II.
Määrälleen kuukausi sen jälkeen, illalla ennen pyhän Ludvigin juhlaa, oli Rocreuse kokonaan pelon ja kauhistuksen vallassa. Preussiläiset olivat voittaneet keisarin ja lähenivät nopeasti kylää. Jo viikon ajan olivat maantietä kulkevat ihmiset ennustaneet preussiläisten tuloa: "He ovat Lormièressa — he ovat Novelles'ssa"; ja kun Rocreusessa kuultiin heidän niin nopeaan lähestyvän, luultiin joka aamu heidän astuvan esiin Gagnyn metsästä. Mutta he eivät tulleet, ja se vaikutti vielä enemmän levottomuutta. Aivan varmaan ryntäävät he kylään yöllä ja tappavat kaikki sen asukkaat.
Edellisenä yönä, vähää ennen päivän nousua oltiin kylässä levottomia. Asukkaat olivat heränneet kuullessaan mies-askelten kovan jyminän maantieltä. Naiset laskeutuivat jo polvilleen ja tekivät ristinmerkin; mutta kun raotettiin varovasti ikkunan luukkuja, tunnettiin tutut punaiset housut. Se olikin eräs ranskalainen komppania. Kapteeni oli heti kysynyt määriä ja jäänyt myllylle, keskusteltuaan ukko Merlier'n kanssa.
Aurinko nousi kirkkaana sinä päivänä. Puolenpäivän aikaan oli tuleva lämmin. Kirkas valo väreili yli metsän, mutta niityille nousi valkeata sumua. Kylä heräsi viileänä aamuhetkenä, somana ja vireänä, ja koko seutu jokineen ja lähteineen oli ihastuttava kuin kasteen kostuttama kukkakimppu. Mutta kaunis ilma ei tehnyt ketään iloiseksi. Oltiin nähty kapteenin kävelevän myllyn ympärillä, katselevan läheisiä huoneita, menevän Morellen toiselle puolelle ja sieltä tarkastavan seutua kiikarilla. Ukko Merlier, joka seurasi häntä, näytti antavan selityksiä. Sitten oli kapteeni sijoittanut sotamiehiä muurien ja puitten taakse kaikkiin koloihin ja kolkkiin. Pääjoukko oli asettunut myllyn pihalle. He aikoivat siis tapella? Kun ukko Merlier palasi, kysyttiin häneltä. Hän nyykäytti hiljaa päätään, sanaakaan sanomatta. Niin, aijottiin tapella.
Françoise ja Dominique seisoivat ulkona pihalla ja katsoivat häneen kysyvästi. Lopuksi otti hän piipun suustaan ja sanoi vaan:
"Voi, lapsi-raukat, teidän huomisista häistänne ei tule mitään."
Dominiquella oli huulet kovasti yhteen puristetut ja otsalla vihan ryppy, hän ojensi väliin vartaloaan ja katseli lakkaamatta Gagnyn metsään, ikäänkuin olisi hän tahtonut nähdä preussiläisten tulevan. Françoise oli hyvin vaalea ja totinen, hän tuli ja meni ja hankki sotamiehille mitä nämä tarvitsivat. He keittivät soppaansa yhdessä pihan kulmassa ja laskivat leikkiä ruokaa odottaessaan.
Kapteeni näytti ihastuneelta. Hän oli tarkastanut joenpuoliset huoneet ja myllärin suuren salin. Nyt istui hän kaivon luona ja puhui ukko Merlier'n kanssa.
"Teillä on tässä oikea linnoitus", sanoi hän. "Me voimme puolustaa tässä itseämme iltaan asti. Roistot ovat viivytelleet tiellä, heidän pitäisi jo olla täällä."
Mylläri oli totinen. Hänestä tuntui kuin näkisi hän myllynsä soihtuna palavan. Mutta hän ei valittanut, sitä piti hän hyödyttömänä. Hän sanoi vaan:
"Meidän pitäisi piilottaa vene pyörän taakse. Siellä on kolo, johon se mahtuu. Se voi olla tarpeen."
Kapteeni antoi käskyn. Hän oli kaunis mies, tuo kapteeni, noin neljänkymmenen vuotias, suurikasvuinen ja miellyttävän näköinen. Hän näytti Françoisea ja Dominiquea mielellään katselevan. Hän tarkasteli heitä aivan kuin olisi unohtanut tulevan taistelun. Hän seurasi silmillään Françoisea, ja hänen kasvoistaan näki selvään että tyttö oli hänestä ihastuttava. Sitten kääntyi hän Dominiqueen ja kysäsi äkkiä:
"Sinä et siis ole armeijassa, poikaseni?"
"Minä olen ulkomaalainen", vastasi nuori mies.
Kapteenia tuntui tämä vastaus vaan puoleksi tyydyttävän. Hän iski silmää ja hymyili. Oli hupaisempi olla Françoisen luona kuin kanuunain. Kun Dominique huomasi hänen hymyilevän, sanoi hän:
"Minä olen ulkomaalainen, mutta minä ammun kuulalla omenan viidensadan meetterin päästä. Metsästyspyssyni on tuolla takananne."
