I.
"Oraass' on tou'on alku".
Sananlasku.
"Mikähän ei tuostakaan tulisi, kun tekisi?" puheli "Matti-suutarin" kymmenvuotias pojan-tolkki itsekseen, ja poltteli laudan-kappaletta tien ohessa.
"Mitä sinä jupiset, Olli?" kysyi samassa vanha ämmän-ääni poika-klopin takana.
Olli kääntyi puhujan puoleen, ja purskahti nauramaan.
"Sinäkö, Repekka, Resupekka siinä taaskin tiedustelet, mitä minä jupisen? Etkö sinä tiedä, että viisaalla on monta mietittävää?"
"Kuuleppas poikaa, miten vastaa!"
"Niin, kuin huudat, niin kaikukin on. Tuon laudan kappaleen suurta arvoa tuossa mietiskelin".
"Ahaa! 'Vähässä paljon seisoo'. Oletko kuullut sitä sananlaskua?"
"Olen! ja nyt juuri viimeiseksi".
"Älä ole, poika, niin kovin pisteliäs, niin neuvon, mikä siitä tulee".
"No, saamarissa, Repekka! Hyvä neuvo aikanansa on kultaa kalliimpi. Älä suutu, niin saat ajaa kukkarostani tupakkia piippus täyteen".
"No, en suutukkaan; mutta 'nuoria pitää opetettamaan ja vanhoja kunnioitettamaan.' Annas tänne kukkaros!"
"Tuoss' on, ja ollaan taaskin, kuten laulussa sanotaan:"
Sana sanan synnyttää
Ystävätkin yllyttää
Toisiansa torumaan,
Tappeleen ja tuuppimaan.
Mutta piippu tupakkaa
Rauhan taaskin rakentaa,
Ystävinä istumaan.
Tuttavina tuumimaan.
"Eikös niin, Repekka?"
"Aivan niin, poikaseni! Mistäs sinä olet saanut näitä tupakeita?"
"Isäni hakkurista puhalsin. Mutta koitappas sanoa vain, niin etpä tottakiesauta saa minulta tupakkia sinä ilmoisna ikänä".
"Enhän toki sano. Mutta koska nyt tahdot tietää tuon laudan-kappaleen suurta arvoa, niin sanon sen sinulle. Minä olen, kuten tiedät, jo vanha ihminen, ja paljon maailmassa nähnyt".
"Niin olet, Repekka raiska! Olethan sinä noitakin?"
"Niin ihmiset sanovat, ja taidanpa se ollakkin. Kyllä kai. Mutta olenkos kenellekkään koskaan pahaa tehnyt? — Tuosta laudan-kappaleesta tulee pokka-pöytä. Sillä, etkös näe, se on ruumiin arkusta?"
"Herra Jesta, mitä sanot, Repekka? — Ruumiin arkusta … ja pokka-pöytä! Mikä on pokka-pöytä?"
"Se on noita-kapine".
"Noitakapine!"
"Niin, ja kelpo kapine se onkin. Se sanoo sinulle ikäs, nimes, ajatukses, ja kaikki, mitä vain kysyt".
"No, perhana! Sen minä siitä teenkin. Mutta miten minä sen te'en?"
"Sen saat oppia Mutkalalta".
"Mikäs mies Mutkala on?"
"Paras noita tämän herran läänissä".
"Mistäs sen tiedät, jos hän on se?"
"Enkö minä sitä tiedä? — Tulikuono, joka myös on noita, on opettanut
Multalan; mutta Tulikuono asuu niin kaukana, ett'et sinä häntä löydä".
"Mistäs Tulikuono oppi noitumaan?"
"Mistä … mistä? Pitääkö minun sekin sinulle sanomaan? Mutta sama se.
Annas kukkaros tänne, että saan vieläkin panna piippuuni!"
"Puhutkos sitten kaikki tietos kohta?"
"Puhun mar!"
"No, aja nyt niin kauvan, kun kestää; mutta muista myös, että sitten, kun hullun eväät on ensin syöty, annat kukkaros minulle vuorostas".
"No, mitenkäs! 'Vuoroin vieraisilla käydään'. Nyt puhun sinulle
Tulikuonosta".
