ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
Siivosen huone. Perällä ovi, joka johtaa porstuaan, oikealla keltainen kakluunihella, pari sänkyä, rottinki varjostin punaisella kankaalla vuorattu, seinällä Kristus ristinpuussa, Runebergin ja Topeliuksen kuvat; vasemmalla ikkuna, sen edessä pöytä, jolla myrtti; sohva, kirjahylly nurkassa. Huone on hyvin siisti. Lapsen vaunut. Kakluunin pellinnuorassa lapsen vaatteita kuivumassa.
1 kohtaus.
SIIVOSKA. VIRTASKA.
SIIVOSKA.
Istukaa nyt toki, Virtaska! Eihän teidän niin kova kiire ole. Minä kaadan teille kahvia.
VIRTASKA.
Ei minulla aikaakaan olisi, kun on lauantai-ilta ja isä tulee tuossa paikassa kotia työstä.—Minä toin nyt sen pyykin, joka oli pestävänä. Kova työ niissä vaatteissa oli, kun olivat niin likaiset. Tuota, minun täytyi antaa ne paikkaajalle, koska olivat rikki.—Tässä ne nyt olisivat: kuusi paitaa ja neljä paria alushousuja ja kaksi villaröijyä ja viisi paria sukkia ja kaksitoista nenäliinaa. Katsokaa nyt itse!
SIIVOSKA.
Hyvä on. Kyllä minä teidän työnne tunnen.
VIRTASKA.
Ei hierominen niinkään lystiä ole, kun kädet ovat veriset entisten pyykinpesujen jälkeen, ettei tahdo saada yöllä nukutuksi, niin ne pakottavat. Kun rantimienkin pitää olla niin turvoksissa, ettei röijynhihaa aamulla yllensä saa. Peseppäs sitten aina puhtaaksi hiestyneitä, tahraisia vaatteita.
SIIVOSKA.
Kun oikein ajattelee, niin minusta tuntuu väliin, kuin eivät ihmisparat ehtisi huoahtaa, niin heidän täytyy tässä maailmassa rehkiä. Maailmassa eletään, ja maailman touhunnassa unohdetaan se, mikä kalleinta on, sielun rauha.
VIRTASKA.
Voi, kun minun tekee oikein hyvää kuulla, että sunnuntaiaamuna Siivonen nousee selvänä miehenä vuoteeltaan ja laulaa lapsensa ja vaimonsa kanssa hengellisiä lauluja. Ei monessakaan perheessä niin tehdä.
SIIVOSKA.
Kyllä Herra meitä tähän asti on hyvin johdattanut, ja maailman pahennuksesta varjellut, mutta meidän viimeinen päivämme ei ole vielä ehtoolla, ja paljon voi vielä muuttua, kun lapsetkin tulevat suuriksi.
VIRTASKA.
Onhan teillä vaan yksi tytär. Olisi edes poika.
SIIVOSKA.
Kyllä tyttäretkin voivat äidin sydäntä survoa,—älkää sanoko!— Kuinka moni on saanut tyttärensä turmeltuneena kotiinsa, varsinkin meikäläisistä.
VIRTASKA.
Ei luulisi sentään, että kaikki olisi ollut turhaa, kun on parhaansa mukaan koettanut.
SIIVOSKA.
Synti tulee niinkuin halla. Se ei tunnu, ennenkuin se on jo hävittänyt!
Niin se on, niin se on.
VIRTASKA.
Ei teidän nyt sentään sovi itseänne soimata.
SIIVOSKA.
Ei ei! Mutta väliin minä ajattelen, enkö minä ole turhamielisyydessäni heittänyt lastani maailman viettelykseen, ja antanut hänen maistaa synnin puusta. Ja jos hän kerran käärmeen kiusauksesta lankee, niin täytyy minun huutaa: miksi laskin minä lapseni maailmalle, kun en voinut häntä varjella!—Voi, Virtaska, te ette tiedä mitä äidin sydän tuntee, kun hän tietää lapsensa olevan kotoa poissa. Joka isku, joka kohtaa hänen lastansa, se menee häneen kuin puukon pisto avoimeen haavaan, sillä niin on äidin sydän arka—
VIRTASKA.
