II.
METSÄSSÄ.
Aleksis Salminen oli nuorin viidestä lapsesta, jotka puolitoista vuotta ennen tämän kertomuksen alkamista parin viikon kuluessa olivat kadottaneet vanhempansa, jotka niille jättivät melkoisen omaisuuden.
Kun vanhin veli, Lauri, jo oli naimisissa ja suureksi osaksi velaksi oli tullut erään talon omistajaksi muutamassa syrjäisessä pitäjässä, toivoi tämä, että sisarusten yhteinen suuri ratsutila myytäisiin ja pesä jaettaisiin. Sisarillakin — Johanna oli kuutta, Maria neljää ja Iida kahta vuotta vanhempi kuin Aleksis — oli aikomus jättää autio talo Hämeessä asettuakseen vuodeksi tahi kenties pitemmäksikin ajaksi Helsinkiin. Siellä oli Johanna hoitava nuoremmille sisarille taloutta, koska näillä oli tarkoitus kaupungissa perehtyä hienompiin naisten käsitöihin sekä myöskin naispukujen leikkaamiseen ja ompelemiseen. Siten tulivat helposti sisarukset yksimielisiksi siitä, että peritty ratsutila sekä kaikki, mitä vanhemmat olivat jättäneet, irtainta ja kiinteätä, olisi myytävä ja pesä jaettava.
Vielä päätettiin perheneuvottelussa, että Aleksis, joka silloin oli 18 vuoden vanha, ensi tilassa pyrkisi Mustialan maanviljelysopistoon, jonka kurssin suoritettuaan hän saisi ostaa itselleen hyvän tilan. Tähän yritykseen sisaret tahtoivat panna suuremman osan rahoistansa, asettuakseen sitten emännän virkaan hänen taloonsa, josta nauttisivat erityisiä etuja, kunnes Aleksis löytäisi varakkaan tytön, joka hänelle soveltuisi vaimoksi.
Aleksis, ollen perheen nuorin, hyvänlaitainen ja viaton, tyytyi nyt kuten ainakin siihen, mitä kotona hänen tulevaisuudestansa päätettiin. Hän ei tullut edes ajatelleeksi, että hän olisi oikeutettu punnitsemaan sisarusten ehdotusta, josta syystä hän iloisesti ja ystävällisesti myöntyi heidän tuumiinsa.
* * * * *
Aika kului ehkäisemättä edelleen, ja me olemme tavanneet Aleksin oppilaana Mustialassa, jossa viimeisen, vuoden kurssi nyt hänelle oli alkanut. Seuraavana kesänä hän olisi vapaa ja isäntänä omassa talossaan — tämä iloinen ajatus virkisti häntä, joten hän vastustamatta mukaantui opiston ankariin ohjesääntöihin ja ahkerasti otti osaa rasittaviin tehtäviin, vaikka hän kotona oli tottunut sangen suuriin mukavuuksiin ja nauttinut hellintä huolenpitoa äitinsä puolelta, jonka silmäteränä hänen nuorin rakastettavin poikansa oli.
* * * * *
Forssan tanssiaisten jälkeisenä päivänä muisteli Aleksis tuon tuostakin työnsä ohella tummasilmäisen Reginan hentoa vartaloa ja hänen hiljaista, totista olentoansa. Hän kummasteli hiukan, miksi tämä outo tyttö niin usein juolahti hänen mieleensä. Hänhän oli vielä luvannut kohdata häntä seuraavana pyhänä? — No niin, mitä pahaa siinä voisi olla!
Kuta lähemmäksi viikko lähestyi loppuansa, sitä useammin tuli hän ajatelleeksi tuota pientä tyttöä, jonka kanssa hän Forssassa oli tanssinut.
