Ansa / Yhteiskunnallinen kuvaus Pariisin työväen elämästä toisen keisarikunnan aikana

by Émile Zola

IX.

Sinä talvena muori Coupeau oli vähällä heittää henkensä tukehtumiskohtauksessa. Joka vuosi hän sai joulukuussa semmoisen hengenahdistuksen, joka hänet painoi vuoteen omaksi pariksi kolmeksi viikoksi. Eipä hän ollutkaan enää viisitoistavuotias, vaan täytti Antin päivänä seitsemänkymmentäkolme vuotta. Ja vaikka hän oli iso ja lihava, oli hän hyvin raihnainen, ja rykiä rahnutti vähimmästäkin syystä. Lääkäri sanoi hänen vielä yskänpuuskaan kuolevankin, yhtä äkillisesti kuin kynttilä sammua tupsahtaa.

Kun muori Coupeaun täytyi pysyä sängyssään, kävi hän niin kärtyisäksi, ettei hänen kanssaan tahtonut kukaan tulla toimeen. Myönnettävä on, että kamari, jossa hän makasi Nanan kanssa, ei ollut juuri hauskimpia. Tytön ja hänen sänkynsä väliin ei mahtunut kuin parhaiksi kaksi tuolia. Vanhat tapetit, harmaata, virttynyttä paperia, riippuivat riekaleina pitkin seiniä. Lähellä katonrajaa olevasta pyöreästä ikkunaluukusta pääsi sinne päivänvalo vain himmeänä ja kelmeänä kuin kellariin. Siellä olo tuntui kovasti tukalalta varsinkin sellaisesta ihmisestä, jonka oli vaikea hengittää. Yöllä hän toki vielä sai paremmin aikansa kulumaan, sillä kun hän itse ei saanut unta, kuunteli hän lapsen nukkumista. Mutta päivillä, kun hänelle ei pidetty seuraa aamusta iltaan, marisi ja itki hän tuntikausia hokien itsekseen pyöritellessään päätänsä tyynyllään:

— Hyvä Jumala, kun minä olen onneton!… Hyvä Jumala, kun minä olen onneton!… Tässä tyrmässä, niin, tässä vankityrmässä ne minut kuolettavat!

Ja kun kuka kävi häntä katsomassa, Virginie tai rouva Boche, kysyäkseen hänen terveydentilaansa, ei hän edes malttanut vastata, vaan alkoi heti ladella valituksiaan.

— Voi, kun se on kovassa, se leipä, jota minä täällä syön! Vennon vierastenkaan luona ei minulla olisi niin paljoa kärsittävää… Eräänkin kerran, kun minä pyysin kupin rohtoteetä, niin eikös ne herjat tuoneet minulle kokonaista vesiruukullista, saadakseen moittia minua, että minä muka juon sitä liian paljon… Nanakin, mokoma, jota minä olen koettanut kasvattaa, livistää paljasjaloin tiehensä jo aamulla, enkä minä näe häntä sen koommin koko päivänä. Luulisi, että minä haisen pahalta. Kumminkin hän nukkuu yöllä makeasti eikä heräisi kertaakaan kysymään minulta, mitenkä minä jaksan… Sanalla sanoen, minä olen heidän tiellänsä, ja he odottavat vain minun kuolemaani. Niin, kyllä he minusta pian pääsevät eroon! Minulla ei ole enää poikaa; se pesijätär räähkä on hänet minulta riistänyt. Hän pieksäisi minua, löisi minut kuoliaaksi, ellei hän pelkäisi joutuvansa oikeuden käsiin.

Gervaise kohteli todellakin mummoa toisinaan kovanpuoleisesti. Sitä mukaa kuin liike rappeutui, kävivät ihmiset ärtyisemmiksi ja suuttuivat toisiinsa vähimmästäkin sanasta. Eräänä aamuna oli Coupeau huutanut, kun kohmelo pakotti hänen päätänsä: »Tuo mummo se puhuu aina kuolemastaan, mutta eipä siitä koskaan näy tulevan mitään!» Ne sanat olivat kovasti käyneet muori Coupeaun sydämelle. Häntä moitittiin siitä, että hän maksoi paljon, ja sanottiin aivan rauhallisesti, että säästyisi suuret summat, jos häntä ei enää olisi olemassa. Totta puhuen, ei hänkään käyttäytynyt niinkuin hänen olisi pitänyt. Niinpä hän, joka kerran kun hänen vanhin tyttärensä, rouva Lerat kävi hänen luonaan, ruikutti tälle surkeuttaan ja syytti poikaansa ja miniätään, että he jättivät hänet nälkään kuolemaan, ja sen hän sanoi vain houkutellakseen häneltä kahdenkymmenen soun rahan, jonka hän käytti makeisiin. Myöskin Lorilleux'läisille hän syötti kamaloita juttuja kertoen heille, mihin heidän kymmenet francinsa menivät, pesijättären mielitekoihin, uusiin myssyihin, leivoksiin, joita hän söi salaa toisilta, vieläpä likaisempiinkin asioihin, joista ei uskaltanut puhuakkaan. Pari, kolme kertaa hän oli yllyttää ilmi tappeluun koko suvun. Toisen kerran hän oli toisten, toisen kerran toisten puolella; kaikki sotki hän yhteen sekamelskaan.

Hänen yskänsä ollessa kovimmillaan tänä talvena, eräänä iltapäivänä, kun rouva Lorilleux ja rouva Lerat olivat tavanneet toisensa muorin vuoteen ääressä, iski hän heille silmää pyytääkseen heitä kumartumaan. Hän sai tuskin puhutuksi, vaan supitti heille hiljaa:

— Se on siivoa!… Minä kuulin heidän vehkeensä viime yönä. Niin, niin, Nilkuttajan ja hatuntekijän… Ja he vasta elämöivät! Coupeau on kaunis. Se on siivoa!

Hän kertoi katkonaisin lausein, rykien ja ähkyen, että hänen poikansa oli edellisenä iltana tullut kotiin arvatenkin sikahumalassa. Sitten hän unetonna maatessaan oli vallan hyvin erottanut kaikki äänet, miten Nilkuttaja paljain jaloin astui kivilattialla, miten hatuntekijä häntä kutsui ja hiljaa avasi välioven, ja kaikki mitä sitten seurasi. Sitä mahtoi kestää päivännousuun asti, hän ei tietänyt tuntia ihan tarkalleen, sillä ponnistuksistaan huolimatta hän oli lopulta vaipunut uneen.

— Ilkeintä koko asiassa on, jatkoi hän, että Nana olisi voinut kuulla. Hän oli niin levoton koko yön, vaikka hän tavallisesti nukkuu sikeästi kuin porsas; hän keikkui ja piehtaroi, ikäänkuin hänen sängyssään olisi ollut tulisia kekäleitä.

Kumpikaan nainen ei näyttänyt hämmästyvän.

— Se kai on alkanut jo ensimäisenä päivänä, sanoi rouva Lorilleux. Mutta kun kerran Coupeaulla ei ole mitään sitä vastaan, niin mitäpä meidänkään tarvitsee siihen sotkeentua? Sen minä vain sanon, että häpeäksi se on koko suvulle.

— Minä jos olisin mummon sijassa, selitti rouva Lerat puristaen huulensa yhteen, niin minä kun säikäyttäisin häntä! Minä huutaisin hänelle jotakin, mitä tahansa: Minä näen sinut! tai: Santarmit ovat täällä!… Erään lääkärin piika kertoi minulle isäntänsä sanoneen, että siitä voi nainen säikähtää kuoliaaksi vissillä hetkellä. Ja jos hän heittäisikin henkensä siihen paikkaan, niin mitäpäs siitä? Sen hän ansaitseisikin! Silloinpahan saisi rangaistuksensa siinä, missä on syntiäkin tehnyt.

Koko kortteli tiesi pian, että Gervaise kävi joka yö Lantier'n luona. Rouva Lorilleux pauhasi siitä naapurien kuullen, tuoden julki oikeutetun suuttumuksensa; hän surkutteli veljeään, joka oli sellainen nahjus, että antoi akkansa vetää itseään nenästä vaikka suin päin tervapönttöön; ja hän vakuutti, että jos hän vielä astui jalallaankaan mokomaan myymälään, niin sen hän teki yksinomaan äiti raukkansa tähden, jonka täytyi elää keskellä tätä ruokotonta menoa. Silloin koko kortteli hyökkäsi Gervaisen päälle. Hän se varmaankin oli vietellyt hatuntekijän. Näkihän sen hänen silmistäänkin. Niin, ilkeistä juoruista huolimatta, se saakelin salajuonien punoja, Lantier pysyi ihmisten suosiossa, sillä hän esiintyi edelleenkin kaikkia kohtaan kunnon miehen arvokkuudella, luki sanomalehteään kulkiessaan katukäytävällä, oli huomaavainen ja kohtelias naisille ja aina valmis jakelemaan heille makeisia ja kukkia. Hitto vieköön! hän hoiti vain kukon virkaansa; mies on mies, eikä häneltä voi vaatia, että hän vastustaisi naisia, jotka heittäytyvät hänen kaulaansa. Mutta Gervaiseä ei voitu millään puolustaa; hän tuotti häpeää koko Goutte-d'Or'in kadulle. Nanan kummeina kutsuivat Lorilleux'läiset tytön kotiinsa saadakseen häneltä lisätietoja. Mutta kun he rupesivat häntä kuulustamaan takaperoisella tavalla, niin tyttö tekeytyi tyhmän näköiseksi ja vastaili heille peittäen silmiensä liekin pitkien, pehmeiden silmäluomiensa alle..

Vaikka Gervaise näin oli joutunut kaikkien ihmisten ylenkatseen alaiseksi, eli hän rauhassa raukeata ja hiukan uneliasta elämäänsä. Alussa hän oli tuntenut itsensä hyvin syylliseksi, hyvin riettaaksi ja oli inhonnut itseään. Kun hän tuli ulos Lantier'n huoneesta, pesi hän kätensä, kasteli pyyheliinan ja hankasi sillä hartioitaan niin, että niistä oli nahka lähteä, ikäänkuin siten poistaakseen häpeätahransa. Jos Coupeau silloin yritti laskea leikkiä, niin hän suuttui ja juoksi itkien panemaan päällensä puodin perällä; eikä hän suvainnut hatuntekijänkään kajoavan itseensä heti sen perästä, kun hänen oma miehensä oli häntä syleillyt. Hän olisi tahtonut vaihtaa nahkaa vaihtaessaan miehiä. Mutta vähitellen hän tottui siihenkin. Oli liian vaivaloista peseytyä joka kerran perästä. Hänen laiskuutensa veltostutti häntä, ja haluten elää onnellisena hän koetti välittää ikävyyksistään niin vähän kuin mahdollista. Hän oli anteeksiantavainen sekä itseään että muita kohtaan, ja koetti järjestää elämän sellaiseksi, ettei se kävisi kenellekään kovin kiusalliseksi. Eikö niin, että kunhan hänen miehensä ja rakastajansa olivat tyytyväisiä, kunhan talossa kaikki meni tavallista hiljaista menoaan, kunhan pidettiin lystiä aamusta iltaan, ja kunhan kaikki pysyivät lihavina ja kylläisinä ja elivät mukavasti, niin ei tosiaankaan ollut mitään valittamisen syytä? Eikäpä hänen rikoksensa oikeastaan mahtanut kovin suuri ollakkaan, koskapa siitä ei koitunut mitään häiriötä, vaan itsekukin oli tyytyväinen; tavallisestihan ihminen saa rangaistuksensa, kun on tehnyt pahoin. Siten oli siveetön elämä muuttunut hänelle tavaksi. Nyt se oli säännöllistä kuin syöminen ja juominen; joka kerran kun Coupeau tuli kotiin päissään, meni hän Lantier'n luokse, mikä tapahtui vähintäänkin maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona joka viikko. Hän jakoi yönsä tasan. Vieläpä hän oli ottanut tavakseen, kun levyseppä vain kuorsasi liian kovasti, jättää hänet vetelemään hirsiä ja hiipiä itse rauhassa jatkamaan untaan naapurin päänalusella. Eipä sillä, että hän olisi pitänyt enemmän hatuntekijästä. Ei, mutta hän oli Gervaisen mielestä siistimpi, ja hänen huoneessaan nukkuminen tuntui hänestä virkistävältä kuin kylpy. Hän oli kuin kissa, jonka mieluisin makuupaikka on valkoinen sängyn päällys.

Muori Coupeau ei uskaltanut koskaan puhua siitä suoraan. Mutta kun pesijätär oli erään riidan jälkeen häntä ravistellut, ei mummokaan säästänyt pisteliäitä viittauksia. Hän sanoi tuntevansa ihmeesti pöllöjä miehiä ja ihmeesti kelvottomia akkoja; ja tämän entisen takinneulojattaren ehtymättömästä sanavarastosta löytyi vielä mehuisempiakin sanoja, joita hän alituiseen ratkutti. Ensimäisillä kerroilla Gervaise oli katsonut häneen tuikeasti, mutta ei ollut vastannut mitään. Mutta sitten alkoi hänkin kautta rantain puolustautua ylimalkaan lausutuilla syillä. Kun jollakin vaimolla oli miehenä juoppo renttu, joka aina rypi nyrkit savessa, niin sellaiselle vaimolle ei ollut luettava viaksi, että hän etsi puhtautta muualta. Menipä hän pitemmällekin, puhuen siihen suuntaan, että Lantier oli yhtä paljon hänen miehensä kuin Coupeaukin, ehkäpä enemmänkin. Eikö hän ollut tuntenut häntä neljäntoista vanhasta? Eikö hänellä ollut kaksi hänelle tehtyä lasta? No niin! sellaisissa oloissa oli kaikki anteeksi annettavaa, eikä kukaan voinut heittää ensimäistä kiveä. Hän sanoi vain noudattavansa luonnon lakia. Sitä paitsi, ei ollut hyvä tulla häntä suututtamaan. Muuten hän pian voisi heittää jokaiselle hänen pyykkinyyttinsä vasten naamaa. Ei ollut kehumista muidenkaan Goutte-d'Or'in kadun asukasten puhtaudessa. Pikku rouva Vigouroux heitti häränpyllyä aamusta iltaan hiilikasojensa päällä. Rouva Lehongre, sekatavarakauppiaan vaimo, makasi lankonsa, sen pitkän vökelön kanssa, jota hän ei olisi iljennyt nostaa lapiollakaan. Entäs kelloseppä, tuo vastapäätä asuva siro herra! Oli ollut joutua valamiesoikeuden eteen sukurutsauksesta; hän piti yhteyttä oman tyttärensä, häpeämättömän hutsun kanssa, joka maleksi pitkin bulevardeja. Ja laajalla käden liikkeellä hän merkitsi koko korttelin. Hänelle olisi riittänyt työtä tuntikaudeksi kaikkien sen asukasten likaisten vaatteiden levittelemisessä, ihmisten, jotka makasivat kuin porsaat yhdessä läjässä, isät, äidit, lapset, rypien omassa ravassaan. Voi, kyllä hän sen tiesi! Turmelus tihkui esiin joka paikasta, se myrkytti koko ympäristön! Totisesti siinä oli siivoa, kun katseli aviomiehiä ja -vaimoja tällä Pariisin kulmakunnalla, missä ihmiset elivät päällekkäin kurjuuden pakottamina! Jos olisi pannut molemmat sukupuolet huhmariin ja survonut ne yhteen, olisi saanut mainiota kauppatavaraa, millä lannottaa Saint Denis'n tasangon kirsikkapensaita.

