XXX.
Kolmaskymmenes näytäntökausi, 1901-02.
Olemme tulleet siihen näytäntökauteen, jolloin Suomalaisen teatterin oli suotu astua omaan uuteen taloonsa ja josta alkaen sitä nimitetään Suomen Kansallisteatteriksi. Nimenmuutos ei tapahtunut minkään virallisen julistuksen kautta, vaan niin sanoaksemme itsestään. Vaikka jo aikoja sitten oli tunnustettu, että tämä teatteri ansaitsi "kansallisteatterin" nimen, ja vaikka maaseuduilla kiertävien pienempien teatteriseurueitten perustaminen näytti tarjoavan riittävää aihetta merkitä pääkaupungissa toimivaa, vanhinta kansallista näyttämöä erityisellä nimityksellä, oli jostakin salaperäisestä vaistosta oltu sitä käyttämättä niin kauvan kuin teatterin täytyi tyytyä siihen kurjaan puuhökkeliin, joksi Arkadia vuosien vieriessä oli rappeutunut. Mutta niin pian kuin näyttämömme oli muuttanut uuteen asuntoonsa, oli uusi nimikin kaikkien suussa. Näyttää siis teatteriinkin soveltuvan sananlasku: Kyllä kylä nimen panee, kun mies talon tekee.
Kuinka talo tehtiin, siitä on nyt kerrottava.
Niinkuin tiedetään, Arkadiateatteri oli 1885 melkoisilla kustannuksilla korjattu, mutta puurakennusten tapaan se kymmenkunnan vuoden päästä jälleen näyttäytyi kovin ränstyneeksi. Varsinkin talvisaikaan se huonosti suojasi pakkasta ja tuulta vastaan. Sentähden on luonnollista että uudestaan alotettiin miettiä teatteritalon rakentamista, ja ensimäinen toimi, johon ryhdyttiin, oli koettaa saada tontti sitä varten. Siinä tarkotuksessa Arkadiayhtiö 1895 kääntyi kaupunginvaltuuston puoleen anomuksella, että tämä määräisi paikan uutta suomalaista teatterirakennusta varten pääkaupungissa, sekä ehdotti puolestaan, että siksi myönnettäisiin tarpeellinen ala joko Kasarmin- taikka Kolmikulmaista toria taikka Rautatientorin laidasta (pohjoispuolelta). Tämä oli liian rohkeasti ajateltu, varsinkin kun oli kyseessä laitos, jolle, niinkuin sittemmin hyvin tuli ilmi, vallanpitäjät eivät mitenkään olisi tahtoneet suoda sijaa keskikaupungilla. Rahatoimikamari, jonka lausunto asiasta valmistui maaliskuulla 1896, olikin sitä mieltä, ettei noita paikkoja voitaisi luovuttaa, ja ehdotti sen sijaan että yhtiölle tarjottaisiin vaihtoehtoisesti joko Arkadian tontti taikka tontit 8 ja 10 Ratakadun varrella, jota seutua silloin vielä pidettiin aivan syrjäisenä. Jälkimäiseen vaihtopuoleen Rahatoimikamarin silloinen puheenjohtaja valtioneuvos G. M. von Christierson vastalauseen muodossa vielä teki sen lisäyksen, että yhtiölle annettaisiin täysi määräämisvalta mainittuihin tontteihin, niin että se tarpeen tullen voisi ne myydäkin ja käyttää saamansa hinnan mahdollisesti sopivamman tontin lunastamiseen. Valtuusto ei kuitenkaan tähän myöntynyt, ja kun ei kumpaakaan paikkaa katsottu soveliaaksi, raukesi koko ehdotus. Sen jälkeen ajateltiin erinäisiä muita paikkoja, muun muassa sitä tonttia, jossa nyt ovat Tieteellisten Seurojen talo ja Brobergin yhteiskoulu, kahta tonttia Yrjön- ja Uudenmaankatujen kulmassa Kolmikulmaisen torin varrella sekä sitä paikkaa Katajanokalla, missä nyt on Norrménin talo; mutta eri syistä oli niistäkin luovuttava, mikä oli liian ahdas, mikä liian kallis taikka muuten epämukava. Nykyään, sitte kun teatterirakennus valmiina seisoo kauniilla, vapaalla paikallaan, saattaa väittää, että onni oli että mainitut aikaisemmat tuumat raukesivat tyhjiin. Mutta samalla on huomioonotettava, että lopullinen paikka vasta myöhemmin oli saatavissa sekä että uutta Töölön kaupunginosaa silloin tuskin oli ajateltu eikä ainakaan suunniteltu.
Näin tultiin vuoteen 1897, ja siitä oikeastaan alkaa Kansallisteatterin rakennushistoria. Itsestään ymmärrettävää on, että rakennussuunnitelmien välttämättömästi täytyi, niin sanoaksemme, heilua ilmassa niin kauvan kuin paikka oli määräämättä; toista oli kun tonttiasia tuli ratkaistuksi, silloin yritys pääsi vauhtiinsa. Se tontti, jolle teatteri sittemmin kohosi, muodosti keskiosan n.s. Villensaunan-aluetta, joka pohjoispuolella rajottui Kaisaniemen puistoon, etelässä Rautatientoriin, idässä Mikonkatuun ja lännessä valtionrautatien alueeseen. Alue (joka kaupungin virallisissa asiakirjoissa on merkitty: kortteli N:o 39 Apina) oli samoin kuin nykyinen Rautatientorikin aina 1840-luvun keskivaiheille enimmäkseen veden alla, ja ainoastaan pienemmät tontit Mikonkadun varrella olivat kuivaa maata. Todistuksena mainittakoon, että teatterirakennuksen perustamistöitä tehdessä lähellä sitä paikkaa, missä nyt on pääsisäänkäytävä Suomalaisen säästöpankin talon teatterinpuoleiseen rakennukseen, noin 2 metrin syvältä tavattiin venelaiturin ja pienen veneen jäännöksiä. Myöhemmin, 1850-luvulla, rakennettiin puheenaolevalle alueelle asunto- ja tallirakennuksia kasakoita varten, jotka rakennukset sittemmin tulivat toiminimi Sinebrychoffin haltuun ja joista Kaisaniemen puolella olevat uudistettiin ravintolana ja hotellina käytettäviksi. Semmoisina ne vielä lienevät useimpien keski-ikäisten helsinkiläisten muistossa. Ravintolarakennuksen itäisessä osassa oli n.s. "pianohuone", joka 1870-luvulla oli niiden amatöörilaulajain tavallinen kokouspaikka, jotka Suomalaisen oopperan loistopäivinä muodostivat sen etevän kuoron ydinjoukon. Saman kymmenluvun loppupuolella sekä 80- ja 90-luvuilla, jolloin Z. Topelius asui Koivuniemellä, runoilija kaupunkimatkoillaan säännöllisesti majaili pienessä, vaatimattomassa hotellissa. Niinikään asui siellä mielellään Elias Lönnrot, kun hän — kuitenkin hyvin harvoin — tuli Sammatista Helsinkiin. Paitse näitä rakennuksia oli vielä olemassa eräs toisia pitempi, matala rakennus, jonka pääty ulottui lähelle Rautatientoria. Se muutettiin 1860-luvun alussa kylpylaitokseksi, joka tuotti alueelle sen nimen, ja jossa aikoinaan koko maassa tunnettu saksalainen vesilääkäri Evert varsinkin kesäaikoina vastaanotti ja hoiti sekä helsinkiläisiä että milloin mistäkin kauvempaa tulleita potilaita.
Vielä 1890-luvun keskivaiheilla oli alue mainitun omistajan hallussa, mutta oli se silloin tarjottu valtiolle lunastettavaksi, syystä kun oli julkisesti ehdotettu, että siihen rakennettaisiin kansallismuseo, jolle kauvemminkin kuin teatterille oli haettu sopivaa paikkaa. Senaatin päätös oli kuitenkin kielteinen, sillä perustamiskustannusten peljättiin nousevan kovin kalliiksi entisellä merenlahden pohjalla. Kun se tuli tunnetuksi, möi toiminimi Sinebrychoff koko alueen hra Julius Tallbergille, joka älykkäänä, tarmokkaana liikemiehenä ymmärsi sen suuren arvon ja suunnitteli sen käyttämistä erinäisiä rakennuksia varten. Tämä tapahtui 1896 v:n lopussa, ja sai siitä ennen muita tietää Rakennusylihallituksen silloinen päällikkö, vapaaherra Seb. Gripenberg, joka jo 1885 oli tehnyt piirustukset uutta suomalaista teatteritaloa varten ja joka senkin jälkeen oli kansallisen näyttämön uskollisena ystävänä innokkaasti harrastanut arvokkaan kodin hankkimista tälle laitokselle. Hänen päähänsä pälkähti, ettei sopivampaa paikkaa teatterirakennukselle ollut ajateltavissa kuin se alue, joka ehkä nyt oli saatavana, ja hän kysyi hra Tallbergilta, suostuisiko hän luovuttamaan juuri ostamansa alueen teatteritontiksi. Vastaus oli myöntävä sillä ehdolla, että lopullinen sopimus tehtäisiin jo tammikuulla 1897. Gripenberg esitti silloin asian muille teatterin ystäville, ja kun aika oli lyhyt, päätettiin viipymättä perustaa osakeyhtiö Villensaunan tonttien ostamista varten. Hrt F. K. Nybom, Birger Pentzin ja K. A. Wegelius ottivat kehottaakseen kansalaisia merkitsemään osakkeita, ja pian olikin 120,000 markan osakepääoma merkitty. Kun sittemmin senaatti 26/2 oli vahvistanut säännöt, piti "Osakeyhtiö Kaisaniemi" 8/3 perustavan kokouksensa, jossa johtokunnan jäseniksi valittiin vapaaherra Gripenberg (puheenjohtaja), S. Aejmelaeus ja K. A. Brander (Paloheimo). Johtokunta valtuutettiin ostamaan puheenaolevat tontit hra Tallbergin määräämästä hinnasta, 390,000 markkaa, ja se tapahtuikin kohta, joten rakennussuunnitelmat vihdoin saivat sen välttämättömän pohjan, jolla niiden toteuttaminen oli mahdollinen. Mutta jo sitä ennen oli tieto osakepääoman merkitsemisestä innostanut teatterin ystäviä ryhtymään toisiinkin valmistuspuuhiin. Ne näet kokoontuivat 21/2 Kämpin hotelliin neuvottelemaan, miten rakennusasiaa oli edelleen ajettava, ja kokous päätti asettaa toimikunnan sitä valmistamaan, ja tulivat sen jäseniksi: K. Bergbom, E. Aspelin, Seb. Gripenberg, B. Leino, I. Wilskman ja O. Törnqvist (Tarjanne). Toimikunta puolestaan ei vitkastellut, vaan oli sillä neljättä viikkoa myöhemmin (17/3) lausunto valmiina. Alussa oltiin asiaa harrastavissa piireissä hyvin erimielisiä siitä, kuinka suuri teatteri oli oleva. Toiset, joilla oli enemmän nuoruuden innostusta kuin kokemusta, vaativat että rakennus tehtäisiin niin tilavaksi, että siinä olisi 2,000 sijaa, toiset, jotka olivat olleet kantamassa niitä huolia, joita Suomalaisen teatterin ylläpitäminen menneinä raskaina vuosina oli aiheuttanut, arvelivat, että paljo pienempikin, ehkä 800-sijainen huone riittäisi. Toimikunta asettui näiden äärimmäisyyksien välimaille, joskin lähemmälle alempaa määrää, ja ehdotti, että teatterissa olisi oleva sijaa noin 1,000 hengelle, pääasiallisesti jaettuina permannolle ja toiselle parvelle, koska epäilemättä pitkinä aikoina juuri nämä kahdenlaiset sijat tulisivat olemaan suomalaiselle yleisölle otollisimmat. Muutoin ehdotettiin, että portaat ja käytävät tehtäisiin leveiksi ja mukaviksi sekä näyttämö samoin kuin katsomo ja ylipäätään koko rakennus nykyajan vaatimuksien ja kokemusten mukaiseksi. Toimikunnan ehdotukset hyväksyttiin niinkuin valmiista rakennuksesta näkyy.
Tänä samana keväänä kokoontuivat maan säädyt lakimääräisille valtiopäiville ja sisäänjätettiin eri säädyissä anomusesityksiä, että hallitus tehokkaasti avustaisi harrastuksia, joiden päämääränä oli hankkia uusi, ajanmukainen talo Suomalaiselle teatterille, ja saavuttikin tämänsuuntainen anomusesitys säätyjen kannatuksen. Tietenkin tämä vaikutti rohkaisevasti teatterin ystäviin.
