Suomalaisen teatterin historia 4 / Bergbomin loppukausi: Kansallisteatteri.

by Eliel Aspelin-Haapkylä

XXXIV.

Emilie ja Kaarlo Bergbomin viime aika ja kuolema.

Kun puhutaan raskaan työpäivän päättymisestä — tarkotettakoon sitte yhtä ainoata päivää taikka pitempää aikaa — niin yhtyy siihen välittömästi mielikuva rauhallisesta, "hyvin ansaitusta" levosta. Bergbom-sisarukset olivat niin täydellisesti kuluttaneet voimansa ja aikansa, ettei heillä enää ollut kumpaistakaan jälellä edes sen verran mitä lepoon olisi tarvittu, vaan oli heidän edessään se työ — jota kansa sanoo kovimmaksi — kuolema. Ihmeellisesti he olivat kestäneet viimeisenkin näytäntökauden vaivat ja koettelemukset, niin ettei pieninkään osa heidän tehtävistään jäänyt kesken. Ja kumminkin oli tämäkin aika ollut tavattomassa määrässä voimia kysyvä. Sillä puhumatta siitä että teatterin johto aina oli yhtä työläs, oli heillä sen ohella kannettavana synkän ajan masentava paino ja alituiset jobin viestit, joiden salamantapainen, kaamea valo salli mitata kansallisen sekasorron ja turmion pimennot. Kirjeessään Betty Elfvingille (ks edellä) Emilie on julkilausunut mitä hän tähän aikaan tunsi, ja sanomattakin tiedämme, ettei Kaarlon mielentila saattanut olla valoisampi. Kun sitte 6 p. helmik. tapahtui prokuraattorin murha, tuo kauhea rikos, jossa kansalaisten keskinäinen vaino saavutti verisen huippunsa, niin se erään omaisen kirjeen mukaan koski Kaarloon niin syvästi, "että oikein pelkäsimme, ettei hän enää koskaan toipuisi". Kaksi kuukautta myöhemmin, 6 p. huhtik., kohtasi sisaruksia se suru, että heidän 87:ttä vuotta käyvä tätinsä, rva Sofie Sanmark, kuoli. Tietenkään tapahtuma ei ollut odottamaton, mutta silti se oli järkyttävä, sillä hän oli kolmantena heidän kanssaan asunut samassa huoneustossa ja viimeiseen asti — sen todistavat hänen kirjeensä Betty Elfvingille, joista viimeinen on helmikuun keskivaiheilta — harvinaisen virkeillä hengen voimilla, ymmärtämyksellä ja sydämellisellä myötätunnolla seurannut heidän jokapäiväistä ahkeroimistaan. Toiselta puolen tuotti sentään se lämmin, vilpitön tunnustus ja rakkaus, jota heille osotettiin erojaisjuhlassa, sisaruksille suurta iloa ja tyytyväisyyttä.[81] Niin, he kestivät loppuun saakka, mutta miten he olivat elinvoimansa tyhjentäneet, sitä ei kukaan aavistanut.

Oli ollut aika, jolloin Kaarlo, ajatellessaan eroa johtajatoimestaan, oli huolella miettinyt toimeentuloansa. Nyt kun ero todella oli käsissä, hän kai siihen katsoen oli levollisempi; mutta toiset ajattelivat hänen puolestaan. Toukokuun lopulla kerrottiin senaatin päättäneen ehdottaa hänelle 3,000 mkan ylimääräisen eläkkeen samansuuruisen, elinkautisen eläkkeen lisäksi, jota hän jo ennen oli nauttinut. Näin olisi hänen toimeentulonsa ollut turvattu, semminkin kun hän tietysti edelleen olisi asunut yhdessä sisarensa kanssa, jolla oli kolmelta taholta eläke (isänsä jälkeen, hypoteekkiyhdistyksestä ja teatterin eläkekassasta) kultakin 1,200 mk. Yhteensä olisi sisaruksilla siis ollut noin 10,000 mk vuodessa. Tästä puhuttiin ystävien kesken ja oltiin tyytyväisiä, että heidän elämänsä ehtoo näyttäytyi niin turvalliseksi. Mutta, niinkuin jo sanoimme, sisarusten voimat ja aika olivat lopussa. Emilie, joka vuosista huolimatta tähän saakka oli ollut terveempi, oli ensimäisenä menevä, ja hänestä on siis ensin kerrottava.

Kun Emilie palasi tuolta surulliselta ulkomaanmatkalta, jolla hän ajoittain aivan yksin oli hoitanut sairasta veljeänsä, oli hän nähtävästi vanhentunut. Hänen työintonsa oli kyllä entisellään, mutta olennoltaan ja puheeltaan hän oli hermostuneempi. Emilian päivänä, 19/5, kävivät ystävät tapansa mukaan häntä onnittelemassa, aavistamatta että usea heistä silloin näki hänet viimeisen kerran. Kun sitten 25/5 Seurahuoneella oli päivälliset B. F. Godenhjelmille ja hänen rouvalleen, jotka tänä keväänä erosivat perustamansa, suomalaisen tyttökoulun johdosta, tulivat Bergbom-sisaruksetkin sinne, vaikka molemmat varhain palasivat kotia — erittäinkin Emilie syvästi loukkaantuneena siitä, ettei tässäkään juhlassa, jossa kuitenkin eri puolueihin kuuluvia oli läsnä, eräs puhuja ollut voinut olla ajan tapaan tuomitsematta toisin ajattelevia. Mutta Z. Topeliuksen hautapatsaan paljastuksessa Emilietä ei enää näkynyt, eikä myöskään viimeisessä näytännössä saman päivän iltana, vaan levisi miehestä mieheen sanoma, että hän oli pahoin sairastunut.

Edellisenä iltana (sunnuntaina 28/5) klo 6 oli johtokunnan kokous rva af Heurlinin huoneustossa, ja siihen Emilie otti osaa tehdäkseen selkoa ja tiliä viimeisistä hänen hoidossaan olleista asioista. Silloin hän puhui paljon ulkonaisesti näyttäen olevan entisellään, mutta hän sanoi että hän ei ollut terve ja että hän ei voinut tulla saapuville teatterin puvuston inventeeraukseen. Kokouksen jälkeen Emilie kuitenkin lähti teatteriin, jossa oli tavallinen näytäntö, mutta palasi kohta, ja yöllä hän sai vaikean, pitkällisen sydämenkouristuskohtauksen. Jo ennenkin oli hänellä ollut pari samantapaista kohtausta, mutta ne olivat pian menneet ohi; nyt kutsuttiin lääkäri, ja hän selitti taudin syyksi sydänsuonten kalkkiutumisen.

Emme ota kuvataksemme niitä kärsimyksiä, jotka tuskallinen tauti tuotti sairaalle. Riittänee sanoa, että häiriintyneen sydämentoiminnan aiheuttamiin tuskiin ja hengenahdistuskohtauksiin liittyi ääretön hermoston levottomuus, joka esti sairaan saamasta lepoa ja rauhaa, mutta että alussa silloin tällöin sattui helpompiakin hetkiä ja päiviä, vaikkei parantumisesta ollut puhettakaan. Kesäkuulla päätettiin viedä sairas Takaharjulle, toivossa että ilmanalan muutos jotakin vaikuttaisi, mutta jo kahden viikon päästä hänet oli tuotava takaisin Helsinkiin. Sen jälkeen ajateltiin, että täydellinen eristäyminen ehkä olisi hyväksi, ja sairas muutettiin diakonissalaitokseen, mutta ainoastaan kymmenen päivää hän siellä oli. Sittemmin häntä hoidettiin yhtä mittaa kotona. Tuskat ja levottomuus saattoivat joskus yltyä ajatusten häiriöksi, hourailemiseksi, ja silloin huomattiin katkonaisista sanoista, kuinka valtiolliset olot ja niiden aiheuttamat kuvittelut häntä vaivasivat. Niin oli varsinkin laita ennen Takaharjun matkaa, mutta myöhemmin kesällä hän näytti niistä vapautuneen. Että muutoin Emilie sairasvuoteellakin oli sama kuin ennen, siitä voi todistuksena mainita hänen hyvästijättönsä Ida Aalbergille. Taiteilijatar kävi näet kesäkuun alussa sairaan luona kiittämässä häntä kaikesta ja sanomassa hänelle hyvästi. Silloin oli Emilie pannut hänen sydämelleen velvollisuuden käyttää suurta taidettaan kansansa hyväksi, muistaa että hän oli suomalainen. Elokuun lopulla sairas oli eräänä päivänä pyytänyt, että V. Lounasmaa kutsuttaisiin hänen luoksensa. Tälle hän oli puhunut yhteisestä työstä kansallisen asian, suomalaisuuden hyväksi. "Kyllä olemme työtä tehneet", hän oli sanonut, "ja hyvää työtä olemme koettaneet tehdä!" ja hän lausui viimeisen hyvästinsä vanhalle ystävälle ja työtoverille. Omia harrastuksiansa mainitessaan Emilie oli sanonut olevansa iloinen, ettei kukaan ollut kärsinyt hänen eikä teatterin tähden. Näillä sanoilla hän tarkotti teatterin velkoja, jotka muinoin olivat niin raskaasti painaneet häntä, että se aika, jolloin hänen Kaarlon kanssa yksin oli täytynyt niistä vastata, eli hänen muistissaan vaikeampana kuin kaikki mitä hän muuten oli vaivoja ja kärsimyksiä läpikäynyt. Muita ihmisiä kohtaan hän oli ollut ylen suopea ja anteeksiantavainen, ja monesti hän oli varottanut omaisiaan ankarasti arvostelemasta kanssaihmisiään, pahaa puhumasta kenestäkään. Vihdoin oli Kaarlon kohtalo usein hänen mielessään. Eikä ihme, olipa hän kerran äitinä hoitanut tätä nuorempaa veljeään, sitte sisarena, työtoverina, ystävänä avustanut häntä hänen elämäntyössään, ja jälleen — itse 70-vuotiaana — hoitanut häntä kovan taudin aikana. Oliko ihme, että hän kuolinvuoteellaankin huolehti veljestä, joka jäi elämään hänen jälkeensä, mutta jonka terveys oli murtunut, niin että hän enemmän kuin koskaan oli sisarellisen, äidillisen hoidon tarpeessa, jota hän oli tottunut saamaan hänen kädestään!

Syyskuulla tauti muuttui vähemmän tuskalliseksi, mutta silloin olivatkin sekä ruumiin- että sielunvoimat niin vähissä, että sairas vain silloin tällöin tunsi ympärillään olevat. Viimeisen kerran se tapahtui sunnuntaina, neljättä vuorokautta ennen kuolemaa. Torstaina 28 p. syysk. klo 4 aamulla Emilie Bergbom rauhallisesti veti viimeisen hengähdyksensä.

Hautajaiset olivat tiistaina 3 p. lokak., ja moniääninen ja kaunis oli rakkauden, kiitollisuuden ja kaipauksen tunnustus, joka niissä julkilausuttiin. Ennen kodista lähtöä kokoontuivat sinne sukulaiset ja joukko ystäviä. Betty Elfving oli tätä hetkeä varten sepittänyt virrentapaisen runon, "Toivon että sun nähdä viel' saan", jonka "Vuokkoset" lauloivat nti Anna Sarlinin johdolla. Sen jälkeen toinen, Therese Hahlin johtama naiskuoro lauloi Paciuksen säveltämän Z. Topeliuksen "Fridsböner i aftonens lugn". Itse hautajaistoimitus tapahtui läheisessä Vanhassa kirkossa, jonka kuori oli laitettu vihreäksi lehdoksi. Avajaissanoissaan tri Paavo Snellman (Virkkunen) muistutti, miten Emilie Bergbom oli kasvanut ympäristössä, johon kansamme suurmiehet olivat kotiutuneet, miten hän oli elänyt rikasta, kirkasta henkielämää, miten hänen elämänsä alusta loppuun oli ollut sydämenihmisen elämää, uhrautuvaa rakkaudenelämää, joka kaikkialle, missä hän liikkui, säteili lämpöä ja osanottoa, ja puhuja lisäsi siihen huomautuksen: missä näin kirkasta elämätä eletään, siinä on aina olemassa henkistä heimolaisuutta hänen kanssaan, joka sanoi, minkä teitte yhdelle näistä pienimmistä, sen teitte minullekin. Ruumiinsiunauksen jälkeen laulettiin Robert Kajanuksen johdolla Mozartin Requiemista värisyttävä "Lacrymosa dies illa". Ensimäinen seppele, "Emilie Bergbomin ikirakkaalle muistolle" pyhitetty, joka laskettiin arkulle, oli Kansallisteatterin johtokunnan, ja lausui O. E. Tudeer sen puolesta:

"Mitä Emilie Bergbom oli Suomen kansallisteatterille, se on helpompi tuntea, kuin sanoin lausua. Olihan hän, kuten runoilija kerran on lausunut, Suomalaisen teatterin sydän. Hänessä eli, samoin kuin hänen veljessään, se rakkauden voima, joka kykenee suurta luomaan kansalle ja ihmiskunnalle. Suomen kauniina kevätaikana he loivat — niinkuin näytti tyhjästä — suomalaisen näyttämötaiteen, suomalaisen teatterin. Uskollisena työtoverina Emilie Bergbom seisoi veljensä rinnalla; rikkaan sivistyksensä, kirkkaan älynsä, ihmeellisen tarmonsa, kaikki hän pani suurelle tehtävälle alttiiksi; ja hän otti hartioillensa raskaimmat huolet, nuo loppumattomat arkihuolet, suuret ja pienet, joita kansallisen taidelaitoksen luominen ja hoito vaativat. Ja masentumatta, iloisin, rohkein mielin hän kesti kaikki, tukalimmissakin oloissa. Sillä suuri rakkaus loi valonsa okaiselle tielle.

"Kirkkaina välkkyivät hänen edessään taiteen korkeimmat ihanteet, korkealle hän asetti pyrkimystensä päämäärän, mutta samalla hänen rikkaan sydämensä myötätuntoisuutta riitti kaikille, jotka olivat työssä osallisina: hänen hellä huolenpitonsa ei ulottunut ainoastaan varsinaisten taiteilijain taajenevaan parveen, se ulottui nuorimpaan oppilaaseen ja kaikkiin niihin moniin, joiden kätten työ on teatterille tarpeellinen ja joita yleisö ei näe. Siksi hän voi teatterista tehdä kodin.

"Suomen sivistyshistoriassa Emilie Bergbomin nimi tulee läheisesti liittymään niihin merkkimiehiin, jotka ovat lausuneet Suomen kansallisen kehityksen syntysanat.

"Taide ei ollut hänestä mikään hurmaava pilvilinna, joka leijailee kaukana erillään harmaasta todellisuudesta. Hän näki, samoin kuin Runeberg, elämää suurena kokonaisuutena, jossa ei ole jyrkkiä aitauksia eri elämän-ilmausten välillä, ei juopaa todellisuuden ja taiteen välillä, — vaan kaikki on saman orgaanisen elinyhteyden sopusointuista pyrkimystä valoa kohti. Siksi se taidelaitos, jossa hän oli kodin haltijana, voi olla ja pysyä niin läheisessä yhteydessä Suomen kansan elämän kanssa; siksi siinä tuntui sen sydämen tykytys, ja siksi se on tullut tälle kansalle niin rakkaaksi. Elämä on kehitystä; toivomme, että draamallinen taide meillä pääsee vastedeskin yhä korkeammalle kehittymään. Mutta hartaasti se sukupolvi, joka on nähnyt Suomen kansallisteatterin nuoruudenajat, toivoo että siinä aina säilyisi se puhdas, lämmin, korkeimpia ihanteita ja isänmaata palveleva henki, jota Emilie Bergbom siinä piti vireillä.

"Siunattuna hänen muistonsa elää!"

Toinen seppele oli Kansallisteatterin näyttelijäkunnan. Sen laskivat Kirsti Suonio ja Benjamin Leino, joka lausui runon, mihin hän itse oli pukenut omat ja toveriensa tunteet. Otamme tähän vain alku- ja loppusäkeet:

Tuvastamme tuohus sammui, päivä pirtistä pakeni! — Ei nyt ukset ulvahtele, siltalaudat lausahtele tuon on tuttumme tulosta, emon kultaisen kulusta. — — — — — — — — — — Kiitos sulle neuvoistasi, kiitos kasvatuksestasi, kiitos uhrauksistasi, kiitos kaikesta hyvästä, kaunihista, kallihista, mit olet meille antanunna, emomme jalo, ylevä, tytär suuri Suomi-äidin!

Muita seppeleitä emme mainitse; sanomme vaan, että kaikki toistivat samoja, kaikille yhteisiä tunteita. Eikä niistä eronnut Maila Talvionkaan, kun hän innostunein sanoin ylisti niiden onnea, jotka niinkuin vainaja olivat mukana Suomen aamua luomassa — "Heitä onnellisia! He olivat eheitä, he antoivat itsensä kokonaan. — Heissä oli uskoa, uskoa, joka vuoria siirtää ja tyhjästä luo. — Heitä onnellisia! He kärsivät ja taistelivat, mutta he astuivat taistelusta voittajina!"

Hauta oli avattu vainajan vanhempien haudan viereen vanhan luterilaisen hautausmaan eteläisellä sivustalla, ja siihen laskettiin Ylioppilaskunnan laulajien laulaessa Suomen aamuajan jalo tytär "nukkumaan alla kukkaisen kunnahan".

Emilie Bergbom eli neljä kuukautta sen jälkeen, kun hän oli teatterista eronnut, Kaarlolle oli suotu kaksi kertaa neljä kuukautta. Mutta mitä siitä, kun toiminta oli päättynyt eikä ollut voimaa ryhtyä mihinkään uuteen! Kumminkin hän saattoi vapaasti liikkua, samalla kun hän tavallisella osanotolla seurasi ajan tapahtumia. Itsestään ymmärtää, että hänen mielensä enimmäkseen oli masennuksissa. Olipa hänen nyt kaiken lisäksi täytynyt kestää rakkaan sisarensa kuolemakin. Varmaan hän tiesi, että hänenkin viimeinen hetkensä oli lähellä, sillä omasta alotteestaan hän 22 p. lokak. teetti testamenttinsa.

Siinä hän määräsi omaisuudestaan, että 3,600 mk oli siten jaettava, että rva Kirsti Suoniolle, nti Cecilia Silénille, rva Mimmi Falckille sekä teatterivahtimestari I. Kiven lapsille yhteensä ja teatterivahtimestari Jaatis-vainajan lapsille sekä teatterityömies Lehdon lapsille annettaisiin 600 mk; että 1,300 mk jätettäisiin hänen sisarensa tyttärelle, nti Paula af Heurlinille, käytettäväksi hänen vanhempiensa ja sisarensa [Emilien] hautakummun hoitamiseksi; sekä että loput rahoista yhdistettäisiin teatterin hallussa olevaan "Kaarlo Bergbomin rahastoon", jossa kesäkuun 30 p. oli ollut 5,120 mk. 64 p. Tästä rahastosta, jonka käyttämisestä testamentintekijälle oli annettu oikeus määrätä, sisältää jälkisäädös seuraavat lähemmät määräykset: rahasto luovutetaan Kansallisteatterin Talo O.Y:n haltuun, joka tallettaa rahat korkoa kasvavana, kunnes korot vuosittain nousevat vähintäin 500 markkaan, jolloin ne joka toinen vuosi käytetään seuraavalla tavalla: "Kansallisteatterin johtokunta, Teatteritalon johtokunta sekä kaksi näyttelijäkunnan puolesta valittua edustajaa muodostavat lautakunnan, joka määrää sanotun summan parhaan suomenkielisen alkuperäisen, edellisen kahden vuoden kuluessa Kansallisteatterin näyttämöllä esitetyn näytelmäkappaleen tekijälle".[82] — Mitä muuta irtainta omaisuutta Bergbomilla oli, hän määräsi yllämainitulle sisarensa tyttärelle.[83]

Lokakuun viimeisinä ja marraskuun ensi päivinä tapahtunut suurlakko, tuo vallankumouksen viikko kaikkine levottomuuksineen, herätti Kaarlossa mitä suurinta mielenkiintoa. Nuoruudestaan saakka hän oli ollut innostunut kansanvapauden ihailija, ja kun hän nyt kerran kotimaassaankin kuuli kansannousun melun, näki jokapäiväisen järjestyksen muotoineen sortuvan kumouksen myrskyssä, niin hänen sydämensä sykki ilosta, ja hän kuvitteli Suomelleen vapauden, kansallisen kehityksen onnea. Kaiket päivät hän käveli kaupungilla katsellen outoa elämää. Eräänä päivänä Maila Talvio Mikonkadulla kohtasi Kaarlon menossa Rautatientorille päin, jossa aina oli kansaa koolla ja puheita pidettiin. Hänen kasvonsa elivät, vaikka käynti oli raskas. Kättään heilauttaen hän huudahti: "No, nyt on koko maailma mullin mallin!" ja lisäsi vähän päästä: "Minä kuljen täällä ja laulan marseljeesia." — Huutava ero oli ollut nuorukaisen palolla lausuttujen sanojen ja väsyneen sairaan ulkomuodon välillä. Niin todella, Bergbom hyräili kotona ja ulkona marseljeesia; mutta hän oli liian syvä historiantuntija luottaakseen harhakuviin, ollakseen epätietoinen siitä, miten tällaiset kuohahdukset kansojen elämässä tavallisesti päättyvät. Hän muistutti näet Augusta-sisartaan Freiligrathin sanoneen, että barrikaadeja rakennettaessa rynnätään eespäin parhaimpien kanssa, mutta taistelun päättyessä nähdään vain roistoväkeä ympärillä. Kun Kansallisteatterin ensi näytännössä lakkoviikon jälkeen näyteltiin Daniel Hjort, hän oli ollut tyytymätön ja lausunut: "'Wilhelm Tell' taikka 'Die Weber' (Kankurit) olisi ollut minun ohjelmani!"

Ennestään tiedämme, että Kaarlo kärsi kotimaan rikkinäisistä oloista, eikä kukaan voine sanoa, että suurlakko olisi vienyt sovinnollisempaan elämään. Se teki, että hän nytkin mielellään olisi lähtenyt ulkomaille. Siellä hän olisi tuntenut itsensä vapaammaksi. Hän piti kyllä arvossa kotoisia ystäviään, mutta kun kielen kankeus vaikutti, ettei hän voinut hämilleen joutumatta seurustella heidän kanssaan, olisi hän paremmin viihtynyt aivan outojen ihmisten kesken. Sentähden olikin puhetta Augusta-sisaren kanssa, että tämä seuraisi häntä ainakin lyhemmälle matkalle, vaikkapa Ruotsiin. Syystä tai toisesta jäi matka kuitenkin sikseen, ja sen sijaan Kaarlo vietti joulunsa Ossian-veljensä huvilassa, Lepolassa, Pyhäjärven rannalla vastapäätä Tampereen kaupunkia.

Uudesta vuodesta alkaen Kaarlo jälleen oli Helsingissä, jossa hänellä ainoana huvina oli käydä teatterissa. Teatterissa hän syksylläkin oli usein käynyt. Olihan tie sinne hänelle niin tuttu! Jo syyskuun alussa oli tämän kirjoittaja kysynyt häneltä: oliko hän vielä huolissaan teatterista? — "En ole", hän vastasi, "olen voinut heittää ne huolet kokonaan päältäni." Kyllä kai se niin olikin, että ainoastaan vanha rakkaus näyttämötaiteeseen ja omaan teatteriin vei hänet sinne. Ja juuri siellä oli viimeinen kuolemanisku häntä kohtaava.

Loppiaisaattona, tammikuun 5, annettiin Schillerin Don Carlos, tuo runoilijan nuoruudendraama, jota Kaarlo nuoruudestaan asti oli rakastanut. Hän oli lukenut ja nähnyt sen kukaties kuinka monta kertaa, mutta silti hän nytkin meni teatteriin. Hän oli ollut erittäin hyvällä tuulella ja istunut johtajan aitiossa (ensimäinen oikealla puolella näyttämöltä määräten). Kuinka kauvan hän näyttelemistä seurasi, sitä ei tarkoin tiedetä, mutta omien sanojensa mukaan hän oli alkanut tuntea pahoinvointia ja (arvattavasti jonkun näytöksen aikana) mennyt ulos. Teatterin alikerrassa (ravintolassa) hän oli tavannut tuntemattoman miehen, jota hän oli pyytänyt saattamaan hänet kotia. Mies olikin suostunut siihen, mutta kun Kaarlo menehtymäisillään ollen ei voinut sanoa osotettaan, oli ajurilla kauvan kierretty kaupunkia, ennen kun sattumalta tultiin Yrjönkadulle, jonka sairas oli tuntenut kotikadukseen. Tuntematon auttoi hänet sitten hänen asuntoonsa toisessa kerroksessa, missä hän pääsi vuoteeseensa. Kuka tämä vieras auttaja oli, siitä ei ole tietoa saatu.