Paikassaanko Lyyli nyt on?
SIIVOSKA.
Siellä hän nyt on. Menee joka aamu kello 8:lta, pääsee tunniksi päivälliselle ja vähäksi aikaa aamiaiselle ja 8:lta hän palaa kotiin.
VIRTASKA.
Paperikaupassako hän on?
SIIVOSKA.
Niin on. Aleksanterinkadun varrella. Minä ajattelin, mihin hänet pistäisin; ja kun hän ei jaksanut palvelukseenkaan mennä—
VIRTASKA.
Ei, ei—tietysti.
SIIVOSKA.
Jollain hänen pitää itseänsä elättää—
VIRTASKA.
Niin, niin—itseänsä elättää.
SIIVOSKA.
Eikä se mikään huono paikka ole, ei mikään sellainen, missä herroja käy.
VIRTASKA.
Niin aivan.
SIIVOSKA.
Niin pitäisi tuon säilyä.
VIRTASKA.
Kyllä luulisi.
2 kohtaus.
HELENA (lapsi sylissä). Edelliset.
SIIVOSKA.
Joko Helena saunasta palasi?
HELENA.
Jo. (Asettaa lapsen vaunuun, ottaa riepuja kuivauspaikasta. Hän on hento kalpea nainen, hyvin hiljainen).
VIRTASKA.
Kyllä kai minunkin pitää lähteä.
SIIVOSKA.
Istukaa te vaan. Minä kaadan teille toisen kupin kahvia!
VIRTASKA.
Ei—sitä—olisi tarvittu.
SIIVOSKA.
(Helenalle). Pianhan sinä palasitkin? Joko se ehdittiin saunoittaa se lapsi?
HELENA.
Saunassa oli paljon ihmisiä. Ja kun lapsi rupesi yskimään, täytyi minun kiiruhtaa pois. Raukka ei siedä kuumuutta.
VIRTASKA.
Kaunishan lapsi sentään on.
HELENA.
Onhan hän, raukka. Sanoivat laitoksella, ettei saisi kuumassa pitää, ettei veri nousisi päähän. On vähän levoton. Herää vähemmästäkin rasahduksesta. Minä kun olen ollut itsekin vähän levoton, ei ole voinut lapsikaan oikein menestyä.
VIRTASKA.
Helena on itsekin kalpea. Olette kai heikko?
HELENA.
Tuleehan sitä sellaiseksi.—Ei voi nukkua yöllä. Ei ruoka maistu, eikä se vähä, minkä syö, virkistytä. On kuin joku kalvaisi sydäntä.
VIRTASKA.
Ei Helenalla ole palveluspaikkaa vielä?
HELENA.
Ei ole. On kesäinen aika, ettei saa. Kävin tänään toimistossa. Lupasivat sieltä toimittaa.
VIRTASKA.
Kuka on luvannut ottaa lapsen hoidettavakseen?
HELENA.
Kyllä kai joku, jos sitä kyselee.
VIRTASKA.
Ventovierasko! On sekin surkeaa, kun täytyy jättää lapsensa vieraan huostaan. Ja noin pieni vielä! Onko se kuukaudenkaan vanha?
HELENA.
Kolmen viikon!
VIRTASKA.
Jaa.—Kun minä viimeisen tyttöni sain, se oli laitoksessa, oli siellä nuori tyttö, ei hän ollut kuudenkaantoista vanha—ja kuinka se raukka itki, se itki niin, että olisi luullut hänen sydämensä pakahtuvan. Ja kun hänen täytyi viedä lapsensa itse ristille. Ei ollut edes kummiakaan. Kuka senkin tytön oli onnettomaksi tehnyt?
SIIVOSKA.
Kuka!? Kysy sitä!
VIRTASKA.
Minun tuli niin sääli! Minun tuli niin sääli, että eikö miehellä ole sen verran omaatuntoa, että jättäisi tuollaisenkin raukan rauhaan!