Osakeyhtiö Kaisaniemi oli sillä välin, saatuansa osaa teatterirakennuksen ohjelmasta, alkanut miettiä miten sen ostama alue oli jaettava, niin että teatteri saisi mahdollisimman arvokkaan aseman sekä että muu osa siitä voitaisiin edullisesti käyttää muihin tarkotuksiin. Ennen kun ryhdyttiin kysymystä lopullisesti ratkaisemaan, pyydettiin kuitenkin arkkitehti Törnqvistiä kesällä käymään Ruotsissa ja Saksassa tutkimassa semmoisia teattereita, jotka laajuuden sekä ulko- ja sisäpuolisen tekotavan ja laitosten puolesta saattoivat meille esikuvaksi kelvata. Törnqvist suoritti tehtävän huokeasta matkarahasta ja esitti jo syksyllä matkansa tuloksena luonnospiirustukset teatterirakennusta varten, ja ne saavuttivat pääasiassa täkäläisten asiantuntijain hyväksymisen.
Kun näin kauvas oli päästy, katsottiin ajan tulleen perustaa yhtiö itse rakennusyritystä varten. Kutsumuksen merkitä osakkeita sellaiseen yhtiöön allekirjoittivat A. Almberg (Jalava), K. Bergbom, K. A. Brander (Paloheimo), Kaarlo Castrén, O. Donner, Eero Erkko, Jaakko Forsman, Seb. Gripenberg, K. G. Göös, A. V. Helander, A. Lilius (Listo), V. Löfgren (Lounasmaa), Otto Savander (Sarvi) ja Otto Stenroth, ja menestyi asia niin, että ehdotus säännöiksi voitiin kevättalvella 1898 jättää senaattiin, jossa ne vahvistettiin 29/4. Kun koko osakepääoma, 200,000 markkaa, oli täyteen merkitty ja 1/4 siitä suoritettu, "Suomalaisen Teatteritalon Osakeyhtiö" piti perustavan kokouksensa 29/7 ja valitsi johtokunnan jäseniksi Seb. Gripenbergin (puheenjohtaja), Kaarlo Castrénin ja A. V. Helanderin sekä varamiehiksi E. Erkon, A. Liliuksen ja O. Savanderin. Sitä paitse valittiin 6 henkeä, jotka yhdessä johtokunnan jäsenten ja niiden varamiesten kanssa muodostaisivat n.s. piirustusvaliokunnan ja semmoisena sai asiakseen hankkia ja hyväksyä lopulliset piirustukset. —
Tämä valiokunta päätti, että aluksi oli Törnqvistin luonnospiirustuksista hankittava ulkomaalaisen asiantuntijan lausunto, jonka nojalla ne voitaisiin yksin neuvoin teatterin johtajan ja kokeneimpien näyttelijäin kanssa tarpeen mukaan muuttaa ja täydentää, ja että sen jälkeen fasaadipiirustusten saamista varten kilpailu suomalaisten arkkitehtien kesken oli toimeenpantava. Professori Schroeter Pietarissa, joka oli rakentanut useita teattereja, tarkastikin, valiokunnan pyynnöstä, Törnqvistin ehdotuksen ja antoi siitä pääasiassa hyväksyvän lausunnon. Kun ehdotus sen jälkeen mainitulla tavalla oli täydennetty, asetettiin se perustukseksi fasaadikilpailulle, joka julistettiin lokakuulla 1898. Määräajan päättyessä 29/1 1899 oli palkintolautakunnalle, jonka jäseninä olivat E. Aspelin, E. Järnefelt, Seb. Gripenberg, M. Schjerfbeck ja J. Stenbäck, tullut 14 ehdotusta. Näistä palkittiin neljä,[49] mutta kumminkaan ei katsottu mahdolliseksi ottaa ainoatakaan käytettäväksi. Silloin kehotettiin Törnqvistiä koettamaan luoda fasaadi, joka paremmin olisi sekä palkintolautakunnan että piirustusvaliokunnan mieleen, ja hänen onnistuikin aikaansaada ehdotus, joka yleensä tyydytti vaatimuksia ja toiveita. Tämä kaikki vei runsaasti aikaa, niin että piirustukset vasta 1899:n lopussa olivat valmiit viranomaisten tarkastettavaksi ja hyväksyttäväksi. Ensimäisestä oikeusasteesta, Rakennusylihallituksesta, suoriuduttiinkin helposti, sillä fasaadit hyväksyttiin siellä 19/1 1900; mutta sitten alkoivat vastukset — niinkuin aina milloin kaupungin viranomaisilla oli jotain tekemistä rakennusasian kanssa. Maistraatti nimittäin 3/2 kieltäytyi mitään hyväksymästä saamatta nähdäkseen erikoispiirustuksia. Kun nämä oli hankittu, maistraatti uudelleen käsitteli asiaa, teki useita muistutuksia ja lähetti piirustukset kuvernöörille myötäseuraavassa lausunnossa vastustaen niiden hyväksymistä. Kuvernööri toimitti sentään piirustukset senaattiin, joka ne lopullisesti hyväksyi sillä ehdolla, että rakennustyön johtajain tuli noudattaa viranomaisten vastedes antamia, valkeavaaran ehkäisemistä ja yleisön turvaamista tarkottavia määräyksiä.
Jo sitä ennen olivat työt rakennuksella alkaneet. Tammikuun viimeisenä päivänä 1900 oli näet ruvettu purkamaan vanhaa kylpylaitosrakennusta. Koko rakennuspuuhan ylijohtajana ja rahastonhoitajana toimi johtokunnan puheenjohtaja, ylitirehtööri vapaaherra Seb. Gripenberg, korkeimpana teknillisenä johtajana arkkitehti Onni Törnqvist (Tarjanne), jonka myöskin tuli tehdä kaikki tarpeen vaatimat piirustukset ja laskelmat, sekä työnjohtajana rakennuspaikalla rakennusmestari Nestor L. Eskola. — Ennen kun käymme kertomaan itse työn menosta, on kuitenkin mainittava mitä vastuksia ilmestyi vaikeuttamaan tonttikysymyksen lopullista ratkaisua. Esityksen selventämiseksi on tämän ohella nähtävänä Villensaunan alueen pohjapiirustus.
O.Y. Kaisaniemen hra Julius Tallbergilta ostama alue käsitti ainoastaan tontit n:ris 6, 8 ja 10, jota vastoin kaksi jälellä olevaa, toisten henkilöitten omistamaa, alueen koillisosan muodostavaa tonttia, edelleen jäi siitä erilleen. Teatterirakennuksen tuleva asema lunastetulla alueella oli alusta alkaen jotenkin selvä. Katsottiin luonnolliseksi, että se seisoisi vastapäätä torin eteläpuolella sijaitsevaa Ateneumia. Tästä johtui kuitenkin että rakennuksen pohja-ala tulisi ulottumaan tonttien n:ris 8 ja 10 rajaviivaan asti ja olisi jälkimäistä tonttia sentähden sen verran kavennettava, ettei sille mahdollisesti tulevaisuudessa pystytettävät rakennukset häiritsisi teatterirakennusta. Siinä mielessä päätettiin saman tontin itäpuolelta leikata 11 metriä leveä kaistale, joka joko yhdistettäisiin tonttiin n:o 8 taikka tulisi muodostamaan torilta puistoon vievän kadun ja siten tyydyttämään yleisesti tunnettua ja tunnustettua kulkutarvetta. Sen ohella oli vielä ajateltu, että tontti n:o 10 voitaisiin jakaa kahtia sekä että samoin pohjoinen osa tonttia n:o 8 erotettaisiin eri tontiksi, jollei teatteriyhtiö tahtoisi lunastaa koko tonttia.
Kaupungin viranomaiset ja jotkut niitä korkeammatkin mahtajat katselivat kumminkin karsain silmin koko alkuunpantua yritystä, joka ilmeisesti oli johtava siihen, että suomalainen teatterirakennus kohoaisi yhdellä kaupungin kauniimpia paikkoja ja päälle päätteeksi semmoisella, jossa se oli omansa ensi hetkestä vetämään jokaisen kaupunkiin saapuvan vieraan huomion puoleensa, ja siitä syystä mainitut tonttimuutokset kohtasivat odottamattomia esteitä ja veivät hämmästyttävän paljon aikaa. Houkuttelevin päämäärä vastustajille olisi tietenkin ollut saada kaikki menemään myttyyn, mutta vaikkei sitä enää voitu toivoakaan, niin olihan sentään mieluista ainakin hidastuttaa yritystä ja — tehdä kiusaa!
Kun asia tuli käsittelynalaiseksi kaupunginvaltuuston kokouksessa 29/3 1898, ehdotettiin aluksi sangen mukava tapa päästä hyväksymästä O.Y. Kaisaniemen suunnitelmaa. Päätettiin kysyä: oliko osakeyhtiö ja mistä hinnasta halukas kaupungille luovuttamaan ne Villensaunanalueen tontit, jotka sen hallussa olivat, sillä ehdolla että kaupunki sitoutuisi siellä maksuttomasti antamaan sijaa suomalaiselle teatterille? Tämän johdosta pidettiin yhtiökokous 13/4 ja tultiin siihen päätökseen, että yhtiö — syystä että teatterirakennus O.Y., jota kysymys lähinnä koski, ei vielä ollut perustavaa kokoustaan pitänyt ja rakennuksen suuruus ja muoto sentähden olivat lopullisesti määräämättä — ei voinut olla antamatta kieltävää vastausta. Tietysti oli päätöksen perustuksena sekin mainitsematta jäänyt syy, ettei luotettu viranomaisten asianharrastukseen, eikä siis tahdottu luovuttamalla tontteja, niin sanoaksemme, antautua heidän armoihinsa. Luonnollista ja varmaa on, että vastaus ei enentänyt vallanpitäjien suosiota rakennuspuuhaa kohtaan, sillä nyt riita tonttimuutoksista vasta alkoi, kestääkseen kaksi kokonaista vuotta.
Pitkällinen väittely ja kinastelu koski yksinkertaisesti seuraavaa: toiselta puolen tahtoivat tontti- ja rakennusyhtiöt mielensä mukaan määrätä teatterin aseman omistamallaan alueella ja myöskin heille edullisimmalla tavalla järjestää muun osan aluetta sekä kaupungilta saada raha-avustuksen, joka jossakin määrin vastaisi teatteria varten tarjottuja tontteja; toiselta puolen viranomaiset ensiksi (niinkuin jo tiedämme) eivät ollenkaan tahtoneet myöntää raha-avustusta, vaan ainoastaan enemmän tai vähemmän sopimattomia tontteja ja myöhemmin he tekivät raha-avustuksen riippuvaksi kaikenlaisista mahdollisista ja mahdottomista ehdoista. Vertaukseksi kannattanee muistuttaa, että Adlerbergin aikana, kun venäläinen teatteri rakennettiin, tälle ilmaiseksi luovutettiin kolme tonttia, jotka — yhteiseltä alaltaan noin 6,000 neliömetriä — ovat arvioitavat vähintäin 150,000 markkaan. — Tarpeetonta ja väsyttävää olisi yksityiskohdittain selostella kaikki eri ehdotukset ja sovittelut, jotka esitettiin ja hyljättiin, ennen kun lopullinen tulos valmistui; rajottukaamme seuraavaan pääasialliseen.
Vaikka valtuusto ensin oli vastustanut Christiersonin esittämää ajatusta, että kaupunki niin menettelisi, että teatterirakennusta edistettäisiin rahamäärällä, joka vastaisi tarjottuja, tarkotukseen sopimattomia tontteja, tultiin kuitenkin monen mutkan päästä sille kannalle, että arveltiin kohtuulliseksi myöntää 100,000 markan avustus, mutta oli sen suorittaminen riippuva seuraavista ehdoista: 1) että 11 metriä leveä kaistale tontin n:o 8 läntistä rajaa pitkin luovutetaan kaupungille katua varten; 2) että yhtä leveä kaistale teatterirakennuksen itäpuolella, ulottuva torilta puistoon asti, on jätettävä avonaiseksi; ja 3) että teatterin taakse, puiston rajalle, ei saa asettaa 13 metriä korkeampaa rakennusta. Mitä nämä ehdot tiesivät, selviää kun ottaa huomioon että muilla puiston rajalla olevilla tonteilla saadaan rakentaa 23 metrin korkuisia rakennuksia sekä että O.Y. Kaisaniemi luovuttamalla kadun, joka oli muodostava kaupungin asujamille tarpeellisen kulkutien, myönsi kaupungille vastalahjan, jonka arvo tuskin on 50,000 markkaa alempi. Kun kaupungin aulius itse asiassa ei ollut suurempi kuin tästä näkyy, niin luulisi kaikkien yhtyneen päätökseen, mutta kaukana siitä. Keskustelussa eräs tunnettu kirjailija muun muassa lausui, että viranomaisilla ei saattanut olla suurempaa mielenkiintoa suomalaisen teatterin rakentamiseen maan pääkaupunkiin kuin arabialaisen synagogan aikaansaamiseen Sörnäsissä (!), ja päätöstä vastaan esittivät hrat Lille ja Broberg vastalauseen, yrittääkseen myöhemmin, joskin turhaan, valitustietä saada se kokonaan kumotuksi.