Kaarlo oli saanut uuden halvauskohtauksen. Aamulla hän oli vielä ollut siksi virkeä, että saattoi antaa ylempänä kerrotut tiedot. Noin viikon ajan hän edelleenkin oli jotakuinkin selvillä, vaikka hän pysyi vuoteessaan; mutta sen jälkeen (lauvantaina 13/1) verenvuodatus aivoissa jälleen uudistui, ja sairas vaipui tunnottomaan horrostilaan, joka keskiviikkona 17 p. tammik. (1906) klo 4 i.p. vaihtui kuoleman uneksi.

Hautaus tapahtui 22 p. ja muistutti monessa kohden sisaren viimeistä matkaa; kuitenkin oli osanotto kansalaisten puolelta melkoista laajempi, yleisempi. Olihan Kaarlo ulospäin edustanut sisartaankin. Ennen lähtöä asunnosta teatterin sekakuoro rva J. Latun johdolla lauloi yhden vainajan lempilauluja, Schubertin hymnin Pie Jesu. Sen jälkeen teatterin palvelijat kantoivat arkun Vanhan kirkon kuoriin, A. Apostolin torvisoittokunnan soittaessa Chopinin surumarssia ulkopuolella kirkkoa ja Filharmonisen orkesterin Kajanuksen johdolla soittaessa Lönnrotin surumarssia sisällä. Ennen ja jälkeen ruumiinsiunauksen, jonka nytkin tri Paavo Virkkunen toimitti, sinfoniakuoro lauloi koraalin Bachin Matheus-passionista. Sitten piti tämän kirjoittaja seuraavan muistopuheen:

"Siunaavat sanat ja viihdyttävät säveleet ovat vihkineet vainajan rauhalliseen lepoon. Sallittakoon nyt ystävän ja kansalaisen lausua viimeiset jäähyväiset rakkaalle poismenneelle, jonka lämmin, syvä katse ei enää koskaan ole meitä kohtaava.

"Kun kuolema elämän temmellyksestä on kutsunut miehen, joka työllään ja toimellaan on aikaansaanut suuria, jokaisen nähtäviä tuloksia, ei mikään ole luonnollisempaa kuin että jälkeenjääneet arvostelevat näitä tuloksia ja niiden mukaan vainajan kuntoa ja merkitystä. Niin menetellen Kaarlo Bergbomiin nähden olemme me kaikki, joille kansallinen sivistyksemme on kallis, yksimielisiä siitä, että hänen luomansa taidelaitos on arvaamattoman tärkeä ja suuriarvoinen tekijä sivistysriennoissamme sekä että sen toimeensaaminen on vaatinut ei ainoastaan nerollista kykyä vaan myöskin väsymätöntä voimain ponnistusta ja sitä uskoa hyvän asian voittoon, joka on inhimillisen suurtyön ensimäisiä ehtoja. — Kansallinen näyttämö on välttämätön jokaiselle kansalle, joka tahtoo elää ja kehittää nykyaikaista sivistyselämää. Onhan se kansakuntain suurten runoilijain ja tietäjäin tehokkain välikappale, kun he tahtovat järkähyttää kansalaistensa omiatuntoja ja julkilausua tulevaisuuden aatteita. Eikä missään oman kansan entisyys ja nykyisyys, opettaen ja varottaen, voimakkaammin puhu ihmisille kuin näyttämötaiteen luomissa kuvissa. Se mies, joka kansalleen on hankkinut semmoisen taidelaitoksen, on sille tehnyt ikimuistettavan palveluksen, palveluksen, josta häntä aina on kiitoksella ja kunnioituksella mainittava.

"Mutta on olemassa toinenkin tapa arvostella poismennyttä työntekijää. Minä tarkotan sitä, että hänen elämäntyötänsä katsellaan, niin sanoakseni, hänen omalta kannaltaan. Ja usein tapahtuu, että niin tehden sekä ihmisen että hänen tekonsa yli leviää toinen, kirkkaampi valo.

"Kaarlo Bergbom ei oikeastaan itse valinnut elämäntehtäväänsä, vaan se otti hänet omakseen hänen ajatellessaan jotakin toista. Nuorena ylioppilaana ja maisterina hän piti itseään kutsuttuna runoilijaksi. Moni kysynee, oliko hän sitten runoilijaksi syntynyt? Tosin on hän niin vähän kirjoittanut, että epäilys on oikeutettu; mutta ne, jotka tunsivat hänen syvän tunne- ja ajatuselämänsä ja voimallisen mielikuvituksensa, eivät sitä epäile. Hän oli kutsuttu, hän oli niitä voimakkaita henkiä, joilla on omaa alkuperäistä annettavana, hän oli runoilija- ja taiteilijanero, mutta kuitenkin häneltä puuttui jotakin, jota ilman runoilijatoimi oli mahdoton — ja tämä puute painoi häntä, hänen omien sanojensa mukaan, jonkinlaisena kirouksena esi-isien ajoilta. Hänellä ei ollut riittävää suomenkielen taitoa — ja ainoastaan suomenkielinen runoilija hän tahtoi olla. Kansallinen herätys oli varhain ja kokonaan vallannut hänet, ja sentähden hän ei voinut ajatellakaan muuta. Ahkerasti hän useina vuosina koetti oppia kansansa kieltä, mutta kun se ylioppilasikään saakka oli ollut hänelle vieras, hän ei päässyt niin kauvas, että olisi sitä käyttänyt täysin sujuvasti ja vaivatta.

"Hän alkoi nyt miettiä tiedemiehen uraa, johon hänellä niinikään oli harvinaiset edellytykset ja tukevat perustuksetkin laskettuna, mutta silloin ratkaisevalla hetkellä ilmaantui kansallisen näyttämön aate vaatimalla vaatien häntä toteuttajakseen. Hän ymmärsi asian tärkeyden ja otti kuin ottikin tehtävän suoritettavakseen ja vei sen perille, pysyvään voittoon.

"Kun pidämme silmällä että kansallisen näyttämön perustaminen ja kehittäminen Kaarlo Bergbomille tuli runoilijatoimen vastineeksi, vasta silloin me ymmärrämme sen innon, millä hän siihen antautui. Kun hänen täytyi uhrata rakkaat unelmansa itsenäisestä runoilijatoimesta, kun hänen täytyi luopua omassa nimessään julkilaulamasta mitä hän tunsi syvintä ja ajatteli ylevintä, hän teki näyttämön totuudenrakkautensa ja kauneudenkaipuunsa tulkiksi. Itse vaatimattomasti piillen verhojen takana hän näyttämöväkensä avulla loi nähtäväksemme suurten nerojen kuvaukset ihmiskohtaloista, joissa meidän jokaisen luonnon- ja elämänlaatu kuvastuu. Olematta runoilija tavallisessa merkityksessä hän saattoi kumminkin siten runoilijan tavoin vaikuttaa ihmisiin ja auttaa ja johtaa heitä noudattamaan ikivanhaa käskyä: tunne itsesi! Kaarlo Bergbomista näetten näyttämö ei koskaan ollut tyhjien huvitusten paikka, vaan ylevien ihanteiden, syvennetyn elämänkäsityksen ja jalostuneen kansallistunnon ilmisaattaja. — Mutta toisellakin tavalla hän saattoi näyttämön johtajana noudattaa mielitekojaan. Olematta itse kirjailija hänelle siinä asemassa kävi mahdolliseksi voimallisesti edistää kansallista kirjallisuutta, neuvomalla, ohjaamalla ja rohkaisemalla vasta-alkajia näytelmänkirjoittajia, ja vihdoin hänen sammumaton rakkautensa kansaan sai tyydytystä siitä että yhä lukuisammat joukot yksitoikkoisen raskaan työn ja puutteen rasittamia oppivat rakastamaan näyttämön taidetta ja samalla hylkäämään entiset turhat ja usein turmelevat huvituksensa.

"Näin katseltuna esiintyy Kaarlo Bergbomin elämäntyö oikeassa valossaan. Me ymmärrämme miksi hän niin hartaasti tahtoi pitää näyttämönsä kansallisena, ihanteellisena ja puhtaana — se oli hänen runoilijahenkensä lapsi; me ymmärrämme että hän on saavuttanut elämänsä päämäärän, totta kyllä — niinkuin jo on sanottu — nerollisella kyvyllään ja uupumattomalla työllään, mutta eritoten myöskin unohtamalla itsensä, uhraamalla elämänsä kansalleen.

"Suomalaisen näyttämön luojana Kaarlo Bergbom nuorimpana ja viimeisenä liittyy niiden henkisten sankarihaamujen riviin, jotka meillä ovat laskeneet perustukset kansalliselle sivistykselle. Kuitenkin on hän, jolle julkinen esiintyminen oli sula kauhistus, vähemmän kuin kenkään muu ajanut takaa suurmiehen nimeä ja mainetta, eikä tosiaan hänen muistonsa kuolemankaan jälkeen kaipaa sitä ollaksensa eheimpiä, kauneimpia ja innostavimpia mitä suomalainen mies on jättänyt kansalleen.

"Vähän neljättä kuukautta sitten me seisoimme tällä samalla vihityllä paikalla lausumassa jäähyväiset vainajan työtoverille ja sisarelle. Nyt veli on seurannut sisartaan. Siunattu olkoon heidän yhteinen leponsa niinkuin heidän yhteinen työnsä on siunattua ollut!"[84]

Näitä muistosanoja seurasi sinfoniakuoron esittämänä Mozartin c-molli-messusta Agnus Dei ja sen päätyttyä seppelten laskeminen. Tietenkin olivat nytkin teatterin johtokunnan ja näyttelijäkunnan ensimäiset. Edellistä laskiessa O. E. Tudeer lausui:

"Surren Suomen Kansallisteatteri seisoo isänsä haudan ääressä.

"Se hento taiteen taimi, jonka hän, sydän innosta palavana, istutti Suomen karuun maahan, on hänen väsymättömän rakkautensa vaalimana kasvanut kauniiksi puuksi, jolla on juurensa syvällä Suomen kansan maaperässä ja jonka latva juopi valoa avarain ilmojen kirkkaudesta.

"Kukkaset, jotka laskemme hänen haudallensa, lakastuvat, seppeleet hajoavat; mutta häviämättä hänen muistonsa elää kiitollisen kansan sydämissä.

"'Ja tämän maineen kirkkahan sen omaks hälle hehkuvan sydämen lämpö antoi; ja synnyinmaalleen armaalle kuin morsiolle, äidille hän kaikki uhriks' kantoi; näin saavutti hän suuruuden.'"

Jälkimäisen laskivat Katri Rautio, Lilli Högdahl (Horsma), Benjamin
Leino ja Hemmo Kallio ja oli sen nauhoissa sanat:

Päivän kirkkautena paistoit
Isänmaalle, taiteen teille
Suuren sielus aarteet annoit,
Herkän henkes lahjat meille.

Luettelematta muita seppeleitä mainittakoon vaan, että suomalaiset ja ruotsalaiset näyttämöt, kirjalliset ja soitannolliset piirit, suomalaiset ylioppilasosakunnat, pääkaupunki ja maaseudut, kansalaiset kaikista kerroksista olivat lukuisasti edustettuina, niinkuin luonnollista on kuin kansallisen sivistyselämän merkkimiestä on kunnioittaminen.

Leposijalleen, sisarensa vieressä, Kaarlo Bergbom laskettiin, ja hauta luotiin umpeen Ylioppilaskunnan laulajain laulaessa.

Lokakuun 2 p. 1907, Kaarlo Bergbomin syntymäpäivänä, paljastettiin juhlallisesti sisarusten yhteinen hautapatsas. Se on koristettu Emil Wikströmin muovailemalla ja valamalla pronssisella korkokuvalla, johon on kuvattuna vainajien kasvojenpiirteet. Hautapatsas on mustaa graniittia, ja on siinä kirjoitus: Kaarlo ja Emilie Bergbom. Jalustalla luetaan: Kansallisen näyttämön luojille kiitollisilta kansalaisilta.[85]

Jälkilause.

Kun keväällä 1905 minua kehotettiin kirjoittamaan Suomalaisen teatterin historia — Antti Jalava se oli, joka vastustamattomalla päättäväisyydellään väitti sen olevan minun velvollisuuteni! — en lainkaan kohta ollut valmis myöntymään. Epäilin näet olisiko minussa enää työn suorittajaa. Mutta koska samalla oivalsin, miten tärkeätä oli että joku mukana ollut siihen ryhtyisi, sekä että historian mahdollisuus oli lähteiden laadussa ja runsaudessa, aloin niitä tiedustella ja myöskin miettiä kuinka tehtävä olisi suunniteltava. Eräänä päivänä kysyin silloin Kaarlo Bergbomilta, voisiko hän, joka tunsi kaiken näyttämötaidetta käsittelevän kirjallisuuden, mainita jonkun teatterihistoriallisen teoksen, joka suunnitelmaltaan sopisi esikuvaksi suomalaisesta näyttämöstä kirjoitettaessa. Ei, sitä hän ei voinut, mutta hyvin naivisti hän lisäsi: "Kerro ensiksi kuinka teatteri perustettiin ja sitte kuinka sen jälkeen kävi." — "Aivan oikein", minä myönsin, "siinähän se tehtävä on!" — Jälestä päin Bergbom kuuluu omaisilleen sanoneen, että hän toivoi historian ilmestyvän vasta hänen kuolemansa jälkeen.

Noudattaen Kaarlon viittausta olen edellisessä kertonut teatterin synnyn ja vaiheet sekä sen ohella hänen ja hänen sisarensa, taidelaitoksen luojain ja johtajain, elämän heidän kuolemaansa saakka — kaikki mahdollisimman yksinkertaisesti ja tapahtumain mukaisesti. Tehtäväni on niin muodoin oikeastaan suoritettu, mutta en sentään vielä raski ainettani jättää. On näet yhtä ja toista lisättävää, joko semmoista joka ei itsestään ole kertomuksen puitteisiin pujottautunut taikka joka päätelmäntapaisena välttämättömästi on jälestäpäin lausuttava. Sillä mitä alempana luetaan, en siis pyydä korjata mitä teoksessani on heikkoa ja puutteellista, vaan saada sanotuksi mitä alun pitäen olen katsonut asiaan kuuluvaksi, vaikka en ole ennen sille tilaa löytänyt.

Suomalaisen teatterin tarkotus ja taiteellinen päämäärä oli koko Bergbomin aikana luonnollisista syistä toinen kuin suurten kultuurimaitten teatterien. Mikäli nämä jälkimäiset todella harrastavat taiteellista edistystä, uuden luomista, on niiden päämääränä yleensä kehittää näyttämötaidetta suuntaan taikka toiseen, ja onnistuessaan ne tulevat, niinkuin esim. Meiningiläisten teatteri 1870- ja 1880-luvuilla, muitten teatterien esikuviksi. Suomalaisen teatterin päämäärä ei voinut olla niin vaativainen, niin uhkarohkea. Sen tarkotuksena oli näyttämötaiteelle laskea mahdollisimman vahva perustus kansan keskellä, jolle tämä taide oli ollut aivan outo, ja siitä johtui että päteviksi tunnettujen taiteellisten traditionien luominen oli sille tärkeämpi kuin uuden, ennen kuulumattoman tavotteleminen. Jos sen onnistuisi taiteellisesti kohota yhtä korkealle kuin ei kaikkein parhaimmat vaan kumminkin hyvät teatterit vanhoissa sivistysmaissa, niin olisi tulos jo erinomaisen tyydyttäväksi katsottava, sillä silloin olisi perustus laskettu tulevaisuuden työlle; toivoa sille jonkinlaista johtavaa, esikuvallista merkitystä itse näyttämötaiteen kehityksessä, olisi ollut julkeaa. Tämä huomautus — joka ei suinkaan sisällä sitä ajatusta, että pienen, syrjäisen maan teatterille olisi mahdotonta myötäisten olojen vallitessa asettaa päämääränsä korkeammallekin ja taiteellisesti voittaa suurtenkin maitten näyttämöt — on, miten itsestään ymmärrettävältä asia tuntuneekaan, ollut tässä julkilausuttava sentähden, että mainittu päämäärän rajotus osottaa oikean kannan, miltä sekä Bergbomin työ että sen historia on arvosteltava.

Katsokaamme ensin missä määrin Bergbom saavutti tarkotuksensa.

Mitä niin sanoakseni aineellisiin tuloksiin tulee, olivat ne lopulta odottamattoman täydelliset, tulevaisuutta turvaavat. Saatuansa itse koko varsinaisen toimikautensa tyytyä mitä vaatimattomimpaan näyttämöön ja työskennellä mitä ahtaimmissa, vastuksellisimmissa oloissa, Bergbom kuitenkin ennen poismenoaan näki taidelaitoksensa kotiutuneena Kansallisteatterin uljaaseen taloon ja siinä jatkavan toimintaa verraten vakaantuneessa taloudellisessa asemassa. Kun sen lisäksi ottaa huomioon, miten pääkaupungin suomalainen yleisö oli kasvanut monin kerroin lukuisammaksi kuin parikymmentä vuotta ennen, niin saattaa sanoa, että teatterin toimeentulon ehtoihin nähden tuskin enempää olisi ollut toivottavissakaan. Vähemmän täydelliset olivat taiteelliset tulokset, mutta siinäkin kohden Bergbom on jättänyt jälkiä, periaatteita, traditioneja, joiden noudattamisesta teatterin kansallinen merkitys ja taiteellinen tulevaisuus riippuvat — niin, mihin suuntaan näyttämötaide muuten pyrkineekään kehittymään. Ne Suomalaisen teatterin ansiopuolet, jotka tässä ovat lukuunotettavat ja joita se toivottavasti aina on koettava hyvinä traditioneina voimassapitää, esiintyvät toiselta puolen ohjelmiston, toiselta puolen myöskin itse taiteellisen työn laadussa.

Parhaiten Bergbomin onnistui hengellään leimata teatterin ohjelmisto. Ensiksi on huomattava, että se oli mahdollisimman kansallinen, toisin sanoen johtaja otti näyttämöllään esitettäväksi kaikki, mitä kelvollista hän vanhemmassa kotimaisessa kirjallisuudessa tapasi, sekä avasi samalla, edistääkseen alkuperäistä tuotantoa draaman alalla, mitä auliimmin teatterinsa vasta-alkajainkin tuotteille — ja mitä parhainta kansallista näyteltiin, hän myöskin pyysi tehdä pysyväksi osaksi ohjelmistoa. Tämä ohjelmiston kansallisuus oli Bergbomille yhtä paljon sydämen kuin järjen asia. Hänen vakaumuksensa oli, että teatterin arvo ja tulevaisuuskin olivat siinä, sillä ainoastaan sillä taiteella, joka seisoo kansallisella pohjalla, on merkitystä. Toiseksi on mainittava, että ohjelmisto, satunnaisia poikkeuksia huomioonottamatta, aina oli kirjallisesti arvokas, se on johtaja piti yhä silmällä näytelmäin kirjallista ja runollista arvoa, ja niin tehden hän otti kappaleita kaikkien sivistyskansojen sekä vanhemmasta että uudemmasta kirjallisuudesta. Kuinka tärkeä tämä ohjelmiston ansiopuoli on ollut sekä teatteriväelle että yleisölle, kuinka se on rikastuttanut, kasvattanut ja kohottanut niin toisen kuin toisenkin tunne- ja aate-elämää sekä taideaistia, lienee tarpeeton sanoa. Ajateltakoon vain että Shakespeare, Calderon, Molière, Schiller, Goethe, Ibsen ja Björnstjerne Björnson, muita mainitsematta, olisivat jääneet näyttömöllemme vieraiksi, kuinka paljon vähemmäksi olisikaan sen sivistyshistoriallinen ja taiteellinen merkitys arvosteltava. Tällä puolella ohjelmistoaan Bergbom kohotti teatterinsa etevien ulkomaalaisten tasalle, varjellen sitä alentumasta yleisön alhaisia viettejä hivelevien huvitusnäyttämöjen luokkaan. — Liikaa olisi sentään sanoa, että Bergbom ohjelmistollaan olisi tyydyttänyt kaikkien vaatimuksia. Varsinkin sen jälkeen kun realistinen draama oli laannut yleisöä viehättämästä ja sijaan oli ilmaantunut hapuilevia harrastuksia symbolistiseen, uusromanttiseen ja ties mihinkä suuntaan, kuului tavan takaa väitteitä, että paljon huomattavia uusia näytelmiä jäi esittämättä. Jos Bergbom, joka koko sydämellään oli omakseen tehnyt mitä parhainta klassillinen, romanttinen ja uusin realistinen draamarunous on tuottanut, ei enää olisi jaksanut perehtyä viimeisiin virtauksiin niinkuin ne nuoret, jotka vasta näiden aikana olivat silmänsä avanneet, niin se olisi ollut täysin käsitettävissä, mutta niin oli tuskin laita. Viimeiseen saakka hän seurasi kaikkea uutta mitä draaman alalla ilmestyi, mutta hän oli liian kokenut pitämään kaikkea n.s. uutta uutena ja vielä vähemmän ihailemaan sitä tulevaisuuden runoutena, jonka edestä hyvänkin vanhan tuli väistyä. Varsinkin on mieleen pantava, että hän, joka koko elämänsä oli pyytänyt lähentää taidetta kansaan, ei saattanut olla erittäin myötätuntoinen taidetta kohtaan, jonka viljelijät itsetietoisesti eristäytyivät kansasta. Naturalistit eivät niin tehneet, sillä ottivathan he mielellään aiheensa alhaisista yhteiskunnanpiireistä; toisin oli heidän seuraajiensa laita. Halveksien yleissivistyksellisiä harrastuksia pitivät he "minäänsä", yksilöllistä sieluja aistielämäänsä, taiteensa syvimpänä alkulähteenä ja muodollista loistavuutta päämääränään — he tahtoivat näet ennen kaikkea tuottaa nautintoa esteettisille herkkusuille, jotka samoin kuin he itse katsovat kunniakseen pysyä loitolla suuresta yleisöstä. Miten tämän lieneekään, varma on että Bergbomin vakaantunut taideaisti ja luontainen hienotunteisuus tekivät, että hän — ainakin mikäli minä keskusteluista hänen kanssaan luulen tietäväni — tahallisesti oli näyttämöllään esittämättä semmoisia uutuuksia kuin Strindbergin Isä ja Neiti Julia, Maeterlinckin Monna Vanna, Wilden Salome, mainitakseni vain kuuluisimpia kieltämättä nerokkaitten kirjailijain tuotteita. Bergbomista kansallinen teatterimme ei ole olemassa harvalukuisia kirjallisia herkuttelijoita varten (jotka lukemallakin voivat tyydyttää mielitekonsa), vaan tulee sen puhua laajemmille piireille, kansalle. Ja tälle yleisölle on taatusti kelvollista annettava, sitä enemmän kuin se näytti yhä uudestaan, kuinka vaikeata oli uusimmasta kirjallisuudesta löytää semmoista, joka oli sille otollista; hyvin säännöllisesti voitiin uutta kappaletta, jonka harjottamiseen kuitenkin oli paljon työtä uhrattu, näytellä vain kahtena tai kolmena iltana, jota vastoin kotimaisella ja klassillisella ohjelmistolla oli varma, moneksi illaksi riittävä yleisönsä. Tiedän hyvin, että Bergbom mielellään olisi ottanut yhtä ja toista eriskummaisintakin uutta — niinkuin esim. Maeterlinckin Sokeat (Les Aveugles) — jos hän olisi katsonut oikeaksi esittää kaikki, mikä saattoi viehättää häntä itseään. Nämä asianhaarat, puhumatta siitä ettei tuhatpäinen katsomo koskaan ole täydelleen tyydytettävissä, ovat huomioonotettavat Bergbomin ohjelmistoa arvosteltaessa.

Tulemme sitte taiteelliseen työhön, jossa arvostelijain väitteistä päättäen tuskin on huomattavissa minkäänlaisia traditioneja, jotka ansaitsisivat säilyttämistä. Jopa on muutamissa piireissä tullut, niin sanoakseni, uskonkappaleeksi, että siinä teatterissa, jonka sijaan uusi "taiteellinen" olisi perustettava, komeat puvut ja koristukset sekä mahtipontinen, ontto deklamoiminen ja sovinnainen näyttelemistapa asetetaan taiteellisen, syvälle tunkevan, sielukkaan ihmis- ja elämäntulkinnan edelle. Tietenkään ei ole tahdottu tästä suorastaan syyttää Bergbomia, mutta luonnollisesti lankeaa se kuitenkin pääasiassa hänen syykseen, jos hän ei olisi kyennyt teatterin taiteelliseen työhön jättämään noudattamisen arvoisia traditioneja taikka jos hänen vaikutuksensa on ollut niin pintapuolista, että sen jäljet voisivat muutamassa vuodessa kadota näkymättömiin.

