillinen draama oli hänen oikea toimipiirinsä. Ulkonaisia vaikutuskeinoja hänellä tuskin oli, mutta silti hän teeskentelemättömällä näyttelemisellään ja lausunnallaan voimakkaasti ja välittömästi ilmisaatti tunteitten ja intohimojen elämää. Aukusti Aspegren onnistui miltei yksinomaisesti koomillisissa ja eritoten burleskimaisissa tehtävissä; mutta sen ohella hän, kiitos olkoon lauluäänensä, esiintyi useissa oopperain sivurooleissa. Kun nuorempia voimia liittyi seurueeseen, tapahtui luonnollisesti, että vanhempien monesti täytyi väistyä heidän tieltään, ja arvattavasti tämä vähitellen kypsytti sen ajatuksen hra ja rva Aspegrenissa, että heille avautuisi vapaampi ja laajempi toimiala, jos he perustaisivat oman seurueen antaakseen näytäntöjä maaseuduilla. Tämän uuden, laatuaan ensimäisen kansannäyttämön perustaminen tapahtuikin jo tänä vuonna.[83] Ensi alussa saattoi ehkä näyttää siltä että uudesta laitoksesta tulisi Suomalaiselle teatterille epämukava kilpailija, mutta se oli erehdys. Päin vastoin sekin sai entistä laajempia piirejä ymmärtämään näyttämötaidetta, ja jos se osaltaan vaikuttikin siihen, että Suomalainen teatteri vihdoin luopui kiertomatkoistaan, niin oli siitä ainoastaan etua kummallekin.
Mitä Kaarola Avellaniin tulee, oli hän jo ennenkin ajatellut erota teatterista. Tämä on kenties outoa sille, joka edellisestä tietää kuinka suuria tehtäviä — Lea, Lady Milford, Maria Stuart Skotlannissa, Elisabeth (Schillerin Maria Stuart), Portia, Goneril, Tekmessa, Lady Macbeth, Berta Bark (Todelliset naiset) j.n.e. — näyttelijätär oli suorittanut. Mutta silloin mukana elänyt tietää myöskin, että nti Avellanille osaksi tullut tunnustus harvoin oli ansion mukainen. Hänen roolintulkintansa oli aina tunnollinen, älykäs ja henkevä, eikä esitykseltä puuttunut intoa eikä voimaa; mutta välittömyyden leimaamaa se oli sitä vähemmän kuin hän ruotsalaisesta kodista lähteneenä ei koskaan oppinut täydellisesti ääntämään suomenkieltä. Kun hänen näytellessään aina täytyi ajatella kieltä, tuli häneen jotakin epävapaata, joka antoi aihetta alituisiin muistutuksiin kritiikin puolelta. Ja koska kritiikki pääkaupungissa oli vaativampi, seurasi siitä — kenties näyttelijättären tietämättä — että hänen esityksensä, niinkuin Bergbom eräässä kirjeessä huomauttaa, aina oli vapaampi maaseudulla. Miten tämän lieneekään, tuotti teatteri hänelle monta pettymystä, ja kumminkin nti Avellan oli ei ainoastaan etevä näyttelijäkyky, vaan se seurueen jäsen, joka enemmän kuin kukaan muu on vaikuttanut toveriensa kehitykseen. Eikä hänen eroamisensakaan tehnyt loppua tästä vaikutuksesta. Hän on näet siitä saakka pysynyt teatteria lähellä, ja, enimmäkseen yleisön tietämättä, vastatulleitten opettajana suorittanut erinomaisen ansiokkaan työn näyttämömme hyväksi. Nti Avellan on siten yksi niitä merkkihenkilöitä, joiden nimi aina on muistettava ja kunnialla mainittava näyttämömme historiassa. Bergbom-sisarusten kirjeet todistavat kuinka suurta arvoa he panivat häneen.
