XVIII.
Britannialainen.
Cineas oli päässyt niin pitkälle, että hän huomasi Kristin uskon ihmeellisen sulon ja kauneuden. Häntä ympäröivätkin semmoiset olennot, jotka toivat hänen silmiinsä sen ihanimmat ilmestykset. Kunnian-arvoisa imettäjä, joka nyt oli saavuttanut koko entisen tyyneytensä; ja Helena, jolla ei enään ollut mitään hengellistä epäilystä eikä pelkoa; ja Markus, jonka koko elämä oli kulunut puhtaimpien vaikutusten kehässä; kaikki näyttivät hänelle, kuinka erinomainen tämä uskonto oli, joka opetti ihmiset kääntymään heidän luojansa puoleen, ei pelolla eikä epäilyksellä, vaan rakkaudella ja luottamuksella. Hän näki myös, että Julius oli heihin yhtymäisillään. Joku asia oli enentänyt Cineaan taipumuksia Kristin uskoon, joita hän oli kauan aikaa osottanut; hänen käyntinsä kristittyjen kokouksissa olivat alinomaiset; hänen käytöksensä oli muuttunut; ja joku suuri ja juhlallinen tarkoitus iti hänen sielussansa. Kaikki nämat asiat, joita hän joka päivä näki, suostuttelivat hänen tunteitaan ja hänen täytyi järjellänsä hillitä näitä tunteita ja olla varoillansa, etteivät ne veisi häntä ulkopuolelle hänen positivista uskoansa.
Ei mikään asia vaikuttanut Cineaasen niin suuresti kuin Markon sanat. Hän kuunteli usein kummastellen tuota solevaa, henkevää poikaa, kun tämä puhui Jumalasta, isästänsä ja taivaasta, jommoiset asiat olivat oudot kaikille pojille, joita Cineas oli milloinkaan nähnyt, mutta tuttavat tälle merkilliselle olennolle, jolla todestikin toisinaan, kun hän puhui näistä asioista, oli niin ilosta loistavat kasvot ja semmoinen pyhä-valo otsansa ympärillä, että näytti siltä, kuin hän itse olisi tuntenut jotain siitä maailmasta, josta hän niin mielellään puhui.
Markus piti vielä vähentymättömällä innolla vireillä ystävyyttänsä Britannialaista kohtaan ja nuot molemmat omituiset ystävät nähtiin vielä melkein joka hetki päivästä yhdessä joko pylväskäytävässä taikka puutarhassa, toisinaan käsi kädessä käyden, toisinaan niin, että Galdus kantoi poikaa leveillä hartioillaan.
Markus puhui mielellään Galdolle siitä, mikä niin suuressa määrässä täytti hänen ajatuksensa. Hän puhui hänen kanssaan kaikista asioista, eikä suinkaan vähimmin tästä. Britannialainen ei ymmärtänyt kuin kovin himmeästi, mitä hän kuuli, mutta aina hän kuunteli suurella tarkkuudella ja kummastuksella. Näissä tämmöisissä keskusteluissa Cineas oli tavan takaa kuunteliana ja se ihmeytti häntä vielä enemmin, kun hän kuuli lapsen selittävän hengellisiä asioita barbarilaiselle. Filosofin sopi semmoisia mietiskellä, mutta tässä oli korkein olento saattanut voimakkaan läsnä-olonsa tunnetuksi lapsen sydämessä. Ainoastaan hämärästi ja epäselvästi Britannialainen tätä korkeinta olentoa käsitti. Hän ajatteli aina tuota olentoa jollakin tavalla Markon kanssa yhdistyneeksi, ikäänkuin tällä enkelinkaltaisella pojalla olisi jonkunlainen taivaallinen luonto ja hän niin muodoin olisi jumalaa likempänä. Sillä kun Markus koetti selittää, mitä tuo suuri Ainoa oli, Britannialainen ei havainnut mitään, joka hänen mielestänsä vastasi tätä kuvausta niin hyvin kuin poika itse.
Tämmöistä keskustelua Cineas eräänä päivänä kuunteli, kun hän seisoi pylväskäytävässä ja Markus ja hänen kumppaninsa istuivat nurmikolla leveän lammikon edessä, jonka keskikohdasta vankka vesisuihku täytti korkealle ilmaan ja vaahtipilvinä taas säiliöön lankesi.
"Katso vaan", lausui Markus, "tuota kultaista, välkkkyvää vihmaa! ja sen takana on yksi taivaan kaari ja vesi säiliössä hohtaa kuin hopea. Kun menemme taivaasen, luulen minä, että kaikki on kultaa, niinkuin tämä, mutta kirkkaampaa."
"Kaikki täytyy olla kultaa ja kirkkautta siellä, jonne sinä menet", sanoi Galdus ihmetellen; "eikä se sittenkään ole kylläksi hyvää sinulle. Mutta tuo maailma on aiottu sinulle, vaan ei minulle."