Regina — niin, hänestä oli tämä viikko niin kummallinen, että hän kesken yksitoikkoista, mutta tarkkaavaisuutta kysyvää työtänsä tehtaalla hämmästyneenä tuli itseltään kysyneeksi, onko hän oikein valveillaan. Hän ei ollut iloinen eikä surullinenkaan, mutta hän muisteli usein, että hänen oli kiittäminen Jumalaa — mistä, sitä hän ei itselleen selvittänyt, mutta koko hänen sielunsa oli täynnä nöyrää kiitollisuutta. Hän oli kokenut jotakin, joka teki hyvää hänen sydämelleen, hänelle oli oltu ystävällisiä, ja juuri Aleksis se oli, jok'ei ollut halveksinut häntä niin kuin muut, tuo uljas, kaunis poika, jonka suopeat, ivalliset silmäykset hän näki edessään ja jonka hieno sammallus kuului niin omituisen hauskalta hänen korvissaan.
Kun hän illalla meni levolle ja ummisti silmänsä, näki hän hurmautuneena pari raitista, verevää huulta lähestyvän omia huuliansa — hän, jok'ei eläessään maistanut ainoatakaan suudelmaa äidiltänsä.
Reginan äiti oli jo 28 vuoden vanha, kun hän joutui naimisiin erään torpparin kanssa. Heidän avioliittonsa oli lyhytaikainen; tuo reipas mies sairastui ankarasti ruttotautiin ja kuoli pari kuukautta häiden jälkeen. Noin vuoden kuluttua hänen kuolemastaan antoi leski eräänä pimeänä syysyönä naapuriensa hämmästykseksi hengen Reginalle, jonka tavattoman tumma iho johti seudun ihmiset juoruten muistelemaan muuatta mustilaisjoukkoa, joka vuoden alusta lyhyemmän ajan oli oleskellut paikkakunnalla, ja siitä syystä kutsuttiin lasta aina mustilaispenikaksi.
On ainakin varmaa, että äiti ei voinut kärsiä Reginaa. Hän hoiti lastaan aina sen syntymisestä asti kaikella mahdollisella tavalla huonosti sekä ruoski ja pieksi sitä, kun se tuli jonkun verran isommaksi. Tuo hento olento näytti kuitenkin olevan elinvoimiltaan sitkeä ja luonteeltaan tavallista kärsivällisempi, huolimatta siitä, että hänessä oli mustalaisverta.
Kun Regina oli tullut 8 vuoden vanhaksi, ajoi hänen äitinsä hänet kotoa pois ja, viskaten hänen jälkeensä leipäpalasen, käski tytön kerjäten hankkia itselleen toimeentuloansa maailmassa. Jos hän palaisi, uhkasi luonnoton äiti pieksävänsä hänet kuoliaaksi.
Regina ei ollut koskaan valittanut äitinsä kovuutta, joka hänestä tuntui melkein luonnolliselta asialta, koska hän alusta asti oli sellaiseen kohteluun tottunut. Pieni tyttö arveli kuitenkin nyt, kulkiessaan yksin maailmassa tulematta ruoskituksi ja piestyksi, että hänellä oli parempi olo, jos kohta ruoka väliin oli yhtä niukka kuin kotonakin.
Kerran hän joutui vanhanpuoleisen suopean vaimon haltuun, joka otti lapsen hyväntahtoiseen hoitoonsa ja antoi hänen asua luonansa. Hän opetti Reginalle lukemisen taitoa, joka nähtävästi huvitti pientä tyttöä, sekä myöskin hurskasta ja yksinkertaista kristinoppia. Tällä ajalla tuli Regina kaikessa umpimielisyydessään tuntemaan sitä tyyntä rauhaa, sitä häiriytymätöntä lepoa, joka kuvastui vanhuksen koko olennosta, vaikka hän ajoittain parantumattoman taudin tähden kärsi suuria ruumiillisia tuskia. Vanhus oli aina tapaisensa, samanlainen niin paremminvoipaisuutensa hetkinä ja välttämättömien tuskiensa odotuksessa kuin itse kärsimyksissäänkin. Tätä Regina usein ajatteli ja tuli vihdoin huomaamaan, että vanhuksen rauhan ja levon salaisuus oli juuri hänen loppumattomassa kärsivällisyydessään. — Tämmöiseen kärsivällisyyteen oli Reginakin lapsuudestansa asti saanut tottua, ja se olikin ainoa hyvä lahja äidiltä, eikä Regina tahtonut koskaan menettää tätä kallisarvoista perintöä.