— Olisi parasta, etteivät syljeksisi ilmaan, sillä se putoo heidän omalle nenälleen, huusi Gervaise, kun häntä ahdistettiin. Kukin pitäköön huolen itsestään. Antakoot kunnon ihmisten olla alallaan, jos itse tahtovat elää oman mielensä mukaan… Minusta on kaikki hyvin, niinkuin se on, mutta sillä ehdolla, että minua eivät vedä lokaan ihmiset, jotka siinä itse pää edellä rämpivät.

Ja eräänä päivänä, kun muori Coupeau oli ollut tavallista suorapuheisempi, oli Gervaise sanonut hänelle hammasta purren;

— Te olette vuoteen omana, ja luulette sen tiimoilla voivanne sanoa minulle mitä tahansa. Mutta uskokaa pois, siinä te teette väärin, näettehän, miten minä olen teille hyvä, sillä en ole vielä koskaan viskannut teille vasten silmiä entistä elämäänne. Niin, kyllä minä tiedän, kaunista elämää, miehiä kaksittain, kolmittain jo ukko Coupeaun eläessä… Ei, älkää rykikö, minä olen jo sanonut sanottavani. Enkä minä sillä muuta tarkotakkaan, kuin että jättäisitte minut rauhaan.

Mummo oli vähällä tukehtua. Kun Goujet seuraavana päivänä tuli Gervaisen poissa ollessa kysymään äitinsä liinavaatteita, kutsui muori Coupeau hänet luokseen ja piti häntä kauvan aikaa istumassa vuoteensa vieressä, Hän tunsi hyvin sepän ystävyyden ja oli jo jonkun aikaa nähnyt hänen olevan synkän ja onnettoman niiden rumien huhujen johdosta, jotka Gervaisestä olivat liikkeellä. Ja juorutakseen ja kostaakseen edellisen päivän toran, hän kertoi hänelle totuuden peittelemättä, itkien ja valittaen, ikäänkuin muka Gervaise huonolla käytöksellään olisi tehnyt vääryyttä etenkin hänelle. Kun Goujet lähti hänen kamaristaan, nojasi hän seiniin, pakahtumaisillaan surusta. Pesijättären tullessa kotiin huusi muori Coupeau hänelle, että häntä pyydettiin heti menemään rouva Goujet'n luo ja viemään hänelle vaatteet takaisin silitettyinä tahi silittämättä; ja hän oli niin innoissaan, että Gervaise arvasi hänen juorunneen ja aavisti, mikä tuskallinen kohtaus ja mikä sydämen suru häntä oli odottamassa.

Kalpeana ja jo edeltä päin masentuneena hän pani vaatteet koriin ja lähti. Vuosikausiin hän ei ollut maksanut Goujet'laisille yhtään souta. Velkasumma teki yhä vielä neljäsataa viisikolmatta francia. Joka kerran otti hän maksun pyykistä, puhuen rahapulastaan. Häntä hävetti se kovasti, sillä se näytti siltä, kuin hän olisi käyttänyt hyväkseen sepän ystävyyttä petkuttaakseen häntä. Coupeau, jonka omatunto oli tätä nykyä jo vähemmin arka pilkkasi häntä sanoen, että kaippa seppä oli nurkkapielissä nipistellyt häntä vyötäisistä, ja että hänelle siinä oli maksua parhaiksi asti. Mutta vaikka Gervaise oli joutunutkin sentapaisiin tekemisiin Lantier'n kanssa, nousi hänen luontonsa sellaista puhetta vastaan, ja hän kysyi mieheltään, joko hän tahtoi syödä siten ansaittua leipää. Goujet'sta ei saanut puhua pahaa hänen kuultensa; hän piti kiintymystänsä seppään ikäänkuin viimeisenä kunniansa jäännöksenä. Niinpä hän viedessään takaisin näiden kunnon ihmisten vaatteita alkoikin joka kerran tuntea sydämen ahdistusta heti ensi portaalta lähtien heidän luokseen noustessaan.

— Ka, joko te viimeinkin tulette? sanoi rouva Goujet kuivasti, hänelle ovea avatessaan. Kun minun mieleni tekee kuolla, niin minä lähetän teitä hakemaan.

Gervaise astui sisälle hämillään, uskaltamatta edes sopertaa anteeksipyyntöä. Hän ei ollut enää täsmällinen, ei tullut koskaan määräaikana, vaan odotutti itseään viikkokausia. Hän kävi vähitellen yhä huolimattomammaksi.

— Kokonaisen viikon olen jo odottanut teitä, jatkoi pitsinnyplääjä. Ja lisäksi te vielä valehtelette minulle, lähetätte oppityttönne syöttämään minulle kaikellaisia juttuja: ollaan muka juuri silittämässä minun vaatteitani ja luvataan lähettää ne kotiin vielä samana iltana, tai on jokin tapaturma sattunut, vaatenyytti on pudonnut vesisaaviin. Sill'aikaa minulta menee päivä hukkaan toisensa perästä turhassa odotuksessa ja mieliharmissa. Sehän on ihan kunnotonta menettelyä… Katsotaanpas nyt, mitä teillä on siinä korissanne! Onkohan siinä edes kaikki? Onko teillä mukananne ne lakanat, joita olette pitänyt luonanne jo kuukauden päivät, ja se paita, joka joutui pois viime pyykistä?

— On, kyllä se on mukana, sai Gervaise sanotuksi, tässä se on.

Mutta rouva Goujet'lta pääsi hämmästyksen huudahdus. Eihän se ollutkaan hänen paitansa, ei hän sitä huolinut. Se vielä puuttui, että hänen vaatteensa vaihdettiin. Jo toisella viikolla oli hän saanut kaksi nenäliinaa, joissa ei ollut hänen puumerkkiään. Häntä ei ensinkään haluttanut pitää kenen vaatteita hyvänsä. Sitä paitsi hän tahtoi itse pitää omat tavaransa.

— Entäs lakanat? kysyi hän uudestaan. Ne ovat kai hävinneet, vai mitä?… No niin, tehkää, mitä hyväksi näette, mutta minä tahdon ne sittenkin huomisaamuksi, kuuletteko?

Syntyi äänettömyys. Gervaisen hämminki tuli täydelliseksi, kun hän tunsi, että hänen takanaan Goujet'n kamarin ovi oli raollaan. Seppä oli varmaankin siellä, hän sen arvasi; ja kuinka kiusallista, jos hän kuuli kaikki nämä ansaitut moitteet, joihin hän ei voinut mitään vastata! Hän tekeytyi hyvin nöyräksi ja painoi päänsä alas asettaessaan vaatteita sängyn päälle niin kiireesti kuin mahdollista. Mutta vielä pahemmaksi muuttui hänen asemansa, kun rouva Goujet rupesi tutkimaan vaatekappaleita yksitellen. Hän otti ne käteensä ja heitti taas pois sanoen:

— Hyväinen aika! Teidän taitonnekinhan menee takaperin hyvää vauhtia. Ei teissä ole enää kehumista joka päivä… Niin, te tuhritte ja turmelette nykyään kaikki työnne… Katsokaapas esimerkiksi tätä paidanrintaa, se on poltettu, raudasta on jäänyt merkit laskosten kohdalle. Entäs napit, ne on kaikki revitty irti. Minä en käsitä, kuinka te pitelette ihmisten vaatteita, kun niissä ei ole koskaan yhtään nappia jäljellä… Voi, tuossakin on röijy, josta minä ainakaan en maksa teille mitään. Katsokaahan nyt tätä. Sehän on vielä likainen, sillehän ei ole tehty muuta kuin hiukan silitetty. Sekö teille antamaan vaatteitaan, jos ne eivät enää tule edes puhtaiksikaan!…

Hän keskeytti moitteensa laskeakseen vaatekappaleet. Sitten hän huudahti:

— Mitä! tässäkö ne ovat kaikki?… Tästähän puuttuu kaksi paria sukkia, kuusi ruokaliinaa, yksi pöytäliina, pyyheliinoja… Te siis ette välitä mitään minun sanastani! Minähän laitoin teille sanan, että teidän piti tuoda kaikki takaisin silitettyinä tai silittämättä. Jos teidän oppityttönne ei tunnin sisällä ole tuonut tänne loppuja vaatteita, niin meistä tulee vihamiehet, rouva Coupeau, sen minä teille sanon.

Samassa kuului Goujet rykäisevän kamarissaan. Gervaise säpsähti. Hyvä Jumala! miten häntä kohdeltiin hänen kuultensa! Ja hän jäi häpeissään ja hämillään seisomaan keskelle lattiaa odottamaan likaisia vaatteita. Mutta laskettuaan pyykin oli rouva Goujet tyynesti asettunut paikoilleen ikkunan ääreen ja ryhtynyt parsimaan pitsisaalia.

— Entäs likaiset vaatteet? kysyi pesijätär arasti.

— Ei, kiitoksia, vastasi vanha vaimo, niitä ei ole lainkaan tällä viikolla.

Gervaise kalpeni. Hänelle ei enää annettu työtä. Silloin hän tuli tykkänään päästä pyörälle, hänen täytyi istuutua tuolille, sillä hänen jalkansa pettivät. Eikä hän yrittänytkään puolustautua. Ainoa, mitä hän keksi sanoa, oli:

— Herra Goujet on siis sairas?

Kyllä, hän oli sairas. Hänen oli täytynyt jäädä kotiin, kun ei ollut jaksanut mennä pajaan, ja nyt hän oli vast'ikään heittäytynyt sängyn päälle lepäämään. Rouva Goujet puhui vakavasti. Hänellä oli musta hame päällä, kuten aina, ja hänen kalpeita kasvojaan reunusti valkoinen nunnanpäähine. Naulaseppien päiväpalkkaa oli vieläkin alennettu: yhdeksästä francista se oli laskeutunut seitsemään franciin; ja syynä siihen olivat koneet, jotka nykyään tekivät kaiken työn. Ja hän selitti, että hän koetti säästää kaikessa; hän aikoi taas itse ruveta pesemään pyykkinsä. Se olisi tietysti ollut hyvin tervetullutta, jos Coupeaulaiset olisivat maksaneet takaisin hänen poikansa lainaamat rahat. Mutta hän ei ainakaan aikonut lähettää ulosottomiehiä heidän niskaansa, sillä eihän heillä kumminkaan ollut, millä maksaa. Kun rouva Goujet alkoi puhua velasta, näytti Gervaise seistessään siinä pää kumarassa kiinnittävän koko huomionsa hänen neulojensa vikkelään liikkeeseen, joilla hän korjasi pitsin silmukat yhden erältään.

— Voisitte te kumminkin hiukan supistamalla menojanne saada velkaanne lyhennetyksi, jatkoi pitsinnyplääjä. Sillä sanoi mitä sanoi, niin te elätte ylellisesti, kulutatte paljon rahaa, siitä olen varma… Kun te antaisitte meille edes kymmenen francia joka kuukausi…

Hänet keskeytti Goujet, joka kutsui häntä luokseen.

— Äiti! äiti!

Ja kun hän palasi paikoilleen, melkein heti, muutti hän puheenainetta. Seppä oli epäilemättä pyytänyt häntä olemaan vaatimatta rahaa Gervaiseltä. Mutta tahtomattaankin hän viiden minuutin kuluttua alkoi taas puhua velasta. Voi, hän oli kyllä jo edeltä päin nähnyt, miten oli käyvä; levyseppä joi koko puodin ja vei mukanaan vaimonsakin turmioon. Eikä hänen poikansa olisi koskaan lainannut heille viittäsataa francia, jos hän olisi kuullut hänen neuvoaan. Nyt olisi poika naimisissa, ei riutuisi surusta, eikä tarvitseisi pelätä hänen jäävän onnettomaksi koko elämäniäkseen. Vanha rouva kiivastui ja kävi ankaraksi, syyttäen suorastaan Gervaiseä, että hän muka yksissä neuvoin Coupeaun kanssa tahtoi pettää hänen yksinkertaista poikaansa. Niin. sellaisia naisia oli kyllä, jotka vuosikausia osasivat ulkokultaisuudellaan peittää huonoa elämäänsä, mutta lopulta se kuitenkin tuli päivän valoon.

— Äiti! äiti! kuului toisen kerran Goujet'n ääni, entistä kiivaammin.

Hän nousi ylös, ja, kun hän tuli takaisin, sanoi hän istuutuessaan jälleen työnsä ääreen:

— Menkää sinne, hän tahtoo puhutella teitä.

Vavisten astui Gervaise sisälle jättäen oven auki.

Tämä kohtaus liikutti kovasti hänen mieltään, sillä se oli ikäänkuin heidän rakkautensa tunnustus rouva Goujet'n edessä. Pieni kamari oli entisellään, hauska ja rauhallinen, seinät täynnä kuvia, ja kapea rautasänky nurkassa kuin viisitoistavuotiaan pojan huoneessa. Goujet makasi pitkällään sängyllä, masentuneena siitä, mitä muori Coupeau oli hänelle uskonut, silmät punaisina ja kaunis keltainen parta vielä märkänä. Hän oli kai puhkaissut tyynynsä kauheilla nyrkeillään raivonsa ensi puuskassa, sillä päällisen halkeamasta työntyi ulos höyheniä.

— Kuulkaa, äiti on väärässä, sanoi hän pesijättärelle melkein kuiskaamalla. Te ette ole minulle mitään velkaa, minä en tahdo siitä puhuttavankaan.

Hän oli hiukan kohottautunut ja katsoi Gervaiseen. Isoja kyyneleitä nousi heti taas hänen silmiinsä.

— Oletteko sairas, herra Goujet? kysyi Gervaise. Mikä teitä vaivaa?
Sanokaa minulle.

— Kiitos, ei mikään. Minä rasituin liiaksi eilen. Jahka minä vähän nukun…

Silloin hänen sydämensä murtui, jaksamatta pidättäytyä enää huusi hän:

— Voi! hyvä Jumala! hyvä Jumala! Senhän ei koskaan pitänyt tapahtua, ei koskaan! Tehän olitte sen vannonut. Ja se on tapahtunut, nyt se on tapahtunut… Voi, hyvä Jumala! kun se koskee minuun kipeästi. Lähtekää pois.

Ja rukoilevan hellästi viittasi hän kädellään, että hänen tuli poistua. Gervaise ei lähestynyt sänkyä, vaan lähti tiehensä, niinkuin hän oli pyytänyt, typertyneenä, osaamatta sanoa mitään häntä lohduttaakseen. Viereisessä huoneessa hän otti korinsa lattialta, mutta jäi vielä seisomaan ovensuuhun; hän olisi tahtonut sanoa jotakin. Rouva Goujet jatkoi parsimistyötään kohottamatta päätään. Hän se viimein sanoi:

— No, hyvää yötä, lähettäkää takaisin minun vaatteeni, tilin teemme sitten myöhemmin.

— Niin, kyllä minä lähetän, hyvää yötä, sopersi Gervaise.

Hän sulki oven hitaasti, luoden katseensa vielä viimeisen kerran tähän kotiin, joka oli niin puhdas ja niin hyvässä järjestyksessä; ja hänestä tuntui kuin hän sinne olisi jättänyt viimeisenkin kunniansa tähteen. Hän palasi puotiinsa, tylsä ilme kasvoissa kuin lehmällä, joka osaa kotiinsa tiestä huolimatta. Muori Coupeau oli ensi kerran päässyt jalkeelle vuoteestaan ja istui tuolilla silitysuunin vieressä. Mutta pesijätär ei sanonut hänelle yhtään moitteen sanaa; hän oli liian väsyksissä, hänen ruumistaan pakotti, niinkuin hän olisi saanut selkäänsä; hän ajatteli, että elämä lopultakin oli liian kovaa, sillä ellei tahtonut heti kuolla, ei kumminkaan itse voinut riistää sydäntä rinnastansa.

