XXVIII.
Vapaus.
Tällä välin Cineas ei ollut saanut tietoa mistäkään. Suruun vaipuneena ja pahimmilla epäluuloilla kiusattuna hän varoi uhkaavia onnettomuuksia eikä ymmärtänyt, kuinka niitä karttaa. Kun Labeo oli lähtenyt, hän jäi jälille ja painui kamalimpaan pelkoon. Käsivarret ristiin laskettuina hän käveli levottomasti tuntikaudet edestakaisin, koettaen turhaan keksiä jotakin keinoa, jolla hän vapauttaisi vangit.
Kun hän ei pystynyt mitään ajattelemaan eikä myöskään jaksanut tuskaansa kantaa, hän viimein nousi hevosensa selkään ja ratsasti Romaa kohden. Epätoivossaan hän päätti turvata semmoiseen neuvoon, johon hän ei olisi ryhtynyt, jos olisi hänen oman henkensä pelastusta kysytty. Hän päätti vetoa Tigellinoon.
Oli varhain aamulla, kun hän saapui Romaan ja hän meni suoraan Neron lemmityn asuntoon. Suuri joukko klientejä seisoskeli jo ovilla odottaen, että saisivat lausua kunnian-osoituksensa suojelialleen. Cineas avasi itselleen tien näitten välitse ja taivutti runsaalla lahjomisella palveliat Tigellinoa herättämään ja toimittamaan tälle Cineaan anomuksen kahdenkeskeisestä puheesta.
Tuskinpa mikään asia olisi tuottanut Tigellinolle suurempaa iloa. Kun Cineas, Neron suosittu, tuo nerokas, hyvän-avuinen ylpeä Cineas, tuo mies, jonka asema oli semmoinen, ettei hän sitä koskaan saavuttaisi, kun tämmöinen mies rukoilevana tuli hänen luokseen — se tuntui hänestä tosiaankin suloiselta. Tigellinus näki, kuinka syvältä isku oli sattunut, koska se oli tämmöisen miehen musertanut. Hänen teki suuresti mieli nähdä häntä ja hän kiirehti ulos pääsaliin, johon Cineas oli laskettu.
Cineas tervehti häntä vakavasti. Hän oli kovin vaalea, mutta levollinen ja arvonsa mukainen. Ei mitään pelkoa eikä kumartelevaisuutta ilmestynyt kopeassa Megakleidissä, vaan sen sijaan joku ylevä käytöstapa, joka oli karvas marja Tigellinolle.
Cineas rupesi kohta asiaansa. Kun hän oli pyytänyt anteeksi, että hän oli niin sopimattomasti tunkeunut Tigellinon puheille, hän lausui:
"Minulla on asia, joka koskee muitten elämää ja kuolemaa. Sisareni ja hänen lapsensa ovat vankeudessa. Minä tahdon pelastaa heidän ja käännyn sinun puoleesi. Ei kukaan tunne sinun valtaasi paremmin kuin minä. Määrää mitä tahdot tehdyksi ja minä teen sen."
Tigellinus loi silmänsä maahan Cineaan tyvenen ja tutkistelevan katsannon edessä, eikä juljennut katsoa häntä kasvoihin.
"He ovat valtion vankeja. Laki pitää vaaria heistä. Mitä minä voin tehdä?" hän vastasi.
"Sinä et ymmärrä minua", lausui Cineas. "Minun pyyntöni on tämä. Minä tulin tänne heitä lunastaakseni, maksoi mitä maksoi."
"Heitä ei käy lunastaminen. Sinun täytyy vetoa valtioon eikä minuun."
"Heidän henkensä on kalliimpi minulle", lausui Cineas siitä huolimatta, mitä Tigellinus oli sanonut, "kuin tuhansien muitten. Tahdotko sinä tuhat heidän sijastaan. Minä annan sinulle tuhat orjaa heidän edestään."
"Minä sanoin jo sinulle", vastasi Tigellinus, "että minä en voi tehdä mitään. He eivät ole minun vallassani. Sinun täytyy kääntyä Caesarin puoleen."
