X.
Uusi toiminta-ala avautui Topiaalle luettuaan sanomalehdestä ruokatavarain hankintaurakan erääsen valtionlaitokseen. Hän kirjoitutti sihteerillä tarjoukset, joiden täyttämisen isäntä ja Simo takasivat, ja meni paperineen huutokauppaan. Koska hinnat olivat alhaisimmat kuin kenenkään muun tarjoojan ja takuumiehet tunnetut, niin hyväksyttiin Topiaan tarjoumukset, vaikka hän itse olikin nimetön, tuntematon. Hyväksymistä olikin hän toivonut kuin kuuta nousemaan. Silmämääränään tästä ensimmäisestä hankkimisesta ei ollutkaan juuri voitto, vaan jalansija yleisessä luottamuksessa.
Kihamoissaan meni hän huutokaupasta Simon luokse. Simo piteli käsissään vyyhtiä, jota Johanna keri kerälle. Topias oli juopunut onnesta.
"Kymmenen vuoden kuluttua", sanoi hän nauraen, "on minullakin oma talo, on tämmöinen pitkä ja pulska; uskokaa jos…"
"Hyväksyttiinkö paperisi?" kysyi Simo.
"Kuinkas muutoin? Sanokaa minun sanoakseni, että kymmenen vuoden…"
"Istu pohatta", käski Johanna.
"Oih kuinka käteni kuoltuivat", valitti Simo, laskien vyyhdin tuolille. "Annatko Hanna viiniä, niin juomme Topin onneksi. Ken tietää vaikka mies olisi luotu…"
"Kauppaneuvokseksi… Täytyyhän teille sitten antaa." Johanna toi heille viiniä, otti käsityötä itselleen ja istui keinutuoliin. Hän näytti onnelliselta…
Topias näytti rakentelujaan Simolle. Ensimmäinen urakka oli vaan pienenä alkuna seuraaville, suuremmille. Ja sen täyttäminen kunnollisesti on etuisampi pientä voittoa. Jos vähemmin tunnokkaasti sen täyttäisi, niin saattaisi voittaa jonkun kymmenen markkaa, mutta ei voittaisikaan hyvää nimeä. Ja hyvä nimi kuitenkin tuottaa vastaisuudessa tuhatta kertaa enemmän.
Simo oli samaa mieltä.
"Siinäkin tapauksessa", lausui hän, kaataen viiniä Topiaan lasiin, "että et saisi vaivoistasi mitään, voitat paljon, jos tavarat ovat hyviä. Kiitoksen saaminen niistä on sinulle tavallaan pääoma."
"Niin on veikkonen. Otaksukaamme että toisessa samanlaisessa tilaisuudessa joku muu tekee yhtä halvan tarjouksen kuin minäkin. Ei ole vaikea päättää kumpaiselle annetaan: sille, jonka kunto on taattu, jonka rehellisyys ja omanvoiton pyytämättömyys tunnetaan."
"Sinun päätäsi, miten siellä on viisauden suonia."
"Mutt'ei yhtään rakkauden suonta", nauroi Johanna. "Oletko saanut kirjettä Helalta?"
"Olen … tässä on. Siinä kyöpelin vuorenkin kuva. Lue se."
"Juodaan Helan malja."
"Helan malja! Vaan mennäkseni takaisin äskeiseen pakinaamme, sattuu sitten tulemaan tuhansia kysymykseen. Yli-Tuomon Topias astua jomppii taaskin paperineen herrain eteen, herrat tuumivat ja tuumivat, sillä hänen tarjouksensa ovat joitakuita pennejä korkeammat leiviskältä ja tynnyriltä kuin alhaisimman tarjoojan. Ja kas vaan ihmettä mitä tekivät! Topiaalle työnsivät koko herrauden. Mitähän varten? Sitä varten, että tietävät hänet tunnolliseksi, kunnolliseksi. Jos siitä voittaa, ajattelevat herrat, niin voittakoon hän. Jos ei siitä taas voita, tulevat tavarat sittenkin hyviä… Kenen malja nyt juodaan?"
"Hannan."
Viini oli kirkasta ja tulista. Simo esitti yhä uusia maljoja ja Johanna naurahdellen maistoi Topiaan lasista tai kastoi siihen sokuripalasen.
"Puhu nyt", käski hän useinkin Topiasta, "minä kuuntelen…"
Topias olikin puhetuulella. Huutokaupasta johtui puheensa ensin mieskohtaisiin asioihin, niinkuin Kauppatoriin, pitkään ja pulskaan taloon ynnä Topiin, joka tulee tänne koulua käymään; mutta pian hän alkoi puhumaan yleensä koko maailmasta ja sen ihmisistä niinkuin aikoisi huutokaupassa nekin ostaa itselleen.