"Te tulette sitä tarvitsemaan", vastasi kapteeni kuivasti.
Françoise oli lähestynyt, hieman vapisten. Välittämättä läsnäolevista ihmisistä puristi Dominique hänen käsiään, jotka Françoise ojensi häntä kohti, ikäänkuin asettuakseen hänen suojeluksensa alle. Kapteeni naurahti vielä kerran, mutta ei sanonut enää sanaakaan. Hän istui miettivin katsein paikoillaan, miekka jalkain välissä; hän näytti uneksivan.
Kello oli jo kymmenen. Kuumuus tuli yhä ankarammaksi. Kaikkialla vallitsi helteinen hiljaisuus. Pihalla olivat sotamiehet alkaneet syödä soppaansa liiterin varjossa. Ei vähintäkään ääntä kuulunut kylästä, jonka asukkaat olivat sisältä salvanneet huoneittensa ovet ja ikkunat. Yksinään maantielle jätetty koira ulvoi. Metsistä ja läheisiltä niityiltä, jotka olivat nääntyä kuumuudesta, kuului ikäänkuin etäinen, pitkäveteinen laulu, se oli tuulen suhinata puitten latvoissa ja ruohossa. Käki kukkui. Sitten muuttui hiljaisuus vielä syvemmäksi.
Tässä nukahtaneessa ilmassa pamahti äkkiä laukaus. Kapteeni nousi sukkelaan ylös, ja sotamiehet jättivät vielä puoleksi täysinäiset soppalautasensa. Muutamien sekuntien kuluttua oli jokainen paikoillaan, mylly oli täynnä sotamiehiä. Mutta kapteeni, joka oli mennyt ulos maantielle, ei nähnyt mitään; oikealla sekä vasemmalla oli maantie tyhjänä, valkoisena. Uusi laukaus kuului, ja vielä ei mitään näkynyt, ei varjoakaan. Mutta kun hän kääntyi, näki hän Gagnyn metsässä päin hienon savujuovan, joka kiemurteli esille kahden puun välistä. Metsä oli yhtä synkkänä ja hiljaisena.
"Ne lurjukset ovat tunkeutuneet metsään", jupisi hän. "He tietävät meidän olevan täällä."
Nyt alkoi yhä vilkkaampi tuli, myllyn ympäri vahdiksi asetettujen ranskalaisten sotamiesten, ja puitten takana piilottelevain preussiläisten välillä. Kuulat vinkuivat yli Morellen, tekemättä kummallekkaan puolueelle mitään vahinkoa. Ampuminen oli epätasaista ja laukauksia lähti kaikista pensaista. Yhä vieläkään ei näkynyt muuta kuin valkea savu, jota tuuli hiljalleen kuljetti eteenpäin. Tätä kesti lähes kaksi tuntia. Upseeri hyräili välinpitämättömän näköisenä. Françoise ja Dominique, jotka olivat jääneet pihalle, nousivat varpailleen ja tähystivät erään matalan muurin ylitse. Heitä huvitti varsinkin katsella erästä pientä, sotamiestä, joka oli asetettu vartijaksi Morellen äyräälle, erään vanhan veneenrungon taakse; hän loikoi mahallaan, tähysti vakoillen viholliseen päin, ampui laukauksensa ja liukui sitten alas erääsen ojaan, vähän taempana, uudestaan lataamaan pyssyään. Hänen liikkeensä olivat niin hupaisia, niin viekkaita ja notkeita, ett'ei voinut olla hymyilemättä häntä katsellessa. Hän näki luultavasti preussiläisen pään, sillä hän nousi äkkiä ylös ja asetti pyssyn poskelleen, mutta ennenkuin hän oli ampunut, huudahti hän, pyörähti ympäri ja vieri alas ojaan, jossa hänen jalkansa vielä hetkisen puistuttavasti vavahtelivat, niinkuin päättömän kananpojan jalat. Pikku sotamies oli saanut kuulan keskelle rintaansa. Hän oli ensimmäinen kuollut. Vaistontapaisesti tarttui Françoise Dominiquen käteen ja pusersi sitä kiihkeästi.
"Elkää seisoko siellä", sanoi kapteeni. "Kuulat tulevat tänne saakka."
Oli todellakin räiskähtänyt vanhassa jalavassa, ja oksa pudota ropsahti alas. Mutta nuoret eivät liikahtaneet paikaltaan, hetken jännitys oli ikäänkuin naulannut heidät maahan. Metsän rinteessä oli muuan preussiläinen äkkiä horjahtanut esiin puun takaa, aivan kuin teaatterin kulissista, huitonut käsillään ilmaan ja kaatunut taaksepäin. Sitten ei liikkunut enää mikään, molemmat kuolleet näyttivät auringonpaisteessa nukkuvilta, yhtään elävätä olentoa ei näkynyt. Laukauksetkin lakkasivat pamahtelemasta. Morelle yksinään jatkoi hiljaista kuiskutustaan.
Ukko Merlier katsoi kapteeniin hämmästyneen näköisenä, ikäänkuin kysyäkseen häneltä oliko vaara jo ohitse.