"Sinä et tahdo ymmärtää minua", lausui Cineas kylmäkiskoisesti. "Enkö minä ole sanonut, että tahdon lunastaa heidän keisarin varjolla?" Ja hän pani erittäin pontta näihin sanoihin. "Minä olen rikas. Sano hintasl Mitä hyvänsä tahdot, minä annan."
Tigellinon silmät säkenöivät tuokion ahneudesta. Mutta hän vastasi kohta:
"Sinä et tiedä, mitä sanot. Min en ole heidän omistajansa. He eivät ole orjia. He ovat vankeja. Jos he olisivat minun vallassani, minä en saattaisi myydä heitä. Minä antaisin tutkistella heitä oikeuden edessä ja jos he olisivat viattomat, laskisin heidän vapaaksi."
"Sano hintasi", lausui Cineas, osottaen samaa halveksimista toisen sanojen suhteen kuin ennen. "Sano se. Voivatko miljonat ostaa heidän?"
Tigellinus katseli tuokion Cineasta ja loi sitten silmänsä maahan. Kova taistelu alkoi hänessä. Hänen ahneutensa oli suuri. Miljonia ei leikin joka päivä käsiinsä saanut. Mutta nyt virisi toinen voimakkaampi tunne — viha; siihen yhtyivät kateus ja kosto ja nämät kaikki veivät ahneudesta voiton. Miljonia vastasi sen miehen kukistuminen, jota hän niin vihasi. Kenties kaikki nämät miljonat muutoinkin joutuivat hänen haltuunsa ja samalla kuin kosto tyydytettiin, samalla oli kenties ahneuskin saavuttava kaikki, mitä se himosi.
Näitä tuntien ja ajatellen hän pudisti päätänsä.
"Ei", hän lausui, minä olen voimaton. Tämä ei ole mikään raha-asia; se koskee lakiin"
"Miljonia!" sanoi Cineas voimakkaasti.
"Kylläksi puhuttu", vastasi Tigellinus, nousten ja koettaen näyttää varsin arvokkaalta. "Sinä et tiedä, mitä sinä teet. Sinä pyydät rikkoa lakia ministerin lahjomisella. Minä en saata suostua siihen, että minua solvaistaan häpeällisillä ehdotuksilla. Minä olen sanonut sinulle, että nämät vangit ovat lain käsissä. Tämän lain täytyy käydä täytäntöön."
Cineas ei sanonut mitään enään. Hän ymmärsi sangen hyvin ne syyt, jotka vaikuttivat Tigellinoon, ja huomasi, että kaikki ponnistukset täällä olivat aivan turhat, koska hän vaan suitti joutua häväistyksen alaiseksi ilman mitään menestyksen toivoa. Niin hän sanaakaan virkkaamatta meni pois.
Pitkäänsä ja surullisesti hän lähti, mietiskellen, mitä olisi paras tehdä. Eikö hän saattanut käyttää rikkauttansa milläkään muulla tavalla? Eikö hän saattanut palkata muutamia huimapäitä ja löytää paikkaa, johon vangit olivat suljetut ja vapauttaa heitä? Huimapäät olivat helposti saatavissa. Roma oli semmoisia täynnä. Mutta enemmän kuin tämä oli tehtävä. Jos hän vapauttaisi heidän, mitä sitten? Mihin hän pakenisi? Tosin kyllä katakombit löytyivät, mutta tämä näytti melkein yhtä kovalta kuin kuolema.
Hän ajatteli nyt Neroa. Eiköhän siellä saisi mitään aikaan? Nero ehkä myöntää hänelle tämän asian — hänen ensimäisen ja ainoan pyyntönsä. Oli mahdotonta, että tämä seikka jollakin tapaa koski Neroon. Ilmeisesti oli Tigellinus yksistänsä sen toimeen pannut. Suuressa huolettomuudessaan Nero kenties myöntäisi hänelle tämän, eikä sen koommin asiasta lukua pitäisi.
Tämä näytti olevan hänen ainoa apuneuvonsa.