Myönnettäköön, että lausunta ja kielenkäyttö ylipäätään näyttämöllämme aina on ollut puutteellista ja varsinkin epätasaista. Myönnettäköön myöskin mitä jokainen tietää, että Bergbom, kuinka etevä teatterin johtaja hän olikaan, ei voinut asian parantamiseksi tehdä mitä hän tietysti olisi tehnyt, jos hän olisi ollut täydellisemmin perehtynyt suomenkieleen. Mutta jos niinkin, on sangen epäiltävää, olisiko sittenkään tyydyttäviin tuloksiin päästy aikana, jolloin useimmat teatterin jäsenet eivät ole omistaneet edes täydellistä koulusivistystä ja jolloin suomenkieli sivistyneitten seurustelukielenä on siksi vähän vakaantunut, että ylioppilaammekin vielä tänä päivänä halusta keskenään puhuvat kukin omaa murrettaan (Virittäjä). Varmaa on etteivät ne kielimestarit, joilta teatteri eri aikoina apua toivoi, saaneet parannusta aikaan. Siinä on siis tulevaisuuden suoritettavaksi jäänyt mitä tärkein tehtävä, joskin tunnustettava on, että Bergbominkin aikana on ollut näyttelijöitä, jotka ovat osanneet niin puhua ja lausua, että on voitu iloita kauniin kielemme helkynnästä ja että sanat ovat sydämeen tunkeneet. Tästä huolimatta on totta, että johtaja ei osannut valvoa oikeakielisyyttä eikä antaa täsmällisiä ohjeita suomenkielen oikeassa lausunnassa; mutta jos sanotaan, että hän suosi sovinnaisen pateettista deklamoimista, niin se on tietämättömyyttä tai panettelua. Kuinka tarkka Bergbomin korva ja taideaisti draamalliseen lausuntaan nähden oli, todistaa yksistään hänen arvostelunsa Goethe-näytännöistä Weimarissa 1899 (ks siv. 122), jossa hän muun muassa hienosti huomauttaa, että "saksalaisella näyttämöllä Schiller on surmannut Goethen, sillä saksalaiset näyttelijät tapaavat, kiitos olkoon Schillerin, ylen harvoin Goethen oikeaa säveltä." Että sittenkin kokeneimpienkin näyttelijäimme joukossa on semmoisia, joihin katsoen ylempänä mainittu ankara moite on jotenkin oikeutettu, johtuu ilmeisesti siitä, että he eivät aina ole pystyneet johtajan neuvoja noudattamaan taikka ovat niitä ylenkatsoneet. Mutta miten tämän kaiken lieneekään, on kuitenkin kieltämätöntä, että milloin teatteri on suuret voittonsa saavuttanut, on se tapahtunut taiteen avulla, siten että esitys ainakin pääkohdiltaan on ollut tositaiteellista. Sentähden en epäilekään mainita perusjohteina, joita Bergbom ensi kädessä koetti tehdä vallitsevaksi teatterin taiteellisessa työssä, totuuden etsintää ja taiteen kunnioitusta. Totuutta oli harrastettava roolin psykologisessa tutkimisessa ja niinikään sen esittämisessä, ja samassa oli taiteen kunnioituskin ilmi tuleva, siten näet ettei sovinnaiselle, ulkonaiselle oikeutta myönnetty totuuden rinnalla. Kerran hän lausui: "Niinkuin Jumalalle on taiteellekin ainoastaan totuus kelvollinen." Bergbomin pääpyrintöjä kappalten harjottamisessa oli aina oikaista ja syventää näyttelijöissä heidän tehtäviensä ymmärtämystä, ja mitä näyttelemiseen tulee, hän ei vetäytynyt itse osottamasta mikä liikunto, mikä äänensävy kulloinkin oli paikallaan, ja se, joka hartaasti noudatti hänen ohjeitaan, ei sitä katunut, sillä toisessa kuin toisessakin suhteessa johtaja harvoin jos koskaan erehtyi.[86] — Paitse näyttelemisessä oli totuuden ja taiteen kunnioitus johtavana perusohjeena kappalten näyttämöllepanossa, ja esiintyi se, lähemmin merkiten, runoilijan kunnioittamisena sekä historiallisen värin ja yleensä oikean tyylin tavottelemisena, oliko sitte kappale vanhempi tai uudempi. Tähän kaikkeen nähden Bergbom seisoi kannalla, jota nykyään siellä täällä ehkä pidetään vanhentuneena. Viime aikoina on nimittäin näyttämöllisessä taiteessa ilmestynyt suunta, joka väittää teatterin johtajalla olevan oikeutta asettaessaan kenen näytelmää tahansa näyttämölle menetellä niin, että itse näyttämöllepano muodostuu hänen (johtajan) hengen leimaamaksi taideteokseksi. Mutta tällä suunnalla ei voi olla sanottavaa tulevaisuutta, sillä se myöntää mielivallalle tilaa semmoisessa, joka luonnollisesti ja järkiperäisesti ei voi olla mistään muusta riippuva kuin näyteltävästä runoteoksesta — sen tekijästä ja sen sisällyksestä. Pitäisihän nerokkaimmallekin teatterinjohtajalle se kunnia riittää, että hän osaa mestarillisesti näyttämöllään esittää suurten runoilijain näytelmät heidän henkensä ja aikansa mukaan. Ainakin pidän varmana, että Kaarlo Bergbom katsoi sitä mitä suurimmaksi tunnustukseksi hänen johtajataidolleen, kun hänen näyttämöään kiitettiin siitä, että hän osasi antaa Shakespearen, Molièren, Ibsenin ja muidenkin näytelmäin esitykselle kunkin oman erityisen leimansa ja tyylinsä. Lyhyesti, näyttämöllepanoonkin nähden Bergbomin perusjohteet ovat voimassa pidettävät, mikä tietenkään ei estä että eri aikoina voidaan olla enemmän tai vähemmän todellisuutta tavottelevia historiallista ja tyylillistä pukua ja ympäristöä näytelmän toiminnalle luotaessa. Oikeista perusjohteista on kuitenkin kiinni pidettävä, sentähden että siinä on draaman vaikuttavaisuus, joka luonnollisesti on oleva näyttämöllisen esityksen ainoa johtotähti.

Vaikka täten olen koettanut määritellä Bergbomin taiteellisen työn perusjohteet, tahdon samalla erityisesti painostaa, että hän ei lainkaan ollut mikään kuivien opinkappalten tyrkyttäjä taiteessaan. Vapaa luonto ja todellisuus sekä niiden mukainen etevä taide (jota hän ulkomailla oli nähnyt) olivat hänen ohjeenaan, sillä joskin hän oli kasvanut aikana, jolloin romanttisen koulun traditionit vielä olivat voimassa, oli hän itse ei ainoastaan perustunnelmaltaan vaan myöskin elämän- ja taiteenkäsitykseltään uudenaikaisen realistinen.[87] Tämä selittää, miksi hän jo nuoruudessaan niin ehdottomasti ihaili Aleksis Kiveä ja miksi hän alusta alkaen johti teatteriaan samaan suuntaan. Että niin oli laita, siitä ei puutu todistuksia. Nti Betty Elfvingin painamattomista muistoonpanoista otan seuraavat sanat kansallisen näyttämön ensimäisestä Turussa käynnistä: "Se, joka erittäin herätti yleisön huomiota, oli esiintyjien tapa liikkua näyttämöllä. Ruotsalainen näyttelijä oli kaikissa liikkeissään maltillinen (afmätt) ja juhlallinen. Hän noudatti tarkoin perinnäistä näyttämömenettelyä. Suomalaiset sitä vastoin liikkuivat niinkuin omassa kodissaan. Tämä uusi ällistytti katsojia ja sai monen miettimään mikä tässä oli oikeampi. Kaikista oli näytteleminen kuitenkin odottamattoman hyvää, vaikka moni valitti ettei hän ymmärtänyt sanaakaan." Aivan samalla tavoin V. Vaseniuskin (Valvoja 1881) arvostelee teatterin näyttelemis- ja erittäin myöskin lausumistapaa. Edelleen on edellisessä nähty kahden suomalaisen näyttämötaiteilijan, Vilhon ja Bruno Holmin, puhuessaan Tukholman teattereista ilmaisevan samaa taiteenkäsitystä, ja vihdoin se usein esiintyy Bergbom-sisarusten kirjeissä. Näin saattaa sanoa historiallisesti todistetuksi, että suomalainen näyttämötaide ensi ajoiltaan saakka on tavotellut todellisuutta, ollut tarkotusperiltään nykyajan hengen läpitunkema eikä suinkaan minkään vanhemman sovinnaisen taiteen orja.

Lopuksi on Bergbomin ajan traditioneihin luettava kaksi yleisempää seikkaa. Toinen on se, että hän aina katsoi kansallisen näyttämön velvollisuudeksi olla kulttuurielämäämme edustava laitos. Sentähden hän ei koskaan tahallisesti laiminlyönyt viettää kansallisia merkkipäiviä eikä myöskään yleissivistyksellisiä, mikäli ne, niinkuin etupäässä suurten runoilijain muistopäivät, kuuluivat teatterin alaan. Suomalaisen teatterin kunniaksi onkin luettava, että se on usein antanut ainoan todistuksen siitä, että meilläkin osataan kunnioittaa merkkimiehiä, joiden muistoa vanhoissa kultuurimaissa kalliina pidetään. — Toinen seikka on vieläkin yleisempää laatua, nimittäin se opetus, jonka Kaarlo Bergbom esimerkillään teatteriväelleen antoi, että taiteelle on koko sydämellään antauduttava, että uhrautuva työ on kaiken tositaiteen edellytys.

Näin Bergbom pääasiassa saavutti tarkotuksensa. Hän loi meille kansallisen näyttämön, niin vahvasti perustetun ja niin taiteellisesti kehitetyn kuin yhdelle miehelle ja yhtenä polvikautena oli mahdollista — pyytää enemmän, pyytää että hän olisi tyydyttänyt aikalaistensa kaikki vaatimukset, puhumatta myöhemmistä, olisi mieletöntä. Silti ei ole sanottu, että hän itse olisi ollut tyytyväinen. Tietenkin hän monessa kohden toivoi enempääkin, sillä tällaisissa sivistysharrastuksissa ei päämäärää koskaan täysin saavuteta — se näet etenee samassa määrässä kuin sitä lähestytään; mutta siitä huolimatta jälkimaailma ei voi olla tunnustamatta hänen suurtyötään laadultaan verrattomaksi.

Tähän sopii liitettäväksi eräs Betty Elfvingin muistiinpano. —

"Suomalaisen teatterin ensi aikoina Bergbom joskus valitti, että kaikki siinä oli niin uutta ja nuorta. 'On niin vaikeaa', hän sanoi, 'kun ei meillä ole mitään traditioneja. Ei ole mitään, mihin voisi nojata.' Monta vuotta myöhemmin, kun riitaisten mielipiteitten taistelu häiritsi näyttämön työtä, ja ulkoapäinkin tulevat vastustukset kävivät yhä uhkaavammiksi, Kaarlo eräänä päivänä oli ollut hyvin masentunut. Kaikki minkä edestä hän oli elänyt ja uhrautunut näytti hänestä olevan häviöön joutumaisillaan ja tyhjää.

"Silloin minä lausuin: 'Älä huoli siitä. Tuskin lepäät haudassasi, ennen kun kaikki ystäväsi ja vastustajasi ratkaisevat taistelujansa viittaamalla siihen kuinka olot olivat Kaarlo ja Emilie Bergbomin aikana. Siinä ovat traditioni!'

— "'Kuuletkos, mitä Betty sanoo?' Emilie iloisesti huudahti, ja katsoen minuun hän lisäsi: 'Uskotko todella että niin käy?'

— "'Uskon, ihan varmaan. Muistakaa Kustaa Vaasaa. Kuinka pahoin kohtelivatkaan häntä hänen aikalaisensa, mutta hän sanoi: Kun makaan haudassani, niin te mielellänne kaivaisitte minut jälleen ylös — ja hänen sanansa toteutuivat. Niin on tapahtuva teihinkin nähden.'

"Kaarlo ei vastannut mitään, mutta hänen kasvonsa kirkastuivat, hänen silmissään loisti ilon hohde: ehkä hänen elämänsä ei kuitenkaan ollut turhaan mennyt."

Kirjani ainehiston jako ilmaisee käsitykseni olevan, että Bergbom jo 1890-luvun alkupuolella harrastuksensa taiteelliseen puoleen nähden pääsi niin kauvas kuin hänelle mahdollista oli. Vaikka hänen toimintansa viimeiselläkin jaksolla monta kaunista taiteellista tekoa suoritettiin, niin olisi tuskin ainoakaan niistä ollut mahdoton ennemminkään. Toisin sanoen loppuajallaan Bergbom pääasiassa vaan vakaannutti näyttämönsä perustuksia. Mutta jos niinkin, jos hän ei jaksanutkaan vuosi vuodelta kohottaa taidelaitostaan — minkä asian muutoin hyvin ymmärtää kun ottaa huomioon, että taiteilija- ja runoilijakyvyt, joista hän oli riippuvainen, eivät myöskään enää osottaneet samanlaista nousua kuin ennen — niin oli kuitenkin erinomaisen tärkeää teatterille, että Bergbom sisarensa kanssa viimeiseen saakka pysyi sen johdossa. Suurten personallisuuksien vaikutus ja merkitys on nimittäin niin mahtava, että saattaa pitää kerrassaan epäiltävänä, olisiko ilman heitä, ilman että juuri he vielä johtivat teatteria, se voimakas innostus syttynyt, jota on kiittäminen Kansallisteatterin rakennusyrityksen onnellisesta suorittamisesta. Ne kansalaiset, jotka seisoivat suuren tehtävän takana — niin yksityiset kuin, omituisesta sattumuksesta, useimmat hallituksenkin jäsenet — olivat tuota samaa polvea, joka alusta alkaen oli seurannut ja tukenut Bergbomin ja hänen sisarensa työtä, ja niiden tunteessa suli uuden teatteritalon rakentamisen kansallinen merkitys yhteen suomalaisen näyttämön vanhojen luojain ja johtajain elämänharrastuksen kruunauksen kanssa. Vaikkei sitä suorastaan sanottukaan, niin tunnettiin kuitenkin, että nyt jos koskaan se on tapahtuva, niin että he, jotka olivat elämänsä teatterille uhranneet, ennen eroamistaan saisivat nähdä kansallisen taidelinnan valmiina! Näin on ymmärrettävää ja kieltämätöntä, että ylempänä mainittu Bergbomin työn aineellistenkin tulosten lopullinen täydellisyys liiottelematta on hänen ja hänen avustajansa ansioksi luettava.

Tahdon nyt lyhyesti lausua mitä tarkotan sillä, että tämä Bergbomin työn historiakin on arvosteltava samalta — rajotetun päämäärän — kannalta kuin hänen teatterinsa. — Jos tehtävää olisi siten käsitetty, että ainoastaan semmoinen on lukuunotettava, jolla on merkitystä yleisessä teatterihistoriassa, niin Suomalaisen teatterin historian kirjoittamista tuskin olisi ajateltukaan. Eihän Bergbomin koko elämäntyö, tarkoin punniten, ole tuottanut yleiseen teatterihistoriaan muuta lisää kuin sen tiedon, että, kiitos hänen neronsa ja tarmonsa, Suomessakin on perustettu kansallinen teatteri, jossa ei ainoastaan kotimaisia vaan myöskin suurten sivistysmaiden vanhemman ja uudemman draamallisen runouden tuotteita esitetään kielellä, jota ennen ei oltu miltään näyttämöltä kuultu, taikka toisin sanoen, että hän kotiuduttamalla näyttämötaiteen syrjäiseen maahamme, on tähän sivistyselämän alaan katsoen laajentanut kultuurimaailmaa. Itsessään tämä tieto, miten onkaan lyhyesti sanottavissa, on kyllä painava ja merkityksellinen, mutta kuitenkaan sen todistamiseksi ei olisi tarvittu seikkaperäistä kertomusta teatterin synnystä ja kehityksestä. Kun sittenkin "historia" on kirjoitettu, jopa niin laaja kuin tämä teos, niin on se tapahtunut sentähden että Bergbomin harrastuksen päämäärä on johtanut minuakin kirjaani suunnitellessa. Olen näet luullut, ettei mikään olisi omansa antamaan selvempää käsitystä Bergbom-sisarusten elämäntyön laadusta ja kansallisesta merkityksestä, ei mikään omansa herättämään vilpittömämpää kunnioitusta ja kiitollisuutta heitä kohtaan kuin se, että tyystin opittaisiin tuntemaan, kuinka paljon ja kuinka alituista itsensäkieltämystä, uhrautuvaa rakkautta ja uupumatonta voimien ponnistusta teatterimme perustaminen ja tähänastinen kehitys on vaatinut, ja samalla myöskin kuinka suuriarvoinen ja laajakantoinen tekijä kansallisessa sivistyselämässämme se on ollut jo niinä vuosikymmeninä, jotka ovat sen ensimäiset. Jotta kaikki tämä tulisi näkyviin ja, niin sanoakseni, kouraan tuntuvaksi, on historia tehty niin seikkaperäiseksi ja monessa kohden muistelmantapaiseksi. Olenko yrityksessäni onnistunut, on lukijan arvosteltava. Kumminkin elän siinä toivossa, että mikäli olen kyennyt havainnollisesti kuvaamaan heidän elämäntyönsä, kyennyt lukijan sydämeen ja tahtoon tehovasti — suuri esimerkki vaikuttaa näet kumpaankin! — osottamaan mitenkä Kaarlo ja Emile Bergbom palavasti rakastivat Suomen kansaa ja sen hyväksi uhrasivat kaikkensa, sikäli olen edistänyt heidän elämäntyötään ja vahvistanut sen muistoa nykyisen ja tulevien polvien tietoisuudessa.

* * * * *

Ylipäätään on turhaa että tekijä itse osottaa teoksensa puutteita, kyllä kritiikki ne paljastaa — ja jollei paljasta, kenen vahinko? Kumminkin lienee paikallaan huomauttaa semmoisista puutteista, jotka ovat joko tahallisia taikka välttämättömiä. Näitä ovat monen näyttelijän luonnekuvan epätäydellisyys, paitse sitä ettei nuorempia yleensä ole pyydettykään tarkemmin kuvata. Syynä tähän on tietysti se että useimmat näyttelijät vielä elävät, jopa ovat täydessä työssä ja kehityksessä. Miten tämä sitoo "historioitsijan" kättä, on helppo ymmärtää, jos ajattelee, että hän ei voi, niinkuin tavallinen teatteriarvostelija, tarpeen mukaan korjata tai täydentää kuvaustaan. Muissakin kohden näyttänee varsinkin kertomukseni viimeinen jakso, että aika tapahtumineen oikeastaan on liian läheinen historiallisesti kuvattavaksi. Koska kumminkin olen katsonut velvollisuudekseni seurata Bergbom-sisarusten elämänvaiheita loppuun asti, olen kertonut teatteristakin v:een 1905, toivoen supistamalla esitystäni voivani tyydyttää objektivisuuden vaatimuksia. — Edelleen olen tahallani jättänyt kertomatta, miten Suomalainen teatteri vuosien kuluessa on saanut maaseutunäyttämöjä syntymään, sillä kieltämättä ovat ne kaikki, Aspegrenin teatterista alkaen, taimia samasta juuresta. Useimpien, jollei kaikkien, johtajat ovat pitemmän tai lyhyemmän ajan käyneet Bergbomin koulua taikka ainakin noudattaneet hänen esimerkkiään ja usein saaneet häneltä apuakin (näytelmäin suomennoksia y.m.). Sulkemalla tämän erikoisalan suunnitelmastani, olen myöskin vapautunut velvollisuudesta arvostella, onko ehkä tuossa yhä uusien teatteriseurojen syntymisessä jonkinlaista liikakasvullisuutta ilmaantunut. Kaikissa tapauksissa se todistaa, minkä eloisuuden Bergbomin toimi on herättänyt kultuurialalla, joka ennen häntä oli meillä kokonaan viljelemätön.

Kaarlo ja Emilie Bergbomin elämäkerran yhdistämisen teatterin historiaan olen perustellut sillä, että ne ovat toisistaan erottamattomat. Nyt kun olen lopussa, olen siitä entistä varmempi. Kumminkin myönnän, että heidän kuvansa näin esitettynä on tullut jossakin määrin yksipuoliseksi. Heidän toimensa teatterin ulkopuolella — totta kyllä vähemmän merkityksellinen laatuaan — on täytynyt jäädä syrjään, ja teatterissakin he ovat enimmäkseen joutuneet kulissien varjoon: on nähty mitä he ovat aikaansaaneet, ei aina heitä itseään. Vaikka en ollenkaan epäile, että he itse olisivat olleet tähän tyytyväisiä, niin tunnustan mielelläni, että kertomukseni tässä kohden on puutteellinen. Jos kysytään syytä, niin tietenkään en kiellä, että kepeämpi kynä arvattavasti olisi voinut tehtävän paremmin suorittaa, mutta toiselta puolen on siihen vaikuttanut se, että kertoja, jos hän olisi tunkenut kulissien väliin ja taakse, olisi tullut liian lähelle vielä eläviä henkilöitä. Miten lieneekään, on varmaa, että Bergbom-sisarusten päätoimialalta vielä voitaisiin poimia paljon piirteitä heidän kuvansa täydentämiseksi. Teatteriväen muistissa nämä piirteet vielä tuoreina elävät, odottaen taitavaa ja ymmärtävää kerääjää. Mikäli minä niitä tunnen, sopivat ne kuitenkin paremmin toisenlaiseen kokonaisuuteen kuin tämä teos, enkä siis muuta yritäkään kuin pikimmältään osottaa mitä näissä lisäpiirteissä tulisi ilmi.

Niistä nähtäisiin ennen kaikkea miten väsymättömiä sisarukset olivat: miten he tavan mukaan aamulla varhain, klo 8-9:ltä, eineensä syötyään, jalkaisin lähtevät kotoa teatteriin, Kaarlo pehmeä musta huopahattu päässä, palttoon kaulus pystyssä niskassa, kädet selän takana, Emilie yksinkertaisessa mustassa puvussa; miten Emilie vähän ennen klo 10 rientää virkaansa hypoteekkiyhdistykseen, päivällispöydässä yhtyäkseen veljensä kanssa, joka koko ajan on ollut teatterissa taikka, parhaimmin ollen, tehnyt virkistävän kävelyn, molemmat klo 5-6:lta jälleen palatakseen yhteiselle työmaalleen, jolta he varsinkin näytäntöpäivinä vasta puoliyön aikana pääsevät kotia ja levolle. Edelleen miten he teatterissa hääräävät, pitäen kaikkia mielessä ja silmällä, vastaten tuhansiin kysymyksiin, antaen ohjeita ja neuvoja kaikille, alkaen rengeistä ja palvelijoista, kaikenlaisista tilapäisistä avustajista, statisteista ja oppilaista varsinaisiin näyttelijöihin saakka; miten he tavasta vetäytyvät syrjään kahden kesken neuvotellakseen puvuista, koristuksista ja sensemmoisista, mutta useammin sentään askaroivat toinen toisaalla, toinen toisaalla. Miten Kaarlo miltei joka aamu- ja iltapäivä johtaessaan harjotuksia, näytelmän teksti edessään, istuu pienen pöydän ääressä rampin luona, oikealla (näyttämön puolelta määräten), miten hän ensin antaa näyttelijäin koettaa parastaan, mutta sitte äkkiä keskeyttää heidät huudolla: "Ei, ei, ei niin!" ja hypähtää seisoalleen selittämään ja osottamaan, kuinka on puhuttava ja kuinka on näyteltävä, siksi kun päättää kehotukseen: "Otetaan uudestaan siitä tai siitä!" ja niin loppumattomiin. Miten Emilie sillä välin puvustonhoitajan kanssa tarkastaa näytelmään tarvittavia pukuja ja määrää mitä muutoksia, korjauksia tai uutta kulloinkin on tehtävä, miten hän neuvoo neulojattaria, vastaanottaa, tutkii ja hyväksyy laskuja taikka myöskin puhuttelee näyttelijättäriä, jotka eivät ole mukana harjotuksessa, tiedustelee heidän olojaan, lausuu mielensä siitä tai tästä, kehottaa, kiittää, varottaa, lohduttaa, neuvoo — — — Useimmat piirteet palauttaisivat mieleen vanhan, iäksi hävinneen Arkadian, missä, kun johtokunnan kokous on pidettävä, Emilie enimmiten istuu ensimäisessä ahtaassa, käytäväntapaisessa suojassa, johon tultiin vasemmalta astuttaessa näyttämön puolelle, istuu näyttelijättärien ympäröimänä vilkkaassa juttelussa heidän kanssaan, tämä nainen, jonka henkinen ylemmyys näyttäytyy katseessa, puheessa ja koko olennossa, mutta joka silti mitä ystävällisimmin, sisarellisimmin, äidillisimmin kohtelee teatteriin tulleita kokemattomia tyttöjä, ollen heille turvana ja tukena taiteen uralla ja elämässäkin; Kaarlo taasen odottaa johtokunnan jäseniä yhtä ahtaassa, sisemmässä suojassa, jossa nähdään akkunan edessä pöytä täynnä kirjoja, kuvallisia teatteri-aikakauskirjoja, käsikirjoituksia y.m., näyttämövarastosta lainattuja tuoleja, kaikki erilaisia, vanha sohva ja seinillä noita muotokuvia, jotka kukaties kuinka monta kertaa ovat koristaneet milloin mitäkin huoneensisustaa näyttämöllä, mutta jotka läheltä katsoen ovat sietämättömiä, odottaa, kirjaa selaillen taikka mietiskellen, herttaisesti vastaten tulijan tervehdykseen. — Mutta nähtäisiin levottomampia ja dramaattisempiakin kuvia ja kohtauksia, semmoisia, joissa mielet liikahtavat ja veret kuohahtavat. Nähtäisiin miten Kaarlo ihmeellisellä tyyneydellä ja huumorilla sivuuttaa kymmenet ja sadatkin taiteilijaoikullisuuden taikka pyhän yksinkertaisuuden ilmaukset, mutta myöskin miten uppiniskaisuuden taikka raakuuden purkaukset saavat hänenkin luontonsa nousemaan, saavat hänet iskemään purevin sanoin, joita hän kohta katuu, taikka kenties useammin saavat hänet syvästi loukattuna heittäymään hetkelliseen toimettomuuteen; ja miten toiselta puolen silloin Emilie — kätkien äärettömän myötätuntonsa ja saalinsa veljeään kohtaan kunnes ovat kahden kesken — näöltään kuin päivänpaiste rientää väliin, rauhottavin, sovittavin sanoin karkottaakseen vihat ja palauttaakseen hajaantuneet yhteistyöhön. Nähtäisiin miten avuliaita he kaikille ovat, miten Emilie ei vetäydy itse valitsemasta ja etsimästä pukuja ja muita tarpeita kaikenlaisille yhdistyksille (jopa ruotsalaisillekin, jotka turhaan ovat pyytäneet apua Ruotsalaiselta teatterilta!), milloin seuranäytäntöjä tai muita huveja on kyseessä toista tai toista hyvää tarkotusta varten, ja miten Kaarlo liian usein on mieliksi näyttelijöille (ja kirjailijoille), jotka alituisessa rahantarpeessaan pyytävät hänen nimeään vekseleihinsä, ja sitte verrattomalla mielenmaltilla ja suvaitsevaisuudella kantaa ikävät seuraukset, joihin hän joutuu, kun asianomaisten lupaukset ja laskelmat ovat pettäneet — — —

Nämä viittaukset riittäkööt osottamaan, kuinka kertomukseni olisi täydennettävissä. Tuottaisivatko nämä piirteet mitään oleellista lisää sisarusten muotokuviin, semmoista näet, joka ei toisella tai toisella tavalla olisi jo edellisessä tullut ilmi, on sentään epäiltävää. Varsinkin kirjeissään ovat molemmat antaneet itsensä semmoisina kuin olivat. Ainoastaan Kaarloon nähden haluan vielä tehdä yhden huomautuksen, joka tosin ei sekään sisällä varsinaisesti uutta, mutta joka kumminkin ansainnee tulla erittäin painostetuksi. Tarkotan sitä että hänen luonteessaan resignoimiskyky vähitellen kehittyi yhdeksi pääpiirteeksi. Elämä opetti hänet tyynesti, ääneen nurkumatta luopumaan personallisista mieliteoistaan, luopumaan kaikesta itsekkäästä, kestämään loukkaukset, sanalla sanoen alistumaan kohtaloonsa, mutta koska tämä alistuminen samalla perustui ihmiselämän laadun ymmärtämiseen, välttämättömyyden lain tunnustamiseen, se ei hervaissut häntä, vaan päin vastoin viimeiseen saakka jännitti hänen tarmoansa, terästi hänen tahtoansa uhrautua ja tehdä työtä kansansa hyväksi. Näin hän tuli siksi mieheksi, jona hän näinä kansamme äärimmäisten koettelemusten aikoinakin meille kaikille esikuvaksi kelpaa.