SIIVOSKA.
Oma on syy.—Miksi uskoa heitä!
VIRTASKA.
Kun uskottelevat!—Kuinka kauan minäkin tässä istun! Isä antaa aika läksytyksen, kun ei ole puuro valmis eivätkä perunat pöydällä.— Hyvästi vaan ja kiitoksia paljon. Paikkaaminen maksaa markan ja pesusta olisi 3 markkaa. Ei kai se ole paljon?
SIIVOSKA.
Ei ole. Kyllä sen mielellänne tarvitsette.
VIRTASKA.
Kyllä! Hyvää yötä sitten. Kello käy jo yhdeksää. (pois).
3 kohtaus.
SIIVOSKA.
Kun ei Lyyli ole tullut kotia! Olisi hänen jo pitänyt ehtiä. Tahtoisitko puuroa, Helena?
HELENA.
Kiitoksia. Minä keitin itselleni iltapäivällä kahvia ja söin palasen funttaleipää.
SIIVOSKA.
Mitä se sellainen! Tekee vain pahaa. Ota tuosta lautasellinen puuroa!— Mistä sinä lapsellesikaan rintaa annat! Kyllä olet saanut nälkääkin nähdä.
HELENA.
Ei se mitään ole.—Kyllä vielä vaurastun.
SIIVOSKA.
Ei sitä niinkään vaurastu.—Ota nyt vaan ja syö. Oletko lapsenakaan koskaan saanut syödä kylläksesi? Ja siitä ei hevillä toivu—vaikka vieraankin ruokaan pääsisi. Pitäisi Lyylin jo tulla. Missä se tyttö viipyy?
HELENA.
Ei hän vaan lie lähtenyt huviretkelle?
SIIVOSKA.
Huviretkelle. Ei hän ole koskaan vielä sitä tehnyt—
HELENA.
Voisihan tämä olla ensi kerta.
SIIVOSKA.
Mitä sinä sanot?
HELENA.
Minä pelkään, että Lyyli on mennyt jonnekin kävelemään. Kyllä hän jo muuten olisi kotona.
SIIVOSKA.
Että se olisi? Lapsellinen minäkin olen. Onhan hän jo aika ihminen, eikä hän huonojen ihmisten seurassa kulje.—Mutta kyllä olisi ollut parempi, että hän olisi käynyt kotona.
HELENA.
Ei olisi kai ehtinyt.
SIIVOSKA.
Niinhän se on.—Niin kai!—Ruvetaan me vaan syömään. Ei isä tule pitkään aikaan kotia; kun meni työväenyhdistyksen kokoukseen.—Tule nyt Helena. Kyllä lapsesi siellä säilyy.
HELENA.
Minä puhelin äsken Iidan kanssa. Kyllä hänkin on kipeän näköinen, niin kalpea, että oikein pahaa teki.
SIIVOSKA.
On sekin ihminen! Ahdistaa rintaa ja hengitys käy kuin kiveä vetäisi savupiippua ylös, mutta hekumassa elää!—Kun näkee ne lapsetkin. Pojan on jalka kipeä—seisoo kyhjöttää talvipakkasessa portin edessä ja on niin viluissaan, että on ihan musta kasvoiltaan—mutta ei mene sisään. Kuka sitä komentaisi? Äiti on työssä ja tytöt juoksevat omia teitänsä. Kuinka lienee raukkojen ruuankin laita? Ei muuta syödä kuin kahvia ja leipää. Minkälaisia ihmisiä sellaisellakin hoidolla kasvaa, sitä minä en ymmärrä.
HELENA.
Se on surkeaa!
SIIVOSKA.
Jos ne tytöt vähän ajattelisivat, ennenkuin he syöksevät itsensä ja viattomat lapset tuollaiseen tilaan. Mutta ei—ei ajatella mitään—
HELENA.
(Huoahtaa). Ei.
SIIVOSKA.