Simokaan ei saanut kylläänsä Topiaan iloisuudesta. Hän käänti taas puhetta kysymällä:
"Kuinkas on Helan laita ja kuinkas on rakkautesi laita?"
Topias joi uudelleen Helan maljan ja vastasi kysymykseen tuntemattoman runoilijan sanoilla:
"Yhden tytön mielitietty soisin olevani,
Rakkaudesta rikkaammaksi soisin tulevani."
Vasta viinin loputtua karahviinista muisti hän lähteä. Johanna käski hänen menemään suoraan kotiin, vielä etehisessäkin huusi perään:
"Älä vaan poikkee minnekään. Muista se!"
Topias tuli ulos kaupunkiin. Hän näki ainoastaan isoisia ja kauniita kasvoja kaikkialla. Ihmeellisen keveänä leijui mieli halki maiden, yli taivasten.
Esplanaatilla oli seitsemän värisestä lasista tehty satasärmäinen virvokemyymälä. Nuori nainen möi siinä hunajaa, kylmiä vesiä ja hienoja sikaareja. Naisella oli taivaansininen silkkipuku yllä, kultaa sormissa, korvissa ja ranteissa. Tunnettuaan naisen samaksi, jonka hatusta syksyllä putosi riikinkukon höyhen, meni Topias myymälän sisään ja tervehti häntä hyräillen kansanlaulua:
"Hyvää iltaa, kulta ihanaisen."
Hymyillen kahdelle valkolakkiselle herralle, jotka menivät myymälän sivu, vastasi nainen.
"Hyvää iltaa!"
"Olette jo oppinut suomea."
"Suomi on kaunista kieltä… Hunajaako tahdotte?"
"Antakaa hunajaa… Suomi on kaunis maa, Suomen kansa on kaunista kansaa. Ja Suomen kieli ja Suomen laulut!"
"Hunaja ja mesileipä makealle maistuu.
Kultani huulet ja suu…"
Topiaan laulellessa ja juodessa hunajaa tuli kauppias Aleksei myymälään, osti makeahajuisen sikaarin ja naureli naiselle.
"Vanha tuttu! Juotteko kanssani lasin hunajata?"
"En."
Aleksei nauroi ja nainen nauroi.
"Minä sitten juon yksin… Loiskis! sanoo suomalainen… Ja laulaa:
"Ja se rakkaus ja se rakkaus!
Ai, ai, ai se rakkaus…"
Naisen sydän syttyi lauluun. Hän uhkaavaisesti osotteli etusormellaan kauppias Alekseita ja lauloi laulun ruotsiksi:
"Och den kärleken, och den kärleken!
Ack, ack, ack den kärleken…"
Aleksei rupesi jatkamaan puhetta ruotsiksi.
"Suomi on kaunista kieltä, miksei…?" Topias loukkautui ja lähti pois.
Vähän matkan päässä tuli kruununsihteeri häntä vastaan. Hän käveli arvokkain askelin ja päänsä oli ylevästi vasempaan kallellaan. Topias aikoi juuri kysyä minne menisivät juomaan lasillisen viiniä, mutta sihteeri sai kielensä liikkeelle ennen. Heitellen vanhaa sateenvarjoaan ylös olkapäähän ja alas saappaansa kärkeen sanoi hän:
"Eikö käydä kappeliin?"
"Käydään… Sanoittekin miehen sanan."
Siellä vesi suihkusi, torvet soivat ja viinurit juoksivat. Siellä oli kansaa, nuorta ja vanhaa, nauttimassa ruokaa ja juomaa, soittoa ja kesäillan kauneutta.
Topias tilasi viiniä. Hännystakkiin puettu viinuri toi sitä, kantaen kolmella sormella tarjotinta, jossa lasit olivat. Eikä läiskähtänyt viini maahan, vaikka juosten tuli ja tarjotin sormilla heilui kuin seinäkellon heiluri.
"Loiskis! sanoo suomalainen." Topiaan mieli liiteli yhä yleis-ihanuuksissa. Täällä kappelin lähellä asuisi hän kymmenen vuoden kuluttua. Ja kartano onkin omansa, ei ole siitä velkaa penniäkään, vaikka on yhtä pitkä ja korkea kuin Simonkin talo. Vahinko, ett'eivät Johanna, Simo ja Josu ole muassa. Mutta, voihan hän kutsua heidät luokseen vaikka jo huomenna, ja tarjota viiniä. Illalla sitte voivat tulla tänne yhdessä. Köyhtymättä voi hän kerran viikossa sen tehdä…
Milloin eivät torvet soineet, puhui sihteeri rahasta ja talonpojista. Talonpoika, jolla on rahaa, on aatelia. Raha yksin on kuninkuutta, se yksin antaa arvoa, älyä. kaikki muu on turhuutta!
