XII.
Kaksi kuukautta on kulunut, sitten kuin Hugh heitti meidät. Häneltä on tullut toivorikkaita kirjeitä, ja aavistusten raskas taakka, joka äänettömyyden pitkinä päivinä lähdön ja ensimmäisten tietojen välillä minua painoi, näyttää yhä enemmän kevenevän. Jok'ainoa vieno kevättuuli, jok'ainoa elähyttävä auringon säde vaikuttaa sydämeni huojentamiseksi.
Uusien etevien kappaletten näkeminen ei kuitenkaan ihastuta minua sinne-päinkään niin paljon, kuin koska uutena aikana taikka uuden ilon valossa näen vanhain rakastettuin esineetten pukeentuvan uuteen kauneuteen — minä tarkoitan eläviä esineitä, jotka ovat Jumalan omasta kädestä lähteneet. Minä en koskaan taida uskoa, että voisin puoleksikaan niin paljon iloita noita ihmeellisiä metsiä, joista Hugh puhuu, kuin nähdessäni näitten rakkaitten vanhojen jalavien, joitten oksat lapsuudesta saakka ovat painaneet pääni ylitse, joka kevät tekevän uusia pehmeitä lehtiä, siksi kuin tulevat niin tuuheiksi, että syvään varjoonsa kätkevät pesän, jonka onnellinen pieni rastaspari on rakentanut, ja jonka lähisyydessä koiras nyt niin hiljaa ja suloisesti visertää, sillä välin kuin naaras hautoo pienokaisiansa, ja vienot tuulet keinuttavat kehtoa.
Amerikan metsät loistavin köynnöskasvinensa olisivat minusta ainoastaan kuin taulu suurenlainen ja ihana todellakin, maalattuna kuin se onkin Jumalan omalla kädellä, mutta puuttuva sitä kodin ja koti-olojen suloista tuoksua, joka jok'ainoasta pienestä orapihlajapensaasta akkunani alta huokuu minua vastaan.
Ja nyt on toinen, uusi ja armas valo koittanut kaikkien rakkaitten, tuttujen vanhojen paikkojen ylitse, sillä Hugh tulee kotia, jopa piankin, varsin pian! Ja koko elin-aikamme saamme yhdessä vaikuttaa tämän vanhan seurakunnan ja näitten vanhojen ystävien hyväksi, ja Jumalan avulla monessa kodissa herättää uutta toivoa ja uutta elämää!
Se on elämän ihmeellinen voima kaikissa, joka saattaa sydämen tuntemaan Hänen läsnä-oloansa, joka on Elämä itse, se on tämä voima, joka paljon enemmän kuin kaikkein suurenlaisin näky-ala, jota emme saa katsella tarpeeksi kauan nähdäksemme sen kasvavan, kukoistavan ja muuttuvan, valtaa sydämemme ja sulaa yhteen sen kanssa osaksi omasta elämästämme.
Kaikkien kauniitten paikkojen kauneus sanoo: Jumala on ollut täällä, mutta elämä vähäpätöisimmissäkin elävissä kappaleissa, pienessä sammalessa, joka tänäpänä nousee maasta, pienessä lehdessä, joka on murtanut verhon, johon se eilen oli suljettuna, ja tänäpänä voitollisna liehuu päivänpaisteessa, värisevässä lumikukassa, jonka helppo koskenta voi hienosta varrestaan erottaa, mutta jota kuolleen maankuoren koko paino ei voinut estää päivän valkeuteen lykkäämästä — elämä vähäpätöisimmässäkin muodossaan ei sano: "Jumala on ollut täällä," vaan: "Jumala on täällä;" ei ainoastaan: "Mestarin käsi on luonut meidät — ettekö näe hänen töittensä täydellisyyttä?" vaan: "Elähyttäjän henki huokuu meistä — ettekö tunne hänen läsnä-olonsa riemua?" ja tämä minusta näyttää koskevan syvemmälle sydämeen.
Minä istuin tänäpänä mielipaikassani metsässä, pienen lähteen ääressä, joka kuohuttaa vettä niin hiljaa, niin hiljaa, ilman vähintäkään pauhua taikka humua, jotta useasti tulen ajatelleeksi lammikkoa, jonka enkeli liikutti, antaen sen vedelle parantavan mahdin, ja niin suuri on elonvoima kaikissa esineissä tämän pienen lähteen lähisyydessä, että se näyttää lähtevän itse lähteestä. Siellä nousevat ensimmäiset kevätkukat, ja minä tiedän sen aivan hyvin, sillä niistä minä joka vuosi sidon ensimmäisen kukkakimpun äidilleni, ja minusta on välisti kuin näitten kukkain ja lehtien olento riippuisikin jostain muusta kuin auringosta, vedestä ja ilmasta. Minusta on kuin joku rakastava käsi niitä suojelisi, ja useasti tulee mieleeni, eikö ole muita olentoja mailmassa kuin ne, jotka tunnemme, ympärillämme Jumalan luotujen töitten keskellä toimimassa. Me puuttuvaiset ihmiset käytämme koneita vaivan ja ajan säästämiseksi, mutta missä työ ei ole huokaus, vaan ilo, ja missä työntekiät ovat kymmenentuhatta kertaa kymmenentuhansia ja taas tuhat kertaa tuhansia, miksikä kuollut konehisto toimittaisikaan sitä, jonka elävät kädet niin paljon paremmin saavat aikaan?
Mutta Hugh sanoo, että, oli kuinka oli, tästä riippuu verrattain vähän, sillä Jumalan luodussa mailmassa ei mikään tapahdu hengettömien, ikivanhojen lakien johdosta taikka konehiston kautta, joka ylimuistoisista ajoista on ollut käymässä. Kaikkialla on elävä liikevoima eikä kuollut konelaitos, joko onnellisten, palvelevien henkien aikaan-saattama, taikka ainoan, itsetyisen, joka paikassa läsnä-olevaisen, kaikkivaltiaan Jumalan herättämä.
Rukkimme taikka ompeluksemme ääressä istuessamme äidilläni ja minulla on pitkät pakinat, ja minusta näyttää melkein siltä, kuin olisi se ahtaitten ajatustemme tunkeminen Jumalan neuvoshuoneesen, joka suureksi osaksi taikka kokonaankin synnyttää vaikeuden käsittää kysymyksiä entamääräyksestä ja vakuutuksesta, joista niin monet kristityt näihin aikoihin niin suurella katkeruudella riitelevät.
Me vaadimme lyhytmielisyydessämme, että kaikki olisi muuttumattomilla päätöksillä ja järkähtämättömillä suostumuksilla ratkaistu ja vahvistettu, unhottaen, että tämmöisillä on voima ja arvo meidän välillämme, juuri sen tähden että ihmiset, jotka niitä tekevät ja rakentavat, voivat muuttua taikka kuolla. Mutta suuri turvallisuus lahjojen suhteen seisoo siinä, että se on Jumala itse, joka niitä antaa. Antaja elää aina ja on aina läsnä. Minä en usko, että hän meille antaa muuta takausta, ja minä olen varma, että me emme muuta tarvitsekaan. Hugh kirjoitti kerta tästä:
"Epä-usko, niinkuin Eevakin, vaatii vakuutusta, joka ei riipu Jumalasta. Mutta semmoinen riippumattomuus ei ole muuta kuin kuolema. Uskolla sitä vastaan, joka vakuutuksena eli takauksena Jumalan lupauksista vastaan-ottaa Jumalan itse, ei tämmöisessä riippumisessa ole ainoastaan vakuutus, vaan elämäkin. Epä-usko rakastaa järkähtämättömiä päätöksiä, vahvistettuja tuomioita turvatuksi itseänsä tunteaksensa. Mutta Jumala ei anna meille semmoisia kehnoja, hänestä itsestä erotettuja järkeis-päätelmiä. Hänen lupauksensa ovat kaikki mieskohtaisia, kaikki aiotut uskolle, joka todella on. Hän sanoo: 'Minun lampaani ei pidä hukkuman ijankaikkisesti, eikä pidä yhdenkään repäsevän heitä minun kädestäni.' 'Minä en sinua koskaan heitä enkä hylkää.' 'Kenen pitää meitä Kristuksen rakkaudesta erottaman?'