Ja sinunkin, Helena paran, piti samalla lailla käydä. Älä nyt itke. Ei se nyt enää itkusta parane. Mutta sääli on sinua. Sinä olet sentään kiltti ja hyvä tyttö. Et sinä onnettomuuttasi olisi ansainnut—mutta synti oli sinullekin mieluinen.—Jos en minä tätä olisi omilla silmilläni nähnyt, en minä olisi muiden puhetta uskonut.
HELENA.
(Hymyilee raskaasti.) Synti, synti! Ken meistä sitä synniksi luulee, kun se näyttää niin helpolta?
SIIVOSKA.
Se on siis kuin noiduttua! Ei pidä monenkaan tytön siitä synnistä vapaa olla. Ja mikä sinutkin siihen saattoi?
HELENA.
Ajattelemattomuus ja—vereni.
SIIVOSKA.
Olethan sinäkin synnissä siinnyt.
HELENA.
Äiti oli tulisenverinen kuin minäkin. Minä jaksoin toki kauemmin sitä vastustaa, sillä minä olin vanhempi langetessani—
SIIVOSKA.
Olisi sinun sentään pitänyt ajatella, kun tunsit äitisi teot—
HELENA.
Kyllä minä ne tunsin. Te ette Siivoska tiedä, missä haahmussa viettelijä tulee.—Kyllä synti kauneuden leiman saa, kun se omia himojamme hivelee.—Eikä tehtyä voi enää tekemättömäksi tehdä.
SIIVOSKA.
Pitäisi sinunkin onnettomuutesi Lyyliä varoittaa.
HELENA.
Pitäisi, vaan hän ei sitä ymmärrä. Hän luulee oman syntinsä oikeaksi.
Niin se jokaisen on.
SIIVOSKA.
Voi Herra, jos minun vielä sekin päivä nähdä täytyy, että tyttäreni lapsi käsivarrella luokseni saapuu, eikä sillä lapsella ole sijaa ihmisten joukossa, silloin kuolisin suruun.
HELENA.
Kyllä siihen tottuu. Ei ihminen surusta kuole.
SIIVOSKA.
Voi sitä Lyyliä, joka saattaa minut tällaiseen tuskaan! Minä menen katsomaan Hellmannille. Sieltä näen, jos hän menee ohitse. Hoida sinä tulta ja pane isälle puuroa vatiin, kun hän tulee kotiin. (Pois.)
4 koht.
TOLOSKA. HELENA.
TOLOSKA.
Hyvää päivää. Onko täällä kukaan kotona?
HELENA.
Ei ole kukaan muu kuin minä. Mutta kyllä Siivoska pian palaa. Meni vähän asialle.
TOLOSKA.
Kenenkä lapsi tuossa makaa?
HELENA.
Minun.
TOLOSKA.
Hyvä Jumala! Ja milloinka se?! Voi, onko se Helenakin. (Helena purskahtaa itkuun).—Niin. Noh!—Ei sitä enää voi auttaa. Poikako se on vai tyttö?
HELENA.
Poika.
TOLOSKA.
Meilläkin on kolme poikaa. Sinne ne jäivät nukkumaan isän kanssa. Minä pesin astiat ja ajattelin, että menen tässä entisiä hyyrykumppaneitani katsomaan. Mitenkä ne jaksavat?
HELENA.
Kiitos hyvin. Kyllä Siivoska on kaltaisensa.
TOLOSKA.
Niin sekin ihminen tekee työtä kuin päivätyömies ja lapsensa tähden vaan. Kyllä minua monta kertaa harmitti, kun näin kuinka äiti hommasi ja hyöri ja tytär kävi vapaana kuin mikäkin mamselli. Mikä siitäkin etanasta tulee, minä ajattelin usein itsekseni.
HELENA.
Lyyli kävi koulua.
TOLOSKA.
Koulua, koulua. Kyllä se silti olisi voinut työtä tehdä. Ei se olisi ollut muuksi kuin ruumiin terveydeksi. Minun teki usein mieli sanoa Siivoskalle, että älä kasvata lastasi noin veteläksi, kyllä sinä sen sopan kerran niellä saat. Mutta mitä minä? Minä olin vanhanaikuinen. Siivoska rakasti lastansa ja luuli, että se raukka oli niin heikko.