Viimeisenä tonttirettelöiden jaksona on vielä merkittävä se vastustus, jonka synnytti teatteriyhtiön vaatimaton pyynti saada ulotuttaa rakennuksen etupuoli 5,5 metriä ulos torille. Pidettiin näet sopivampana että kulmatorneihin sijoitetut 2:sen parven portaat johtaisivat torille eikä kapeille sivukaduille, jota paitse semmoinen asema olisi edullisempi pääfasaadin vaikutukselle ja samalla myöskin avonainen tontinosa teatterin takana tulisi hiukan laajemmaksi. Kun suunnattoman suuri tori ei sen kautta mitenkään menettänyt luonnettaan, kun ei mikään kulkutie siitä kärsinyt ja kun vihdoin naapuritonttien puolelta asiaan oli suostuttu, luultiin ettei minkäänlaisia esteitä olisi olemassa. Mutta todellisuudessa muodostui tämäkin asia kovin pulmalliseksi, ja vasta runsaan ajan päästä saatiin myöntävä vastaus, johon sentään oli liitetty ehto, että naapuritonttien rakennukset eivät saisi olla 16,5 metriä korkeammat (s.o. puoli teatterin fasaadin korkeutta). Molemmat naapuritontit olivat silloin vielä O.Y. Kaisaniemen hallussa, ja myöntyi se kokouksessaan 19/3 1900 tähän käyttöoikeuden supistamiseen (rakennukset torin varrella saavat muutoin olla 23 metrin korkuisia). Valtuusto puolestaan vahvisti sitte 26/3 suostumuksensa, ja oli tonttikysymys siten lopultakin ratkaistu. Eikä se suinkaan tapahtunut liian varhain, sillä työt rakennusalalla olivat silloin jo kestäneet kaksi kuukautta ja olisivat olleet keskeytettävät, jos juttu olisi venynyt pitemmäksi. Vuotta ennen senaatti jo oli, puoltaen säätyjen anomusta, esittänyt, että Teatterirakennus O.Y:lle myönnettäisiin avustuksena 500,000 markkaa sekä lainana 300,000, josta olisi suoritettava 4 % vuotuismaksu — 3 % korkoa ja 1 % kuoletusta. Esitys hyväksyttiin korkeimmassa paikassa 1 p. heinäk. 1899, ja saman vuoden lopulla mainittu yhtiö osti O.Y. Kaisaniemeltä tontin n:o 8 220,000 markasta, joka hinta sentään myöhemmin alennettiin 200,000 markkaan.
Näin suoritettuamme yrityksen mutkallisen alkuhistorian voimme kertoa itse rakennustyöstä, johon, niinkuin ennen on mainittu, ryhdyttiin tammikuun viime päivänä 1900. Rakennuspaikka ei ollut suotuisimpia, sillä siinä oli pehmeitä maakerroksia keskimäärin noin 15 ja lähellä toria noin 17-18 metrin syvyyteen. Koko rakennus oli siis perustettava paaluille, jotka ylempien maakerrosten läpi lyötiin kovaan pohjaan asti, ja välttämätöntä oli, että paalujen päät, pysyäkseen mätänemättä, olivat 2 metriä maanpinnan, se on pohjaveden alla. Siitä johtui että koko rakennuksen alalle oli, ennen kun paalutus alkoi, kaivettava 2,5 metrin syvyinen kuoppa. Tämä esityö, jonka kautta 6,500 kuutiometriä maata nostettiin ja muutettiin entiseltä paikaltaan, oli 24/2 loppuun saatettu, ja oli siinä talvisen ajan tähden vain vähän tarvittu pumputa vettä. Kohta sen jälkeen ryhdyttiin paalutukseen, jossa käytettiin kahta höyrypaaluranaa eli "junttaa" ja kahta käsivoimalla liikkuvaa; pitemmät paalut olivat kaikki jatkettavat, koska ei yhden puun mitta riittänyt, ja paalujen koko luku oli noin 4,000. Minkälainen paalumetsä tässä on kyseessä, huomaa kun ajattelee, että (Kolhon liikemiehen P. Hyvärisen hankkimain) puiden yhteinen pituus on noin 60 kilometriä (se on Helsingin ja Porvoon välimatka) sekä että kova pohja, jolla paalut seisovat, on melkein niin syvällä kivijalan alemmasta reunasta kuin nelikerroksinen kivirakennus on korkea. Koko paalutustyö vei kolme kuukautta ja oli valmis 26/5. Sen jälkeen peitettiin paalujen päät, sitte kun ne oli asianmukaisesti tasotettu, betoonilla, joka noin 80 sentimetrin paksuisena muodostaa n.s. betoonikakun, joka kannattaa harmaakivistä perusmuuria.
Perusmuuria ja kivijalkaa rakennettaessa tapahtui 18 p. kesäk. 1900 (viime luvussa jo mainittu) teatteritalon peruskiven juhlallinen laskeminen. Kun näet laulu- ja soittojuhla oli avattu, kokoontui yleisö, alkajaislaulun ja -puheen virittämän tunnelman valtaamana, rakennuspaikalle, ja siinä puhujalavalle noustuaan — aamuauringon kirkkaassa valossa, sinisen taivaan alla, Kaisaniemen keväinen vihannuus taustana — suomalaisen näyttämön vanha, uskollinen ystävä Antti Jalava piti ylevämielisen juhlapuheen. Hän johti kuulijain mieleen kansallisen elämän monipuolisen nousun ja erittäin Suomalaisen teatterin synnyn ja kehityksen menneenä kolmena vuosikymmenenä, huomautti kansallisen näyttämön suuresta merkityksestä kansakunnan sivistyselämässä, varsinkin kansan kielen kohottajana, ja päätti seuraavin sanoin:
— — "nouskoon tälle paikalle se suomalainen runola,
"'Jossa Suomen suuret laulumiehet,
Väinämöisen vöihin vyötettyinä,
Näillä Suomen soivilla sanoilla
Sulokanteleita soittelevat!'
"Kotiutukoot siihen taiteen ja hyveen lempeät haltijat, jalostuttaen ihmisten sydämiä, jakaen heille virkistystä ja lohdutusta huolen hetkinä sekä herättäen heissä luottamusta tulevaisuuteen, jos se joskus alkaisi horjua! Nouskoon siinä Suomen kieli korkealle kaikumaan, ja asukoon siinä aina Suomen mieli!"
Sen jälkeen pantiin perusmuuriin, jotenkin sille kohdalle minkä yllä nyt on eteisen keskimäinen ovi, vaskinen lipas, jonka sisällä oli seuraavalla kirjoituksella varustettu hopealaatta:
"Ensimäistä yleistä suomalaista laulu- ja soittojuhlaa Suomen pääkaupungissa vietettäessä, tuhansien kansalaisten läsnäollessa, laskettiin Suomen Kansallisteatterin uuden kodin peruskivi 18 p. kesäkuuta vuonna 1900. Suomen näytelmätaiteen ystävät keräsivät pohjarahaston, Suomen valtio avusti suurella kannatuksella ja lainalla, pääkaupunki antoi apua alan hankkimiseen."
Lippaan muurasivat sitte perusmuuriin Seb. Gripenberg, Onni Törnqvist (Tarjanne), Katri Rautio, A. Almberg (Jalava) ja A. V. Helander, ja laski Gripenberg nostokoneen avulla mahtavan kivimöhkäleen kätkön päälle. Sen jälkeen juhlapuhuja toivotti yrityksen johtajalle, arkkitehdille, rakennusmestarille ja työväestölle onnea ja menestystä heidän tärkeässä tehtävässään ja ehdotti eläköönhuudon Suomalaiselle teatterille, johon kaikki läsnäolijat innostuneesti yhtyivät.
Katri Raution vielä lausuttua J. H. Erkon sepittämä juhlaruno, kuorot soiton säestämänä lauloivat Suomen laulun, jota kuullessaan yleisö seisoi paljain päin.
Juhlallisuuteen oli saapunut kaksi sähkösanomaa, jotka Jalava luki yleisön kuultavaksi:
(Nauheimista:) "Onnea työllenne. Kasvakoon taiteen hyväksi, isänmaan kunniaksi! Kaarlo ja Emilie Bergbom."
(Franzensbadista:) "Sairauden kautta estettynä personallisesti ottamasta osaa suureen isänmaalliseen juhlaan olen kuitenkin henkisesti sydämelläni luonanne. Eläköön usko tulevaisuuteen! Eläköön Suomi! Eläköön Suomen kansa! Ida Aalberg."
Näihin tervehdyksiin päätettiin kohta vastata ja samalla myöskin lähettää tervehdys rva Winterhjelmille, sitte kun kullekin vastaanottajalle erikseen oli kohotettu eläköönhuuto. Nämä Jalavan kirjoittamat sähkösanomat kuuluivat näin:
Kaarlo ja Emilie Bergbomille: "Suomalaisen teatterin luojalle ja johtajalle sekä hänen uskolliselle työtoverilleen lähettää uuden suomalaisen teatteritalon peruskiven laskemisessa läsnä ollut juhlayleisö, heille innokkaan eläköönhuudon kohotettuaan, sydämellisimmän ja kiitollisimman tervehdyksensä."
Ida Aalbergille: "Kohotettuansa raikkaan eläköönhuudon Suomen suurimmalle näyttelijättärelle uuden suomalaisen teatteritalon peruskiven laskemisessa läsnä ollut yleisö lähettää Teille lämpimän ja kiitollisen tervehdyksensä."
Hedvig Raa-Winterhjelmille. "Kiitollisessa muistossa pitäen ensimäisen ladunhiihtäjän suomenkieliselle näytelmätaiteelle uuden suomalaisen teatterihuoneen peruskiven laskemisessa läsnä ollut juhlayleisö lähettää Teille, kohotettuaan Teille innokkaan eläköönhuudon, kunnioittavan ystävällisen tervehdyksensä. Eläköön Lea!"
Vihdoin kuorot ja soittokunnat virittivät Mamme-laulun, johon päättyi tämä juhla, jonka vertaista sivistyshistoriamme ei monta tiedä.
Jos luemme peruskiven laskemisjuhlankin valmistuspuuhiin, niin sen jälkeen ei enään ollut mitään estämässä työn tarmokasta jatkamista. Ja totta tosiaan oli kuin älyn johtama ihmiskäden voima nyt olisi tahtonut näyttää mihin se pystyy, niin nopeasti uuteen teatteritaloon kohdistetut unelmat ja suunnitelmat alkoivat silmiemme edessä toteutua. Kesällä 1900 valmistuivat näyttämöä ympäröivät muurit ja varustettiin tilapäisellä katolla, jonka suojassa talvella kupoolin rautakannattimet asetettiin paikoilleen. Kesällä 1901 nousivat kaikki muut muurit sekä rakennettiin samalla graniittifasaadi toria kohti. Niin reippaasti edistyttiin, käyttämällä milloin mistäkin tuotuja aineksia. Fasaadin vaalea graniitti on Uudenkaupungin tienoilta, ja sen koristukset on veistetty Pielisjärven vuolukivestä. Rakennukseen ja varsinkin näyttämön sisustamiseen tarpeelliset lukuisat ja mutkikkaat rautarakenteet ja konelaitokset saatiin enimmäkseen saksalaisista erikoistehtaista, syystä että kotimaassa oli vähän sellaisia tarjona, ja sieltä tulleet monttöörit johtivat niiden paikoilleenpanoa. Sitä vastoin ovat lämpöjohto- ja ilmanvaihdoslaitokset kotimaisia, Högforsin tehtaan tekemiä; ja muutoinkin käytettiin mahdollisuuden mukaan kotimaisia voimia. Siten suoritti koristusmaalari S. Vuorio, arkkitehdin osotusten mukaan ja hänen kanssaan neuvotellen, katsomon, lämpiön y.m. maalaus- ja koristustyöt, niihin luettuina myöskin ensi rivin lämpiön kauniit akkunamaalaukset. Näistä viimemainituista on erittäin merkittävä, ettei niiden kustannukset menneet rakennusrahastosta, vaan ovat ne lahjotuksia: keskimäinen ylioppilaskunnan laulajilta ja toiset erinäisiltä hankkijatoiminimiltä; piirustukset akkunamaalauksia varten ovat arkkitehti Eliel Saarisen tekemiä, jonka nimen Suomen mainio suomalaistyylinen paviljonki Parisin näyttelyssä 1900 oli tehnyt tunnetuksi. Sisustamistöihin käytettiin myöskin naisten keräämät rahat (katso ylemp. s. 102), jotka m.m. maaseuduilta lähetettyjen lisien kautta olivat kasvaneet noin 40,000 markkaan (ja joita rouvat I. Aspelin, M. Donner, H. Gripenberg, I. Palmén ja E. Rönnholm sekä nti Aini Nevander olivat hoitaneet). Niillä hankittiin kaikki katsomon ja parvien istuimet (20,000), ensi parven lämpiön (8,000) ja näyttelijäin huoneiden y.m. kalustot, jotka osaksi ovat alkuperäisten kotimaisten piirustusten mukaan tehtyjä ja semmoisina somia näytteitä ajan jalostuneesta taideteollisuudesta, suuri punainen matto näyttämölle ja vielä muutakin pienempää. Mainittuihin ja muihin sisustustöihin, alkaen sisäpuolisesta rappauksesta, tietenkään ei päästy käsiksi ennen kun koko rakennus oli saatu vesikattoon, ja se tapahtui vasta syksyllä 1901, mutta sitte niitäkin kiirehdittiin semmoisella vauhdilla, että jo vuoden 1902 alussa voitiin ajatella avajaisten viettämistä kevätkauden lopussa, huhtikuussa.
