XXI.
Päätös.
Noitten juhlallisten hautajaisten jälkeen Julius päätti kohta panna toimeen yhden tuuman, jota hän oli kappaleen aikaa hankkinut toteuttaa.
"Miksen minä kerrallaan yhdistyisi heihin?" lausui hän Cineaalle. "Minä olen nyt, olen kauan aikaa ollut mieltyneenä. Minun haluni ja taipumukseni ovat vaan tännepäin kääntyneet. Näitten ihmisten lempeä elämä ja keskinäinen rakkaus vaikuttaisi minuun, vaikka ei heillä olisi mitään muuta; vaikka ei heillä olisi mitään sitä tarkoitusta ijankaikkisen elämän suhteen, joka ilmestyy kaikissa heidän ajatuksissansa ja tekee, että tämä elämä näyttää olevan vaan lyhyt ja väli-aikainen maan päällä oleskeleminen."
"Ja nyt minä havaitsen, että tämä tarkoitus on minun oma hartain haluni. Minäkin pyydän hankkia itselleni sama ijänkaikkisuutta ja lisäksi sitä kuolematonta elämää, johon he uskovat — onnen ja rakkauden kuolemattomuutta"
"Cineas, minun tekee suuresti mieleni yhtyä heidän seuraansa, ei ainoastaan sillä tavoin, että minä olen heidän joukossaan ulkonaisena ystävänä, vaan niin, että minä luetaan heidän seuraansa ja minä tervehdin ja minua tervehditään 'veljen' nimellä. Oliko minun mahdollinen — jollei mikään muu olisikaan vaikuttanut minuun — oliko minun mahdollinen pysyä heltymättä, kun näin tuon kirkkaan toivon, joka tuonain valaisi niitten sielua, jotka hautasivat kuolleensa noihin pimeihin holveihin ja tiesivät, ettei poismennyt ollut kuollut vaan elävä, tiesivät, missä tämä sielu oli ja mitä. Minä en malta kauemmin viipyä. Minä luulen, että tämä uskonto on korkeimman olennon ilmestyttämä. Minä uskon, että Jesus Kristus on Jumalan poika ja että semmoisella sielulla, joka uskoo häneen, on oleva ijankaikkinen elämä."
Cineas kuuli tämän kummastumatta, sillä hän tiesi hyvin, kuinka Julius oli vahvasti kallistunut kristittyjen puoleen tuosta muistettavasta matkasta asti, jonka hän oli tehnyt Paavalin kanssa. Hänessä syntyi jonkinlainen kateus hänen ystävänsä suhteen ja hetken aikaa hän halasi, että hänellä itselläkin olisi sama tyven usko. Sillä hänellä oli semmoinen luonto, että hän tahtoi tutkistella kaikkia asioita; hän tahtoi taistella epäilystä vastaan, joka nousi joka uskon takaa ja elin-aikainen tottumus tarkastamiseen ei ottanut helposti poistuakseen.
"Minua ilahuttaa, ystäväni", lausui hän semmoisella äänellä, joka ilmoitti miettivää raskasmielisyyttä, "minua ilahuttaa, kun edes sinä olet näin päättänyt. Minun on peräti toisin laita. Minä tunnustan kuitenkin, että muisto kaikista niistä, mitä olen nähnyt ja kuullut, on syvältä koskenut sieluuni. Laulu, joka kohosi noista holveista, näytti minusta ikäänkuin kuolleen sielu, kun se nousee noista kolkoista hautakammioista ja ylenee jumalansa luo. Minä ihmettelen tätä uskoa, jota halvin ja oppimattominkin voi ymmärtää ja joka saattaa heidän uskomaan hengellistä elämää ja elämään niin, että he siihen pääsevät. Minä kummastelen myöskin sitä voimaa, jolla tämä usko muuttaa taitamattoman ja sivistymättömän ihmisen ja saa hänen kääntämään kaikki ajatuksensa ylevään hengelliseen aatteesen. Mistä tämä tulee? Sinä vastaat, että se tulee Jumalasta. Olkoon niin. Kaikki, mitä minä tiedän, on kuitenkin, ettei hän vielä ole sallinut minulle sitä uskoa, että kaikki nämät tulevat hänestä."