Koska yleisö Ida Aalbergin vierailun jälkeen oli osottautunut hitaaksi käymään teatterissa ja toukokuulla aivan erikoinen kilpailija (Paciuksen Loreley-ooppera Aleksanterinteatterissa) oli odotettavana, arveltiin viisaimmaksi hyvissä ajoin lähteä maaseuduille. Matka suunnattiin ensiksi Vaasaan, jossa Suomalainen teatteri oli ennen käynyt ainoastaan yhden kerran, nimittäin 1875. Mukana olivat vielä äsken mainitut eroavat jäsenet, mutta Lindfors oli päästetty pitemmälle opintomatkalle, ensin Kööpenhaminaan ja sitte Parisiin, nähdäkseen miten Holbergia ja Molièreä näyteltiin kummankin kotimaassa. Johto oli uskottu Niilo Salalle, sillä Bergbom jäi Helsinkiin lähteäkseen vähän myöhemmin yhdessä Emilien kanssa ulkomaille. Vaasassa näyteltiin kymmenenä iltana 4/5-22/5 parasta ja mieltäkiinnittävintä ohjelmistoa (Daniel Hjort, Venetian kauppias, Työmiehen vaimo, Nummisuutarit, Kylänheittiö y.m.), joka kerta uutta. Niinkuin 12 vuotta ennen vaasalaiset nytkin olivat viehättyneet seurueen esityksistä; mutta tulot eivät kuitenkaan riittäneet. Teatterivuokraan tarvittiin 660 mk. apua Helsingistä.
Vaasasta matkustettiin Ouluun, jossa annettiin viisitoista näytäntöä 25/5-21/6. Täällä menestys oli sangen huono, niinkuin näemme Salan kirjeestä Bergbomille (22/6):
— "Tyhjiä tai puolityhjiä huoneita toinen toisensa perästä. Eikä innostuskaan ole jaksanut kohota kovin korkealle, ei salongissa eikä näyttämölläkään. Kuumuutta, köyhää aikaa sanotaan syyksi kaupungissa, touontekoa maakunnassa. Koulut ovat suljetut, ihmiset muuttaneet maalle. Sitten vielä monet monituiset uskonlahkot — —. Niin, niin Oulu ei ole enään entinen Oulu!"
Yksityisistä näytännöistä mainittakoon vain, että Työmiehen vaimo sai niin "tylyn kohtelun", että Murtovarkauskin jätettiin näyttelemättä. Oululaisille tarjottiin yksi oikea premiäärikin, kun 15/6 ensi kerran esitettiin Hilda Aspin suomentama José Echegarayn 4-näytöksinen draama Parjauksen kirous,[84] ja kappale herätti — kumma kyllä — suurta innostusta. Nti Avellan, joka tällä matkalla oli saanut paljon tunnustusta, esiintyi 17/6 viimeisen kerran (Klaarana Hebbelin Maria Magdalenassa) ja oli silloin lämpimien suosionosotusten esineenä sekä yleisön että toverien puolelta. Ouluun täytyi Helsingistä lähettää 4,000 mk!
* * * * *
Selvää on että vuoden taloudellinen tulos ei voinut olla hyvä. Vajaus teki 9,922:39 mk. Ettei se ollut suurempi, siitä oli tietysti kiittäminen valtioavun korotusta, jota nyt ensi kerran nautittiin.
Sen täydennykseksi, mitä vähän ylempänä (siv. 260) olemme sanoneet nuorille seurueen jäsenille ja "oppilaille" annetusta opetuksesta, tahdomme lisätä seuraavaa. Niille joilla oli lauluääni teatteri tavan mukaan kustansi laulutunteja, joita eri aikoina antoivat eri henkilöt, niinkuin rva Emmy Achté ja A. Ojanperä. Sitä paitse rva Achté antoi tunteja plastiikassa, esim. neideille Svan ja Finne. — Erityistä huolta tuotti johtokunnalle monen näyttelijän puutteellinen suomenkielen käyttö. Jo alkuajoilta oli huomattu tässä olevan yksi näyttelijäkunnan heikoimpia puolia, kielessä kun alituisesti havaittiin milloin ruotsinvoittoisuutta, milloin loukkaavaa murteellisuutta. Emme ole kertoneet kaikkia yrityksiä korjata tätä seikkaa, mutta mainittakoon tässä, että asia tänäkin vuonna oli keskustelun alaisena. Neuvoteltuaan näyttelijäin kanssa Bergbom joulukuulla esitti seuraavan ehdotuksen:
1) Harjotuksissa tulisi niitten näyttelijäin, jotka hyvin osaavat suomea, vuorotellen valvoa että muut oikein ääntävät sanoja rooleissaan sekä tarvittaessa tehdä muistutuksia.
2) Niille, jotka ovat heikot tahi heikonlaiset suomenkielen ääntämisessä, olisi siinä annettava varsinaisia oppitunteja.