Koko, meidän oloihin katsoen suurvaltainen rakennusyritys, jota pitkälliset ja kalliit perustustyöt olivat vaikeuttaneet, ja johon kuului melkoinen määrä mutkikkaita, meillä ennestään tuntemattomia erikoistehtäviä, oli siis suoritettu ainoastaan 26:ssa kuukaudessa. Että tämä ylipäätään kävi mahdolliseksi, riippui tietysti useista suotuisista asianhaaroista, mutta kaikissa tapauksissa tulee siitä kiitos ensi kädessä johdolle. Vapaaherra Seb. Gripenberg, jonka ansioksi, niinkuin edellisestä tiedämme, on luettava, että vihdoin tontti saatiin rakennusta varten, valvoi väsymättömästi suuren puuhan menoa milloin mitenkin toimien sen hyväksi, arkkitehti Törnqvist puolestaan osasi lannistumattomalla tarmolla sekä taiteellisella kekseliäisyydellä ja luomainnolla niin hoitaa tehtäväänsä, että lukemattomat työläät erikois- ja detaljipiirustukset aina olivat valmiit oikealla hetkellä, ja oli hänellä tässä kohden taitavia avustajia arkkitehdeissä Yrjö Sadenius (Sadeniemi) ja Vivi Lönn, ja niinikään rakennusmestari Eskola harvinaisella voimalla, huolella ja valppaudella toimi itse työmaalla. Sitä paitse on erityisesti huomioonotettava, että työ tapahtui aikana, jolloin työväen olot olivat rauhallisemmat kuin muutamia vuosia myöhemmin, niin ettei työlakkoja eikä muita levottomuuksia sattunut, jotka olisivat hidastuttaneet sitä taikka enentäneet kustannuksia. Päinvastoin kuultiin kerrottavan liikuttavia kaskuja siitä, kuinka yksityiset työmiehet mielellään olivat mukana rakentamassa uljasta kotoa suomalaiselle näyttämölle.
Entäs yrityksen taloudellinen puoli: riittivätkö rahat? Siihen vastaamme toisella kysymyksellä: missä on se nykyajan vaatimuksia tyydyttävä teatteri, joka ei olisi tuottanut rakentajilleen ainoatakaan yllätystä laskelmiin nähden? Teatterirakennus-O.Y:llä oli alkuaan käytettävinään valtion myöntämä avustus, 800,000 mk (500,000 suoranaista avustusta ja 300,000 lainana), kaupungin myöntämä 100,000 mk sekä osakepääoma 200,000 mk eli yhteensä 1,100,000 mk; mutta kun tästä meni tontin lunastamiseen 200,000, jäi itse rakennukseen 900,000 mk, ja sen toivottiin riittävän. Toivo petti kuitenkin. Jos kustannusehdotusten tekeminen yleensäkin on pulmallista, niin on se sitä kaksinkerroin, kun on kyseessä erikoisrakennus, johon nähden maassa on vähän taikka ei ollenkaan kokemusta. Se selittää että nyt meillä, niinkuin säännöllisesti ulkomaillakin, missä nykyaikana uusia teattereita on rakennettu, laskelmat eivät pitäneet paikkaansa.
Vaikka koetettiin parhaimman mukaan säästää, niin että esim. johtokunnan puheenjohtaja ja jäsenet eivät saaneet penniäkään vaivastaan ja ajanhukastaan, että arkkitehti tyytyi noin puoleen siitä mitä hän voimassaolevan arkkitehtitaksan mukaan olisi voinut vaatia sekä että rakennusmestarin palkkakin oli kohtuullista alempi, huomattiin kuitenkin jo aikoja ennen kun rakennus oli valmis, että tuntuva lisä oli tarpeen, jotta voitaisiin hyvittää kaikki ne, jotka olivat rakennusta varten hankkineet mikä mitäkin. Mutta mistä se saataisiin? Osakkailta oli mahdoton pyytää enempää, sillä olivathan he jo antaneet 200,000 mk, mikä pääoma korkoineen päivineen oli mennyt. Luonnollisesti oli siis vielä käännyttävä valtion puoleen ja sitä ennen hankittava mitä välttämättömästi tarvittiin yksityisten teatterinystävien luoton avulla. Näin meneteltiinkin. Kun sitten anomus lisätystä valtioavusta oli tehtävä, oli vanhan hyvän (taikka pahan) tavan mukaan käytävä hallituksen jäsenten luona "kumartamassa", se on selittämässä asiaa ja pyytämässä kunkin asianomaisen suosiollista myötävaikutusta onnelliseen päätökseen. Muun muassa oli "kumarrusmatka" tehtävä silloisen mahtavan kenraalikuvernöörin luo, sillä jos hän olisi asettunut kielteiselle kannalle, olisi kaikki ollut hukassa. Niinkuin jokainen helposti ymmärtää, ei tämä turnee teatterin hyväksi ollut mikään kadehdittava tehtävä, semminkin kun se sattui juuri vihkiäisjuhlan jälkeen, johon ei kenraalikuvernööriä eikä hallituksen jäseniä oltu kutsuttu. Uhrautuvaisena kuin ainakin Rakennus O.Y:n puheenjohtaja, vapaaherra Gripenberg, siihen kuitenkin mukautui. Hän meni kenraalikuvernöörin puheille ja esitti millä kannalla oltiin, että rakennus tosin oli valmis, mutta oli velkoja kasaantunut lähes 300,000 mk, joita ei voitaisi suorittaa ilman yleisistä varoista myönnettyä lainaa. Vastaus kuului niin, että kenraalikuvernööri olisi taipuvainen puolestaan myöntämään lainan sillä ehdolla että — senaatti hyväksyisi hänen ehdotuksensa poliisilaitoksen uudestaan järjestämiseksi!! Sitä paitse hän ei salannut, että olisi tehty oikeammin ja viisaammin, jos hänet olisi kutsuttu avajaisiin, "sillä", olivat mahtimiehen sanat kuuluneet, "teille olisi edullisempi että olisin ystävänne kuin vihollisenne". Gripenberg ei voinut muuta kuin myöntää, että huomautus todennäköisesti oli varsin oikea, mutta oli asia järjestäytynyt niinkuin tapahtunut oli hänen siihen mitään voimatta, ja sen sanottuansa hänen suotiin lähteä. Miten olikaan, myönnettiin sentään, kiitos olkoon senaatin harrastuksen, 280,000 markan laina — miksi hyväksi poliisilaitokselle, sitä emme tiedä. Lainausehdot olivat mitä suotuisimmat, kun näet teatteri vapautettiin korkojen suorittamisesta 15 ensimäisenä vuotena. — Mutta ei tälläkään päästy kaikista rahahuolista. Lopulta tarvittiin näet vielä 108,000 mk, jotka saatiin lainaksi Kansallis-Osake-Pankilta, joka koko ajan mitä auliimmin oli neuvoin ja teoin avustanut yritystä. Kaikkiaan olivat kustannukset siis nousseet 1,500,000 markkaan. Jotta pankki saisi saatavansa, muutettiin O.Y. Kaisaniemi siten että hrt E. Aspelin-Haapkylä, S. Gripenberg, V. Lounasmaa, K. A. Paloheimo ja G. W. Sohlberg lunastivat kaikki muut osakkeet, osaksi tasa-arvosta osaksi korkeammastakin hinnasta, ja sitoutuivat luovuttamaan koko yhtiön loppuvoiton, mikäli se nousi yli 6 % heidän omista osakkeistaan, velan vähentämiseksi. Niin on tapahtunutkin, joten O.Y. Kaisaniemi joku aika sitten hajotessaan on lyhentänyt mainittua velkaa 54,000 markalla sekä tarpeellisiin korjaustöihin teatterissa antanut 7,000 mk.
Näin olemme kertoneet kuinka uusi teatteritalo rakennettiin. Mitä siitä vielä on sanottavaa, jääköön siksi kun esityksessämme olemme tulleet siihen ajankohtaan, jolloin uljaan rakennuksen ovet ensi kerran avattiin yleisölle.
* * * * *
Bergbom-sisarukset lähtivät keväällä 1901 jo 7/5, siis tavallista varhemmin, ulkomaille ja oli heidän matkansa päämäärä aluksi Parisi. Siellä he viipyivät toista kuukautta ja viihtyivät erittäin hyvin. Oli nimittäin lämmin ja kaunis ilma, joten he vapaasti voivat nauttia parisilaisesta keväästä. Tämän kirjan tekijäkin oli silloin Parisissa ja asuen samassa pienessä hotellissa Odéon teatterin lähellä Quartier Latin'issa kuin sisarukset hän heidän kanssaan teki useita yhteisiä retkiä maailmankaupungissa. Niin käveltiin yhdessä Luxembourgin puistossa, tehtiin vaunumatka Vincennes'iin, oltiin käynnillä Emil Wikströmin luona, joka perheineen jo oleskeli viidettä vuotta Parisissa, juuri saamaisillaan valmiiksi suuren säätytalon otsikkoryhmänsä, ja syötiin sitten, kaikki yhdessä, ranskalaiset päivälliset klo 8 illalla, taivasalla boulevard St. Germain'in varrella. Sekä Kaarlo että Emilie näyttivät terveiltä ja iloisilta — he olivat ainakin näennäisesti vapautuneet surullisen raskaasta kotimaantunnelmasta ja jokapäiväisistä teatterihuolista. Kumminkin on tekijällä muisto yhdestä pikku tapahtumasta, joka kohta teki häneen painostavan vaikutuksen, vaikkei hän silloin aavistanutkaan, miten ennustava se todella oli. Eräänä iltana hän oli yhdessä Bergbomin kanssa klo 9-10 ajoissa palannut hotelliin, jossa kumpikin meni huoneeseensa. Vähän klo 10 jälkeen hänen mieleensä tuli kysyä jotakin Kaarlolta ja, luullen tämän vielä olevan ylhäällä, hän meni häntä tapaamaan. Kaarlo oli kumminkin jo pannut maata, mutta ovi ei ollut lukossa. Koska tämä tuntui omituisen varomattomalta oudossa hotellissa, oli aivan luonnollista kysyä: "Eikö sinulla ole tapana sulkea oveasi yöksi!" — "Ei ole, jos halvauskohtaus sattuisi, enkä voisi nousta vuoteelta, on parempi että ovi on auki!"
Nähtyänsä mitä teattereilla oli uutta ja tapansa mukaan tehtyänsä ostoksia teatteria varten sisarukset kesäkuun keskivaiheilla (siis oltuaan Parisissa 6 viikkoa) lähtivät Nauheimiin, jossa olivat olleet edellisenäkin vuonna. Sieltä Emilie 19/6 muun muassa kirjoittaa nti Aini Nevanderille viimeisestä Parisinmatkastaan — sillä viimeinen se tositeossa oli:
— "Sunnuntaiaamuna jätimme ihastuttavan Seine-kaupungin, ja kyllä Ranska kumminkin on ihana maa, väestö henkevämpi ja rakastettavampi kuin muut kansakunnat ja Parisi kaupunkien kaupunki. Saksalaista Biederkeit'iä, Tüchtigkeit'iä j.n.e. kunnioitan tosin suurimmassa määrässä, mutta minä rakastan ranskalaisten luonnonlaatua kaikkine vikoineen ja heikkouksineen. Lähdimme klo 8 aamulla, ja kun ilma oli kolea ja paha, jatkoimme yhtä mittaa väsymättä, vaikka tulimme tänne perille vasta keskiyön jälkeen. Täällä on koko ajan ollut sateista ja kylmää; Parisissa oli meillä lakkaamatta kirkas taivas ja päivänpaistetta, jollei oteta lukuun paria meluavaa ukkosilmaa, mutta sehän on ranskalaisen luonteen mukaista!"
Kaikesta päättäen Nauheimissa olo ei tällä kertaa muodostunutkaan tyydyttäväksi. Ilmat olivat epäsuotuisat ja Kaarloa vaivasi katarri kuumeineen. Sitä paitse ei mielikään pysynyt niin keveänä kuin Parisissa. Jo ennen lähtöä sieltä oli tieto saapunut heidän sisarensa, vapaaherratar Betty von Troilin, kuolemasta, sitte tuli ikäviä uutisia valtiollisista ja puolue-rettelöistä (esim. häpeällinen oikeudenkäynti Yrjö-Koskista vastaan) ja vihdoin teatterihuolet, joihin tällä kertaa kuului kaikenlaiset varustukset uutta näyttämöä varten. Muun muassa oli Grabovilta Tukholmasta tilattu uusia koristuksia, ja aikoi Kaarlo palata sitä tietä nähdäkseen kuinka työ oli edistynyt. "Ne [uudet koristukset]", Emilie kirjoittaa, "painavat meitä enemmän kuin tahdomme taikka uskallamme sanoa."