Lisäyksiä ja oikaisuja.

Näin laajassa teoksessa on tietenkin monta korjattavaa kohtaa — milloin on erehdys tapahtunut, milloin jäänyt jotakin mainitsematta, joka olisi ansainnut tulla huomioonotetuksi yhtä hyvin kuin se mikä on kerrottu. Tässä seuraa muutamia korjauksia.

I, s. 11. Ylioppilasten seuranäytännöistä 1859 tavataan tietoja silloisessa Suomettaressa (n:o 17) tietoja.

s. 35. Seuranäytännössä 22/6 1866 esiintyi myöskin sen ajan taide-elämästä suuresti viehättynyt, Bergbom-sisarusten silloiseen ystäväpiiriin kuuluva nti Marie Kuhlman (sittemmin naimisissa August Schaumanin kanssa). Hän näytteli Pernillaa Holbergin komediassa Katsokaa peiliin.

s. 59. "Oelzen salonki" oli sen kivirakennuksen yläkerrassa, joka on lähinnä keisarillista palatsia, Mariankadun varrella, vastapäätä nykyistä päävahtia.

s. 84. Neiti Betty Elfving on muistiinpannut erään kaamean tapauksen, joka oli Kaarlo Bergbomia kohdannut luultavasti juuri Saarijärvellä-olon lopulla. Kertomus on seuraava: Eräällä pitkällä jalkamatkalla, jommoisia hän mielellään teki, hän väsymyksestä poikkesi muutamaan taloon pyytääkseen hevosta. Hän tahtoi näet päästä yöksi kotia, mutta isäntä sanoi sitä mahdottomaksi, sillä ilta oli jo myöhäinen ja hevoset olivat kaukana niityllä. Saattoihan vieras, hän arveli, jäädä yöksi taloon, ja seuraavana aamuna hän saisi hevosen ja miehen kotimatkaa varten.

Tämä ehdotus ei ollut Kaarlon mieleen, semminkään kun isäntä ei näyttänyt luotettavalta, mutta oli syksy ja sadekin uhkasi. Hän päätti siis jäädä, ja, tekemättä lähempää tuttavuutta talonväen kanssa, hän pian meni huoneeseen, jossa hänelle osotettiin vuode. Yksi talon miehiä nukkui rahilla toisella puolen huonetta, mikä tietysti ei estänyt tarjoamasta vieraalle yösijaa samassa suojassa. Kaarlosta tämä tosin ei ollut hauskaa, mutta väsynyt kun oli, hän heittäytyi vuoteelle ja nukahti siihen.

Yöllä hänet herätti kuutamo, joka valaisi huoneen, ja silmät puoleksi avattuina hän näki miehen vastapäätä olevalta rahilta tuijottavan häneen. Katse ei ennustanut hyvää, sillä miehen silmissä näyttäytyi jotain salakavalaa, mutta kun hän pysyttäytyi liikkumatta, Kaarlo katsoi parhaaksi menetellä samoin, ja hän vaipui jälleen unenhorrokseen. Siitä hän sentään pian havahtui uudestaan, ja nyt hän melkein suljetuin silmin huomasi yötoverinsa seisovan edessään käsi koholla, iso, välkkyvä puukko kädessä. Henki oli kyseessä, mutta pako oli mahdoton ja silmää räpäyttämättä Kaarlo pysyi liikkumattomana, ollen nukkuvinaan.

Niin kului muutama hetki, kenties minuutteja. Vihdoin uhkaava käsi laskeutui alas, ja mies meni takaisin rahilleen ja nukkui siihen. Kun Kaarlo hänen raskaasta hengenvedostaan päätti, että uni ei ollut teeskenneltyä, hän nousi, meni ulos ja jatkoi jalkamatkaansa siksi kun saapui taloon, jossa hänet tunnettiin ja ystävänä vastaanotettiin. Siellä hän myöskin sai tietää, että mies, joka oli uhannut hänen henkeänsä, oli mielipuoli.

s. 134. Pilven veikossa ei esiintynyt isänä F. H. Alopaeus, vaan hänen nuorempi veljensä O. G. Alopaeus.

s. 137. Säilyneestä keräyslistasta päättäen Yrjö Koskinen oli se, jonka alkuunpanosta rva Raalle Lea-iltana lahjotettiin kultainen rannerengas.

s. 165. Preciosa-näytelmän esittämiseen nähden (1870) on lisättävä, että nti Therese Decker kulissien takana lauloi mitä Preciosalla on laulettavaa. Preciosa näytteli kuitenkin niin hyvin, että yleisö ei sitä huomannut. Niiden kanssa, jotka sanoivat nti Deckerin laulavan, toiset löivät vetoa että nti Meurman (Preciosa) itse lauloi!

II, s. 225. Nti Maria Grape on nykyisin ilmottanut (ks Aika 1910, s. 191 ss.), että pohjaraha kultaisen laakeriseppeleen hankkimiseksi, joka 12/12 1875 Arkadiateatterissa laskettiin rva Winterhjelmin päähän, oli Viipurin hovioikeudenneuvos-vainaja Niilo Peranderin antama. Perander, joka 1869 oli näytellyt Aramin osaa Leassa, oli näet rva Winterhjelmin hyvälle ystävälle nti Grapelle lähettänyt 100 mk pyynnöllä että se käytettäisiin pohjarahana lahjaa varten, joka olisi taiteilijattaren "arvoa täysin vastaava", mutta että hänen (Peranderin) nimi jätettäisiin mainitsematta. Pienessä ryhmässä (Bergbom-sisarukset, nti Hanna Snellman, Julius Krohn, August Hagman ja nti Grape) sovittiin minkälainen kunnialahja annettaisiin, ja pian merkittiin tarvittavat 500 mk. Keräyksen toimittivat pääasiassa pohjalaiset (ylioppilailta otettiin vain 1 mk mieheltä). — Nti Grape oli 1903 taiteilijattaressa herättänyt ajatuksen, että kallis lahja hänen kuolemansa jälkeen oli tuleva Kansallisteatterin omaksi, niinkuin sitten onkin tapahtunut.

Samana vuonna (1875) K. A. Winterhjelm julkaisi teatterihistoriallisen teoksen "Af Kristiania Teaterliv i den seneste tid", jossa tavataan Kaarlo Bergbomin kirjoittama lyhyt, mutta silti täydellinen kuvaus rva Winterhjelmin taiteilijakehityksestä, -luonteesta ja ohjelmistosta.

III, s. 423. Pääsiäisviikolla 1892 kävi mainio Coquelin ainé ensi kerran Helsingissä. Esiintyen omalla joukollaan Uudessa teatterissa ja seurustellen enimmäkseen täkäläisissä ruotsalaisissa piireissä kuuli hän kuitenkin niin paljon puhuttavan Suomalaisesta teatterista, Elinan surmasta ja Ida Aalbergista (jonka hän jo Parisissa oli oppinut tuntemaan), että hän tunnusti halunsa saada nähdä kansallista näyttämöämme. Bergbom toimeenpani silloin kiristorstaina 14/4 klo 2 p:llä erikoisnäytännön, jossa esitettiin näytöksiä Elinan surmasta. Näytäntöön ei myyty lippuja, vaan kutsuttiin paitse ranskalaista taiteilijaa ja hänen lähimpiä tuttaviaan teatterin takaajia. Harvinainen vieras oli erittäin tyytyväinen siihen mitä sai nähdä. Teatteri, hän muun muassa sanoi, ei lainkaan näyttänyt nuorelta, vastaperustetulta laitokselta, vaan vakaantuneelta, vanhoihin hyviin traditioneihin nojaavalta näyttämöltä. Eräässä kirjeessä 15 pltä huhtik. Albert Edelfelt, kiitettyään Emilie Bergbomia puvuista, jotka hän maalauksiaan varten oli saanut lainata Suomalaiselta teatterilta, lausuu tuon näytännön johdosta: "Pyydän neitiä tri Bergbomille esittämään vaimoni, sisarieni ja oman kiitollisuuteni lipuista erinomaisen mieltäkiinnittävään erikoisnäytäntöön Coquelinia varten. Hän on lakkaamatta sen jälkeen suurimmalla ihastuksella puhunut sekä näyttämöllepanosta ja ohjauksesta että rouva Ida Aalbergin taiteesta." Tähän liitettäköön, että Coquelin käydessään Arkadian näyttämöllä oli erittäin myöskin kiittänyt rva Katri Rautiota Elinan roolissa.

IV, s. 138. Emilie Bergbom erosi virastaan hypoteekkiyhdistyksessä 1 p. syysk. 1900. Edellisenä päivänä hän sai K. Antellin hypoteekkiyhdistyksen johtokunnan ja yhdistyksen puolesta allekirjoittaman kirjeen, jossa hänelle julkilausutaan syvä kiitollisuus 29 vuoden "erinomaisen hartaasta ja tunnollisesta toimesta" yhdistyksen hyväksi sekä ilmotetaan, että hänelle oli määrätty 1,200 mkan vuotuinen eläke.

Suomalaisessa teatterissa 1872-1905 esitettyjen puhe- ja laulunäytelmäin luettelo.

Huom.! Ensimäinen päivämäärä kappaleen nimen jälkeen osottaa milloin se on ensi kerran näytelty, seuraavat milloin sama kappale on uusittu.

1. Adelaida, laulunäytelmä, 1 n., kirj. H. Müller, suom. T. Hagman, 15/9 1881.

2. Adrienne Lecouvreur, näytelmä, 5 n., kirj. E. Scribe ja G. J. Legouvé, suom. K. Rauta. 11/5 1883.

3. Ahab Israelin kuningas, murhenäytelmä, 5 n., kirj. Alpo Noponen. 16/5 1900.

4. Ainamo, satunäytelmä, 4 n., kirj, K. Rosendahl, suom. A. Rahkonen, sävelt. F. von Schantz. 9/2 1873; 2/5 1888.

5. Aino, runoelma, 5 n., kirj. J. H. Erkko. 24/2 1893; 29/10 1902.

6. Ainoa hetki, laulunäytelmä, 3 n., kirj. Th. Hahnsson 7/11 1873.

7. Aksel ja Walpuri (Axel og Walborg), murhenäytelmä, 5 n., kirj. A. Oehlenschläger, suom. J. Enlund 1/9 1876; 14/10 1879; 26/10 1883.

8. Alessandro Stradella, ooppera, 3 n., kirj. W. Friedrich, suom. Tuokko; sävelt. F. von Flotow. 21/10 1875.

9. Alppimaja (Le Ohalet), laulunäytelmä, 1 n., kirj. E. Schribe ja Mélesville, suom. Tuokko, sävelt. A. Adam 31/5 1889.

10. Amalia ystävämme, huvinäytelmä, 1 n., kirj. R. Kiljander. 20/5 1881; 11/6 1884; 29/5 1895.

11. Angelo, murhenäytelmä, 4 n., V. Hugo, suom. Tuokko. 24/3 1878; 26/2 1902.

12. Anna Liisa, näytelmä, 3 n., kirj. M. Canth. 2/10 1895; 2/10 1904.

13. Anna Skrifvars (Brita Skrifvars), näytelmä, 1 n., kirj. Z. Topelius, suom. Suonio. 28/11 1874; 14/1 1880; 14/1 1885; 14/1 1892; 14/1 1901.

14. Antigone, murhenäytelmä, 3 n., kirj. Sofokles, suom. K. Forsman, sävelt. C. de Saint-Saëns. 17/4 1901.

15. Antonius ja Kleopatra, murhenäytelmä, 5 n., kirj. W. Shakespeare, suom. P. Cajander. 11/3 1896.

16. Antonius Putronius (Erasmus Montanus), huvinäytelmä, 5 n., kirj. L. Holberg, suom. N. Sala. 2/3 1887.

17. Armeliaita rouvia (Wohlthätige Frauen), huvinäytelmä, 4 n., kirj. A. L'Arronge, suom. Anni Levander. 15/1 1893.

18. Armoton arvostelija (Un critico incipiente), huvinäytelmä, 3 n., kirj. J. Echegaray, suom. Anni Levander. 20/5 1904.

19. Avioeron selkkaukset (Les surprises de divorce), huvinäytelmä, 3 n., kirj. A. Brisson ja A. Mars, suom. A. Pihlajamäki. 12/3 1904.

20. Baabelin torni, muinaistaru, 4 n., kirj. M. Kurikka. 19/5 1897.

21. Bartel Turaser, näytelmä, 3 n., kirj. Ph. Langmann, suom. J. Finne. 25/2 1898.

22. Bartholdus Simonis, näytelmä, 3 n., kirj. E. F. Jahnsson. 30/4 1873.

23. Bertha Brander, näytelmä, 3. n., kirj. K. Aho. 18/1 1893.

24. Blanchette, huvinäytelmä, 3 n., kirj. M. Brieux, suom. F. Brofeldt ja Eero Alpi. 7/4 1904.

25. Brand, draamallinen runoelma, 5 n., kirj. H. Ibsen, suom. K. Leino. 1/2 1899.

26. Canzio, murhenäytelmänkatkelma, kirj. A. Kivi. 27/3 1901.

27. Charleyn täti, (Charley's aunt), huvinäytelmä, 3 n. kirj. Brandon ja T. Thomas, suom. K. Halme. 23/5 1894; 14/12 1900.

28. Claudie, näytelmä, 3 n., kirj. George Sand, suom. N. Sala. 10/1 1890.

28 b. Coelestinus, melodraama, 2-osainen, böhmiläisen legendan mukaan, A. Törnuddin säveltämä. 11/11 1897.

29. Daniel Hjort, murhenäytelmä, 5 n., kirj. J. J. Wecksell, suom. P. Cajander. 16/4 1877; 21/9 1881; 20/10 1893; 22/9 1899; 6/12 1904.

30. Deborah, näytelmä, 4 n., kirj. S. H. Mosenthal, suom. Tuokko. 8/10 1873.

31. Dinorah, ooppera kirj. J. Barbier ja M. Carré, suom. Tuokko, sävelt. G. Meyerbeer. 27/2 1878.

32. Don Carlos, murhenäytelmä, 5 n., kirj. F. Schiller, suom. E. Tamminen. 31/3 1897.

33. Don Cesar de Bazan, näytelmä, 5 n., kirj. Ph. Dumanoir ja A. Dennory, suom. 17/9 1880; 29/5 1885.

34. Don Juan, ooppera, 4 n., kirj. L. da Ponte, suom. Tuokko, sävelt. W. A. Mozart. 27/3 1878.

35. Don Pasquale, ooppera, 3 n., kirj. S. Cammarano, suom. Tuokko, sävelt. G. Donizetti. 22/5 1878.

36. Don Ranudo de Colibrados eli Köyhyys ja ylpeys (Don Ranudo de Colibrados eller Fattigdom og Hoffaerdighed), huvinäytelmä, 5 n., kirj. L. Hoiberg, suom. K. J. Gummerus, 18/10 1872; 20/7 1877.

37. Eerikki Puke, Korsholman herra, näytelmä, 5 n., kirj. G. von Numers, suom. N. Sala. 10/2 1888.

38. Egmont, murhenäytelmä, 5 n., kirj. J. W. Goethe, suom. J. Finne. 9/11 1900.

39. Ei lempi leikin vuoksi (On ne badine pas avec l'amour), näytelmä, 4 n., kirj. A. de Musset, suom. N. Sala. 15/2 1887; r/5 1900.

40. Ei ole aikaa (Den Stundeslöse), huvinäytelmä, 3 n., kirj. L. Holberg, suom. J. Bäckvall. 3/12 1884; 3/1 1894; 8/4 1900.

41. Ei ollenkaan mustasukkainen (Pas jaloux), huvinäytelmä, 1 n., kirj. Laurencin ja Lubize, suom. A. Elz'in mukaelmasta (Er ist nicht eifersüchtig) A. Jalava. 30/10 1872; 9/5 1873, 22/4 1887.

42. Elinan surma, murhenäytelmä, 5 n., kirj. G. von Numers, suom. N. Sala. 30/10 1891; 8/11 1893; 10/3 1897; 4/1 1901; 17/5 1905.

43. Elämä on unelma (La vida es sueño), näytelmä, 5 n., kirj. P. Calderon de la Barca, suom. Tuokko. 13/5 1890; 17/1 1900.

44. En ollenkaan muista, näytelmä, 3 n., kirj. E. F. Jahnsson. 20/9 1893.

45. Enon rahat (L'heritage de monsieur Plumet), huvinäytelmä, 3 n,, kirj. Th. Barrière ja Copender, suom. F. Holstin tansk. mukaelmasta (Onkels penge) E. Törmänen. 7/2 1877.

46. Ensi lempi (Jugendliebe), huvinäytelmä, 1 n., kirj. A. Wilbrandt, suom. S. Suomalainen. 14/4 1874; 16/10 1879; 12/3 1882; 21/4 1885; 15/3 1902.

47. Ei voi (Kan ej), huvinäytelmä, 2 n., kirj. J. L. Runeberg, suom. Tuokko. 5/2 1880; 5/2 1894; 5/2 1905.

48. Epärehelliset (Dishonesti), näytelmä, 3 n., kirj. G. Rovella, suom. O. Eisenschützin saks. käännöksestä B. Leino. 20/4 1894.

49. Erehdykset eli Promotionimuistoja, laulunäytelmä, 1 n.,kirj. S. Suomalainen, sävelt. A. Tavaststjerna. 29/5 1873.

50. Ernani, ooppera, 4 n., kirj. F. M. Piave, suom. Tuokko, sävelt. G. Verdi. 4/1 1876.

51. Eroamattomat (De Uadskillige), huvinäytelmä, 2 n., kirj. J. L. Heiberg, suom. N. Kari. 23/5 1875.

52. Erotaan pois (Divorçons), huvinäytelmä, 3 n., kirj. V. Sardou, suom. N. Sala. 30/1 1889; 10/3 1895; 2/3 1902.

53. Esimerkin voima (Les brebis de Panurge), huvinäytelmä, 1 n., kirj. H. Meilhac ja L. Halévy, suom. Anni Levander. 8/10 1897.

54. Farinelli (Farinelli, ou le Bouffe du roi), laulunäytelmä, 3 n., kirj. De Forges ja A de Leuven, suom. N. Sala, sävelmät eri sävelteoksista. 4/1 1888.

55. Faust, murhenäytelmä, 5 n., kirj, J. W. Goethe, suom. K. Forsman, 15/4 1885; 4/3 1891; 29/11 1899.

56. Faust, ooppera, 5 n., kirj. J. Barbier ja M. Carré, suom. Tuokko, sävelt. C. Gounod. 10/2 1876; 20/1 1878.

57. Fedora, näytelmä, 4 n., kirj. V. Sardou, suom. J. Finne. 15/12 1899.

58. Fernande, näytelmä, 4 n., kirj. V. Sardou, suom. N. Sala. 27/9 1893.

59. Fidelio (Leonore ou l'Amour conjugal), ooppera, 2 n., kirj. J. N. Bouilly, suom. sävelt L. van Beethoven. 13/10 1876.

60. Figaron häät (Le mariage de Figaro) huvinäytelmä, 5 n., kirj. C. de Beaumarchais, suom. J. Finne. 18/10 1895.

61. Fra Diavolo, ooppera, 3 n., kirj. E. Scribe, suom. P. Cajander ja Tuokko, sävelt. D. F. E. Auber. 29/5 1874.

62. Fritz ystävämme (L'Ami Fritz), huvinäytelmä, 3 n., kirj. E. Erckmann ja A. Chatrian, suom. N. Sala, sävelt, H. Marechal. 25/11 1887.

63. George Dandin, huvinäytelmä, 3 n., kirj. J. B. Molière, suom. J. Finne. 28/10 1896.

64. Gioconda, näytelmä, 4 n., kirj. G. D'Annunzio, suom. J. Hahl. 19/10 1900.

65. Gringoire, näytelmä, 1 n., kirj. Th. de Banville, suom. Hanna Asp. 26/3 1874; 21/9 1898.

66. Haapaniemen hanhenpoika (Le Niaise de S:t Flour), huvinäytelmä, 1 n., kirj. J. F. Bayard, suom. E. Törmänen. 26/11 1874; 30/11 1883.

67. Haavoja, legenda, 2 n., kirj. Y. Weijola. 20/11 1895.

68. Halleluja, näytelmä, 3 n., kirj. Marco Praga, suom. J. Hahl. 24/5 1905.

69. Hamlet, murhenäytelmä, 5 n., kirj. W. Shakespeare, suom. P. Cajander. 31/10 1884; 26/5 1886; 5/11 1890.

70. Hannele (Hanneles Himmelfahrt), unelmaruno, 2 n., kirj. G. Hauptmann, suom. J. Finne, sävelt. E. Melartin. 21/1 1898; 16/10 1901.

71. Hansikas (En Handske), näytelmä 3 n., kirj. Björnstjerne Björnson, suom. Hilda Asp. 27/1 1885.

72. Hans Lange, näytelmä, 5 n., kirj. P. Heyse, suom. E. Törmänen. 16/2 1879.

73. Hardangerin harjulla (Til Saeters), laulunäytelmä, 1 n., kirj. C. Riis, suom. E. Törmänen, 5/S 1879; 7/12 1883; 26/3 1886; 12/1 1890.

74. Hedda Gabler, näytelmä 4 n., kirj. H. Ibsen, suom. Anni Levander. 4/2 1891; 14/2 1902.

75. Heinäkuun helteessä, näytelmä, 3 n., kirj. J. Hahl. 1/11 1901.

76. Helgelannin sankarit (Haermaendene paa Helgeland), näytelmä, 4 n., kirj. H. Ibsen, suom. E. Törmänen ja P. Cajander, 18/3 1888.

77. Hellät sukulaiset (Die zärtlichen Verwandten), huvinäytelmä, 3 n., kirj. R. Benedix, suom. E. Törmänen. 18/1 1878; 28/12 1889.