Tuosta hän muisti Labeon, hänen tikarinsa ja hänen vimmansa. Mitä oli näistä lähtevä? Labeo oli mennyt Neroa tapaamaan. Oliko hän tämän löytävä? Yksi oli ennen häntä vetova keisariin, vaan jollei tämä ensimäinen vetominen onnistuisi, mitä sitten? Oliko Labeo epätoivossaan tekevä niinkuin hän oli uhannut, oliko hän käyttävä asettansa keisaria vastaan?
Hämmentyneenä ja huolestuneena hän ratsasti edelleen, mutta viimein hän arveli, että suorin keino, jolla kaikki epäilykset poistettaisiin, oli se, jotta hän heti meni keisarin luo. Hän tiesi, ettei käynyt mitään aikaa tuhlaaminen; hetken tarve vaati nopeutta ennen kaikkia.
Hän jättäysi tämän tunteen valtaan pelkästä epätoivosta. Se kenties olisi parempi; se ei saattanut olla pahempi. Hän oli kääntyvä Caesarin puoleen.
Tätä ajatellen hän ratsasti linnaa päin Vatikanon puutarhoihin. Hän saapui Marsin tanterelle ja kulkien tämän poikki lähestyi sitä siltaa, joka kävi virran yli.
Kun hän likeni siltaa, yksi mies kiinnitti hänen huomiotansa, käyden tämän poikki ja tullen häntä vastaan.
Hänen muotonsa oli merkillinen. Puettuna semmoiseen asuun, jota keisarin väki piti, hänellä oli kuitenkin jonkun pohjoismaitten tartarin kasvonjuonteet. Hänen vaaleankeltaiset hiuksensa, hänen tuuhea partana ja viiksensä antoivat hänelle hurjan ja raa'an ulkomuodon.
Ei näitten kasvojen suhteen voinut erhettyä.
Se oli Galdus.
Kummastuneena tästä yhtymyksestä ja tuommoisesta muutoksesta Cineas tietämättä pidätti hevosensa ja tuijotti ihmeissään äsken tullutta. Toinen lähestyi, outo voitonriemu kasvoissa.
"Galdus!" lausui Cineas.
"Riemuitse!" huudahti toinen. "Kaikki ovat pelastetut."
"Pelastetut!" vastasi Cineas; eikä hän voinut sanoa sen enempää. Voimakas ilontulva vieri hänen suontensa läpitse — ilo joka oli niin suuri, ettei saattanut puhua mitään. Hänen kummastuksensa oli kumminkin yhtä suuri, ellei suurempi.
"Mitä kaikki nämät merkitsevät? Kuinka he ovat pelastuneet? Onko tämä aivan totta? Ja mitä tuo puku tarkoittaa? Mitä sinä täällä teet? Missä he ovat?"
Cineas olisi laskenut koko joukon tämmöisiä kysymyksiä, jollei Galdus olisi häntä estänyt.
"Seisominen ja puhuminen täällä on vaarallista", Galdus sanoi. "Meidän täytyy rientää pois, vieläpä nopeastikin. Tänä yönä olemme tehneet semmoisia asioita, jotka saattavat koko Roman kintereillemme."
"Keisari?" kysyi Cineas vapisevalla äänellä, Labeon uhkausta ajatellen.
"Minä en tiedä hänestä mitään. Meillä on ollut tekemistä toisenlaisten ihmisten kanssa. Mutta joudu — tule — seuraa minua; minä kerron sinulle, missä he ovat, minä kerron sinulle kaikki."
Näitä puhuessaan Galdus kiirehti suurin askelin pois ja Cineas kääntyi ja seurasi. Ei sanaakaan virketty, ennenkuin he olivat jättäneet kaupungin kadut. Silloin Galdus jutteli hänelle kaikki.
Hän kertoi Cineaalle kuinka hän ajoi Hegiota takaa ja otti hänen kiinni, kuinka hän tapasi Labeon ja mitenkä he vapauttivat vangit. Viimein hän kertoi hänelle hirveän pontevilla sanoilla, kuinka hän oli kostanut Hegiolle.
Tämmöinen kosto kauhistutti Cineasta kesken hänen iloansa. Hän katseli kummastuksella tätä miestä, joka rakkautensa puolesta oli yhtä hellä Markolle kuin äiti, mutta jonka kosto vihamiehen suhteen oli niin julma.