Kun Kaarlo oli "lukenut leivisköittäin sanomalehtiä ja kirjoja" ja ottanut täyden määrän (24) kylpyjä, sisarukset 18/7 lähtivät Nauheimista ja suuntasivat matkansa Amsterdamiin, sillä Kaarlolla oli suuri halu nähdä Hollantia, sen taidetta ja muuta kultuuria ja kansaa. Emiliellä oli tavan mukaan — vaikka hän jo edellisenä vuonna [1900] oli eronnut virastaan hypoteekkiykdistyksessä — suurempi kiire kotiin, ja hän erosikin 24/7 Brüsselissä veljestään matkustaakseen Berlinin ja Stettinin kautta Helsinkiin. Kaarlo sitä vastoin jäi vielä Brüsseliin, joka hänestä oli "kaikin puolin viehättävä", ja matkusti sitten "hitaasti" Kölnin, Hildesheimin, Goslarin, Schierken, Halberstadtin kautta Harzvuoristoon, johon Nauheimin lääkäri oli neuvonut hänet "jälkiparannuksille". Kotimaahan, johon hän, niinkuin tiedämme, surkean sekasorron tähden ei ikävöinyt, Kaarlo palasi vasta 24/8.
Tältä kesältä on meillä kaksi Bergbomin kirjoittamaa päiväämätöntä kirjettä nti Betty Elfvingille. Edellinen, Nauheimin olon lopulta, alkaa seuraavin sanoin:
"Rakas Bettina-ystävä. Kuinka virkistävää olikaan kuulla jotakin sinulta. Olemme viime aikoina tavanneet toisiamme niin pikimmältään, ettemme vuosikausiin ole saaneet tilaisuutta oikeaan 'passiar'iin', kuten tanskalaiset sanovat. Tuntuisi niin hyvältä saada puhua siitä, joka meitä kaikkia painaa, puhua tyynesti ja surullisesti niinkuin ihmisten sopii, jotka tietävät ettei välttämätöntä muuteta huutamalla, mutta että kestettävä on viimeiseen saakka. Me ymmärrämme toisiamme — siitä olen vakuutettu — tässäkin asiassa."
Muutoin koskevat molemmat Sprengtportenin oppilaita. Nti Elfving oli kirjoittanut, että kappaletta oli pyydetty näyteltäväksi Ruotsiin (arvaamme että Aug. Lindberg oli sitä pyytänyt). Kaarlolle tämä oli "yllätys, joka ei ollut sekottumattomasti iloinen", vaikka luonnollisesti sensuuri nyt vähemmän kuin koskaan sallisi kappaleen esittämistä Helsingissä. Hänen mielestään oli sentään myöntäen vastattava, mutta ennen kun käsikirjoitus lähetettiin, oli se tarkastettava ja erinäisiä lauseita muutettava, ne kun eivät sopineet ruotsalaisille. Tämä työ ei kumminkaan voinut tapahtua kirjeiden kautta, vaan oli heidän sitä varten yhdyttävä syyspuolella. Tuliko tästäkään mitään, sitä emme tiedä. Ei ainakaan näytelmää ole Ruotsissa esitetty. Mahdollisesti raukesi tuuma sentähden, että nti Elfving näihin aikoihin kuoleman kautta menetti sekä sisarensa että äitinsä.[50]
* * * * *
Viimeinen näytäntökausi Arkadiassa alkoi l/9 Murtovarkaudella ja muilla tunnetuilla kappaleilla, siksi kun 18/9 tuli ensimäinen uutuus, Jalmari Finnen suomentama A. Bissonin ja B. de Turiquen 3-näytöksinen huvinäytelmä Historiallinen linna, joka Parisissa oli loistavasti menestynyt, mutta meillä eli vain kolme iltaa. Vetämättä vertoja Bissonin Herra ylitirehtöörille näytelmä myöskin tarjosi vähemmän otollisia tehtäviä; kuitenkin Weckman — Barrois, Kallio — Colombin, Närhi — Gabriac sekä nti Lähteenoja — Chloe, Olga Salo — rva Baudoin ja Olga Leino — Géneviève huvittivat katsojia. — Lähinnä sen jälkeen seurasi 25/9 Hamlet, uusittuna, ja nähtiin nyt niinkuin aina kuinka luotettava suosijapiiri klassillisella draamalla oli teatterin yleisössä. Se meni 8 kertaa. Päärooli oli niinkuin ennen Axel Ahlbergilla, mutta Ofeliana esiintyi Lilli Högdahl, näytellen "liikuttavasti ja kauniisti", sentään tyydyttämättä korkeita vaatimuksia. — Hamlet-näytäntöjen välissä ja jälkeen vieraili muutamina iltoina rva Kahilainen, esiintyen muun muassa pastorin rouvana Kuopion takana, ja teki hänen repäisevä komiikkansa entisen tapaista vaikutusta; nti Tompuri oli Lilli ja Paavo Ahlman[51] pastori Jussilainen. — Ohjelmistolle uusi Molièren huvinäytelmä, Scapinin vehkeilyt, annettiin, Jalmari Finnen suomentamana syyskauden toisena uutuutena 9/10, ja se synnytti salongissa mitä hilpeimmän mielialan. Lindfors oli oivallinen Scapin, ja kiitosta niittivät myöskin Falck — Argante, Närhi — Geronte, Kallio — Octave, Suonio — Leander, Tyyne Finne — Hyacinthe ja Olga Leino — Zerbinette. — Uusintona tosin mutta silti melkein uutena palasi Hauptmannin Hannele näyttämölle 16/10. Nuori säveltaiteilija Erkki Melartin oli näet, vasta kotiuduttuaan ulkomailta opintomatkalta, säveltänyt kappaletta varten laajan musiikin, joka R. Kajanuksen orkesterin esittämänä huomattavasti enensi sen vaikutusta. Hänen oli erinomaisesti onnistunut tavata näytelmän lyyrillinen pohjatunnelma (E. Katila U. S:ssa). Esittäjiäkin kiitettiin keitä tosipiirteisestä realismista, keitä hienotunteisesta tunnelmanvirityksestä;. Olga Leino oli Hannele, Lattu kyläräätäli, Närhi Hannelen isä, Salo Gottwald, nti Lähteenoja ja Pesonen köyhäinhuoneen väkeä.
Marraskuu alkoi kaksoispremiäärillä, 1/11 kun annettiin Jalmari Finnen suomentama E. Pailleronin 1-näytöksinen huvinäytelmä Kipinä ja kotimainen alkuteos, Jalmari Hahlin 3-näytöksinen näytelmä Heinäkuun helteessä. Miellyttävässä esikappaleessa nti Helmi Tähtinen[52] kokeili iloisena Antoinettena, saaden melkoista suosiota osakseen. Mitä taasen ohjelman pääkappaleeseen tulee, ei se paikallisväriä ja henkistä lentoa kaipaavana "taiteilijadraamana" ollut omansa mainittavasti viehättämään yleisöä; jo toisen illan jälkeen se katosikin. — Paljon suurempaa huomiota, joskaan ei pysyvää menestystä, saavutti Kasimir Leinon 5-näytöksinen historiallinen näytelmä Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming, joka 9-kuvaelmaisena oli niin laaja, että se riitti kahdeksi illaksi: edellisenä näyteltiin 5 ensimäistä kuvaelmaa ja toisena 4 jälkimäistä. Näyttämöllepano oli tavallisen huolellista, loistavaa ja aikakautta kuvaavaa, niin että se viehätti katsojia silloinkin kun toiminta — niinkuin varsinkin alkupuolella — tuntui pitkäveteiseltä. Näytteleminen oli hyvää etenkin pääosiin nähden; mutta monet sivuosat, joihin ei enää kehittyneitä voimia riittänyt, esitettiin luonnollisesti heikommin. Mainioita olivat erittäinkin B. Leino Ilkkana, joka innostuneesti näytteli pohjalaista talonpoikaissankaria, ja Axel Ahlberg Klaus Fleminginä; mainitsemme myös nti Lähteenojan noitana. Näytelmän ensimäinen osa annettiin ensi kerran 15/11 ja sitten vielä kaksi kertaa peräkkäin, jonka jälkeen toisen osan ensi-ilta oli 20/11 — kaikkiaan meni kumpikin osa 7 kertaa. Yleisö oli kyllä viehättynyt, mutta myöhemmillä kerroilla vähälukuinen. — Joulukuulla ei enää tullut uutta, vaan muun tunnetun muassa pitkiä aikoja kätkössä ollut oopperamainen Kultaristi, jossa laulajana esiintyi Iivari Kainulainen.[53] —
"Tunnollista ja ahkeraa työtä teatteri on tehnyt viime syyskautenansakin", eräs arvostelija lausuu, "joskaan työ ei tunnu niin intensiiviseltä kuin ennen." Enemmän uutta olisi saanut ilmestyä, mainitaan sen ohella; mutta nyt niinkuin tavallisesti arvostelija ei tiennyt, miksi täytyi vähempään tyytyä. Bergbomin aikomus oli ollut esittää Björnsonin Yli voimain, mutta oli se lykättävä, kun tekijän vaatimaa palkkiota, 1,000 kruunua, katsottiin liian suureksi. Sittemmin runoilija alensi vaatimuksensa, ja kappale voitiin näytellä tammikuun lopulla.
Muuten saamme tietoja teatterista ja oloista Emilien kirjeestä Betty
Elfvingille 15/12:
— "Joulukuun 4 p. Kaarlo lähti jälleen tavalliselle joululevolleen; hän matkusti Berliniin, mutta palaa luultavasti uudenvuoden aatoksi. Kyllä hän tänä vuonna on ollut jotenkin voimissaan, mutta eihän joustavuus eikä voimat enään ole entisellään. Tammikuulla [todellisuudessa helmikuulla] Ida Aalberg on tuleva. Hän esiintyy Hedda Gablerina, Theodorana sekä vielä jossakin kolmannessa roolissa, joksi hän itse ehdottaa Orleansin neitsyttä, mutta siihen emme ole oikein taipuvaisia. Näytelmä on vaativainen näyttämöllepanoon nähden, emmekä nyt, kun jo seisomme toisella jalalla uudessa talossa, katso itsellämme olevan oikeutta heittää pois niin paljon rahaa kuin kaksi koristuskappaletta [Theodora oli toinen] vie. Jos hän kuitenkin pysyy lujana, täytyy meidän kai myöntyä. — Niin uusi talo! Se on nyt melkein valmis, ja me odotamme vain johtokunnan pyytämää ylimääräistä lainaa, mutta saa nähdä kuinka kaavan sitä on odotettava. Senaatti on tosin puoltanut sitä, mutta miten ratkaistaan kysymys Pietarissa? Suurella levottomuudella minä ajattelen muuttoa uuteen palatsiin; päiväkustannukset nousevat siellä niin kuulumattoman suuriksi, että pelkään teatterin tulojen olevan aivan riittämättömät. — Ja nyt, hyvä loppu tälle suruvuodelle. Jumala suokoon meille kaikille valoisampia, toiverikkaampia päiviä, mutta ennen kaikkea rehellistä tahtoa ja luottamusta. Nyt on kaikki pimeää ja raskasta. Vanha Yrjö-Koskinen uskoo kumminkin järkkymättömästi, että valoisampi aika on koittava, vaikkemme kenties itse saakaan sitä nähdä. Jumalan haltuun. Ystäväsi Emilie Bergbom."
Kaarlon matkalta on meillä yksi päiväämätön kirje, josta otamme seuraavat rivit:
"Armahani! Ei minulla ole paljon kerrottavaa. Olen levähtänyt ja rauhottanut kiihottuneita hermojani — sehän olikin matkani tarkotus. Teatterin suhteen on minulla ollut huono onni. Niin esim. odotin Kööpenhaminassa neljä päivää nähdäkseni Kuningas Learin n.s. Shakespearenäyttämöllä, jonka Perfall ja Possart ovat keksineet lukuisia dekorationivaihdoksia vaativia kappaleita varten. Ainoastaan tausta ja tehottomia (neutrala) kulisseja. Mutta kun tulin teatteriin, sain Learin sijasta nähdä kaksi Heibergin homehtuneimpaa voodevillea. Samoin petettiin minua edellisenä iltana Dagmarteatterissa, missä sain Kamelianaisen (!) Björnsonin uusimman draaman, Tora Parsbergin, sijasta. Täällä Berlinissä en ole nähnyt Hoop of Seegen (Siunauksen toivo), mutta kyllä Yli voimain. — — En ole saanut bysantilaisia reunuksia [Theodoraa varten]; paras lienee maalauttaa semmoisia, niin ne saa toivomuksensa mukaisiksi. — — Kaarlosi."
Emilien kirjeestä näkyy, että teatterin vanhat johtajat eivät suinkaan ehdottomasti iloisin mielin nähneet, kuinka lähestymistään lähestyi hetki, jolloin muutto oli tapahtuva. Kaikenlaiset huolet ja valmistuspuuhat, jotka se aiheutti, täyttikin näinä aikoina heidän mielensä enemmän kuin jokapäiväiset, "juoksevat" toimet.
