XXXII.

Kolmaskymmenestoinen näytäntökausi, 1903-04.

Tänä keväänä Bergbom lähti tavalliselle ulkomaanmatkalleen aivan toukokuun alussa — luultavasti 2 p. Ensimäinen kirje on Berlinistä ("lauvantaina" — arvattavasti 9/5). Siinä hän muun muassa kirjoittaa:

"Matkani on mennyt säännöllisesti. Tukholmassa muutamia tuntia, Kööpenhaminassa pari päivää. Nyt Berlinissä, jossa odotan illan näytäntöä. Sitten etelää kohti. Kööpenhaminassa näin Drachmanin uuden kappaleen. Pötyä. Täällä Berlinissä minulla tavan mukaan on ollut parempi onni. Gorkin Nachtasyl (Pohjalla). Repäisevämpi ja näyttämöllisempi kuin Pikkuporvarit, mutta yhtä kehityksetön. Lähetän siitä huomenna viehättäviä valokuvia. Tänä iltana olen näkevä ei vähempää kuin Kalidasan Sakuntalan. Laitos on melkoista lähempänä alkuteosta kuin Vasantasena. Huomenna Maeterlinckin Pelléas ja Melisande". — (Sitten teatterijuttuja, joita Tallroth oli kertonut höyrylaivalla, niin esim. että Ida Aalberg ja Aug. Arppe olivat neuvotteluissa saksalaisesta turneesta.) — — "Voit kirjoittaa Genovaan. Poste restante. Luultavasti pysähdyn Speziaan, mutta kyllä kirjoitan sitä ennen." —

Seuraavakin kirje on vielä Berlinistä, koska Bergbom siinä puhuu ainoastaan näkemistään siellä:

"Armahin. En tiedä mitä minun on sanottava Sakuntalasta uudenaikaisella näyttämöllä. Mieleeni muistui Söderhjelmin sanat murteesta näyttämöllä. Asiantuntijoille se ei riitä, ei-asiantuntijoille se on liikaa, niin ettei sitä ymmärretä. Lyyriikka vaikutti tosin huumaavalla voimalla, niinkuin musiikki. Mutta ratkaiseva ristiriita on kuitenkin liian bramalaisteologinen saadakseen meitä moderneja vakuutetuksi.

"Olen myöskin nähnyt Maeterlinckin Pelléas ja Mélisanden. Se oli minulle yhtä vieras kuin kaikki mitä olen häneltä lukenut. Mutta — emme me hänestä mitenkään pääse. Hän lumoaa ihmisiä tällä hetkellä. Monna Vanna menee jo 140:ntä kertaa Deutsches Theaterissa ja menestyi Tukholmassakin, vaikka kritiikki oli kylmä ja näytteleminen kaikkien arvostelujen mukaan heikkoa. Mutta sittenkin se menestyi.

"Sano Silénille ja pikku rouva Leinolle, että Sarah Bernhardt näyttelee täällä 24-28 toukokuuta, jos tahtovat nähdä häntä. Koti, Fedra, Kamelianainen ja Frou-Frou, siinä hänen ohjelmistonsa. Oletko päättänyt kesästäsi? Tulen yhtä mielelläni Marienbadiin kuin Sodeniin, päätä vain 'wohin'. Ilmoita päätöksesi Alma Birkmanillekin, jos hän tahtoisi tulla mukaan. Noin 20 p. kesäkuuta olen minä valmis ('mobil'). Jopa 15, jos kenties sopisi paremmin. Tapaammeko toisemme Münchenissä?

"Tervehdi Finneä ja sano, että hän luopuu ajattelemasta Mariaa
Magdalasta. Sanoja! sanoja! sanoja! Eikä ainoatakaan syntysanaa.
Akateemillista alusta loppuun. Kaarlo."

Kolmas kirje on Firenzestä ja kirjoitettu helatorstaina (21/5):

"Armahin. Kolme päivää olin Münchenissä, jossa minua paleli, niinkuin ainoastaan Münchenissä on mahdollista. Pelkäsin suorastaan että tulisin sairaaksi, niin kiukkuista siellä oli. Se meni kuitenkin ohi, kun olin saanut alpit taakseni. Käin yhden jotenkin mieltäkiinnittävän [Venetian] Kauppias-näytännön, jossa Possart esiintyi, ja kaksi kertaa la divine Sarah'n. La dame aux camélias ja Phédre. Edellistä katsellessani mietiskelin kumpi oli homehtuneempi, kappale vai esitys, niin pelottavan muinaisaikuisia olivat molemmat; mutta Phédressä Sarah hankki itselleen loistavan korvauksen. Siinä hän yhä vielä oli 'la divine'. Siinä oli hänen plastiikkansa niin ihmeteltävä ja Racinen säkeet virtasivat niin täynnä eloa, että tuntui kuin olisivat samalta päivältä. Myötäesiintyjätkin olivat siinä parempia, sillä de Max, joka on etevä taiteilija, ei ollut mukana Kamelianaisessa. Theseus vainaja — no! peittäkäämme hänet hämärään. Puvut olivat erittäin maalauksellisia, mutta valokuvia ei ollut saatavissa.

"Nyt olen ollut muutamia päiviä Firenzessä. Täysi kesä ja auringonpaistetta juotavana aamuin ja pitkin päivää. Pari teatteri-iltaa on minulla mainittavana, mutta valitettavasti aivan arvottomia ranskalaisia farsseja. Mutta ne näyteltiin italialaisella vauhdilla. Täältä käy tieni Pisaan, Genovaan, Speziaan, jossa viivyn jonkun ajan. Terveisiä kaikille Kaarloltasi.

"J. K. Onko Finne saanut Marian Magdalasta. Postissa oltiin vähän vastahakoisia, kun olin sulkenut paketin lakalla. Sanoivat ettei se pidä, ja jos ristiside aukeaa, niin posti ei ole vastuunalainen. Tyhmästi kyllä en välittänyt varotuksesta, vaan luotin onneeni. Kenties se on pettänyt. Kirjoita Speziaan. Poste restante".

Neljäs kirje on Speziasta. Sen näkee sisällyksestä sekä ilmotuksesta: "Osotteeni on: Italia, Spezia. Albergo d'Italia". Päivämäärää ei ole, mutta nähtävästi se on toukokuun lopulta.

"Rakkahin Sisar. Olen juuri sähköttänyt Sinulle erään ikävän asian johdosta. Lompakkoni, jossa oli passini ja 600 liiraa, varastettiin matkalla Firenzestä Speziaan. Oli alituisia junanvaihdoksia, ja kun Italian rautateillä ei huudeta asemien nimiä, olin melko lailla hermostunut. Muuan hyväntahtoinen herra auttoi minua kaikissa vaihdoksissa, mutta käytti samalla tilaisuutta varastaakseen lompakkoni. Hän katosi tietysti kohta. Minä ilmotin asian asemapäällikölle, mutta hän ei antanut paljoa toivoa. Lupasi kuitenkin ilmottaa asian poliisille.

"Tämä ikävä tapaus on turmellut koko Italian matkani. Mieleni on masennuksissa ja kassani tyhjä. Jos siis tahdot alottaa kylpyparannuksen varhaisemmin, niin olen valmis milloin tahansa. Niinikään missä tahansa. Ilmota minulle vain, minkä paikan valitset. Jollet tule mukaan, lähden kai Sodeniin.

"Ja mieleni oli niin kevyt Firenzessä. Mutta kevytmielisyys rangaistaan kukkuramitalla. Kaarlosi."

Viides ja nähtävästi viimeinen kirje, jonka Kaarlo on sisarelleen kirjoittanut, on sekin Speziasta (postileiman mukaan) kesäkuun 2 pltä. Hän kiittää rahojen nopeasta lähettämisestä; ne olivat jo tulleet toukokuun viime päivänä, vaikka hän helluntaijuhlan tähden oli ne saanut vasta seuraavana aamuna. "Sydämellinen kiitos hienotunteisesta hyvyydestäsi, että säästit minulta nuhteet, jotka huolimattomuudellani olin hyvin ansainnut (!)" — "Täällä on ihanaa, mutta ylihuomenna jätän Spezian tehdäkseni pienen matkan rannikkoa pitkin." Emilie oli ilmottanut lähtevänsä matkalle 13 p., joten Kaarlo arveli hänen 17 p. olevan Berlinissä ja sanoi odottavansa sähkösanomaa 18 p. Müncheniin (hotel Gassner). Kylpypaikka, Marienbad taikka Soden, oli vielä kysymyksenalainen, vaikka Kaarlo mieluummin ajatteli jälkimäistä; jos se valittaisiin, yhdyttäisiin Frankfurtissa. "Olen kai jo 15 p. Münchenissä. — Katarrini seuraa minua uskollisesti, mutta lievänä. Hyvästi ja vielä kerran kiitos."