"Jos kylmä, kuollut sydän, joka vaatii vakuutusta ikäänkuin itseänsä vastaan, sentähden kysyy: 'Mutta enkä minä voi kiskoa itseäni sinun kädestäsi? Enkö minä voi kieltää sinua? ja jollei mikään, ei ne kappaleet, jotka ovat, eikä ne kappaleet, jotka tulevat, ei elämä eikä kuolema, voi meitä Kristuksen rakkaudesta erottaa, eikö kumminkin synti sitä voi?' — ei kuulu muuta vastausta kuin tämä: 'Minä rakastan, minä olen luja — pysykäät minussa!' Jos etsimme jotakin lupausta uskolle semmoiselle, joka on ollut, mutta ei enään ole; jotakin kehoitussanaa muille kuin niille, jotka kääntyvät Jumalaan, saamme turhaan hakea koko raamatun. Jos käännymme Jumalaan, kaikki käy selkeäksi, mutta jos käännymme Hänestä pois, kaikki käy pimeäksi. Jumala ei anna mitään lupauksia, paitsi ainoastaan uskolle, työssä elävälle uskolle.
"Mutta jos vapiseva, Jumalaan liittyvä sydän itkien tekee kysymyksen: 'Voinko joskus luopua sinusta?' saadaan sama vastaus, vaikka toisella äänellä, hellimmän säälin äänellä: 'Pysy vaan minussa — minä rakastan, minä olen luja.' Vahvalle uskolle tämä on täysi ja täydellinen vakuutus; heikolle uskolle ei käy mitään täydellisempää antaminen. Jos koko mailman taitavimmat uskon-oppineet ja lakimiehet yhdistyisivät ajatuksellisiin lauseisin puettua kaavaa uskovaisen vakuutukselle hankkimaan, arkuus ja epätoivo epäilemättä löytäisivät jonkun tempun itseänsä ulos-sulkeaksensa. Jumala käy sentähden luullakseni toista tietä, niin että hän juuri vakuutuksen puutteen kautta pakoittaa murheellista ja epäilevää sydäntä hakenemaan hänen luoksensa vakuutukseen, joka on autuaallinen turvallisuus, olkoon siitä sitten selvä tieto taikka ei. Jos siitä on selvä tieto, silloin se myöskin on elämä, rauha ja riemu Pyhässä Hengessä, silloin se on turvallisuus Isän asunnossa, hänen sydämensä pyhyydessä.
"Ja jos kerta olemme niin pitkälle päässeet, me ainoastaan hymyilemme inhimillisille säännöille ja päätöksille, mutta itkemme silmämme kuivaksi rakkaan isänsydämen turvissa, sanoen: 'Sinä yksin olet vakuuteni.'
"Jumala ei tahdo antaa meidän nojata mihinkään joko töihin taikka sanoihin, jotka ihmiset ovat antaneet; ei mihinkään olleesen taikka olevaiseen, joka on hänestä itsestä erotettu. 'Yhdistys Jumalan kanssa,' sanoi äitini, 'on lunastuksen pää-määrä ja tarkoitus.' 'Sinä, Herra olet verelläs meitä Jumalalle lunastanut.' Jumala rakastaa meitä liiaksi salliaksensa, että jokin meille palkitsisi henkemme yhdistyksen hänen itsensä kanssa."
* * * * *
Näyttää siltä, kuin äidilläni ja Bettyllä Lontoossa ollessamme olisi ollut monta yksivakaista pakinaa keskenänsä. Alusta nämät pakinat olivat varsin sotaista luontoa, ja riita oli kiivas ja kuuma, mutta joku päivä oli Betty sanonut, että hänen päätänsä vimmasi, ja että hän pelkäsi tulevansa hulluksi, jos hänen alin-omaa täytyi samassa paikassa tehdä samaa kiertokulkua, niinkuin hän luuli missis'in ja hänen kaiken aikaa tehneen. Hän oli sentähden ehdoitellut, että pitkien puhetten verosta lukisivat raamattua yhdessä ja rukoukseksi käyttäisivät muutamia mr Wesleyn virsiä, ja ihmeellistä oli ollut, sanoi äitini, kuinka paljon paremmin he sen jälkeen toinen toisensa ymmärsivät.
"Sillä," jatkoi äitini, "totta puhuakseni, minä en koskaan unhoita sitä, minkä Betty sairaana ollessani kerta puhui minulle vakuutuksesta." Joku ilta yhteisen raamatun lukemisen jälkeen oli heidän välillänsä tapahtunut pakina, josta äitini seuraavalla tavalla kertoi minulle:
He olivat lukeneet Room. 8:nnen luvun, ja muun ohessa painaneet mieleensä ensimmäisen värsyn: "niin ei ole nyt mitään kadotusta niissä, jotka ovat Jesuksessa Kristuksessa" ja 16:nnen värsyn: "Se henki todistaa meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapset." Silloin oli Betty kertonut äidilleni, mitä hän ennen on puhunut minulle, kuinka hän monen viikkoisen pimeyden ja surkeuden jälkeen, jolla välin hänen syntiensä taakka oli painanut hänet maahan, vihdoin oli saanut nähdä syntikuormansa toisen hartioille sälytettynä. Silmänräpäyksessä hän oli tuntenut sydämensä siitä keventyneeksi, mutta kiitollisuudella, rakkaudella ja rauhalla täytetyksi. Hän oli tuntenut, että Vapahtaja oli kantanut hänen syntinsä, ja että ne nyt olivat pois-kannetut ja anteeksi-annetut.
Äitini oli vastannut hänelle ja sanonut, että hän puolestaan ristinpuuhun katsoessaan useasti oli tuntenut sydämensä kiitollisuudesta ja ilosta sulaneeksi, mutta että hänen syntiensä muisto sitten taas oli lannistanut häntä, ja hän päätti sentähden korkeimmallaan voivansa toivoa, että toivo lopulta voittaisi pelvon, Jumalan laupeus hänen syntinsä, ja että hänelle kenties kuolinvuoteella suotaisiin heikko, vapiseva toivo rauhassa täältä eritä. Hän ei suinkaan kieltänyt, että vakuutus semmoinen kuin se, mistä Betty puhui, voi tulla muutamien ihmisten osaksi, mutta hänen luullaksensa ainoastaan suurten pyhimysten taikka erin-omaisten uskonsankarien. Ainakaan hän ei koskaan ollut muuta ajatellut, kuin että hänen itse olisi liian rohkeaa mitään semmoista odottaakaan.
Mutta Betty ei sanonut voivansa ajatella, että Kaikkivaltias tahtoisi, että hänen lapsensa köysi kaulassa kinastaisivat mailman lävitse, tietämättä, eivätkö lopulta tulisi hirtetyiksi. Jos kaikkivaltiaan Jumalan palvelu ei olisi sen parempi, moni hänen luullaksensa ei siihen taipuisikaan. Hän oli varsin varma, ettei mikään helläsydäminen isä tällä tavalla kohtelisi häijyintäkään lastansa, joka tahtoo tehdä parannusta, saatikka sitten hyvä Jumala itse.
"Mutta," oli äitini sanonut, "hellinkin isä voi nähdä lapsensa kärsivän, jos kärsimys on lapselle hyödyksi. Mitä enemmän Jumala rakastaa meitä, sitä huokeampi hänen on nähdä huoliamme, kun nämät vaan kerta meille riemuksi kääntyvät. Ja näin pahoja ja kapinallisia ollessamme meidän lienee paras odottaa anteeksi-antamusta, siksi kuin emme enää voi syntiä tehdä."
"Tuo missis, ei kumminkaan ole ollut teidän tapanne eikä liioin masterinkaan," säisti Betty.
"Parempi kenties, jos olisi ollut," sanoi äitini surumielisesti Jackia muistellen.