Miten mainittujen huolten laita lieneekin, muodostui kevätkausi sangen värikkääksi, sangen huomattavaksi niin ohjelmiston puolesta kuin taiteellisestikin. — Vanhemmista kappaleista tammikuun alusta mainitsemme (Benj. Leinon hyväksi 10/1 ja Topeliuksen muistoksi 14/1 näytellyn) Regina von Emmeritzin sentähden, että nimiroolissa esiintyi Lilli Högdahl, joka nuori näyttelijätär, huolimatta vielä vakaantumattomasta taiteestaan, suorittaen yhä vaikeampia tehtäviä herätti yleisössä päivä päivältä suurempia toiveita. — Uuden vuoden ensimäinen uusi kappale oli kotimainen alkuteos, Väinö Andelinin kirjoittama 3-näytöksinen näytelmä Merimiehet (ensi-ilta 17/1), jonka monet yksityis- ja yhteislaulut O. Merikanto oli säveltänyt. Tämä merimieselämän kuvaus oli luultavasti aiottu kilpailemaan Pakkalan tukkimieselämän kuvauksen kanssa, mutta onnistuakseen ei näytelmän juoni ollut tarpeeksi yksinkertainen tai luonteva, eikä siinä ollut sitä kansanomaista huumoria, joka voittaa sydämiä. Etenkin laulujen ansioksi on luettava että se kumminkin meni 7 kertaa. — Toisena uutuutena tuli Björnstjerne Björnsonin Yli voimain 1:nen osa, A. B. Mäkelän suomentamana, 29/1. Merkillinen aatedraama esitettiin — B. Leino Sangina, Katri Rautio hänen vaimonaan, Axel Ahlberg Brattina — hyvin tyydyttävästi ja herätti myöskin mielenkiintoa; mutta siitä että se meni vain kolme kertaa, näkee ettei se ollut otollinen suuremmalle osalle yleisöä.
Niinkuin ennen on mainittu, oli Ida Aalberg lupautunut vierailemaan tänä keväänä, joten hän oli luova loistoa teatterin viimeiseen aikaan Arkadiassa ja sen alkuaikaan uudessa talossa. Näyttelijätär esiintyi ensi kerran 14/2 Hedda Gablerina ja tervehdittiin häntä tavallisella innostuksella tässä loistoroolissaan. Sama näytelmä annettiin vielä kahtena iltana, mutta sen jälkeen, valmisteltaessa taiteilijattaren esiintymistä ohjelmistolle uudessa näytelmässä, pistettiin toista väliin. Teuvo Pakkala, joka Tukkijoellansa oli saanut niin pysyvän menestyksen, ettei siitä näkynyt loppua tulevankaan, oli sepittänyt uuden teoksen, 4-näytöksisen huvinäytelmän, Kauppaneuvoksen härkä, ja näyteltiin se ensi kerran 21/2. Tämä leikillisivallinen kuvaus pikkukaupungin elämästä on kyllä heikonlainen draamallisen rakenteensa puolesta, mutta kiitos olkoon useiden hyvien tyyppien sekä luonnonomaisen sukkeluuden ja huumorin näytelmä vastaanotettiin varsin suosiollisesti. Esiintyjistä sanottiin, että Lindfors, miten etevä olikaan Hillerinä, kumminkin liiaksi muistutti ranskalaisia komediaroolejaan; toiset olivat sitä vastoin kylläkin kotimaisia, Pesonen pormestarina, rva Kahilainen pormestarinnana, Närhi (erittäin onnistunut) Pommerina j.n.e. Kappale meni kaikkiaan 9 kertaa. — Sillä aikaa kun Kauppaneuvoksen härkä rehenteli näyttämöllä, sattui 26/2 Hugon syntymän satavuotismuisto-päivä, eikä Bergbom laiminlyönyt sen viettämistä. Silloin annettiin teatterin alkuajoilta tunnettu Angelo. Uusista esiintyjistä on erittäin mainittava Lilli Högdahl, joka menestyksellisesti täytti Catharina Bragadinin vaativan osan. —
Maaliskuun alussa Ida Aalberg esiintyi uudessa loistoroolissa, kun 5/3 ensi kerran annettiin Irene Mendelinin suomentama V. Sardoun 5-näytöksinen murhenäytelmä Theodora. Jännityksellä yleisö oli odottanut tätä kappaletta, joka kirjoitettuna Sarah Bernhardtia varten ja Parisissa esitettynä oli maailman kuuluksi tullut, ja jännityksellä näyttelemistä seurattiin — olihan taituri- jollei mestariteoksen tärkein päämäärä kiinnittää katsojien mieltä. Näyttämöllepano oli tarpeeksi loistava ja bysantilainen, ja Ida Aalberg tyydytti korkeimmat vaatimukset kuvatessaan mitä vastakkaisimpia luonteenpiirteitä ja tunteita, esitettävässään naisolennossa. Muutkin pääosat näyteltiin oivallisesti, B. Leino ollen Justinianus, Ahlberg Andreas, Salo Marcellus j.n.e. Tämä viimeinen loistodraama Arkadiassa meni 8 kertaa. — Viimeinen ohjelmistolle uusi kappale, joka vanhan teatterin näyttämölle ilmestyi, oli Minna Canthin 1-näytöksinen huvinäytelmä Hän on Sysmästä. Se esitettiin 15/3 yhdessä kahden toisen pikku näytelmän (Kipinä, Ensi lempi) kanssa, ja sanottiin näytäntöä "nuorten näytännöksi", syystä kun roolit kauttaaltaan olivat seurueen nuorimpien voimien ja oppilaiden käsissä. Näytäntöön ottivat menestyksellä osaa m.m. ndit Helmi Tähtinen, Elli Malm ja Esther Niska sekä hrt Otto Tuulos, Paavo Ahlman, Jussi Snellman[54] y.m. Yleisö oli iltaansa sangen tyytyväinen ja huusi esiin nti Kaarola Avellaninkin, joka vielä entiseen tapaan jatkoi opettajatointaan näyttämömme hyväksi.
Huhtikuulta on lopuksi mainittavana kaksi jäähyväisnäytäntöä — Suomalaisen teatterin viimeiset näytännöt Arkadiassa. Molemmat tapahtuivat sunnuntaina 6/4, toinen klo 5 i.p.: Regina von Emmeritz (3:s näytös), Daniel Hjort (mestauslavakohtaus), Murtovarkaus (3:s näytös) ja Kihlaus, sekä toinen klo 8: Saituri (kohtauksia), Venetian kauppias (4:s näytös) ja Maria Stuart (5:s näytös). Kun tarkastaa näitä ohjelmia, tuntee helposti niiden kokoonpanosta Kaarlo Bergbomin käden. Edellinen, jossa Z. Topelius, J. J. Wecksell, Minna Canth ja Aleksis Kivi ovat yhdistetyt, edusti teatterin kotimaista ohjelmistoa, jota teatterin perustaja piti tärkeimpänä, jälkimäinen, jossa Molière, Shakespeare ja Schiller esiintyvät rinnakkain, suurta klassillista ohjelmistoa. Yleisö puolestaan käsitti täydelleen jäähyväisnäytäntöjen merkityksen, ja ilta sai oikean juhlahetken luonteen. Näyttelijät tekivät kaikki parastaan, tuntui kuin erojaistunnelma sydämessä olisi lämmittänyt ja antanut vauhtia heidän näyttelemiselleenkin, ja se taas lämmitti katsojia. Erittäin mainittakoon Aurora Aspegren (monen ajan päästä vieraillen) Katrina, Lindfors saiturina, B. Leino Schylockina ja Ida Aalberg Maria Stuartina. Kuningattaren hyvästijättö ympäristölleen, ennen kun hän lähtee viimeiselle matkalleen, muuttui monelle katsojalle jonkinlaiseksi vertauskuvaksi siitä hyvästijätöstä jolla teatteri erosi 30-vuotisesta, monivaiheisesta, muistorikkaasta lapsuus-, nuoruus- ja ensimäisestä miehuuskaudestaan. — Kun näytäntö oli loppunut, kokoontui koko näyttelijäkunta näyttämölle, ja nyt kaikki läsnäolevat yhdessä lauloivat Maamme-laulun. Sitte Kaarlo Bergbom seppelöitiin laakerilla ja nostettiin korkealle eläköönhuutojen kaikuessa, ja sen jälkeen tuli Emilie Bergbomin vuoro vastaanottaa yhtä lämmin, yhtä sydämellinen tunteenilmaus. Kilpailtuaan näyttelijäin kanssa johtajien ylistämisessä yleisö ei säästänyt kunnian- ja kiitoksenosotuksiaan näyttelijöitäkään kohtaan. Vihdoin laulettiin Suomen laulu, ja niin olivat Arkadian seinät viimeisen kerran tärisseet niistä suosionhuudoista, joilla kansallinen yleisö niin usein oli sen suojissa ilmaissut ilonsa teatterin työstä ja olemassaolosta. —
Noin kolme viikkoa edeltäpäin johtokunta oli lopullisesti päättänyt, että uuden talon avajaisjuhla oli vietettävä huhtikuun 9, Elias Lönnrotin syntymän satavuotismuistopäivänä. Kuumeentapaisella innolla työtä tehden rakennustyön johtomiehet täyttivät lupauksensa, että teatteri silloin olisi valmis. Kuinka heiltä vielä viime hetkessä tarmoa ja päättäväisyyttä kysyttiin, todistaa seuraava seikka, joka muodostaa viimeisen lisän siihen sarjaan vastuksia, jotka olivat yritystä vaikeuttaneet. — Avajaispäivä oli keskiviikko ja lähinnä edellisenä lauvantaina (siis 4 päivää ennen) tulivat maistraatin, poliisin ja palosammutuslaitoksen edustajat tarkastamaan teatteria ja päättämään, oliko sallittava siinä toimeenpanna julkisia näytäntöjä. Tätä tarkastusta olivat rakennustyön johtajat tuskin ajatelleetkaan, syystä kun loppuajalla oli niin äärettömän paljo muuta tärkeämpää mielessä ja kun hyvin tiettiin, että teatteri tulenkestävyyden ja erinäisten yleisön turvallisuutta ja mukavuutta tarkottavien laitosten puolesta oli verrattomasti etevämpi kaupungin entisiä, yhä käytännössä olevia samanlaisia rakennuksia. Tarkastusmiehet asettuivat kuitenkin toiselle kannalle ja tekivät koko joukon yhtä kuulumattomia kuin hyödyttömiä tai vähän hyödyllisiä vaatimuksia, niin esim. vaadittiin, että näyttämöaukon yläpuolelle oli asetettava pienillä reijillä varustettu, mahtava, putkenmuotoinen vesisäiliö, jonka avulla kävisi tarpeen tullen vedellä kastaa esirippu ja siten estää näyttämöllä alkanutta tulipaloa leviämästä salonkiin — laitos, jonka tapaista ei oltu nähty yhdessäkään meikäläisessä teatterissa. Ja kaikki oli oleva kunnossa ennen keskiviikkoa, jos toivottiin lupaa avajaisjuhlaan! Vaikealta, jopa mahdottomalta näytti saada tämä niin lyhyessä ajassa suoritetuksi, ja sentähden on helppo kuvitella erään vanhan neuvosmiehen[55] tunteita, kun hän palatessaan tarkastuksesta tyytyväisesti hieroen käsiään lausui muutamalle tuttavalleen: "Kyllä me nyt olemme järjestäneet asiat niin, ettei avajaisista tule mitään ainakaan määrättynä päivänä!" Epätoivoisella rohkeudella ryhdyttiin kuitenkin toimeen, ja kiitos Huberin vesijohtoliikkeen, G. W. Sohlbergin y.m. uhrautuvan myötävaikutuksen tuli, yöt ja päivät ponnistaen, mahdoton mahdolliseksi. Tiistai-iltana oli kaikki valmiina paikoillaan, ja uuden tarkastuksen jälkeen täytyi viranomaisten antaa tarpeellinen lupa. Se tapahtui klo 7 illalla ja niin oli viimeinen este voitettu.
