I.
Myönnämmehän kaikki, ettei kirkonarkistossa oleva vanha käsinkirjoitettu kirja ulkomuodoltaan ole miellyttävä. Kuluneet kannet ja selkämykset, ummehtuneen kuiva haju kellastuneista lehdistä, nyherömäinen käsiala 1600-luvulta ja vähän väliä esiin tulevat luettelot tuloista ja menoista houkuttelevat sitä, joka pintapuolisesti selailee kirjaa, pian kyllä sulkemaan tuon paksun rämän.
Mutta jos sattuu, että joku tulee lukeneeksi parikymmentä sivua siitä ja tarkanneeksi sitä tai sitä nimeä sekä tapaa ne eri oloissa aina sitä myöten kuin vuosiluvut kirjan lehdillä kasvavat, huomaa hän ihmeekseen, miten elämä pienessä menneisyyden piirissä rupee virkoamaan, heikko elämänkipinä, joka on jälellä menneestä ajasta, syttyy vähitellen laimeaksi liekiksi, jonka valossa näkee pienois-laitapiirroksia historian lehdillä. Mielikuvitus siirtää mikroskooppinsa verkalleen pitkin rivejä, piirteet esiintyvät selvempinä, tapausten kulku alkaa tulla huomattavaksi, ja sielunelämä paljastuu, aluksi vieraana edistyneemmälle ajalle, mutta lähemmin tarkastettuna pohjaltaan niin ihmeellisen tuttuna. Monta pikaisesti haihtuvan ihmiselämän sukupolvea tarvitaan, jotta ihmiskunta menee vaaksan verran eteenpäin sillä radalla, jonka loppua ei kukaan voi aavistaa.
Ja heränneellä innolla lukee enemmän. Monta lehteä ei tarvitse kääntää nähdäkseen pääkohdat usean poismenneen elämästä; ilo välkkyy siinä, suru heittää varjonsa, pienet heikkoudet hoipertelevat ohi, suuret intohimot temmeltävät keskenään, ja paheet, niin kauan salatut, niin kauan unhoitetut, kiemurtelevat nyherömäisten kirjaimien kesken, mutta esiintyvät haalenneesta musteesta täysin selvinä silmiemme eteen.
Ne poistuvat, nuo ihmiset, jotka me olemme herättäneet vuosisatoja kestäneestä unesta, ne poistuvat toinen toisensa jälkeen, toiselta kirjan lehdeltä, työstä ja tuloilta, toiselle sivulle, johon pieni menoerä heidän ikuisesta lepomajastaan on merkittynä. Debetin ja Kreditin päälle on risti vedetty, elämän historia on lopussa, vanhat nimet eivät enää astu vastaamme, uudet syntyvät ja häviävät, aina sitä myöten kuin tutkistelemme niitä rivejä, joita vuosisatojen kuluessa on piirretty kirjan lehdille.
Vakavuuden rinnalla voivat vanhat kirkonkirjat, niinkuin jokapäiväinen elämäkin, osoittaa pieniä tuttavanomaisia piirteitä, hauskoja omituisuuksia, kuvaavia yhteiskunnalle ja yksityiselle. Mutta lähemmin tarkastaessa eroovat ne naivisuudessa ja koomillisessa vakavuudessa tuskin muun kuin ajanvärityksen puolesta meidän ja kenties kaiken tulevaisuuden jokapäiväisestä elämästä puutteellisessa maailmassamme.
Muutamia sellaisia jokapäiväisiä pikkukuvia käyn tässä piirtämään kirkonkirjojen mukaan, joita eräällä satunnaisella loma-ajalla kävin läpi Raumalla, johon pieneen kaupunkiin nyt muutamme tarkastamaan muutamia kultuurikuvia Kaarlo X Kustavin ajoilta III:n Kustavin ajoille asti.
* * * * *
Koska näitten muistiinpanojen lähtökohtana on Rauman kirkonarkisto, on meidän ensin katseltava hieman ympärillemme vanhan luostarikaupungin kirkossa, joka on runsaasti koristettu pyhimyskaapeilla ja tauluilla, seinä- ja kattomaalauksilla, ja luotava silmäys seurakuntaan, joka asianomaisesti jaettuna täyttää penkkijonon viimeiseen paikkaan saakka.
On kuningas Fredrikin aika. Uusi penkkijako on jälleen tapahtunut. Sen ovat omavaltaisesti toimittaneet kirkkoherra ja pormestari sillä seurauksella, että moni seurakuntalainen tuntee vääryyttä kärsineensä.
