III.
"Kylä-hyvä jättäminen, koti-huono muistaminen".
Sananlasku.
Ollin äiti itki itkemistään sillä ajalla, kun Ollilla oli hauska maailmalla. Emo-paha kyseli ja tiedusteli kaikilta, joita tapasi, josko olivat nähneet hänen poikaansa. Kirkolla kyseli hän kirkkoväeltä; ja jopa onnistui hänen saada eräänä pyhänä jotenkin tarkat tiedot Ollin ölo-paikasta. Silloin ei äiti-raiskalla ollut enään aikaa viivytellä, vaan hän lähtee etsimään kadonnuttansa. Naapurein käskee hän sanoa "kiveen-kovaan", ukollensa, ett'ei hän saa lähteä kotoa lasten luota ennen, kuin hän tulee takaisin.
Ja "Matti-suutarin" täytyi totella "punttiin ja prikkuun" rakkaan "mamman ortelia", vaikka olikin luvannut Mäkelään sillä viikolla neulomaan. Hän istui pienoisten kanssa ja odotteli, kun "hepo kesää" rakastensa palajamista.
Mutta "mamma" etsei poikaansa, ja höpisi itseksensä: "'etsikäät, niin te löydätte'; niin pitää minunkin".
Ja olisittepahan ollut näkemässä sitä pitkää naamaa, jolla Olli katseli äitiään, kun tapasivat toisensa, niin naurasittepa luulen vieläkin.
Olli oli juuri parhaillaan aikamoisessa tappelun-nujussa "kylän kakarain" kanssa, kun äiti ilmestyi paikalle juuri, kuin "pilvistä pudonnut", ja kraappasi Ollia tukasta kiini, ja sanoi:
"Kyllä minä sinut opetan! Vai olet sinä oppinut jo tappelemaankin.
Mutta nyt siitä tulikin loppu!"
"Niin mar! On se, näen, 'herra herrallakin, ja vaivasellakin Jumala'. Joll'et nyt olisi, äiti, tullut, niin olisin minä nuot penikat opettanut".
"Täss'ei haukuta enään. Nyt saat marssia paha sikiö! Me olemme murehtineet sinua jo kylläksi kauvan, ja etsineet turhaan. Mutta nyt sinut viimeinkin löysin".
"Mitäs te minua etsitte? Elänhän ininä täälläkin!"
"Elät. — Mutta nyt marssitaan!"
Ja niin sanoen ravisteli emo rakasta poikaansa kauluksesta vielä kerran, ja antoipa pienen potkasunkin kaupan päällisiksi.
Mentiin sitten sitä menoa hiljaisina ja "nurpolla nenin". Silloin alkoi Ollikin muistaa kotiansa, ja häntä värisytti, kun hän ajatteli, että hänen täytyi palata hauskasta elämästään maailmalla äidin "kurin alle" kotihin.
"Enköhän vieläkin pääsisi tuosta saakelin tontusta?" arveli hän ajatuksissaan itseksensä. "Yö-paikassa pitää minun koettaa pakoa taaskin".
Ja äiti ajatteli vuorostaan itseksensä, miten hän voisi varmasti saada pojan kotihin, ett'ei se vain pääsisi häneltä.
Ja niin ajatellen kumpikin omia ajatuksiaan kuljettiin yhä edelleen, kunnes äiti viimein poikkesi erääseen taloon, ja sanoi pojalleen, että he jäävät nyt yöksi taloon.
"Suokoon Jumala sinulle hyvän onnen, mammaseni!" ajatteli Olli. "Mutta pidä sinä, Olli, varas!"
Tultiin taloon, haukattiin vähän vieraanvaraisen emännän tarjoamaa ehtoollista, ja ruvettiin levolle. Äiti pani penkille pitkäksensä, kenkä-rajat pään-alaisenaan. Olli paneusi samoin penkille äidin jalka-puoleen, ja mykersi lakki-räysänsä päänsä-alaiseksi.