Johtokunnan pöytäkirjat näyttävät, etteivät juhlankaan valmistukset olleet vähäiset. Monta kertaa ja kauvan keskusteltiin siitä, kuinka se oli järjestettävä, mitä otettaisiin ohjelmaan, keitä kutsuttaisiin vieraiksi y.m.s. Kun elettiin kirovuosien aikaa, tuli semmoinenkin kysymys kuin viimeksi mainittu vaikeaksi pulmaksi. Ei ollut kenellekään salaisuus, että rakennusyritys olisi ollut kerrassaan mahdoton, jos korkeimmat viranomaiset olisivat olleet antamatta runsasta apua suoranaisen avustuksen ja lainan muodossa, mutta aikana, jolloin viha ja järjestelmällinen vaino oli hävittänyt säädyllisen seurusteluelämän alkuperäisimmätkin muodot eri puolueisiin lukeutuvien kesken, olisi semmoinen, laatuaan mitä yksinkertaisin kohteliaisuus, jota noiden viranomaisten kutsuminen juhlaan olisi tietänyt, leimattu miltei maankavallukseksi. Eikä siinä kyllin, julkeasti uhattiin juhlassa toimeenpanna mielenosotuksia ja häväistyksiä, jos siihen kutsuttaisiin ne ja ne. Näin ollen oli kutsujain mahdoton ottaa vastatakseen siitä mitä tapahtua voisi juhlassa ja vielä vähemmän mahdollisten häväistysten jälkivaikutuksista — ja niin päätettiin olla kutsumatta muita henkilöitä kuin semmoisia, joilla oli arvo ja asema taide-elämässämme; hallituksen jäsenet y.m. viralliset henkilöt saisivat, jos niin haluaisivat, lunastaa pääsylippunsa samoilla ehdoilla kuin muut kansalaiset.[56] Muutoin päätettiin — pääsylippujen kysyntä kun oli tavattoman suuri — että juhlallisuus oli jaettava kahteen juhlanäytäntöön, jotka muodostaisivat jatkon toisilleen ja joihin kumpaankin erikseen pilettejä myytäisiin sekä että näitä ensi kädessä varattaisiin teatteritalon osakeyhtiön osakkaille, viimeisen kolmivuotiskauden takaajille, naisille, jotka olivat toimeenpanneet arpajaiset teatterin sisustamista varten, ja näyttelijöille omaisineen, ja oli niiden hinta oleva 10 ja 20 mk.
Mitä ohjelmaan tulee, oli sitä ajateltu vuotta ja toistakin ennen, sillä uutta siihen tahdottiin eikä sitä synny kädenkäänteessä. Bergbomin hengen mukaista oli, että hän pyysi yhdistää siihen mahdollisimman paljon kansallista taidetta: esitettävissä numeroissa tuli kaikkien etevimpäin runoilijain ja säveltäjäin olla edustettuna ja esittäjienkin joukossa ilmaantua teatterin entisiä jäseniä nykyisten rinnalla. Johtajan sydämessä paloi halu näyttää, ettei taiteemme ollut liian köyhä astuakseen uutehen tupahan, alle kaunihin katoksen. Näin luotiin näytäntöjen ohjelmat, jotka panemme tähän esittäjineen kaikkineen muistoksi kuulun juhlan:
Edellinen näytäntö klo 5: J. H. Erkon juhlaa varten kirjoittama
3-näytöksinen runonäytelmä Pohjolan häät, johon Erkki Melartin on
musiikin säveltänyt. Näytelmän henkilöt: Väinö — Benjamin Leino,
Suurseppo — Emil Falck, Ilmari — Oskari Salo, Lemminkäinen — Aarne
Riddelin, Lokka — Olga Salo, Anja — Helmi Tähtinen, Pellervo —
Aleksis Rautio, Immo — Iisakki Lattu, Louhi — Mimmi Lähteenoja, Turjo
— Adolf Lindfors, Iivo — Lilli Högdahl, Terhi — Alli Hilden, Rutjo
— Evert Suonio, Paturi — Eino Salmela, Osmotar — Naemi Kahilainen,
Aila — Elli Tompuri, Kaaso — Olga Poppius, Kave (näkijänainen) —
Elli Malm, paimenia (Jussi Snellman, Knut Weckman, Yrjö Ahnger, Paavo
Ahlman, Otto Tuulos), eräs louhelainen, soittaja (Otto Närhi), laulajia
(Taavi Pesonen, Iivari Kainulainen), esiratsastajia (Hemmo Kallio,
Mikko Gestrin), eukkoja (Emilie Stenberg, Mimmy Leino), paimentyttöjä
(Alma Auer, Ester Niska, Veera Juvelius), Hallatar (Saimi Järnefelt),
Usvatar (Aurora Aspegren), Ilmatar (Olga Leino), Päivätär (Katri
Rautio), Kanteletar (Tyyne Bergroth), Kastehelmetär (Lilli Kajanus),
Merihelmetär (Helga Durchman), Sadehelmetär (Elvira Willman),
Kyynelhelmetär (Helmi Helenius), hallattaria, usvattaria, tuulettaria,
Kalevan, Pohjolan kansaa y.m.
Jälkimäinen näytäntö klo 8.15: Armas Järnefeltin säveltämä alkusoitto; Maamme-laulu (lausuvat Aurora Aspegren, Mimmi Lähteenoja, Tyyne Bergroth, Benjamin Leino, Aleksis Rautio, Iisakki Lattu, Olga Salo, Elli Malm, Lilli Högdahl, Adolf Lindfors, Olga Leino); Fredr. Cygnaeuksen Sua kiitän Suomi (lausuu Katri Rautio); Aleksis Kiven Lea (henkilöt: Sakeus — Emil Falck, Lea — Ida Aalberg-Uexkull-Güldenband, Joas — Benjamin Leino, Aram — Oskari Salo, Ruben — Hemmo Kallio). Sen jälkeen esittää Robert Kajanuksen johdolla filharmooninen orkesteri, Abraham Ojanperä ja Helsingin yhdistetyt mieskuorot Jean Sibeliuksen sävellyksen Tulen synty (sanat Kalevalan 47:stä runosta); Mieskuoroja: F. Pacius, Suomen laulu; R. Kajanus, Sotamarssi; Tuuti lasta Tuonelahan; E. Genetz, Terve Suomeni maa, Porilaisten marssi; Sekakuoroja: Tervehdys Suomelle (Z. Topeliuksen sanat, F. Paciuksen säveltämä), Nouse riennä Suomen kieli (Oksasen sanat, O. Merikannon säveltämä), Taiteelle (Volter Kilven sanat, J. Sibeliuksen säveltämä).[57] —
Suuren "Sammatin pojan", Elias Lönnrotin, muistopäivä, huhtikuun 9, oli keväisen kaunis ja raikasilmainen, niin että ihmiset aivan kuin itsestään antautuivat siihen tunnelmaan, joka julkilausuttiin ja laulettiin tuhansissa juhlissa ympäri Suomen niemen. Lönnrotin juhlaan liittyi Kansallisteatterin juhla, ei häiritsevänä, vaan täydentävänä lisänä, sillä, niinkuin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlakokouksessa lausuttiin: "Kaikissa sivistysmaissa pidetään kansallista teatteria kansallisen runouden ja taiteellisen kielenkäytön mahtavimpana edistäjänä, ja siihen nähden on Suomalaisen teatterin astuminen upeaan linnaansa katsottava ylen tärkeäksi voitoksi samaan suuntaan, johon Lönnrot on muita tehokkaammin vaikuttanut."
Aamupäivältä pari seikkaa. — Vuotta ennen talvella oli jonkun lämminsydämisen naisen päähän pälkähtänyt, että johtajan työhuone uudessa talossa oli erikoisella tavalla sisustettava, ja hänen julkilausuttuaan ajatuksensa tuttavilleen, muodostui pian innostuneita ompeluseuroja, jotka yhteistuumin ja -töin valmistivat huonetta varten mukavan kaluston suomalaiskuosisine päällyksineen ja koristuksineen.[58] Juhlapäivän aamulla kalusto asetettiin paikoilleen, ja kun Bergbom-sisarukset tapansa mukaan hyvissä ajoin tulivat teatteriin, kohtasi heitä siellä ystävällisten lahjottajain joukko, joka saattoi heidät tuohon vasta sisustettuun huoneeseen. Toisten puolesta rva Alma Almberg (Jalava) selitti heidän tahtoneensa valmistaa johtajille kodikkaan tyyssijan, missä kävisi huoahtaa levottoman teatterityön välihetkinä. Tähän "viralliseen" puoleen tuli sitten kahvit ja ylioppilaslaulut, joita riitti teatterin palvelijakunnalle ja työväellekin. Niin herttaisesti alotettiin juhlapäivä itse teatterissa.
Toinen aamupäivän tapahtuma oli kunniatervehdys vapaaherra Seb. Gripenbergin luokse, jonka rohkeutta ja väsymätöntä, palkatonta työtä oli kiittäminen siitä että Kansallisteatterin linna ei enään ollut mikään unikuva. Lähetystö, jonka jäsenet olivat rvt Edith Wegelius ja A. af Heurlin, nti Ilona Jalava ja hrt A. Renqvist ja B. Wegelius, antoi vapaaherralle kansalaisten puolesta muistolahjaksi hopeisen haarikan, jonka kylkeen oli kaiverrettu hänen sukunsa vaakunakilpi sekä runomuotoinen ylistys- ja kiitoskirjoitus. — Samalla asialla, kiitosta lausumassa rakennustyön ylijohtajalle, kävi myöskin näyttelijäkunnan lähetystö, johon kuuluivat Ida Aalberg, Katri Rautio, Iisakki Lattu, Y. Ahnger ja J. Finne.
Jo hyvissä ajoin ennen klo 5:ttä teatteri oli tulvillaan juhlapukuista, hilpeämielistä yleisöä, sillä olihan uudessa talossa paljo katsottavaa. Mielin määrin oli jo kauvan ihailtu (ja tietysti kritikoitukin) rakennuksen uljasta ulkonäköä, sen tyyliltään romaanilaisvoittoista, uhkeaa fasaadia kulmatornineen ja komeaa, punaista kupoolia, nyt olivat väljät sisäänkäytävät ensi kerran avoinna, saatiin nousta leveitä portaita ylös ja vallata avarat, uutuuttaan hohtavat suojat. Yleinen oli ihastus, minkä ilmavat, mukavat käytävät sekä ensimäisen parven lämpiö värikkäine akkunoineen, mukavine, aistikkaisine huonekaluineen ja Arkadiasta tuotuine muotokuvineen seinillä herättivät, eikä vähempi se lämmin, kodikas tunnelma, jonka valtaan tulija huomasi joutuvansa itse katsomossa (salongissa). Se oli juhlallisen avara, mutta ei sentään liian suuri — ei ollut "suuren suuri eikä pienen pieni", kansan sanontatapaa käyttääksemme, vaan juuri semmoinen kuin piti ja sopi; suhteet olivat hyvät, seinien punainen väri vaatimaton, mutta lämmin, koristukset — lyyryt ja seppeleet parvien[59] rintamuksilla ja Suomen vaakunakilpi kummallakin puolen näyttämön aukkoa — somat kohtuullisuudessaan. Semmoinen oli ensimäinen vaikutelma, ja että se yleisesti tunnettiin, sen näki iloisesta tyytymyksen ilmeestä kaikkien kasvoissa. Niin tavallisen yleisön, mutta missä toisensa tapasi kaksi tai useampi niitä, jotka olivat olleet mukana 30-vuotisessa taistelussa, jolla kansalliselle näyttämölle oli pysyvä perustus ja arvonmukainen koti vallotettu, siinä sydämet sykkivät ja silmät säteilivät voitonriemusta. —
Aivan erikseen on mainittava muuan piirre kuvaamassamme ensimäisessä vaikutelmassa, joka lähti eräästä laatuaan kylläkin merkillisestä uudistuksesta. Raittiusharrastajissa oli näet herännyt ajatus, että uuden talon ravintolasta kaikki päihdyttävät juomat olivat karkotettavat, ja se toteutettiinkin. Mutta koska tietty oli, että asialla oli kiivaita vastustajiakin, pantiin vallankumous toimeen muodossa, joka ehkäisi kaikki mielenosotukset. Joukko nuoria naisia ja tyttöjä sivistyneistä suomalaisista piireistä otti palvellakseen yleisöä tarjoilijattarina, ja puettuina värikkäisiin kansallispukuihin he häärien juhlavieraitten kesken enensivät iloista tunnelmaa ja saivat alussa tyytymättömätkin hymysuulle. Ymmärrettävää että tämmöistä viehätystä ei enää riittänyt arkipäiviksi, palkattomien tarjoilijattarien sijaan tuli palkattuja, mutta uudistus oli kerta kaikkiaan toimeenpantu, eikä siitä sen jälkeen ole luovuttu.
Kaunis oli näytäntökin. Kun runoilijalta oli pyydetty näytelmä teatterin avajaisjuhlaksi, hän tuskin olisi voinut paremmin valita aiheensa.[60] Totta kyllä hänen oli luopuminen toivosta draamallisen jännittävillä kohtauksilla kiinnittää katsojain mieltä, mutta asettamalla symbolisessa tarkotuksessa Pohjolan häät näyttämölle hän loi vaihtelevissa kuvaelmissa nähtäväksi mitä komeinta juhlallista menoa Kalevalassa on kuvattuna sekä vuoropuhelussa ja lauluissa kuultavaksi sitä aaterikasta, sulavasanaista runoutta, jonka sepittäjänä Erkko oli mestari muitten edellä. Kun esirippu oli laskenut viimeisen näytöksen jälkeen, runoilija huudettiin esiin ja sai vastaanottaa suunnattoman laakeriseppeleen. Niinikään huudettiin esiin Melartin ja sitten Bergbom ja Gripenberg ja Törnqvist. "Yleisön innostus oli perin valtava" (U. S.).