HELENA.
Heikko Lyyli on ollutkin.
TOLOSKA.
Heikko! Niin, kun ei sen verran ruumiilliseen työhön pakoitettu, että olisi edes ruoka maistunut. Kun minä näen kuinka äitien täytyy hyöriä ja pyöriä, passata ja pestä pyykkiä, ja tyttäret istuvat vaan kädet ristissä ja lukevat romaaneja, niin—ei siitä ajan pitkään hyvää tule, sen minä sanon.
HELENA.
Jos nyt yksi—
TOLOSKA.
Niin yksi ja yksi!—Ja sillä tavalla kaikki. Pitääkö se sitten olla huonoa työtä jos palvelee?—Eikö kunnon ihmisten lasten sovi enää tehdä ruumiillista työtä ja tulla kunnon työmiesten vaimoiksi! Olkoot vaan koulutettuja.—Mutta että he vaan seisoisivat jossain paperikaupassa ja hakisivat herroja—niin, sen minä sanon, että huonosti se leikki loppuu.
HELENA.
Kyllä Lyyli on koettanut pysyä pahasta poissa.
TOLOSKA.
Niin on, niin on! Mutta pahalla on monta paulaa! Ja moni on ottanut katinkullan kullaksi.—
HELENA.
Mitä te sitten tekisitte?
TOLOSKA.
Panisin tyttäreni lattiaa pesemään, sillä lattia on kuitenkin pestävä!
5 kohtaus.
SIIVONEN. Edelliset.
TOLOSKA.
Kas siinähän on Siivonen! Hyvää päivää. Minä olen jo tässä hyvän varttitunnin istunut ja pauhannut, niinkuin minun tapani on. Ja haukkunut ihmiskuntaa. Kyllä te minut tunnette.
SIIVONEN.
Noh, kuinka teillä jaksetaan!
TOLOSKA.
Kiitos kysymästä, mainiosti. Me pidämme niin siitä uudesta kortteeristamme! Eikä se työmies kadu, joka laittaa itselleen oman talon, ettei tarvitse isäntien pahoista seinistä antaa sitä, minkä töin tuskin ansaitsee. Ajatelkaa, 20 ja 30 markkaa kuussa ilman puita ja öljyä ja ruokaa, mokomista kosteista hökkeleistä.—E—ei. En minä sitä päivää koskaan kadu, kun minä sanoin meidän ukolle, että sissoo, nyt mekin mennään puulaagiin ja hommataan oma talo.—Kun ette tekään Siivonen.
SIIVONEN.
Kun me tässä vanhoiksi tullaan, niin me lähdetään maalle.
TOLOSKA.
Mikä teidän on hätänä, kun on tuo yksi tytär vaan, ja hän joutuu tietysti pian naimisiin, ettei teidän tarvitse muuta kun käydä kahvilla vaan, mutta meillä kun on kolme poikaa, niin pitää kai yhdellä olla kamari, minne akkansa vie, jos niin pitkälle päästään.
SIIVONEN.
Kyllä tuo talojen rakentaminen yhtiöissä on mainio, en minä sitä voi kieltää.
TOLOSKA.
Noh Herran ihme, kun ei ihmisillä saanut enää lapsiakaan olla, sillä silloin ei saanut huoneita. Lapset muka huusivat pihalla ja häiritsivät muitten hyyryläisten rauhaa. Eivät suinkaan ne puukappaleita ole ne raukat. Ja kuin eivät ne herrojenkaan lapset osaisi huutaa, mutta työmiehen lapset ne raukat ovat kuin saastutus.—
SIIVONEN.
Noh, noh!
TOLOSKA.