Maattiin siinä hetkinen, niin jopa Olli huomasi miten mamma valui hiljallensa yhä likemmä häntä, ja kierteli jalkansa hänen jalkainsa ympäri.
"Nyt se luuli minun nukkuvan, ja peljäten itsekkin nukkuvansa, tekee hän tuon tepposen minulle", ajatteli Olli. Mutta viisas kun olikin, niin oli hän unesta havahtavinaan, ja sanoi silmiään hieroen:
"Mitä te äiti potkitte? herätitte minun juuri kauniista unestani".
"Mitä sinä uneksuit?"
"Uneksuin juuri, miten te kampasitte päätäni, ja miten pienet sisareni söivät puuroa ja kirnu-piimää, ja minun piti myöskin juuri päästä puuroon käsiksi".
"Vai niin!" virkkoi äiti, ja oli muuttavinaan itseään ylemmä, vaikka sittenkin piti jalkansa Ollin jalvoissa kiini.
Maattiin taas hetkinen, niin jopa mamma nukkui.
"Nyt, jos milloinkaan", ajatteli Olli, ja rupesi pelaamaan jalkojaan irti äidin jaloista. Hän saikin jalkansa irti ja laskeusi hiljaa lattiaan.
Mutta voi hirmuista! Äiti heräsi, ja havahti ylös; ja paikalla taas
Ollin kaulukseen kiini.
"Sinä kelvoton kakara! Mitä sinä ajattelet? Tuumailetko karata?"
"Voi tuota äitiä, kun on hupsu! Unta minä nä'in. Olin taaskin rakkaassa kodissani, ja nä'in, miten me kisasimme kotikartanolla, ja sinä tuuppasit minua niskaan, ja siitä luultavasti se tuli, että minä putosin tästä lattiaan", puolusteli Olli itseänsä.
"Niin kai!" sanoi äiti. "Mutta minä nä'in myöskin unta; ja se oli sellaista, että sinä olit karkaavinas; mutta minä sain tukastas kiini juuri, kuin olit päästä ulos!"
Ja niin sanottuaan meni äiti, ja pani pitkälleen kynnykselle poikittaisin, ett'ei suinkaan enään tarvinnut peljätä pojan pakenevan.
"Niin", sanoi Olli, ja paneusi penkille jälleen. "Luuste koira unta näkee, niin tekin äiti-parka. Te luulette minun aikovan karata".
Mutta äiti ei vastannut enään mitään, vaan nukkui rauhassa aamuun asti.
Olli-raiska väänteli itseään, eikä saanut unta juuri sanottavasti.
Häntä vaivasi ajatus, miten päästä äidistään. Mutta hänen täytyi tyytyä
kohtaloonsa.
Tulipa sitten aamu, ja lähdettiin taaskin liikkeelle. Kuljetaan teitä, jos jonkinlaisia. Tuleepa siinä jo paikka yli pääsemätön. Vesi oli noussut viimeisten sadetten vuoksi, ja vienyt sillan mennessään.
"Kyllä me tästä pääsemme", sanoi Olli ja rupesi paikoilleen jäänyttä käsipuuta myöten ryömimään yli.
"Älä mene hukuttamaan itseäs!"
"Ole joutavia!" vastasi Olli, ja ryömi yhä edellensä.
"No, olet sinä se veitikka!" pauhasi äiti peloissansa. "Pitääkö minun taaskin tarttua takkis kaulukseen?"
"Tartu vain, jos yletyt", ilkkui Olli, luullen olevansa jo niin etäällä, ett'ei äiti muka ylettyisi häneen.
Mutta poika-paha pettyi taaskin. Äiti kaappasi häntä sormesta kiini, ja sanoi:
"Kyllä minä sinut opetan!"
"Älä hitolla!" pääsi Ollilta silloin.
"Tuletkos takaisin, ryökäle?" sanoi äiti, ja rupesi vetämään häntä takaisin.