Näytäntöjen välillä tapahtui yleisönvaihdos, sillä ainoastaan vähäinen osa oli saapuvilla molemmissa; tunnelmassa sitä vastoin ei muutosta nähty, vaan oli se jälkimäisen näytännön aikaan yhtä lämmin ja innostunut. Jopa tarjosi rikas, vaihteleva ohjelma kohtia, jotka tekivät tämän loppupuolen juhlan alkupuolta unohtumattomammaksi. Mainitsemme semmoisina Armas Järnefeltin alkusoiton, joka ensi kerran sai oikein huomaamaan miten huoneen akustiikka oli etevä, Kiven Lea, joka nyt — Ida Aalbergin jalon taiteen tulkitsemana — niinkuin 33 vuotta ennen sai sydämet paisumaan, ja Jean Sibeliuksen Tulen synnyn, jonka vertaista mahtavaa sävelteosta meillä tuskin ennen oli kuultu. Yhdistettyjen mieskuorojen jäsenet muodostivat 300-isen joukon, joka oli järjestetty riveihin toinen toistaan ylemmälle asteelle, ja arvaahan sen miten valtavat olivat ääniaallot varsinkin lopussa, missä säveltäjä suurenmoisessa crescendossa antoi kuvastua runon ihmesäkeet:
Taivas reikihin repesi,
Ilma kaikki ikkunoihin,
Kirposi tulikipuna,
Suikahti puna soronen,
Läpi läikkyi taivosista,
Puhki pilvistä pirisi,
Läpi taivahan yheksän,
Halki kuuen kirjokannen.
Kalevalan taru tulen, valon synnystä — se on suomalainen muunnos Prometeustarinaa — oli tässä saanut kauvas kantavan eduskuvallisen merkityksen samoin kuin Pohjolan häiden vietto edellisessä näytännössä. Kun ohjelman viimeiset osastot, mieskuorojen ja sekakuorojen, oli suoritettu, päättyi juhla Maamme-lauluun, johon kaikki kuorot ja seisomaan noussut yleisö yhtyivät. — Ei ollut muuta kuin yksi mieli siitä, ettei meillä ole vietetty kauniimpaa kansallista juhlaa kuin Kansallisteatterin avajaiset!
Teatterista yleisö lähti ylioppilastaloon, jonka kaikki suojat täyttyivät ahdinkoon asti. Siellä illallisen jälkeen E. G. Palmén innokkaassa puheessa esitti lämpimät kiitokset rakennustyössä toimineille, nimittäin ylijohtajalle, vapaaherra Seb. Gripenbergille, arkkitehti Onni Törnqvistille ja hänen avustajalleen arkkitehti Yrjö Sadeniukselle sekä rakennustoimikunnan jäsenille hroille K. Castrénille, ja A. V. Helanderille. Sen jälkeen A. W. Streng puhui Suomalaiselle teatterille ja Kaarlo ja Emilie Bergbomille, sekä vihdoin E. N. Setälä suomenkielestä taidekielenä. — Mainiompi muita hetkiä tässä juhlallisessa illanvietossa oli aivan alussa se, kun Bergbom astui sisään, ja koko yleisö avaten hänelle vapaan käytävän salin perälle riemuhuudoin ja liehuvin liinoin tervehti häntä suomalaisen näyttämön, Kansallisteatterin luojana. Se oli sydämen kyllyydestä lähtenyt, välitön kiitos verrattoman kansallisen teon suorittajalle, kunnianosotus voittajalle, jonka työn kruunajaisia tänään oli vietetty. —
Avajaisjuhla kesti tavallaan viisi iltaa, sillä varsinaisen juhlapäivän jälkeen näyteltiin vielä yhtä mittaa edellinen juhlanäytännöistä kolmesti ja jälkimäinen yhden kerran. Myöhemminkin annettiin Pohjolan häät (kaikkiaan 9 kertaa), mutta näytelmällä oli sentään siksi tilapäärunoelman luonne, ettei sillä ollut tulevaisuutta ohjelmistossa. Pääroolin esittäjistä B. Leino, Salo ja Riddelin sekä ndit Lähteenoja ja Högdahl saivat muita enemmän tunnustusta. — Sitten Ida Aalberg[61] jatkoi vierailuaan, esiintyen kahtena iltana Theodorana ja samoin kaksi kertaa Cypriennenä (Erotaan pois), joista jälkimäiset sattuivat näytäntöjen väliin, missä Nummisuutarit, uusittuna, esitettiin uudella näyttämöllä. — Ainoa, mutta sitä huomattavampi uutuus, joka näytäntökauden lopussa ohjelmistoon ilmestyi, oli Shakespearen Myrsky. Ensi-ilta oli 11/5, ja meni näytelmä kaikkiaan 7 kertaa (viimeksi l/6). Myrskyn näyttämöllepano tyydytti korkeita vaatimuksia, ja kun esitykselläkin oli suuria ansioita, liittyi kokonaisuus taiteellisena tekona parhaimpien entisten riviin. Axel Ahlberg kyllä ei kyennyt havainnolliseksi tekemään henkisen mahtajan, Prosperon, koko sisällistä voimaa, mutta täytti kuitenkin paikkansa. Muutkin olivat hyviä ja jäivät niistä erittäin mieleen Lilli Högdahl suloisena Mirandana, rva Olga Leino, joka ilmahenkenä, Arielina, leijuen näkymättömien lankojen varassa, sievästi suoritti siivekkään osansa, Lindfors Trinculona ja Rautio juomanlaskijana sekä, kaikkien muitten edellä, Otto Närhi Calibanina. Viime mainittu näyttelijä oli jo ennen monessa tehtävässä osottanut yhä itsenäisempää taiteellista karakterisoimiskykyä, mutta esittäessään Calibania, tuota pelottavaa epäsikiötä, jossa suuri runoilija on yksinäisellä tavalla kuvannut kaukaisen merensaaren alkuasukkaan, missä eläimellisyys taistelee alkavan raa'an ihmisyyden kanssa, Närhi loi hämmästyttävän todelliseksi olijan, joka ulkomuodoltaankin näytti mahdottomalta olemaan olemassa muuna kuin fantasiakuvana. Miten kammottava tämä hirviö olikaan, oli siinä samalla jotain pettävän luonnonomaista, joka aateloi sen taideteokseksi.
Tänä näytäntökautena olivat tulot näytännöistä melkoista suuremmat kuin ennen, nimittäin yhteensä lähes 175,872:05 mk, ja ansaitsee erittäin merkitä, että avajaisnäytännöt tuottivat vähän päälle 21,000. Mutta toiselta puolen olivat erinäiset menoerätkin tavattomia. Niin suoritettiin esim. tekijäpalkkioita noin 8,400 mk ja dekorationeihin, joita tarvittiin uusia uudelle näyttämölle, 15,000 mk, musiikkiin lähes 16,000 j.n.e. Kumminkin päättyi tilivuosi niin onnellisesti, että todellinen velka teki vain noin 561:59 mk. Tästä ei kuitenkaan vielä voitu mitään päättää, kuinka tulevaisuudessa tultaisiin taloudellisesti menestymään uudessa teatterissa, ja jo ensi vuosi olikin antava huolestuttavia kokemuksia. Muun muassa on jo tässä huomautettava, että juurikään mainittu dekorationeihin eli näyttämökoristuksiin käytetty summa oli vain pieni osa siitä mitä siihen tarvittiin. Suuri osa Arkadiassa käytettyjä koristuksia oli aivan kelvottomia uudelle näyttämölle, puhumatta siitä että sekin osa niitä, joka saattoi ollenkaan tulla kysymykseen, vaati korjausta ja paikkaamista, syystä että Kansallisteatterin näyttämö oli paljon avarampi. Aluksi tämä aiheutti enemmän vaikeuksia ohjelmiston ylläpitämiseen nähden kuin laitoksen ulkopuolella olevat arvasivatkaan.
Tässä yhteydessä sopii mainita muutamia lahjotuksia teatterille, jotka tarkottivat sen suojien koristamista. Muistoksi siitä että Kansallisteatterin vihkiäiset tapahtuivat Elias Lönnrotin syntymän satavuotispäivänä Eliel ja Ida Aspelin-Haapkylä antoivat ensi parven lämpiötä varten Lönnrotin muotokuvan, jonka Arvid Liljelund on maalannut luonnon mukaan. Viktor Lounasmaa taasen lahjotti Oskari Vilhon muotokuvan, missä näyttelijä on esitetty (Molièren) Saiturin roolissa, ja jonka hän Vilhon eläessä oli maalauttanut Severin Falkmanilla. Emil Wikström lupasi jo vihkiäisten aikana myöhemmin s.v. syksyllä valmistuneen ja ensi rivin lämpiöön asetetun marmorista veistämänsä pienennetyn toisinnon kauniista Kanteletarneidon kuvasta, joka sivukuvana koristaa hänen luomaansa Elias Lönnrotin muistopatsasta.[62] Niinikään joku aika myöhemmin eräät teatterin ystävät teettivät Emil Wikströmillä vapaaherra Seb. Gripenbergin ja professori Onni Tarjanteen (syksyllä 1904 valmistuneet) muotokuvat, jotka, pronssista valettuina, nähdään seinään kiinnitettyinä ensi parvelle johtavien portaitten ohella. Vihdoin lahjotti Kaarle Piilonen[63] (jo 1901) 4,000 mk pohjarahastoksi Kansallisteatterin koristamista varten freskomaalauksilla. Kaunis lahjotus, jonka välittäjä ja tähänastinen hoitaja on ollut vapaaherra E. G. Palmén, on jo kasvanut yli 6,000 markan. Sen käyttämisestä on neuvotteluja pidetty, mutta lopulliseen tulokseen pääsemättä.
Edellisten lahjojen ohella olkoon vielä yhdessä jaksossa merkittynä seuraavatkin. Kulissien, näyttämökoristusten hankkimiseksi jätti joukko pääkaupungin naisia 7,009:82 markkaa. Rahat oli saatu kevättalvella 1901 päätetyn, ympäri koko maan ulotetun keräyksen kautta, jota toimittaessa noudatettiin n.s. pistejärjestelmää, (se on uhri hyvään tarkotukseen suoritettiin pistämällä nuppineulalla reikä yhteen ruutuun keräyslistassa ja maksamalla siitä 25 p.). Keräyksen johto ja toimeenpano oli uskottuna neideille Olga Nordensvan ja Lydia Helin (Heliä). Samaa tarkotusta varten Hämäläisosakunta 1903 lahjotti 492 mk. Edelleen ilmotettiin marraskuulla 1901, että rehtorin rva Elise Heintze (o.s. Lagi) jälkisäädöksessään oli määrännyt 1,000 mk matkastipendirahastoon. Vihdoin nti Betty Elfving teatterin valmistusaikana lahjotti 100 mk pohjarahaksi rahastoa varten, jolla suoritettaisiin maksu vapaa-aitiosta toisella rivillä, joka nimellä "Kaarlo Bergbomin aitio" aina olisi varattomien henkilöitten käytettävänä. Mahdollista on, lahjottaja kirjoitti, että pitkä aika kuluu ennen kun tämä hänen "lempituumansa" toteutuu, mutta yhdentekevä, Kaarlo Bergbomin muisto on aina elävä ja aina on köyhiäkin olemassa. Kokouksessaan 29/5 1904 johtokunta päätti, että tämä lahja oli "Betty Elfvingin rahastona" säilytettävä mainittua tarkotusta varten.
Tähän aikaan tarjoutui teatteriin tavallista enemmän näyttelijänalkuja. Useimmille oli kieltävä vastaus annettava heidän ensin kokeiltuaan johtokunnan edessä; mutta aina väliin toinen tai toinen otettiin oppilaaksi, vaikkei heidän jäämisensä teatteriin sentään ollut varma. Ennen mainittujen lisäksi merkittäköön tältä näytäntökaudelta neidit Helmi Helenius, joka jäi pitemmäksi ja pian herätti huomiota kyvyllään, ja Hanna Granfelt, jolla olisi ollut tulevaisuutta puhenäyttämölläkin, mutta jonka erikoiset lahjansa ennen pitkää johtivat laulutaiteilijan uralle.
Näytäntöjä annettiin 176 ja niissä: 15 kertaa Tukkijoella; 14 Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming; 11 Hannele; 10 Theodora, Hamlet; 9 Kauppaneuvoksen härkä, Pohjolan häät; 7 Merimiehet, Scapinin vehkeilyt, Myrsky; 6 Regina von Emmeritz; 5 Nummisuutarit, Laululintunen, Kultaristi, Kipinä; 4 Murtovarkaus, Yö ja päivä, Pormestarin vaali, Jeppe Niilonpoika, Naimapuuhat, Kuinka äkäpussi kesytetään; 3 Pappilan tuvassa, Kuopion takana, Lea, Elinan surma, Kihlaus, Saituri, Viola, Uunin takana, Antigone, Hedda Gabler, Historiallinen linna, Yli voimain I; 2 Anna Liisa, Pukkisen pidot, Sylvi, Tuukkalan Tappelu, Heinäkuun helteessä, Juhannustulet, Luulosairas, Erotaan pois; 1 Daniel Hjort, Hän on Sysmästä, Mustalainen, Angelo, Ensi lempi, Venetian kauppias, Maria Stuart.
Näistä 48 näytelmästä oli kotimaisia 22 ja uusia 12 (6 kotimaista).