Nyt oli Gervaisestä kaikki yhdentekevää. Hänen oli tapana välinpitämättömästi huiskauttaa kättään, ikäänkuin hän olisi tahtonut ajaa hiiteen kaikki ihmiset. Jokaisen uuden mieliharmin kohdatessa hän yhä kiihkeämmin turvautui ainoaan lohdutukseensa ja huviinsa, joka oli vankan aterian syöminen kolmasti päivässä. Puoti olisi hänestä nähden saanut sortua, kunhan hän vain ei olisi jäänyt alle; hän olisi lähtenyt sieltä mielellään ilman paitaakaan päällänsä. Ja puoti sortui, ei kokonaan yhdellä kertaa, vaan hiukan kerrassaan. Pesettäjät suuttuivat toinen toisensa perästä ja veivät vaatteensa muuanne. Herra Madinier, neiti Remanjou, vieläpä Bochelaisetkin olivat palanneet rouva Fauconnier'n luo, missä oltiin säntillisempiä. Lopulta kyllästyttiin yhä uudelleen muistuttamaan sukkaparista kolmen viikon aikana ja uudestaan panemaan päälleen paitoja toisensunnuntaisine rasvatahroineen. Gervaise ei jättänyt heille koskaan viimeistä sanaa, vaan toivotti heille onnea matkalle, haukkui heidät hyvänpäiväisiksi ja sanoi olevansa ihmeesti tyytyväinen, kun hänen ei enää tarvinnut penkoa heidän likaisia ryysyjään. Sen parempi, vaikka koko kortteli olisi hänestä luopunut, vähemmällä työlläpähän hän olisi päässyt. Pian hänelle ei jäänyt muita kuin huonot maksajat, katunaiset ja sellaiset perheenemännät kuin rouva Gaudron, jonka haisevia vaatteita ei yksikään Uuden kadun pesijättäristä ottanut pestäkseen. Liike oli niin huonontunut, että hänen oli täytynyt lähettää pois viimeinenkin apulaisensa, rouva Putois; hän jäi yksin oppilaansa, kierosilmä Augustinen kanssa, joka tuhmeni sitä mukaa kuin hän kasvoi; eikä heille kahdellekaan aina riittänyt työtä: kokonaiset iltakaudet joutivat he istumaan ristissä käsin. Sanalla sanoen, koko puoti kallistui uhkaavasti täydellistä perikatoa kohti.

Luonnollinen seuraus laiskuudesta ja kurjuudesta oli tietysti myös epäsiisteys. Puotia ei ollut tuntea samaksi taivaansiniseksi puodiksi, joka ennen oli ollut Gervaisen ylpeys. Näyte-ikkunan puitteet ja ruudut, joita ei muistettu pestä, olivat ylhäältä alas asti paksussa liassa, jota räiskyi ajopelien pyöristä. Vaskilangalta roikkui ikkunanlaudalle kolme harmaata riepua, joiden omistajat olivat kuolleet sairashuoneessa. Ja vielä viheliäisemmältä näytti puodin sisus. Katonrajassa kuivatettavista vaatteista lähtevä kosteus oli irrottanut tapetit: karttuunia jäljittelevä, kirjava, isokukkainen paperi oli riekaleina, jotka riippuivat kuin pölystä raskaat hämähäkin verkot; silitysuuni, johon hiilihangolla oli kolhittu reikiä ja halkeamia, muistutti romukaupan vanhoista raudan jätteistä. Silitysalus näytti siltä kuin se olisi ollut kokonaisen majotuskomppanian ruokapöytänä, täynnä kahvi- ja viinitahroja, ja tahmeana maanantaisten syöminkien hilloista ja rasvoista. Lisäksi siellä haisi hapanneelle tärkkelykselle, homeelle, rasvan kärylle ja lialle. Mutta Gervaise viihtyi mainiosti tässä katkussa. Hän ei ollut huomannutkaan puotinsa ränstymistä; hän tottui repaleisiin tapetteihin ja likaisiin ovien ja ikkunain pieliin, samoin kuin hän tottui pitämään rikkonaisia alushameita ja jättämään korvansa pesemättä. Oikeinpa hän nautti saadessaan kyyristäytyä tähän liasta lämpöiseen pesäänsä, jossa tavarat olivat hujan hajan ja pöly tukki kaikki reiät ja levisi pehmoisena samettipeitteenä joka paikkaan. Se raskas, laiskuuden synnyttämä horrostila, johon hän tunsi koko talon vaipuvan ympärillään, oli hänestä todellista hekkumata, josta hän humaltui. Kunhan hän itse vain sai olla rauhassa, ei hän muusta välittänyt rahtuakaan. Velatkaan, jotka kumminkin yhä kasvoivat, eivät häntä huolestuttaneet enää. Hänen oikeudentuntonsa hävisi; maksoipa häntä tai oli maksamatta, hänestä oli parasta jättää se asia ratkaisematta. Kun häneltä luotto loppui yhdessä puodissa, siirsi hän kaupantekonsa viereiseen puotiin. Hän juoksi talosta taloon ympäri koko korttelin, ja joka kymmenen askeleen päässä tuli karhu vastaan. Yksistään Goutte-d'Or'in kadulla ei hän enää uskaltanut kulkea hiilikaupan, ei sekatavarakaupan eikä hedelmäkaupan ohitse, jonka tähden hänen täytyi pesulaitokseen mennessään kiertää Poissonniers-kadun kautta, mikä vei runsaasti kymmenen minuuttia enemmän aikaa. Kauppiaat alkoivat kohdella häntä petturina. Eräänä iltana tuli se mies, joka oli myönyt Lantier'n huonekalut, ja nosti koko talonväen kuullen hirmuisen metakan, uhaten nostaa pesijättäreltä hameet korviin ja ottaa maksunsa luonnossa, ellei hän heti antaisi hänelle rahoja kouraan. Tosin sellaiset kohtaukset häntä säikyttivät, mutta hän puistelihe kuin selkäänsä saanut koira, ja sillä hän niistä pääsi. Kun päivällisen aika tuli, maistui hänestä ruoka taas yhtä hyvältä kuin ennenkin. Hävyttömiä lurjuksia, jotka vain tahtoivat kiusata häntä! Eihän hänellä ollut rahaa, eikä suinkaan hän voinut itse ruveta rahaa tekemään! Sitä paitsi kauppiaat varastivat niin paljon että joutivat odottaa! Ja hän vaipui takaisin entiseen horrostilaansa, eikä viitsinyt vaivata mieltään sillä, mikä siitä lopuksi oli tuleva. Vararikkohan hänellä oli edessä! Eihän siitä mihin päässyt; mutta siihen asti hän ei suvainnut itseään härnättävän.

Muori Coupeau oli kumminkin toipunut taudistaan. Talo pysyi vielä vuosikauden pystyssä. Kesällä oli tietysti aina hiukan enemmän työtä, kun piti pestä bulevardinaikkosten valkoisia alushameita ja karttuunileninkejä. Alaspäin mennä huristettiin hyvää kyytiä, jos yhtenä päivänä päästiinkin vähän nousemaan, niin toisena upottiin sitä syvemmälle. Oli iltoja, jolloin kiristettiin nälkäremmiä, kun ei ollut, mitä pöydälle panna, toisia taas, jolloin syötiin vasikanpaistia, niin että oltiin haljeta. Katsoipa melkein milloin hyvänsä kadulle, niin siellä näki muori Coupeaun, jokin käärö kätkettynä esiliinan alle, menossa Polonceau-kadun panttilaitokseen. Hän astui selkä kumarassa, hurskaan näköisenä kuin kirkkomies; sillä hänestä se ei tuntunut ensinkään ilkeältä, päinvastoin häntä rahahommat huvittivat. Panttilaitoksen virkamiehet tunsivat hänet hyvin; he sanoivat häntä neljän francin mummoksi, sillä hän pyysi aina neljä francia, kun he tarjosivat kolme. Gervaise olisi pantannut vaikka koko talon; hän oli saanut panttausraivon; hän olisi kerinnyt päänsä paljaaksi, jos kuka olisi lainannut hänelle rahaa hänen hiuksiaan vastaan. Se oli liian mukavaa, eihän sieltä malttanut olla hakematta rahaa, kun ei kotona ollut leivän murentakaan. Sinne menivät kimpsut ja kampsut, liina- ja pitovaatteet, vieläpä työ- ja huonekalutkin. Ensi aikoina hän sellaisilla viikoilla, jolloin oli paremmat tulot, lunasti tavaroitaan voidakseen taas pantata ne seuraavalla viikolla. Mutta sitten hän ei enää välittänyt koko roskasta, vaan möi panttikuitit. Yhden ainoan kerran hänen sydäntään kirveli, kun hänen täytyi panna panttiin lasikupuinen kellonsa voidakseen maksaa kahdenkymmenen francin laskun oikeudenpalvelijalle, joka oli tullut häntä kiinni ottamaan. Siihen asti hän oli vannonut, että hän ennemmin tahtoi kuolla nälkään kuin koskea kelloonsa. Kun muori Coupeau lähti sitä viemään pienessä hattukotelossa, vaipui hän tuolille, kädet hervottomina ja vedet silmissä, ikäänkuin siinä olisi viety pois hänen onnensa. Mutta kun muori Coupeau palasi tuoden viisikolmatta francia, niin tämä viiden francin odottamaton lisätulo ihastutti hänet ikihyväksi, ja hän lähetti mummon heti takaisin ostamaan neljän soun edestä viinaa lasilla, että päästiin juomaan niin onnistuneen kaupan harjaisia. Nykyään he useinkin, milloin vain olivat keskenään hyvässä sovussa, maistelivat yhdessä työpöydän nurkalla sekotusta, jossa oli puoleksi viinaa, puoleksi marjamehua. Muori Coupeau osasi kantaa täyden lasin esiliinansa taskussa niin taitavasti, ettei pisaraakaan läikähtänyt maahan. Mitäpäs sitä naapurien tarvitsi tietää? Kumminkin naapurit tiesivät sen vallan hyvin. Hedelmämuija, makkaramummo ja sekatavarakaupan puotipojat sanoivat: »Kas, mummo on menossa tätilään», tai: »Kas, mummo on käynyt hakemassa sydämenvahvistusta.» Ja syystä kyllä se ärsytti ihmiset vielä enemmän Gervaiseä vastaan. Hän pisti poskeensa kaikki; semmoista menoa ei voinut kauvan kestää; vielä kolme, neljä suupalaa lisäksi, niin hän pani puhtaaksi koko hönninsä.

Keskellä tätä yleistä hävitystä Coupeau vain hyöstyi. Tämä vietävän rapajuoppo oli terve kuin pukki. Viinistä ja paloviinasta hän lihoi ihan silmissä, vaikka kovasti hän soikin. Ja kun Lorilleux, se laiha kuippana, väitti, että juominen muka tappaa ihmisen, teki hän hänestä pilaa vastaten hänelle taputtamalla ihravatsaansa, jonka pinta oli pingoillaan kuin rumpunahka; ja sitä hän pärisytti ja paukutti kuin paras rumpali. Mutta Lorilleux, jota harmitti, ettei hänellä ollut vatsaa, sanoi, että se oli keltaista, sairaloista ihraa. Mitähän rasvaa lie ollutkin, Coupeau vain joi yhä enemmän terveydekseen. Hänen tummanruskea tukkansa oli tullut harmahtavaksi ja hänen kasvonsa alkoivat olla sinisenpunertavat kuin ainakin vanhalla juopolla. Surun päiviä viettämään oli hän mielestään vielä liian nuori; hän antoi vaimolleen hyvän lähdön, kun tämä uskalsi kertoa hänelle pulistaan. Miesten asia ei ollut alentua akkojen vastuksista huolehtimaan. Vaikka talossa ei olisi ollut leivän murentakaan, ei se häntä liikuttanut. Hänelle piti panna pötyä pöytään aamuin, illoin, eikä hän koskaan siitä välittänyt, mistä saatiin. Milloin hän vietti kokonaisia viikkoja tekemättä työtä, tuli hän vieläkin vaateliaammaksi. Muuten hän yhä vieläkin taputteli Lantier'ta olalle yhtä ystävällisesti kuin ennenkin. Varmaankaan hän ei tietänyt mitään vaimonsa suhteesta häneen; ainakin ihmiset, jotka olivat jotakin tietävinään, niinkuin Bochelaiset ja Poissonilaiset, väittivät kiven kovaan, ettei hän epäillytkään mitään, ja heistä se olisi ollutkin suuri onnettomuus, jos hän koskaan olisi saanut tietää asian oikean laidan. Mutta rouva Lerat, hänen oma sisarensa, pudisti päätään: hän sanoi tuntevansa aviomiehiä, jotka eivät semmoisesta olleet millänsäkään. Eräänä yönä Gervaise itsekin oli ollut aivan jähmettyä säikähdyksestä, kun hän palatessaan hatuntekijän kamarista oli pimeän päässä saanut iskun takapuoleensa; vähitellen hän kumminkin rauhottui, sillä hän otaksui kolhaisseensa takapuolensa sängyn reunaan. Mutta asema oli todellakin liian pelottava; hänen miestään ei voinut huvittaa lyödä leikiksi semmoista asiaa.

Lantier'kaan ei suinkaan kuihtunut. Hän piti hyvää huolta itsestään, mittaili alituiseen vatsansa ympärystä vyöllään, peläten että sitä tarvitseisi joko kiristää tai höllentää; hän oli mielestään parhaassa lihassa, ei olisi tahtonut tulla lihavammaksi eikä laihemmaksi. Se teki hänet hyvin rantuksi ruuassaan, sillä sen mukaan hän arvioi kaikki ruokalajit. Vaikka talossa ei ollut yhtään souta, piti hänelle olla munia ja kotletteja ynnä muita ravitsevia ja helposti sulavia aineita. Siitä asti kun hän jakoi emännän aviomiehen kanssa, piti hän itseään ainakin puoleksi talonväkeen kuuluvana, pisti taskuunsa, kun missä näki kahdenkymmenen soun rahan, palvelutti itseään Gervaisellä, torui ja komenteli, ikäänkuin hänellä olisi ollut enemmän sananvaltaa kuin levysepällä. Sanalla sanoen, siinä talossa oli kaksi isäntää. Ja tilapäinen isäntä, ollen ovelampi, anasti parhaat palat vaimosta, ruokapöydästä ja kaikesta. Hän kuori kerman itselleen ja jätti Coupeaulle kurnaalin. Eikä hän enää kainostellut kirnuta voitaan aivan julkisesti. Nana oli hänen erityinen suosikkinsa, sillä hän piti pienistä, sievistä tytöistä. Etiennestä hän ei paljoakaan piitannut, sillä poikien piti hänen mielestään oppia tulemaan omin nokkinsa toimeen. Kun tultiin kysymään Coupeauta, oli Lantier aina saapuvilla; tohvelit jalassa, paitahihasillaan, tuli hän puodin peräkamarista äreän näköisenä kuin aviomies, jota häiritään, ja vastasi Coupeaun puolesta selittäen, että se oli aivan samantekevä.