Tuli aamu ja tilinteon aika. Topias heräsi täysin pukeutuneena. Hänen päänsä oli raskas, ruumiinsa kipeä, korvansa soivat, kätensä vapisivat. Ja ajatuksensa olivat niin sakeat, ett'ei tolkkua tahtonut saada edes nykyisestä hetkestä. Simon luona olonsa kuitenkin muisti vähittäin täydelleen. Hän siellä joi viiniä, jopa laulelikin. Mutta minne meni sieltä? Senkin vielä muisti, että Johanna käski häntä kotiin. Totteliko hän käskyä? Eipä suinkaan. Satasärmäiseen lasihuoneesen meni hunajaa juomaan, laulelemaan, juopuneena reuhkaamaan. Siinäkö loppu? Ei likimainkaan. Oli vielä muutakin, oli soittoa ja kansaa, viiniä ja marmoripöytiä. Eilen oli raha kuninkuutta, eilen olivat talonpojat aatelia. Ravintolan suuressa salissa vielä yöllä käytiin. Sihteeri söi ja hän maksoi, maksoi issikallekin, joka hänet ravintolan edestä kotiin toi, odotusrahoja yli määrän.
Ohimoluunsakin olivat niin arat, etteivät sietäneet sormella painaa, kurkkua kuivatti, hengitys kävi säännöttömästi, epätasaisesti, sydän tykki kiivaasti…
"Kuinka minun on tuskan kuuma."
Topias nousi ylös, nouti kylmää vettä, joi sitä, hauteli sillä silmiään, ohimoitaan. Sitte keitti hän kahvia ja herätti Josun.
"Mihin aikaan minä tulin kotiin?"
"Taisi olla puoliyö."
Raukkamaisuus ei ollut Topiaan luonteenmukaista. Kahvia juodessa virkkoi hän iloisesti:
"Viinalla ja viinillä ei ole yhtään eroa, toinen juovuttaa niinkuin toinenkin."
"Viina on vaan kalliimpaa; siihen meni äitini talo."
"Oliko äidilläsi talo?"
"Oli ennen aikaan. Vaan isän luona kävi usein vieraita. Hän tarjosi heille viiniä ja joi itse kanssa. Viiniä ja vieraita kesti niinkauan että talo myötiin ja me muutimme asumaan hyyryille. Olin silloin jo niin suuri, että muistin kaivata kodin pientä puutarhaa, jossa Maiju leikki kanssani. Kuin viini ja vieraat loppuivat, rupesi isä juomaan viinaa ja lyömään…" Josun ääni sortui ja hän nousi lähteäkseen avaamaan puodin ovea.
Topias hänet esti.
"Vielä yksi asia tänä aamuna ennenkuin aljetaan päivän työt", sanoi hän ja otti poikaa kädestä kiinni. "Muistitko sinä siunata itseäsi illalla ennen nukkumistasi?"
"Muistin."
"Hyvä että muistit. Eilen minä join ensi kerran viiniä niin paljo, että tulin humalaan; eilen illalla panin ensi kerran siunaamatta levolle. Mutta niin ei tapahdu enää toista kertaa. Yhdy liittooni, ett'emme milloinkaan juo viiniä, emmekä milloinkaan nuku siunaamatta."
"Äidilleni olen tehnyt samat lupaukset, vaan merenrannalla jo tulin rikkoneeksi toisen. Nyt lupaan uudestaan teille."
* * * * *
Kesä loppui ja syksyn raikas tuuli jo puhalti mereltä. Taivas oli selkeä, kirkonkellot kaikuivat ja ihmisiä liikkui kadulla. Topias ja Josu seisoivat pihalla katsellen kadulla kulkijoihin.
"Ehkä Johannan hampaita on ruvennut uudestaan särkemään ja ehk'eivät sen vuoksi tulekaan", lausui Topias. "kiiruhtakaamme jo, muuten myöhästymme."
He lähtivät. Kadulla tuli Johanna heitä vastaan. Ja hän olikin yksin!
Tervehtämättä, näkemättä meni hän Topiaan ja Josun sivutse.
"Entä Simo ja Maiju?" kysyi Topias kääntyen hänen peräänsä.
Johanna ei vastannut, nosti vaan muhvia kasvojen eteen ja pakeni
Topiasta.
"Hän oli itkenyt", virkkoi Josu, "eikä hän nähnytkään keitä me olimme."
"Itkenyt hän niin oli eikä hän juuri eteensä nähnyt. Minä luulen että
Maiju on mennyt edellä kirkkoon ja odottaa siellä meitä."