"Mutta", jatkoi Betty, "kun tiedän, että minä puolestani en koskaan tahtoisi palvella herraa, joka ei saisi taloansa muulla toimilla hallituksi kuin palvelioitansa ja palveliattariansa vanginvartian tavalla väijymällä eikä koskaan puhuisi heille hyvää sanaa sen pelvosta, että unhottaisivat asemansa. Yksin eläimetkin hupsu-parat, tuntevat erotuksen. Ja mitä master Jackiin tulee," lisäsi hän leppeämmällä, änkyttävällä äänellä, "minä en voi kieltää, että jos te, missis, ja master kohtelisitte häntä heittiönä, ettekä koskaan hukkaisi häneen ystävällistä katsetta taikka tervehdystä, vaan istuisitte kuin tuomio-istuimella, antaen hänen kumartaa ja pitää kauniita puheita teille, ja sitten lähettäisitte hänet saamaan ruokaa kyökkiin Rogerin ja minun kanssani, minä master Jackin siassa lähtisin matkaani uudestaan onneani etsimään; ja mitä minuun itse tulee, minä kohta pötkisin tieheni, minäkin." Betty oli omasta kuvauksestaan purskahtanut itkemään, mutta näytti äkkiä kääntyvän toiselle tolalle, hymyili ja sanoi:
"Oi missis, mikä vanha hupsu minä olen, kun taidan ajatellakaan, että te ja master voisitte tuommoista ilveilystä pitää. Yksin Rogerkin, vaivainen raukka, seisoisi ja nauraisi ja odottaisi, mikä perästä tulisikaan, ja koira hän vinkuisi ja liehakoitsisi master Jackille, ja juoksisi hänen luotansa teidän luoksenne, ikäänkuin hän tahtoisi kysyä: 'Kuinka, ettekö näe, että se on nuori master?' Mutta master Jack itse olisi ensimmäinen tuntemaan isänsä ja äitinsä valepu'ussakin, ja ennenkuin te, missis, taikka master olisitte ennättäneet lausua yhdenkään sanan, hän olisi teidän jalkojenne juuressa — ei, teidän kaulassanne, ja te itkisitte ilosta hänen tähtensä."
Äitini oli hetken aikaa ollut ääneti, ja sortuneella äänellä oli Betty jatkanut:
"Ja Jumala Kaikkivaltias on vielä paljon parempi, hän, Isä evankeliumissa ei istunut alallaan huoneesensa suljettuna, odottaen poikaa takaisin tulevaksi, eikä hän liioin tuimistanut kasvojansa ja hankkinut pitää hänelle nuhdesaarnaa siitä, mikä hän oli ollut, ja mikä hänestä tulisi. Hänen ainoa pelkonsa oli, että nuorukaisparka häpeisi takaisin tullaksensa. Hän meni sentähden akkunaan katsomaan, eikö häntä näkyisi, ja sillä silmänräpäyksellä, jolla hän huomasi hänet, hän riensi pitkän matkan häntä vastaan, niin että palaisivat yhdessä ja jok'ainoa sielu koko talossa näkisi, että kadonnut, mutta takaisin palannut poika-raiska oli tervetullut. Hän keskeytti kerrassaan sen kauniin puheen, jonka nuorukainen oli ajatellut tuolla vieraalla maalla, langeten hänen kaulaansa ja suudellen häntä enemmän äidin kuin isän tavalla. Ja sitten hän pani palveliat ja palveliattaret liikkeelle valmistamaan ilojuhlaa, ja lopuksi soitettiin ja tanssittiin kuin häitä pidettäessä. Se oli toista, se, kuin jos hän olisi antanut poika-poloisen paljailla polvillaan, ruumis tuskin ryysyihin verhottuna ja jalat kengätönnä leivän palasta kerjätä. Isä ei pelännyt pojan tulevan liian perehtyneeksi. Hän päin-vastoin koetti häntä kaikin tavoin perehdyttää, ja Herra Jesus sanoo, että se on juuri tätä, kuin Kaikkivaltias tuntee, kun joku meistä palaa takaisin hänen luoksensa. Hän tuntee täydellisesti isänhuoneen, joka on enemmän kuin kukaan meistä vielä tekee," niin Betty päätti selityksensä.
Äitini myönnytti, että vertaus tuhlaaja-pojasta todellakin varsin yksinkertaisesti kuvasi Jumalan isänrakkautta katuvaisia syntisiä vastaan-ottaessaan. Mutta kuinka voimmekaan tietää, olemmeko todella katuvaisia? On niin helppo pettyä ja itsestämme uskoa kaikki, minkä toivomme.
"Minulle puolestani," sanoi Betty, "se ei suinkaan ollut helppo; mitä enemmän minä toivoin, sitä vähemmän taisin päästä toivetteni perille."
"Tämä saattaa olla muutamien ihmisten laita," päätti äitini, "vilpittömien ja totisten kristittyjen, jotka ovat varovaisia käytöksessään ja rehellisiä itseänsä vastaan; mutta kuka vastaa niistä hairauksista, joihin hilpeät, herkkäluontoiset ihmiset voivat langeta, jos heille sanotaan, että kristillisen elämän alku seisoo syntien anteeksi-saamisen tunnossa?"
"Kieltämättä," sanoi Betty, "löytyy ihmisiä, jotka pettävät itseänsä, ja semmoisia tulee kaikkina aikoinakin löytymään. Apostolitkaan eivät voineet siihen mitään. Mutta heidän varotuksensa tämmöisille ihmisille eivät koskaan päätyneet sanoilla: 'menkäät pois,' vaan sanoilla: 'kääntäkäät takaisin;' ja ihmisten käy aina huokeammaksi täyttä totta kääntää takaisin, jos vaikka ainoastaan jonkun tunninkin ovat olleet oikeassa käsityksessä ja oikealle taholle kääntyneet. Minun luullakseni pienikin silmäys siihen kauheaan asiaan, jonka nimenä on synti, ja siihen ihmeelliseen, jonka nimenä on armo, tekee ihmiselle huokeammaksi kääntää takaisin, kuin jos hän kaiken aikansa olisi elänyt kuin järjetön luontokappale eikä koskaan tämmöisiä ajatellutkaan."
Äitini ei ollut voinut tätä ainetta heittää, ennenkuin hän kysyi, kuinka väärä ilo olisi totisesta erotettava.
Tähän Betty oli vastannut melkein näin:
"Niin paljon kuin minä ymmärrän, totisen ilon täytyy olla ilo semmoinen, joka tekee meidät halullisiksi antamaan koko mailman itseämme polkea, ilman että siitä ollenkaan huolimme. Totinen ilo saattaa meidät niin mieltyneiksi, että voisimme antaa anteeksi katkerimmille vihollisillemmekin, ja ettei yksikään ihminen voisi tehdä meille mitään, joka ansaitsisi vihollisuuden nimeä, koska, jos vaan tuntisivat, mitä me itse tunnemme, silmänräpäyksessä tulisivat ystäviksemme ja veljiksemme. Totinen ilo nostaa meidät korkealle tämän mailman kaikkien riemujen ylitse, niinkuin ainoastaan olisivat vanhoja, unhoittuneita unelmia, ja panee meidät mieluisasti taipumaan jokaisen kuorman taikka koetuksen alle mailmassa sen kalliin käden tähden, joka laskee ikeen päällemme. Tämä ilo tekee, että tunnemme itsemme halvemmiksi ja mahdottomammiksi kuin yksikään ihminen mailmassa, koska olemme unhoittaneet ja loukanneet Hänen, joka meidän edestämme on mennyt kuolemaan; mutta se saattaa meidät tuntemaan itsemme korkeammiksi kuin kaikki kuninkaat mailmassa, koska kuninkaitten kuningas rakastaa meitä. Se on ilo, josta koko mailma ei saa meiltä riitetyksi, mutta jonka pienin synti voi himmentää ja saastuttaa. Jos aina voisimme tässä ilossa pysyä, se tekisi meidät lakeiksi kuin lampaat, ahkeriksi kuin mehiläiset ja onnellisiksi kuin enkelit. Me tulisimme silloin urhoollisiksi kuin master ja lempeiksi kuin te, missis. Jos sen kadotamme, meillä ei ole muuta neuvoa kuin kääntää takaisin ja uudestaan etsiä sitä sieltä, mistä sen ensin löysimme, kääntää takaisin Herran Kristuksen luo, joka on sen ansainnut, ja Kaikkivaltiaan luo, joka sen meille lahjoitti. Sillä ilman tätä iloa olemme heikot kuin Simson, koska hänen hiuksensa olivat kerityt; mutta sen takaisin saatuamme väkevät kuin hän, koska hän kantoi kaupunginportit pois. Se on ilo, joka ei ole missään muualla kuin Herran luona, mutta jos Herran löydämme, löydämme myöskin sen. Sitä ei sovi ajatellakaan, että kun Kaikkivaltias käskee meidän kieltää mailman ja sen riemut, hän ei antaisi meille sitä, mikä parempi on, ajassa ja ijankaikkisuudessa nauttiaksemme. — Ja" — näin lopetti Betty — "jos alati koetamme omin voimin aaltojen vallasta kalliolle päästä, mutta meidän ei koskaan onnistu saada vakavaa jalansiaa, kuinka voimme kääntää takaisin ja kurottaa pelastavaa kättä sille, joka vielä on laivassa taikka taistelee tyrskyjen keskellä?"