Näiden kahden miehen välissä ei Gervaisellä aina ollut kovinkaan hauskat päivät. Terveydestään hänellä, Jumalan kiitos, ei ollut valittamista. Hänkin lihoi ihan liiaksi. Mutta kahden miehen elättäminen ja tyydyttäminen kävi usein yli hänen voimainsa. Yksikin mies panee jo kärsivällisyyden kovalle koetukselle! Pahinta oli, että nämä velikullat sopivat hyvin keskenään. He eivät koskaan riidelleet, vaan ilvehtivät yhdessä istuen iltasin, päivällisen jälkeen kyynäskolkkasillaan pöydän ääressä; aina he olivat yhdestä puolin. Ja kun he milloin tulivat kotiin pahalla tuulella, viskasivat he vihansa Gervaiseen. Hei vaan! kuin vierasta sikaa! Kyllä hänen selkänahkansa kesti! Yhdessä räyhätessään he tulivat vieläkin paremmiksi ystäviksi. Eikä ollut hyvä Gervaisen mukista vastaan. Alkuaikoina hän toisen innotessa katsoi rukoilevasti toiseen saadakseen hänet rauhan välittäjäksi. Mutta se ei onnistunut. Hänen täytyi pitää hyvänään ja nöyrästi ottaa vastaan kaikki, sillä minkäpä hän sille taisi, että he ihan huvikseen mukkiloivat häntä, kun hän oli niin lihava ja pullea kuin pallo. Coupeau, joka oli hyvin väljä suustaan, haukkui häntä mitä ruokottomimmilla sanoilla. Lantier sitä vastoin oikein hakemalla haki harvinaisia pistosanoja, jotka tietysti loukkasivat Gervaiseä sitä enemmän. Onneksi ihminen tottuu kaikkeen: lopulta eivät molempain miesten pahat sanat ja loukkaukset enää pystyneet hänen hienoon nahkaansa, vaan luiskahtivat siitä pois kuin vahakankaalta. Jopa hän viimein soi heidän olevankin vihoissaan, sillä kun he paneutuivat hyvälle päälle, niin he piinasivat häntä vielä enemmän, hyörivät yhtä mittaa hänen kintereillään, niin ettei hän saanut rauhassa silittää yhtään myssyä. Silloin he vaativat kaikellaisia herkkuja, toinen suolaista, toinen tuimaa, heitä piti lellitellä, puhua kummankin mieliksi ja hyväksi lopuksi panna toinen toisensa perästä makaamaan pumpuliin käärittynä. Viikon lopussa hänellä oli sekä pää että jäsenet murjottuna; järki seisoi ja silmät olivat sammuneet kuin mielipuolella. Se kuluttaa naista, semmoinen ammatti.

Niin, Coupeau ja Lantier kuluttivat häntä, sanan varsinaisessa merkityksessä; he polttivat häntä molemmista päistä, niinkuin kynttilästä sanotaan. Levysepältä tosin puuttui sivistystä, mutta hatuntekijällä sitä oli liiaksikin, tai ainakin hänellä oli sivistystä samoin kuin epäsiistillä ihmisillä on valkoinen paita likaisen ruumiin päällä. Eräänä yönä Gervaise näki unta, että hän oli olevinaan kaivon reunalla, johon Coupeau tahtoi sysätä hänet nyrkin iskuilla, samalla kuin Lantier kutkutteli häntä kainaloista saadakseen hänet hyppäämään sinne pikemmin. Niin, sellaista juuri oli hänen elämänsä. Hän oli hyvässä koulussa, eipä sentähden ollut ihmekään, jos hän veltostui. Ihmiset eivät olleet oikeudenmukaisia, kun moittivat hänen huonoa elämäänsä, sillä hän ei ollut itse syypää onnettomuuteensa. Toisinaan, kun hän rupesi sitä miettimään, kävi väristys pitkin hänen pintaansa. Sitten hän ajatteli, että olisihan voinut käydä vieläkin hullummasti. Parempi oli olemassa kaksi miestä kuin esimerkiksi menettää molemmat kätensä. Olihan niin paljon ihmisiä samassa asemassa, että hänestäkin alkoi hänen asemansa tuntua luonnolliselta; ja hän koetti mukautua siihen löytääkseen siinäkin hiukkasen onnea. Ja todistuksena siitä, että se rupesi menemään mukiin, oli ettei hän inhonnut enemmän Coupeauta kuin Lantier'takaan. Eräässä näytelmäkappaleessa Gaité-teatterissa hän oli nähnyt naisen, joka vihoissaan myrkytti miehensä rakastajansa tähden; ja se oli häntä suututtanut, sillä hän ei tuntenut mitään sen tapaista sydämessään. Eikö ollut paljon järkevämpää elää hyvässä sovussa kaikki kolme? Ei, ei mitään sellaisia tyhmyyksiä; ne vain katkeroittivat elämän, josta ei ilmankaan ollut mitään iloa. Huolimatta veloista ja kurjuudesta, joka heitä uhkasi, olisi hän ollut mielestään hyvin levollinen ja tyytyväinen, jos levyseppä ja hatuntekijä eivät olisi häntä niin pahoin pidelleet.

Syksypuoleen kävi toimeentulo, ikävä kyllä, vieläkin huonommaksi. Lantier väitti laihtuvansa, ja hänen naamansa venyi pitemmäksi päivä päivältä. Hän harmitteli kaikesta, ei huolinut Gervaisen perunahutusta, ei sanonut voivansa syödä mokomaa moskaa, sillä siitä sai hän vatsanväänteitä. Vähimmätkin väittelyt päättyivät nykyään ilmiriitaan, jossa toinen syytti toistaan talon rappiotilasta; ja pirun vaikea oli päästä sovintoon, ennenkun lähdettiin makuulle kukin omalle taholleen. Kun ape loppuu, niin aasit alkavat tapella. Lantier vainusi joutuvansa kiipeliin; häntä harmitti huomatessaan talon olevan jo niin puhtaaksi syödyn, ettei hänellä pian ollut muuta edessä kuin ottaa hattunsa ja etsiä itselleen muualta asuntoa ja ruokaa. Hän viihtyi mainiosti tässä pesässään, jossa hän oli saanut pitää omat tapansa ja elää kaikkien lellittelemänä. Se oli oikea laiskurien maa, jonka nautintoja hän ei koskaan saisi korvatuksi. Mutta kun on suuta korviin ja vatsaa polviin, niin kyllä siinä, hitto vie, lautanen tyhjenee. Oikeastaan hän äitteli vatsalleen, koska koko talo nyt oli hänen vatsassaan. Mutta niin ei hän ensinkään ajatellut, vaan oli kovasti vihoissaan toisille, siitä että he olivat kahdessa vuodessa antaneet hävittää koko elämyksensä. Coupeaulaiset olivat tosiaankin kovin leväperäisiä. Gervaise ei osannut säästää. Tuhat tulimaista! Minnekkä tästä jouduttiin? Ystävät jättivät hänet pulaan, juuri kun hän oli tekemäisillään loistavan kaupan, saamaisillaan eräässä tehtaassa kuuden tuhannen francin palkan, millä koko tämä pikku perhe olisi voinut elää ylellisesti.

Eräänä iltana joulukuussa syötiin päivällistä ulkomuistista. Koko talossa ei ollut enää kerrassa mitään suuhun pantavaa. Lantier oli hyvin synkkänä. Jo aikaiseen lähti hän ulos ja mittaili katuja löytääkseen toisen paikan, missä ruuan tuoksu silittäisi huolen rypyt kasvoista. Tuntikausia hän istui silitysuunin vieressä miettimässä. Sitten hän yht'äkkiä herkesi hyväksi ystäväksi Poissonilaisten kanssa. Hän ei enää pilkannut poliisia nimittämällä häntä Badingue'ksi, menipä niinkin pitkälle, että myönsi keisarin voivan olla kunnon pojan. Varsinkin hän oli kunnioittavinaan Virginietä, kehuen häntä teräväpäiseksi naiseksi, joka muka osasi mainiosti hoitaa talouttaan. Oli ilmeistä, että hän imarrellessaan heitä puhui omaan pussiinsa. Olisipa voinut luulla, että hän aikoi päästä heidän luokseen asumaan. Mutta hänellä oli mielessä toinen paljon mutkikkaampi juoni. Kun Virginie kertoi hänelle haluavansa perustaa jonkillaisen kaupan, niin hän ihan mateli hänen edessään ja sanoi, että se oli erinomainen tuuma. Niin, hän oli kuin luotu kauppiaaksi, hän, joka oli niin kohtelias ja toimelias. Voi, hän ansaitseisi, mitä vain tahtoisi. Kun kerran rahat, erään tädin perintö, jo aikoja sitten olivat valmiina tallessa, niin hänellä oli täysi syy heittää koko ompelijattaren ammatti ja ruveta kauppiaaksi; ja hän mainitsi ihmisiä, jotka kaupallaan keräsivät suuria rikkauksia, niinkuin esimerkiksi hedelmänmyyjätär, jolla oli puotinsa lähimmässä kadun kulmassa, ja eräs pikku rouva, joka möi fajanssiastioita ulkobulevardilla, sillä nykyhetki oli siihen erittäin otollinen, olisi saanut kaupaksi vaikka rikatkin puodin lattialta. Mutta Virginie epäröi vielä, sillä hän ei ollut vielä löytänyt puotia, joka olisi sopinut hyyrättäväksi, eikä hän tahtonut muuttaa pois tästä kaupunginosasta. Silloin Lantier vei hänet syrjään ja puheli hänen kanssaan hiljaa supattamalla kymmenkunnan minuuttia. Hän näytti tyrkyttävän hänelle jotakin väkisin, eikä Virginiekään enää pannut vastaan, vaan näytti valtuuttavan hänet toimimaan. Heidän silmäniskuistaan ja katkonaisista lauseistaan päättäen näytti heidän välillään olevan jokin salaisuus; jotakin heillä oli tekeillä, sen huomasi yksin heidän kädenpuristuksistaankin. Siitä lähtien hatuntekijä syödessään kuivaa leipäänsä tarkasti Coupeaulaisia kulmainsa alta. Hän oli taas tullut hyvin puheliaaksi ja vaivasi heitä alituisilla valitusvirsillään. Kaiken päivää täytyi Gervaisen rämpiä tässä kurjuudessa, jota hän hyväntahtoisesti levitteli hänen eteensä. Hän ei puhunut omasta puolestaan. Jumala varjelkoon häntä siitä! Ennemmin hän vaikka kuinka monta kertaa kuolisi nälkään ystäviensä kanssa. Mutta varovaisuus vaati, että itse oltiin tarkalleen selvillä asemasta. Ainakin viisisataa francia oltiin velkaa lähimmille kauppiaille, leipurille, hiilikauppiaalle, sekatavarakauppiaalle ynnä muille. Sen lisäksi oli kaksi hyyryneljännestä maksamatta, mikä teki lisäksi kaksisataa viisikymmentä francia; uhkailipa talonomistaja, herra Marescot jo häätääkkin heitä, elleivät he maksaneet hyyryään ennen tammikuun ensimäistä päivää. Vihdoin oli panttilaitos niellyt kaiken irtaimen tavaran, jäljellä olevilla rihkamilla ei olisi saanut enää kolmeakaan francia, niin tarkkaan oli talo puhdistettu; nauloja oli tosin vielä kiinni seinissä, ei muuta, ja niitä oli hyvästikin kolmen soun edestä. Eihän siitä mihin päässyt, tämä yhteenlasku oli masentava. Mutta sen alituinen toistaminen harmitti Gervaiseä, ja hän iski vihoissaan nyrkkiä pöytään tai rupesi viimein itkeä pillittämään.

Eräänä iltana hän huusi:

— Minä lähden pois täältä ja ihan huomispäivänä… Ennemmin minä livistän karkuun ja nukun vaikka kadulla, kuin jatkan elämääni tämmöisessä rääkissä.

— Olisi viisaampaa siirtää hyyrykontrahti toisille, sanoi Lantier salakavalasti; eiköhän tuota kuka ottaisi… Jos te kerran molemmat olette halukkaita luopumaan puodista…

Gervaise keskeytti hänet huutaen kahta kiivaammin:

— Heti paikalla, heti paikalla!… Voi, se olisi minulle koko helpotus!

Silloin hatuntekijä osottautui hyvin käytännölliseksi. Luovuttamalla hyyrykontrahdin voisi luultavasti uuden vuokralaisen saada maksamaan molemmat rästinä olevat hyyryneljännekset. Ja hän uskalsi mainita Poissonilaiset. Virginiehän kuului etsivän puotihuoneustoa; ehkäpä tämä puoti sopisi hänelle. Hän muisteli nyt joskus kuulleensakin hänen toivovan juuri samallaista puotia. Mutta kuullessaan Virginien nimeä mainittavan oli pesijätär äkkiä malttanut mielensä. Saisipa nähdä; kiivaudessaan tuli aina puhutuksi liikoja, mutta omasta kodista luopuminen ei tuntunut niinkään helpolta, kun sitä rupesi tarkemmin miettimään.

Turhaan koetti Lantier seuraavina päivinä alottaa tavallisia valitusvirsiään: Gervaise vastasi, että hän oli ollut vaikeammassakin asemassa ja kumminkin siitä selviytynyt, Minnekkä hän joutuisi, jos hänellä ei enää olisi puotiaan? Mistäs hän sitten leipää saisi? Hän aikoi päinvastoin taas ottaa apulaisia ja hankkia itselleen uusia pesettäjiä. Hän puhui näin puolustautuakseen hatuntekijän esittämiä järkisyitä vastaan, joilla tämä koetti osottaa hänen vajonneen velkataakkansa painamana niin syvälle, ettei hänellä enää ollut vähintäkään toivoa päästä siitä jälleen nousemaan jaloilleen. Mutta pahan nenällä sattui Lantier taas mainitsemaan Virginien nimen. Siitäkös Gervaise raivostui. Ei, ei koskaan! Hän oli aina epäillyt Virginietä; jos Virginie himoitsi hänen puotiaan, niin sen hän teki haluten nöyryyttää häntä. Hän olisi ehkä voinut luovuttaa sen vaikka ensimäiselle vastaantulijalle kadulla, mutta ei sille katalalle teeskentelijälle, joka varmaankin jo vuosikausia oli odottanut, että hän taittaisi niskansa. Se selitti kaikki. Nyt hän ymmärsi, minkätähden keltaisia kipunoita säihkyi tämän kielikellon keltaisissa kissansilmissä. Niin, Virginie ei ollut unohtanut pesulaitoksessa saamaansa selkäsaunaa, hän hautoi vihaansa tuhan alla. Mutta hän tekisi viisaammin panemalla vihansa taskuunsa, ellei hän tahtonut saada toista samallaista löylytystä, Eikä sitä tarvinnut kauvan odottaakaan, pitäköön vain varansa. Tästä, pahan sisun purkauksesta Lantier ensinnäkin antoi nenälle Gervaiseä sanoen häntä itsepäiseksi vastarannan kiiskiksi, juorulakkariksi ja ylpeäksi kuin pillipiiparin tamma, ja innostui haukkumaan itse Coupeautakin aika vehnäseksi, joka ei osannut pitää akkaansa kurissa ja vaatia häneltä kunnioitusta ystävälleen. Sitten hän ymmärtäen, että suuttumus oli vähällä turmella koko hänen tuumansa, vannoi, ettei enää koskaan puuttuisi toisten asioihin, sillä siitä saa vain kiittämättömyyttä palkakseen. Ja hän näytti tosiaankin jättäneen yllytyksensä sikseen, vaikka hän vain odotti soveliasta tilaisuutta ottaakseen kontrahdin luovutusasian uudestaan puheeksi ja saadakseen pesijättären siihen taivutetuksi.