78. Hemming Gad, näytelmä, 5 n., kirj. Alpo Noponen. 9/12 1903.

79. Henrik ja Pernilla, huvinäytelmä, 3 n., kirj. L. Holberg, suom. Hilda Asp. 3/12 1884; 10/12 1898.

80. Herkules (Monsieur Herkules), ilveily, 1 n., kirj. G. Belly, suom. K. Hämäläinen. 18/4 1876; 7/9 1883.

81. Herra Valtuusmies, näytelmä, 2 n., kirj. Larin Kyösti. 4/5 1904.

82. Herra ylitirehtööri (Monsieur le directeur), huvinäytelmä, 3 n., kirj. A. Bisson ja F. Carré, suom. J. Finne. 16/9 1896; 3/1 1900.

83. Hiiri (Le souris), näytelmä, 3 n., kirj. E. Pailleron, suom. J. Finne, 12/12 1900.

84. Hirvenhiihtäjät (Elgskyttarne), kirj. J. L. Runeberg, kuvaelmia sovittanut S. Falkman. 5/2 1880.

85. Historiallinen linna (Chateau historique), huvinäytelmä, 3 n., kirj. A. Bisson ja B. de Turique, suom. J. Finne. 18/9 1901.

86. Hugenotit (Les Huguenots), ooppera, 4 n., kirj. E. Scribe ja E. Deschamps, suom. Tuokko, sävelt. O. Meyerbeer. 8/12 1876.

87. Hullunkurinen temppu (Ein toller Einfall), ilveily, 4 n., kirj. C. Laufs, suom. Anni Levander. 24/1 1892.

88. Hyrrä (Snurran), satunäytelmä, 4 n., kirj. Z. Topelius, suom. A. Suppanen. 30/12 1902.

89. Hyväntekeväisyyttä (Hur man gör godt), näytelmä, 4 n., kirj. A. Ch. Edgren, suom. Hilda Asp. 3/5 1885.

90. Hyvät markkinat, huvinäytelmä, 1 n., kirj. R. Kiljander. 10/2 1882.

91. Hänen ylhäisyytensä etuhuoneessa, huvinäytelmä, 1 n., kirj. R. Hahn, suom. 21/3 1876.

92. Hän on Sysmästä, huvinäytelmä, 1 n., kirj. M. Canth. 15/3 1902.

93. Hänsel ja Gretel, satunäytelmä, 3 n., kirj. A. Wette, suom. Irene Mendelin, sävelt. E. Humperdinck. 28/1 1903.

94. Hävyttömät (Les effrontés), huvinäytelmä, 5 n., kirj. E. Augier, suom. Anni Levander. 24/9 1890.

95. Hää-ilta, laulunäytelmä, 1 n., kirj. E. Jacobson, suom. Sävelt. A. Conradi. 23/10 1872.

96. Hölmölän maailmanparantajat, huvinäytelmä, 1 n., kirj. T. Hagman, 10/11 1872; 16/12 1874.

97. Ihmekös tuo, huvinäytelmä, 1 n., kirj. M. Kurikka. 14/12 1884.

98. Ihmisten tähden, näytelmä, 3 n., kirj. M. Wuori. 16/10 1891.

99. Irja, näytelmä, 5 n., kirj. J. Sjöström. 26/1 1900.

100. Iso kello (Die grosse Glocke), huvinäytelmä, 4 n., kirj. O. Blumenthal, suom. Hilda Asp. 12/11 1886.

101. Isä ja tytär (Die Tochter des Herrn Fabricius), näytelmä 4 n., kirj. A. Wilbrandt, suom. Gr. I. von Fieandt. 4/12 1885.

102. Isännätön talo (Der ledige Hof), näytelmä, 4 n., kirj. L. Anzengruber, suom. F. H. B. Lagus. 27/2 1881; 25/4 1894.

103. Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming: I osa Jaakko Ilkka, näytelmä, 5 n., kirj. K. Leino. 15/11 1901. II osa Klaus Fleming, näytelmä, 9 kuv., 20/11 1901.

104. Jane Eyre (Die Waise aus Lowood), näytelmä, 5 n., kirj. Ch. Birch-Pfeiffer, suom. 20/5 1879; 27/5 1884; 29/8 1887.

105. Jacques Damour, näytelmä, 1 n., kirj. E. Zola ja L. Hennique, suom. N. Sala. 11/1 1891.

106. Jeannetten häät (Les noces de Jeannette), laulunäytelmä, 1 n., kirj. J. Barbier ja M. Carré suom. A. Rahkonen, sävelt. V. Massé. 1/2 1876; 3/11 1886; 14/3 1894; 13/11 1898.

107. Jeppe Niilonpoika (Jeppe paa Bierget eller Den forwandlede Bonde), huvinäytelmä, 5 n., kirj. L. Holberg, suom. K. J. Gummerus. 3/11 1872; 6/1 1879; 19/9 1894.

108. Johannes, murhenäytelmä, 5 n., kirj. H. Sudermann, suom. Irene Mendelin. 19/10 1898; 2/12 1904.

109. Johan Wilhelm, näytelmä, 3 n., kirj. E. Leino. 2/5 1901.

110. John Gabriel Borkman, näytelmä, 3 n., kirj. H. Ibsen, suom. J. Finne. 10/1 1897.

111. Juhana herttuan hovissa, huvinäytelmä, 4 n., kirj. J. Finne. 10/4 1901.

112. Juhannustulet (Johannisfeuer), näytelmä, 4 n., kirj. H. Sudermann, suom. Pietari Alpo. 22/2 1901; 1/5 1903; 16/4 1905.

112 b. Juhannustulilla, laulunäytelmä, 1 n., kirj. Larin Kyösti, sävelt. O. Merikanto. 1/5 1903.

113. Juho Wesainen, murhenäytelmä, 4 n., kirj. S. Ingman. 22/4 1897.

114. Julius Cesar, murhenäytelmä, 5 n., kirj. W. Shakespeare, suom. P. Cajander, 13/11 1889; 27/1 1904.

115. Juutalaistyttö (La juive), ooppera, 5 n., kirj. E. Scribe, suom. Tuokko, sävelt. F. Halévy. 14/12 1877.

116. Kaarina Maununtytär, näytelmä, 3 n., kirj. J. Finne. 27/4 1899.

117. Kahden kesken (Unter vier Augen), huvinäytelmä, 1 n., kirj. L. Fulda, suom. E. Salenius. 12/3 1890.

118. Kalatyttö, laulunäytelmä, 1 n., kirj. K. Corander. 20/10 1872.

119. Kallaveden rannalla, laulunäytelmä, 2 n., mukaillut Edv. Törmänen Aug. Korhosen Orpo kappaleesta. 31/7 1878.

120. Kamelianainen (La dame aux camélias), näytelmä, 5 n., kirj. A. Dumas nuor., suom. M. Wuori. 19/3 1895.

121. Kansanedustaja Leveau (Le député Leveau), huvinäytelmä, 4 n., kirj. J. Lemaître suom. N. Sala, 21/9 1892.

122. Kansanvihaaja (En folkefiende), näytelmä, 5 n., kirj. H. Ibsen, suom. N. Sala. 25/9 1889; 20/3 1898.

123. Karkurit, näytelmä, 5 n., kirj. A. Kivi. 17/10 1877; 16/9 1883.

124. Kassan avain (Der Kassenschlüssel), huvinäytelmä, 1 n., kirj. R. Benedix, suom. Teno Heimo. 13/8 1875.

125. Kastilian Juanna (La locura per amor), näytelmä, 5 n., kirj. M. Tamayo y Bans, suom. I. Idström. 25/10 1882.

126. Katarina Howard, näytelmä, 5 n., kirj. A. Dumas vanh., suom. Tuokko. 3/8 1877.

127. Katsokaa peiliin (Ser Jer i Speilen), huvinäytelmä, 1 n., kirj. L. Heiberg, suom. K. J. Gummerus. 1/6 1873.

128. Kauppaneuvoksen härkä, huvinäytelmä, 4 n., kirj. T. Pakkala. 21/2 1902.

129. Kauppaneuvoksen kuoltua, näytelmä, 3 n., kirj. Maila Talvio. 8/3 1905.

130. Kaupunkimme rouvat, huvinäytelmä, 2 n., kirj. W. Soini. 16/5 1879.

131. Kavaluus ja rakkaus (Kabale und Liebe), murhenäytelmä, 5 n., kirj. F. Schiller, suom. A. Oksanen. 25/2 1874; 19/1 1879; 9/12 1880; 26/9 1894.

132. Keijukainen (Elfvan), näytelmä, 3 n., kirj, A. Ch. Edgren, suom. N. Sala. 14/2 1883.

133. Kesäyön unelma (A midsummer night's Dream), satunäytelmä, 5 n., kirj. W. Shakespeare, suom. P. Cajander, sävelt. F. Mendelssohn-Bartholdy. 20/10 1891; 15/4 1904.

134. Kevään oikkuja, huvinäytelmä, 1 n., kirj. W. Soini. 13/12 1877; 3/3 1886; 6/10 1893.

135. Kihlaus, ilveily, 1 n., kirj. A. Kivi. 25/10 1872; 14/12 1884; 3/1 1894; 6/4 1902.

136. Kipinä (L'étincelle), huvinäytelmä, 1 n., kirj. E. Pailleron, suom. J. Finne. 1/11 1901.

137. Kirjeen kujeet (Les pattes de mouche), huvinäytelmä, 3 n., kirj. V. Sardou, suom. K. Rauta. 17/3 1881; 14/5 1895.

138. Koeopettaja (Der Probekandidat), näytelmä, 4 n., kirj. M. Dreyer, suom. B. Leino. 5/12 1900.

139. Koetusten ahjossa (La pierre de touche), näytelmä, 5 n., kirj. E. Augier, suom. Anni Levander. 30/3 1892.

140. Koira ja kissa (Hund und Katze), huvinäytelmä, 1 n., sov. ransk. kielestä Th. Piening, suom. J. A. Malmgren. 20/11 1872.

141. Konkurssi (En fallit), näytelmä, 4 n., kirj. Björnstjerne Björnson, suom. E. Törmänen. 8/8 1877; 28/10 1881; 4/12 1889.

142. Korkea oikeus istuu, pilanäytelmä, 1 n., kirj. M. Wuori. 17/11 1897.

143. Korttiin katsoja (La tireuse de cartes), näytelmä, 5 n., kirj. A. Mocquard ja V. Sejour, suom. S. K. Hämäläinen. 25/4 1879.

144. Kosijat, huvinäytelmä, 2 n., kirj. A. Korhonen. 20/5 1873.

145. Koti (Heimath), näytelmä, 4 n., kirj. H. Sudermann, suom. 15/3 1893; 19/2 1897.

146. Kotikahakka (Eigensinn), huvinäytelmä, 1 n., kirj. R. Benedix, suom. Hilda Asp. 14/5 1886; 6/5 1896.

147. Kotimatkalla (Paa hjemvejen), näytelmä, 1 n., kirj. A. Kjelland, suom. Wäinö. 27/9 1881.

148. Kotoa pois, näytelmä, 1 n., kirj. M. Canth. 8/11 1895.

149. Kovan onnen lapsia, näytelmä, 3 n., kirj. M. Canth. 8/11 1888; 19/3 1904.

150. Kreivitär Kirkassilmä (Comtesse Guckerl), huvinäytelmä, 3 n., kirj. F. Schönthan ja F. Koppel-Ellfeld, suom. J. Finne. 30/9 1896.

151. Kristitty (The Christian), näytelmä, 4 n., kirj. Hall Caine, suom. Aino Malmberg. 26/1 1900.

152. Kuinka anopeista päästään, huvinäytelmä, 1 n., kirj. Don Juan M. Diana, suom. A(bel) N(yholm). 25/10 1872.

153. Kuinka äkäpussi kesytetään (Taming of the Shrew), huvinäytelmä, 5 n., kirj. W. Shakespeare, suom. K. Kramsu. 19/10 1883; 9/4 1890; 6/10 1897; 26/3 1902.

154. Kukkaistuhlari (Der Veilchenfresser), huvinäytelmä, 5 n., kirj. G. von Moser, suom. Alli Nissinen. 6/1 1891.

155. Kukka kultain kuusistossa (Sie hat ihr Herz entdeckt), näytelmä 1 n., kirj. W. Müller von Konigsvinter, suom. A. Kähkönen. 16/10 1872; 1/8 1877.

156. Kuleksiva teatteriseura (Ett resande teatersällskap), huvinäytelmä, 2 n., kirj. A. Blanche, suom. B. Leino. 2/12 1896.

157. Kullervo, murhenäytelmä, 5 n., kirj. A. Kivi. 27/2 1885; 1/1 1897; 3/3 1905.

158. Kullervo, runoelma, 5 n., kirj. J. H. Erkko. 27/11 1895.

159. Kultainen talja (Zlote), näytelmä, 3 n., kirj. S. Przybyszevski, suom. Maila Talvio. 12/10 1904.

160. Kultaristi (La croix d'or), laulunäytelmä, 2 n., kirj. Mélesville ja N. Brazier, suom. E. Törmänen, sävelt. D. F. E. Auber, G. Donizetti y.m. 16/12 1874; 6/1 1885; 11/12 1901.

161. Kumarrusmatka, huvinäytelmä, 3 n., kirj. R. Kiljander. 13/4 1894; 7/10 1904.

162. Kummittelijoita (Gengangere), perhenäytelmä, 3 n., kirj. H. Ibsen, suom. Eljas Erkko. 7/9 1904.

163. Kuningas Fjalar, kirj. J. L. Runeberg, kuvaelmia siitä sovittanut Eino Leino. 5/2 1889.

164. Kuningas ja katulaulajatar, katso Don Cesar de Bazan, jolla nimellä kappale ensin esitettiin.

164. Kuningas Lear, murhenäytelmä, 5 n., kirj. W. Shakespeare, suom. P. Cajander. 12/3 1886; 16/10 1889; 29/10 1897; 17/10 1902.

165. Kuningas Oidipos, murhenäytelmä, 3 n., kirj. Sofokles, suom. K. Forsman. 27/1 1905.

166. Kuningas Renén tytär (Kong Renés Datter), näytelmä, 1 n., kirj. H. Hertz, suom. J. Enlund. 5/3 1879.

167. Kuningas Richard III, murhenäytelmä, 5 n., kirj. W. Shakespeare, suom. P. Cajander. 1/12 1897.

168. Kuninkaanalut (Kongsemnerne), näytelmä, 5 n., kirj. H. Ibsen, suom. Ellei. 14/3 1882; 17/10 1894.

169. Kunnia (Die Ehre), huvinäytelmä, 4 n., kirj. H. Sudermann, suom. N. Sala. 26/11 1890.

170. Kuolema, näytelmä, 3 n., kirj. A. Järnefelt, sävelt. J. Sibelius. 2/12 1903.

171. Kuopion takana (Bakom Kuopio), huvinäytelmä. 3 n., kirj. G. von Numers, suom. Anni Levander, Alli Nissinen ja N. Sala. 28/2 1890; 15/9 1893; 5/10 1901; 29/10 1904.

172. Kustaa Eerikinpoika, näytelmä, 4 n., kirj. S. Ingman. 11/2 1903.

173. Kustaa Vaasa, näytelmä 5 n., kirj. A. Strindberg, suom. B. Leino. 16/3 1900.

174. Kuuluisia naisia (Die Berühmten Frauen), huvinäytelmä, 3 n., kirj. F. Schönthan, suom. Anni Levander. 18/9 1889.

175. Kuvaelmia muinaisajoilta, 6 osassa, kirj. E. Leino ja J. Finne, järj. K. Bergbom, 11/11 1899.

176. Kuvernööri tulee, huvinäytelmä, 1 n., kirj. E. Nervander. 12/1 1887.

177. Kylmää vettä (Kaltwasser), huvinäytelmä, 3 n., kirj. L. Fulda, suom. B. Leino. 20/5 1903.

178. Kylänheittiö (A falu rószsza), laulunäytelmä, 3 n., kirj. E. Tóth, suom. A. Jalava. 5/12 1877; 20/11 1885.

179. Kyynelten hirmuvalta (The tyranny of tears), huvinäytelmä, 4 n., kirj. C. Haddon Chambers, suom. V. Andelin. 9/1 1903.

180. Kyypron prinsessa, satunäytelmä, 4 n., kirj. Z. Topelius, suom. Tuokko, sävelt. F. Pacius, 19/1 1897; 11/3 1898.

181. Kyökissä, huvinäytelmä, 1 n., kirj. T. Hagman. 3/2 1882; 1/2 1888; 27/12 1895.

182. Lahjoitusmailla, näytelmä, 5 n., kirj. S. Ingman. 29/9 1900.

183. Lalli, murhenäytelmä, 5 n., kirj. E. F. Jahnsson. 14/5 1874.

184. Lapsi (Le berceau), näytelmä, 3 n., kirj. M. Brieux, suom. J. Finne. 21/9 1900.

185. Lapsuuden ystävät, huvinäytelmä, 2 n., kirj. P. Hannikainen. 2/12 1873.

186. Laululintunen (Singvögelchen), laulunäytelmä, 1 n., kirj. E. Jacobson, suom. K. Suomalainen, sävelt. T. Hauptner. 16/10 1872; 23/11 1876; 8/9 1880; 25/6 1886; 30/12 1892; 13/11 1898; 6/10 1901.

187. Lea, näytelmä., 1 n., kirj. A. Kivi. 12/9 1873; 10/12 1880; 1/6 1886; 1/1 1892; 10/10 1900; 9/4 1902. [Ennen Suom. teatterin perustamista näytelty ensi kerran 10/5 1869.]

188. Lehtolapsi, näytelmä, 5 n., kirj. K. Leino. 31/3 1905.

189. Leivonen (Die Haubenlerche), näytelmä, 4 n., kirj. E. Wildenbruch, suom. Anni Levander. 16/9 1891.

190. Lemmenjuoma (Le philtre champenois), laulunäytelmä, 1 n., kirj. Mélesville, suom. Tuokko, sävelt. F. Gumbert, 19/9 1873; 16/10 1879; 23/4 1884.

191. Lemmen leikki (Le jeu de l'amour et de l'hasard) huvinäytelmä, 3 n., kirj. P. C. de Marivaux, suom. Anni Levander, 25/9 1895; 8/4 1903.

192. Lemun rannalla (På Lemos strand), laulunäytelmä, 2 n., kirj. K. Rosendahl, suom. Tuokko; eri tekijäin sävelmiä. 30/10 1872.

193. Leonarda, näytelmä, 4 n., kirj. Björnstjerne Björnson, suom. J. Enlund. 6/9 1882.

194. Leskirouva Grapin (La veuve Grapin), laulunäytelmä, 1 n., kirj. De Forges, suom. 27/3 1879.

195. Levoton yö (Den oroliga natten), huvinäytelmä, 1 n., kirj. C. G. Nordfors, suom. A. Öhqvist, 20/11 1872.

196. Liittolaiset (Nos, alliées), huvinäytelmä, 3 n., kirj. P. Moreau, suom. Hilda Asp. 14/9 1892.

197. Linda (Linda di Chamonix), ooppera, 3 n., kirj. G. Rossi, suom. P. Cajander y.m., sävelt. G. Donizetti. 21/11 1878.

198. Lucia, Lammermoorin morsian (Lucia di Lammermoor), ooppera, 3 n., kirj. S. Cammarano, suom. P. Cajander, sävelt. G. Donizetti. 21/11 1873.

199. Lucrezia Borgia, ooppera, 3 n., kirj. F. Romani, suom. Tuokko, sävelt. G. Donizetti. 26/2 1875.

200. Lumikki, 13 kuv. J. Grimmin sadusta, järj. J. Finne. 23/3 1901.

201. Luulosairas (Le malade imaginaire), huvinäytelmä, 3 n., kirj. J. B. Molière, suom. O. Wilho. 30/5 1883; 12/10 1900.

202. Lyyli, näytelmä, 5 n., kirj. Elvira Willman. 25/2 1903.

203. Lääkäri vastoin tahtoansa (Le medicin malgré lui), ilveily, 3 n., kirj. J. B. Molière, suom. O. Wilho. 2/2 1877; 28/3 1888, 25/9 1895.

204. Maalarit (Die Maler), huvinäytelmä, 3 n., kirj. A. Wilbrandt, suom. N. Sala. 14/2 1890.

205. Maantien varrella (Eventyr paa Fodreisen), huvinäytelmä, 4 n., kirj. C. Hostrup, suom. E. Törmänen. 7/5 1878.

206. Macbeth, murhenäytelmä, 5 n., kirj, W. Shakespeare, suom. Santala, 11/3 1887; 14/5 1894.

207. Majavannahkaturkki (Der Biberpeltz), huvinäytelmä, 4 n., kirj. G. Hauptmann, suom. P. Alpo. 7/3 1900.

208. Makkabealaiset (Die Makkabäer), murhenäytelmä, 5 n., kirj. O. Ludwig, suom. Irene Mendelin. 10/11 1904.

209. Mallassaunalla, huvinäytelmä, 1 n., kirj. K. Halme. 1/12 1893.

210. Margareta, näytelmä, 1 n, kirj. A. Kivi. 23/10 1872.

211. Mari, näytelmä, 4 n., kirj. J. Sjöström. 5/5 1897.

212. Maria Magdalasta (Maria von Magdala), näytelmä, 5 n., kirj. P. Heyse, suom. J. E. Lagerstedt. 18/9 1903.

213. Maria Magdalena, murhenäytelmä, 3 n., kirj. F. Hebbel, suom. N. Sala. 15/4 1887.

214. Marianne eli Ylhäiset ja alhaiset (Marie Jeanne, la femme du peuple), huvinäytelmä, 5 n., kirj. A. Dennéry ja J. Mallian, suom. J. R. Danielson. 14/11 1873.

215. Maria Stuart, murhenäytelmä, 5 n., kirj. F. Schiller, suom. Tuokko. 12/11 1880; 28/3 1884; 9/3 1892; 20/2 1895; 25/4 1900; 23/11 1904.

216. Maria Stuart Skotlannissa (Maria Stuart i Skottland), murhenäytelmä, 5 n., kirj. Björnstjerne Björnson, suom. Elisabeth Löfgren. 27/1 1880; 27/11 1888.

217. Maria Tudor, murhenäytelmä, 4 n., kirj. V. Hugo, suom. Tuokko. 4/9 1873; 25/7 1877.

218. Marin rukkaset (Malins korgar), laulunäytelmä, 1 n., kirj. A. Säfström, suom. A. Korhonen. 18/10 1872.

219. Marta, ooppera. 4 n., kirj. W. Friedrich, suom. sävelt. F. Flotov. 27/4 1876.

220. Matka Konstantinopoliin (Die Orientreise), huvinäytelmä, 3 n., kirj. O. Blumenthal ja G. Kadelburg, suom. J. Sario. 15/11 1893.

221. Meren tytär (Fruen fra Havet), näytelmä, 4 n., kirj, H. Ibsen, suom. Hilda Asp. 22/2 1889.

222. Meri (La mer), näytelmä, 3 n., kirj. J. Jullien, suom. K. Leino. 28/1 1894.

223. Merimiehet, näytelmä, 3 n., kirj. V. Andelin, sävelt; O. Merikanto. 17/1 1902.

224. Mestari Garp, näytelmä, 1 n., kirj. K. Halme. 20/3 1901.

225. Mestari Gert eli Lörpöttelevä parturi (Mester Gert Westphaler), huvinäytelmä, 1 n., kirj. L. Holberg, suom. J. Snellman. 23/1 1903.

226. Mestarin nuuskarasia, huvinäytelmä. 1 n., kirj. R. Kiljander. 4/1 1881; 15/10 1890, 10/12 1898.

227. Mestari Pathelin (Maître Pathelin), näytelmä, 3 n., kirj. J. Barbier ja M. Carré, suom. Tuokko. 14/5 1886.

228. Michel Perrin eli Vakoilija vasten mieltänsä (Michel Perrin, ou l'Espion sans le savoir), huvinäytelmä, 3 n., kirj. Mélesville ja Ch. Duveyrier, suom. Vilho. 10/6 1874; 6/10 1899.

229. Miranda, draamallinen kuvaelma, kirj. Z. Topelius, sov. J. Finne. 27/3 1895.

230. Morsiamen tulo miehelään, laulukuvaelma, järj. K. Bergbom, sävelt. A. Liljeström. 20/4 1898.

231. Murtovarkaus, näytelmä, 5 n., kirj. M. Canth. 23/2 1882; 29/8 1897; 31/8 1902.

232. Musta Domino (Le Domino noir), ooppera, 3 n., kirj. E. Scribe, suom. Tuokko, sävelt. D. F. E. Auber. l/11 1876.

233. Mustalainen (A szigany), laulunäytelmä, 1 n., kirj. K. Tóth, suom. A. Jalava, sävelt. A. Conradi. 8/11 1874; 14/9 1892; 27/3 1895; 6/101901.