"Tulikuono ja Liinaharja — Liinaharja on myöskin noita. — Niin, Tulikuono ja Liinaharja olivat töllin-poikia Kuusamosta. He kuljeksivat työn ha'ussa Kalajoella. Kerran menivät he siellä juovus-päissä kirkkomaahan mellastamaan. Tulikuono potkasi silloin hautausmaata jalallaan ja sanoi kopeudessaan:
"Nosta nurmi nuttus,
Ja maa mantereesi!"
"Ja mitenkäs kävi? Molemmat miehet viskasi paha-henki samassa yli kirkko-aidan, kauvas Junnikkalan pellolle suin päin multaan. Kun siitä tointuivat, niin olivat he vallan selviä miehiä kumpanenkin".
"Mutta Tulikuono ei ottanut peljätäksensä. Hän meni takaisin kirkko-aidan tykö, ja sanoi:
"Kiitoksia kyydistä, hyvät herrat ja rouvat! Huomen-aamusta tulen takaisin, tekemään enemmän tuttavuuttanne".
"Ja menikö hän?"
"Meni aivan; mutta se olikin maksaa hänelle henkensä".
"Henkensä? Minä pelkään".
"Älä pelkää! — Tulikuonon piti mennä seuraavana aamuna Junnikkalaan riihelle; ja silloin meni hän ennen kaikkia muita riiheen, otti sieltä varstan, meni hautausmaan aidan tykö, löi varstalla aitaan niin, että jymähti, ja sanoi:
"Nouskaat laiskat riihelle jo!"
"Ja kun hän pääsi riiheen, niin oli siellä riihi-väkeä. Tulikuonoa lennätettiin seinästä seinään, ja kaikenmoisilla äänillä kuuli hän lausuttavan! 'Opi konsti ensin, käske sitten!'"
"Ja ell'ei elävät riihimiehet olisi tulleet väliin, niin olisi
Tulikuonon loppu ollut käsissä".
"Tulikuono rupesi siitä hetkestä sairastelemaan, eikä kukaan voinut häntä parantaa. Mutta silloin lähti hän Lappiin, Lapin noitain luokse, ja ne paransivat hänet; opettivat myöskin Tulikuonon itsensäkkin noitumaan".
"Ovatko Lapin noidat sitten kaikista parhaimmat?"
"Ovat, poikaseni, ovat. Ontaro oli sen noidan nimi, joka Tulikuonon paransi ja opetti. Kun Tulikuono lähestyi Lapin asuntoja, niin näki hän miehen seisovan ulkona nuotion ääressä ja paistavan poron-reittä seipään nokassa. Ja kun hän näki Tulikuonon, niin huusi hän jo pitkälle matkalle:
"Terve-tuloas, Tulikuono,
Tule, tule, miehyt huono!"
"Kun Tulikuono tuli häntä lähemmäksi, niin kysyi hän noidalta:
"Tunnetkos minun?"
"Enkö minä sinua tuntisi, kun olen jo tässä kolme päivää sua odottanut, vaikka olisi ollut monta muutakin kiirutta, ja nyt…" Ja samassa sylkäsi hän Tulikuonoa silmiin ja sanoi:
"Hokus, pokus, siliakus!
"Katso silmillä, äläkä kroopeilla!"
Ja samassa näki Tulikuono koko lauman kaikenmoista keijukaisia tanssivan ympärillään. Hän aikoi huutaa; mutta Ontaro rauhoitti häntä, nosti kätensä keijukaisten puoleen ja sanoi:
"Palatkaa takaisin Kalajoen vaivaset!"
Ja silloin kuuli Tulikuono suuren humauksen, eikä mitään enään nähnyt. Hän vaipui maahan ja nukkui; ja kun hän heräsi, oli päivä jo laskenut. Ontaro seisoi nuotion ääressä ja keitteli 'voitehia vakavia'. Mutta mitä minä kaikkia sinulle tässä juttelen? Piippunikin sammuu vain ehtimiseen".
"Puhu, Repekka-kulta! Kun olet kaikki tietos tarinoinut, niin saat sitten rauhassa löyhytellä, vaikka koko massini tyhjäksi".
"Niin, josmahan sanon sinulle vielä, miten hän Lapista palasi".
"Tulikuonoko?"
"No, kukas sitten? Tulikuono juuri; häntä minä tarkoitan. Hän, näetkös, ei tullutkaan aivan tavallista tuloa".
"No, Repekka-äitini! Mitenkä hän sitten tuli?"