Vihdoin kiihtyivät vanhan naisen tuskat niin suuressa määrässä, että hänet täytyi viedä sairaalaan, jossa hyväntahtoisesti koetettiin lieventää vanhusraukan loppuhetkiä.
Regina, joka ei luonnollisestikaan voinut häntä seurata, sai taas maantien kodikseen, mutta kauan ei viipynyt, ennenkuin hän kyllästyi kerjäämiseen. Ja kun hän juuri tähän aikaan kulki Tammelan pitäjän läpi, hankki hän itselleen, vaikka olikin vielä nuori ja heikko, paikan sikäläisessä Forssan pumpulitehtaassa.
Hiljaisena ja uutterana toimitti hän täällä tehtävänsä ja ansaitsi niukan leipänsä. Niiden monien, puoleksi haaksirikkoisten tyttöjen joukosta, jotka täällä työskentelivät, huomattiin tuskin tuota umpimielistä, turvatonta naista. Tumman ihonsa takia hän tuon tuostakin sai kuulla häväistyssanoja, mutta siihenhän Regina oli lapsuudestansa saakka tottunut.
Pitkä työviikko oli kulunut loppuun, ja pyhä oli taas käsissä. Päivä oli auringonpaisteinen ja viileä, ilman painostavaa lämpöä.
Mustialassa oli hiljaista ja tyyntä. Ne pojat, jotka eivät olleet lomalla, venyttelivät vuoteillaan, muutamat olivat nukahtaneet, ja toiset miettivät, kuinka parhaiten saataisiin päivä loppumaan.
Silloin muisteli Aleksis, että Regina oli luvannut tulla tapaamaan häntä kuuden ajoissa. Kello oli jo viisi. Toveriensa huomaamatta hän poistui huoneesta, onnistui saamaan luvan olemaan ulkona kello 9:ään sekä lähti astelemaan suoraa tietä Forssaan päin.
Saavuttuaan puolitiehen näki hän Reginan verkalleen tulevan kohti sattumalta ihmisistä tyhjällä maantiellä. Hänellä oli yllänsä sama yksinkertainen puku kuin viimeksi, sillä erotuksella vaan, että kaitainen, valkea kaulus nyt ympäröitsi hänen paljasta kaulaansa.
Kun he ystävällisesti, vaikka hiukan oudosti, olivat toisiaan tervehtineet, sanoi Regina:
— En ollut aivan varma siitä, että Aleksis tulisi.
Veitikkamaisesti hymyili Aleksis tavallisella laillaan, mutta näytti kuitenkin samalla kertaa hiukan hämmästyneeltä. Sen sijaan että olisi vastannut, tarttui hän tytön käteen ja siten he kävelivät hetken aikaa eteenpäin sanaakaan virkkamatta.
— Oliko hauska viime pyhänä? kysyi Aleksis katkaistakseen äänettömyyden.
— Kuinkas muuten, vastasi Regina ja katsahti hiukan kummissaan häneen.
— Te tanssitte hyvin, virkkoi Aleksis edelleen ja heilutti keveästi hänen kättänsä.
Regina ei mitään vastannut, vaan veti pois kätensä ja asetteli hiukan huiviansa, joka oli niskaan luistanut.
He olivat nyt päässeet muutamien tien varrella olevien asuntojen sivuun. Heidän läheisyydestään lähti kuja maantietä menemään yli peltojen muuatta metsikköä kohti, joka edempää näkyi.