"Empä, perkule, tulekkaan!" sanoi Olli, ja tempasi jalkansa sellaisella voimalla, että se heltyikin äidin käsistä, mutta millä seurauksella?
Poika-raukka muljahti suin-päin veteen, ja painui sinne.
Äiti rupesi huutamaan ja poraamaan. Ja kaikeksi onneksi tulikin samassa eräs mies hevoisella, aikeessa hänkin ylitse.
"Äiti-kulta!" sopersi Olli ja nosti päätänsä veden pinnalle.
Mutta samassa tarttui vahva miehen käsi hänen tukkaansa ja veti hänet ylös. Olli oli siis pelastettu vaarasta.
Äiti kiitteli, min' jaksoi pelastajaa; mutta Olli mutisi itseksensä:
"Kotiin nyt ainakin vain pitää!"
Ja niin hänen kävikin. Äiti sai apuun tulleen miehen avulla sen verran lautoja puron yli, että jalkamiehet pääsivät ylitse. Ja siitä piti Ollinkin vain käydä ylitse.
Kun olivat ylitse päässeet, niin kiitteli äiti vieläkin auttajaa, mutta Ollille oli se mahdotonta. Hän ei pitänyt sitä minään kiitosta ansaitsevana, että hän oli hukkumasta estetty; vaikka vaaran aikana olikin parkaissut "äiti-kulta!"
Mentiin taas sitä menoa, hyvää kyytiä eteen päin. Jopa tultiin tuttaviin seutuihin. Kirkon torni rupesi jo näkymään. Silloin sai Olli puhe-voimansa jälleen:
"Jopa tullaan tuttaviin tienoihin taaskin!" oli hän iloitsevinansa.
Äiti ei puhunut mitään, vaan ajatteli sen sijaan sitä enemmän. Hän ajatteli, että kun hän kerran saa Oliin oman katon alle, niin hän kyllä ottaa karku-halut häneltä. Ja "papan" pitää häntä auttaa siinä hyvässä aikeessa.
Mutta olipa Ollillakin ajatuksensa. Hän ei uskaltanut enään ajatella karkaamista; mutta ajatteli sen sijaan "ketun kenkiä", joilla hän osaisi vanhempiaan miellyttää, ett'eivät ne kostaisi hänelle töistänsä. Ja Olli rupesikin livertelemään äidillensä kaikellaisia sukkeluuksia.
"Jopa koti-kultanen näkyy", sanoi hän hetken perästä.
"Onko se nyt kultanen, vaikka et vain tahtonut sinne enään tulla?"
"Äiti-kulta, minä olin 'pilattu'".
"Kuka sinut oli pilannut?"
"Tallukka-Repekka pani ensin alkuun, ja Mutkala sen sitten vasta oikein kunnialla kruunasi".
"No, miten sinä tunsit itses pilatuksi?" kysyi äiti hetken perästä.
"Siten, ett'en halunnut laisinkaan kotihin", vastasi Olli.
"Ja voi, voi, rakas äiti, kun sinutkin peräti unhoitin. Rukoileppas
'Matti-pappaa', ett'ei hän rankaise minua. — Ethän sinäkään minua
lyö?"
"Läpi-liipattu lurjus", ajatteli äiti. "Nyt vääntää hän vitsaa kädestäni; mutta en mar minä sitä hevillä anna", ja niin ei hän vastannut mitään Ollin kysymyksiin.
Mutta Olli ei antanut perään. Hän teki itsensä vieläkin nöyremmäksi.
"Äiti-kulta! Enkös minä ole sinun oma kohtus-poika? Etkös minua kantanut sydämmes alla? Raskitko minua rangaista? Soisitko minun kuolevan? — Et suinkaan, mamma-kulta! Näenhän sen jo sun kauniista silmistäskin, ett'et sinä ole minulle vihainen. Ja entäs sinun korea suus sitten? Eihän sekään osoita kovuutta katuvalle". Ja niin liverteli Olli aikansa, kunnes sai voiton. Olli-paha oli koskettanut äidin hellimpiä tunteita, ja se teki taikoja: äiti heltyi itkemään, ja sanoi nyyhkien:
"Minä annan sinulle anteeksi kaikki, enkä anna isänkään sua rangaista".