"Jos minä uskoisin niinkuin sinä, joka arvelematta uskot, minä tekisin niinkuin sinä esittelet, maksoi mitä maksoi. Mutta minä en usko enkä voi niin uskoa."
"Mutta miksei?" kysyi Julius. "Eikö Plato itse todista ihmiseksi-muuttuneen Jumalan olemista? Itsekin olet usein myöntänyt, että Jumala saattaa tulla ihmisten pariin. Jos niin on laita, onko vaikea uskoa, että hän saattaa kärsiä? Minä en tiedä niin paljon kuin sinä, mutta minä olen lukenut Platoa ja muistan hyvin, kuinka 'opettaja' usein selitti muutamia kummallisia kohtia. Etkö muista, kuinka Sokrates sanoo: — 'Se on mahdotonta, että kukaan voisi olla turvassa, joka suoraan vastustaa joko sinua taikka jotakuta muuta, ja joka estää monta väärää ja laitonta tekoa valtiossa tapahtumasta?' Sokrates vakuuttaa, että hurskasta olentoa kuolema aina uhkaa. Ja etkö muista tuota hyvin tunnettua selitystä rehellisestä miehestä keskustelussa rehellisyydestä De republica'n toisessa kirjassa, jossa puhuja, rehellistä miestä mainittuaan, yhä väittää, ettei rehellisellä olennolla olisi mitään muuta turvaa kuin oma hurskautensa? 'Vajatkoon hän kaikkia paitsi hurskautta; olkoon hän, vääryyttä tekemättä, lisäksi suurimmassa maineessa, semmoinen, että hänessä asuisi korkein rehellisyys eikä joutuisi paheisin ja niitten seurausten alaiseksi vaan pikemmin pysyisi muuttumatta kuolemaan saakka, näyttäen elin-aikanansa tosin olleen epärehellinen, vaikka hän todenteolla on ollut rehellinen.'"
"Etkö ennen kaikkia muista, mitä puhuja tässä dialogissa vakuuttaa olevan tarjona tämmöiselle miehelle? 'Rehellinen olento tässä tilassa ruoskitaan, kidutetaan, kahletetaan, häneltä poltetaan silmät pois ja kaikenlaisia vaivoja kärsittyään hän viimein ristiin naulitaan.'"
Julius lausui nämät sanat semmoisella juhlallisuudella ja voimalla, joka ilmoitti, kuinka syvän merkityksen hän niihin pani. Hän vaikeni sitten hetkeksi, eikä Cineas, joka näytti aivan hämmästyneeltä, vastannut mitään. Tämä kohta oli hänelle hyvin tunnettu; se oli usein tullut puheeksi "opettajan" keskusteluissa, mutta, vaikka hän oli jonkun ajan tuntenut Kristuksen luonteen, ei hänen mieleensä koskaan johtunut, että hän katsoisi näitä Kristukseen koskeviksi. Kun hän nyt näki ne näin käytettyinä, hän ymmärsi kokonaan Julion käsityksen. Sillä Kristus oli tämän mielestä tuo perihurskas, täydellisen rehellinen, tuo ainoa, jota hänen vihamiestensä pitivät epähurskaana, kun hän oli, joka parjattiin ja herjattiin, jolla ei ollut mitään muuta paitsi oma hurskaus ja pyhyys. Ja mimmoinen hänen kohtalonsa oli? Eikö häntä ruoskittu ja kidutettu? Eikö häntä, kun hän oli kaikenlaisia kovia kestänyt, viimein ristiin naulittu? Tämä ajatus vallitsi ajaksi Cineaan, ja Julius, vaaria ottaen sen vaikutuksesta, oli mitään puhumatta.
Viimein Cineas joutui ennelleen.
"Varsin ihmeteltävä on sinun perusteesi, Julius", hän lausui. "epäilemättä saa Platosta todistuksia Kristuksen olemiseen; ja minä olen iloinen, että sinä olet näyttänyt minulle uuden tavan, jolla näitä kohtia sopii ymmärtää. Minä olen aivan taipusa ymmärtämään näitä samalla tavalla kuin sinä. Sillä minä ihmettelen sen puhdasta ja saastuttamatonta luonnetta, jota sinä niin rakastat; minä kunnioitan hänen yleviä hyviä avujansa ja hänen lujuuttansa loppuun saakka. Kaikista näistä minä olen kuullut kyllin, jotta sydämeni on heltynyt. Mutta sinä vaadit minulta paljoa enemmän kuin tämän."