"Puhuitko hänelle jotakin muuta, äiti kulta?" minä kysyin.
"Bettylle en puhunut mitään, mutta minä menin ylös pieneen kammiooni, lankesin polvilleni ja rukoilin Jumalaa minua neuvomaan."
"Ja sitten, äiti," minä kysyin.
"Sitten, Kitty, minä luin raamattuani, ajattelin ja rukoilin, ja lopulta minä rupesin käsittämään synniksi olla Jumalan rakkauteen meitä kohtaan uskomatta sekä meidän velvollisuudeksemme häntä kohtaan olla iloisia."
Ja eikö tämä juuri ole se iloinen sanoma, se hyvä oppi, jonka metodistat yli koko mailman levittävät, oppi, joka lupaa elämän, iloa ja voimaa kaikille niille, jotka tahtovat sen vastaan-ottaa, ja joka myöskin pitää lupauksensa? Eikö tämä iloinen sanoma ole oppi, joka ei ainoastaan puhu luomisesta aikojen alussa täytettynä ja "sangen hyvänä," vaan elävästä, läsnä-olevasta Luojasta ja Isästä, joka vielä yhä luo ja uudistaa, ei ainoastaan tapahtuneesta, täytetystä sovituksesta, vaan läsnä-olevasta, elävästä sovittajasta; ei ainoastaan olleesta, ihmeellisestä hengenvuodatuksesta, vaan läsnäolevasta, elävästä ja pyhästä Hengestä, joka nyt ja joka päivä, aina ja joka paikassa, valaisee, pyhittää ja lohduttaa?
* * * * *
"Ei kiitollisna silloin vaan,
Kun rakkautes tuta saan,
Vaan valmihina ainiaan
Sun kunniaasi veisaamaan."
Minä heräsin tän'aamuna nämät mr Herbertin sanat mielessäni, ja jo ennenkuin päivä oli korkeimmillaan, minä tunsin niitä tarvitsevani. Oli tullut kirje Hugh'ilta. Jackin asiain järjestäminen ottaa enemmän aikaa, kuin alusta luulimmekaan, ja sillä välin Hugh'illa on tarpeeksi lähetystyötä neekeri-parkojen joukossa. Minun täytyy sentähden malttaa mieleni, niin etten toivo häntä takaisin ennenkuin syksyllä, jolloin hän vasta luulee voivansa palata, ja niin etten anna jälellä olevien päivien olla ainoastaan autiona rajamaana kahden eri seudun välillä, vaan koetan täyttää niitä hyödyllisellä työllä, jonka Jumala häntä rukoillessani antaa minun toimittaa.
Pieni työ on jo tullut osakseni. Kun äitini ja minä aamupäivällä kävimme Tobyn luona, hän suurena suosion-osoituksena minulta pyysi, että hän joskus saisi tulla meidän luoksemme joksikin tunniksi, ja että minä silloin vähän auttaisin häntä sisäluvussa. Vaikka hän kyllä koettaa parastansa, hän katsoo tätä kovin raskaaksi ja vaivaloiseksi työksi omin päinsä sekä hyvin epätietoiseksi keinoksi valistuksen ja rakennuksen voittamiseen. Tänäpänä iltapäivällä hän tuli meille, ja pienellä empimyksellä hän nyt ilmoitti minulle, minkä tähden hän parhaasta päästä tahtoo lukutaidossa vaurastua. Hän on näet sunnuntai-iltaisin ruvennut kokoomaan luoksensa muutamia poikia, jotka muutoin karaisivat ympäri, opettaaksensa heitä lukemaan ja veisaamaan, ja yrittäessään muita opettaa, hän on huomannut, mikä häneltä itseltä puuttuu.
Tämä selittää ne äänet, jotka isäni ja minä kuulimme, kun viimis sunnuntaina kävimme hänen mökkinsä puolessa. Laulu oli yleensä vilkas ja sydämellinen, vaikka äänet välisti kävivät epävakaisiksi ja melkoisesti erosivat toisistansa, mutta silloin Tobyn käskevä sana, niinkuin johdattajan ainakin, taas kokosi hajonneet voimat, ja lopulta kaikki yhdistyivät ikäänkuin jonkunlaiseen loppuköörin.
Ja minä sanoin Bettylle, että pieni opetus musiikissa, semmoisena kuin kaikessa vaatimattomuudessani voin sitä antaa, kenties ei haittaisi Tobya, jos hänestä tulee laulun-opettaja samalla kuin koulumestarikin.
"Varmaan enemmänkin, mrs Kitty," sanoi Betty. "Toby Treffry on nimitetty paikallis-saarnaajaksi meidän piiriimme."
Tämän ilmoitti Betty, sillä välin kuin hän korjasi ruokia pöydästä, eikä mikään olisi voinut panna äitini luottamusta metodistojen laitoksiin kovemmalle koetukselle.
"Toby saarnaajana, vaikka hän itse tuskin osaa puhtaasti kirjaa lukea!" huusi hän.
"Minun luullakseni, missis" sanoi Betty, "ihmiset paljon helpommin oppivat lukemaan kirjaa kuin oppivat sitä, minkä Kaikkivaltias on opettanut Tobylle, sielu-paralle. Syvyyksissä, joitten lävitse Toby on käynyt, löytyy asioita, joista minun tietääkseni ei vielä koskaan ole missään aapis-kirjassa puhuttu."
"Muille hyöty olkoon kuinka suuri tahansa," sanoi äitini, "mutta Tobylle itselle mahtaa olla kovin vaarallista nousta opettajaksi, kun hänellä vielä omasta puolestaan on niin paljon oppimista."
"Missis," sanoi Betty, kunnioituksella, mutta samalla vakavasti, "minun päättääkseni kestäisi tuomiopäivään saakka, jos ihmiset viipyisivät muita opettamasta, siksi kuin itse tulevat täysi-oppineiksi. Ja ihmisistä, jotka vasta silloin rupeevat muita opettamaan, kuin itse ovat laanneet oppimasta, tulee tavallisesti julman ikävät opettajat. Minun mielestäni ei mikään opetus voi olla elävämpi ja vilkkaampi, kuin se, jonka opettaja itse eilen taikka tänäpänä on Kaikkivaltiaalta saanut. Ilman sitä se ei suinkaan ollut Toby, joka itse nosti itsensä opettajaksi, vaan se oli ihmiset, jotka tunsivat itsellään olleen hyötyä siitä, mitä hän luokkakokouksissa oli puhunut, ja niin he pyysivät häntä puhumaan, ja niin hän tuli saarnaajaksi. Sillä tavalla sen asian laita on alusta loppuun asti."
Isäni muistutti:
"Sanankuuliat, joitten tekee mieli kuulla, ovat todellakin hyvä alku saarnaajalle. Minulla ei ole mitään tämmöistä lahjojen ja voimien koetusta vastaan, enkä minä luule, että kumminkaan suuret palkka-edut ovat Tobya houkutelleet."