Kuinka tämä kaikki oli päättyvä? Tämä teko ei ollut mikään tavallinen. Vankien vapauttaminen oli loukannut valtion majesteettia ja tähän soimaukseen oli lisätty pahempi rikos. Näitä miettien he ehtivät katakombien aukolle. Tämä paikka oli kylläksi tuttu Cineaalle, mutta se hirvitti häntä, kun hän ajatteli, että se oli Helenan ja Markon turvapaikka.
He astuivat portaita alaspäin ja käytäviä myöten ja Cineas löysi ennen pitkää ne, jotka hän luuli kadonneiksi.
Yhdistymisen ilossa pari kolme päivää kului ja turvallisuuden tunto valaisi pimeyden. Mutta kun turvallisuuteen totuttiin, syntyi pian syvä murheellisuus kaikissa. Kuinka voi kärsiä tämmöistä elämää ja minkä arvoinen tämä elämä oli? Sitä kenties kestäisi kauan; eikä näin hennoille olennoille kuin Helenalle ja Markolle ollut mikään muu tarjona kuin kuolema.
Cineasta inhotti ja hän kävi toivottomaksi näissä jylhissä varjoissa, jossa kuolleitten hautoja näkyi joka haaralla.
Hän joutui epäilyksiin. Hän päätti panna henkenä alttiiksi niitten hyväksi, joita hän rakasti. Miksei hän niin tekisi? Nero oli aina taipunut siihen valtaan, jonka hän oli ymmärtänyt hankkia itselleen tämän suhteen. Miksei hän nyt sitä koettaisi?
Hän päätti tehdä niin.
Kolmannen päivän aamuna hän lähti liikkeelle tätä tarkoitusta varten.
Nero oli palannut Romaan ja Cineas löysi hänen Vatikanon linnasta.
Hän meni uljaasti sinne, ja astui Caesarin eteen eri-oikeutetun katsannolla. Hän oli päättänyt panna kaikki alttiiksi tässä ainoassa yrityksessä.
Sisään tullessaan hän näki, että myöskin Tigellinus oli siellä.
Nero oli vasta sinä aamuna palannut Romaan. Tigellinus oli kertonut hänelle pitkän jutun. Hän oli kertonut tapahtuneesta vangitsemisesta ja vankien vapauttamisesta ja vartian kuolemasta. Toinen sotamies oli aamulla löydetty suljettuna siitä huoneesta, johon vangit oli pantu. Oli myöskin Hegio salaisella tavalla kadonnut. Nämät oli Tigellinus kertonut. Nero näytti suuttuneelta ja vihaiselta.
Kun Cineas astui sisään, Nero katseli häntä pahalla naurulla.
Cineas oli pukenut kasvonsa aivan loistavan iloiseen muotoon. Hän ei ollut päättänyt ainoastaan kuolla, vaan myöskin alentaa itseänsä. Hän päätti Helenan tähden taipua jonkunlaiseen liehakoimiseen, taikka oman arvon myyntiin, jos hän sillä voisi Neroa suostutella. Näin hän oli varustettu kaikkiin.
"Vai niin", sanoi Nero kuivakiskoisesti, "sinä olet vihdoin täällä.
Mikset ole ennen tullut tänne?"
Cineas veti hienotunteisuutensa syyksi. Keisari oli ollut vaarassa ja saanut työskennellä oman pelastuksensa toivossa ja vihollistensa rankaisemisessa. Ei hänen mieleensäkään ollut tullut että hän semmoisena aikana Caesarin tietoihin tyrkyttäisi niin vähäpätöisiä asioita kuin hänellä oli tarjona. Mutta hän oli tullut heti kuin hän luuli, että asianhaarat sietivät.
Kaikki nämät, joita oli lausuttu semmoisella luontevalla sievyydellä ja hienolla imarruksella, johon vaan Cineas pystyi, tuntuivat Nerosta varsin miellyttävältä. Kuitenkin hänen käytöksensä vielä oli äreänpuolinen.