Joskus ihminen sydämensä purkaa. Minua oikein sapettaa. Tuossa eräs muurarin vaimoraukka, ei saanut huoneita, vaikka maksoi hyyrynsäkin etukäteen.—Hänellä oli muka liian paljon lapsia. Noh, kuka niitäkään viitsisi pitää, jollei työmies tolvana? Eiväthän ne herrasväet viitsisi sitä vaivaa nähdä. Ja lapset ne sentään joskus maata kyntävät, ettei nälkään kuolla.
SIIVONEN.
Toloskan pitäisi puhua työväenkokouksessa.
TOLOSKA.
Minä!—En minä minnekään kokoukseen mene.—Mutta kyllä minä tässä väliin sydämystyn, kun minä maailman menoa katselen.—Ja minä olenkin jyrkkä, kun minä suutun.
SIIVONEN.
Kyllä väliin tahtoo ihminen väkisinkin suuttua, mutta ajattelee silloin, että kuka tietää, mikä hyöty on siitä ja siitäkin asiasta. Ihmisen luonto on niin kankea taipumaan. Ja ehkä me olemme usein liian pikaiset Herran töitä mestaroimaan.
TOLOSKA.
Niin te sanotte! Mutta kun sattuu omaan nahkaan, kyllä kiljahdatte!
Teillä ei ole vielä suruja ollut.
SIIVONEN.
Herra meitä niistä varjelkoon.
TOLOSKA.
Tuota—asialle minä tänne oikeastaan tulinkin.—Minä tulin pyytämään, että ettekö tulisi meille kahville ensi sunnuntaina, kun me vihitään uusi kortteerimme kahvikesteillä.
SIIVONEN.
Kiitoksia paljon vaan. Mitä akka siihen sanoo. Hänen on aikomus lähteä maalle mattoja kutomaan.—Saa nyt nähdä.
TOLOSKA.
Tulkaa nyt vaan uutta taloamme katsomaan! Ehkä teidänkin tulee halu ruveta samanlaiseen hommaan. Sanokaa terveisiä Siivoskalle. Kuinka hän on jaksanut?
SIIVONEN.
Sellainen on ollut kuin ennenkin. Vähän valittaa, että pistää sydämessä.
On jo käynyt vanhaksi ja väsyneeksi.
TOLOSKA.
Liian paljon työtä tehnyt ijässään.—
SIIVONEN.
Niin kai se on.
TOLOSKA.
Ja Lyylillä on paikka?
SIIVONEN.
Paperikaupassa.
TOLOSKA.
Ei kai ehdi auttaa äitiä ollenkaan kotiaskareissa?
SIIVONEN.
Mitä hän!
TOLOSKA.
Niin mitä hän! Ja käy aina hienoissa vaatteissa.
SIIVONEN.
Täytyy käydä, kun on ihmisten joukossa.
TOLOSKA.
Niin! Ei voida ruumiillista työtä tehdä—ei.—Lukee kai joutohetkillään, on kadulla kävelemässä!
SIIVONEN.
Kai on.—En minä aina tiedä.
TOLOSKA.
Ette!—Voi, voi!—En minä vaan!
SIIVONEN.
En minä sille mitään voi. Se on äidin asia.
TOLOSKA.
Niin on—niin! Kyllä minun täytyy lähteä. Hyvästi vaan. Käykää sunnuntaina katsomassa. Kai Lyylilläkin on senverran aikaa, vaikka hänellä nyt on paljon muita tuttavia.—
SIIVONEN.
Kyllä me sitten tullaan.—
TOLOSKA.
Ja Helena käy myöskin katsomassa.—Kyllä meillä on sinullekin pannu lämpimänä.—
HELENA.
En voi, kun lapsikin on levoton.
TOLOSKA.
Niin se on, Helena parka!—Hyvästi nyt vaan ja Jumalan haltuun. Jos jotain tarvitsette, niin käykää Tolosella hakemassa, kyllä meillä annetaan, jos on.—Hyvästi!
SIIVONEN.
Hyvästi!
6 kohtaus.
SIIVONEN. HELENA.
SIIVONEN.
Tuo Toloska on hyvin hyvä ihminen, mutta hän pauhaa liian paljon.
HELENA.