234. Mustalaiset (A szigany), laulunäytelmä, 3 n., kirj. E. Szigligeti, suom. J. Szinnyei. 4/5 1880; 15/10 1884.

235. Myrsky (The tempest), näytelmä, 5 n., kirj. W. Shakespeare, suom. P. Cajander. 11/5 1902.

236. Naimapuuhat, ilveily, 3 n., kirj. N. Gogol, suom. A. Rauta. 18/5 1882; 29/3 1887; 7/12 1901.

237. Naimiskauppa, huvinäytelmä, 1 n., kirj. M. Wuori. 1/11 1893.

238. Naiset sotasilla (La bataille des dames), huvinäytelmä, 3 n., kirj. E. Scribe, suom. N. Sala. 29/6 1885.

239. Naiset valtioelämässä, huvinäytelmä, 3 n., kirj. K. Tóth, suom. A. Jalava. 16/12 1881.

240. Naisten koulu (L'école des femmes), näytelmä, 5 n., kirj. J. B. Molière, suom. J. Finne. 3/4 1895.

241. Narcisse Rameau, murhenäytelmä, 5 n., kirj. E. Brachvogel, suom. P. Cajander. 5/2 1875.

242. Natalia ja Nadeschda (Rosa og Rosita), huvinäytelmä. 2 n., kirj. Clara Andersen, suom. E. Törmänen. 7/4 1875.

243. Natalia Petrovna, näytelmä, 5 n., kirj. I. Turgenjev, suom. Olga Salo. 22/9 1897.

244. Neiti Elisabeth (Fröken Elisabeth), kuvaus, 2 n., kirj. A. Börjesson, suom. A. Jalava. 23/10 1879; 15/8 1883.

245. Neitsyt Siiri, näytelmä, 5 n., kirj. P. Hannikainen. 20/5 1875.

246. Niinkuin lehdet tuulessa (Come le fogiie —), näytelmä, 4 n., kirj. G. Giacosa, suom. Elvira Willman. 13/2 1901.

247. Noita-ampuja (Der Freischütz), ooppera, 4 n., kirj. F. Kind, suom. Tuokko, sävelt. C. M. von Weber. 30/12 1873 (toinen näytös); 27/10 1878 (toinen ja neljäs näytös).

248. Nora (Et Dukkehjem), näytelmä, 3 n., kirj. H. Ibsen, suom. Santala. 25/1 1880; 19/3 1885; 29/1 1892.

249. Norma, ooppera, 3 n., kirj, F. Romani, suom. Tuokko, sävelt. V. Bellini. 16/12 1874.

250. Nukkekaupassa, tanssinäytelmä, 1 n., vuoropuhelun kirj. J. Finne, järj. E. Littson. 27/3 1895; 2/4 1900.

251. Nummisuutarit komedia, 5 n., kirj. A. Kivi. 24/9 1875; 4/11 1884; 10/2 1892; 24/4 1902.

252. Nuoren aatelismiehen vaiheet (Le roman d'un jeune homme pauvre), näytelmä, 5 n., kirj. O. Feuillet, suom. Elisabeth Löfgren. 5/11 1880.

253. Nuori luotsi, kansannäytelmä, 4 n., kirj. Y. Weijola. 30/9 1904.

254. Nuorten liitto (De Unges Förbund), huvinäytelmä, 5 n., kirj. H. Ibsen, suom. Hilda Asp. 30/9 1885.

255. Nuoruus (Jugend), näytelmä, 3 n., kirj. M. Halbe, suom. B. Leino. 16/2 1894.

256. Nuoruus ja hulluus, ilveily, 3 n., kirj. Y. Weijola. 28/10 1904.

257. Nyrnbergin nukke (La poupée de Nuremberg), ooppera, 1 n., kirj. A. de Leuven ja A. de Beauplan, suom. Tuokko, sävelt. A. Adam. 4/1 1880; 4/10 1899.

258. Ohdakkeet ja laakeri (Le chef-d'oeuvre inconnu), näytelmä, 2 n., kirj. C. Lafont, suom. 2/5 1876.

259. Ole armelias köyhille (Var god mot de fattiga) lastennäytelmä, 3 n., kirj. Z. Topelius, suom. Hilda Asp. 13/12. 1884.

260. Oma toivoni (Mein Leopold), huvinäytelmä, 4 n., kirj. A. L'Arronge, suom. U. von Schrowe. 16/4 1876.

261. Onhan pappa sen sallinut (Papa hat's erlaubt), ilveily, 1 n., kirj. G. von Moser ja A. L'Arronge, suom. 19/12 1875; 9/4 1886.

262. Onnen Pekan matka (Lycko-Pers resa), satunäytelmä, 5 n., kirj. A. Strindberg, suom. J. Snellman. 28/10 1903.

263. Onnen sopukka (Das Glück im Winkel), näytelmä. 3 n., kirj. H. Sudermann, suom. B. Leino ja Y. Weijola. 21/2 1896.

264. Oppineita naisia (Les femmes savantes), huvinäytelmä. 5 n., kirj. J. B. Molière, suom. O. Manninen. 11/11 1903.

265. Orjan oppi, näytelmä. 5 n., kirj. A. Järnefelt. 22/4 1903.

266. Orleansin neitsyt (Die Jungfrau von Orleans), murhenäytelmä, 5 n., kirj. F. Schiller, suom. E. Tamminen. 2/11 1887; 14/10 1896; 22/11 1902; 22/3 1905.

267. Orposisarukset (Cristophe et Renée), huvinäytelmä, 2 n., kirj. Auvray, suom. Tuokko. 6/6 1875.

268. Othello, murhenäytelmä, 5 n., kirj. W. Shakespeare, suom. P. Cajander. 5/4 1889.

269. Pahassa pulassa, huvinäytelmä, 1 n., kirj. R. Kiljander. 31/3 1889; 3/10 1894.

270. Paholaisen voittaja (Fandens Ofvermand), kansannäytelmä, 5 n., kirj. Th. Överskou, suom. E. Törmänen. 30/4 1890.

271. Panu, näytelmä, 4 n., kirj. J. Aho. 6/3 1903.

272. Paolo ja Francesca, murhenäytelmä, 5 n., kirj. S. Phillips, suom. J. Finne. 12/2 1904.

273. Papin perhe, näytelmä, 4 n., kirj. M. Canth. 23/1 1891; 12/5 1898; 19/3 1901.

274. Pappilan tuvassa, huvinäytelmä, 1 n., kirj. M. Wuori. 18/1 1893; 22/9 1901.

275. Paratiisi ullakossa (Amuletten eller Ett paradis på vinden), laulunäytelmä. 1 n., kirj. A. Säfström, suom. 30/10 1872.

276. Pariisin veitikka (Le gamin de Paris), huvinäytelmä, 2 n., kirj. J. F. Bayard ja E. Vanderburch, suom. E. Törmänen. 13/12 1878; 9/8 1882; 17/12 1891.

277. Parjauksen kirous (El gran Galeotto), näytelmä, 4 n., kirj. J. Echegaray, suom. Hilda Asp. 15/6 1887.

278. Parjauspesä (The school for scandal) huvinäytelmä, 5 n., kirj. R. Sheridan, suom. O. Vilho. 12/12 1879; 30/10 1889; 24/5 1893.

279. Pater Paulus, ilveily, 1 n., kirj. T. Weijola. 21/1 1898.

280. Pekka Patelin eli Sukkela asianajaja (L'avocat Patelin), huvinäytelmä, 3 n., kirj D. Brueys ja J. Palaprat; suom. P. Hannikainen. 20/9 1874.

281. Pelastus, näytelmä, 4 n., kirj. I. Potapenko, suom. H. Weckman. 15/2 1905.

282. Perheen toivo, näytelmä. 4 n., kirj. A. Franck. 27/5 1905.

283. Perhoskuume (La papillonne), huvinäytelmä, 3 n., kirj. V. Sardou, suom. J. Finne. 21/9 1898.

284. Perhostaistelu (Die Schmetterlingsschlacht), huvinäytelmä, 4 n., kirj. H. Sudermann, suom. Irene Mendelin. 18/1 1905.

285. Perrichonin huvimatka (Le voyage de Mr Perrichon), huvinäytelmä, 4 n., kirj. Labiche ja E. Martin, suom. N. Sala, 7/5 1886.

286. Pianon ääressä (Le piano de Berthe), huvinäytelmä, 1 n., kirj. Th. Barrière, suom. Hilda Asp, 29/3 1887.

287. Pikku eversti (Un colonel d'autrefois), huvinäytelmä, 1 n., kirj. Mélesville, suom. E. Salenius. 28/3 1882, 14/6 1886.

288. Pikku Eyolf (Lille Eyolf), näytelmä, 3 n., kirj. H. Ibsen, suom. T. Pakkala. 1/3 1895.

289. Pikku poikani, näytelmä, 1 n., kirj. E. Nervander, (painettu ilman tek:n nimeä) suom. A. Noponen. 1/3 1899.

290. Pikku porvareja, näytelmä, 4 n., kirj. M. Gorki, suom. I. Lattu y.m. 18/3 1903.

291. Pikku sisko (La petite soeur), huvinäytelmä, 1 n., kirj. M. Barbier, suom. Anni Levander. 17/12 1891.

292. Pikku Suometar, joulukuvaus. 1 n., kirj. E. Nervander. 4/1 1880.

293. Pilven veikko, kirj. J. L. Runeberg, suom. A. Oksanen, sävelt. A. Lindblad. 13/10 1872; 5/2 1891; 13/10 1897.

294. Pimeyden valta, murhenäytelmä, 5 n., kirj. L. Tolstoy, suom. M. Wuori. 11/4 1896.

295. Pohjalla, näytelmä, kirj. M. Gorki, suom. I. Lattu. 30/9 1903.

296. Pohjolan häät, runonäytelmä, 3 n., kirj. J. H. Erkko, sävelt. E. Melartin. 9/4 1902.

297. Pollarin kievari, ilveily, 2 n., kirj. K. Blåfield. 21/5 1888.

298. Pormestarin vaali, ilveily, 4 n., kirj. T. Hagman. 20/11 1881; 7/12 1901.

299. Porvari aatelismiehenä (Le bourgeois gentilhomme), huvinäytelmä, 3 n., kirj. J. B. Molière, suom. O. Vilho. 19/2 1880; 16/5 1888; 3/4 1901; 17/ 1905.

300. Postikonttoorissa, huvinäytelmä, 1 n., kirj. R. Kiljander. 26/10 1887; 20/9 1893.

301. Preciosa, laulunäytelmä, 4 n., kirj. P. A. Wolff, suom. P. Cajander, sävelt. C. M. von Weber. 6/11 1872; 25/2 1879; 24/8 1883, 18/12 1886. [Jo ennen teatterin perustamista annettu ensi kerran 12/8 1870.]

302. Prinsessa Ruusunen, (Prinsessan Törnrosa), satunäytelmä, 5 n., kirj. Z. Topelius, suom. A. Suppanen, sävelt. E. Melartin v. 1905. 30/12 1892; 14/1 1898; 4/1 1905.

303. Professori Crampton (College Crampton), huvinäytelmä, 5 n., kirj. G. Hauptmann, suom. B. Leino. 9/9 1903.

304. Pukkisen pidot, huvinäytelmä, 2 n., kirj. R. Kiljander. 14/12 1884; 3/1 1890; 13/4 1894; 9/10 1901.

305. Punainen laukku (A piros bugyéllaris), kansannäytelmä, 4 n., kirj. Ferencz Csepreghy, suom. J. Finne saks. käännöksestä. 5/10 1898.

306. Puolan Juutalainen (Le juif polonais), näytelmä, 3 n., kirj. E. Erckmann ja A. Chatrian, suom. B. F. Salonen. 17/9 1875; 20/11 1895.

307. Puoliylhäisöä (Le Demi-Monde), näytelmä, 5 n., kirj. A. Dumas nuor., suom. T. Pakkala. 19/9 1902.

308. Puolueiden keskellä (Redaktören), näytelmä, 4 n., kirj. Björnstjerne Björnson, suom. N. Sala. 12/3 1884.

309. Purimossa, näytelmä, 5 n., kirj. K. Halme. 5/4 1893.

310. Puutarhurin tyttäret (Hasemanns Töchter), huvinäytelmä, 4 n., kirj. A. L'Arronge, suom. N. Sala. 4/4 1888.

311. Pyhimys vaiko mielipuoli (O locura o Santidad), näytelmä. 3 n., kirj. J. Echegaray, suom. B. Leino. 13/10 1893, 14/11 1903.

312. Päiväkummun pidot (Gildet paa Solhaug), näytelmä, 3 n., kirj. H. Ibsen, suom. A. W. Forsman. 20/4 1898.

313. Päivölä (Sonnwendhof), näytelmä, 5 n., kirj. S. H. Mosenthal, suom. Tuokko. 21/2 1873.

314. Pärttylin yö, laulunäytelmä, 2 n., kirj. H. Kallio J. Häihän kokoelmain mukaan, sävelt. O. Kotilainen. 3/4 1903.

315. Raatimiehen tytär, näytelmä, 3 n., kirj. E. F. Jahnsson. 15/3 1878.

316. Raju-ilma (Une tempête sous un crane), huvinäytelmä, 1 n., kirj. A. Dreyfus, suom. Saimi Järnefelt. 11/1 1891.

317. Rautatehtailija (Le maître de forges), näytelmä, 4 n., kirj. G. Ohnet, suom. Hilda Asp. 24/10 1884.

318. Ravennan miekkailija (Der Fechter von Ravenna), murhenäytelmä, 5 n., kirj. F. Halm, suom. F. H. B. Lagus, y.m. 3/12 1880.

319. Regina von Emmeritz, murhenäytelmä, 5 n., kirj. Z. Topelius, suom. Tuokko. 4/5 1882; 29/9 1886; 4/1 1892; 12/1 1900; 26/5 1905.

320. Remusen kotiripitykset (Herr Kaudels Gardinenpredigten), huvinäytelmä, 1 n., kirj. G. von Moser, suom. N. Kari. 24/10 1873; 30/5 1883; 30/11 1892. Ensiksi esitettiin tämä kappale nimellä "Ämmän toruja".

321. Reviisori, huvinäytelmä, 5 n., kirj. N. Gogol, suom. Aug. Hjelt. 19/1 1887; 21/3 1894.

322. Rhodon valtias, näytelmä, 5 n., kirj. Elvira Willman. 24/2 1904.

323. Riita-asia (Der Prozess), huvinäytelmä, 2 n., kirj. R. Benedix, suom. A. Oksanen, 1/6 1873; 6/2 1883.

324. Robert Paholainen (Robert le Diable), ooppera, 5 n., kirj. E. Scribe ja G. Delavigne, suom. Tuokko. 4/5 1877.

325. Roinilan talossa, näytelmä, 3 n., kirj. M. Canth. 14/3 1883; 6/12 1891; 19/3 1900.

326. Roistoväkeä (Pak), huvinäytelmä, 5 n., kirj. T h. Överskou, suom. E. Törmänen. 24/6 1876.

327. Romeo ja Juha, ooppera, 5 n., kirj. J. Barbier ja M. Carré, suom., sävelt. C. Gounod, 31/1 1879.

328. Romeo ja Juha, murhenäytelmä, 5 n., kirj. W. Shakespeare, suom. P. Cajander. 3/5 1881; 28/5 1886; 14/9 1904.

329. Rosmersholm, näytelmä, 4 n., kirj. H. Ibsen, suom. Hilda Asp. 5/10 1887.

330. Rosvot (Die Räuber), murhenäytelmä, 5 n., kirj. F. Schiller, suom. E. Törmänen. 6/9 1878.

331. Rouget de Lisle, näytelmä, 1 n., kirj. R. Gottschall, suom. Tuokko. 13/2 1873.

332. Rouva Suorasuu (Madame Sans-Gêne), huvinäytelmä, 4 n., kirj. Sardou, suom. S. Sario. 30/11 1894; 6/4 1898; 29/12 1900.

333. Runebergiana, lauselmia, kuvaelmia ja lauluja J. L. Runebergin mukaan. 5/2 1900, 1891, 1902, 1893.

334. Ruukin jaloissa, näytelmä, 5 n., kirj. A. B. Mäkelä. 18/11 1896.

335. Rykmentin tytär (Marie, la fille du régiment), ooppera, 2 n., kirj. J. Bayard ja St. Georges, suom. Tuokko ja K. Bergbom, myöhemmin K. Halme, sävelt. G. Donizetti. 14/3 1876; 21/2 1894; 9/12 1896; 2/10 1903.

336. Ryöstö, näytelmä, 5 n., kirj. M. Wuori. 15/2 1895.

337. Saaristossa (Ett skärgårdsäfventyr), huvinäytelmä. 2 n., kirj. Z. Topelius, suom. K. J. Gummerus. 13/10 1872; 14/1 1881; 13/10 1897; 14/1 1901.

338. Sabiinitarten ryöstö (Der Raub der Sabinerinnen), huvinäytelmä, 4 n., kirj. F. ja P. Schönthan, suom. N. Sala. 25/5 1888; 25/5 1900.

339. Saimaan rannalla, laulunäytelmä, 2 n., muod. K. Bergbom ja E. Törmänen. 2/3 1880; 12/12 1889; 19/10 1900; 19/12 1902.

340. Saituri (L'avare), huvinäytelmä, 5 n., kirj. J. B. Molière, Suom. S. Suomalainen. 17/4 1879; 25/11 1885; 1/6 1891; 1/11 1893; 30/9 1898.

341. Sala-ampuja ja karjatyttö, laulunäytelmä, 1 n., kirj. L. von Saville, suom. Tuokko, sävelt. A. Conradi. 4/4 1873.

342. Salakuljettaja (Une nuit blanche), laulunäytelmä, 1 n., kirj. E. Plouvier, suom. sävelt. J. Offenbach. 16/2 1873.

343. Salamiin kuninkaat, murhenäytelmä, 5 n., kirj. J. L. Runeberg, suom. K. Kiljander. 5/2 1884; 5/2 1898; 5/2 1903.

344. Salmin tyttö, laulunäytelmä, 2 n., kirj. J. Sjöström, sävelt. E. Sivori. 1/3 1899.

345. Samuel Cröell, näytelmä, 4 n., kirj. A. Järnefelt, 15/3 1899.

346. Sanny Kortmanin koulu, huvinäytelmä, 3 n., kirj. R. Kiljander. 1/10 1902.

347. Sanomalehtimiehiä (Die Journalisten), huvinäytelmä, 4 n., kirj. G. Freytag, suom. A. Öhqvist. 17/1 1894.

348. Santa Lucian ruusu (A Santa Lucia), näytelmä, 2 n., kirj. G. Cognetti, suom. 6/1 1894.

349. Sappho, murhenäytelmä, 5 n., kirj. F. Grillparzer, suom. Irene Mendelin. 7/10 1897.

350. Sarah Multon (Miss Multon), näytelmä, 3 n., kirj. A. Belot ja E. Nus, suom. 29/11 1878.

351. Sattumia (Tilfaeldigheter), näytelmä, 1 n., kirj. O. Benzon, suom. K. Halme. 21/9 1900.

352. Savon sydämessä, huvinäytelmä, 3 n., kirj. M. Wuori. 17/11 1897.

353. Scapinin vehkeilyt (Les fourberies de Scapin), huvinäytelmä, 3 n., kirj. J. B. Molière, suom. J. Finne. 9/10 1901.

354. Seinä väliä, huvinäytelmä, 1 n., kirj. M. Wuori. 1/12 1893.

355. Seitsemän veljestä, 6 kuv., muk. H. Kallio A. Kiven romaanista. 23/11 1898.

356. Setä, huvinäytelmä, 1 n., kirj. S. Suomalainen. 16/12 1877; 6/2 1883; 3/4 1905.

357. Setä Bräsig, huvinäytelmä F. Reuterin romaanin mukaan. 5 n., suom. N. Sala ja Hilda Asp. 26/4 1884; 12/9 1894; 26/5 1898.

358. Sevillan parturi, ooppera, 4 n., kirj. P. Sterbini, suom. Tuokko, sävelt. G. Rossini. 29/9 1874.

359. Sevillan parturi eli Turha varovaisuus (Le barbier de Saville, ou la précaution inutile), huvinäytelmä, 4 n., kirj. C. de Beaumarchais, suom. K. Cronstedt. 9/4 1880; 14/12 1904.

360. Sievistelevät hupsut (Les précieuses ridicules), huvinäytelmä, 1 n., kirj. J. B. Molière, suom. Anni Levander, 12/3 1890; 28/10 1896.

361. Sigurd Slembe, näytelmä, 3 n., kirj. Björnstjerne Björnson, suom. N. Sala. 18/9 1895.

362. Silmänkääntäjä, huvinäytelmä, 3 n., kirj. P. Hannikainen. 20/10 1872; 16/10 1879; 6/10 1893.

363. Sinua vaan, laulunäytelmä, 1 n., kirj., suom. Tuokko, sävelt. A. Conradi. 20/10 1875.

364. Sirkka eli Pikku Fadette (Die Grille) näytelmä, 5 n., kirj. Ch. Birch-Pfeiffer G. Sandin novellin mukaan, suom. E. Törmänen. 8/6 1875; 26/12 1880; 22/8 1883; 30/12 1888; 21/11 1890.

365. Sisar Beatrice, (La soeur Beatrice), näytelmä, 3 n., kirj. M. Maeterlinck, suom. J. Finne, sävelt. E. Melartin. 15/1 1904.

366. Sisarukset (Die Geschwister), näytelmä, 1 n., kirj. J. W. Goethe, suom. F. W. Rothsten. 13/11 1872.

367. Siunauksen toivo (Op Hoop van zegen), näytelmä, 4 n. kirj. H. Heyermans; suom. B. Leino. 15/4 1903.

368. Sorrentossa (Fra Sorrento), laulunäytelmä, 1 n., kirj. E. Bögh, suom. Tuokko, eri tekijäin sävelmiä. 7/12 1888.

369. Sota rauhan aikana (Krieg im Frieden), huvinäytelmä, 5 n., kirj. G. von Moser, suom. Santala (K. Slöör). 15/2 1881; 8/1 1888; 15/5 1898, 11/10 1902.

370. Sota valosta, näytelmä, 5 n., kirj. E. Leino. 6/11 1901.

371. Sotavanhuksen joulu (Veteranens jul), näytelmä, 1 n., kirj. Z. Topelius, suom. Tuokko. 30/10 1872; 11/9 1880: 27/12 1896.

372. Spiritistinen istunto, huvinäytelmä, 1 n., kirj. M. Canth. 20/4 1894.

373. Sumua silmiin (Poudre aux yeux), huvinäytelmä, 2 n., kirj. E. Labiche, suom. F. F. Serenius. 18/1 1881.

374. Suorin tie paras (Der gerade Weg der beste), huvinäytelmä, 1 n., kirj. A. von Kotzebue, suom. N. Hauvonen. 16/10 1872.

375. Suuria vieraita (Hohe Gäste), huvinäytelmä, 1 n., kirj. P. Henrion, suom. T. Hagman. 2/12 1873.

376. Svend Dyringin koti (Svend Dyrings Huus), murhenäytelmä, 4 n., kirj. H. Hertz, suom. Tuokko, sävelt. H. Pung. 12/6 1874.

377. Sydämen oikeudet (Diritti dell' Anima), suom. Elvira Willman. 8/4 1903.

378. Sylvi, näytelmä, 4 n., kirj. M. Canth. 30/1 1898; 2/3 1900.

379. Sysikauppiaat, (Les Charbonniers), operetti, 1 n., kirj. Ph. Gille, suom. Tuokko, sävelt. J. Costé. 20/3 1901.

380. Syteen taikka saveen, huvinäytelmä, 1 n., kirj. S. Alkio. 12/10 1900.

381. Taikahuilu (Die Zauberflöte), ooppera, 4 n., kirj. J. E. Schikaneder, suom. Tuokko, sävelt. J. W. Mozart. 12/1 1877.

382. Taistelujen väliajalla (Mellem Slagene), näytelmä, 1 n., kirj. Björnstjerne Björnson, suom. Rauta (Järnefelt). 25/5 1880; 5/2 1886; 21/9 1894; 24/11 1900.

383. Taiteen harrastuksesta (Aus Liebe zur Kunst), laulunäytelmä, 1 n., kirj. G. von Moser, suom. K. Raitio, sävelt. A. Conradi. 7/11 1879; 2/4 1900.

384. Talonpojan ritarillisuus (Cavalleria rusticana), kansankuvaelma, 1 n., kirj. G. Verga, suom. Ellei. 11/1 1891; 24/11 1900.

385. Talvinen tarina, näytelmä, 5 n., kirj. W. Shakespeare; suom. P. Cajander. 26/1 1896; 4/1 1899.

386. Tanquerayn toinen vaimo (The second mrs Tanqueray), näytelmä, 4 n., kirj. A. von Pinero, suom. Aino Malmberg. 10/4 1896.