"Mitä Tobyn niinkuin muittenkin paikallis-saarnaajien palkkaan tulee," sanoi Betty kuivakiskoisesti, "se maallisessa katsannossa on varsin kehno. Hän käy useasti kymmenen taikka kahdenkymmenenkin penikulman päässä saarnaamassa. Sateella hän seisoo läpi-märkänä, antaen sitten vaatteensa kuivaa ruumiin yllä. Se kyllä nuoruudessa käy laatuun, mutta josta myöhemmin voi tulla paha perässä. Tällä haavaa Tobyn palkka minun ymmärtääkseni seisoo väsyneissä jaloissa ja alinomaisessa vaivan-näössä, ja vastapäin se tulee hänelle osaksi luuvalona ja säilöstyksenä. Mutta hän tuntee itsensä tyytyväiseksi, hän, ja muut myöskin. He ovat saaneet hyvän osan siitä palkasta, jonka täällä antaa ja odottavat, ja loppu on heille tallella."
Mutta kun sitten Tobylta tiedustin hänen itse-uhraavaa työtänsä ja palkka-etujansakin kysyin, hän vastasi punastuen ja änkyttäen eikä vastannut niinkuin hän olisi tottunut kokouksissa puhumaan, mutta hän kuitenkin sanoi: "Minä olen valittu koetteeksi saarnaajaksi yhdeksi vuodeksi, mrs Kitty, ja mitä palkkaan tulee, se mielestäni on runsas, jopa oikein ruhtinaallinenkin, niin että yksin matkoillani kulkiessani rauhassa voin ylistää Herraa ja hänen hyvyyttänsä ja kaikkea sitä, minkä olen saanut ihmisille julistaakseni puhumattakaan siitä ilosta, että saan nähdä ihmisten sydämet liikutuksissa, ja siitä toivosta, että kohta saan kohdata heidät Herran edessä ja siellä heidän kanssansa hänen nimeänsä ylistää."
* * * * *
Viime-kuluneet viikot ovat olleet rikkaita tapauksista. Setä Beauchamp kuoli äkkiä pari viikkoa sitten. Pelästys tuotti tädille halvauksen, joka estää häntä sen koommin seura-elämään osaa ottamasta.
Orpana Ewelynille on langennut melkoiset tavarat, jotka hän isän-äitinsä testamentin mukaan isänsä kuoltua saa yksin hallitaksensa. Hän on ilmoittanut meille aikomuksensa, jollei mikään estäisi, äitinsä kanssa käydä meidän luonamme. Heikkouden tilassaan täti Beauchamp alati puhuu siitä lupauksesta, jonka hän sanoo "sisar Trevylyanin" antaneen hänelle, että hän tarvetilassa tulisi häntä hoitamaan. Kun äitini kuitenkin nyt on mahdoton heittää kotimme, katsotaan kaikilla matkan vaikeuksillakin tädin terveydelle parhaaksi, että hän heittää Lontoon ja joksikin ajaksi muuttaa maille meidän luoksemme. Äitini huolellinen hoito tulee luultavasti tekemään tädin heikkojen ja kiihtyneitten hermojen hyvää.
Betty ei tästä käynnistä pidä juuri parhaita toiveita. Rikkipassatut Lontoon-palveliat, kamaripalvelia ja kamarineitsyt, ja päälliseksi vanha rouva, joka maalaa kasvonsa kuin Isebel kuningatar, tuo kaikki ei voi muuta kuin hänessä synnyttää todellisia pelkoja. "Todellakin", sanoi hän tänäpänä, "tämä voi olla tarpeeksi selittämään kaikki pahat enteet ja merkit, niin että siitä kenties pitäisi pikemmin iloitakin, koska merkit kyllä olisivat voineet tietää paljon pahempaakin, kuin nyt tapahtuu."
Nyt kun vieraamme ovat tulleet, Bettyn sydän on melkoisesti keventynyt, varsinkin siitä, että "Lontoon-palvelia" on metodista ja ent. vuorityömies, jonka Ewelyn on koroittanut palvelian arvoon ja virkaan; että kamarineitsyt on kokonaan kiinni emännässänsä, että täti-parka on heittänyt poskimaalinsa, ja että koko seura ennen pitkää tulee pappilaan siirtämään.
Sillä orpana Ewelyn on Hugh'in hyväksi ostanut oikeuden seurakuntaan ensi kerralla kutsua pappi, josta hän ei tahdo vastaan-ottaa mitään kiitosta, koska hän sanoo tahtovansa anastaa virkatalon ja muuttaa päärakennuksen orpolasten kodiksi, jättäen ainoastaan muutamia huoneita itseänsä ja äitiänsä varten. Aluksi hän aikoo koota ympärillensä muutamia turvattomia pieniä tyttöjä, jotka hän on tavannut Lontoossa, ja joitten edestä hän toivoo voivansa jotain tehdä, sitten kuin hän on muuttanut heidät pois suuren kaupungin kiusauksista ja turmeluksesta.
Minä ja Hugh, hän sanoo, saamme rakkaassa vanhassa kodissamme järjestää kaikki mieltämme myöten. Hän tahtoo kuitenkin panna kuntoon hävinneen osan rakennuksesta, missä meille määrätyt huoneet ovat. Muurarit ja salvomiehet ovat jo täydessä toimessa, ja kun ei parannettavaa ole peräti paljon, työ kyllä pian saadaan tehdyksi. Vanhat muurit ovat yhtä lujia kuin rakennettaessa, ja niissä on ainoastaan siellä täällä ulkonaisia vikoja, jotka vaativat korjaamista. Tärkeimmät muutokset seisovat laatetten ja kattojen, akkunankehien ja lasiruutujen uudistamisessa sekä Bettyn kanojen karkottamisessa, jotka ylimuistoisista ajoista asti ovat tyhjissä ja asumattomissa vanhoissa huoneissa vallinneet.
Työ on Ewelynin silmän alla jo hyvästi edistynyt, ja kun Hugh tulee kotia, hänestä varmaankin on kuin taikasauvaa olisi huiskutettu tämän rakkaan, vanhan paikan ylitse, niin viehättävän yhdenlaisena ja kuitenkin niin toisennäköisenä se hänelle ilmestyy.
Ewelyn on kaikin puolin yksivakaisempi, suopeampi ja rauhallisempi kuin koskaan ennen. Hänen luja tahdonvoimansa löytää työssä tyydytystä ja on lakannut taukoomatta häntä alituiseen vastarintaan muitten tahtoa vastaan pakoittamasta. Hän näyttää samalla enemmän kuningattaren tapaiselta kulu milloinkaan, ja minä iloitsen nähdessäni, että kaikki muut vaistonmaisesti taipuvat hänen valtansa alle — paitsi ainoastaan täti Beauchamp-parka, ja hänen sairashuoneessansa Ewelyn miellyttää minua enemmän kuin missään muualla. Sedän kuolema sekä siitä syntynyt suru ja muuttuneet olot ovat saattaneet täti-paran avuttoman äreyden ja vastustuksen tilaan, joka tavallisesti osoittaa itsensä Ewelyniä vastaan, ja jota on hyvin surkea katsella. Näyttää siltä kuin tädin mielestä jokin aina olisi hänen toivettensa tiellä, ja tämän hirmuvaltaisen jonkin edustajana näyttää olevan Ewelynin tahto. Välisti hän toruu ja moittii häntä, niinkuin hänellä olisi pahankurinen lapsi edessänsä; toisella kertaa hän itkee, vääntää käsiänsä ja rukoilee tehdä tuota taikka tätä tavallaan mahdotonta, niinkuin hän itse olisi lapsi Ewelyn kova ja taipumaton äiti.