Noh niin! Lyyliäkin moitti. Sanoi, ettei pidä siitä, että olette häntä liian paljon säästäneet.
SIIVONEN.
Niinkö sanoi! En minäkään sitä oikein ole tahtonut, mutta äiti on ollut niin heikko luonteeltaan.—Työihmisen minä olisin tahtonut siitä tehdä, mutta kun se pienestä asti on ollut semmoinen krääkkä.—En minä sitten ymmärrä.—
HELENA.
Sitä pelkäsi, että surua se teille tuottaisi.
SIIVONEN.
Sitäkö pelkäsi?! Missä hän nytkin on?
HELENA.
Äiti lupasi mennä katsomaan.
SIIVONEN.
Kello käy jo kymmenettä—
SIIVOSKA. (tulee).
HELENA.
Ei Lyyliä vielä näkynyt?
SIIVOSKA.
Ei!—Joko isä on saanut ruokaa?
HELENA.
Jo. Toloska kävi äsken täällä.
SIIVOSKA.
Mitä hän tiesi?
HELENA.
Pauhasi vähäsen.
SIIVOSKA.
Niinhän hän aina tekee.
SIIVONEN.
Toloska on hyvin rehti ihminen. Ei opeta lapsiaan laiskuuteen.
SIIVOSKA.
Enhän minäkään sitä tee.
SIIVONEN.
Ei tiedä.
SIIVOSKA.
Aina sinä minussa syytä löydät.
SIIVONEN.
Missä tyttö nytkin viipyy?
SIIVOSKA.
Eihän hän montakaan kertaa ole poissa ollut.
SIIVONEN.
Ei tarvitsisi olla niitäkään kertoja.
SIIVOSKA.
Kyllä minä sen Lyylille sanon.
SIIVONEN.
Aina siitä tytöstä saa riidellä.
SIIVOSKA.
Se on nyt, vaivainen, sellainen riitakapula.
SIIVONEN.
Sinä sitä aina hemmoittelet. Jos minä vähäisen ärjähdän, heti se rupee itkemään ja sinä väliin.
SIIVOSKA.
Lyyli on nyt kerran niin arka luonnostaan.
SIIVONEN.
Arka! Lukee ja saa päänsä pyörälle.
SIIVOSKA.
Älä nyt riitele, Siivonen! Voi tulla suurempiakin vastuksia, kuin mitä hänestä on.
SIIVONEN.
Kyllä hänessäkin on jo tarpeeksi.
7 kohtaus.
IIDU. Edelliset.
SIIVOSKA.
Mitä Iidu näin myöhään tahtoo?
IIDU.
Äiti lähetti pyytämään, että jos Siivoskalla olisi antaa roppia.—
SIIVOSKA.
Onko äiti taas kipeä?
IIDU.
On.
SIIVOSKA.
Ahdistaako taas?
IIDU.
Ahdistaa.
SIIVOSKA.
On sekin surkeaa. Tuossa on tippoja, 20 tippaa. Onko äiti ollut päivän pyykillä?
IIDU.
On.
SIIVOSKA.
Mene nyt. Älä särje pulloa.
IIDU.
Hyvästi!
SIIVOSKA.
On sekin! Nyt Manda asuu siellä, kun Alasinska ajoi hänet heiltä pois, sen Alasinin veljen tähden—ja millaista elämää ne nyt siellä pitävät ihan lasten silmien alla. (ulkona). Hyvää iltaa Bäcklundska. Vastako tekin työstä palaatte?—Väsymys on?—Ja ukko tulee sunnuntaiksi kotiin! Niin, niin!—Odottaahan sitä sopii. Kun on niin kiltti ja hyvä mies. Hyvää yötä! (sisällä). Sellaista se on, kun on ihmisellä hyvä mies niinkuin Bäcklund. Sekin on merkillinen pari. Akka pesee pyykkiä ja ansaitsee rahaa, kun ukko on kasarmissa. Ja he ovat niin onnelliset. Mutta kun on sellainen kuin mitä Alasinskalla on. Eilen taas oli juovuksissa.