3) Niille näyttelijöille, jotka eivät osaa Suomen kielioppia, olisi hankittava tilaisuutta tuntien saamiseen tässä aineessa.
Hyväksyen tämän johtokunta päätti, että sekä ääntämisessä että kieliopissa olisi annettava kolme oppituntia kummassakin eli yhteensä kuusi tuntia viikossa. Tunnista maksettaisiin 3 mk ja olisi taitava opettaja hankittava. Semmoinen saatiinkin tri E. N. Setälässä, mutta jo syksyllä 1887 hän luopui toimesta. — Itse asiassa on kielimestarin tehtävä teatterissamme osottautunut niin vaikeaksi, ettei siihen virkaan ole ennen eikä myöhemmin saatu ketään, joka olisi siinä kauemmin pysynyt. Eikähän se ole kovin kumma, kun ajattelee, että näyttelijäin perustiedot ovat mitä erilaisimmat ja siis yhteisen opetuksen antaminen sangen hankalaa. Enimmin ovat kai hyvät kielentaitajat, niinkuin aikanaan Niilo Sala, Hilda Asp y.m. vaikuttaneet näyttämökielen parantumiseen. Toiselta puolen oli kielen korjaantumiselle esteenä, että näyttelijät keskenään usein käyttivät ruotsia. Keväällä 1888 johtokunta päätti erityisesti varottaa seurueen naisjäseniä puhumasta ruotsia, koska se vaikutti haitallisesti heidän kehitykseensä.
Paitse kolmea seurueen kokeneinta jäsentä teatteri nyt menetti myöskin vanhan hartaan rahastonhoitajansa kamreeri K. F. Wahlströmin. Hän oli, johtokunnan pöytäkirjojen mukaan, tahtonut luopua jo keväällä 1886, mutta näyttää pysyneen virassa kevääseen 1887, jolloin maisteri Vilho Soini otettiin rahastonhoitajaksi (1,500 markan vuosipalkalla). Jo ennen olemme (II. s. 55) maininneet kuinka innokas teatterin ystävä Wahlström oli. Laitoksen monesti tuskallisia raha-asioita hän oli hoitanut oopperan ajoista saakka, eikä hän vieläkään kokonaan teatterista eronnut, vaan pysyi edelleen johtokunnan jäsenenä. — Uutena näyttelijättärenalkuna mainittakoon nti Naimi Stenbäck, joka aikaa myöten tuli huomatuksi koomillisissa palvelija- ja luonnerooleissa, jotka enemmän vaativat vilkkautta ja karkeanlaatuista värittelyä kuin vakavaa tai runollista sävyä.[85] Näihin aikoihin lienee myöskin teatteriin tullut kaksi nuorta neitiä, Hanna Salenius, sorvarimestarin tytär Tampereelta, ja Maria Salin, kotoisin Helsingistä, jotka kuitenkin jonkun vuoden päästä erosivat.
Näytäntöjä annettiin 143, joissa esitettiin 10 kertaa Lea; 9 Laululintunen; 8 Työmiehen vaimo, Hardangerin harjulla; 7 Kuningas ja katulaulajatar, Faust, Macbeth; 6 Roinilan talossa, Kultaristi, Reviisori; 5 Daniel Hjort, Mestari Patelin, Kylänheittiö, Kotikahakka, Saituri, Hamlet, Parisin veitikka; 4 Murtovarkaus, Saimaan rannalla, Thora, Luulosairas, Iso kello, Preciosa, Ei ollenkaan mustasukkainen, Lemmenjuoma; 3 Kuvernööri tulee, Viimeinen ponnistus, Regina von Emmeritz, Takkisen pidot, Yhdistysjuhla, Noora, Ensi lempi, Ei ole aikaa, Yhteiskunnan tuet, Ei lempi leikin vuoksi, Antonius Putronius, Maria Magdalena; 2 Tätä nykyä, Kevään oikkuja, Amalia ystävämme, Nummisuutarit, Pikku eversti, Jeannetten häät, Aksel ja Valpuri, Leonarda, Taistelujen väliajalla, Noita-ampuja (II), Sevillan parranajaja (kohtauksia), Pianon ääressä, Herkules; 1 Venetian kauppias, Perrichonin huvimatka, Ultimo, Naimapuuhat, Maria Stuart.
Näistä 55 kappaleesta oli kotimaisia 14 ja uusia 8.