— Mentäisiinköhän sinne, kysyi Aleksis, metsässä on niin viileää.
— Miks'ei, täällä tulee niin paljon ihmisiä vastaan, kuului Reginan yksinkertainen vastaus.
Aleksis avasi veräjän, ja he kävelivät eteenpäin läpi korkeiden, laineisten ruislaihojen, jotka alkoivat keltaiseen vivahtaa.
Taas vallitsi hiljaisuus hyvän aikaa.
Kun Regina väliin kumartui katkaistakseen pientarelta sinikukan tahi papinkauluksen, katseli nuorukainen veljellisellä lämmöllä hänen hentoa vartaloansa.
— Tänä vuonna saatte aikuisin ruveta rukiin leikkuuseen, virkkoi tyttö.
— Aikuisin kyllä, joll'ei ilma tästä muutu, arveli Aleksis.
— Aleksis on varmaankin talollisen poika? kysyi hän taas.
— Niin olen, vastasi hän. Vanhempani ovat molemmat kuolleet; ensi vuonna ostan itselleni oman talon.
— Jumala antaa teille kyllä onnea, lisäsi tyttö.
— Miksikä niin? kysyi Aleksis lyhyen hetken kuluttua.
— Tehän olette hyvä ihminen, vastasi tyttö ja loi häneen kiitollisen katseen.
Hän tarttui nyt tytön käteen uudestaan, ja he menivät näin metsikköön asti. Siellä Regina istahti alas ja alkoi järjestellä niitä kukkia, jotka hän matkalla oli poiminut, yksinkertaiseksi kukkakimpuksi. Aleksis heittäytyi maahan hänen viereensä, niin että hän saattoi katsoa häntä suoraan silmiin.
Matkalla aloitettu keskustelu, johon nuorukaisen mieli halusta oli kiintynyt, eli vielä hänen aatteissaan ja hän jatkoi sitä siis.
— Minä ajattelen ostaa itselleni talon Hämeen kalaisilla seuduilla. Kalastus on joutohetkinä aina ollut minun erityinen hupini. Tulee kyllä olemaan hauskaa hoitaa omaa taloa.
— Jospa sentään saisin teillä palvella, tuumaili Regina hyvin totisesti.
Aleksis hymyili makeasti ja lapsellisesti ja tarttui hänen käteensä. Tuuli puhalsi raittiisti ja nyki ruohon siemenröyhyjä ja katajapensasten hienoja tupsuja sekä suhisi salaperäisenä korkealla kuusten latvoissa.
— Mutta minä en kelpaa palvelemaan, jatkoi tyttö huoahtaen. Minä en ole mitään oppinut.
Aleksis katsoi ylös, ja heidän silmäyksensä kohtasivat toisiansa. Outo vieras, salainen kyynel kiilsi Reginan silmissä. Hellästi ojensi poika kätensä, kietoi sen tytön kaulaan ja kallisti hänen päänsä päätänsä vasten, niin että heidän huulensa keveästi koskivat toisiinsa, mutta tämä kesti ainoastaan pari silmänräpäystä, jolloin hän veitikkamaisesti ja viattomasti katsoi tytön avonaisiin silmiin.
Sitten hän asettui taas entiselle paikalleen, pää vasemman kätensä nojassa, katsoi entistään totisempana taivasta kohti ja virkkoi:
— Minun kolme sisartani tulevat hoitamaan talouttani, kunnes menen naimisiin, jos se milloinkaan tapahtuu.
— Ovatko ne hyviä sinulle, toisti Regina.
— Ovatko ne hyviä minulle, uudisti hän. — Luulen kyllä että he tarkoittavat minun parastani.
— Sen luulen minäkin, sanoi tyttö.
Taasen syntyi hiljaisuus. Hetken kuluttua otti Regina ylös huivinsa, jonka hän sitä ennen oli laskenut luotansa ja sanoi:
— Sinä olit kiltti, kun tulit ulos tänä iltana. Nyt on meidän aika poistua.