SIIVONEN.
Ei tarvitse sellaista ottaa.
SIIVOSKA.
Kun on jo yksi lapsi kainalossa—eikä mies—
SIIVONEN.
Olisi pysynyt yksinänsä.
SIIVOSKA.
Mikä sitten parasta lie?—Ei aviottoman lapsen äitinäkään ole lystiä olla.
SIIVONEN.
Ei tarvitse uskoa miehiä, jotka sillä tavalla elävät, että tekevät tytön onnettomaksi.
SIIVOSKA.
Ei pitäisi, mutta kuka tässä on aina niin viisas.
8 kohtaus.
LYYLI. Edelliset.
SIIVOSKA.
Siinä sinä vihdoin olet! Missä sinä olet ollut?
LYYLI.
Korkeasaarella!—Anteeksi, äiti, etten ehtinyt tulla kotiin sanomaan.
Me lähdimme niin äkkiä.—
SIIVOSKA.
Älä toista kertaa sillä tavalla lähde.
LYYLI.
En, äiti.
SIIVOSKA.
Tuossa on puuroa! Ota lusikka kaapista ja syö.—Me olemme väsyneet ja menisimme maata.
LYYLI.
Minun ei ole nälkä, äiti!
SIIVOSKA.
Oletko syönyt jo?
LYYLI.
Olen.
SIIVOSKA.
Missä?
LYYLI.
Me söimme siellä! Oli niin kaunista, ettemme malttaneet sieltä lähteä. Istuimme sillä kukkulalla, joka on Viaporiin päin—ja katselimme kuinka aurinko laski.—Se oli niin ihanaa. Kun tulimme alas, niin menimme verannalle. Siellä herrat tarjosivat meille teetä.
SIIVOSKA.
Mitä herroja?
LYYLI.
Kolme tohtoria!—
SIIVOSKA.
Mitenkä sinä olet tullut heidän tutukseen?
LYYLI.
Toisten tyttöjen kautta! Niinhän aina tullaan tuttaviksi.
SIIVOSKA.
Mikä niitten nimi on?
LYYLI.
Tohtori Bergenstråle, tohtori Allinen ja tohtori Ekman.
SIIVOSKA.
Professorin poika?
LYYLI.
Niin.
SIIVOSKA.
Ja sinä—
LYYLI.
Hän on hyvin hyvä minulle.
SIIVOSKA.
Älä liian usein mene hänen seuraansa. Sen minä sanon.
LYYLI.
En, äiti.
SIIVONEN.
Joko sinä rupeat vuodetta laittamaan? Minä menisin nukkumaan.
LYYLI.
(Helenan luona). Onko lapsi terveempi?
HELENA.
On.
LYYLI.
Saanko minä aukaista akkunan? Täällä on niin kuumaa.
SIIVONEN.
Kyllä sinä tämän kuumuuden kestät.
LYYLI.
Päätäni kivistää.
SIIVONEN.
Tule varhemmin kotiin, äläkä juokse kapakoissa.—Kyllä tämä oli ensimäinen ja viimeinen kerta, kun se tapahtui. Et sinä ainakaan minun luvallani sinne toistamiseen mene.
LYYLI.
En, isä!
SIIVOSKA.
Soh! Pane nyt nukkumaan, Lyyli. Huomenna me mennään kirkkoon—on Pyhän
Kolminaisuuden sunnuntai.—Ja sitten me menemme Toloselle kahville.
HELENA.
Toloska käski Lyyliä erityisesti.
LYYLI.
Kyllä minä tulen, äiti.
SIIVONEN. (Riisuutuu).
Ja kaikki tohtorit jääkööt unohduksiin. Ne eivät ole työmiehiä. Eikä heidän tarvitse meikäläisten kanssa seurustella. Siitä ei ole muuta kuin harmia, muista se! Tässä tuonoin oli Työmiehessä kirjoitus, millaista elämää ne pitivät siellä Lastenkodonkadulla—
LYYLI.
Isä!
*Esirippu.*