"Athenalainen", hän lausui pilkkaavalla äänellä, "luuletko sinä, joka niin suuresti ihmettelet Sokratesta, luuletko sinä, että sinussa on kylläksi hänen filosofiaansa, jotta osaat kuolla niinkuin hän? Sillä, totta puhuen, minä aivan vakaasti aion koettaa jotakin senkaltaista sinun suhteesi."
Cineas hymyili iloisesti. "Luulen", hän vastasi, "minä luulen niin. Mutta ennenkuin koetat sitä, sinun tarvitsee sallia minun jutella itsellesi paras kertomus, jonka sekä sinä että minä olemme elämässämme kuulleet. Se on lisäksi ihan tosi ja minä olen vasta taannoin sen kuullut."
Cineaan iloinen huolettomuus ihastutti Neroa ja tämän uuteliaisuus oli viritetty, kun hän ajatteli jotakin kertomusta; sillä ei kukaan rakastanut kertomuksia enemmän kuin hän, eikä kenkään osannut laatia mitään kertomusta paremmin kuin Cineas.
"Sinä oivallinen filosofi!" hän huudahti, muuttaen koko käytöksensä yhtä sydämelliseksi kuin ennen. "Minä en ole koskaan semmoista miestä tavannut, joka saattaisi kuulla tämmöisiä sanoja minun suustani."
"Mitkä sanat?" kysyi Cineas huolettomasti. "Nuotko kuolemasta? Mitä kuolema on? Minä en huoli paljon kuolemasta enkä elämästä. Kuolema; no, kuolema on vaan jonkunlainen muutostila, jonkunlainen rupeaminen toisesta elämän muodosta toiseen. Myrkytä minut, taikka polta minut, milloin vaan katsot hyväksi. Se on minulle yhtä kaikki."
Tigellinus katsoa tuijotti typerällä ja ilmeisellä kummastuksella. Nero purskahti hillittömään nauruun.
"Sinä olet mitä suurin mies", Nero huudahti. Tuosta hän syleili
Cineasta jonkunlaisella ihastuksella. "Sinun kaltaistasi ei löydy. Voi
Cineas, sinun täytyy opettaa minulle uhkea huolettomuutesi kuoleman
suhteen."
"Minä en osaa opettaa mitään sinun kaltaisellesi. Kun olen sinun kanssasi, minä en opeta; minä opin", vastasi Cineas. "Mutta, koska sinä aiot surmata minun, minun täytyy kiirehtiä ja jutella kertomukseni."
"Surmata sinun! Minä en surmaisi sinua koko maailman edestä. No, Cineas, sinä olet ihme ihmisten joukossa. Mutta juttele minulle kertomuksesi. Minä halajan sitä kuulla."
Tällä hetkellä Tigellinus pyysi Nerolta saadaksensa sanoa hyvästi ja lähti pois kiukkua täynnä. Hän näki Cineaan voitonriemun, ja tämä sekä hämmennytti että vimmastutti häntä. Mitä hän voi tehdä — hän, tavallinen alhainen himojen kätyri tämmöisen miehen rinnalla, joka laski leikkiä kuolemasta ja nauroi kuoleman kauheata haltiaa vasten silmiä?
Nyt Cineas alkoi kertomustansa. Hän jännitti voimiansa niin, kuin hän ei koskaan ennen ollut tehnyt. Hän tiesi Neron tavattoman mielihyvän, kun joku hyvin osattu dramallinen asema taikka näkymön-omainen vaikutus tuli esiin. Niin Cineas antausi kokonaan kertomukseensa. Eikä hänen älyisä eikä hänen kertomustaitonsa koskaan ollut suurempi kuin nyt. Nero kuunteli ihastuneena.
Aluksi Cineas jutteli Hegion käytöksestä — hänen ilkeydestään, konnamaisuudestaan ja yrityksistään hänen isäntänsä turmioksi, jotka olivat päättyneet niin, että hän itse pantiin pois.
Sitten hän puhui, kuinka Hegio oli koettanut kostaa. Hän haasteli kartanon palosta ja Labeon maalle muuttamisesta.
