NÄKINKENKÄ.
Jo kesän kutsui kuolema, jo tiirat lensi pois. Kuin ruumislaulu kalsea yön lakkapäissä sois.
On syksyn sade vihmonut nyt kylkeen kallion, sen louhisyliin paennut pien' näkinkenkä on.
Oi silmä, turhaan syttynyt sa ettet koskaan ois! Öin, päivin niin on kylmä nyt, siis sammu, sammu pois!
On pilven reunat pimeät, ei kultakuuta näy. Veet viluhiset, vihreät jääriittehesen käy…
Jo kesän kutsui kuolema, myös, näkinkenkä, mun. Oi helmisydän hohtava, tää murhe vie nyt sun!