Näin oli lähin tulevaisuus suunniteltuna, mutta miten todellisuudessa kävi, sen saamme tietää Emilien myöhemmistä kirjeistä kotimaahan. — Joko "rannikkomatkalta" taikka suoraan Speziasta Kaarlo 7 tai 8 p. kesäk. saapui Genovaan ja otti asunnon Hotel Centralissa (jonka isäntä oli saksalainen). Oltuaan "pari kolme päivää" tässä kaupungissa hän torstaina 11 p. iltapäivällä ollessaan kävelyllä sai halvauskohtauksen (verenvuodatuksen aivoihin), joka kumminkin alussa oli niin lievä, että hän horjuvin askelin saattoi palata hotelliinsa. Palvelijat olivat nähneet hänen tulla hoipertelevan ja ikäänkuin etsien katselevan taloja. Joku heistä seurasi häntä hänen huoneeseensa ja jätti hänet sinne, luullen että hän oli juovuksissa. Vasta lauvantaina — siis kahden vuorokauden päästä! — kun vierasta ei alkanut näkyä, meni isäntä hänen luokseen ja huomasi hänen tilansa. Silloin kutsuttiin saksalainen lääkäri saapuville, ja sairaan papereista saatiin tietää, mistä hän oli kotoisin. Kun sittemmin turhaan oli pyydetty venäläisen konsulin apua ja välitystä asiassa, päätti hotellin isäntä (13 tai 14 p.) sähköttää tapauksesta Helsingin kaupungin pormestarille. Näin tuli tieto kotimaahan, josta kumminkin Emilie jo oli lähtenyt niin aikaisin, että hän silloin oli Berlinissä, ja siis vasta siellä Helsingistä päin lähetetyn sähkösanoman kautta sai tietää, miten veljen oli laita.

Emilien aikomus oli ollut Münchenissä yhtyä Kaarlon kanssa ja siellä yhdessä päättää, mihin he lähtisivät parannuksille. Nyt ei ollut muuta tehtävänä kuin matkustaa suoraa päätä Genovaan. Onneksi oli sisarusten hyvä ystävä nti Alma Birkman hänen seurassaan, ja oli hän kohta valmis saattamaan Emilietä, jolle — nyt jo 69 vuotta täyttäneelle — pitkä matka semmoisessa tarkotuksessa luonnollisesti oli sangen arveluttava yritys. Maanantaina 15 p. klo 7 illalla he lähtivät Berlinistä ja saapuivat keskiviikkona Genovaan. Täällä he tapasivat Kaarlon hotellissaan, jossa hänen siis oli täytynyt mitä puutteellisimman hoidon alaisena maata lähes kokonainen viikko. Ensimäinen toimi oli saada sairas muutetuksi sairaalaan. Mieluimmin olisi hänet viety muutamaan saksalais-protestantiseen, mutta valitettavasti siellä ei ollut tilaa, ja sentähden oli pakko mennä italialaiseen nimeltä Ospedale di Sant' Andrea.[71]

Koko seuraavalta Kaarlon pitkältä sairauden ajalta on meillä runsaasti tietoja. Emilie kirjoitti näet hyvin ahkerasti lähimmille sukulaisilleen sekä neideille Aini Nevanderille ja Alma Birkmanille, joista edellinen hoiti hänen asioitaan Helsingissä ja jälkimäinen kesän loppupuolella palasi kotia. Kumminkin rajotumme tässä ainoastaan tärkeimpään.

Ensi aika oli hyvin epätoivoinen. Sairas ei voinut puhua, ja oli sitä paitse oikea puoli ruumista halvautunut, ainoastaan oikeaa kättä hän voi vähän liikuttaa. Lääkäri, joka osasi huonosti ranskaa, sanoi lyhyesti: "le cas est très grave" (tapaus on kovin vakavaa laatua), ja hoitajattarilla oli vielä vähemmän sanottavaa. Ne puhuivat näet italiaa, jota ei Emilie enempää kuin nti Birkmankaan ymmärtänyt. Tämä teki luonnollisesti olon vieraassa maassa kahta tuskallisemmaksi. Emilien levottomuutta enensi sekin että hän pelkäsi itse tulevansa sairaaksi ja myöskin aina muisti tätiänsä, rva Sanmarkia, joka 85-vuotiaana, miltei yksinään kotona, kaipasi sisaren-lapsiaan, joiden luona hän asui. Toiselta puolen hän sentään ajatteli, että kaikki olisi voinut olla pahemminkin. "Jos halvaus olisi sattunut etäämpänä hotellista, niin me tällä hetkellä ehkä emme tietäisi missä onneton veli parkamme taistelisi kovaa kamppaustaan. Jumala auttakoon meitä kovasti koeteltuja ihmislapsia." Ilman nti Birkmania hän tuskin olisi kestänyt — "70-vuoden seuduilla ei ihmisen joustavuus eikä vastustusvoima voi olla suuri". Erinomaiseksi helpotukseksi Emilielle oli, että jonkun ajan päästä sisar, rva Augusta af Heurlin, poikansa Laurin kanssa tuli Genovaan.

Heinäkuun alussa alkoivat parantumisen merkit keventää omaisten mieliä, ja "elämä käydä valoisammaksi". Kuun keskivaiheilla Kaarlo jo sai koettaa kävellä hoitajattaren tukemana ja vähän myöhemmin myöskin ajella ulkona. Samaan aikaan sairas alkoi puhuakin, ja ensi sanat, mitkä hän lausui, ilmaisivat, että hänen ajatuksensa olivat selvät. Eräänä päivänä Emilie ja Augusta koettivat italialaisesta sanomalehdestä saada tietoa maailman asioista. He lukivat paavin kuolemasta ja lehden arvelun, että kardinaali Rampolla tulisi vainajan seuraajaksi. Kaarlo kuulee tämän ja yhtäkkiä hän lausuu aivan selvästi ruotsinkielellä: "Rampolla har spelt ut sin roll, Rampolla blir aldrig påfve" (R. on näytellyt osansa loppuun, R. ei tule koskaan paaviksi). Ja niin olikin, Rampollasta ei tullut paavia! — Sittemmin puhuminen kuitenkin näyttäytyi vaikeaksi, alussa sairas usein käytti sekaisin suomalaisia, ruotsalaisia, saksalaisia, ranskalaisia ja italialaisia sanoja. Heinäkuun viimeisellä viikolla oli parantuminen niin edistynyt, että voitiin lähteä Wiesbadeniin, josta Emilie l/8 ilmottaa matkan menneen hyvin.

Wiesbadenissa vietetty toinen jakso tätä pakollista ulkomaallaoloa oli monessa kohden siedettävämpi kuin Genovan aika. Oltiin maassa ja ympäristössä, jonka kieli ja tavat olivat vähemmän vieraita, ja asuttiin vapaassa mukavassa asunnossa (Pension Victoria, Sonnenbergerstrasse 17), ja kotimaa oli lähempänä. Tämä viimeinen seikka teki, että vaikka Augusta-sisar lähti kotia elokuun alussa ja nti Birkman sen keskivaiheilla, saattoi heidän sijastaan muita läheisiä, ndit Anna Sarlin ja Aini Nevander sekä Ossian-veli ja myöhemmin hänen vaimonsakin, rva Agnes Bergbom (Vuorenheimo), toinen toisensa perästä käydä sisarusten luona tuottamassa vaihtelua heidän yksitoikkoiseen elämäänsä. Pääasia oli kumminkin, että Kaarlon parannus edistyi edistymistään, kun hän jo saattoi yhtä mittaa istua ja kävellä ulkona. Totta kyllä ei toipuminen sentään ollut niin ripeä, että se olisi saanut sisarukset huolettomiksi. "Häntä surettaa nyt alati", Emilie kirjoittaa Kaarlosta 16/8, "että hän ei taida tulla täysin terveeksi voidakseen tehdä työtä ja toimia niinkuin ennen. Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä kaikki lääkärit saarnaavat, mutta sitä tavaraa ei aina ole tarpeeksi!" Tämä alakuloisuus näytti kasvavan elokuun lopussa, jolloin potilas tiesi syyskauden työn alkavan kotona. Hänen täytyi nyt pakosta antautua siihen lepoon ja työttömyyteen, jota hän ennen oli kaivannut ja joka, ennemmin riittävässä määrässä saatuna, kenties olisi pelastanut hänet siitä iskusta, joka nyt oli häntä kohdannut.

