PITKÄ ILTA.
Istun, viettäen iltaa, vierellä majan. Vaappuu kun vanhaa siltaa vankkuri ajan.
Painuu peittohon puiden
aurinko vapaa.
Ääntä ei yhtään muiden
korvani tapaa.
Autius sieluun saartuu,
suuri ja syvä.
Kaste-kosteena kaartuu
yö lähestyvä.
Taisi jo linnut armaat
laulusta laata.
Hämärän hartiat harmaat
hipovat maata.
— — —
Lien ma valkea vainaa
lepoa vailla:
murheiset muistot painaa
turpehen lailla.