Tammikuu oli käsissä, ikävä aika, kosteine ja kylmine säineen. Muori Coupeau, joka oli rykiä rahnuttanut koko joulukuun ajan, joutui loppiaisen jälkeen vuoteen omaksi. Se kuului hänen syytinkiinsä; joka vuosi tiesi hän sitä odottaa. Mutta tänä talvena kuiskailtiin hänen ympärillään, ettei hän enää lähtisi kamaristaan kuin jalat edellä. Ja tosiaankin hänen rintansa röhisi niin pahasti, ettei hän enää voinut olla pitkäaikainen, sillä vaikka hän olikin iso ja lihava, oli hänen toinen silmänsä jo sammunut ja toinen puoli kasvoja vinoon vääntynyt. Hänen lapsensa eivät tietenkään olisi tahtoneet häntä lopettaa. Mutta hän oli jo niin kauvan ollut heidän vastuksinaan, että he oikeastaan toivoivat hänen kuolemaansa helpotukseksi kaikille. Parastahan se olisi ollut hänelle itselleenkin, sillä olihan hän jo aikansa elänyt, ja kun ihminen on aikansa elänyt, ei hänellä enää ole mitään kaivattavana. Lääkäriä oli kerran haettu hänen luokseen, mutta hänkään ei ollut tullut uudestaan. Mummolle annettiin rohtoja, ettei olisi näyttänyt siltä kuin hänet olisi kokonaan tahdottu hylätä. Joka tunti käytiin katsomassa vieläkö hän oli hengissä. Hänen henkeään ahdisti niin, ettei hän saanut enää puhutuksi, mutta toisella silmällään, joka vielä oli terve ja kirkas, hän katsoi terävästi ihmisiin; ja se katse ilmaisi paljon, siinä oli menneen nuoruudenajan kaipausta, surua siitä, että hän näki omaistensa pitävän sellaista kiirettä päästäkseen hänestä eroon, ja suuttumusta Nana heittiötä vastaan, joka ei enää viitsinyt hänestä välittää, vaan aivan kainostelematta meni yöllä paitasillaan ovelle vakoilemaan äitiään lasiruudun takaa.

Eräänä maanantai-iltana tuli Coupeau kotiin päissään. Siitä asti kuin hänen äitinsä oli ollut hengenvaarallisesti sairaana, oli hän ollut yhtä mittaa humalassa. Kun hänet oli saatu makuulle puuhaili Gervaise vielä jonkun aikaa jalkeilla hänen vedellessään hirsiä. Sitten hän valvoi vielä osan yötä muori Coupeaun vuoteen ääressä. Muuten Nana osottautui hyvin rohkeaksi, makasi aina mummon luona ja lupasi ilmottaa toisille, jos hän kuulisi mummon kuolevan. Kun tyttö tänä yönä nukkui ja sairaskin näytti vaipuneen rauhalliseen uneen, niin pesijätär taipui lopulta Lantier'n pyyntöön, kun tämä kutsui häntä kamariinsa hiukan levähtämään. He jättivät ainoastaan yhden kynttilän palamaan lattialle kaapin taakse. Mutta kolmen ajoissa Gervaise hyppäsi äkkiä sängystä väristen tuskallisesta pelosta. Hän oli ollut tuntevinaan kylmän viiman käyvän pitkin ruumistaan. Kynttilänpätkä oli palanut loppuun; vapisevin käsin sitaisi hän hätäisesti kiinni alushameensa pimeän päässä. Vasta mummon kamarissa, kolhittuaan itseään huonekaluihin, sai hän sytytetyksi pienen lampun. Ei kuulunut hiiskaustakaan muuta kuin Coupeaun jyrisevä kuorsaus. Nana makasi selällään hengittäen kepeästi ja tasaisesti täyteläisten huultensa välitse. Gervaise otti lampun käteensä, jolloin isoja varjoja rupesi tanssimaan seinillä, ja kun hän sillä valaisi muori Coupeaun kasvoja, olivat ne aivan valkeat, pää oli vierähtänyt olkapäätä vasten ja silmät jääneet auki. Muori Coupeau oli kuollut.

Hiljaa, ääntä päästämättä, jähmettyneenä palasi pesijätär varovaisesti Lantier'n huoneeseen. Hän oli nukkunut uudestaan. Gervaise kumartui hänen ylitsensä ja kuiskasi:

— Kuule, nyt se on loppunut, hän on kuollut.

Ihan unen pöpperössä, puolinukuksissa hän mutisi ensiksi:

— Anna minun olla, käy makaamaan… Emmehän me mitä voi hänelle tehdä, jos hän on kuollut.

Sitten hän kohensihe kyynäspäänsä varaan ja kysyi:

— Paljonko kello on?

— Kolme.

— Kolme vasta! Tule sitten makaamaan. Vilustutat vielä itsesi…
Jahka päivä tulee, niin ennättäähän sitä vielä sittenkin.

Mutta Gervaise ei kuunnellut häntä, vaan pukeutui kokonaan. Silloin Lantier painautui takaisin peitteen alle ja kääntyi seinään päin noituen naisten itsepäisyyttä. Mikä kiire sitä nyt oli ilmottamaan ihmisille; että talossa oli ruumis. Se ei tuntunut kovinkaan hauskalta yösydännä; ja häntä harmitti, että synkät ajatukset estivät häntä saamasta unen päästä kiinni. Kerättyään kokoon kaikki kampsunsa, unohtamatta edes hiusneulojaankaan, palasi Gervaise omaan kamariinsa ja istuutui itkemään rauhassa, kun ei enää tarvinnut pelätä, että hänet yllätettäisiin hatuntekijän vieressä. Pohjaltaan hän oli hyvin kiintynyt muori Coupeauhon, ja hän tunsi haikeata surua, vaikka häntä ensin oli vain pelottanut ja harmittanut, kun mummo oli nähnyt hyväksi lähteä pois niin sopimattomalla hetkellä. Ja vaikka hän itki aivan ääneensä keskellä hiljaisuutta, ei levyseppä lakannut kuorsaamasta; hän ei kuullut mitään. Gervaise koetti puhutella ja ravistella häntä, mutta kun siitä ei ollut apua, päätti hän jättää hänet rauhaan, arvellen, että hänestä olisi vain lisää vastusta, jos hän heräisi. Kun hän palasi ruumiin luokse, oli Nana noussut istumaan ja hieroi silmiään. Tyttö ymmärsi, mitä oli tapahtunut, ja kurotti uteliaasti kaulaansa nähdäkseen paremmin isoäitinsä; hän ei virkkanut mitään; häntä hiukan pelotti ja hämmästytti, mutta samalla hän tunsi tyydytystä nähdessään siinä edessään kuoleman, jota hän jo kaksi päivää oli odottanut nähdäkseen, niinkuin jotakin pahaa, jota lasten ei ollut lupa katsoa; ja tuijottaessaan näihin kalpeihin kasvoihin, jotka elämänhalu oli viimeisessä hengenvedossa kouristanut kokoon, laajenivat hänen kissanpojan silmäteränsä, ja hän tunsi selkäpiissään samallaista jännitystä, joka piti hänet kiinninaulittuna oviruudun taakse, kun hän siihen tuli vaanimaan asioita, jotka eivät kuulu räkänokille.

— No, nouse ylös, sanoi hänelle hiljaa hänen äitinsä. Minä en tahdo, että sinä jäät tänne makaamaan.

Hän nousi vastahakoisesti sängystä, kääntäen päätään ja hellittämättä katsettaan vainajasta. Gervaise oli pahassa pulassa siitä, mihin hän hänet panisi, kunnes päivä nousi. Hän aikoi jo käskeä häntä pukeutumaan, Kun Lantier'kin tuli, housut ja tohvelit jalassa, heidän luokseen; hän ei saanut enää unta, ja häntä hävetti hiukan äskeinen käytöksensä. Silloin siitä pulasta päästiin.

— Menköön makaamaan minun sänkyyni, sanoi hän. Kyllä hän siinä saa olla.

Nana loi äitiinsä ja Lantier'hen suuret, kirkkaat silmänsä tekeytyen yksinkertaisen näköiseksi niinkuin uuden vuoden päivänä, kun hänelle annettiin suklaanappeja. Eikä häntä tarvinnut kahta kertaa käskeä, se on varma; hän juosta kipasi paitasillaan, niin että hänen paljaat varpaansa tuskin hipoivat kivilattiaa; ja kuin käärme luikahti hän sänkyyn, joka oli vielä ihan lämmin, ja makasi siinä suorana, niin syvälle painautuneena, että hänen hentoa ruumistaan tuskin ensinkään huomasi peitteen alta. Joka kerran kun hänen äitinsä tuli sisälle, näki hän hänet valveella, kiiluvat silmät auki, makaamassa ääneti ja hievahtamatta, hyvin punaisena ja miettiväisen näköisenä niinkuin hänellä olisi ollut pää täynnä merkillisiä asioita.

Sillä välin oli Lantier auttanut Gervaiseä muori Coupeaun pukemisessa; eikä se ollutkaan vähäinen työ, sillä ruumis painoi kuin synti pahalla omallatunnolla. Ei olisi mitenkään luullut, että mummo oli niin lihava ja valkoinen. He olivat panneet hänelle sukat jalkaan, valkoisen alushameen ja röijyn päälle ja myssyn päähän, parhaat liinavaatteet, mitä hänellä oli. Coupeau kuorsasi yhä vielä kahta säveltä, joista toinen, matalampi laski, toinen, kuivempi nousi; se oli kuin kirkkomusiikkia, jolla säestetään pitkän perjantain jumalanpalvelusta. Kun ruumis oli puettu ja oikaistu suoraksi vuoteelleen, kaatoi Lantier itselleen lasin viiniä virkistyksekseen, sillä hänen mieltään käänsi niin ilkeästi. Gervaise pengosteli piirongin laatikoita etsien pientä vaskista ristiinnaulitun kuvaa, jonka hän oli tuonut mukanaan Plassansista; mutta sitten hän muisti, että muori Coupeau oli tainnut itse myödä sen. He olivat tehneet tulta uuniin ja viettivät lopun yötä torkkuen kumpikin tuolillaan; ajan kuluksi lopettivat he alottamansa viinipullon, mutta sittenkin he murjottivat pahalla tuulella, ikäänkuin se olisi ollut heidän syynsä.

Seitsemän tienoossa, ennen päivän nousua Coupeau heräsi vihdoin. Kun hän sai kuulla, mitä oli tapahtunut, jäi hän aluksi tuijottamaan kuivin silmin ja änkyttämään, epäillen hienostaan, että häntä tahdottiin piloillaan pelotella. Sitten hän hyppäsi lattialle sängystään ja heittäytyi maahan vuoteen viereen, jolla ruumis lepäsi; ja hän suuteli sitä ja itkeä kollotteli vuodattaen niin runsaita kyyneleitä, että lakana kastui, kun hän siihen pyyhki poskiaan. Gervaisekin oli alkanut uudestaan nyyhkyttää, kovasti liikutettuna miehensä surusta, antaen hänelle kaikki anteeksi: niin, Coupeau oli pohjaltaan parempi kuin hän luulikaan. Coupeaun epätoivoon tuli lisäksi ankara kohmelo, joka pani hänet ruopimaan päätään; suu oli hänellä vielä tahmeana ja päätä pakotti vielä edellisen päivän juomingin johdosta, vaikka hän oli nukkunut kymmenen tuntia. Ja hän valitteli puristaen kätensä nyrkkiin. Herra Jumala! Hänen äiti parkansa, jota hän rakasti niin kovasti, oli siis lähtenyt pois! Ai, kun hänen päätänsä kivisti! Se teki lopun hänestäkin! Tuntui ihan siltä kuin hänen aivokoppansa olisi ollut täynnä kuumia hiiliä. Ja nyt häneltä vielä lisäksi reväistiin sydänkin irti! Ei, siinä oli tosiaankin jo liikaa yhden miehen osalle!

— Rohkaise luontosi, vanha veikkoseni, sanoi Lantier nostaen hänet ylös. Saas tästä vähän virkistystä!

Hän kaatoi hänelle lasin viiniä, mutta Coupeau ei siitä huolinut.

— Mikähän minulle on tullut? Minulla on varmaankin kuparia ruumiissani… Heti kun minä näin äitini tuossa, tuli minulle kuparin maku suuhun… Äiti, voi hyvä Jumala, äiti, äiti…

Ja hän alkoi uudestaan itkeä kuin lapsi. Hän joi yhtäkaikki viinilasin sammuttaakseen tulen, joka poltti hänen rintaansa. Lantier lähti kohta tiehensä sanoen syyksi, että hän tahtoi mennä viemään sanaa sukulaisille ja poiketa tuomarin virastoon ilmottamaan kuolemantapauksesta. Hän tarvitsi raitista ilmaa. Eikä hän pitänyt kiirettä, vaan poltteli paperosseja nauttien kylmästä aamuilmasta. Käytyään rouva Lerat'n luona hän meni erääseen Batignollesin maitokauppaan juomaan kupin oikein kuumaa kahvia. Ja siellä hän viipyi runsaasti tunnin miettimässä.

Sillä välin, jo yhdeksän aikaan oli koko sukukunta tullut koolle puotiin, jonka luukut oli jätetty kiinni. Lorilleux ei itkenyt; sitä paitsi hänellä oli kiireellistä työtä, ja hän palasi melkein heti työhuoneeseensa huojuteltuaan vähän aikaa ruumistaan juhlallisen näköisenä, kuten tilaisuus vaati. Rouva Lorilleux ja rouva Lerat olivat suudelleet Coupeaulaisia ja pyyhkivät silmiään, joihin herui pieniä kyyneleitä. Mutta heitettyään pikaisen katseen kuolleen ympärille rouva Lorilleux korotti äkkiä äänensä sanoakseen, että siellähän oli kaikki aivan hullusti, eihän ruumiin ääreen jätetty koskaan lamppua palamaan; siinä piti olla kynttilöitä, ja Nana lähetettiin ostamaan paketti kynttilöitä, oikein pitkiä. Kaikkea sitä pitikin nähdä! Kelpasi vainen kuolla Nilkuttajan luona, kyllä siiloin tiesi tulevansa kauniisti pidellyksi! Se tomppeli ei osannut edes käyttäytyä ihmisiksi kuollutta kohtaan. Eikö hän siis ollut eläessään haudannut ketään? Rouva Lerat'n täytyi käydä naapureilta lainaamassa ristiinnaulitun kuvaa, ja hän saikin lainaksi mustan puuristin, johon oli naulattu maalatusta pahvista tehty Kristus, mutta se oli liian iso, niin että se peitti muori Coupeaun koko rinnan ja näytti musertavan sen painollaan. Sitten käytiin kysymässä vihkivettä, mutta kellään ei sitä ollut, ja Nana juoksi taas kirkosta asti hakemassa sitä pullollisen. Muutamassa hetkessä tuli kuolinhuone aivan toisen näköiseksi; pienellä pöydällä paloi kynttilä ja sen vieressä oli lasi täynnä vihkivettä, johon oli pistetty puksipuun vesa. Nyt oli ainakin kaikki reilassa, jos ihmisiä tulisi. Ja tuolit asetettiin ympyrään puodissa vastaanottoa varten.

Lantier palasi vasta yhdentoista aikaan. Hän oli käynyt hautaustoimistossa tiedustelemassa kustannuksia.