387. Tanssikengät (Les souliers de bal), huvinäytelmä, 1 n., kirj. O. Gastineau, suom. A. Jalava. 30/8 1876; 13/7 1880.

388. Tapanin päivänä, laulunäytelmä, 1 n. kirj. N. Sala. 26/12 1891; 6/1 1894.

389. Telefoonissa (I telefon), huvinäytelmä, 1 n., kirj. E. Ahlgren, suom. E. Salenius. 18/4 1888; 23/9 1900.

390. Theodora, murhenäytelmä, 5 n., kirj. V. Sardou, suom. Irene Mendelin. 5/3 1902.

391. Thérèse Raquin, näytelmä, 4 n., kirj. E. Zola, suom. Hanna Asp. 29/1 1890; 8/4 1892.

392. Thora (Ensam), näytelmä, 3 n., kirj. A. Agrell, suom. Hilda Asp. 9/4 1886.

393. Tietäjä, runoelma, 5 n., kirj. J. H. Erkko. 20/4 1888; 6/12 1893.

394. Todelliset naiset (Sanna qvinnor), näytelmä, 3 n., kirj. A. Ch. Edgren, suom. E. Löfgren. 30/11 1883.

395. Tohtori Klaus (Doctor Klaus), huvinäytelmä, 5 n., kirj. A. L'Arronge, suom. E. Törmänen. 10/10 1888.

396. Tohtori tohtorin rouvana (In Behandlung), huvinäytelmä, 3 n., kirj. M. Dreyer, suom. P. Alpo. 4/5 1898.

397. Tohvelivalta, yksinpuhelu ruots. aiheen avulla, kirj. A. A. 6/8 1876.

398. Toinen tai toinen naimaan (Einer muss heirathen), ilveily, 1 n., kirj. A. Wilhelmi, suom. S. K. Hämäläinen. 26/11 1874; 11/6 1884.

399. Torpan tyttö, kirj. J. L. Runeberg, suom. Tuokko, sävelt. F. v. Schantz. 5/2 1874.

400. Toverukset (Die Kameraden), huvinäytelmä, 3 n., kirj. L. Fulda, suom. Maila Mikkola. 5/4 1895.

401. Trubaduri (Il Trovatore), ooppera, 4 n., kirj. S. Cammarano, suom. Tuokko, sävelt. G. Verdi. 19/12 1873. [Jo ennen teatterin perustamista annettu ensi kerran 25/11 1870.]

402. Tsaari ja työmies (Czaar und Zimmennann), ooppera, 3 n., kirj. A. G. Lortzing, suom. U. von Schrowe y.m., sävelt, A. G. Lortzing. 23/9 1877.

403. Tuhkimo (Aschenbrödel), huvinäytelmä, 4 n., kirj. R. Benedix, suom. J. Reijonen. 21/4 1880.

404. Tuittupää (Un monsieur, qui prend la mouche), huvinäytelmä, 1 n., kirj. E. Labiche, suom. E. Salenius. 7/12 1888.

405. Tukkijoella, huvinäytelmä, 4 n., kirj. T. Pakkala, sävelt. O. Merikanto. 13/10 1899; 13/10 1901.

406. Tusina tyttöjä, laulunäytelmä, 1 n., kirj., suom. J. Finne, sävelt. F. von Suppé, 20/3 1901.

407. Tuukkalan tappelu, näytelmä, 4 n., kirj. G. von Numers, suom. N. Sala, 15/3 1889; 24/5 1902.

408. Tuulispää (Froufrou), näytelmä. 5 n., kirj. H. Meilhac ja L. Halévy, suom. Anni Levander. 31/10 1894.

409. Työlakko (Das verlorene Paradies), näytelmä, 3 n., kirj. L. Fulda, suom. Anni Levander. 1/10 1891.

410. Työmiehen vaimo, näytelmä, 5 n., kirj. M. Canth. 28/1 1885; 23/5 1886; 24/2 1892.

411. Työväen elämästä (Les ouvriers), näytelmä, 1 n., kirj. Manuel, suom. P. Hannikainen. 20/10 1872; 19/9 1882; 17/9 1890.

412. Tätä nykyä, huvinäytelmä, 1 n., kirj. Pio Talmaa (E. Stenius). 4/4 1883.

413. Ukkosilma, näytelmä, 5 n., kirj. A. N. Ostrovski, suom. I. Lattu ja N. Sala. 5/10 1892.

414. Ulos ikkunasta (Une femme, qui se jette par la fenêtre), huvinäytelmä, 1 n., kirj. E. Scribe ja G. Lemoine, suom. E. Törmänen. 7/11 1877.

415. Ultimo, huvinäytelmä, 5 n., kirj. G. von Moser, suom. N. Sala. 18/6 1884; 18/12 1896.

416. Unissakävijä (La sonnambula), ooppera, 2 n., kirj. F. Romani, suom. Tuokko, sävelt. V. Bellini. 8/2 1878.

417. Uponnut kello (Die versunkene Glocke), satunäytelmä, 5 n., kirj. G. Hauptmann, suom. J. Finne. 12/4 1899.

418. Uramon torppa (Hårda tider), näytelmä, 4 n,, kirj. K. A. Tavaststjerna, suom. J. Aho. 9/11 1892.

419. Uriel Acosta, murhenäytelmä, 5 n., kirj. K. Gutzkow, suom. Tuokko, 1/2 1893.

420. Uunin takana (Das Versprechen hinter'm Heerd), laulunäytelmä, 1 n., kirj. A. Baumann, suom. J. Finne, sävelt. Th. Koschat. 24/4 1900.

421. Uusi apulainen (Den nye adjunkten), näytelmä, 4 n., kirj. G. Lagus, suom. Hanna Asp. 14/11 1890.

422. Uusi pirtti (Nystu'dansen), huvinäytelmä, 1 n., kirj. G. von Numers, suom. A—q—t. 27/1 1893.

423. Vaasan poikia (En Nylands dragon), laulunäytelmä, 1 n., kirj. N. H. Pinello, suom. Tuokko, sävelt. K. Greve. 4/2 1889.

424. Vaimojen kyyneleet (Les femmes qui pleurent), huvinäytelmä, 1 n., kirj. P. Siraudin, suom. E. Törmänen. 25/8 1880.

425. Vaimovalta, huvinäytelmä, I n.. — — — — 4/7 1880.

426. Valansa rikkojat, murhenäytelmä, 3 n., kirj. E. I. Roini. 25/4 1883.

427. Valapatto (Der Meineidbauer), näytelmä, 3 n., kirj, L. Anzengruber, suom. Törmänen. 30/10 1879; 30/12 1898.

428. Valérie, näytelmä, 3 n., kirj. E. Sribe ja Mélesville, suom. Hilda Asp. 23/5 1884.

429. Valtioviisas kylänräätäli, huvinäytelmä, 2 n., kirj. A. Bauerle, suom. A. Öhqvist. 27/10 1872.

430. Vangin pidot (Le bal de prisonnier), huvinäytelmä. 1 n., kirj., suom. 29/3 1875.

431. Vanha Dessaulainen (Wie die Alten sungen), huvinäytelmä, 4 n., kirj. K. Niemann, suom. B. Leino. 15/9 1897.

432. Vanhan viuluniekan lempi (Les papillotes de Mr Benoist), laulunäytelmä, 1 n., kirj. J. Barbier ja M. Carré, suom. K. Raitio, sävelt. H. Reber. 25/11 1879.

433. Vanhoillisten leirissä (Le fils de Giboyer), näytelmä, 5 n., kirj. E. Augier, suom. J. Finne. 10/1 1896.

434. Vapunpäivänä (På gröna lund), huvinäytelmä, 2 n., kirj. Hedvig C. F. von Numers, suom. B. Leino. 1/5 1903.

435. Vasantasena, näytelmä, 5 n., muk. E. Pohl kuningas Cudrakan muinaisintialaisesta näytelmästä (Mritschakatika, savivaunu), suom. Irene Mendelin. 18/1 1895, 16/10 1903.

436. Vastanaineet (De nygifte), huvinäytelmä, 2 n., kirj. Björnstjerne Björnson, suom. Santala. 25/11 1879.

437. Velhovuorella (Huldrebakken), laulunäytelmä, 1 n., kirj, E. Bögh, suom. N. Sala, sävelt. J. W. Söderman. 18/5 1882.

438. Veljesten kesken (Unter Brüder), huvinäytelmä, 1 n., kirj. P. Heyse, suom. Hilda Asp. 18/4 1888.

439. Venetian kauppias, näytelmä, 5 n., kirj. W. Shakespeare, suom. P. Cajander. 1/12 1882; 13/4 1898, 6/4 1902.

440. Vetten yli (Ueber den Wassern), näytelmä, 3 n., kirj. G. Engel, suom. P. Alpo. 11/10 1902. 441. Viuluniekka (Die Lieder des Musikanten), näytelmä, 5 n., kirj. R. Kneisel, suom. T. J. Dahlberg. 29/11 1872.

442. Vieraita odottaessa, huvinäytelmä, 1 n., kirj. R. Kiljander. 30/9 1892.

443. Viimeinen ponnistus, näytelmä, 4 n., kirj. M. Kurikka. 2/5 1884.

444. Viimeinen päivä (Den sidste Dag), näytelmä, 3 n., kirj. W. Krag, suom. J. Snellman. 8/2 1905.

445. 50 vuotta myöhemmin (Efter 50 år), näytelmä, 4 n., kirj. Z. Topelius, suom. K. Leino. 30/3 1894.

446. Wilhelm Tell, näytelmä, 5 n., kirj. F. Schiller, suom. Tuokko ja E. Tamminen. 19/10 1892; 13/9 1899; 9/5 1905.

447. Villisorsa (Vildanden), näytelmä, 5 n., kirj. H. Ibsen, suom. Hanna Asp. 9/12 1892.

448. Viola eli Loppiaisaatto, näytelmä, 5 n., kirj. W. Shakespeare, suom. P. Cajander. 23/1 1901.

449. Violetta, ooppera, 3 n., kirj. F. M. Piave, suom. Tuokko, sävelt. G. Verdi. 21/8 1876.

450. Voimakkaita naisia (Les femmes fortes), huvinäytelmä, 3 n., kirj. V. Sardou, suom. Hilda Asp. 12/4 1891; 26/5 1895.

451. Vuoden ajat, tanssinäytelmä, 4 kuv., järj. E. Littson. 12/2 1896.

452. Vänrikki Stoolin tarinoita, eri kuvaelmia, J. L. Runeberg. 5/2 1874; usein uusitut.

453. Yhdistysjuhla (Das Stiftungs fest), huvinäytelmä, 3 n., kirj. G. von Moser, suom. N. Kari. 26/8 1874; 27/4 1887, 13/11 1895.

454. Yhteiskunnan tukeet (Samfundets stotter), näytelmä, 4 n., kirj. H. Ibsen, suom. Pio Talmaa, (E. Stenius), 7/11 1883; 24/11 1893.

455. Yksi ainoa tytär, huvinäytelmä, 2 n., kirj. A. Fredro, suom. T. Hagman. 29/8 1883.

456. Yli voimain (Over aevne), I osa, näytelmä, 2 n., kirj. Björnstjerne Björnson, suom. A. B. Mäkelä. 29/1 1902.

457. Yli voimain (Over aevne), II osa, näytelmä, 4 n., kirj. Björnstjerne Björnson, suom. A. B. Mäkelä. 8/12 1902.

458. Yö ja päivä, näytelmä, 1 n., kirj. A. Kivi. 23/7 1875; 4/1 1881; 1/1 1891; 16/10 1901; 16/10 1904.

459. Yökausi Lahdella (Une chambre à deux lits), huvinäytelmä, 1 n., kirj. E. Labiche, suom. P. Cajander. 23/10 1872. [Ennen teatterin perustamista annettu ensi kerran 4/4 1870.]

460. Zalamean tuomari (El Alcalde de Zalamea), näytelmä, 5 n., kirj. P. Calderon de la Barca, suom. Tuokko. 23/1 1889; 14/9 1898.

461. Äiti parat, huvinäytelmä, 1 n., kirj. H. Chivot ja A. Duru, suom. E. Sarlin. 27/5 1990.

462. Älä istu toisen rekeen, näytelmä, 3 n., kirj. A. N. Ostrovski, suom. I. Lattu. 10/10 1890.

Ämmän toruja, katso Remusen kotiripitykset.

Viiteselitykset:

[1] Ida Aalbergin yksityisessä elämässä oli kevättalvella se muutos tapahtunut, että hänen miehensä, Lauri Kivekäs, oli kuollut 26 p. maalisk.

[2] Seuraavassa emme aio huomioon ottaa missä määrin suunnitelma toteutettiin taikka kertoa kiertomatkan vaiheita. Se muodostaa näet luvun taiteilijattaren elämäkerrassa eikä Suomalaisen teatterin historiassa.

[3] Tosin kyllä sillä ehdolla että Ida Aalberg huhtikuulla näyttelisi Suomalaisessa teatterissa. Taiteilijatar myöntyikin siihen, mutta jostakin syystä koko vaihtotuuma sittemmin raukesi.

[4] Tämä luku oli jo valmis, kun meille lähetettiin seuraava ote eräästä Bergbomin kirjeestä, jossa hän 11/10 näin lausuu mielensä Ida Aalbergista ja hänen turneestaan: "Se mitä kerroitte Ida Aalbergista sai minut oikein alakuloiseksi. Ida raukka, niinkö pian hänen toiveensa raukesivat. Minä olen ylipäätään tuominnut häntä lempeämmin kuin ihmiset yleensä, sillä minä tiedän että supattajat paraasta päästä ovat johtaneet hänet ajattelemattomaan yritykseen. Tällä en tarkota hänen ulkomaanmatkaansa ylimalkaan, sillä minusta hänen pyyntinsä näytellä suuremmalle yleisölle on täysin oikeutettu. Tarkotan hänen päätöstään omin voimin ja jonkunlaisella uhalla Suomalaista teatteria kohtaan toimeenpanna suunnitelmansa. En tarvitse vakuuttaa, että hänellä on aina sijansa meillä; meillä on yhtä vaikea ilman häntä kuin hänellä ilman meitä. Se päivä, jona hän palaa, on oleva ilon päivä sekä minulle että hänen entisille tovereilleen."

[5] Oskari Salo, s. 1869 Porissa, työnjohtaja J. G. Petterssonin poika, erosi 1887 Porin lyseestä mennäkseen Aspegrenin kansanteatteriin, josta hän kuuden vuoden päästä muutti Suomalaiseen teatteriin.

[6] Niilo Stenbäck (sittemmin Kivekäs), s. Rautalammilla 1864 (Naimi Kahilaisen veli, kts III, s. 277), oltuaan neljä vuotta Mikkelin lääninhallituksen konttoristina mennyt 1890 Aspegrenin teatteriin, josta 1892 muuttanut Suomalaiseen. Eronnut heikontuneen terveytensä tähden 1895.

[7] Kaarlo Kustaa Keihäs, s. 1868 Limingassa, maanviljelysneuvojan John Spjutin poika, ollut maalari, Helsingin taideteollisuusyhdistyksen keskuskoulussa suorittanut käsityöläiskoulujen opettajakurssin ja nauttinut yksityistä opetusta piirustuksessa, opettaja Helsingin räätäliopistossa, tullut teatteriin 1892.

[8] Konrad Tallroth, s. Nurmossa 1872; vanhemmat rovasti A. E. Tallroth ja Cecilia Forsman; teatterin jäsenenä 1893-97.

[9] Maria Alexandra Rängman, s. 7/8 1870 Ylistarossa; vanhemmat kauppias Joh. Rängman ja Emilia Alexandra Molin. Nti K. Avellanin oppilaana nti Rängman tuli teatteriin syksyllä 1893 ja käytettiin erinäisissä vaativissa roolissa.

[10] Julius Sario (Lindroos, vasta myöhemmin ottanut varsinaiseksi nimekseen Sario), s. 1872 Tampereella, kansakoulunopettajan poika; ylioppilas 1890, teatterin jäsen 1893-94.

[11] Kustakin kappaleesta suoritettiin 100 mk tekijäpalkkiota.

[12] Aug. Lindberg oli sama näyttelijä, jonka ansiopuolet Bergbom oli oivaltanut jo 21 vuotta sitten, aikana jolloin Ruotsalaisen teatterin yleisö ei vielä aavistanutkaan hänen tulevaisuuttaan (kts II, s. 23).

[13] "Une pièce est une tranche de vie mise sur la scène avec art."

[14] Tulemme mökkien köyhäin ja kätkettyjen, hiljaisten ja unohdettujen luota. Ne muistavat miten näit vaivaa tuodaksesi lohdutusta ja tukea, ne seppelöivät rukouksilla, jotka taivas kuulee, 60-vuotiaan harmenevat kiharat..

Tulemme kokouksista, tilinpäätöksistä ja tarkastuskäynneistä rahastojen ehtyessä, kaikesta, joka kieltäytyy, ahertaa ja valvoo ihmisten onneksi Siinähän oli toimialasi. Sen toimialan työntekijät tervehtivät sinua.

Tulemme runoilijalieden, palkeitten luota, jotka ovat olevinaan maailma, taiteen ja taistelun luota teatterissa. Kevyet olennot, jotka sille olet kasvattanut, tervehtivät äidillisesti vaalivaa ystäväänsä.

Ja me, jotka juhlimme keväisillä sävelillä kuuttakymmentä vuotta, tahdomme laulullamme nuorentaa syksynsumut; mutta kirkkaana paistaa aurinkosi taivaanrannalla, ole rakastettu, ole onnellinen, ja elä maasi edestä.

[15] Tekijäpalkkio Kumarrusmatkasta oli 300 mk.

[16] "Adressiriita" tarkotti onnentoivotusadressin lähettämistä nuoren keisarin morsiamelle. Se päättyi niin, että kaksi adressia lähetettiin, toinen suomenkielinen, kansallismielisten naisten allekirjoittama, toinen saksankielinen niiden puolesta, jotka eivät katsoneet mahdolliseksi panna nimeään edellisen alle.

[17] Aikaisemmin oli Ida Aalbergille hänen vieraillessaan suoritettu 150 mk näytännöstä; nyt hänelle maksettiin 300 mk illasta. Tämän muutoksen johdosta ei enään annettu lahjanäytäntöä, jolla ennen oli hänen tulojaan lisätty.

[18] Martti Wuori on hyväntahtoisesti käytettäväksemme antanut muistoonpanoja suhteestaan Suomalaiseen teatteriin ja Bergbomiin. Niistä otamme seuraavat kohdat, jotka koskevat hänen ensimäistä näytelmäänsä, Ihmisten tähden (kts III, s. 403), sekä tässä puheena olevaa Ryöstöä. — Keväällä 1891 tekijä oli lähettänyt edellisen kappaleen käsikirjoituksen Bergbomille, ja oli tämä luettuaan sen ilmottanut tulevansa tapaamaan häntä Pietarissa. "Myöhemmin samana keväänä", kertomus jatkuu, "sainkin eräänä päivänä, kotiin tultuani, Bergbomin käymäkortin, jossa hän pyysi minua iltasella tulemaan luokseen 'puhumaan yhteisestä asiastamme'. Pietarissa käydessään hän tavallisesti asui n.s. 'Suomalaisessa kortteerissa' Gontsharnajakadun varrella. Se on sama tonttipaikka, joka luultavasti vieläkin kuuluu Suomen kruunulle ja jossa, paitse ulkohuonerakennuksia, ei ollut muuta kuin jotensakin rappeutunut, pihan oikealle syrjälle rakennettu kaksikerroksinen kartano. Siinä muudan suomalais-venäläinen Abramov piti huokeahintaista majataloa suomalaisille. Koko laitos (muistaakseni on kartanon numero 20), joka ei ole kaukana Nikolain (s.o. Moskovan) rautatien asemalta, mutta kuitenkin jotensakin syrjässä keskikaupungista, ei tee tahi ei ainakaan silloin tehnyt miellyttävää vaikutusta. Mutta tohtorihan ei ollut vaativainen elantotavoissaankaan. 'Suomalaisessa kortteerissa' tuli toimeen suomenkielellä, kaikenlaisten Venäjällä vallitsevien muodollisuuksien suhteen (niinkuin esim. passiin nähden) siellä ei oltu kovin ankaroita, ja kun Bergbom ateriansa luultavasti söi muualla, niin ei hän suurempaa mukavuutta kaivannut, mihin päänsä kallistaa. Niinpä nyt huone, johon hänen luokseen astuin, oli yksi-ikkunainen, kapea, pienehkö kamari, jossa seisoi pöytä ikkunan edessä, pari tuolia, sänky, piironki ja pesulaitos. Piirongin laatikosta, johon matkatavarat olivat sekaisin sullotut, veti tohtori esille sukkaparin, jotka pani jalkaansa, jääden sukkasilleen tallustelemaan, ja käsikirjoitukseni, jota pyysi minun ääneen lukemaan."

"Ajan vähyyden vuoksi jätettiin luku kuitenkin kesken ja keskusteltiin näytelmäni aiheesta ja henkilöiden luonteesta ylimalkaisesti. Se oli tavallaan tutkintoa. Tohtori kyseli, miksi se ja se siinä ja siinä kohdassa puhui niin ja niin ja viittasi sinne ja sinne, johon minä puolestani annoin selityksiä, osaksi häntä tyydyttäviä, osaksi aiheuttaen häntä neuvomaan kirjoittamaan esim. niin ja niin. Muistan hänen huomauttaneen, että kappaleeni muistutti paljon Strindbergiä, ja että hän kysyi, olinko lukenut Emile Augier'n näytelmän 'Les lionnes pauvres'. Sitä en ollut silloin lukenut. Hän kehotti sitä lukemaan, sanoi käsittelemäni aiheen muistuttavan tätä Augier'n näytelmää, huomautti aineen käsittelyä siinä ja Augier'n teknillistä mestaruutta. Suuremmiksi 'sepiksi' arveli hän kuitenkin Scribeä ja Kotzebueta." — Viimeisten harjotusten aikana tekijä oli Helsingissä; mutta, sanoo hän, "harjotuksissa minulla, kokematon kun niissä asioissa olin, ei ollut juuri muuta tekemistä, kuin oppia ja ihmetellä sitä huolta ja tunnollisuutta ja rakkautta, millä tohtori harjotusta johti, ja sekä hän että nti Bergbom näytelmääni näyttämölle asettivat". — — Ryöstö- näytelmäänkin Bergbom vaikutti: Aiheen oli tekijä saanut viettäessään virkalomaansa Parikkalassa. Sittemmin hän Bergbomin käydessä Pietarissa neuvotteli tämän kanssa näytelmästään. "Olin suunnitellut näytelmäni alkuaan nelinäytöksiseksi, vaan siinä keskustellessa esitti tohtori, että siihen olisi saatava vielä viideskin. Lupasin tarkemmin miettiä asiaa, ja sitte syntyikin näytös, joka tuli olemaan näytelmän kolmas."

[19] Kuopiossa oli ollut arpajaiset suomalaista yhteiskoulua varten. Tulot tekivät 4,500 mk, josta "sveesit ovat harmissaan. Heidän arpajaisensa yhteiskoulunsa hyväksi ei tuottanut kuin 1.800 mk."

[20] Samana iltana tapahtui Alexander Slotten "uloskatsominen" Arkadiasta, joka antoi sanomalehdille aihetta tuhlata niin paljon painomustetta. Slotte, joka aikoinaan itse oli yrittänyt näyttelijäksi sekä sitte myöskin näytelmänkirjoittajaksi, mutta nyt oli Hufvudstadsbladetin teatteriarvostelija, oli ruotsalaiseen aikakauskirjaan "Nordisk revy" sepittänyt yleisarvostelun Suomalaisesta teatterista ja tietenkin asettunut sille tunnetulle ylemmyyden kannalle, jolta meidän ruotsalaisemme vanhastaan olivat katselleet tätä taidelaitosta. Päivälehti julkaisi arvostelun arvostelusta ja teki suomalaisillekin lukijoille tunnetuksi, mitä Slotte oli kertonut ulkomaalaisille, että teatteri "tapansa mukaan" oli näytellyt vanhaa käännettyä [ikäänkuin ei teatterimme monta vuotta olisi ollut ruotsalaisten näyttämöjen rinnalla, jopa edelläkin mitä alkuteosten lukuisuuteen tulee], että näyttelijät ja yleisökin oli alhaisella sivistyskannalla y.m.s. Ymmärrettävästi tämä herätti suuttumusta varsinkin nuoremmissa, jotka olivat niin kokemattomia, että olivat odottaneet parempaa. Kun Slotte sitte Ida Aalbergin ensimäisenä vierailu-iltana viimeisellä väliajalla tuli teatteriin, kokoontui eteisessä joukko ylioppilaita hänen ympärilleen 'katsomaan' häntä. Joku lausui ensin tyynesti, ettei häntä mielellään nähty teatterissa, ja kun hän ei kohta mennyt, kuului joitakuita "ulos!" huutoja, joita asianomainen totteli. Mitään merkillisempää ei tapahtunut, mutta olihan siinäkin tekstiä ruotsalaisille kynäilijöille. — Pari päivää myöhemmin Hufvudstadsbladetin päätoimittaja kirjoitti Bergbomille kuulleensa, että johtokunta ei ollut pahoillaan tapahtumasta, ja pyysi saada tietää mikä johtokunnan kanta oikeastaan oli! Johtokunta päätti yksimielisesti olla kirjeeseen vastaamatta, jota Hbl rankaisi sillä että arvostelijan vapaapiletti lähetettiin takaisin. — Helmikuulla 1906 lehti leppyneenä jälleen alkoi arvostella teatterin näytäntöjä.

[21] Tämän kuvaelman on Jalmari Finne laatinut suomalaiseen asuun; mutta säilyneistä käsikirjoituskatkelmista päättäen Kaarlo Bergbom on sen sommitellut taikka ollut siinä osallinen.

