III.
Edesmenneen Jordanin samettihousut ja rouva Bartramin hame, sametista se myös.
Nimi kuulustaa kaiketi hiukan vallattomalta, mutta tarina sinänsä on hyvin totinen, melkein liikuttava ja päälle päätteeksi ihan tosi, jos saa uskoa siihen, mitä kirkonarkistolla on kerrottavaa. Ja kaiketi sitä on uskottava.
Siis luulemme voivamme aivan peittelemättä puhua Jordan-vainajan samettihousuista ja rouva Bartramin samettihameesta.
Tiedättekö, hyvä herrasväki, mitään mainitusta herrasta ja mainitusta rouvasta? Epäilemättä ette, ell'ette ole Raumalta, jonne tämä tarina meidät vie.
Rauman muinaisessa luostarikirkossa, joka vuonna 1891 siistittiin perinpohjin, oli siihen asti tilaisuus nähdä kuorin lattiasta kohoneva muurattu hauta, joka oli Jordanin perheen leposijana. Muurihauta tasoitettiin silloin kuorin lattian tasalle.
Sinne haudatuista mainitaan ensiksi »entinen eversti, sitten maaherra» Michael Jordan, jonka jälkeläiset kulkivat nopeasti alaspäin, luutnanteiksi, korpraaleiksi ja ratsutilallisiksi, jonka viimeksi sanotun arvonimen omistajana suvun viimeinen miespuolinen jälkeläinen laskettiin tähän perhehautaan marraskuussa 1746. Rauman sukuhaara, luvalla sanoen, sammui siis miespuolella, mutta — edesmenneen everstin samettihousut jäivät jäljelle ja ovat vieläkin tallella.
Eversti-vainajan »sanotaan» olleen sotilas kuningas Kaarlo X Kustavin päivinä ja »sanotaan» niinikään ottaneen osaa Puolan sotaan, josta hänen edelleen »sanotaan» saaliina tuoneen yhtä ja toista vanhaan Raumaan, jonka läheisyydessä sijaitsevan Lahden kartanon isäntä hän oli.
Rauman ja kirkon uskollisena poikana hän ei vitkastellut lahjoittamasta sikäläiselle kirkolle kaikellaista kaunista ja kallista kalua, joka oli joutunut hänen »puolalaiseksi sotasaaliikseen» — kun saa kirjoittaa »puolalaiseksi sotasaaliikseen», niin se on, totisesti, mieluista ja virkistävää vaihtelua, sillä meillähän vanha traditsiooni väittää itsepäisesti, että kaikki ne vanhat ja arvokkaat huone- ja taidekalut, joita on tavattu Suomessa, ovat tulleet »30-vuotisen sodan aikana» — vahinko vain, että eversti Jordanin lahjoitukset on merkitty jo 1641 vuoden kalustoluetteloihin, siis juuri tuon iankaikkisen 30-vuotisen sodan aikoina ja ennenkuin Kaarlo X Kustavilla oli huvi sotia Puolassa. Mutta kuten sanottu: puolalaista sotasaalista, niin tietää traditsiooni tällä kertaa järkähtämättämästi.
Niiden tavarain joukossa, jotka Jordan lahjoitti kirkolle, oli »kallisarvoinen kullattu alttaritaulu», s. o. suuri, puinen, veistoksilla koristettu oikea katolilainen alttarikaappi, joka vieläkin on kirkon hallussa; edelleen kullattu kalkki ynnä öylättilautanen; helmillä ommeltu messupaita vihreästä taftisilkistä, joka näyttää menneen kaiken maailman tietä, mutta varmaa on, että edesmenneen everstin viheriät samettihousut ovat vielä tallella.
Mutta johan riennän kertomuksen edelle, ja sen tähden on minun kiiruhdettava noin sata vuotta ajassa eteenpäin eli maaliskuun 6 p:ään 1736 saadakseni huvin esitellä lukijalle rouva Bartramin mustan samettihameen, niin ritarillinen minun kumminkin täytyy olla.