"Minä myönnän vieläpä senkin, että jos Jumala ilmestyisi ihmisille, tämmöinen ilmestys sopisi itse jumaluudellekin. Tämmöinen elämä ei suinkaan sotisi jumalallista suuruutta vastaan. Mutta kun sinä käsket minun katsella häntä ristin puussa, minua kauhistuttaa. Lieneekö tämä, joka näin kärsi kuoleman, tuo jumalallinen olento?"
"Minä jätän sillensä häpeän, herjaukset ja tuskan. Minä katson ainoastaan sitä asiaa, että hän kuolee. Minä en huoli siitä, että hän, niinkuin sinä sanot, nousi kuolleista. Minä en voi nähdä muuta kuin sen tosi-asian, että hän on kuollut. Siinä on kyllä. Minusta se on suoraan käsittämätöntä, että Jumala semmoisessa tilassa kärsii kuoleman."
Tähän Julius vastasi, että Kristus kuoli syntiä sovittaakseen. Kaikki ihmiset ovat syntiset ja Jumalan vihan alaiset. Jolleivät he voi saada anteeksi-antamusta, heidän täytyy ijäti kärsiä.
Tätä oppia Cineas vastusti ankarimmalla tavalla. "Minä tunnustan", hän lausui, "että löytyy paljon syntiä maailmassa; mutta suuri osa ihmisistä on yksinkertaista, hyvänluontoista väkeä ja kun sanoo, että he ovat Jumalan vihan ja ikuisen rangaistuksen alaiset, tuntuu tuo minusta niin kauhealta, ettei maksa vaivaa siitä puhua."
"Synnin anteeksi-antamusta, sinä sanot. Mikä synti?" Minä en myönnä, että kaikki ihmiset ovat synnintekiöitä. Minä tunnen paljon hyviä ja viisaita ja hurskaita ihmisiä, jotka eivät ole tehneet mitään, jonka vuoksi he ansaitsisivat vastaista rangaistusta ja jotka todesti tulevassa elämässä joutuisivat autuaiksi. Mitä minuun itseen tulee, minä en voi ymmärtää, mitä olisin tehnyt, joka vaatisi tämmöistä kärsimistä minun tähteni. Sinä sanonet, että hän kuoli minun puolestani. Miksi hän minun puolestani kuolisi? Mitä rangaistusta minä olen ansainnut, että hän sälyttäisi sen päällensä ja kärsisi minun sijastani?"
"Aivan ensi nuoruudestani asti minä olen koettanut tavoittaa totuutta ja jumalaa. Onko se synti? Minä olen kokonaan antaunut tähän elin-aikaiseen harrastukseen. Olenko minä tuottanut itselleni jumalan vihan — sen vihan, jota minun sieluni pyytää tuntea ja koettaa rakastaa?"
"Enkö minä ole etsinyt häntä koko elämän aikaani? Enkö minä nyt pidä tietoa hänestä suurimpana siunauksena, joka voi tulla ihmisille, ja kääntääkö hän ijäksi kasvonsa pois sen tyköä, joka ennen kaikkia pyrkii tuntemaan häntä? Minä olen aina koettanut elää puhdasta elämää ja tahdotko sinä sanoa, että ijankaikkinen rangaistus on edessäni? Minkätähden? Mitä olen milloinkaan tehnyt? Uskotkohan sinä tuota ja samalla väität, että jumala on hurskas?"
Tästä virisi pitkä keskustelu. Julius koetti osottaa, että synti on ajatuksissa yhtä hyvin kuin teoissa; ja että se, joka tutkii omaa sydäntänsä ja vertaa itseään semmoiseen, kuin hänen pitäisi oleman, näkee, että hän on synnintekiä. Toiselta puolelta intti Cineas, ett'eivät semmoiset asiat ole syntiä, vaan ainoastaan vajavaisuutta, josta ei kenenkään tarvinnut vastata, taikka kuitenkin jos joku oli edesvastauksen alainen, se ei suinkaan ollut kukaan muu kuin luoja itse.