— Kirstu maksaa kaksitoista francia, sanoi hän. Jos te tahdotte messun, niin se tekee vielä kymmenen francia lisää, Sitten ruumisvaunut maksavat sen mukaan, minkä verran niissä on koristuksia…

— Ne ovat ihan joutavia, sanoi rouva Lorilleux kohottaen päätään hämmästyneen ja levottoman näköisenä, Eipähän niillä saataisi äitiä henkiin palautetuksi… Pitää panna suu säkkiä myöten.

— Epäilemättä, sitä mieltä olen minäkin sanoi hatuntekijä. Minä vain otin selon hinnoista, että itse voitte päättää… Sanokaa minulle mitä tahdotte, niin minä lähden aamiaisen jälkeen tilaamaan.

Puhuttiin puoliääneen hämärässä valossa, jota tuli huoneeseen vain luukkujen raoista. Pienen kamarin ovi oli selkosen selällään, ja tästä ammottavasta aukosta kävi ulos kuolon syvä hiljaisuus. Lasten naurua kuului pihalta, missä parvi pikku tyttöjä pyöri piiritanssissa talvisen auringon kalpeassa valossa. Yht'äkkiä kuului Nanan ääni joukosta. Hän oli karannut Bochelaisten luota, jonne hänet oli lähetetty. Hän komensi toisia kimakalla äänellään, ja kantapäiden takoessa pihakiviä kirkuivat kaikki yhteen ääneen seuraavia laulun sanoja:

Meidän aasi valitteli
Koiven kolotusta.
Rouva sille teetti silloin
Pienen paukkupiiskan
Ja sinisenpunaiset saappahat,
Ja sinisenpunaiset saappahat!

Gervaise odotti vuoroaan sanoakseen:

— Emmehän me ole rikkaita, emme suinkaan; mutta me tahdomme siltä vielä pitää siistin komennon… Jos kohta muori Coupeau ei ole meille mitään jättänyt, niin eihän häntä siltä sovi kuopata kuin koiraa… Ei. hänelle pitää toimittaa messu ja kutakuinkin siistit ruumisvaunut…

— Ja kukas ne maksaa? kysyi rouva Lorilleux kiivaasti. Emme ainakaan me, jotka olemme kadottaneet rahaa viime viikolla; ettekä tekään, koska teillä ei ole mitään… Pitäisi teidän toki kumminkin nähdä, minnekkä se teidät vie, että koetatte häikäistä ihmisten silmiä!

Coupeaunkin mieltä kysyttiin, mutta sopertaen jotakin, hän teki välinpitämättömyyttä osottavan liikkeen ja nukkui takaisin tuolilleen. Rouva Lerat lupasi maksaa osansa. Hän oli samaa mieltä Gervaisen kanssa, että mummolle piti toimittaa siistit hautamenot. Sitten he yhdessä laskivat kustannuksia paperipalasella; ne nousivat kaikkiaan yhdeksänkymmenen francin paikoille, sillä pitkien selvittelyjen perästä he olivat päättäneet ottaa kapealla hopeareunuksella koristellut ruumisvaunut.

— Meitä on kolme, päätti pesijätär. Kunkin tulee siis antaa kolmekymmentä francia. Se ei vielä vie ketään häviöön.

Mutta siitäkös rouva Lorilleux vimmastui.

— Siihen minä en suostu, huusi hän, en vaikka!… En minä pitäisi väliä niillä kolmellakymmenellä francilla, antaisin vaikka sata tuhatta, jos minulla olisi, ja jos niillä saisi äidin henkiin herätetyksi… Mutta minä en pidä ylpeilemisestä. Teillä on puoti ja te tahdotte herrastella naapurien silmissä. Mutta me emme ota siihen osaa. Me emme tahdo suotta rehennellä… Ka, tehkää minusta nähden, mitä tahdotte. Pankaa vaikka höyhentöyhdöt ruumisvaunujen päälle, jos se teitä huvittaa.

— Ei teiltä mitään pyydetäkään, vastasi Gervaise viimein. Vaikka minun täytyisi myydä itseni, niin minä en tahdo antaa kenellekään moitteen syytä. Minä olen elättänyt muori Coupeauta ilman teitä ja saan minä hänet ilman teitä hautaankin… Jo kerran olen sanonut teille, että kun minä otan korjuuseen juoksukissojakin, niin en minä jätä teidän äitiännekään loassa virumaan.

Silloin rouva Lorilleux alkoi itkeä, ja Lantier'n täytyi estää häntä lähtemästä pois. Riita kävi niin kovaääniseksi, että rouva Lerat sähisten hst! hst! minkä jaksoi, katsoi olevan syytä hiipiä hiljaa kuolinhuoneeseen ja vilkasi levottomasti vainajaan, ikäänkuin olisi pelännyt hänen heräävän ja kuulevan mistä hänen vieressään väiteltiin. Samassa hetkessä alkoi pikkutyttöjen piiritanssi uudelleen pihalla, Nanan kimeä ääni kuului yli muiden.

Meidän aasi valitteli
Vatsan vääntehiä.
Rouva sille teetti silloin
Piehtaroimispaikan
Ja sinisenpunaiset saappahat
Ja sinisenpunaiset saappahat!

— Herranen aika noita lapsia, kun he ovat hermostuttavia lauluineen! sanoi Gervaise Lantier'lle, aivan vavisten kärsimättömyydestä ja purskahtamaisillaan itkuun surusta. Käskekää heidän toki olla vaiti ja viekää Nana takaisin portinvartijan luokse!

Rouva Lerat ja rouva Lorilleux lähtivät syömään aamiaista luvaten tulla takaisin. Coupeaulaiset istuutuivat myöskin pöytään syömään kylmää ruokaa, mutta ilman ruokahalua, uskaltamatta edes kalistella kahvelillaan. He olivat hyvin ikävissään ja noloina. Muori Coupeaun läsnäolo painoi heitä kuin painajainen ja tuntui heistä täyttävän kaikki huoneet. Heidän elämänsä oli joutunut epäjärjestykseen. Alussa he olivat niin hämmennyksissään, että hyörivät vain sinne tänne keksimättä mihin ryhtyä, ja olivat niin raukeita kuin jonkin juhlan jälkeisenä päivänä. Lantier lähti heti taas ulos palatakseen hautaustoimistoon ja vei mukanaan rouva Lerat'n kolmekymmentä francia ja kuusikymmentä francia, jotka Gervaise oli käynyt lainaamassa Goujet'lta juosten paljain päin kuin mielipuoli. Iltapäivällä tuli muutamia vieraita, naapurien naisväkeä, joita uteliaisuus oli sinne houkutellut; he huokailivat ja vetistelivät, astuivat pieneen kamariin tarkastellen kuollutta ja tekivät ristinmerkin räiskyttäen vihkivettä lasiin kastetulla puksipuun vesalla; sitten he kävivät istumaan puotiin, jossa he puhuivat rakkaasta vainajasta loppumattomiin, väsymättä ratkuttaen samaa lausetta tuntikausia. Neiti Remanjou oli huomannut, että mummon oikea silmä oli jäänyt auki, rouva Gaudron sanoi moneen kertaan, että hänestä mummolla oli hieno hipiä ikäisekseen ja rouva Fauconnier ihmetteli, että mummo vielä kolme päivää sitä ennen oli juonut kahvia. Niin se elämä saattoi loppua äkkiä. Parasta oli jokaisen vain olla lähtöön valmiina. Iltapuolella Coupeaulaiset alkoivat jo kyllästyä vierasten käyntiin. Se oli liian suuri rasitus perheelle, että ruumista täytyi pitää kotona niin kauvan. Hallituksen olisi pitänyt tehdä uusi laki siitä asiasta. Vielä kokonainen iltapuoli, kokonainen yö ja kokonainen aamupäivä! Eihän sitä mikään jaksanut niin kauvan odottaa, Kun näet ei enää itketä, niin suru muuttuu kiusaksi, viimein siitä voisi ruveta voimaan pahoin. Muori Coupeau, joka mykkänä ja jäykkänä lepäsi ahtaan kamarinsa perällä, anasti vähitellen haltuunsa koko asunnon ja kävi niin raskaaksi, että kaikki ihmiset olivat musertua sellaisen painon alle. Perhe alkoi tahtomattaankin palata entisiin kotitapoihinsa ja menettää kunnioitustaan.

— Syöttehän palasen meidän kanssamme, sanoi Gervaise rouva Lerat'lle ja rouva Lorilleux'lle, kun he tulivat takaisin. Meillä on niin ikävä, että on hauskempi olla yhtenä.

Ruuat kannettiin silityspöydälle. Nähdessään lautaset muisteli jokainen juhlapäivällisiä, joita siellä oli syöty. Lantier oli palannut ja Lorilleux'kin tuli alas. Leipurilta oli tilattu iso piirakas, sillä pesijätär ei ollut sillä päällä, että olisi itse jaksanut hommata ruokaa. Juuri kun istuuduttiin pöytään, tuli Boche sisälle sanomaan, että herra Marescot tahtoi tulla tervehtimään, ja isäntä astui sisälle hyvin juhlallisena, leveä kunniamerkkinauha pitkän takin napinlävessä. Hän kumarsi ääneti ja meni suoraan kuolinhuoneeseen, jossa hän lankesi polvilleen. Hän oli hyvin jumalinen ja rukoili hartaan näköisenä kuin rovasti, sitten hän teki ristinmerkin ilmaan pirskottaen vihkivettä ruumiin päälle. Koko perhe oli noussut pöydästä ja seisoi loitompana hyvin liikutettuna. Lopetettuaan hartaustoimituksensa tuli herra Marescot puotiin ja sanoi Coupeaulaisille:

— Minä tulin niiden kahden hyyryneljänneksen vuoksi, jotka vielä ovat rästinä. Oletteko tilaisuudessa maksamaan?

— Ei, ei ihan vielä, sopersi Gervaise, hyvin harmissaan, kun tämä asia otettiin puheeksi Lorilleux'läisten kuullen. Kyllähän te ymmärrätte että kun tällainen onnettomuus on meitä kohdannut…

— Epäilemättä, mutta jokaisella on omat huolensa, sanoi isäntä levitellen leveitä kämmeniään. Se on minusta hyvin ikävää, mutta minä en voi odottaa kauvempaa… Jos minä en ole saanut maksua ylihuomisaamuun mennessä, niin minun täytyy turvautua häätämiseen.

Gervaise pani kätensä ristiin, kyynelsilmin, ääneti, armoa pyytäen. Isäntä ravisti kiivaasti isoa luisevata päätään sen merkiksi, että kaikki armonpyynnöt olivat turhia. Sitä paitsi kunnioitus kuollutta kohtaan kielsi kaiken väittelyn. Ja hienotunteisesti hän vetäytyi pois takaperin.

— Pyydän tuhannesti anteeksi, että olen teitä häirinnyt, sanoi hän.
Ylihuomiseksi siis, muistakaa se!

Ja kun hän poistuessaan taas kulki kuolinhuoneen ohitse, kumarsi hän vielä kerran ruumiiseen päin, notkistaen polveaan avonaisen oven kohdalla.

Alussa syötiin kiireesti, ettei näyttäisi siltä, kuin siitä olisi nautittu. Mutta kun oli päästy jälkiruokaan käsiksi, alettiin vitkastella, tuntui niin hyvältä syödä rauhassa. Toisinaan Gervaise tai jompikumpi sisaruksista nousi suu täynnä ylös ja kävi vilkaisemassa viereiseen huoneeseen panematta pois edes ruokaliinaansa; ja kun hän palasi paikoilleen lopettaen suupalaansa, katsoivat toiset häneen ikäänkuin kysyäkseen, oliko siellä kaikki reilassa. Mutta lopulta naiset yhä harvemmin viitsivät nousta paikoiltaan, muori Coupeau oli unohdettu. Oli keitetty iso pannu hyvin väkevää kahvia, jotta pysyttäisiin valveilla koko yö. Poissonilaiset tulivat kahdeksan tienoossa. Heidätkin kutsuttiin juomaan lasi kahvia. Silloin Lantier, joka tarkasti Gervaisen kasvojen ilmettä, näytti käyttävän hyväkseen tilaisuutta, jota hän oli odottanut aamusta asti. Puhuttuaan ensin isäntien hävyttömyydestä, kun näet ilkesivät tulla karhuamaan ihmisiä, vaikka oli ruumis talossa, hän sanoi äkkiä:

— Hän on koko jesuiitta, se lurjus, tekopyhine naamoineen!… Mutta jos minä olisin teidän sijassanne, niin jättäisin siihen paikkaan koko puodin.

Gervaise, joka oli aivan pilalle väsynyt, pehminnyt ja hermostunut vastasi veltosti:

— Niin kyllä! En tosiaankaan aio odottaa oikeudenpalvelioita… Voi, kun minä olen saanut tästä jo kyllältäni!

Lorilleux'läiset nauttivat siitä ajatuksesta, että Nilkuttajalla ei olisi enää puotia, ja hyväksyivät täydellisesti hänen päätöksensä. Ei sitä osannut aavistaakkaan, mitä puodin pito tuli maksamaan. Jos kohta hän toisten palveluksessa ei ansainnutkaan kuin kolme francia, niin ei hänellä ainakaan ollut kustannuksia eikä tarvinnut pelätä kadottavansa suuria summia. Sitä seikkaa he yllyttivät Coupeautakin hänelle terottamaan; tämä joi kovasti, siten lisäten liikutustaan, ja itki niin, että kyyneleet tippuivat lautaselle. Kun pesijätär näytti alkavan ruveta taipumaan, iski Lantier silmää Poissonilaisille. Ja pitkä Virginie puuttui puheeseen tekeytyen hyvin ystävälliseksi.

— Tiedättekö mitä, voitaisiinhan se asia saada järjestetyksi. Te luovuttaisitte minulle kontrahtinne, ja minä sopisin teidän asiastanne isännän kanssa… Siten te siitä pääsisitte rauhaan.

— Ei, kiitoksia, vastasi Gervaise säpsähtäen, ikäänkuin hän olisi saanut vilun puistatuksen. Kyllä minä tiedän, mistä rahaa lähtee, jos vaan tahdon. Minä teen työtä. Minulla on, Jumalan kiitos, kaksi kättäni, joiden avulla voin selviytyä pulastani.

— Saadaanhan siitä puhua myöhemminkin, kiiruhti hatuntekijä sanomaan. Tänä iltana se on sopimatonta… Mutta tuonnenpana, esimerkiksi huomenna.

Silloin rouva Lerat'lta, joka oli pistäytynyt kuolinhuoneeseen, pääsi huudahdus. Hän oli säikähtänyt, sillä kynttilä oli palanut loppuun ja sammunut. Kaikki touhusivat kovasti saadakseen sytytetyksi uuden kynttilän ja ravistelivat päätään hokien, että se ei ollut hyvän merkki, kun kynttilä sammui ruumiin vieressä.

Vainajan ääressä valvominen alkoi. Coupeau oli heittäytynyt pitkäkseen, ei muka nukkuakseen, vaan miettiäkseen; mutta viiden minuutin päästä hän jo kuorsasi. Kun Nana lähetettiin Bochelaisten luokse nukkumaan, pääsi häneltä itku, sillä hän oli jo aamusta asti iloinnut toivoen pääsevänsä hyvän ystävänsä Lantier'n lämpöiseen, isoon sänkyyn. Poissonilaiset viipyivät puoleen yöhön asti. Kun kahvi kävi liiaksi naisten hermoille, oli tehty viiniboolia salaattimaljaan. Puhe kääntyi hellempiin tunteen asioihin. Virginie puhui maaseudusta, hän olisi tahtonut tulla haudatuksi metsän reunaan ja saada niittykukkia hautakummulleen.