* * * * *

Helsingissä olivat olot näytäntökauden alussa erittäin huolestuttavat, ettemme sanoisi toivottomat. Tätä ei aiheuttanut ainoastaan se seikka että oli käytävä työhön käsiksi ilman kokenutta johtajaa, joka kolme vuosikymmentä oli laitosta hoitanut, vaan myöskin syyskuun alussa tullut sanoma, että anomus korotetusta valtioavusta oli korkeimmassa paikassa hyljätty — tietysti kenraalikuvernöörin vaikutuksesta, joka arvatenkin oli tahtonut näyttää mitä se merkitsi että hän oli teatterin "vihollinen". Kun velat nousivat noin 60,000:een markkaan (toinen puoli toiminnan tuottamaa tappiota, toinen puoli uusien koristusten kustannuksia), niin on myönnettävä, että asema oli sangen arveluttava. Kuitenkaan ei heitetty kirvestä järveen, vaan tuumittiin keinoja. Ensiksikin johtokunta päätti, nojaten puheenjohtajansa, Antti Jalavan, ja Bergbom-sisarusten väliseen kirjeenvaihtoon asiasta, määrätä vuoden loppuun asti teatteritoimen johtajaksi Jalmari Finnen, joka jo 7 vuotta oli ollut Kaarlo Bergbomin apulaisena ohjaaja- ja muissa toimissa; toiseksi suunniteltiin yleinen rahankeräys ja käännyttiin kenraalikuvernöörin puoleen anomuksella saada siihen koko maata tarkottava virallinen lupa; ja kolmanneksi sovittiin, että korotetun valtioavun anomus oli uudestaan tehtävä kevätpuolella, sillä selväksi katsottiin, että teatteri huolimatta kansalaisten avustuksesta ei voisi kauvemmin tulla toimeen uudessa talossaan, ilman runsaampaa vuotuista apua yleisistä varoista.

Itse näytännöt olivat jo, ennen kun nämä päätökset tehtiin, alkaneet (30/8) Murtovarkaudella, Figaron häillä ja Tukkijoella, joka viimeinen 4/9 näyteltiin 100:nen kerran (T. Pakkalan ja O. Merikannon hyväksi). Kuinka Bergbom-sisarukset Wiesbadenissa seurasivat tapahtumia, näkee seuraavista Emilien kirjoittamista sanoista nti Birkmanille: "Finne raukalla ei suinkaan ole helppo taakka kannettavana. Salo on Parisissa [opintomatkalla], Närhi on Lybeckin sairaalassa,[72] [nti] Högdahlkin parannuksilla, Riddelin poissa ja 4 henkeä erosi keväällä, joten hänellä on 8 entistä vähemmän käytettävänä;[73] ajatteles miten paljo pikku rooleja on harjotettavana ja miten paljo aikaa menee hukkaan vanhojen kappalten harjotuksiin. Helppo on sanoissa suunnitella kauniita ja rikkaita ohjelmia; vaikeampi toteuttaa ne, varsinkin meidän, joiden täytyy itse toimituttaa kappalten kääntäminenkin." Nuoruuden koko innolla toimien Finne kuitenkin jo syyskuulla sai aikaan kolme ensi-iltaakin: 9/9 B. Leinon suomentama G. Hauptmannin 5-näytöksinen huvinäytelmä Professori Crampton, 18/9 J. E. Lagerstedtin (Lahdensuo) suomentama P. Heysen 5-näytöksinen näytelmä Maria Magdalasta ja 30/9 I. Latun suomentama Gorkin 4-näytöksinen Pohjalla. Ensimäinen näistä kappaleista meni vain 3 kertaa, mutta Lindfors, jota varten kappale oli otettu, loi Cramptonista erittäin havainnollisen kuvan, jossa sekä traagillisuus että huumori pääsivät oikeuteensa; sitä vastoin saavuttivat molemmat toiset hyvän menestyksen. Maria Magdalasta, jonka nimiosan Katri Rautio esitti värikkäästi ja kokeneella taiteella, meni 9 kertaa, ja Pohjalla, jota kritiikki arvosteli "huolellisesti harjotetuksi ja hartaudella näyttämölle toimitetuksi", 6 kertaa.

Lokakuun 2 p., jolloin Kaarlo Bergbom täytti 60 vuotta, toimeenpantiin johtokunnan päätöksestä juhlanäytäntö, jonka tuottama tulo oli käytettävä Bergbomin muistoksi ja teatterin hyväksi tavalla, joka jätettiin hänen itsensä määrättäväksi. Ohjelma oli seuraava: Jean Sibeliuksen Finlandia, (jonka soitti filharmoninen orkesteri R. Kajanuksen johtamana), J. H. Erkon sepittämä alkajaisruno (jonka Axel Ahlberg lausui), Nummisuutarien 2:n ja 3:s näytös, 6. Verdin Trubadurista: Leonoran aria 1:stä näytöksestä ja G. Donizettin Rykmentin tyttärestä: kohtauksia 3:sta näytöksestä. Kahden viimeisen numeron esittäminen tuli illan merkkikohdaksi, sillä Leonorana ja Mariena esiintyi Ida Basilier-Magelsen, joka varta vasten oli juhlapäiväksi saapunut Kristianiasta. Vaikka laulajatar nyt oli 57 vuotta, oli hänen äänessään kuitenkin vielä tuoreutta ja kirkkautta, jotka liikutuksella täyttivät sen osan yleisöä, joka oli ihaillut häntä Suomalaisen oopperan alkuaikoina, ja sai nuorempien aavistamaan, kuinka häntä oli niin rakastettu ja ylistetty. — Toinenkin muinoisia oopperatähtiämme, Alma Fohström-Rohde, oli kaukaisesta kodistaan tullut juhlatilaisuuteen. Hän ei kuitenkaan esiintynyt näyttämöllä, vaan lähetti sinne, Erkon lennokkaan, lämpimän runoelman kuultuaan, Bergbomin rintakuvan juurelle laskettavaksi laakeriseppeleen "Suomalaisen näyttämötaiteen nerokkaalle luojalle ja kehittäjälle". — Päivän sankarin poissa ollessakin muodostui näin juhlailta tunnelmalliseksi ihailun ja rakkauden tunnustukseksi miehelle, "jonka elämäntyö nyt oli jokaisen ilo ja ylpeys". — Juhlasta lähetettiin tri Bergbomille seuraava sähkösanoma:

"Hopeoita hapsillesi
Kylväissä elosi illan
Näät Sä kuinka työsi he'elmät
Luonehet on suuren sillan,
Joka yhdistävä kansan,
Suomalaiset, vanhat, nuoret,
Valonlieden ympärille
Taiteen lämpölähtehille
Asunnoihin, joista Sulle
Monin kerroin kaivatulle
Tänäpäivänä pyhänä
Kiitos kaikuu kirkkahinna
Syömmen pohjasta syvästä."

Jatkaaksemme katsaustamme syyskauden toimintaan, on vielä mainittavana neljä ensi-iltaa, joissa esitettiin kaksi ulkomaalaista ja kaksi kotimaista uutuutta. Ensimäinen oli J. Snellmanin suomentama A. Strindbergin 5-näytöksinen satunäytelmä Onnen Pekan matka (28/10), joka, samoin kuin molemmat edelliset, onnistui hyvin. Se näyteltiin 11 kertaa. Esiintyjistä kiitettiin erittäin Weckmania nimiroolissa sekä Kilpeä, nti Heleniusta ja Olga Leinoa sivuosissa, jota paitse näyttämöllepano sai tunnustusta. Toinen näitä uusia kappaleita, O. Mannisen etevästi suomentama Molièren Oppineita naisia (11/11) sitä vastoin esitettiin vain viisi kertaa, vaikka Lindfors oli oivallinen Trissotin sekä rva Rautio Philamintenä, Helmi Tähtinen Henriettenä varsin miellyttäviä, ja vielä muutkin hyvin mukiin meneviä. Kotimaisista näytelmistä herätti melkoista huomiota Arvid Järnefeltin 3-näytöksinen Kuolema (2/12), jota varten Jean Sibelius oli säveltänyt musiikin. Etenkin ensimäinen näytös, missä kuolinvuoteellaan makaavan naisen uni tanssijaisista, joista kuolema tulee noutamaan häntä, esitetään näkyvänä ihmeen tunnelmallisen valssisävelmän soidessa, teki syvän taiteellisen vaikutuksen. Sävelmä ei ollut mikään muu kuin tuo "Valse triste", joka sittemmin on tullut maailmankuuluksi. Kappale meni kuusi kertaa. Sitä vastoin täytyi Alpo Noposen 5-näytöksisen näytelmän, Hemming Gad, (9/12) tyytyä 4 iltaan, vaikka siinäkin eri näyttelijät, niinkuin Axel Ahlberg nimiroolissa, Lindfors paavin legaattina Arcimboldina ja monet muut näyttäytyivät tehneen kelpo työtä. — Kun näiden uutuuksien lisäksi mainitsemme ajanjakson tärkeimmät uusinnot, Vasantasena, Antigone ja Orleansin neitsyt, huomataan ettei ohjelmistolta puuttunut enemmän mielenkiintoa kuin vaihtelua. Itse asiassa näyttäytyikin yleisö sangen tyytyväiseksi, se kun täytti teatterin niin usein, että tulot olivat paremmat kuin oli uskallettu toivoakaan. —