[22] Evert Suonio (Sutinen), s. 26/10 1871 Leppävirran Sorsakoskella, sahanhoitajan poika, käynyt Viipurin kl. lyseetä sekä Helsingin kauppaopiston, ollut puoli vuotta Aspegrenin teatterissa; jo 1892 keväällä tullut oppilaaksi Suomalaiseen teatteriin, mutta syystä kun liittyi Ida Aalhergin turneeseen vasta vsta 1895 seurueen varsinainen jäsen. S.v. mennyt naimisiin nti Kirsti Sainion kanssa.

[23] Sirkka Hertzberg, s. 2/1 1877 Joensuussa, merikapteeni Verner H:n ja Brita Parviaisen tytär. Käynyt Helsingin tyttökoulun. Mentyään naimisiin maist. Samuli Sarion kanssa eronnut keväällä 1899.

[24] B. Leino oli ulkomailla.

[25] Emilie oli arvattavasti tarkottanut Sprengtportenin oppilaita.

[26] Hilma Tähtinen (rva Rantanen), s. 1875, kansakoulunopettajan tytär, tullut teatteriin 1894, eronnut 1901.

[27] Tekijäpalkkiona maksettiin Minna Canthille Kotoa pois kappaleesta 150 mk. ja Yrjö Weijolalle hänen näytelmästään 100 mk.

[28] Välikirja oli semmoinen, että teatteri oikeudesta 5 vuoden aikana saada yksin näytellä Anna Liisaa suomenkielellä Helsingissä ja yhden vuoden maaseuduilla suorittaisi 500 mk ensi-illan jälkeen ja jokaisesta 20:stä ensimäisestä näytännöstä 10 prosenttia bruttotuloista. Kuinka paljon tekijä lopulta sai, sitä emme ole tavannut muistoon merkittynä.

[29] Syystä kun Cajander sovitusta maksusta oli luovuttanut Shakespearen draamojen suomennoksensa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, teatteri sai niitä vapaasti käyttää. Kumminkin johtokunta päätti 15/3 1896, jolloin 10 näitä suomennoksia oli näytelty, lahjottaa kääntäjälle kiitollisuuden osotteeksi 400 mk maksavan Eero Järnefeltin maalaaman maiseman.

[30] Olga Leino (o.s. Kosonen), s. 17/6 1871 Pietarissa, kauppiaan tytär, käynyt Pietarin P. Maarian kirkkokoulun ja yksityisessä pensionissa, ollut Aspegrenin seurueessa 5:ttä vuotta, tullut Suom. teatteriin 1896. Naimisissa kapellimestari Juho Leinon kanssa.

[31] Adolf Jalmari Finne, s. 11/8 1874 Kangasalla, Olga Finne-Poppiuksen veli (ks III, s. 232), käynyt Helsingin suom. alkeiskoulun, tullut ylioppilaaksi 1894, ulkomailla kieliopintoja varten 1895-96. Pysyi ohjaajana v:een 1904, Maaseututeatterin johtaja 1904-07. Tehnyt opintomatkoja useihin Euroopan maihin (1900 valtion matkarahalla). Teatteriaikanaan rikastuttanut ohjelmistoa suomennoksilla sekä sommitellut alkuperäisiäkin näytelmiä ja myöhemmin yksinomaisesti toiminut kirjailijana.

[32] Helmi Talas (Gratschoff), s. 1871 Helsingissä, kauppiaan tytär, oli teatterissa kevääseen 1898.

[33] Pöytäkirjoista (15/9 ja 5/11) näkyy, että tekijä "Bergbomin avulla" oli korjannut kappalettaan, ennen kun se lopullisesti hyväksyttiin näyteltäväksi.

[34] Lemminkäisnimisen kappaleen Mäkelä oli joku vuosi ennen tarjonut teatterille, mutta jäi se esittämättä.

[35] Tekijäpalkkiona maksettiin Juho Vesaisesta 600, Marista 400 ja Baabelin tornista 300 mk.

[36] Lilli Högdahl, (sittemmin ottanut nimen Horsma), s. 22/6 1880 Helsingissä, rakennusmestarin tytär, käynyt Helsingin suom. tyttökoulun. Mennyt naimisiin lakit. kand. Antti Tulenheimon kanssa 1909.

[37] Pietari Alpo, s 26/2 1878 Heinävedellä, maanviljelijän poika, ylioppilas 1896. Eronnut teatterista 1901, jonka jälkeen tehnyt ulkomaalaisen opintomatkan, toiminut maaseututeattereissa ja vsta 1907 ollut Tampereen teatterin johtaja.

[38] Tekijäpalkkiona suoritettiin kappaleista yhteensä 600 mk.

[39] Summaan on luettu puhtaat rahalahjatkin, joita tuli eri taholta, siten Savokarjalainen osakunta lähetti 400 mk; Tampereelta tuli 1,145; Mustialasta (oppilailta) 100; "Kontion" työmiehiltä 100; Rautatien tehtaan työmiehiltä 27; "Kilpi nuoremmalta" 25; eräältä täkäläiseltä raittiusyhdistykseltä 28; Suom. sivistysseuralta 114 mk. — Arpajaistoimikunnan puheenjohtaja oli rva Agnes Bergbom (Vuorenheimo), rahastonhoitaja rva Anna Stenroth ja sihteeri nti Aini Nevander.

[40] Tyyne Finne (rva Vuorenjuuri), s. 13/3 1881 Kangasalla, käynyt 6 luokkaa Helsingin Suom. yhteiskoulua, eronnut teatterista lokak. 1902, mentyään vuotta ennen naimisiin.

[41] Elli Malm, s. 17/9 1881, työnjohtajan tytär, eronnut 1903 ollakseen Suom. maaseututeatterin jäsen 1903-1908, v:sta 1905 naimisissa laulaja Väinö Solan kanssa.

[42] Niitä varten, jotka eivät ole Roomassa käyneet, lienee paikallaan huomautus, että Kapitoliumin rinteellä aina pidetään elävää sutta rautahäkissä, muistona kaupungin perustamissadusta. Luultavasti tämä sai Bergbomin kaipaamaan hanhia.

[43] Bergbomin kyky "ahmia" kirjallisuutta oli ihmeteltävä. Hänen silmänsä eivät seuranneet rivejä laidasta laitaan vaan ottivat sivun kerrallaan yläreunasta alareunaan — ja kumminkin hän käsitti ja omisti kaiken sisällyksen, niin että hän voi seikkaperäisesti selostaa mitä oli lukenut. Kun kuuli Bergbomin kertovan jonkun sattumalta puheeksi tulleen draaman taikka romaanin sisällyksen, ei voinut kyllin ihmetellä hänen muistiaan.

[44] Hra Bernhardt, jonka luona Bergbom Berlinissä käydessään 1890-luvun viime vuosina ja myöhemmin asui, ei ollut mikään tavallinen ravintoloitsija taikka pensionin isäntä, vaan entinen laulaja, joka jollakin tavoin oli menettänyt äänensä. Hän oli hienosti sivistynyt mies ja Bergbomin parhaimpia ulkomaalaisia ystäviä. Ensi tuttavuus oli syntynyt aivan sattumalta. Kerran 90-luvun keskivaiheilla oli näet Bergbom ravintolassa kuullut muutamien herrojen läheisessä pöydässä puhuvan Elis Duncker vainajasta tavalla, joka herätti hänen mielenkiintoaan. Hän esitti itsensä Dunckerin maanmiehenä, ja oli yksi herroista ollut Bernhardt ja toinen oopperalaulaja Reichmann. Näiden molempain kanssa tuli Bergbom mitä ystävällisimpiin väleihin, ja hänen ollessaan Berlinissä he halusta etsivät hänen seuraansa. — Kun Bergbom syksyllä 1903 oli Wiesbadenissa parannuksilla, hän eräänä päivänä näki kirjakaupan akkunassa Reichmannin ristillä merkityn valokuvan. Tämä ilmotus ystävän kuolemasta oli häneen syvästi koskenut. Bernhardt, jota hän sairaana myöskin oli usein muistellut, lienee vielä elossa. Erinäisissä tiloissa hän oli Bergbomille osottanut harvinaista myötätuntoisuutta ja avuliaisuutta.

[45] Alma Auer, s. 12/12 1880 Viipurissa, ajuri Aug. Härkösen tytär, läpikäynyt Viipurin suom. tyttökoulun, tullut teatteriin 1898, eronnut keväällä 1904, mennyt 1905 naimisiin Paavo Ahlmanin kanssa.

[46] Otto Tuulos, s. 1876 Nurmijärvellä, vouti Edv. Nybergin ja hänen vaimonsa Auroran poika, eronnut 1903.

[47] l. = labjanäytäntö taikka oikeus saada itse toimeenpanna iltama hyväkseen.

[48] Tässä kirjassa usein mainitun Otto Florellin poika.

[49] Merkki "Anno 1899", Joel Eklund, sai 1:sen palkinnon Smk. 1,000; merkki "Stella", Gesellius, Lindgren ja Saarinen. 2:sen, Smk. 750; merkki "Naamari", Grahn, Hedman ja Wasastjerna 3:nen, Smk. 500; merkki "Ars longa". — kunnialla mainittiin.

[50] Bergbom itse ei koskaan saanut esittää Sprengtportenin oppilaita näyttämöllä, mutta suurlakon jälkeen Jalmari Finne otti sen Maaseututeatterin ohjelmistoon, ja kappale näyteltiin useissa pienemmissä kaupungeissa, joissa se ei kuitenkaan näy herättäneen suurta huomiota.

[51] Paavo Ahlman, s. 26/5 Helsingissä, senaatin kielenkääntäjän, maisteri F. F. Ahlmanin poika, ylioppilas 1893, tullut teatteriin syksyllä 1901, eronnut 1904, nyk. Tampereen teatterin jäsen.

[52] Helmi Tähtinen s. 7/12 Ilmajoella, kansakoulunopettajan tytär. Ollut teatterissa v:een 1908, jolloin mennyt naimisiin varatuomari Mauri Honkajuuren kanssa.

[53] Iivari Kainulainen 27/3 1874 Käkisalmessa, suutarimestarin poika, ollut räätäli ennen kuin liittyi teatteriin, opinnoinut teatterin kustannuksella A. v. Kothenin johdolla; ensi kerran esiintynyt Huotarina Tukkijoella 13/10 1901.

[54] Jussi Snellman, s. 28/6 1879 Oulussa, kauppakirjuri Viktor Snellmanin poika, ylioppilas 1900, tullut teatteriin syksyllä 1901.

[55] Sama mies, joka valtiopäivillä 1872, talollissäädyn jäsenenä, oli loistavasti todistanut Suomalaisen teatterin mahdottomuuden.

[56] Mainita ansainnee että tästä huolimatta eräissä ruotsinmielisissä lehdissä, arvatenkin parempaa tietoa vastaan, kerrottiin että senaattoreja oli kutsuttu! Tahdottiin kai yllyttää yleisöä olemaan menemättä juhlaan — mikä yritys ei kuitenkaan onnistunut.

[57] Juhlaksi ilmestyi pikku vihkonen: Suomen Kansallisteatterin Avajaiset, joka paitse ohjelmaa sisältää täydellisen "avustajain" luettelon, alkaen johtokunnasta ja päättyen juhla-airueisiin, mainiten noin 500 nimeä!

[58] Tämän puuhan alkuaiheesta y.m. olemme viime hetkessä saaneet seuraavat yksityistiedot. — Kälynsä, rva Agnes Vuorenheimon syntymäpäivänä (3/2) 1901 Emilie oli ystäville, kahvivieraille, kertonut kuinka Kaarlo ja hän pitkät ajat vasta klo 12 jälkeen yöllä olivat päässeet kotia teatterista. Tästä oli Kaarlo ollut niin väsynyt, että hän aina väliin lepäsi sohvallaan teatterissa; mutta eräänä päivänä oli sattunut että sohva yks kaks tarvittiin näyttämöllä ja kannettiin sinne. Mitään sanomatta Kaarlo oli siepannut päänaluksensa, mennyt "verstas"-huoneeseen ja pannut pitkälleen höyläpenkille ja nukahtanut siihen. Tämä juttu liikutti kovasti rouvien sydämiä, ja Emilien mentyä tehtiin salaliitto: sohva oli hankittava Kaarlon huoneeseen uudessa teatterissa, mitä mukavin ja niin jykevä, ettei sitä voitaisi laahata näyttämölle! Toimikunnan jäsenet olivat rvat Elin Rönnholm, Anna Stenroth, Iina Tarjanne ja Edith Wegelius sekä nti Aini Nevander. Paitse Helsingistä saatiin apua muualtakin: Tampereen naiset esim. lahjoittivat ryijyn lattialle, nti Oker-Blom Itä-Suomesta kaksi paria uutimia. j.n.e. Ja kaikki pidettiin todellakin niin salassa, että Bergbom-sisarukset ja heidän lähimmät omaisensa eivät saaneet asiasta vihiä ennen kuin juhlapäivänä.

[59] Uuden talon mukana otettiin käytäntöön uudet sanat: permanto (parterre), aitio (looshi), parvi (rivi) etuparvi (balkongi) j.n.e.

[60] Sangen luultavaa on, että Bergbom sai Erkon käsittelemään juuri tätä aihetta. Ainakin tiedämme hänen jo 1887 ajatelleen, miten Pohjolan häät voitaisiin näyttämöllä esittää. Silloin näet Bergbom auttoi nti Aini Nevanderia, joka oli tyttökoulun 7:llä luokalla, tekemään siitä näytelmän. "Hän viivotti Kalevalassa ne paikat, jotka olivat otettavat ja neuvoi miten ne oli yhdistettävä kokonaisuudeksi." Näytelmä esitettiin saman koulun lussijuhlassa mainittuna vuonna.

[61] Taiteilijattarelle maksettiin näinä aikoina 600 mk kustakin näytännöstä, jossa hän esiintyi; mutta hän ei ottanut mitään viimeisestä illasta Arkadiassa eikä (kahdesta ensimäisestä) Leana-esiintymisestään uudessa talossa. Vastalahjaksi johtokunta Teatterin puolesta myöhemmin antoi Y. Westerholmin maalaaman taulun, jonka kehykseen kiinnitetyssä hopealevyssä oli kirjoitus: "Ida Aalhergille muistoksi Kansallisteatterin vihkiäisistä huhtik. 9 p. 1902."

[62] Lähettäessään kauniin ja kallisarvoisen lahjan taiteilija kirjoitti: "Samalla pyytäisin asianomaisille sanomaan, että tämä pieni teos olkoon osaltani roponen teatterimme alttarille. Minä en ole koskaan niinkuin tuhannet muut ollut tilaisuudessa rahallisesti kannattamaan Suomalaista teatteria ja olen sentähden ajatellut kaikessa vaatimattomuudessa voivani tällä tavalla velkani sovittaa."

[63] Sahanomistaja ja maanviljelijä Laukaalla, synt. 1844. Oli valtiopäivämies 1888 (Laukaan tuomiokunnan edustajana) sekä 1894, 1899, 1900 ja 1904-05 (jälkimäisillä kerroilla Saarijärven tuomiokunnan edustajana — tuomiokunta jaettiin 1889).

[64] Tässä sopinee ehkä mainita syy, miksi noin v:n 1900 jälkeen Bergbom-sisarusten kirjeitä on vähemmän olemassa kuin ennen. Kirjan tekijä muistaa nti Bergbomin kertoneen hänellä ja hänen veljellään olleen tapana ennen kotia tuloansa hävittää matkalla saamansa kirjeet, jotta he siten välttäisivät rettelöitä matkakapineita nuuskivien santarmien kanssa.

[65] Otamme tähän runon loppupuolen alkusanatkin:

Ett qvinnohjärta, som förstod Att foga samman frid och mod; En hand, som vänskapsbanden knöt Så fast, att döden blott dem bröt; Ett sinne, som till ett förent De två begreppen skönt och rent; En ton, som slägt med himlens ljus, Flög bort från hvardagslifvets grus; Ett skimmer utaf glädjens sol, Så sällspord här vid frusen pol; Som hemmets gran finsk hennes håg, Men utåt fri som Finlands våg; En hvit konvalj, som blommar än Fast sexti höstar stormat hän; En ljusbild från den tid i går, Då äfven Finland hade vår.

[66] Johtokunta oli alkuaan ehdottanut, että kullakin osakkaalla olisi yksi ääni; kannattajain kokouksessa enemmistö kuitenkin puolsi ääniasteikkoa, joka otettiin sääntöihin. Perusteena oli tietysti se, että katsottiin oikeaksi ja kohtuulliseksi, että Bergbom-sisaruksilla ja entisillä kannattajilla olisi enemmän sanottavaa teatterin asioissa kuin uusilla osakkailla, semminkin kun sisaruksille annettu suurempi määrä osakkeita olisi ollut kerrassaan arvoton, jos jokaisella yhdenkin osakkeen omistajalla olisi ollut sama äänivalta kuin heillä ja muilla enemmän uhranneilla.

[67] Todellisuudessa ei eroa ollut varsinaisten ja varajäsenten välillä, sillä vanhastaan oli tapana ollut kokouksiin kutsua sekä toiset että toiset.

[68] Eero Kilpi, s. 23/3 1882 Kustavissa, merikapteeni David Erikssonin poika, ylioppilas, tullut teatteriin 1902.

[69] Tämän kirjan tekijän laatima.

[70] Syynä siihen että arvostelija nuhtelee Bergbomia (!) suomalaisen draaman laiminlyömisestä oli se, että häneltä itseltään oli vastaanotettu näytelmä, mutta oli se (samoin kuin muka jotkut muutkin alkuteokset) jäänyt esittämättä. Loukatun päähän ei näy pälkähtäneen se ajatus, että Bergbom, vaikka hän oli kappaleesta palkkion suorittanut, joko piti sitä ala-arvoisena, taikka mieluimmin vetäytyi yhteistyöstä tekijän kanssa, joka oli asiakseen ottanut tyrkyttää yleisöön sitä käsitystä, että hän oli kelvoton teatteria johtamaan.

[71] Tämä suuri, seitsemällä kylkirakennuksella varustettu sairaala kuuluu olevan yksityisen kansalaisen kaupungille lahjottama, ja kaikille genovalaisille annetaan siinä maksuton hoito. Kumminkin on yksi osasto varattu vieraillekin, jotka maksavat edestään. Suurenmoinen laitos avattiin 1888.

[72] Otto Närhi, joka viime näytäntökautena vielä oli ollut mukana — hänen viimeinen roolinsa lienee ollut Reita Panussa —, oli ankaran hermotaudin tähden joutunut sairaalaan, josta hän ei enää palannut. Hänen kärsimyksensä päättyivät 7 p. toukok. 1904. Hänessä menetti Teatteri yhden lahjakkaimpia näyttelijöitään, ja tappio oli sitä suurempi kun hän jo oli näyttämöllisenä luonnekuvaajana taiteilijaksi kehittynyt.

[73] Tänä syksynä tuli teatteriin: Teppo Raikas (Durchman), s. 9/10 1883 Viipurissa, sahanhoitaja A. G. Durchmanin poika, ylioppilas. Esiintyi ensi kerran eräässä "Onnen Pekan" sivuosassa.

[74] Helmikuuhun — sentähden että silloin aina ryhdyttiin neuvottelemaan ja päättämään seuraavan vuoden "engagemangeista".

[75] Esimerkkinä perin vastakkaisista arvosteluista mainittakoon, että Eino Leino (Valvojassa) kirjoitti: Julius Caesar joutui erityisesti päiväjärjestykseen sen mielettömän statistiryminän takia, mitä tähän näytelmään oli tuhlattu. Ulkonainen paraadikomeus oli omiaan tukahduttamaan sisäisen puolen — — Sitä vastoin sanottiin ruotsinkielisessä Euterpessä: Kolmannen näytöksen suuri kansankohtaus teki kenties ennen kaikkea ratkaisevan vaikutelman. Mahtava joukko kohisi kuin meri myrskyssä. Kuvaelma värisi eloisuudesta, ja katsoja sai sen meidän teatterissa ylipäätään niin harvinaisen tunteen, että statistijoukko oli tietoinen siitä, mitä esitettiin. Järjestely tarkotti mahtivaikutusta, loistava ja värillinen oli etusijalla. Ryhmittely saattoi joskus tuntua raskaalta ja väri kirkaisevalta. Mutta eteviä puolia ei suinkaan puuttunut, ja läpikäyvä taiteellinen sävy leimasi kokonaisuuden.

[76] Taikka 165, jos oopperanäytännöt luetaan mukaan.

[77] Hilda Johanna Martin (Pihlajamäki), s. 12/11 1866 Kangasalla, puusepän tytär, ollut vsta 1887 eri teattereissa maaseuduilla, tehnyt opintomatkoja ulkomailla, ollut rva Raa-Winterhjelmin oppilas, tullut Kansallisteatteriin syksyllä 1904, mennyt naimisiin Aapo Pihlajamäen kanssa.

[78] Aapo Pihlajamäki s. 1/6 1861 Kiuruvedellä, puusepän poika, kuusi vuotta Kuopion pataljoonassa soittaja-aliupseerina, toiminut vsta 1887 eri teattereissa näyttelijänä, ohjaajana ja johtajanakin (Kansanteatterissa, Uudessa teatterissa, Maaseututeatterissa, Suomen näyttämössä), tehnyt pari pitempää ulkomaanmatkaa, tullut Kansallisteatteriin syksyllä 1904.

[79] Juhlatoimikunnan jäsenet olivat: rvt vapaaherratar Ida Palmén (puheenjohtaja), Therese Hahl ja Lilli Kajanus, nti Anna Sarlin, sekä hrt A. Jalava, J. Hahl, A. Lindfors, W. Liuksiala ja Y. Weijola.

[80] Kun juhla oli loppunut ja yleisö poistunut, tehtiin magnesiumvalolla kuva, jossa nähdään näyttämöllä sekä Bergbom-sisarukset että heidän ympärillään koko teatteriväki.

[81] Ennen juhlaa he kuitenkin olivat olleet niin levottomia ja hermostuneita, että Emilie varta vasten kävi vapaaherratar Ida Palménin luona ja pyysi, että koko tuumasta luovuttaisiin. Arvatenkaan he eivät aavistaneet, millä hartaudella yleisö ottaisi heidän kunnioittamiseensa osaa.

[82] Bergbomin testamentin kautta tullut lisä rahastoon nousi noin 5,000:een markkaan, joten rahasto hänen kuolinvuotenaan (1906) 31/5 oli jo yli Smk 10,000 ja 30/5 1910 Smk 16,779:03. Ensi kerran annettiin "Kaarlo Bergbomin palkinto" (à 1,000 mk) 4/2 1908 (Larin Kyöstille) ja toisen kerran 16/2 1910 (Kaarlo Atralle).

[83] Irtonaiseen omaisuuteen kuului myöskin jälkeenjääneet käsikirjoitukset sekä omistusoikeus Bergbomin painettuihin kirjoituksiin, jotka nti af Heurlin sittemmin lahjotti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. Seuran toimesta ne jo ovat ilmestyneet julkisuuteen nimellä: Kaarlo Bergbomin kirjoitukset, I. Näytelmät ja kertomukset; sekä II. Tutkimukset ja arvostelut. Helsingissä 1907 ja 1908.

[84] Olen tähän ottanut nämä jäähyväissanat ei ainoastaan historiallisena todistuskappaleena, vaan sentähden että en nytkään, kun olen vainajan elämänvaiheet tutkinut, näe niissä mitään, joka mielestäni kaipaisi korjausta. Toisin sanoen, ne vastaavat vieläkin täydellisesti käsitystäni Bergbomista ja hänen elämäntyöstään.

[85] Alotteen hautapatsaan pystyttämispuuhaan teki rva Ottilia Silfverstolpe (o.s. Meurman) lähettäen helmikuulla 1906 Antti Jalavan kautta 10 mk pohjarahaksi. Muut varat saatiin kansalaisten kesken ympäri maan toimeenpannulla (yksityisellä) keräyksellä. Hautapatsaan piirustuksen laati arkkitehti Armas Lindgren. Yrityksen ajajana oli teatterin johtokunnan ja hallintoneuvoston asettama toimikunta.

[86] Eräs henkilö, joka usein oli nähnyt Bergbomin näyttämötyössä, lausui kerran: "Jospa näkisitte hänet kun hän harjottaa näyttelijöitään. Hän puhuu, hän kävelee, hän heittäytyy maahan, jos on tarpeen, hän tekee kaikki näyttääkseen, kuinka rooli on käsitettävä."

[87] Varhaisimpia muistojani Bergbomista on se, että hän minulta kysyi, mikä maailmanhistorian aikakausi minua enimmin viehätti. Kysymys asetettiin minulle niin varhain, etten vielä yliopistollisissa historianluvuissani ollut ehtinyt vanhaa ja keskiaikaa etemmäs. Sentähden vastasin mainitsemalla, mikä näissä aikakausissa oli etupäässä kiinnittänyt mieltäni. Bergbom puolestaan sanoi olevansa ehdottomasti enimmän viehättänyt uuden ajan historiasta, mikäli hän siinä tapasi nykyaikaisten rientojen edellytyksiä.