I.
Aamulla kun työmiehet saapuvat tehtaasen se onkin kylmänä, synkkänä häviön surkeudessa. Tuolla suuren huoneen perällä seisoo kone äänetönnä laihoine käsivarsineen, liikkumattomine pyörineen, se enentää siellä alakuloisuutta, tuo, jonka huokuna ja jytinä ennen tavallisesti, työssä raivoavan jättiläisen sydämmen tykynnän tavoin, elähytti koko talon.
Tehtaan isäntä astuu alas pienestä kammiostansa. Surullisella äänellä lausuu hän työmiehillensä:
"Ystäväni, täksi päiväksi ei ole mitään työtä ….. tilauksia ei tule enää, päin vastoin saapuu joka suunnalta peruutuksia entisistäkin, minun täytyy jäädä tavaroineni odottamaan. Juuri tämä kuukausi, joulukuu, johon minä luotin, tämä suurien töiden kuukausi muina vuosina, uhkaa nyt saattaa häviöön vankimpiakin tehtaita ….. kaikki täytyy lakkauttaa."
Ja kun hän näki työmiesten katselevan toinen toistansa ikäänkuin peljäten, mitenkä nyt kotiin olisi palattava, peljäten huomispäivän puutetta, jatkoi hän matalalla äänellä:
"Minä en ole itsekäs oman edun katsoja, en, sen teille vannon… Minun asemani on yhtä hirvittävä, ehkäpä hirvittävämpi kuin teidän. Kahdeksan päivän kuluessa olen minä menettänyt viisikymmentä tuhatta markkaa. Minä seisautin työn tänäpäivänä siitä syystä, etten enää syvemmälle häviön kuiluun vaipuisi. Suuriin maksuihini tämän kuun 15 p. minulla ei ole penniäkään. Te näette että puhun teille ystävänä, en teiltä mitään salaa. Huomenna ehkä ovat jo oikeuden palvelijat täällä. Tämä ei ole meidän vikamme, eikö niin? Me olemme taistelleet viimeiseen saakka. Mielelläni olisin tahtonut auttaa teitä tämän huonon ajan ohitse; mutta minä en voi, itsekin olen hävinnyt mies; ei minulla ole enään elatusta muille antaa."
Sitten tarjosi hän heille kätensä. Työmiehet puristivat sitä sanaakaan sanomatta. He jäivät vielä hetkiseksi paikoilleen katselemaan, kädet nyrkissä, hyödyttömiä työkalujaan. Edellisinä aamuina jo sangen varhain viilat vinkuivat ja vasarat tahtia paukuttelivat; mutta kaikki näkyi nyt jo uinailevan vararikon pölyssä. On kaksikymmentä, on kolmekymmentä perhettä, jotka saavat seuraavalla viikolla nälkää nähdä. Muutamilla vaimoilla jotka myöskin olivat tehtaassa työskennelleet, oli kyyneleet silmissä. Miehet tahtoivat näyttäytyä vahvemmilta. He rohkasevat naisia; he sanovat, ett'ei Pariisin kaupungissa nälkään kuole.
Kun isäntä heidät jätti, ja he näkivät hänen poistuvan allapäin, kahdeksan päivän surujen painamana, ehkäpä vielä suuremman onnettomuuden uhkaamana, kuin heille tunnustanutkaan oli, vetäytyivät he yksitellen huoneen tukahuttavasta ilmasta kähisevin kurkuin, sydän kylmänä ikäänkuin pakenivat he jonkun kuolleen kammiosta. Kuollut on työ, tuo suuri, käymätön kone, jonka luuranko tuossa pimeydessä on hirvittävä.