Syksyn tapahtumista, mikäli ne koskivat Kansallisteatteriakin, mainitsemme vain Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen kuoleman 13 p. marrask. Niinkuin tämän teoksen alkuosista tiedetään, oli Yrjö-Koskinen aikoinaan nuoren taidelaitoksen hartaimpia ystäviä eikä hän myöhemminkään laannut sitä suosimasta, vaan nähtiin hänen vielä monesti uudessakin talossa tarkkaavaisesti seuraavan näytännöitä. Tosin tältä suomalaisuuden tarmokkaalta, uupumattomalta sankarilta riitti vähän aikaa taidenautintoon, mutta milloin hänelle vapaa ilta sattui, hän mielellään vietti sen kansallisessa teatterissa; hän oivalsi täydellisesti miten sekin oli tärkeä puoli sitä sivistyselämää, jonka kehittäminen ja vahvistaminen oli ollut hänen toimintansa päämääränä. — Johtokunnan päätöksen johdosta peruutettiin jo mainitun kuolinpäivän illaksi ilmotettu näytäntö ja laski sen esimies, Antti Jalava, vainajan haudalle seppeleen, jonka nauhoihin oli painettu sanat: "Suosijalleen ja ensimäisen johtokuntansa jäsenelle Suomen Kansallisteatteri"; samanlaisen kiitollisuuden ja kunnioituksen merkin esiinkantoi Benjamin Leino toveriensa, näyttelijäkunnan edustajana.

Palaamme jälleen Bergbom-sisarusten luokse, joiden ulkomaillaolo jatkui jatkumistaan, vaikka Emilie aikaisemmin oli kuvitellut mahdolliseksi, että Kaarlo lokakuulla kykenisi lähtemään kotimatkalle. Jo syyskuun alusta sairas kyllä saattoi vapaasti tehdä yhä pitempiäkin kävelyjä, mutta (oikea) käsi ja kieli toipuivat hitaasti. Sitä paitse oli muisti heikontunut, niin että puhuessa sanoja puuttui. Toiselta puolen Kaarlo kohta tunsi ja osasi nimittää sävelmät, jotka orkesteri soitti iltapäiväkonserteissa. Pahinta oli että hänen mielensä oli yhtä mittaa masennuksissa, ja enemmän kuin mikään muu teki se Emilien hoitajatoimen raskaaksi. Syyskuun lopussa Kaarlo ensi kerran kävi oopperassa, jossa annettiin Weberin Oberon, hän istui siellä näytännön loppuun, olematta sentään tavallista väsyneempi seuraavana päivänä.

Mitä sisarukset kuulivat Kaarlon 60-vuotisjuhlan valmistuksista — muun muassa että aikomus oli esittää Paola Moroni — ei heitä suuresti ilahduttanut. Siitä Emilie kirjoittaa 15/9 Alma Birkmanille:

"Sinä iloitset Paola Moronista; me sitä vastoin olemme sangen tyytymättömiä sen näyttelemisestä, mutta emme voi emmekä tahdo kieltää sitä; on aina helpompi tehdä muistutuksia kuin panna muuta sijaan. Eihän kappaleella ole mitään kirjallista ansiota. Se tekaistiin 33 vuotta sitten, silloisten vaatimusten mukaan, rva Raata ja amatöörejä varten, tarkottamatta mitään merkityksellistä, eikä se siis tuota kunniaa tekijälle. Sitä paitse ovat nykyisissä raskaissa ja tukalissa oloissa kaikki juhlat tarpeettomia, eikä meillä voida viettää semmoisia ilman viiltäviä soraääniä. On hyvä olla poissa sinä päivänä, niin ettei ihmisillä ole pakko vastoin tahtoansa osottaa ystävällisyyttä."

Tämä on yksi niitä harvoja kohtia, joissa tulee tuntuviin mielen katkeruus, johon sisaruksilta (niinkuin viime luvun lopussa esitetyistä seikoista näkyy) ei puuttunut aihetta. Yleensä he ihmeen johdonmukaisesti välttivät senlaatuisia purkauksia, ymmärtäen että vaikeneminen ja unohtaminen on paras keino vastustaa elämän viheliäisyyttä. — Itse he viettivät juhlapäivän pienillä kahvikekkereillä, joissa olivat läsnä heidän kälynsä, Agnes Vuorenheimo, ja kauppaneuvoksen rouva Eva Ahlström ja hänen tyttärensä Hjördis. Rva Ahlströmin ystävällisyyttä ja rakastettavaisuutta Emilie useassa kirjeessään mainitsee. Kaarloa ilahduttivat monet sähkösanomat ja kirjeet kotimaasta.

Lokakuun alussa ilmat muuttuivat sateisiksi, ja kun Wiesbaden muutenkin oli alkanut heitä kyllästyttää, sisarukset päättivät muuttaa olopaikkaa. Emilie olisi tahtonut jäädä Saksaan, mutta Kaarlo ikävöi etelään, ainoastaan lämmöstä ja auringonpaisteesta hän toivoi paranevansa. Kälynsä seurassa he 9/10 matkustivat Wiesbadenista ja saapuivat 13/10 onnellisesti Nizzaan. Valitettavasti täytyi rva Vuorenheimon kuitenkin kohta lähteä paluumatkalle, ja silloin jäivät Kaarlo ja Emilie jälleen kahdenkesken vieraaseen maahan. Tämä heidän yksinäisyytensä huolestutti Emilietä ylen määrin, mutta siihen ei ollut mitään apua, ja onneksi hän koko ajan pysyi terveenä. — Matkalla Kaarlo oli ollut erittäin voimissaan. "Milanossa", Emilie kirjoittaa, "hän oli niin merkillisen pirteä ja reipas, elämänhaluinen ja valpas, että kokonaan unohti, että hän oli sairas. Sanomatta mitään meille, hän meni ja haki erään pienen teatterin, missä Zacconi seurueineen esiintyi ja osti meille pääsylippuja, ja muutenkin hän käveli paljon yksin hauskassa kaupungissa." Nizzassa oli matkalla saadun katarrin tähden ensi aika vähemmän myötäinen. Ilma oli ihanaa, mutta suuresti sisarukset kaipasivat seuraa, heillä kun ei ollut ketään kenen kanssa olisivat voineet vaihtaa ymmärtämyksen sanaa. Sitä tervetulleemmat olivat kirjeet kotimaasta, omaisilta ja ystäviltä teatterin ulkopuolella ja itse teatterissa (Cilla Silén ja Kirsti Suonio), ja Emilieltä meni melkoinen aika kirjeenvaihtoon. Enimmäkseen hän kertoo Kaarlosta ja olosuhteista missä elivät, lausuu ajatuksiaan kotimaan viesteistä ja mainitsee havaintojaan sikäläisestä luonnosta. Niin esim. 27/10 Aini Nevanderille:

"Tiedät kuinka ihana Välimeri on tyynellä ilmalla, pinta metallin kiiltoinen, emaljoitu, väriloisteessa hohtava; eilen, kun oli kova myrsky, menin rannalle katsomaan, miltä se silloin näytti. Se oli jos mahdollista vieläkin loistokkaampi. Pitkissä suorissa riveissä rantaa kohti rientävät aallot vyöryivät kuin suuret, siniset ja valkoiset lumivuoret; kohina, pauhu ja kamppailu olivat aivan hurmaavia, huumaavia. Oli kuin taikavoima olisi houkutellut alas rantaan, jotta aallot saisivat huuhtoa pois kaiken pienen, likaisen ja alhaisen; ainoastaan se mikä oli suurta, jaloa ja katoamatonta saattoi vastustaa sen valtaa ja mahtia. Ihme että etelämaitten kansansadut ovat niin köyhiä ja proosamaisia, mitä tulee Ahtiin, vedenneitoihin j.n.e." — Nti Silénille 30/10: "Ette tiedä, kuinka suuren ilon teitte meille [kirjeellänne]. Aina ovat ajatuksemme kotimaassa ja teatterissa. Että olot rakkaassa isänmaassa ovat synkät ja huolestuttavat, tekee sen vain kaksinkerroin kalliiksi. Jumala varjelkoon ja auttakoon sitä kaikessa hädässä ja surussa. — Nyt on syksy tullut tännekin; kumminkin on lämmin, mutta pyhästä saakka on joka päivä satanut. Puiden väriloisto on mitä ihanin, ja tuuli ajaa kirjavia, punaisia, keltaisia ja pronssinvärisiä lehtiä katuja pitkin. Olemme sentään joka päivä olleet ulkona 3-5 tuntia, ilma on erittäin miellyttävä ja lempeä. Kun sade on liian kova taikka kun emme enää jaksa kävellä, asetumme istumaan jonkun kahvilan edustalle, missä telttakatos suojaa meidät sateelta, juomme pienen lasin kahvia ja katselemme miten ihmiset kulkevat edestakaisin. Muita huvituksia meillä ei ole, mutta eihän tarkotus olekaan huvitella. Koko tämän viikon Kaarlo on ollut reipas ja sangen hyvällä tuulella; viime viikolla päinvastoin." — —