Siellä ne nyt istuvat arvonsa mukaisesti. Miesten puolella ensi penkissä tuima, kiivasluontoinen kapteeni Jerlström Lahden kartanosta riitaveljensä, pormestari Sidbergin rinnalla. Muut paikat tässä kunniapenkissä ovat varatut ylhäisille matkustavaisille tai niinkuin niitä kutsuttiin »kunniallisemmille» säätyläisille. Toisessa penkissä istuvat kersantti Brummer, postimestari Sonck, kasööri Almlöf ja kolme arvokasta kauppiasta. Seuraavassa penkissä on viisi kauppiasta ja auskultantti Strandsten. Näitten takana istuu kuusi kauppiasta ja sitten yhtä monta porvaria.
Toisella puolella pikku käytävää istuu ensi penkissä neljä muhkeata raatimiestä, tullari ja kauppias A. Sonck, yksi kaupungin arvohenkilöitä. Niiden takana viskaali Renner, nimismies Bernsten ja viisi kauppiasta, joiden joukossa Carl Bartram, jonka siveä vaimo maaliskuun 6 p:nä 1736 oli antanut aihetta suureen suruun ja moninaiseen kiusaan. Hän oli näet silloin kaikessa hyväntahtoisuudessa ja jumalanpelvossa lahjoittanut kirkolle messupaidan mustasta sametista, jonka hän oli ommellut kokoon vanhasta hameesta, jota — kuten tuo ärtyisä varapastori Josef Ståhlberg saattoi todistaa — olivat käyttäneet hän itse ja »hänen esi-isänsä», jonka vuoksi pastori itse piispalle valitti tästä »vastenmielisestä lahjasta», mitä suurimmaksi häväistykseksi hyvälle lahjan antajalle.
Suuren käytävän varrella olivat 10 ensi penkkiä luovutetut porvareille ja neljälle käsityöläiselle, 11:es ja 12:es kaupungin viskaalille ja palovartijoille, joitten takana oli arestanttien paikat. Eteläiselle seinälle oli asetettu lyhyitä penkkejä, joissa kussakin oli tilaa kahdelle porvarille, mutta 13:nnessa ja viimeisessä istui piiskuri Erik Naula yksinään kuin syyhyinen lammas. Ennen oli tyhjä penkki eroittanut hänet kaikesta kunniallisesta väestä.
Ja nyt tulemme naisten puolelle, jossa näemme kapteeni Jerlströmin rouvan ja tyttäret sekä pormestarittaren rehennellen istuvan ensi penkissä lyhyellä puolella, jossa penkissä myöskin ylhäiset naisvieraat saisivat paikkansa. Lähinnä takana istuvat muiden joukossa raatimiesten ja tullinhoitajan vaimot, jota vastoin kornetti Valsteniuksen leski sekä postimestarin, kasöörin ja kersantin vaimot saavat tyytyä kolmansiin penkkiriveihin.
Kapealla penkillä seinän vierellä istuvat rovastin, pormestarin ja Sonckin piijat, »vaan kaupungin muut piijat jäävät suurelle käytävälle» seisomaan. Vastapäätä pikkukäytävän puolella istuvat kunniapenkillä seurakunnan rovastin rouva tyttärineen, pastori Rennerin leski ja pastorinrouva Polviander. Näiden takana kappalaisen ja apulaisten vaimot ja tyttäret, koulumestarin vaimo j. n. e., jonka jälkeen järjestyksessä seuraavat kauppiaiden ja porvarien rouvat ja vaimot y. m.
Pikkulehterin alla pohjoisella sivulla saamme nähdä kaupungin porvaritytöt, lukkarin vaimon sekä joukon alempain säätyjen naisia. Yhtä sekalainen seurakunta täyttää kokonaista 12 penkkiä samalla sivulla pikku käytävän partaalla. Onnettomuutta uhkaavana on 13:as tyhjänä, — sen takana istuu näet useita naisia, joiden joukossa Krookin Maija ja Anna, joista ei Raumalla siistissä seurassa puhuttu.
Lapsipuolen tavoin pidelty maaseurakunta saa tyytyä suuren lehterin alla oleviin penkkeihin, arvon mukaan tietysti. Rusthollarit ja rouvasihmiset ensin sekä rakuunain ja sotilasten vaimot, »palvelusväki ja muut irtolaishenkilöt» kauimpana takana.
Suuren lehterin amfiteaatterin tavoin rakennetuilla 19 penkillä istuvat talonomistajat ja tullivartijat, kaupungin salvumiehet, porvarien pojat ja vävyt, lampuodit, talonpoikain pojat ja vävyt, kaupungin rengit, joista rovastin rengit ensinnä j. n. e. Tältä lehteriltä, jossa oli niin paljon nuorta väkeä, kuului jumalanpalveluksen aikana toisinaan melua, jonka vuoksi sinne oli asetettu tarkastusmies Simon nuoria kurissa pitämään ja syyllisiä ilmi antamaan.