Lyhyeltä laadittuaan vangitsemisen tapahtumia hän pysytti Neron huomiota Galdossa, kun tämä seurasi ratsastajaa. Nero kuunteli hengittämättä kertomusta kostajasta, joka ajoi rikollista takaa; hän kuuli kuinka Galdus karkasi Hegioon ja veti hänet hevosen selästä ja sitoi hänen ja kuljetti hänen pois holveihin.
Nyt aikoi kertomus vankien vapauttamisesta, joka esitettiin värisyttävällä vaikutuksella. Vartiain vangitseminen näytti huvittavan Neroa, ja ihastuksen huudahuksilla hän kiitteli Britannialaista.
Mutta mikä hänen ilonsa oikein ylimmilleen saatti, oli Galdon lopullinen kosto Hegion suhteen. Sit hän kuunteli syvimmällä mielenliikutuksella ja kysyi sitä Cineaalta monta monituista kertaa.
Vaatteitten muuttaminen ja toisen paneminen toisen sijaan näyttivät hänestä ihmeteltävältä.
"Voi", hän huusi, "jospa Tigellinus olisi kuullut tämän! Hän ei tiedä sitä. Hän toimitti minulle tyhmän ja taitamattoman esittelyn tästä verrattomasta kertomuksesta. Hänen juttunsa oli kaikin puolin tavallinen. Sinun juttusi on jumalallinen. Hän ei ole kuullut parasta osaa. Se sopii Sofokleelle. Siitä saisi paremman tragedian säikeen kuin minkä koskaan olen kuullut. Siitä onkin tragedia syntyvä. Minä itse kirjoitan sen. Minä saatan tämän tapauksen tunnetuksi koko maailmalle. Minä saatan tämän oivallisen Britannialaisen kuolemattomaksi."
"Mutta missä hän on?" Nero huudahti. "Mikset tuonut häntä tänne? Minun täytyy saada hänet tänne ja katsella häntä. Hän on puolijumala. Tuo hänet heti tänne."
Cineas ilmoitti, että he olivat kaikki paossa.
"Paossa! No, leikki on loppunut. Menkööt he kotiin kaikki tyyni. Minun täytyy nähdä tämä Britannialainen ja hän saa itse kertoa minulle, miltä hänestä tuntui ja kuinka hän menetteli, kun hän katseli liekkejä. Lähetä heidät kaikki kotiin. Minä annan sinulle luvan. Minä kirjoitan armokirjan heitä kaikkia varten. He ovat toimittaneet kukin osaansa semmoisessa kertomuksessa, joka viepi voiton kaikista, mitä olen ikinä kuullut."
Ja hetken vaikutuksesta Nero kirjoitti täydellisen armokirjan ja pisti sen Cineaan käteen.
"Toimita Britannialainen minun luokseni", Nero lausui. "Minun täytyy nähdä hänet. Minun täytyy myöskin nähdä minun Romalaiseni jälleen. Minulla ei ollut mitään tekemistä tämän asian kanssa. Tigellinus ne kaikki toimeen pani. Mutta kaikki on päättynyt hyvin. Kaikki on käynyt ihmeellisellä tavalla. Meidän täytyy ryhtyä tämän tragedian tekemiseen, Cineas. Sinä saat neuvoa. Sinun älysi on oleva hyödyksi minulle."
"Minua ilahuttaa, että sinä olet tullut. Minä olen kyllästynyt noihin kristittyihin. He ovat typeriä. He eivät voi enää minua huvittaa. Minä tahdon kääntyä uudella ihastuksella jälleen taiteeni ja runouteni puoleen. Me palautamme takaisin nuot onnelliset hetket, joita meidän oli tapa viettää näissä korkeissa harrastuksissa."
Näin Nero puhui, lausuen vielä paljon tämänkaltaista, joka kaikki osotti, että kirjallinen mielenteko nukuksissa ajan oltuaan jälleen oli hänessä herännyt vanhaan voimaansa. Cineas taipui nähtävällä innolla kaikkiin tuumiin, joita Nero esitteli. Hän suostui kaikkiin. Hän piti kädessään tuota kallista kirjaa, joka lahjoitti elämän ja vapauden hänen ystävilleen. Tässä oli kaikki, mitä hän halasi.