Oltuaan kuukauden ajan Nizzassa sisarukset muuttivat 12/11 Sestri Levanteen, joka kyläntapainen paikkakunta, Genovan ja Spezian keskivälillä, on Rivieran pienimpiä ja hiljaisimpia. Ensimäisiä kirjeitä mitä he siellä saivat, oli Antti Jalavalta Kaarlolle. Siinä kirjoittaja ensin ilmottaa tulon näytännöstä 2/10 tekevän 1600 mk (tieto oli myöhästynyt sentähden että orkesterin laskua oli odotettu, siksi kun lopulta R. Kajanus oli antanut sanan, ettei siitä otettu mitään maksua) ja kehottaa Kaarloa määräämään, mihin rahat ovat käytettävät. Sitte hän jatkaa teatterioloista:

"Mitä muuten teatterin asioihin tulee, niin ne ovat olleet varsin hyvät niin yhdessä kuin toisessakin suhteessa. Vaikka täällä on annettu Coquelin-näytäntöjä sekä Aino Ackté- ja Maikki Järnefelt-konsertteja tukevilla hinnoilla, sinfonia- ja populäri-konserteista puhumatta, ja vaikka täällä on tuo kirottu sirkus, jossa joka ilta kuuluu olevan täysi huone, sekä varietéfröökinöitä Fenniassa, Kämpissä, Stavenoffilla y.m., vieläpä unkarilaista mustalaismusiikkia Seurahuoneella, niin siitä huolimatta on meillä ollut ylimalkaan hyviä huoneita, niin että keskiluku on pysynyt 1000 markassa illasta, kun sitä vastoin ruotsalaisessa teatterissa kuuluu käyvän kovin vähän väkeä. Ihmiset ovat myöskin, mikäli minä tiedän, olleet tyytyväisiä annettuihin kappaleihin ja siihen tapaan, millä ne on esitetty. Tosin Eino Leino ja Hbln arvostelija asettuivat korkeille hevosilleen 'Onnen Pekkaan' nähden ja moittivat sen ottamista ohjelmistoon, koska se muka jo on liian vanha — edellinen olisi tahtonut 'Mäster Olofin' — mutta se, joka ei ottanut ollakseen samaa mieltä kuin he, oli yleisö, joka eilen illalla tuli jo kuudennen kerran, silloinkin vielä hyvin lukuisana, kappaletta katselemaan. Ensi keskiviikkona on taas ensi-ilta: 'Les femmes savantes', jonka Manninen on kääntänyt niin mestarillisesti, että, kuten väitetään, se tuntuu alkuteokselta, jonka vuoksi hän onkin pyytänyt ja, tosin vastustelemisen jälkeen, saanut saman honorarion kuin minkä alkuteoksista maksetaan.

"Finne on siis tähän asti spesimineerannut sangen hyvin. — — Erittäin näyttää hänellä olevan kykyä säästäväisyyteen, joka näinä ahtaina aikoina tietysti on mainio ominaisuus. Seurauksena siitä on esim. että jo näiden kahden kuukauden kuluessa on maksettu vuokraa 8,000 mk., ja eilen illalla, kun hänen kanssaan keskustelin teatterin asioista, hän uhkasi saada jouluk. 1 p. nostettavan 8,000 markan valtioavun kokonaan säästymään velkojen maksamiseen.

"Tuo säästäväisyys ei kumminkaan tule näkyviin yleisölle kappaleitten 'ylöspanemisessa'. Niinpä näytti esim. 'Onnen Pekka' niin komealta, että itse Eino Leino — joka muuten ei ole liioin parantanut tapojaan, vaan yhä edelleen jatkaa nalkutuksiaan ja letkauksiaan teatteria vastaan — antoi houkutella itsensä kiittämään sen kauniita koristuksia ja komeata näyttämöllepanoa, vaikka tämä ei ole maksanut enempää kuin — 500 markkaa!" — —

Teatterin menestys ilahdutti sisaruksia, mutta useammin he saivat sanomia, jotka lisäsivät heidän alakuloisuuttaan. Semmoinen oli muitten edellä tieto Yrjö-Koskisen kuolemasta, ja oli se saapunut kun Emilie 19/11 vastaa Jalavan kirjeeseen:

"Rakas, koeteltu vanha ystävä! Rivimme harvenevat — katkeraa ja raskasta on tietää, että hän, joka niin uskollisesti ja niin menestyksellisesti on taistellut maamme ja kansamme hyväksi, nyt on poissa ja suru on kahta raskaampi ja katkerampi, kun hänen viimeisinä päivinäänkin täytyi kokea niin paljon kiittämättömyyttä. Minusta on kuin olisimme kaikki siitä vastuunalaisia. Kenties emme ole olleet niin rohkeita, niin voimakkaita ja niin toimeliaita kuin meidän olisi pitänyt olla. Miten suuri osa kateudella ja alhaisella itsekkäisyydellä on ollut niissä parjauksissa, jotka tulivat hänen osakseen, senhän me kaikki tiedämme. Levätköön hän rauhassa armaan isänmaan povella; lukuisat sen pojat ja tyttäret siunaavat kiitollisuudella hänen muistoansa." —

Kaarlon mielestä oli tulo juhlanäytännöstä pantava siihen rahastoon, joka Martti Vuoren alotteesta oli perustettu kirjallisia palkintoja varten, mutta lopullinen päätös sai kuitenkin jäädä suullisen neuvottelun varaan — se on tammikuun loppuun. — — "Tahtoohan Finne olla johtajana helmikuuhun asti,[74] eikä Kaarlo suinkaan varhemmin kykene mihinkään työhön. Onni, jos hän silloin kykenee. Hänen parannuksensa edistyy niin hitaasti: surusanoma kotoa on tehnyt, että hän eilen ja tänään on ollut aivan menehtynyt, ei ole voinut syödä eikä nukkuakaan yöllä, vaan lakkaamatta yskinyt. Sitä paitse on ilma kolme päivää ollut sateinen, niin ettemme ole voineet olla ulkona, ja voitte käsittää kuinka aika tuntuu pitkältä tässä pienessä kylässä. Kun Kaarlo koettaa soittaa jotain, niin käy alku oivallisesti, mutta sitte hän häiriintyy eikä muista jatkoa; samoin on hänen puhuessaankin, että hän kesken unohtaa mitä aikoi sanoa. Semmoisina hetkinä hän aina tulee niin huolestuneeksi ja murheelliseksi, että on vaikea uudestaan herättää hänessä rohkeutta ja toivoa. Kumminkin olemme kiitollisia, että kaikki on niinkin hyvin, vaikka Kaarlon kärsivällisyys tavasta loppuu. Hän tervehtii Teitä, Almaa ja nuoria mitä lämpimimmin. Jumala siunatkoon Teitä kaikkia. Teidän murheellinen vanha ystävänne Emilie Bergbom."

— "Miten olemme olleet mukana suurissa hautajaisissa", Emilie kirjoittaa 25/11 nti Nevanderille ikäänkuin jatkona siihen, mitä ennen oli Jalavalle maininnut Yrjö-Koskisen kuoleman johdosta, "sen kyllä tiedät. Onpa meille suuressa surussamme ollut valonvälähdys nähdä, kuinka yleistä osanotto on ollut ja kuinka syvästi ja tuskallisesti kaikki tuntevat mitä kadotettu on. Miksei vainajan eläessä julkilausuttu paljo siitä mitä nyt on sanottu. Miten oli mahdollista että yliopisto saattoi tehdä itsensä syypääksi semmoiseen häväistykseen yhtä maamme suurinta miestä kohtaan! Mummo Gaddilla oli tapa sanoa 'palkitsija elää' ja miten pahoin liekään, sanon minä samoin. Rehtorin oli kai suurin syy; kyllä hänen sentään olisi pitänyt aikaansaada, että yliopisto olisi laskenut seppeleen etevimmän suomalaisen historiankirjoittajan haudalle. Hän luonnollisesti ei uskaltanut, nämä ajat vievät meiltä rohkeuden. Kuinka hyvä olikaan että [J. R.] Danielsonilla ja A. H. Snellmanilla (Wirkkunen) oli uskallusta ja voimaa sanoa mitä sanoivat. Suuresti on meitä ilahduttanut, että Y. L. ei pettänyt." — Tähän lisättäköön vain, että Kaarlo ja Emilie Bergbominkin nimet yhdessä heidän tätinsä, Sofie Sanmarkin, ja Augusta af Heurlinin nimien kanssa luettiin seppeleessä, jossa oli kirjoitus:

"Nukkuos, siunattu, helmassa Suomen,
Mahtavan henkesi työstä on huomen
Syntymämaallesi koituva kerran.
Nukkuos rauhassa Herran."