Keskustelu haaraantui sitten aavoihin kysymyksiin, mutta ei tultu mihinkään päätökseen, ei tällä eikä toisella tavalla. Heillä ei ollut mitään yhteistä kantaa. Cineas valitti, että Julius yhä näki syntiä näissä ajatuksissa ja sanoissa, joita hän itse piti aivan viattomina; ettei hän pannut mitään arvoa urhoollisuuden ja isänmaanrakkauden jalotöihin, joita ihmiset toimittavat, vaan vakuutti, ettei mikään sielu voi niitten kautta pelastua.
"Koko sinun oppisi synnistä", hän lausui, "on niin peräti ikävä, että tämä haastelo tuskastuttaa. Totta puhuen keskustelu tämmöisestä aineesta näyttää minusta tarpeettomalta. Hyvä ja hupainen on maailma, jonka näemme ympärillämme ja kun nimittää 'kunnollista ihmiskuntaa' synnintekiäksi, se näyttää siltä kuin jos sanoisi, että maailma on pimeä keskellä isoa päivää."
"Mutta, Julius", hän lausui keskustelun lopulla, "usko minua, minä en ole semmoinen, joka ilman aikojaan tuon esiin joukottain vähäpätöisiä väitöksiä puhdasta ja ylevää uskontoa vastaan. Minä olen huolestunut. Minä olen hämmentynyt. Minä tahtoisin, että tämä sinun Kristin-uskosi tulisi otolliseksi minulle. Mutta se ei voi tulla."
"Tee sinä, niinkuin aiot. Minun sydämeni seuraa sinua. Minä tahdon seisoa siinä, missä minä olen ja epäilyksessäni yhä rukoilla häntä; ja jos, niinkuin minä aina olen uskonut, hän todella kuulee rukouksia, kuulee hän epäilemättä joskus minun, vaikka kohta heikotkin rukoukseni, jollei tässä elämässä, kenties kuitenkin tulevassa."
Julius tarttui ystävänsä käteen ja pusersi sitä hartaasti.
"Monta rukousta on nouseva sinun puolestasi ja hän, joka on luvannut kuulla kaikki rukoukset, kuulee varmaan ne, jotka kantavat sinun nimesi hänen korviinsa. Mitä tähän kysymykseen synnistä tulee, minä saatan vaan sanoa, että minä kerta ajattelin niinkuin sinä; mutta hiljakkoin alkoi tuntua siltä, kuin olisin vastaan-ottanut suuren valon sielussani ja nähnyt, että olen synnintekiä. Olkoonpa sinun laitasi mimmoinen hyvänsä, minä kumminkin tarvitsin kaikki, mitä Kristus on tehnyt. Minä ansaitsin kärsimistä; hän kantoi sen minun sijassani. Minä uskon häneen ja antaun hänelle täksi elämäksi ja tulevaksi."
"Tämä valo, joka koittaa sinun sielussasi", lausui Cineas, "on jotakin, jota minä en ole koskaan havainnut. Minun täytyy edistyä logillista menoa noudattaen. Minun täytyy ennen kaikkia totella järkeä. Näin monin sanoin esitetty teoria ei ole riittäväinen. Minun täytyy tutkia sitä. Jollei se tutkintoa siedä, kuinka minun käy sitä vastaan-ottaminen? Mutta minä en tahdo puhua enää itsestäni. Ajattele minua semmoiseksi, joka aina hyväksyn, mitä sinä teet ja pidän sinua onnellisempana kuin itseäni. Minun on ollut sallittu nähdä, kuinka Kristin-usko on tuonut rauhaa ja tyyneyttä monelle mielelle, jota suuret surut ovat vaivanneet. Se luopi onnea. Olkoonpa sinulle kaikki onni, jota se voi antaa."
"Tämä onni tulee kerta sinullekin, kallis ystäväni; sitä minä en epäile. Tarvitaan pidempi aika; mutta viimein sinäkin olet näkevä totuuden semmoisena kuin se on Jesuksessa."