"Annas mun puhua! — Eräänä päivänä oli Tulikuono sangen suruissaan. Hän oli silloin jo vallan terve. Ontaro näki Tulikuonon surun, ja kysyi, mitä hän suri".
"Mitä suren", vastasi Tulikuono, "kun en tiedä, miten muijani ja muut omaiseni nyt jaksavat. Olis jo halu heitäkin nähdä; mutta en tiedä, miten minä näin kylmällä voin lähteä matkaan. Matka minua peljättää".
"Mitäs joutavia? Pian täältä pääset, jos suostut yhteen ehtoon".
"Mihin ehtoon?" kysyi Tulikuono.
"Että annat minulle perimmäisessä kytkyessä olevan lehmän navetastasi".
"Annan kyllä, jos eheänä pääsen kotiini", vastasi Tulikuono.
"Tiedätkös, minkä tähden sitä pyydän?" kysyi Ontaro.
"En, ystäväni".
"Sentähden, että sinä kerran poikahutikkana viskasit minua puukolla reiteen".
"Missä ja milloin?"
"Olithan sinä usein ongella Katinlammessa; ja siellä sinä sen teit eräänä sunnuntaina, kirkon-aikaan".
"En minä ymmärrä".
"No, niin! Minä olin tuulispäässä, ja sinä ja sinun kumppalis sanoitte, että vanhat ihmiset sanovat lappalaisten kulkevan tuulispäässä. Ja leikkiä parantaakses sivalsit puukon tupestas, viskasit sen ilmaan, ja sanoit: jos lappalainen niin herroiksi kulkee, niin saakoon tuosta vähän viivytystä".
"Sen minä muistan".
"Puukko sattui reiteeni, ja siinä on nytkin vielä iso arpi".
"Voi kuitenkin! Teinkö minä niin pahoin sinulle?"
"Teit kyllä; mutta en minä sitä enään muistele, koska lupasit lehmän minulle. Pane nyt maata vain, niin huomenna pääset kotihisi".
"Ja tiedätkös, Olli-parka? Tulikuono pani makuulle, ja kun hän seuraavana aamuna heräsi, niin tapasi itsensä vaimonsa vierestä, kotonaan Kuusamossa".
"Ja entäs lehmä?" kysäsi Olli.
"Lehmä oli myös pois".
"Jopa merkillistä!"
"On aina! Sellaista noidat tekevät".
"Etkö sinäkin osaa samoin tehdä?"
"En, poikani, en! Mene sinä Mutkalan oppiin. Mutkala on parast'aikaa
Louhussa voutina".
"Vai niin? Pitää mar lähteä, pane vielä piippuus Repekka-raukka!"
Repekka pani piippuunsa, ja lähti käymään tietänsä eteenpäin. Olli seisoi ja ajatteli itseksensä kaikkea sitä, mitä oli kuullut. Viimein hänkin nosti laudan-kappaleen olallensa, ja lähti kotihinpäin käymään.
Koti-veräjällä seisoi äiti-paha punasena kiukusta, ja huusi Ollille jo pitkälle matkalle:
"Missä sinä, senkin tulen kakara, siekoilet? Puuro jo jähtyy. Toiset mukulat ovat Alkulassa, eivätkä nekään osaa sieltä jo tulla syömään. Mene kohta kiiruusti hakemaan heitä".
Olli viskasi laudan-kappaleen sivuun, ja lähti aika kyytiä Alkulaan. Mutta toisten lasten leikki oli siellä niin huvittavaista, ettei Olli muistanutkaan asiaansa. Hän jäi toisten kera kisaamaan.
Mutta leikin parhaillaan ollessa nähtiin emokin, kuin kotka, joukossa liikkuvan, ja aika vitsa kourassa.
Silloin lapset hajosivat, kuin kyyhkyset, ja juosta piipertivät kotihin. Kotiin päästyä otti emo, ja piiskasi lapset kaikki järjestään, ja asetti sitten syömään. Mutta Olli oli piilossa.
Olli oli kiivennyt uunille, ja piileksi siellä muurin suojassa.
Äiti käski häntä tulemaan alas; mutta ei Olli vain tullutkaan. Sitten koetti äiti houkutella häntä tulemaan ruu'alle; mutta ei Olli ollut kuulevinaankaan.