Marraskuun viimeisinä taikka joulukuun ensi päivinä sisarukset muuttivat Nerviin, lähellä Genovaa, ja siellä he oleskelivat loppuaikansa Italiassa. Kun olivat näin lähellä Genovaa, kävivät he sielläkin ja "kummallista", Emilie kirjoittaa nti Birkmanille, "oli nyt hänen [Kaarlon] kanssa kävellä niitä teitä, joilla me kesällä astuimme niin monta raskasta askelta; kuinpa vain voisin oikein kiittää Jumalaa tästä armosta." Yhdessä kohden oli Nervissä olo onnellinen, nimittäin siinä että ndit Paula af Heurlin ja Alma Birkman tulivat varta vasten jouluksi ja uudeksi vuodeksi seurallaan ilahduttamaan vanhoja sisaruksia. Mutta Kaarlolle tämä aika jälleen oli epäsuotuisa. Hän vilustui ja hänellä oli sitä paitse "entisentapaisia sydänkohtauksia", niin että hänen sekä ruumiilliset että henkiset voimansa alenivat. Kumminkin hän uuden vuoden alussa halusi lähteä kotia — ennen hän oli ollut sitä vastaan — ja kotia päin sitä lähdettiinkin, hiljalleen, jotta Kaarlo ei kärsisi äkkinäisestä ilmanalan vaihdoksesta. Nti Heurlinin täytyi sentään matkustaa nopeammin, mutta nti Birkman seurasi sisaruksia, ollen heille suureksi avuksi ja lohdutukseksi. Ensin pysähdyttiin Milanoon, josta Emilie 10/1 kirjoitti surullisen kirjeen Antti Jalavalle, ilmottaen että toivo Kaarlon kykenemisestä ryhtymään työhönsä oli pettänyt. Toinen pysähdys tapahtui Münchenissä, ja kolmas Berlinissä, josta Emilie kirjoittaa 25/1 nti Nevanderille:

"Täällä on lempeä ja kaunis ilma, eikä Kaarlo ole tuntenut mitään haittaa pohjoisesta ilmanalasta; päin vastoin on hän täällä Berlinissä ollut sangen reipas. — Eilen Ida Aalberg esiintyi muutamissa hyväntekeväisyyshuveissa klo 12 päivällä Rebekka Westinä Rosmersholmissa. Hän onnistui hyvin, varsinkin kahdessa viimeisessä näytöksessä, mutta kyllä hänen lausumistapansa erosi niin paljon toisten puheesta, etten voi käsittää että saksalainen yleisö olisi siihen tyytyväinen: tosin kyllä jonkun kerran, mutta ei ajan pitkään. Me lähetimme hänelle kukkia, mutta emme ole tahtoneet häiritä häntä käynnillä." —

Kotia saapuivat matkustajat Kööpenhaminan, Tukholman ja Turun kautta 9 p. helmik.

Kaksi päivää ennen, 7/2, Emilie Bergbom oli täyttänyt 70 vuotta. Samoin kuin teatteri syksyllä oli viettänyt Kaarlon 61:stä syntymäpäivää juhlanäytännöllä, vietettiin sisarenkin merkkipäivää antamalla näytäntö (Regina von Emmeritz), jonka tulo oli käytettävä teatterin hyväksi hänen määräyksensä mukaan. Ennen näytelmän alkua Kirsti Suonio lausui sen runoelman, jonka J. H. Erkko oli sepittänyt Emilien 60-vuotisjuhlaksi. Täksi päiväksi oli Alpo Noponen kirjoittanut seuraavan kauniin sonetin, jonka U. S. julkaisi:

Olla mulla kultakannel hellä,
Nyt sen kunniaksi Suomen naisen,
jalon, uurastavan, uhraavaisen
Kielin kaikin täytyis värähdellä.

Häntä muistain kiel' ei liikkuis kellä?
Mistä tapaa toisen hänen laisen:
ilon valmisti — ja muut ne sai sen,
toisten ratto ain' on sydämellä.

Vuodet vierii, hän on silti sama.
Parhaimpia harrastuksiamme
empimättä tukevi hän aina;

runotarten hengen nuorentama
käsi hellä taiteen tarhassamme,
taivaan lähettämä kallis laina.

Tulon tästä juhlanäytännöstä määräsi Emilie Bergbom pantavaksi rahastoon, josta oli palkintoja jaettava suomalaisille näytelmärunoilijoille. Samoin teki Kaarlo hänen kunniakseen toimeenpannun juhlanäytännön tuloon nähden. Sisarukset ilmottivat päätöksensä toukokuun lopussa.

Asiat kehittyivät niin, että Finne jäi koko näytäntökaudeksi johtaja-asemaansa, sillä osaksi heikkoudesta, osaksi varovaisuudesta Bergbom pysyi miltei kokonaan erillään teatterin asioista. Edelliselle olisi kuitenkin ollut onneksi, jos hän olisi aikaisemmin päässyt vapaaksi vastuunalaisesta tehtävästään, sillä kevätpuoli tuotti hänelle ikäviä vastoinkäymisiä. —

Mainitsemme tässä ohjelmiston pääpiirteet. Alkuvuoden merkkipäivät vietettiin vanhaan tapaan, niin että uudenvuoden päivänä esitettiin Nummisuutarit, 14/1 Regina von Emmeritz ja 5/2 Salamiin kuninkaat. Viime mainittu oli tänä vuonna erittäin tärkeä, se kun oli Runebergin 101:nen syntymäpäivä, jota suurenmoisesti vietettiin ympäri koko maan. Ennen kun itse näytäntö alkoi, lauloi Y. L. seisten näyttämöllä runoilijan rintakuvan ympärillä Maamme-laulun. Merkille pantiin myös, että 20 vuotta oli kulunut siitä kun Salamiin kuninkaat ensi kerran esitettiin suomenkielellä, ja nähtiin nyt ensi-illan esiintyjistä B. Leino (Leiokritos), A. Ahlberg (Leontes) ja E. Falck (Eubulos) vielä entisissä rooleissaan. — Ensimäinen uuden vuoden uutuus 15/1 oli Jalmari Finnen suomentama Maeterlinckin 3-näytöksinen näytelmä Sisar Beatrice, joka, nti Lilli Högdahl nimiroolissa, yhdessä Hannelen kanssa meni 4 kertaa. Sen jälkeen tuli 27/1 huomattavana uusintona Shakespearen Julius Caesar, jolla oli hyvä menestys, se kun näyteltiin 8 kertaa. Sitä onnettomammin kävi kahden seuraavan uuden kappaleen, Jalmari Finnen suomentaman englantilaisen S. Phillipsin murhenäytelmän Paolo ja Francesca 12/2 ja kotimaisen alkuteoksen, Elvira Willmanin näytelmän Rhodon valtias 24/2, joista edellinen meni vain kaksi ja jälkimäinen kolme kertaa, ilman että kumpikaan tositeossa enempää ansaitsi.

Näitä vastoinkäymisiä seurasi maaliskuulla yksitoista taiteilijapari Armas ja Maikki Järnefeltin toimeenpanemaa oopperanäytäntöä, joissa Wagnerin Tannhäuser esitettiin suurella menestyksellä. Puhenäyttämölle siitä tietenkään ei ollut etua, mikä taiteellinen merkitys yrityksellä muuten liekään ollut. Se selittää, että koko maaliskuulta on merkittävänä ainoastaan yksi ensi-ilta — kevätlukukauden kolmas — nimittäin 12/3, jolloin näyteltiin A. Pihlajamäen suomentama Brissonin ja Marsin 3-näytöksinen huvinäytelmä Avioeron selkkaukset. Siinä Weckman, rvat Suonio ja Salo, muita mainitsematta, vilkkaasti suorittivat osansa hullunkurisessa toiminnassa, ja kokosi näytelmä 7 huonetta. — Uusintona on samalta kuulta mainittava Kovan onnen lapset. Se annettiin 19/3 jolloin 60 vuotta oli kulunut Minna Canthin syntymästä, ja, vaikka se näyteltiin "kaikkea kiitosta ansaitsevalla tavalla", ei se nyt herättänyt erikoisempaa huomiota. Kappale meni vain kaksi kertaa.