Aleksis tarttui vielä kerran hänen käteensä, mutta kietoi taas kohta käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä yhtä keveästi kuin edellisellä kerralla, mutta hiukan kauemmin, ilman että sanaakaan vaihdettiin.
Molemmat nousivat nyt ylös ja kääntyivät takaisin läpi ruispellon. Aleksis uteli häneltä hänen tointaan tehtaalla, ja tyttö jutteli melkein kaikki, mitä jo tiedämme hänen lapsuudestansa. Keskustelu ei siis ollut mikään hupaisa, mutta se teki syvän vaikutuksen nuorukaiseen, joka oli kasvanut rakkaassa kodissa. Hänet, joka ei koskaan maailmassa ollut turvaa vailla, valtasi nyt ensimäisen kerran sydämellinen halu saada jotakuta ihmistä turvata, ja kylmäkiskoiselta maailmalta suojata kernaimmin tuota turvatonta, hentoa olentoa, joka luottamusta täynnä kulki hänen rinnallaan. Olisiko sellainen onni hänelle milloinkaan suotu?
Silloin hänessä heräsi muisto sisaristaan. Mitä nämä mahtaisivatkaan sanoa, jos näkisivät hänen tuttavallisesti kävelevän tämän köyhän, halveksitun tehtaantytön kanssa, jos aavistaisivat, että hänen sydämensä sykki lämpimästi hänelle.
Mutta mitä nuo tarkkatuntoiset ja kunnioitettavat sisaret eivät havainneet, sen keksivät vieraat silmät, jotka kohtasivat nuoria, kun he saapuivat maantielle, ja jotka ihmeissään loivat katseensa nuoren, varakkaan ratsutilallisen pojan jälkeen, joka saattoi tuota perin köyhää työnaista kappaleen matkaa Forssaan päin. Juorupuheet, jotka eivät mutkikkaimpiakaan kiertoteitä kammoksu ja aina ovat varmat tarkoituksensa päämäärästä, lähtivät jo tänä iltana liikkeelle ja hiipivät sitten hiljaisin, äänettömin askelin kylälle.
Lähempänä Forssaa oli paljo väkeä liikkeellä pitkin maantietä, ja nuoret olivat pakoitetut eroamaan, aivan kuin olisivat olleet ventovieraita toisilleen. Tyttö toisti vaan vielä kerran: »Sinä olit vallan kiltti, kun tulit», johon Aleksis aivan tyynesti vastasi: »Ole rauhallinen, Regina, ja voi nyt hyvin. Minä tapaan kai sinut pian taas.»
* * * * *
Paluumatkalla kohtasi Aleksis tovereita, jotka hänen kanssansa riensivät kotiapäin Mustialaan. Eräällä heistä oli mukanansa harmonikka ja hän veteli »Forssan-valssia», mutta sävelet eivät tällä kertaa saaneet Aleksin sydämessä noita tunnettuja sanoja syntymään. Hän oli vakavalla tuulella, ja vastenmielisesti hän tunsi, ikäänkuin häntä jotkut näkymättömät kahleet olisivat hallinneet, jotka sitoivat hänen vapautensa ja joista hänen täytyi itsensä temmata irti, vaikka häneltä nyt näytti siihen voimaa puuttuvan.
Kotia tultuaan hän heittäysi pitkäkseen, mutta vastoin tavallisuutta ei uni tahtonut mitenkään tulla.
Ensimäinen rakkaus, joka nyt autuaallisena oli vallannut Reginan nuoren sydämen, kolkutti yön hiljaisuudessa hänenkin sydämensä ovea, mutta hän ei tohtinut sitä avata, vaan hän kuunteli, kahden vaiheilla ollen, noita vähitellen heikkeneviä kolkutuksia. — Ehkä kotona hänen parastaan kuitenkin tarkoitettiin!
Niinhän oli aina ollut.