Niin, juorut kulkevat ympäri maan ja läpi aikojen ja tietävät kertoa sekä totta että valetta. Nyt oli asia se, että eversti Mikael Jordan ja hänen jalosukuinen puolisonsa lahjoittivat vuonna 1643 Rauman kirkolle ristikoristeisen ja kummankin aatelisella vaakunakilvellä ja alkukirjaimilla somistetun messupaidan viheriästä samettibrokaadista, joka luonnollisesti otettiin kiitollisuudella vastaan ja jota käytettiin juhlallisissa tilaisuuksissa.
Kun minulla on ollut tilaisuus, mikäli olen muistelevinani, »Navossa, Sauvossa, Kemiössä ja Rymättylässä sekä vielä monessa muussa kirkossa» nähdä mitä kauneimpia alttarivaatteita, messukasukoita ja -paitoja muhkeasta kirjo-sametista, -silkistä, -hopeasta ja -kullasta, jotka kirkkokoristeet eittämättömästi on aikoinaan laitettu jalosukuisten ja kunniallisten rouvien morsiusleninkien, alus- ja pönkkähameiden kunnioitettavista jäännöksistä, niin uskon lujasti ja vakaasti siihen huhuun, joka Raumalla liikuskeli aina vuodesta 1643 rouva Bartramin aikoihin asti ja on nyt meidän päivinämme vironnut henkiin taas, että se vihreäkukkainen samettikangas, josta Jordanin antama messupaita aikoinaan tehtiin, alkujaan oli osa — edesmenneen Jordanin housuja.
Kun sanottu kirkollinen vaatekappale on vielä tallella, olen taidearkeoloogina ottanut koettaakseni selvittää asiaa tieteellisesti, mutta en ole muuta saanut toteen kuin että eversti-vainaja, jos vain huhu puhui totta, on käyttänyt harvinaisen leveitä housuja. Mutta onko ne saatu saaliiksi 30-vuotisesta vai Puolan sodasta, sen kysymyksen ratkaisu menee minun horisonttini yli ja jätän sen vastaisten taidearkeoloogien selvitettäväksi.
No, voiko nyt ihmetellä, että hyvä rouva Bartram uskoi tähän huhuun silloin kun hän tunsi hengessään kehoitusta antamaan kirkolle lahjan? Hän oli kauppias Carl Bartramin jalohyveinen puoliso, rikkaan kauppiaan, joka istui neljännessä penkkirivissä miesväen puolella — hänen oma paikkansa oli heti ruustinnan ja muiden säädyllisten rouvien takana naisväen puolella — mutta Bartram lienee ollut tarkanpuolinen mies, joka todennäköisesti ei koskaan suonut itselleen sellaista ylellisyyttä, että olisi käyttänyt vihreitä samettihousuja, vielä vähemmin sitä, että olisi antanut ratkoa ne auki »Jumalalle kunniaksi ja kirkolle kaunistukseksi», kuten sanat siihen aikaan kuuluivat, milloin oli kysymyksessä pieninkin kirkolle annettu lahja. Mutta mitäpä oli muijan tehtävä? Saada uutta samettia messupaidaksi Bartramin puodista — sitä ei käynyt ajatteleminenkaan, varsinkaan kun Bartram ei ollut pariin vuoteen nauttinut sitä etua, että olisi saanut hankkia kirkkoviinin. Rouvalla ei ollut lepoa ei rauhaa, tuumaili yöt päivät, mylläsi nurin narin laatikkokirstunsa ja tapasi käsiinsä vanhan — luvalla sanoen — hameen, jota hän ja hänen »esi-isänsä» (kuten kirkon asiakirjat väittävät) olivat käyttäneet ja kuluttaneet iloisissa ja surullisissa tilaisuuksissa. Mieli hyvänä hän istuutui, ratkoi tuon pehmoisen samettipukimen, silitti sen kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, niin että se näytti ihka uudelta, mittasi ja leikkasi sekä ompeli messupaidan, jonka hän selästä koristi valkoisella ristillä, — samalla kun hän kaikkia näitä hommatessaan kertoi asiasta ystäville ja sukulaisille, ja niistä kai useimmat kadehtivat sitä kunniaa, joka hänelle tulisi, kun lahja viimein annettaisiin kirkolle. Mitäpä hän välitti siitä, että köyhä varapastori Josef Ståhlberg diplomaatisilla asiamiehillä neuvotutti häntä jättämään sikseen sen hulluuden että tahtoi tyrkyttää vanhaa mustaa samettihamettaan hyvin-, kunnian- ja korkeaarvoisten pappien hartioille! Siinä lörpötyksessä ei nyt voinut olla muuta kuin kateutta ja sakkaa.