Torstaina 7/4, pääsiäisten jälkeen, tuli neljäs premiääri: F. Brofeldtin ja Eero Alpin suomentama Brieux'n 3-näytöksinen huvinäytelmä Blanchette, joka vakavasisältöisenä tarjosi hyviä tehtäviä, ja olivat varsinkin nti Högdahl nimiroolissa ja Adolf Lindfors Rousset-ukkona oivallisia. — Lähinnä sen jälkeen tuli Shakespeare-uusinto, Kesäyön unelma, jonka ikuinen runollisuus ei nytkään ollut tehoamatta. Esiintyjistä mainittakoon Lilli Högdahl — Oberon, nti Helenius — Titania, Olga Leino — Puck, Lindfors — Pulma. Merkittävä on, että kappaleen olivat näyttämölle asettaneet Kaarlo ja Emilie Bergbom, jotka siis silloin uudestaan ryhtyivät teatterityöhön, ja kumpaakin tervehdittiin innostunein mielin.

Toukokuulta on vielä muistaminen kaksi uutta kappaletta: Larin Kyöstin 2-näytöksinen huvinäytelmä Herra Valtuusmies, 6/5, ja Anni Levanderin suomentama J. Echegarayn Armoton arvostelija, 20/5. Edellisessä kunnostivat itseään etupäässä Lindfors, rva Suonio ja nti Tähtinen, ja jälkimäisessä B. Leino pääosassa ja nti Tähtinen eräässä ingénueroolissa. Niinkuin kahtena edellisenä vuotena annettiin tänäkin vuonna maksuton näytäntö työväelle, nimittäin 11/5 Orleansin neitsyt. Viimeinen näytäntö oli 27/5 (Sirkka).

Niinkuin tästä katsauksesta näkyy, ei kevätpuolen toiminnassa enää vallinnut sama virkeä, luottamuksellinen henki kuin syksyllä. Uutuudet olivat vähemmän mieltäkiinnittäviä ja menestyskin pienempi. Pääsyynä tähän saattaa pitää niitä ikäviä selkkauksia, jotka tänä aikana tekivät tasaisen työn teatterissa mahdottomaksi ja hervaisivat Finnen yritteliäisyyttä. Niistä on tässä vain lyhyesti huomautettava — toiseksi sentähden että tapahtumat ovat liian läheisiä, toiseksi sen vuoksi että epäillä saattaa, ansaitsevatko ne seikkaperäisempää esitystä kuin entiset samantapaiset.

Luonnollista oli että se kritiikki, josta viime luvun lopussa puhuttiin, ei tulisi säästämään Jalmari Finneä, joka, tapausten johdosta, odottamatta oli joutunut teatterin v.t. johtajan asemaan. Niinkuin tiedämme, onnistui hän kuitenkin syyspuolella niin hyvin, että hänen osakseen tullut tunnustus ehdottomasti voitti moitteet. Toisin kävi uudella vuodella, etenkin kun hän helmikuulla oli kaksi kertaa peräkkäin erehtynyt kappalten valinnassa, nimittäin ottaessaan ohjelmistoon näytelmät Paolo ja Francesca ja Rhodon valtias. Jollei sitä olisi tapahtunut, olisi kenties hälinä ollut nousematta. Totta kyllä oli jo sitä ennen esim. Julius Caesarin näyttämöllepanoa armottomasti arvosteltu, mutta toiselta puolen oli sitä kiitettykin, ja yleisö sitä puolustanut käymällä näytelmää katsomassa.[75] Kieltämättä siis helmikuulla käänne oikeastaan tapahtui. Finne tuomittiin aivan kelvottomaksi hoitamaan teatteritoiminnan taiteellista puolta, hän piti muka silmällä ainoastaan näyttämöllepanon, näyttämöllisen esityksen kuorta, hän vain "pelasi teatteria", ilman taiteellista päämäärää taikka edes edesvastuuntunnetta! Luonnollista on, että nuori mies, joka ensi kerran kokeili teatterin johtajana, ei voinut olla antamatta aiheita oikeutettuihinkin muistutuksiin; mutta ilmeistä on, että kritiikki teki hänelle vääryyttä, kun se jätti huomaamatta hänen asemansa tavattoman vaikeuden, hän kun yks kaks oli pantu yksin suorittamaan sen työn, mistä sisarukset Bergbom ja hän itse kolmantena (ohjaajana) ennen olivat yhdessä vastanneet, kun hänelle, joka ennen oli toverina elänyt näyttelijäin kanssa, välittömästi oli annettu täysi johtaja- ja käskijävalta piirissä, jonka jäsenet eivät lainkaan aina ole taipuvaisia perustetumpaakaan auktoriteettia tunnustamaan. Kaikessa tapauksessa oli tuomio kovin hätäinen ja tuskin selitettävissä muuten kuin lukuunottamalla ajan kiihkomielen, puolue-elämän vaikutuksen taideoloihimmekin sekä personalliset suhteet. Varmaa on että tämän kirjoittaja kuuli yhden etevimmistä näytelijöistämme (B. Leinon) syyspuolella hyvin suosiollisesti ja kiittäen arvostelevan Finnen toimintaa ja ehdottomasti moittivan erään arvostelijan, näyttelijöitten mieltä ja työtä häiritseviä hyökkäyksiä häntä ja teatteria vastaan, mutta pari tai kolmatta kuukautta myöhemmin nousi näyttelijäkuntakin v.t. johtajaa ahdistamaan tavalla, joka sai hänet luopumaan teatterista. Näyttelijät kääntyivät nimittäin maaliskuun alussa johtokunnan puoleen kirjallisella vaatimuksella, että teatteriin oli hankittava uusi "taiteellisesti kykenevä apujohtaja". Se oli alku monivaiheiseen jupakkaan, joka huhtikuun lopussa päättyi niin, että Finne vapaaehtoisesti erosi teatterista [ruvetakseen Maaseututeatterin johtajaksi] ja että johtokunta, sitten kun se itse oli turhaan koettanut parastaan hankkiakseen taiteellista apujohtajaa, antoi Bergbomille asiaksi ennen näytäntötoimen alkua ensi syksynä valita ja sen hyväksyttäväksi esittää semmoisen apulaisen. Sitä paitse johtokunta alkoi valmistaa oppilaskoulun aikaansaantia, siten että se jo ennen näytäntökauden päättymistä tarkasti ja lopullisesti muodosti Finnen laatiman ehdotuksen semmoisen laitoksen säännöiksi sekä tiedusteli sopivia opettajavoimia. — Jalmari Finnen eroamisen johdosta lisättäköön, että se epäilemättä oli vahinko teatterille. Myönnettävä on, että hän tuskin vielä oli luonteensa ja taiteellisen kehityksensä puolesta kypsynyt tulemaan teatterin pääjohtajaksi, mutta toiselta puolen hänellä luonnostaan on, niinkuin on tapa sanoa, "teatteriverta", hän on monipuolisesti lahjakas ja kekseliäs ja on hänellä Bergbomin 7-vuotisena oppilaana runsaasti teatterikokemusta, puhumatta kirjallisista tiedoista sillä alalla. Tämmöisenä miehenä hän olisi ollut suureksi hyödyksi teatterille. Vanhalle johtajalle, joka oli ajatellut Finneä seuraajakseen, oli hänen eroamisensa yksi pettynyt toivo lisää.

Sen tehtävän, jonka johtokunta oli Bergbomille antanut, tämä — turhaan kuulusteltuaan erinäisiltä, kirjallisia edellytyksiä omaavilta henkilöiltä, tahtoivatko ruveta teatterin palvelukseen — jo ennen toukokuun loppua täytti niin, että ehdotti otettavaksi kaksi avustajaa, Adolf Lindforsin ja teatterissa ennen näyttelijänä olleen Anton Franckin. Näistä oli edellinen lupautunut harjottamaan useita näytelmiä ja jälkimäinen tarjoutunut ohjaajaksi. Hyväksyen ehdotuksen johtokunta teki sitoumuksen Lindforsin ja Franckin kanssa tulevaksi näytäntökaudeksi.

Taloudellisista oloista mainittakoon seuraavaa. Syksyllä puheena olleesta yleisestä rahankeräyksestä ei tullut mitään, sillä vastaus luvanpyyntiin kenraalikuvernööriltä saatiin vasta helmikuulla ja oli se — kieltävä. Jo sitä ennen, tammikuulla, johtokunta laati uuden valtioavun pyynnön, joka perusteluiltaan oli yhtäpitävä edellisen kanssa ja jossa anottiin, että teatterille myönnettäisiin kerta kaikkiaan 70,000 mk muuton aiheuttamiin kustannuksiin sekä entisen vuotuisen 32,000 mkan suuruisen valtioavun lisäksi 25,000 mk, laskettuna kesäkuusta 1903. Kirjelmään oli liitetty seuraava "tulo ja menoarvio", jonka me valaisevana todistuskappaleena otamme tähän:

Tuloja.