Ja Ewelyn, joka muutoin kaikissa tiloissa on niin käskevä ja jyrkkä, on tämän tautivuoteen ääressä nöyrä ja hellä ja kantaa kärsivällisesti kaikki, mikä sairaan päähän pistää. Tavan-takaa, jonkun suuttumuksen, katumuksen taikka ärtymyksen puuskan jälkeen, tädissä kuitenkin ilmaantuu ikäänkuin kirkkaamman valon säen, osoittaen itsensä kiitoksissa ja rakkaissa sanoissa sillä tavalla, että hän puhuttelee Ewelyniä kuin pientä lasta, antaen hänelle lapsuuden lempinimiä, josta tämä nousee vedet silmiin.
Lääkärit eivät sano tätä tautia kuolettavaksi, ja näyttääpä melkein siltä, tuin äitini läsnä-olo ja hänen ystävällinen, mutta samalla vakaa käytöksensä jo olisi ollut sairaalle hyväksi.
Hugh'in kotiin-tulon aika on käsissä. Joka päivä voi meille tuottaa tietoja hänen laivastansa. Ewelyn jouduttaa valmistuksia pappilassa äitinsä ja lasten vastaan-ottamiseksi. Kaksi puutarhaa päin antavaa huonetta ovat jo koristetut kaikenmoisilla loistokaluilla, joihin hänen äitinsä on tottunut: paitsi mukavia ja uhkeita huonekaluja siellä on kiinalaisia vaasuja, kuvia kultaisilla alustoilla, hyvänhajuisista puunlajeista tehtyjä lippaita, pehmeitä mattoja, leopardin- ja tiikerintaljoja, peilejä kukkais-seppeletten muotoon leikatuilla kehyksillä — sanalla sanottu kaikki, mikä voi saattaa tädin tuntemaan itsensä täällä yhtä peretyneeksi, kuin jos hänen akkunansa antaisivat Great Ormond katua eikä pientä puutarhaa päin, joka tuskin on Atlantin meren myrskyiltä suojattuna.
Muu osa rakennuksesta on jyrkkä vastakohta tässä mainittua vastaan. Ewelynin huoneessa kaikki komeus seisoo ainoastaan kukkasissa ja kirjoissa sekä merta päin antavassa näky-alassa. Huonekalut ovat melkein yhtä yksinkertaisia kuin lastenkodon makuukammioissa ja kouluhuoneessa.
Jokaisen pienen vuoteen vieressä seisoo pesinkaappi ja piironki, sievä pieni kirjahylly päällä. Ne ovat kaikki yhtäläisiä. Ewelynin tarkoituksena on vähitellen lisätä lahjojansa kirjoilla, maalauksilla ja muilla semmoisilla, niin että lapset niin paljon kuin mahdollista tuntisivat tämän kodiksensa, niinkuin hän sanoo, ei lainattujen nimien taikka tekoheimolaisuuden vuoksi vaan tosi-olojen nojalla. Hänen aikomuksensa on, sitä myöten kuin hän oppii lapsia tuntemaan, antaa jokaiselle heistä omat pienet kapineensa, niin etteivät tuntisi itseänsä ainoastaan numerolu'uiksi pääsummassa taikka kuolleiksi kappaleiksi varasto-aitassa, vaan eläviksi pieniksi yksilöiksi hyvässä perheessä. Hän aikoo joka lapselle antaa hedelmäpuun, lampaan taikka kanan, niin että aikaisin oppisivat käsittämään yhteyttä omistamisen ja hoitamisen sekä itsekieltämisen ja antamisen välillä. Hän tahtoo myöskin kehoittaa heitä mieleensä johdattamaan entiset olonsa, niin että tuntisivat, että vastaan-ottamisen kautta lastenkotoon eivät ole tulleet luonnottomiin, Jumalan tavallisesta järjestyksestä eriäviin oloihin siirretyiksi, vaan tärkeänä elämänsä aikana ainoastaan mailman kiusauksista ja vaaroista säästetyiksi.
"Tämä, orpana Kitty," sanoi Ewelyn eräänä päivänä, "on vielä kirjoittamaton lehti elämäni kirjassa, ja vuosien kuluttua on hauska nähdä, sopiiko kirjoitus yhteen aikomusteni kanssa. Sillä vaikka tapausten suunnitelma on minun kädessäni, niitten muodostuminen tietysti ei riipu minusta."
Toisella kertaa, kun yhdessä kävelimme rantaa pitkin, hän äkkiä lausui:
"Orpana Kitty, mr Wesleyllä on hyvin kehno ajatus siitä Jumalan lahjasta, joka sanotaan rikkaudeksi; hän katsoo sitä vähä-arvoisimmaksi kaikista asioista. Mutta minä puolestani en voi muuta kuin pitää sitä suurena lahjana, verrattomana etuna sille, joka vielä on nuori ja vapaa. Ainoastaan harvat saavat mitään omaisuutta mieltänsä myöten hallittavaksi, ennenkuin heidän tapansa ja tarpeensa jo ovat niin muodostuneet, että luulevat tarvitsevansa kaikki, mikä heillä on, ja sentähden eivät pidä itsensä likimainkaan rikkaina. Minun sitä vastaan on toinen laita. Tunteeni ja taipumukseni ovat yksinkertaisia. Minä en tunne mitään komeuden iloa eikä mitään loiston tarvetta. Jumala on antanut minulle nuoruuden ja terveyden lahjan, ja ilman sitä," lisäsi hän vapisevalla äänellä, "hän on antanut minun vähän luoda silmäni tämän mailman suureen kurjuuteen ja hätään ja jo elämäni kynnyksellä kasvoista kasvoihin nähdä kuolemankin. Ja koko mailmassa ei ole mitään, joka tekisi minut niin onnelliseksi, — niin oikein onnelliseksi — kuin koska saan antaa itseni ja kaikki tyyni mikä minulla on, koko elin-aikanani kaikkia hyljättyjä, murheellisia, turvattomia ja kadonneita auttaakseni ja lohduttaakseni, pelastaakseni ja hoitaakseni. Ja sitten kun kaiken tämän ohessa saan antaa heidän tuntea ja tunnustaa, että apu ja rakkaus, jonka minussa löysivät, ainoastaan oli pieni pisara Jumalan oman rakkauden ja voiman suuresta, loppumattomasta lähteestä."
Puhuessaan hän katseli merta pitkin länteen päin, missä taivaan ranta paloi laskevan auringon sädevalossa. Kirkkautta, loistoa ja tulta vastaan hänen omassa silmässään ja hänen kauniissa, heloittavissa kasvoissaan taivaan kajastus minusta kuitenkin oli ainoastaan kuollut ja himeä. Kirkkaus hänen kasvoissaan — niin minusta tuntui — oli heijastus siitä auringosta, joka on näkymätön ja ijankaikkinen, ja niitten loisto ei ollut illan vaan aamun ruskoa.
* * * * *
Kun Ewelyn ja minä sinä iltana viipyen seisoimme yhdessä meren rannalla, minä auringon laskettua huomasin pilvenjänkän, joka hiljaa nousi taivaanrannan ylitse. Kotia palatessamme tuuli antoi kuulla noita eriskummallisia, oikullisia ja raivokkaita puuskauksia, jotka isäni sanoo niitten keveäin joukkojen kaltaisiksi, jotka ryntäystä tehdessä lähetetään suuremmille voimille tietä raivaamaan.
Minä tunsin itseni sanomattoman tuskalliseksi, ja minä tiesin, että joka mies tunsi niinkuin minäkin, koska kaikki illan kuluessa kiivaasti koettivat pitää puhetta voimassa asioilla semmoisilla kuin Ewelynin puuhat pappilassa, käsillä olevat työmme, isäni sotaseikkailukset j.n.e. Puhuttiin kaikista muista, paitsi Hugh'ista ja tuulesta, joka nyt oli lakannut satunnaisista puuskauksistansa, mutta yhä ajoi aaltoja rantaa vastaan, ja samalla kuin sade virtana hnhtoi akkunaruutuja, kuulimme lainetten kauhean kohinan mereltä.