"Eikö sinulle? Miks'ei? Kyllä se on sinulle aiottu yhtä hyvin kuin minullekin. Minä kaipaisin sinua siellä."
"Ei, ei; minä olen barbari, — sinä olet niinkuin jumala."
"Jumala! Minä olen vaan lapsi, mutta minä toivon pääseväni sinne, sillä siellä rakastetaan lapsia ja hyvin vastaan otetaan; etkö sinä soisi pääseväsi sinne?"
"Soisin kyllä, mutta minun täytyy mennä muuanne."
"Muuanne!"
"Niin, uudestaan soturina elämään taikka ehkä jonkinlaisena eläimenä.
Kuka sen tietää? En ainakaan minä."
"Uudestaan elämään! Niin; mutta ei täällä, ei soturina. Ei; sinäkin tulet enkeliksi tuohon kultaiseen maailmaan, jos vaan halajat ja koetat. Etkö sinä halaja?"
"Minä halajan olla sinun kanssasi", lausui Galdus lempeästi, tarttuen Markon pieneen, valkoiseen käteen ja katsellen häntä nöyrän hellällä rakkaudella.
"Etkö sinä rakasta Jumalaa?"
"Sinä olet minun jumalani."
"Oi Galdus! Ällös rohjetko sanoa niin. Yksi vaan on Jumala. Etkö sinä rakasta häntä?"
"Minä en tiedä hänestä mitään. Minä pelkään häntä."
"Pelkäät häntä!"
"Niin; kaikki, mitä ikinä kuulin yhdestä Jumalasta, taikka useista jumalista, saattaa minun heitä kaikkia pelkäämään. He ovat kaikki tuimia ja hirvittäviä. Salli minun pysyä kaukana heistä ja olla sinun luonasi."
"Sinä et siis tunne häntä", sanoi Markus surullisella äänellä.
"Ne jotka parhaiten tuntevat hänen, ne kaikkein enemmin häntä pelkäävät."
"Ketkä?"
"Druidit. He ovat meidän pappimme. He ovat ainoat, jotka kertovat meille jotakin hänestä."
"He eivät tunne häntä", lausui Markus vakavasti.
"Miksei? He ovat viisaita, kunnioitettavia miehiä, joilla on harmaat hiukset ja pitkä valkoinen parta. He asuvat vehmastoissa ja näkevät hänen välisti ja hän ilmoittaa heille, mitä hän tahtoo."
"Jos hän niin tekee, etkö sinä tiedä, kuinka hyvä hän on?"
"Hyvä! hän on hirvittävä."
"Hirvittävä! millä tapaa?"
"Hän janoo verta. Ei muuta kuin verta. Minä olen nähnyt, kuinka oma veljeni laskettiin kivelle ja kuinka pappi pisti terävän puukkonsa hänen kurkkuunsa."
Markoa kauhistutti ja Britannialaista totisesti katsellen kysyi hän:
"No, minkätähden tekevät nuot murhaajat niin?
"Sentähden, että hän himoitsee verta. Minä olen nähnyt pahempiakin kuin nämät. Minä olen nähnyt ison tarhan täynnä miehiä, naisia ja lapsin, ja papit sytyttivät sen tuleen yltäympäri ja polttivat heidän kaikki."
Markus oihkasi ja kätki kasvonsa Britannialaisen rintaa vastaan.
"Voi hirmua!" huudahti hän viimein, "mitä he näillä tarkoittavat? Mitä he ajattelevat? Luulevatko he, että he tuntevat hänen? Miksi he häntä luulevat? Se ei ole Jumala, jota he palvelevat. Se on paha henki. Hän kertoo teille valheita. Hän se juuri on, joka verta janoo."
"Hän olkoon kuka hyvänsä", sanoi Galdus tyynesti, "tätä tämmöistä he tekevät ja tästä syystä minä pelkään häntä ja ajattelen häntä hirvittäväksi."
"Mutta tämä on kokonaan väärin", lausui Markus kiivaasti. "He eivät tunne häntä. Hän rakastaa meitä. Hän vihaa verta. Nämät kauheat asiat kauhistavat häntä."
"Rakastaa meitä!" toisti Galdus pitkäänsä.
"Niin."
"Minä en ymmärrä. Jumala lähettää ukkosen ja salaman ja raju-ilmat ja myrskyt. Kuinka hän voi rakastaa meitä? Kun kuulen ukkosen jyrinän, pelkään minä häntä kaikkein enimmän."
"Mutta minä", sanoi Markus, "en pelkää ensinkään, sillä minä tiedän, kuinka hyvä hän on. Miksi ukkosta pelkäisin? Jumala antaa meille elatuksen ja valon ja suloiset kukat ja kirkkaan auringon paisteen. Tämä todistaa, kuinka hän pitää huolta meistä."