164 näytäntöä à 1,000 …. 164,000
Valtioapu ……………. 32,000
Kenraalikuvernöörin kautta 4,000
Osakemaksuja …………. 15,500 212,500
Vajaus 27,500
Summa 240,000

Menoja.

Palkat ……….. 98,000
Palkkiot ……… 18,000
Opetus ……….. 8,000
Tekijäpalkkiot … 7,000
Suomennokset ….. 2,000
Kirjasto ……… 3,000
Puvusto ………. 5,000
Dekorationit ….. 5,000
Päiväkustannukset. 20,000
Vuokra ……….. 22,000
Valaistus ja lämpö 21,000
Statistit …….. 6,000
Musiikki ……… 8,000
Ilmotukset ……. 5,000
Huonekaluja …… 2,000
Resetit ………. 6,000
Korkoja ………. 1,000
Kaikenlaisiin …. 3,000
Summa 240,000

Maaliskuulla saatiin tieto, että senaatti oli päättänyt kannattaa anomusta siinä muodossa, että teatterille myönnettäisiin 70,000 mk muuttokustannuksiin ja 30,000 velkojen suorittamiseen, siis kerta kaikkiaan 100,000 mk. Myöhemmin kuultiin, että tämä ehdotus oli korkeimmassa paikassa vahvistettu ja jo ennen näytäntökauden loppua, toukokuulla, saatiin koko mainittu summa nostaakin. Tämä tuntuva apu, lopullinen tulos kahdesti uudistetusta anomuksesta, sai teatterin raha-asiat jälleen tyydyttävälle kannalle; mutta vielä oli ratkaisematta kysymys vuotuisen valtioavun korotuksesta, josta, niinkuin johtokunta oli esittänyt, taidelaitoksen jatkettu toiminta kuitenkin empimättä oli riippuvainen. Se tiesi että teatterin toimeentulo ei edes viimeisenä vuotena, minä Bergbom-sisarukset sitä johtivat, ollut riittävällä valtioavulla turvattu, vaan koitti se onni vasta ensimäisenä näytäntökautena sen jälkeen kun he olivat toimestaan luopuneet! — Tässä on lopuksi merkittävä, että maisteri Ivar Wilskman, joka erityisestä pyynnöstä vielä tänäkin näytäntökautena oli hoitanut teatterin raha-asioita, nyt lopullisesti erosi, ja otettiin hänen sijaansa rahastonhoitajaksi maisteri Reinhold Lagus.

Ennen on kerrottu, että jo avajaisjuhlassa Kansallisteatterin akustiikka huomattiin hyväksi; tänä näytäntökautena saatiin kokea, miten tämä oli omansa vaikuttamaan taidelaitoksen oloihin. Kun näet uusi sali sitä paitse oli avarampi ja kodikkaampi kuin yliopiston juhlasali, jota ennen oli katsottu parhaimmaksi musiikkihuoneeksi, rupesivat laulu- ja soittotaiteilijat siellä pitämään konserttejansa. Niin tekivät syksyllä 1903 rouvat Aino Ackté ja Maikki Järnefelt ja heidän esimerkkiänsä seurasivat muut. Mutta muitakin vieraita veti uusi teatteritalo puoleensa. "Tournée Coquelin ainé" vieraili siellä 9 ja 10 p. lokak., ja maaliskuulla toimeenpani Armas Järnefelt rouvineen siellä sarjan oopperanäytäntöjä, joissa ensi kerran Helsingissä esitettiin kokonainen Wagnerin ooppera, Tannhäuser. Nämä näytännöt, joita varten ei käytetty ainoastaan teatterin huoneustoa vaan myöskin sen dekorationeja ja puvustoa ja joissa yleisö hartaasti kävi, todistivat, että mieltymys oopperaan oli entisellään — eikä kumma, sillä kovin vähän oli Helsingissä sentapaista ollut tarjona Suomalaisen oopperan vaiettua, ja kumminkin oli säveltaide maassamme muutoin kohonnut kerrassaan kukoistavalle kannalle. Eikä näytäntökausi ollut lopussa, kun Armas Järnefelt ja Robert Kajanus jo olivat suunnitelleet kumpikin eri oopperanäytäntösarjan tulevaksi näytäntökaudeksi, anoen edellinen että hän saisi sitä varten vuokrata teatterin helmikuun alusta maaliskuun puoliväliin, sekä jälkimäinen marraskuun lopulta neljä viikkoa eteenpäin. Nämä anomukset — joihin Kajanuksen puolelta vielä liittyi huomautus, että hänen mielestään olisi luonnollista ja asianmukaisinta, että kansallinen näyttämö vastedes niinkuin kerran ennenkin ottaisi ylläpitääkseen oopperankin (samoin kuin Kuninkaallisessa teatterissa Kööpenhaminassa vaihdellen esittäen puhekappaleita ja oopperoita) — saivat johtokunnan periaatteelliselta kannalta käsittelemään kysymystä puhenäyttämön suhteesta niihin lyyrillisen näyttämön elvyttämisyrityksiin, jotka uusi teatteritalo välillisesti oli aiheuttanut. Keskustelu johti siihen yksimieliseen tulokseen, että Kansallisteatterin, huolimatta siitä että oopperanäyttämön perustaminen sen yhteyteen nykyään ei ollut ajateltavissakaan ja pitkiin aikoihin tuskin suotavakaan, kumminkin tuli mahdollisuuden mukaan edistää yksityisten sensuuntaisia yrityksiä. Näin tehden oli sen velvollisuus sentään ensi kädessä pitää puhenäyttämön etuja silmällä. Kansalliselle sivistyselämälle oli puhenäyttämön kehitys kieltämättä lyyrillistä näyttämöä tärkeämpi, ja 1870-luvulta vanhempi polvi vielä hyvin muisti kuinka jälkimäinen, loistavana kaiken maailman lumoojana, oli omansa varjoon saattamaan ja vahingoittamaan edellistä, vakavampaa, rajotetumpaa kuulijakuntaa viehättävää. Siitä johtui ettei johtokunta katsonut mahdolliseksi oopperaa varten luovuttaa teatteria puhenäyttämölle edullisimpina kuukausina, vaan ainoastaan syyskauden ensimäisenä taikka viimeisenä kuukautena sekä kevätkauden kahtena viimeisenä kuukautena. Pääasiassa tämän mukaan vastattiin ylempänä mainituille anojille, että he saisivat käyttää teatteria oopperanäytäntöihinsä, Kajanus marraskuun lopulta jouluun asti ja Järnefelt huhtikuun alusta. Mitä vuokraan tulee, oli se, teatterin vastatessa päiväkustannuksista, oleva 1,000 mk arkipäivä- ja 1,500 pyhäpäiväillasta. Erotuksen perustuksena oli se, että teatteri oli ottanut tavakseen pyhäpäivinä toimeenpanna kaksi näytäntöä, jotka molemmat menetettiin, jos oli oopperanäytäntö.

Teatterin johtokunnan kokoonpanossa tapahtui tänä keväänä se muutos, että Antti Jalava, joka ensi ajoilta viimeiseen saakka oli ollut innokkaimpia miehiä laitoksen johdossa, terveydellisistä syistä pyysi ettei häntä enää valittaisi. Sen johdosta valittiin varsinaisiksi jäseniksi, paitse K. Bergbomia, Eliel Aspelin, B. F. Godenhjelm, O. E. Tudeer ja Santeri Ingman sekä varajäseniksi Emilie Bergbom ja Kaarle Krohn. Uusi johtokunta, joka otti puheenjohtajakseen Aspelinin, päätti antaa Jalavalle, tunnustuksena hänen erinomaisista ansioistaan suomalaiseen näyttämöön nähden, pysyvän vapaalipun teatterin näytäntöihin.

Näytäntöjä annettiin 154[76] ja niissä: 11 kertaa Vasantasena, Onnen Pekan matka; 10 Tukkijoella; 9 Maria Magdalasta; 8 Julius Caesar; 7 Lyyli, Orleansin neitsyt, Avioeron selkkaukset; 6 Kuolema, Pohjalla; 5 Nummisuutarit, Hemming Gad, Hannele. Kesäyön unelma, Oppineita naisia; 4 Regina von Emmeritz, Figaron häät, Jeppe Niilonpoika, Antigone, Rouva Suorasuu, Sisar Beatrice. Blanchette; 3 Herra Valtuusmies, Rhodon valtias, Juhannustulilla, Professori Crampton; 2 Kovan onnen lapsia, Postikonttorissa, Paolo ja Francesca, Vapunpäivänä, Armoton arvostelija; 1 Murtovarkaus, Salamiin kuninkaat, Kylmää vettä, Sirkka.

Näistä 35 kappaleesta oli kotimaisia 12 ja uusia 15 (4 kotimaista).