Huolettomalla äänellä sanoi Ewelyn minulle hyvää yötä, niinkuin ainakin ja niinkuin ei kukaan rakastetuistamme olisi ollut ulkona merellä. Äitini ei pannut kysymykseenkään tulla minun huoneeseni taikka käskeä minua luoksensa, niinkuin hänen muutoin levottomuuden ja pelvon hetkinä oli tapa tehdä. Ainoastaan isäni äänessä oli hellä pieni täristys, kun hän palasi ulkoa tuulta ja sen vaiheita tiedustelemasta.
"Tämä myrsky," sanoi hän, "ei ole äkki-arvaamaton ilmaus, eikä mikään hyvä merimies ole voinut olla sitä ennakolta odottamatta. Se on kasvanut eilis-illasta saakka, ja jokainen, joka tuntee rantamme, pysyy epäilemättä kaukana niistä taikka viipyy jonkun sataman suojassa."
Mutta paljon myöhemmin minä kuulin äitini oven hiljaa sulkeentuvan ja äänten puhuvan matalaan ja nähtävästi tärkeistä asioista. Kaikki aistit jänteessä minä nyt kuulin Ewelynin äänettömät askelet, kun hän huoneeni ohitse pistäysi omaansa.
Ainoastaan Betty rohkeni minua puhutella. Hän koputti oveani ja tuli sisään, kun minä vielä seisoin akkunassa myrskyä kuuntelemassa.
"Mrs Kitty kultani," sanoi hän tuolla vanhalla, käskevällä äänellä, joka siirsi minut takaisin lapsuuteni aikoihin ja kerrassaan teki minut nöyräksi ja lakeaksi, "mrs Kitty lintuni, te ette saa seisoa tuossa tuolla tavalla kuuntelemassa ja tuijottamassa," ja sitten hän rupesi avaamaan hamenauhojani, juuri kuin lapsena ollessani. "Tämmöisinä öinä ei kukaan näe eikä kuule mitään. — Minä olen kuullut tuulen ulvovan ja pauhaavan samalla tavalla ennenkin, enkä olisi voinut muuta uskoa, kuin että ihmiset olivat hengen hädässä, mutta kun aamu tuli ja minä kuulustelin, ei ollutkaan mitään tapahtunut. Olkaat sentähden huoleti, Kitty rakas, älkäät epäilkö, vaan koettakaat saada unta silmiinne, mrs Kitty."
Kuinka kiitolliseksi minä tunsin itseni Bettyä kohtaan siitä hienotuntoisuuden puutteesta, joka pani hänen teeskentelemättömällä osan-otollaan yht'äkkiä käymään minuun käsiksi, ja joka sai minun laskemaan pääni hänen rintaansa vastaan lapsen tavalla itkeäkseni.
"Minä en epäile, Betty," minä niiskutin. "Minkätähden niin tekisinkään? Kenties laiva vielä ei ole lähtenyt Amerikasta, taikka kenties se nyt on jossakin satamassa lähellä kotia."
"Mahdollista kyllä, lapsi, mutta se ei ole ainoastaan tämä, josta voitte tuottaa lohdutusta, lintuseni. Meidän tulee nostaa silmämme Herran Kaikkivaltiaan puoleen."
"Niin minä teenkin, niin minä todella teenkin. Mutta hän ei ole tämän erityisen tapauksen suhteen antanut mitään erityistä lupausta taikka juuri tätä vaaraa vastaan mitään varmaa vakuutusta — vai kuinka?"
"Minä en voi sanoa, mrs Kitty, että uskoisin hänen sitä tehneen, mutta hän on luvannut pitää huolta meistä, ja hän tahtoo, että kaikissa luotamme häneen. Ja varma on, että hän ennemmin parantaa kuin haavoittaa. Hänen lupauksensa ovat kyllä suuria, mutta itse hän kuitenkin on paljon suurempi ja korkeampi kuin kaikki, minkä hän antaa. Ja paitsi sitä hän aina tekee enemmän kuin hän puhuu, enemmän eikä koskaan vähemmän, sillä hän on parempi kuin sanoilla sanoa voi. Ja nyt, mrs Kitty," niin lopetti hän, "minä heitän teidät yksin hänen kanssansa. Se tulee olemaan teille hyväksi, sillä minun luullakseni kaikki suuret taistelot parhaiten taistellaan yksinäisyydessä Kaikkivaltiaan kanssa. Ja te saatte tuta, että kun notkistatte polvenne hänen astinlautansa edessä ja annatte itsenne kokonanne ja täydestä sydämestänne hänelle, te ette tarvitse muita lupauksia kuin ne, jotka jo ovat annetut — ei yhtäkään ainoata. Sillä kaikille sanoille koko mailmassa on pantu rajansa ja aina löytyy jotakin, johon ne eivät ulotu, mutta Jumalan rakkaus ei löydä loppua missään, vaan tulvaa niin pitkälle, kuin ihmisen murheet menevät."
Ja kun hän oli heittänyt minut, minä tunsin, että mitä hän oli puhunut, oli totta. Minä havaitsin, että kaikki lupaukset ovat suljetut tuohon ainoaan: "En minä sinua hylkää;" että kaikki pelastuksen toivo on heikko suoraa luottamusta vastaan itse pelastajaan.
Ja vaikka minun täytyisi tuntea tämän illan opetukset kahta katkerampinakin, minä en kuitenkaan tahtoisi niitä muistostani poistetuksi.
Sillä lopulta minä taisin sammuttaa kynttiläni ja pimeässä pelkäämättä panna maata, kuinka ankarasti myrsky raivoisikin piesten huonettani, joka tärisi siansa myöten. Säikähtämättä taisin kuulla, kuinka vanhojen jalavien oksat natisivat ja ratisivat, ja kuinka tuulet vinkuivat niitten välissä, sillä myrskyssä ei enää ollut mitään peloittavaa. Minä taisin sulkea itseni niihin käsiin, jotka olivat myrskyn lähettäneet, ja etsiä turvaa itselleni ja omaisilleni Jumalan luona.
Ja tämä oli todellakin kova koetus. Sillä tietysti minun olisi ollut paljon huokeampi seisoa Hugh'in rinnalla, hänen kanssansa merellä aallosta aaltoon viskattuna, sillä välin kuin laiva natisi liitoksissaan, kuin yksinäni ja hyvässä suojassa niinkuin nyt tähystellä tuulia ja kuulla niitten syöksevän laaksoon, sitten kuin merellä olivat voimansa hukanneet.
Aamulla, kun parhaallaan panin vaatteet päälleni, Betty tuli sisään minun luokseni kalveana ja silmät tuijoksissa. Toby, sanoi hän, oli juuri palannut vuorilta ja puhunut, että mereltä näkyi mastoton laiva englantilaista mallia, joka oli joutunut uraltansa ja nyt kauhealla vauhdilla ajoi kallioita päin sen lahden suussa, jonka äärellä hänen mökkinsä seisoi. Hän oli palata sinne parin luokkalaisensa kanssa laivaväen edestä rukoilemaan, ja he tahtoivat katsoa, mistä paikasta parhaiten voisivat päästä haaksirikkoisia apuun.
Kun tämmöinen tapaturma oli tulossa, kukaan meistä ei voinut jäädä kotiin. Isäni ja Roger liittyivät niihin vanhoihin merimiehiin ja kalastajiin, jotka olivat vuorilla tähystämässä, ja Ewelyn ja minä koetimme seurata heitä, mutta tuulen ankaruus teki sen meille mahdottomaksi. Me emme voineet sitä kestää. Päätettiin sentähden, että äitini ja Bettyn kanssa jäisimme Tobyn mökkiin katsomaan valkeata ja toimittamaan vaippoja, peittoja ja kaikenlaista muuta, joka voisi tulla tarpeelliseksi, jos haaksirikkoiset saataisiin pelastetuiksi.
Lyhyt pieni silmänräpäys ylhäällä vuorilla oli kuitenkin ollut kylliksi ikipäiviksi muistoomme kiinnittämään kauhea näky, joka mereltä astui silmäämme.
Mastotonna ja ohjatonna onneton laiva maanmiehemme muassaan ajoi rantoja päin, joita nämät niin kauan ja niin hartaasti olivat ikävöinneet, mutta — ainoastaan niitten lähistössä hukkuaksensa.