Tuli sitten se suuri päivä, maaliskuun 6:s 1736 — mikä sunnuntai paastossa tämä päivä oli sinä vuonna, sitä en ole tullut katsoneeksi — jolloin hyvä rouva Bartram nöyryydessä voi jättää ihka valmiin messupaidan herra miehellensä ja tämä taas vuorostaan vei sen kaupungin kirkkoherralle, joka kiitollisuudella otti tuon todennäköisesti hyvästä sydämestä annetun lahjan vastaan ja joka ennen pitkää antoi herrojen komministerien käyttää sitä.
Tämä oli enemmän, kuin tarmokas, ankara ja häikäilemätön varapastori Ståhlberg sietää jaksoi. Tuntematonta on, mitä hän yksityisesti lausui tästä »vastenmielisestä lahjasta». Hän odotti aikaansa, sillä ei vähemmälle henkilölle kuin hänen korkeaarvoisuudelleen piispalle itselleen hän aikoi esittää oman ja kanssaveljiensä valituksen rouva Bartramin hameesta.
Hänen ei tarvinnut kauan odottaa sopivaa tilaisuutta, sillä jo maaliskuun 1 p:nä seuraavana vuonna, 1737, sattui piispa Jonas Fahlenius tulemaan Raumalle pitämään piispantarkastusta, ja silloin löi koston hetki.
Leikki oli kaukana siitä, mitä varapastori silloin esitti anomuskirjelmässään, joka sanasta sanaan otettiin piispantarkastuspöytäkirjaan.
Kerrottuaan ensin messupaidan alkuperän rouva Bartramin »ja hänen esi-isäinsä vanhasta ja kuluneesta s. v. hameesta — (kirjaimet s. v. merkitsevät todennäköisesti latinalaisia sanoja: sit venia, jotka vastaavat suomeksi: »luvalla») — jatkaa Ståhlberg:
»ja kun aikaa ennen oli tiettyä, että sellainen lahja oli Jumalan huoneelle aiottu antaa, olen minä yhden ja toisen hänen ystävistään, jotka siitä kertoivat, antanut ymmärtää, ettei se ole säädyllistä, koska se koituisi Jumalan huoneelle häpeäksi, saarnaviralle, joka sellaista vaatekappaletta käyttää, ylenkatseeksi ja kaikille oikeamielisille ihmisille, jotka tietävät sen laadun, murheeksi ja pahennukseksi: herra kirkkoherra ja herrat komministerit täällä ovat myöskin kuulleet samaa tyytymättömyyttä, ollen minä näyttääkseni kanteeni toteen eritoten vedonnut Malakiaan 1 ja 2 lukuun[1], paitsi muihin raamatun paikkoihin, jotka moisen lahjan hylkäävät: johon herra kirkkoherra on vastannut: että syyhyn tulematta voi sen ottaa vastaan, koska on olemassa entispäätös jalosyntyisessä herra maaherrassa Lahden Jordanissa, joka on messupaidan vanhoista s. v. housuistaan teettänyt ja lahjoittanut kirkolle. Nyt on kyllä totta, että täällä on vihreä samettinen messupaita ja siinä edesmenneen Jordanin nimi, mutta onko se ollut housuina tai muuna, ei voi tietää, koska hän eli viidennessä polvessa takaperin. Sellaista esimerkkiä, vaikka se olisikin tosi, ei pitäisi seurattaman, vaan pikemmin työskenneltämän sinne päin, että kuulijat sokeudesta, varmuudesta ja taitamattomuudesta totiseen pelkoon, kunnioitukseen Jumalaa ja Jumalan huonetta ja palvelijoita kohtaan viedä ja johdattaa voitaisiin. Niinkuin on tämänkin lahjan antaja todella siinä luulossa, että hän sillä on tehnyt Jumalalle mieluisan palveluksen, varsinkin sitten kun herra kirkkoherra, antamatta asiasta tietää, kiitollisuudella on vastaan ottanut tämän saman ja vastenmielisen lahjan ja sitä herrojen komministerien käyttää antanut. Sen takia kysytään, mitä sanotulle messupaidalle on tehtävä ja eikö sitä kirkon eduksi voitaisi myödä yksityishenkilöille sen hinnan ja arvon mukaan, jonka kirkkoraati kohtuulliseksi havaitsee: Jotta aukeisivat niiden silmät, joilla on varoja ja aikeita osoittaa rakkauttaan ja kunnioitustaan Jumalaa, Jumalan huonetta ja palvelijoita kohtaan eivätkä saituudessaan ja julkeudessaan taikka myöskään typeryydessään paremmin osaa käyttäytyä: sekä se pahennus, jota yksi ja toinen on voinut tuntea, pois juuritettaisiin, Jumalalle kunniaksi, hänen huoneensa, alttarinsa ja palvelijainsa puolustukseksi sekä yleiseksi kehoitukseksi totiseen ja teeskentelemättömään jumalanpalvelukseen ja pelkoon.»