Vaan kas! Alhaalla kirkossa nousee suntio keskellä saarnaa ja astuu uhkaavan näköisenä neljänteen penkkiin miesten puolella, josta hän voimakkaalla kädellä tempaa ulos pari maalaisseurakunnasta olevaa renkiä, jotka olivat tunkeutuneet kunniallisten ihmisten joukkoon ja jotka hän nyt — 3 taalarin vuotuista palkkaa vastaan — kuljettaa töllistelevän kansajoukon läpi ulos kirkosta.
Jos olisimme saapuneet kirkkoon ennen varsinaisen jumalanpalveluksen alkua, olisi meillä ollut tilaisuus nähdä lapsenkaste kuorissa, meluavan väkijoukon tungeskellessa ympärillä. Tämä huono tapa herätti jo silloin pahennusta ja sitä koetettiin hävittää.
Huuto ja melu ei ollut muuten mitään tavatonta Herran huoneessa tähän aikaan, joka kuitenkin ulkonaisessa siivoudessa oli koko joukon edellä suurten Kaarlojen ajoista. Silloin tapahtui monesti kirkoissamme pahoja vallattomuuksia. Niinpä 1655 Rauman kirkossa muuan talonpojan leski ja Tykkilän Antin vaimo panivat toimeen sellaisen metelin jumalanpalveluksen aikana, että kirkko korkeasta käskystä suljettiin joksikin aikaa ja avattiin jumalanpalvelukselle vasta, kun runsaat sakot oli suoritettu Turkuun. Ja 1680 täytyi Margareta Tavastin maksaa 2 taalaria kirkolle »tappelustaan», kuten kirkonkirjassa sanotaan. Itse joulupäivänä 1712, keskellä saarnaa, löi muuan mies lehterillä erästä poikaa kepillä päähän, niin että verihaava tuli. Vielä heinäkuun 13 p:nä 1779, Kustaa III:n aikana, sai kaksi ylhäistä naista Jordanin suvusta, rouva Anna, syntyisin von Gierten, ja rouva Vendla Jordan maksaa 1 taalarin 2 killinkiä sakkoa pahennusta herättäneestä käytöksestä, luultavasti pikku torasta ja haukkumisesta.
Ettei Rauman kirkko ollut ainoa maassa, jossa tuollaista tapahtui, käy selville vanhoista asiakirjoista. Perniössä esim. v. 1661 aatelismiehet Sass ja Sabelstjerna riitelivät keskenään kunniapaikoista ja ratkaisivat asian kohta paikalla kaksintaistelulla, kirkon kuorikäytävässä. Vähän sen jälkeen joutui kaksi arvokasta Perniön rouvaa penkkeihin astuessaan riitaan samasta syystä ja antoivat virsikirjoilla toisiaan korville että läiskyi. Tästä synnistä suljettiin Perniön kirkko joksikin aikaa ja jumalanpalvelukset pidettiin pappilassa.
Nyt palaamme Rauman kirkkoon, jossa jumalanpalvelusta kestää. Koulupojat laulavat virsiä kuorissa, jossa pienet urut, posetiiviksi eli regaliksi sanotut, säestävät laulua, pienokaiset kirkuvat täyttä kurkkua, niin etteivät rippivieraat voi kuulla rippisanoja, jonka tähden poikia kehoitetaan ehtoollista jaettaessa laulamaan hyvin hiljaa.
* * * * *
Mutta jumalanpalvelus on lopussa ja me lähdemme kirkosta, jonka ulkopuolella näemme reservirakuuna Simeonin ja hänen veljensä Mikon istuvan paalussa, häpeäpuussa, joka piti rangaistusta kärsivien jalat liikkumattomina. Veljekset, jotka saivat siten istua koko pitkän sunnuntain, olivat surkeita naamaltaan, ja tuomitsi papisto heidät häpeärangaistukseen sentähden, että he, vaikka varoituksen saaneina, »olivat vielä kovin taitamattomia kristinopissa.» Kasvoiko heidän kristinuskon taitonsa paalussa, sen tietää yksin hyvä Jumala.
Heidän vieressään istuu jalat parissa muussa pölkyn reijässä eräs syntinen, lapio kädessä. Se on muuan »kirkonpalvelija», eräs haudankaivaja, joka kärsii hänelle hyvin suotua rangaistusta, koska hänessä oli siihen aikaan useissa paikoin maatamme vallitseva, ahne tapa, että hän kaivoi esille vielä uusia arkkuja, pyöräytti ruumiit multaan ja sitten möi kirstut. Häpeärangaistuksen lisäksi sai hän maksaa 10 hopeataalaria sakkoja.