Kukaan meistä ei puhunut sanaakaan valmistuksia kiivaasti puuhatessamme, eikä liioin niinä vielä kauheampinakaan hetkinä, joina emme tehneet mitään, koska kaikki, minkä taisimme tehdä, jo oli saatu tehdyksi.
Hetken ajan päästä Toby tuli ovelle ja huusi:
"Meillä on toivo — älkäät lakatko rukoilemasta! Laiva on istunut kahden kallion väliin, ja jos se ainoastaan voi pysyä koossa, siksi kuin pakoveden aika tulee, onpa toivo!"
Huokaus, niiskutus pääsi kaikkien meidän sydämistämme ja huojensi ahdistustamme. Me lankesimme yhdessä polvillemme, mutta kukaan meistä ei saanut sanaakaan puhutuksi.
Pian palasi Toby.
"He viittaavat," sanoi hän. "Me olemme viitanneet takaisin, että pysyisivät alallaan ja odottaisivat. Mutta joko eivät voi meitä kuulla taikka laiva ei tahdo pysyä koossa. Yksi heistä sitoo köyden ympärillensä mereen karataksensa. Me voimme rannalta nähdä hänet. He kuulisivat meidät, jos tuuli ja aallot eivät pauhaisi niin kovasti."
Nyt emme enää voineet jäädä mökkiin. Ewelyn ja minä palasimme Tobyn kanssa siihen kohtaan lahdelmaa, joka oli lähimpänä laivaa.
"Hän toivoo pääsevänsä meidän luoksemme ja saavansa toiset köydellä maihin," sanoi Toby. "Mutta se ei koskaan menesty. Meri on liian ankara."
Ja sitten sanoi hän matalammalla äänellä: "Hänen täytyy olla rannikolle tuttu. Hän kiipee niljakkaita kallioita myöten siitä ainoasta paikasta, josta se on mahdollista — juuri siitä, mitä mr Hugh'in ja minun oli tapa käydä linnunpesiä hakemassa."
Hän vaikeni, ja hänen silmänsä kääntyivät minuun.
"Oi mrs Kitty, rohvaiskaat mielenne, rohvaiskaat mielenne," sanoi hän; "mr Hugh tietää kyllä, mitä hän tekee, ja Herra ei anna hänen hukkua."
Mies, jota silmillämme seurasimme, luiskahti nyt kalliolta ja katosi. Merimiehet nostivat huudon. Vielä toisenkin. Hän näkyi taas aalloilla. Tuli pitkä, matala mumina merimiesten joukossa ja sen perästä kauhea äänettömyys. Mikä sitten tapahtui, minä en tiedä. Sumu piiritti minua, ottaen jokaisen äänen ja jokaisen esineen pois tuntuvistani.
Kun taas tulin taidolleni, minä olin Tobyn tuvassa nojaten päätäni äitini rintaa vastaan, ja kun katsoin ympärilleni, minä havaitsin miehen pitkällään Tobyn pienessä sängyssä, joka oli siirretty lähemmäksi takkaa, ja Tobyn ja Bettyn hänen käsiänsä ja jalkojansa ahkerasti hieromassa. Hänen kasvonsa olivat kalmeat ja liikkumattomat.
Mutta hiljaa, melkein ennenkuin vielä olin täydellä tunnolla, ummistuneet silmäluomet aukenivat, ja raukea silmä kääntyi minuun. Silmänräpäyksessä minä makasin polvillani Hugh'in edessä.
Koko tunnin aikaa oli kaikin tavoin koetettu häntä henkiin, mutta se oli vasta viime hetkenä, ennenkuin minä heräsin, kuin ensimmäinen hengenveto, ensimmäinen pieni värinkajastus ilmoitti hengen palanneeksi.
Mutta kun olin polvillani hänen vieressänsä, hänen rintansa hiljaa nousi, hänen silmänsä aukenivat, hänen katseensa lepäsivät sanomattoman suloisella tyyneydellä minun kasvoillani, ja hän pikemmin huokasi kuin lausui kysymyksen: "Ovatko toisetkin pelastetut?"
Ja Toby sanoi: "Kaikki, kaikki, ja Jumala siunatkoon teitä, master Hugh. Aallot, joitten luulimme viskaavan teidät kuolleena rantaan, eivät katkaisseet köyttä, joka oli laivassa kiinni. Rohkeimmat pelastettiin kohta ja pakoveden tultua toisetkin kaikki samalla tavalla."
Nyt oli Hugh tyytyväinen eikä tehnyt useampia kysymyksiä, vaan piti ainoastaan kiinni kädestäni ja sulki taas silmänsä. Hänen huulensa liikkuivat, kyyneliä pujahti hänen silmäluomiensa alta ja syvimmän rauhan ilmaus leveni hänen kasvoillensa.
Ja vielä kerran ennen yötä lankesimme kaikki polvillemme hänen vuoteensa viereen; haaksirikkoon joutunut laivaväki oli koossa oven suussa, ja selkeillä, jos kohta heikoillakin sanoilla Hugh kiitti Jumalaa, jonka hyvyys on joka aamu uusi, ja jonka laupeus pysyy ijankaikkisesti.
Tällä tavalla oli Jumala yhtä haavaa vastannut tuhansiin rukouksiin; jotka olivat häntä kohden nousseet. Tobyn takan ääressä hukkunut sai henkensä takaisin, ja sen kautta laivarosvon ja kuoleman asumus muuttui elämän kynnykseksi, ryövärien luola rukoushuoneeksi.
Ja minä olin saanut takaisin Hugh'in. Se oli ensimmäinen jumalanpalvelus, jossa Hugh johdatti seurakuntansa rukouksia ja kiitos-uhreja. "Onnellinen matka oli hänelle annettu," niinkuin P. Paavalille ennen aikaan, jopa yli kaiken mitä olisimme voineet pyytää taikka ajatellakin.
Haaksirikkoisena rannalle viskattuna, veljiensä tähden kuolemaisillaan, hän oli päässyt kotimaahansa jalommalla voitolla, kuin jos hän olisi ollut laivaton päällikkö, ja häntä olisi kuninkaallisilla tervehdyslaukauksilla vastaan-otettu. Ne "amen" sanat, jotka hänen ensimmäistä uhripalvelustansa seurasivat, olivat niitten änkyttämiä, joitten tähden hän oli pannut henkensä alttiiksi.
Me katsoimme tämän lupausrikkaaksi merkiksi.
Kun elämän myrskyt ovat voitetut, ja me heräämme ensimmäistä kiitosvirttämme toisella rannalla veisaamaan, kohtaammeko siellä silloin joukon miehiä ja naisia, pelastettuja vielä onnettomammasta haaksirikosta kuin tämä, vuodattamasta sydämensä kiitollisuutta, ei meille, vaan Hänelle, joka on rakastanut meitä ja lunastanut meitä Jumalalle omalla verellänsä; Hänelle, joka ei ainoastaan ole pelastanut meitä synnistä ja helvetistä, vaan meille myöskin avannut tien taivaasen ja Jumalan luo?
Sillä maan päällä nämät myrskyt eivät koskaan lakkaa. Ja sittenkin kuin Whitefield, molemmat Wesleyt, Nelson ja Silas Todd ovat maan päältä kadonneet ja heidän kanssansa kaikki muutkin, jotka olivat heidän apulaisinansa haaksirikkoisia sieluja pelastaessa ja kuolevia sydämiä henkiin saattaessa, myrsky ja haaksirikot, sanoo Hugh, uudistuvat. Sillä siksi kuin taivas ja maa hukkuvat, kestää pelastustyökin, suvusta sukuun, päivästä päivään. Mutta myrskyn ohessa, sanoo Hugh, Jumala myöskin lähettää voimia pelastustyöhön — vanhaan pelastustyöhön vanhoista vaaroista, ja heleänä ja kauniina kaikuu lunastuksen ijankaikkisesti uusi laulu, niinkuin se ensi kerran kaikui joka sydämessä, joka sai sen taivaasta oppia.