Rouva Lerat'lla oli jo kaapissaan varattuna kääreliina, jonka hän kuoltuaan tahtoi saada ympärilleen, ja hän piti sen sisällä aina lavendelikimppua, sillä hän tahtoi vetää hyvää hajua nokkaansa, kun hänen piti joutua pureskelemaan kehäkukkien juuria. Sitten poliisi siirtyi ilman muuta ihan toiseen asiaan, kertoen vanginneensa aamulla pitkän, kauniin tytön, joka oli varastanut eräästä makkarapuodista; kun hänet oli riisuttu alasti komissariuksen luona, oli häneltä löydetty kymmenen makkarata, jotka hän oli ripustanut vyötäisilleen etu- ja takapuolelle. Ja kun rouva Lorilleux sanoi inhoten, ettei hän olisi tahtonut syödä niitä makkaroita, nauratti se hienostaan koko seuraa. Yön valvonta alkoi käydä hauskemmaksi, mutta kumminkin pysyttiin sopivaisuuden rajoissa.

Mutta kun viiniboolia juuri lopetettiin, kuului pienestä kamarista omituista ääntä, ihan kuin hiljaista veden lorinaa. Kaikki nostivat päätään ja katsoivat toisiinsa.

— Ei se ole mitään, sanoi Lantier tyyneesti. Ruumis on ruvennut vuotamaan.

Tämä selitys sai läsnäolijat rauhottumaan, ja he laskivat tyhjät lasinsa pöydälle.

Vihdoin Poissonilaiset lähtivät pois. Lantier lähti heidän kanssansa, sanoen menevänsä erään ystävänsä luokse jättääkseen vuoteensa naisille, jotta he voisivat siinä nukkua jonkun tunnin vuoroonsa. Lorilleux palasi yksin kotiinsa nukkumaan ja sanoi, ettei se ollut tapahtunut vielä yhtään kertaa koko aikana kun hän oli ollut naimisissa. Silloin Gervaise ja molemmat sisarukset jäätyään yksin nukkuneen Coupeaun kanssa kävivät istumaan kamiinin ääreen, jonka päällä he pitivät kahvia kuumana. Siinä he kyyröttivät, kädet esiliinan alla, kumartuneina tulta kohden, jutellen hiljaa keskenään. Heidän ympärillään vallitsi syvä hiljaisuus. Rouva Lorilleux ruikutti köyhyyttään: hänellä ei ollut mustaa hametta, eikä hän kumminkaan olisi tahtonut ostaa uutta, sillä heillä oli hyvin tiukka rahoista, hyvin tiukka; ja hän kysyi Gervaiseltä, eikö muori Coupeaulta ollut jäänyt musta hame, se, jonka hän oli saanut syntymäpäiväkseen. Gervaisen täytyi käydä hakemassa hame. Tekemällä laskoksen vyötäisiin voi hän sitä vallan hyvin käyttää. Mutta rouva Lorilleux tahtoi myöskin vanhoja alusvaatteita, puhui sängystä, kaapista ja kahdesta tuolista, katsellen ympärilleen löytääkseen vielä joitakin rihkamia, jotka pitäisi jakaa tasan. Siitä oli vähällä nousta riita, mutta rouva Lerat sai sen asettumaan; hänestä oli kohtuullisempaa, että Coupeaulaiset saivat mummon vähäiset rippeet, sillä he olivat ne hyvin ansainneet, kun mummon hoito oli kokonaan ollut heidän niskoillaan. Ja kaikki kolme alkoivat taas torkkua kamiinin ääressä jutellen toisilleen juoruja yksitoikkoisella äänellä. Yö tuntui heistä kauhean pitkältä. Väliin he ravistelivat itseään, joivat kahvia ja kurottivat kaulaansa katsoakseen kamariin, missä kynttilä, jota ei saanut niistää, paloi surkealla punaisella liekillä, jonka hiiltyneestä sydämestä tippuneet varkaat olivat panneet isona lepattamaan. Aamupuoleen heitä alkoi värisyttää huolimatta kovasta kuumuudesta, jota kamiinista levisi. Tuskallisesta odotuksesta väsyneinä he olivat ihan menehtyä, heidän silmiään pakotti, ja liiasta puhumisesta oli heidän kielensä aivan kuivunut. Rouva Lerat heittäytyi Lantier'n vuoteelle ja kuorsasi kuin mies. Sill'aikaa molemmat toiset nukkuivat istualleen, pää riipuksissa, niin että se toisinaan retkahti polviin asti. Päivän alkaessa sarastaa herätti heidät vilun puistatus. Muori Coupeaun kynttilä oli taas sammunut. Ja kun pimeästä kamarista taas alkoi kuulua hiljaista lorinaa, niin rouva Lorilleux uudisti kovalla äänellä entisen selityksen rauhottaakseen itseään.

— Ruumis vuotaa, sanoi hän sytyttäen uuden kynttilän.

Hautajaiset oli määrätty alkamaan puoli yhdentoista aikaan. Kaunis aamupäivä vielä edellisen päivän ja yön lisäksi! Vaikka Gervaisella ei ollut yhtään souta, olisi hän mielellään antanut sata francia sille, joka olisi tullut ottamaan muori Coupeaun kolme tuntia aikaisemmin. Ei, rakastipa ihmisiä kuinka paljon tahansa, niin liian raskaiksi he sittenkin käyvät kuoltuaan; ja kuta enemmän heitä rakastaa, sitä pikemmin tahtoisi heistä päästä.

Hautajaisaamuna ei onneksi jouda paljoa suremaan. Kaikellaisissa valmistuksissa on paljon hommaa. Ensin syötiin aamiaista. Sitten toi ukko Bazouge, kuudennessa kerroksessa asuva ruumiinkantaja, kirstun ja säkin silppuja. Tämä kunnon mies joka ei koskaan selvinnyt humalastaan, oli tänäkin aamuna vielä kahdeksan aikaan aika tuitterissa edellisenä iltana ottamistaan ryypyistä.

— Tänne kai se piti tuoda? kysyi hän. Ja hän laski kirstun maahan, niin että se rusahti.

Mutta kun hän heitti sen viereen silppusäkin, jäi hän silmät selällään ja suu auki seisomaan huomatessaan edessään Gervaisen.

— Antakaa anteeksi, minä olen erehtynyt, sopersi hän. Mutta minulle sanoivat, että sitä tarvittiin täällä teillä.

Hän otti jo silppusäkin lattialta, mutta pesijätär pidätti häntä huutaen:

— Jättäkää se vain tänne, kyllä te olette oikeassa paikassa.

— Ahaa! Turkanen! Kunhan selitätte! sanoi hän lyöden reiteensä. Nyt minä ymmärrän, se onkin se vanha akka…

Gervaise oli käynyt vallan valkoiseksi. Ukko Bazouge oli tuonut kirstun häntä varten. Koettaen olla kohtelias ja selittää erehdystään jatkoi ruumiinkantaja:

— Minkäs minä sille mahdan, kun eilen kertoivat, että yksi naiseläjä oli kuollut alakerrassa, niin silloin minä luulin, että… Meidän ammatissa, nähkääs, tämmöiset asiat tulevat sisälle toisesta korvasta ja menevät ulos toisesta… Yhtä kaikki minä onnittelen teitä. Eikös niin, että kuta myöhemmin, sen parempi? Vaikka ei tämä elämä aina ole hauskaa, ohoh toki! ei lähestulkoonkaan!

Gervaise peräytyi hänen puhuessaan yhä edemmäksi, peläten, että hän tarttuisi häneen pitkillä, likaisilla käsillään viedäkseen hänet pois kirstussaan. Jo kerran ennen, juuri hänen hääiltanaan, oli ukko Bazouge sanonut hänelle tuntevansa naisia, jotka kiittäisivät häntä, jos hän tulisi heitä ottamaan. Mutta ei! Niin pitkälle ei Gervaise vielä ollut joutunut, kylmä väristys kävi pitkin hänen selkäpiitään. Hänen elämänsä oli pilalla, mutta sittenkään hän ei tahtonut siitä luopua niin pian; hän olisi mieluummin tahtonut riutua vähitellen vaikka vuosikausia kärsien nälkää, kuin heti kuolla, mikä olisi ollut silmänräpäyksen temppu.

— Hän on juovuksissa, mutisi hän kauhunsekaisella inholla. Hautaustoimiston pitäisi edes katsoa, ettei se lähetä juopuneita miehiä. Saa se siksi hyvän hinnan.

Silloin ruumiinkantaja herkesi ivalliseksi ja hävyttömäksi.

— Ka, jätetään se sitten toiseen kertaan, muori kulta. Koska vain itse tahdotte, minä olen aina valmis! Teidän ei tarvitse kuin antaa minulle merkki. Minä olen naisten lohduttaja… Äläkä sylje ukko Bazougen päälle, sillä hän on pitänyt sylissään nätimpiäkin naisia kuin sinä, ja he ovat pitäneet sen hyvänään valittamatta ja olleet hyvin tyytyväisiä saadessaan jatkaa untaan varjossa.

— Heretkää jo ääneti, ukko Bazouge! sanoi ankarasti Lorilleux, joka oli tullut puotiin kuullessaan sieltä ääntä. Tuo on sopimatonta pilapuhetta. Jos tehtäisiin valitus, niin saisitte eron virastanne… Menkää tiehenne, koska ette pidä arvossa periaatteita.

Ruumiinkantaja lähti pois, mutta hänen kuultiin vielä kauvan änkyttävän mennessään:

— Mitä? Periaatteita!… Periaatteita ei ole olemassakaan … ei ole olemassakaan … ei ole muuta kuin rehellisyys!

Vihdoin kello löi kymmenen. Ruumisvaunut olivat myöhästyneet. Puotiin oli jo kerääntynyt ihmisiä, ystäviä ja naapureita, herra Madinier, Saapas, rouva Gaudron ja neiti Remanjou; ja suljettujen ikkunaluukkujen välitse ilmestyi vähän väliä miehen tai naisen pää kurkistamaan kadulle, tokko ruumisvaunuja hiljankaan alkoi näkyä. Sukulaiset jotka olivat kokoontuneet peräkamariin, kättelivät siellä vieraitaan. Syntyi äänettömyys, jonka aikana kuului vain toisinaan kiireistä supatusta ja naisten hameiden kahinaa, kun tässä kiusallisessa ja hermostuttavassa odotuksessa rouva Lorilleux huomasi unohtaneensa nenäliinansa, tai rouva Lerat etsi virsikirjaa lainatakseen. Jokainen uusi tulokas huomasi saapuessaan avonaisen kirstun keskellä pientä kamaria, vuoteen vieressä; ja tahtomattaankin jäi jokainen mittailemaan sitä silmillään, laskien, että lihava muori Coupeau ei ikimaailmassa mahtuisi siihen. Kaikki katsoivat toisiinsa, ja heidän silmistään voi lukea saman ajatuksen, vaikka he eivät sitä toisilleen sanoneet. Katuovella syntyi tungeksivaa liikettä. Herra Madinier tuli ilmottamaan vakavalla ja hillityllä äänellä:

— Nyt ne ovat täällä!

Mutta ruumisvaunut eivät vielä tulleet. Sisälle astui peräkkäin kiireisin askelin neljä punanaamaista ruumiinkantajaa, joiden mustat puvut olivat virttyneet ja kuluneet hankautuessaan ruumiskirstuja vastaan. Ukko Bazouge astui ensimäisenä kovasti juovuksissa, mutta hyvin arvokkaana; niinpian kuin hän oli virantoimituksessa, sai hän takasin vakavan ryhtinsä. He eivät virkkaneet sanaakaan, vaan näyttivät, pää hiukan kumarassa, punnitsevan muori Coupeauta jo katseillaan. Eikä siinä kauvan viivytelty, tuskin ennätti aivastaakkaan, ennenkun mummo parka oli pakattuna laatikkoonsa. Pienin joukosta, nuori, kierosilmä mies oli kaatanut silput kirstuun ja levitteli niitä käsillään, ikäänkuin hän olisi tahtonut niistä alustaa taikinaa. Toinen pitkä ja laiha, leikkisän näköinen mies levitti lakanan niiden päälle. Sitten kaikki neljä tarttuivat yht'aikaa ruumiiseen ja nostivat sitä kaksi jaloista ja kaksi hartioista. Se kävi vikkelästi kuin letun kääntäminen. Ihmiset jotka kurottivat kaulaansa nähdäkseen, voivat melkein luulla että muori Coupeau oli itsestään hypännyt laatikkoonsa. Hän mahtui siihen ihan parhaiksi, ikäänkuin se olisi ollut häntä varten tehty, niin parhaiksi, että oli kuultu hänen ruumiina hankautuminen kirstun lautoja vastaan, joihin se otti kiinni joka paikasta niinkuin taulu kehykseensä. Mutta kaikissa tapauksissa hän siihen mahtui, mikä ihmetytti kaikkia läsnäolijoita; ihan varmaan hänen oli täytynyt kutistua edellisestä päivästä. Sillä välin ruumiinkantajat olivat nousseet ylös ja jäivät odottamaan; pieni kierosilmä otti kirstunkannen ja kutsui perheen jäseniä heittämään viimeisiä jäähyväisiä; Bazouge pisti naulat suuhunsa ja otti vasaran käteensä jo valmiiksi. Silloin Coupeau, hänen molemmat sisarensa, Gervaise ja vielä muitakin lankesi polvilleen, ja kaikki suutelivat muoria, ennenkuin häntä lähdettiin viemään, ja vuodattivat isoja kuumia kyyneleitä, jotka tippuivat hänen jäykistyneille jääkylmille kasvoilleen. Nyyhkytystä ja itkun tyrskettä kesti hyvän aikaa. Kansi laskettiin päälle, ja ukko Bazouge upotti siihen naulansa taitavasti kuin tottunut tavaran pakkaaja parilla iskulla kunkin naulan päähän; eikä kukaan enää kuullut omaakaan itkuaan tässä paukkeessa, joka muistutti huonekalujen korjausverstasta. Kun kansi oli naulattu kiinni, lähdettiin kirstua viemään.

— Ei luulisi tekevän mielen mokomia koristuksia tällaisella hetkellä! sanoi rouva Lorilleux miehelleen huomatessaan ruumisvaunut oven edessä.

Ruumisvaunut saivat liikkeelle koko korttelin. Makkaramuija kutsui sekatavarakaupan puotipoikia, pikku kelloseppä oli tullut katukäytävälle ja naapurit kurottautuivat ikkunoistaan sitä töllistelemään. Ja kaikki nämä ihmiset eivät muusta puhuneet kuin ruumisvaunujen reunuksen valkoisista pumpulitupsuista. Olisi ollut paljon parempi että Coupeaulaiset olisivat maksaneet velkansa! Mutta, kuten Lorilleux'läiset sanoivat, kun kerran ihminen on ylpeä, niin se näytäksen joka paikassa ja väkisinkin.

— Se on kerrassaan häpeämätöntä! sanoi samalla hetkellä Gervaise puhuen ketjuntekijästä ja hänen vaimostansa. Nämä senkin kitupiikit kun eivät ole tuoneet edes senkään vertaa kuin orvokkikimppua äitinsä kirstulle.