"Minä en ajatellut tätä", lausui Galdus vitkaan. "Ja lisäksi, niinkuin sinä tiedät, hän on ollut täällä. Hän tahtoi saada meidän kaikki taivaasen ja niin hän tuli ja asui meidän luonamme — ja kuoli. Enkö minä ole usein tätä sinulle kertonut?"
"Kyllä; mutta minä en ymmärrä sitä", vastasi Galdus ja näytti hämmentyneeltä. "Sinä olet toisenlainen kuin minä. Minä opin pelkäämään häntä ja nyt, kun sinä kerrot tämmöisiä minulle, arvelen että ne olivat aiotut sinulle eikä minulle."
"Kaikille", lausui Markus suloisella, matalalla äänellä. "Hän koko ajan kävi ympäri köyhien ja sairaitten ja pikkuisten lasten luona ja puhui hyviä sanoja; ja kun hän näki jonkun kärsivän, meni hän kohta sinne ja lohdutti häntä."
"Niinkuin sinä teit minun", lausui Galdus sädehtivin silmin ja vapisevalla äänellä, "tuolla paikalla, jossa makasin pelkurin kaatamana ja johon kaikki ihmiset jättivät minun yksinäni olemaan, kun olivat minun sinne viskanneet niinkuin koiran, ja sinä tulit kirkkain kasvoinesi; ja minä katsahdin ylös ja luulin, että joku näky ilmestyisi minulle. Sillä sinä seisoit kyynelet silmissä; ja silloin minä ensikerran kuulin sinun kalliin, suloisen äänesi ja sinä puhuit sääliväisesti, niinkuin äiti puhuisi ja minua kummastutti; mutta minä kunnioitin sinua sydämessä. Kun puhut minun kanssani sinun jumalastasi ja kerrot, kuinka hän kävi köyhäin ja rasitettujen luona, silloin minä ajattelen sinua, kun tulit sinne, enkä näe ketään muuta kuin sinun. Minä en tunne sinun jumalaasi, vaan minun. Sinä olet minun jumalani ja sinua minä palvelen."
Raaka, roteva Britannialainen sulki Markon voimakkaasti, mutta hellästi syliinsä; ja poika tunsi vankan sydämen sykkivän hänen jättiläis-ruumiissansa, joka nyt vapisi liikutuksesta ja hän tiesi, kuinka suuresti tämä raju, jyrkkä luonto oli häneen taipunut.
"Sinä rakastat minua, kallis Galdoni ja minä tiedän sen hyvin, mutta älä sano, että minä olen jumalasi. Minä rakastan sinua, mutta yksi löytyy, joka rakastaa sinua vielä enemmän."
"Ei ei — se on mahdotonta. Minä tiedän, kuinka sinä rakastat minua. Ja sinä olet saattanut minun unhottamaan isänmaani."
"Hän rakastaa sinua", sanoi Markus lapsen tavalla ajatustansa pitäen.
"Hän on antava sinulle paremman isänmaan."
"Minä en voi ajatella häntä. Sinä olet ainoa, jota voin ajatella, kun puhut rakkaudesta ja säälistä ja semmoisista asioista."
"No jos vaan tuntisit hänen ja voisit ajatella häntä niinkuin minä", lausui Markus, "silloin rakastaisit häntä ja tietäisit, että kaikki mitä minä olen tehnyt, on halpaa, verrattuna kaikkiin niihin, mitä hän on tehnyt! Jos minä tulin sinun luoksesi, kun olit haavoitettu ja vaivoja kärsit, tiedä, että se oli siitä, että hän lähetti minun sinne sinun tykösi. Hän oli siellä, mutta sinä et nähnyt häntä. Hän on paitsi sitä tehnyt monta vertaa enemmän kuin nämät; hän on kuollut sinun puolestasi, että sinä rakastaisit häntä ja pääsisit viimein taivaasen."
"Tällä tapaa sinä aina puhut", lausui Galdus, "mutta minä en voi nähdä, kuinka asian laita on. Minä en voi sitä ymmärtää."
Näin he puhuivat, eikä Galdus vielä, kun Markus kertoili lapsellista uskoansa, voinut muuta kuin sanoa, ettei hän sitä ymmärtänyt. Näitä kaikkia Cineas kuunteli, suuresti ihmetellen ja kummastellen, mistä Markus oli saanut sen lujan vakuutuksen, jonka hän toi esiin, puhuen siitä aina, niinkuin olisi hän puhunut jostakin selvästä totuudesta, jostakin, jonka hän oli aina tuntenut ja jota hän arveli, että kaikki muutkin ihmiset tunsivat yhtä hyvin kuin hän itse.