* * * * *
Tapa haudata kuolleet kirkkoon tuli kristinuskon mukana Suomeen. Niin tehtiin jo Henrik Pyhälle. Tapa siirtyi katolisesta ajasta protestantiseen ja säilyi, vaikka kirkot ilettäväisyyteen saakka täyttyivät joskus ainoastaan kyynärän verran lattiapalkkien alle haudatuista ruumiista, aina 1700 vuosiluvun loppuun saakka monessa paikassa maatamme.
Yhtä ahdas kuin säätyrajoituksen takia penkkien jako oli, yhtä vapaa oli oikeus tulla haudatuksi kirkon pyhien seinien sisälle — rahasta. Kuten meidän päivinämme, niin silloinkin oli valmistettu hautataksa, jonka mukaan esim. Raumalla hauta kuorissa maksoi 12 taalaria, kuoron ja ensimäisen pilarin välillä 8, sitten toiseen pilariin saakka 7 taalaria kuparia j. n. e. Halvin hauta kirkossa, kauimpana vasemmalla, maksoi 5 taalaria.
Rauman hautausmailla, joihin luonnollisesti köyhä väki haudattiin, ei vanhimpana aikana maksettu multarahoja. Kun asianomaiset v. 1735 ehdoittivat, että hautasija uudessa hautausmaassa maksaisi 24 killinkiä ja vanhassa 16, herätti se myrskyisen vastenmielisyyden kirkonkokouksessa. Varsinkin panivat talonpojat vastaan, ja heidän johtajansa, isäntä Kolla, lähti vihapäissään kokouksesta, huutaen äänekkäästi toisia talonpoikia seuraamaan häntä, mutta sitä he eivät kumminkaan tehneet. Tämä köyhille vastenmielinen ehdoitus tehtiin myöhemmin uudelleen, mutta sai osakseen saman katkeran vastauksen, josta syystä tuomiokapituli vihdoinkin v. 1739 antoi asioiden jäädä entiselleen.
Kuten tunnettu, on meidän vuosisataamme saakka säilynyt se turhamielinen tapa, että kiitosrukouksessa kuolleista teeskennellyin lauseparsin kerrotaan heidän elämäntöistään, vaikka vainaja sitten olisi ollut kuinka vähäpätöinen tahansa, vaikkapa ainoastaan lapsi. Jos ei papilla ollut muuta sanomista, kuvaili hän imelän hartaana vainajan viime hetkiä, hänen viime sanojaan, viime lääkkeitään j. n. e. Tämmöisiä henkilösaarnoja luettiin muinoin haudalla, mutta v. 1755 määrättiin, että ne olivat pidettävät kirkossa. — Meidän aikamme on palannut vanhaan tapaan, kiitellen kernaimmin hiljaisen, vakavan haudan partaalla vainajata, sanomalehtien kertojien pannessa muistiin muistoseppelten antajat, arkun kantajat ja ruumissaaton osanottajat.
Ennen vanhaan oli yleisenä tapana avata arkut kirkossa ja asettaa ruumiit yleisön nähtäväksi, mutta tämän vastenmielisen ja ruttojen aikana vaarallisen tavan poisti Kustaa III:s ankaralla kiellolla v. 1773.
Maahanpanijaisissa piti kulta lapsellista leikkiään turhamaisuuden, kaipauksen ja surun kanssa. Suuri ero oli, tapahtuiko hautaus yhdellä vai kahdella kellolla, pienellä, suurella, suurimmalla vai »kaikkien suurimmalla» paariveralla, — hienoin, jos se toimitettiin kummallakin viimemainitulla yhtä haavaa. Arkut laskettiin hautaan 9 kyynärää pitkillä, valkoisilla[1] »käsiliinoilla», varattomat tyytyivät yhteen, mutta varakkaammat »pistoovasivat» itselleen 4 jopa 6 »käsiliinaa.» Kumminkin sattui usein, että jalosukuisten kuolinpesät kauan olivat kirkolle velassa hautajaisloistostaan, usein niin kauan, että koko velka unohtui. Ainoa raumalainen, joka laskettiin hautaan kuudella käsiliinalla, oli eräs v. 1787 autuaasti kuollut jalosyntyinen luutnantti; viisi vuotta myöhemmin sai kirkko vetää ristin tämän komeuden kustannuksien yli. Mutta vaikutus eli vielä kauan muistossa.
[1] Vasta noin v. 1810 tuli Raumalla valtaan tapa käyttää mustia reunuksia. Surusauvoista puhutaan, omituista kyllä, vasta v. 1824.