Lorilleux'läiset olivat tosiaankin tulleet tyhjin käsin. Rouva Lerat oli antanut tekokukista tehdyn seppeleen. Ja kirstulle pantiin vielä kukkavihko ja kaunokkiseppele, jotka Coupeaulaiset olivat ostaneet. Ruumiinkantajain oli täytynyt ponnistaa oikein hartiavoimalla saadakseen kirstun nostetuksi vaunuihin. Ruumissaatto järjestäytyi hitaasti. Coupeau ja Lorilleux, pitkä takki päällä ja hattu kädessä, astuivat edeltä; edellinen oli ylläpitänyt liikutustaan juomalla aamulla pari lasia valkoista viiniä ja piti nyt kiinni lankonsa käsipuolesta, sillä hän tunsi jalkansa niin hervottomiksi ja hänen päätänsä pakotti. Sitten seurasivat miehet, herra Madinier hyvin totisena, kokonaan mustissaan, Saapas, jolla oli palttoo puseronsa päällä, Boche, joka herätti huomiota keltaisilla housuillaan, Lantier, Gaudron, Paistikas, Poisson, ynnä muita vielä. Sen jälkeen tulivat naiset, ensiksi rouva Lorilleux, jolla oli päällään muori-vainajan korjattu hame, ja rouva Lerat, joka saalilla koetti peitellä hät'hätää tekaistua surupukuaan, sinisenpunaisilla nauhoilla koristettua röijyä, ja heidän jäljestään Virginie, rouva Gaudron, rouva Fauconnier, neiti Remanjou, ja koko jälkijoukko. Kun ruumisvaunut alkoivat täristen laskeutua Goutte-d'Or'ïn katua, naisten tehdessä ristimerkkiä ja miesten nostaessa hattuaan, kävivät ruumiinkantajat paikoilleen; kaksi heistä astui edeltä ja yksi ruumisvaunujen kummallakin puolen. Gervaise oli jäänyt viimeiseksi sulkemaan puotia. Hän jätti Nanan rouva Bochen huostaan ja sai saattojoukon kiinni juosten toisten perästä; tyttö jäi portinvartijan vaimon kanssa porttikäytävään ja katsoi mitä suurimmalla mielenkiinnolla komeitten vaunujen jälkeen, joissa hänen isoäitinsä hävisi kadun päähän.

Juuri kun pesijätär hengästyksissään saavutti saattojoukon hännän, tuli Goujet omalta taholtaan. Hän liittyi miesten joukkoon, mutta kääntyi katsomaan taaksensa ja tervehti Gervaiseä päätään nyökäyttäen niin ystävällisesti, että tämä tunsi itsensä yht'äkkiä hyvin onnettomaksi ja alkoi uudestaan itkeä. Hän ei itkenyt enää ainoastaan muori Coupeauta, hän itki jotakin kauheata, jota hän ei olisi voinut sanoa, mutta joka oli tukahduttaa hänet. Koko matkan hän painoi nenäliinaansa silmilleen. Rouva Lorilleux, jonka kuivat posket hehkuivat, katsoi häneen karsaasti, ikäänkuin hän olisi tahtonut syyttää häntä teeskentelystä.

Kirkossa ei toimitus kestänyt kauvaa. Messu tahtoi kumminkin venyä hiukan pitkäksi, sillä pappi oli hyvin vanha. Saapas ja Paistikas olivat kolehtia peläten katsoneet parhaaksi jäädä ulkopuolelle. Herran Madinier tarkasteli kaiken aikaa pappeja ja kertoi havaintojaan Lantier'ille: nuo veitikat, jotka siinä laskettelivat latinaansa, eivät tienneet edes itsekään, mitä he mongersivat; he hautasivat ihmisen aivan samalla tavalla kuin he olisivat hänet kastaneet tai vihkineet, ilman vähintäkään tunnetta sydämessään. Sitten herra Madinier moitti juhlamenojen paljoutta kynttilöineen ja vaikertavine äänineen, ja koko tätä surullista näytäntöä, jolla sukulaisten tunteita hellytettiin. Omaisensa tuli siten menettäneeksi oikeastaan kahteen kertaan, ensin kotona ja sitten kirkossa. Ja kaikki miehet myönsivät hänen olevan oikeassa, sillä vielä oli jäljellä tuskallinen hetki, kun messun päätyttyä ruvettiin posmittamaan rukouksia ja läsnäolijain täytyi kulkea kirstun ohi ja pirskottaa sille vihkivettä. Onneksi hautausmaa ei ollut kaukana. Chapellen pieni hautausmaa, palanen puutarhaa Marcadet-kadun varrella. Ruumissaatto saapui sinne epäjärjestyksessä, kaikki kopistelivat jalkojaan ja puhuivat omista asioistaan. Routainen maa tömisi, olisi tehnyt mieli panna tanssiksi, että jalat olisivat pysyneet lämpöisinä. Ammottava hauta, jonka viereen kirstu oli laskettu, oli jo kokonaan jäätynyt, vaalean harmaa ja kivinen kuin kalkkilouhos; hautajaisvieraista, jotka seisoivat multakasoilla sen ympärillä, ei ollut kovinkaan hauskaa odottaa sellaisessa pakkasessa ja katsoa kuoppaan. Vihdoin tuli pappi messupaita päällä pienestä talosta. Hän värisi ja hänen henkensä näkyi valkoisena höyrynä, joka kerran kun hän lausui »de profundis». Viimeisen ristinmerkin tehtyään hän lähti kiireesti tiehensä, eikä hänen näyttänyt tekevän mieli alottaa uudestaan. Haudankaivaja tarttui lapioonsa, mutta maa oli niin kovaksi jäätynyt, ettei hän saanut siitä lohkiamaan kuin isoja möhkäleitä, jotka kovalla jyminällä, ikäänkuin olisi kanuunoita lauvottu, putoilivat haudan pohjaan pommittaen kirstua, niin että olisi luullut kansilautojen halkeilevan. Olipa kuinka itsekäs tahansa, niin kyllä tuo musiikki ottaa luonnon pois. Kyyneleet alkoivat taas vuotaa. Lähdettiin jo paluumatkalle, mutta vielä hautausmaan ulkopuolellekin kuului kumeaa jyskettä. Saapas huomautti puhallellen kouriinsa, että muori Coupeau paralle ei, piru vie, tullut liian lämmin kuopassaan.

— Hyvät naiset ja muu saattoväki, sanoi levyseppä muutamille ystäville, jotka olivat jääneet kadulle sukulaisten seuraan, kai te sallitte meidän tarjota teille jotakin…

Ja hän astui itse edeltä erääseen Marcadet-kadun varrella olevaan viinikauppaan, Hautausmaalta palaajain levähdyspaikkaan. Gervaise, joka oli jäänyt katukäytävälle, huusi Goujet'lle, joka nyökäytettyään hänelle uudestaan päätään aikoi lähteä pois. Miksi hän ei tahtonut juoda lasia viiniä heidän kanssansa? Mutta hänellä oli kiire, hänen täytyi palata pajaansa. Sitten he katsoivat toisiinsa hetkisen mitään virkkamatta.

— Annattehan te minulle anteeksi, että tulin lainaamaan teiltä niitä kuuttakymmentä francia, sopersi pesijätär viimein. Minä olin kuin hullu ja tulin ajatelleeksi teitä…

— Ei siitä mitään, se on jo annettu anteeksi, keskeytti seppä. Ja minä olen vastakin aina valmis auttamaan teitä, jos teille mikä onnettomuus sattuu… Mutta älkää puhuko siitä mitään äidille, sillä hänellä on omat mielipiteensä, enkä minä tahtoisi pahottaa hänen mieltänsä.

Gervaise katsoi häneen yhä; ja nähdessään hänet niin hyvänä ja niin murheellisena oli hän vähällä suostua hänen kerran tekemäänsä ehdotukseen, että he yhtenä pakeneisivat elääkseen onnellisina jossakin maailman sopukassa. Sitten hänen päähänsä pälkähti toinen paha ajatus, että mitähän, jos olisi lainata häneltä rahaa hyyrynmaksuunkin, yhdentekevä, niillä hinnalla. Häntä vapisutti ja hän alkoi hyväilevällä äänellä:

— Ettehän te ole minulle suutuksissanne, ettehän?

Goujet pudisti päätään vastaten:

— En tietysti, enkä minä suutu teihin koskaan… Mutta ymmärrättehän te, että kaikki on lopussa.

Ja hän lähti menemään pitkillä askelilla jättäen Gervaisen huumaantuneena kuuntelemaan hänen viimeisiä sanojaan, jotka soivat hänen korvissaan jylhästi kuin kuolinkellot. Astuessaan viinikauppaan hän kuuli äänen sanovan sisällänsä: »Kaikki on lopussa, niin, kaikki on lopussa; minulla ei ole enää mitään tehtävää, jos kaikki on lopussa!» Hän kävi istumaan, nielasi suupalan leipää ja juustoa ja tyhjensi täyden lasin, jonka hän löysi edestään.

Viinikauppa oli alakerrassa, pitkä, matala sali, jonka täytti kaksi pitkää pöytää. Viinipulloja, leivän kannikoita ja isoja juustokimpaleita kolmella lautasella oli asetettu riviin. Hautajaisvieraat söivät seisaallaan kattamattomalta pöydältä. Kauvempana, tohisevan kamiinan ääressä lopettelivat ruumiinkantajat aamiaistaan.

— Se on Jumalassa, milloin kenenkin vuoro tulee, selitti herra
Madinier. Vanhat kuolevat pois tieltä jättääkseen tilaa nuoremmille…
Kyllä kai teidän asuntonne nyt tuntuu hyvin tyhjältä, kun palaatte
kotiinne.

— Minun veljeni muuttaakin sieltä pois, ehätti rouva Lorilleux sanomaan. Se tuottaa vain tappiota koko puoti.

Coupeauta oli pehmitetty. Kaikki yllyttivät häntä luovuttamaan muille hyyrykontrahtiaan. Rouva Lerat'kin. joka jo jonkun aikaa oli ollut hyvin hyvissä väleissä Lantier'n ja Virginien kanssa, ja jota kutkutti se ajatus, että he olivat pikeentyneet toisiinsa, puhui konkurssista ja vankilasta ollen olevinaan hyvin peloissaan. Ja yht'äkkiä levyseppä suuttui, hänen surunsa, jonka huuhteeksi hän oli jo kallistanut liian monta lasia, muuttui raivoksi.

— Kuule! huusi hän ihan vaimonsa nenän edessä. Sinun pitää kuulla, mitä minä sinulle sanon! Sinä tahdot aina olla niin saakelin itsepäinen. Mutta tällä kertaa minä aion noudattaa omaa tahtoani, ettäs sen tiedät!

— Se on oikein! sanoi Lantier. Ei häntä hyvällä puheella saakkaan taivutetuksi mihinkään. Tarvitseisi olla kurikka, jos mieli saada mitään pystymään hänen kalloonsa.

Ja molemmat kurikoivat häntä vähän aikaa sanoillaan. Mutta se ei estänyt puremaneuvojen toimintaa. Juusto hupeni ihan silmissä ja pullot pulpattivat kuin lähteet. Sillä välin Gervaise vähitellen pehmeni iskuista. Hän ei vastannut mitään, vaan söi kaiken aikaa suun täydeltä niin kiireesti, kuin hänellä olisi ollut kovakin nälkä. Kun he lakkasivat nalkuttamasta, nosti hän hiljaa päätänsä ja sanoi:

— No joko riittää? Minä annan palttua koko puodille! Minä en siitä välitä enää… Ymmärrättekö, minä en siitä huoli! Kaikki on lopussa!

Silloin tilattiin lisää juustoa ja leipää; keskusteltiin vakavasti. Poissonilaiset saivat Coupeaulaisten huoneuston ja ottivat vastatakseen rästinä olevasta hyyrystä. Muuten Boche otti pitääkseen huolta kontrahdin siirrosta ja oli hyvin tärkeän näköinen saadessaan esiintyä isännän nimessä. Vieläpä hän siinä yksillä istuimilla vuokrasi asunnon Coupeaulaisillekin, kuudennessa kerroksessa olevan vapaan huoneen, samasta porraskäytävästä, jossa Lorilleux'läisetkin asuivat. Mitä Lantier'hen tuli, niin hän tahtoi mielellään pitää entisen kamarinsa, ellei se tuottaisi häiriötä Poissonilaisille. Poliisi kumarsi, se ei häirinnyt häntä ensinkään; ainahan ystävät voivat sopia keskenään, eriävistä poliittisista mielipiteistä huolimatta. Ja saatuaan omasta puolestaan asiansa selville ei Lantier puuttunut enää koko kontrahdin luovutukseen, vaan teki itselleen mahdottoman ison juustovoileivän, heittäytyi selkäkenoon ja alkoi tyytyväisenä syödä sitä, tekeytyen välinpitämättömän näköiseksi, etteivät toiset huomaisi, miten mielissään hän oli; vain salavihkaa vilkui hän vuoroon Gervaiseen ja Virginiehen.

— Heipä hei! ukko Bazouge! huusi Coupeau, tulkaahan toki ottamaan kulaus. Me emme ole ylpeitä, kaikki me olemme työmiehiä.

Neljä ruumiinkantajaa, jotka olivat jo lähdössä pois, palasivat sisälle kilistämään hautajaisvierasten kanssa. He eivät tahtoneet sanoa sitä moittiakseen, mutta äskeinen rouva oli ollut peijakkaan raskas ja hänen kantamisestaan kannatti kyllä saada lasi viiniä. Ukko Bazouge katsoi terävästi pesijättäreen, mutta ei sanonut yhtään sopimatonta sanaa. Gervaisen tuli paha olla, hän nousi ylös ja jätti miehet jatkamaan juopotteluaan. Coupeau, joka oli jo sikahumalassa, alkoi taas ulvoa ja sanoi, että se tuli surusta.

Kun Gervaise illalla palasi kotiinsa, jäi hän typertyneenä istumaan tuolille. Huoneet tuntuivat hänestä autioilta ja tavattoman isoilta. Tosin se oli koko helpotus, että oli päästy mummosta. Mutta hän oli aivan varmaan jättänyt muutakin kuin vai muori Coupeaun sinne haudan pohjalle; Marcadet-kadun pieneen puutarhaan. Häneltä puuttui liian paljon; sinä päivänä oli tainnut mennä hautaan palanen hänen omaa elämäänsä, hänen puotinsa ja emännän ylpeytensä ja vielä muitakin tunteita. Niin seinät olivat paljaat ja hänen sydämensä myöskin. Koko elämä oli hajonnut pirstaleiksi ja luhistunut hautaan. Hän tunsi itsensä liian väsyneeksi ryhtyäkseen nyt mihinkään. Myöhemmin tahtoi hän koettaa toipua, jos voisi.

Kun Nana kymmenen aikaan riisuutui, rupesi hän itkemään ja äksyilemään tahtoen välttämättä mennä nukkumaan muori Coupeaun sänkyyn. Hänen äitinsä koetti häntä pelotella, mutta tyttö oli liian aikaiseen kehittynyt, kuolleet herättivät hänessä vain suurta uteliaisuutta. Päästäkseen hänestä rauhaan, täytyi Gervaisen viimein luvata, että hän sai oikaista itsensä muori Coupeaun sijalle. Tämä tytön tynkä piti isoista sängyistä; hän tahtoi venytelläitä ja piehtaroida mielin määrin. Sinä yönä hän nukkui mainion hyvästi lämpöisellä höyhen-patjalla, joka suloisesti hiveli hänen ruumistaan.