"Tiesinhän sen, äiti-kulta", sanoi Olli ja löi käsivartensa äidin kaulan ympäri. "Poika-nulikka voitti taaskin".
"Voitit kyllä; mutta rupea nyt tästä lähtein ihmiseksi, muutoin ei sinusta tule edes 'kolmen koiran ruokkijata', puheli äiti.
"Rupean niinkin", vakuutti Olli.
Mutta tultiinpa viimein kotihin. Siellä oli uusi tili vielä edessä. "Matti-pappa" istui ikkunan ääressä ja näki kaivattujen lähestyvän kotia. Hän varustausi arvokkaaseen asemaan perä-penkille, piippu-nysä suussa ja suutari-hihnansa oikeassa kädessään; ja muutoin hyvin totisen ja kireän näköisenä.
Emo astui edellä pirttiin ja Olli perässä. Kunnioituksesta, katumuksesta ja pelvosta jäi Olli seisomaan ovipieleen, silmät luotuina lattiaan.
"Moskula, nosta silmäs ylös!" sanoi taatta ynseästi.
Olli totteli käskyä; mutta ei voinut katsoa isää silmiin.
"Luulen sinun seisovan siinä, kuin 'hunsvotin Jumalan edessä'. Mitäs olet tehnyt?" nuhteli isä häntä.
Viimeinkin sai Olli taas suunsa auki. Hän vilkasi isää silmiin, ja sanoi rohkeasti:
"Isä, minä olen syntiä tehnyt sinun edessäs ja äitiä vastaan, enkä ole enään mahdollinen pojaksenne kutsuttaa".
"Veitikka!" sanoi isä, eikä tahtonut voida nauruansa pitää.
Hetken kuluttua jatkoi isä:
"Mikä sinun suuhus ne sanat toi?"
"Katumus ja usko sinun laupeutees", vastasi Olli rohkeasti.
"Mutta sinun uskos petti sinut", vastasi isä ja heilautti hihnaansa.
"Mutta Raamatussa sanotaan: sinun uskos vapahti sinut", intti Olli.
"Opetatko sinä, nassikka, minulle Raamattua?" sanoi isä, ja nousi kiivaasti istuimeltaan.
Ja nyt olisi Olli saanut tuntea isällistä kuritusta, ell'ei äiti olisi päässyt väliin. Äiti syöksyi, kuin penikkansa puolesta painiva karhu isään kiini ja sanoi jäykästi:
"Matti! Minä olen luvannut rukoilla Ollin edestä: ja minä sanon: sinä et saa kättäs kajota poikaan!"
"Hah?" sanoi suutari hämillään, ja vetäysi häpeillään takaisin paikoillensa penkille. Ja pitempää jupakkaa ei asiasta tullut. Äiti oli osoittanut arvollisen asemansa perheessä, ja rakentanut rauhan sillä vallalla, joka hänellä oli isän pehmeyden tähden ollut ainakin kotona ja kylässä. Kylässä joskus naurettiin sitä, ett'ei Matti-suutarilla ollut valtaa enemmän kuin "Kinnusen lehmällä, jonka hän joko piti tai tappoi".
Mutta ei sitä tarvinnut Matin koskaan katua; ei nytkään siis.
Matti ei sen tähden puhunut nytkään sen enempää, kuin sanoi hetken kuluttua, että hänen piti lähteä kylään neulomaan, johon ei mammallakaan ollut mitään estettä nyt enään, kun oli itse tullut kerran kotihin ja kaikki oli hyvin.
Ollaampas nyt sitten taas paikoillaan. Olli perehtyi taas olemaan entisellään, ja unhoitti vähitellen vapautensa kylässä ja maailmalla; enkä minäkään parempaa hänelle voi toivoa.