[1] Nämä luvut käsittelevät osalta saastaisia uhreja.
* * * * *
Meidän korvissamme kuuluvat kuumasisuisen ja ankaran varapastorin sanat ihan varmaan jokseenkin korkealla lentäviltä ja pöyhkeiltä. Olkoonpa sen laita miten tahansa, lähimäistä kohtaan rakkautta uhkuvia ne eivät olleet, ja skandaali noita »saitoja, julkeita taikka myöskin typeriä» lahjoittajia kohtaan oli niin julkinen kuin siihen aikaan juuri voi saada toimeen.
Piispa Fahlenius näyttää, pöytäkirjasta päättäen, tunnollisella tahdikkuudella olleen tilaisuudessa sanaakaan lausumatta — mahdollisesti hän lupasi lähettää vastauksen neuvoteltuaan konsistoorin kanssa. Luultavinta on, että hän paheksui Ståhlbergin ankaraa, etten sanoisi vihamielistä intoilua, sillä kun tuomiokapituli jonkun ajan perästä antoi joitakuita määräyksiä tarkastuksessa käsiteltyjen asiain suhteen, sanottiin, mitä yllä mainittuun messupaitaan tulee, ihan lyhyesti, että konsistoori on jo »antanut vastauksen yksityisesti asianomaiselle pastorille.»
Tätä Rauman kirkkoherralle lähetettyä yksityiskirjettä ei ole löydetty, ja jäisimme epätietoisiksi tämän yli puolitoista vuosisataa sitten sattuneen skandaalijutun lopullisesta päätöksestä, ellei kirkonarkisto antaisi äänetöntä vastaustaan siihen: rouva Bartramin messupaitaa ei enää tapaa myöhemmistä kalustoluetteloista, eikä liioin ole laskuihin otettu mitään tuloerää sen myömisestä. Luultavasti pantiin vaate syrjään, se unohtui ja hoidon puute sen vähitellen hävitti, sillä nyt ei enää siitä ole tunnettavaa jäännöstä Rauman kirkon tavattoman suuressa messu-pukujen kokoelmassa.
Häväistyä kauppiasta hyvitti kirkkoraati kuitenkin jo seuraavana vuonna 1738 sillä kunniaa tuottavalla luottamuksella ja taloudellisella edulla, että hän sai Kielistä tuottaa sen melkoisen viinivaraston, jota Rauman kirkko siihen aikaan myöskenteli kaikessa viattomuudessa mitä tuottavimmasta hinnasta maaseurakunnille j. n. e. Bartram eli kauemmin kuin hänen ankara riitaveljensä Josef Ståhlberg, tämä kun kuoli v. 1742 ja Bartram vasta v. 1750.
Mutta edesmenneen eversti Jordanin »housut» riippuvat valmiina siirtymään aika hyvässä kunnossa minä päivänä tahansa jonkin historiallisen museon kirkolliseen osastoon, jonka vuoksi tämän historiallisen kertomuksen loppu voisi kuulua: »hameet häipyy, housut säilyy» — ainakin Rauman kirkossa.