Silloin nousi emo itse uunille ja aikoi ottaa Ollin väkisellä käsiinsä. Mutta kun emo pääsi uunille, niin oli Ollikin jo silloin alhaalla. Äiti perässä lattiaan. Mutta kun hän pääsi parhaiksi alas, niin oli Olli jo taas uunilla. Mentiin sitä menoa, ja kierrettiin sitä kierrosta sitten joku kerta, niin emo uupui: hän ei enään jaksanut olla oravana Ollin kanssa, vaan istui jakkaralle ja itki.
Kun emo oli kerjinnyt itkunsa itkeä, ja mielensä rauhoittaa, niin kurkisti Ollikin uunin takaa alas rakkaan imettäjänsä puoleen. Ja kun hän siten salaa tarkasteli emonsa kasvoja, niin ymmärsi hän tarkalla tajullaan, että myrsky oli ohitse, ja astui siis rauhallisesti alas, ja kävi kohta puuro-kuppiin käsiksi; eikä äitikään häntä enään häirinnyt, vaan antoi syödä vain rauhassa.
Mutta murkinan kuluttua rupesi äiti kuitenkin kyselemään Ollilta, missä hän oli viipynyt. Ja Olli-parka oli niin tyhmä, että puhui kaikki tietonsa emollensa.
Otettiin siitä sitten ja mentiin katsomaan Ollin laudan-kappaletta. Äiti sanoi siitä kohta "pyhässä yksinkertaisuudessaan" tuomionsa, että se piti poltettamaan.
"Ei mar, äitiseni!" sanoi Olli.
"Vai ei", sanoi äiti ja kävi laudan-palaseen käsiksi.
"Ei," sanot Olli.
Ja siitä syntyi taas kapina: äiti veti lautaa puolellensa, eikä Ollikaan antanut perään. Mutta viimein näki äiti kuitenkin parhaaksi leikin lisäksi sen, että kraappasi Ollia peruukkiin kiini.
"Äläs!" sanoi Olli, ja "eks' perkule hellitä!" ja niin purasi hän äitiään käsivarteen kiini.
Mutta pian huomasi Olli kuitenkin, että hän ainakin viimein tappiolle joutui, ja lähti sentähden käpälämäkeen. Mutta ei ollut äitikään hidas puoltansa pitämässä. Hän lähti Ollin perässä ja sanoi:
"Kyllä minä sun koiran-hampaas murran, sinä paha rakki!"
Ja niin mentiin jo hyvä matka peräkanaa, kun Olli huomasi että pako kovalla maalla oli mahdotonta, ja piilotteleminen aukealla kedolla vieläkin mahdottomampi. Hän ohjasi siis askeleensa pehmeälle, vasta kynnetylle pellolle, luullen, ett'ei emo sinne viitsisi tulla perässä. Mutta emo tuli vain.
Olli koki lyhvillä säärillään kahlata, min pääsi. Mutta onnensa oli kova: hän kompastui. Ja voi kauheata! Emo oli jo taas tukassa kiini, ja nosti Ollin jalkeille; mutta ei auttaakseen Olli-raukkaa, vaan kurittaaksensa oikein äidin tavalla.
"Äiti-kulta!" rukoili Olli; mutta armon-aika oli jo Olli-paralta ohitse. Äiti oli kuuro rukouksille, painoi vain Ollin pään polviensa väliin, laski housut kinttuihin, veti pyllyn paljaaksi, ja rupesi suomimaan.
Ja kun luuli Ollin jo tarpeeksi saaneen, niin päästi hän hänen, ja se sauna ei Ollin mielestä ole vieläkään mennyt.
Kun Olli sitten veti housuja jalkaansa, niin mietti hän itsekseen tarkasti sen päivän tapauksia, ja tuli lopulta siihen päätökseen, että "hullu kaiken tietonsa puhuu". Eihän hänen olisi tarvinnut äidillensä kaikkia puhua, mitä tiesi, niin ei olisi tarvinnut selkäänsäkkään saada.
Äiti mietti myöskin itseksensä sitä, mitä pojasta viimeinkin tulisi. Ja kun isä viimeinkin ehtoolla tuli kotihin, niin kertoi äiti hänelle kaikki päivän tapaukset. Lapset olivat silloin jo levolla.
Isä mietti ja kuunteli hetken. Sitten sanoi hän lopuksi: "Pojasta tulee mies, ja kelpo mies tuleekin. Kurita häntä rakkaudella toisten, äläkä kiivaudella. 'Oraass' on touvon alku'. Hyvä ja rehevä laiho tekee vankan viljan. Usko se!"