"Nyt tulee pahin", mutisi tämä. "Varokaa itseänne. Elkää seisoko siinä."
Hän ei ollut vielä loppuun puhunut, kun jo hirveä yhteislaukaus jyrähti. Suuri jalava tuli aivan kuin niitetyksi, lehtiä liiteli tuiskuna ilmassa. Preussiläiset olivat onneksi ampuneet liian ylös. Dominique talutti, melkein kantoi pois Françoisen. Ukko Merlier seurasi heitä, huutaen:
"Kätkeytykää pieneen kellariin, siellä on vahvat muurit."
Mutta he eivät kuulleet häntä, he menivät suureen saliin, jossa kymmenkunta sotamiestä odotti hiljaa, suljettujen ikkunanluukkujen takana, kurkistellen raoista. Pihalle oli jäänyt vaan kapteeni kumarruksiin matalan muurin taakse, hurjan kivääritulen yhä kestäessä. Hänen ulkopuolelle vahdiksi asettamansa sotamiehet peräytyivät ainoastaan askel askeleelta. He vetäytyivät kuitenkin yksitellen sisälle, ryömien käsin ja jaloin; vihollinen oli ajanut heidät pois piilopaikoistaan. He koettivat voittaa aikaa eivätkä näyttäneet itseään, ett'eivät preussiläiset tietäisi kuinka suuri voima heillä oli vastassaan. Vieläkin tunti kului. Eräs kersantti tuli ilmoittamaan, että ulkona oli enää ainoastaan kaksi tai kolme miestä. Upseeri katsoi kelloaan ja mutisi:
"Puoli kolme; — meidän täytyy siis kestää neljä tuntia."
Hän antoi sulkea suuren pihaportin ja sitten varustauduttiin ankaraan vastarintaan. Kun preussiläiset olivat Morellen toisella puolen, ei hyökkäystä tarvinnut heti peljätä. Silta tosin löytyi kahden kilomeetterin päässä, mutta he eivät luultavasti tietäneet sitä löytyvänkään ja tuskin oli luultava että he koettaisivat kaalatakkaan joen poikki. Upseeri antoi siis vaan vartioida maantietä. Siltä puolen oli vaara lähestyvä.
Kiväärituli oli tauonnut. Mylly näytti kovassa päivänpaahteessa aivan kuolleelta. Ainoakaan ikkunanluukku ei ollut auki, vähintäkään ääntä ei kuulunut sisältä. Mutta vähitellen alkoi preussiläisiä ilmaantua Gagnyn metsän rinteelle. He kurottivat esille päitään ja tulivat rohkeammiksi. Useat sotamiehet myllyssä nostivat kiväärin silmälle, tähdätäkseen, mutta kapteeni huusi:
"Ei, ei, odottakaa! Antaa heidän tulla lähemmäksi."
Preussiläiset olivat hyvin varovaisia, ja katselivat epäilevin silmin myllyä. Tuo vanha, äänetön ja synkkä rauniontapainen rakennus murattiköynnöksineen teki heidät levottomiksi. He tulivat kuitenkin lähemmäksi. Kun noin viisikymmentä heistä oli tullut lakealle myllyn edustalla, sanoi upseeri:
"Laukaiskaa!"
Räjähdys kuului, yksityisiä laukauksia tuli perästä. Françoise, jota vapistutti, piti ehdottomasti kädet korvillaan. Dominique seisoi sotamiesten takana, kiihkeällä tarkkuudella seuraten näitten tointa. Kun savu oli hiukan haihtunut, nähtiin kolme preussiläistä seljällään keskellä niittyä. Muut olivat heittäytyneet pajujen ja poppelien taakse. Sitten alkoi piiritys.
Enemmän kuin tunnin ajan lenteli kuulia myllyn läpi. Ne piiskasivat raesateen tavoin vanhaa muuria. Kun ne sattuivat kiveen, kuultiin niiden litistyvän ja putoavan veteen. Puuhun tunkeutuivat ne sisään tuhisevalla äänellä. Välistä ilmaisi vinkuva ääni luodin sattuneen pyörään. Sotamiehet myllyssä säästivät laukauksiaan, he ampuivat vaan silloin kun voivat tähdätä. Silloin tällöin katsoi kapteeni kelloaan. Kun muuan kuula rikkoi yhden ikkunaluukun ja tunkeutui kattoon, mutisi hän:
"Kello on neljä. Me emme mitenkään voi kestää."
Vähitellen alkoi mylly todellakin horjua tuon kauhean kivääritulen edessä. Yksi ikkunanluukku putosi alas veteen läpiammuttuna kuin pitsi ja sen sijaan täytyi panna matrassi. Ukko Merlier antautui vähän väliin vaaranalaiseksi tarkastaessaan niitä vahingoita, joita hänen myllynpyöräraukkansa sai kärsiä; sen kitinä kävi kovin hänen sydämmelleen. Tällä kertaa sai pyörä loppunsa, hän ei koskaan voisi sitä enää korjata. Dominique oli rukoillut ja pyytänyt Françoisea vetäytymään pois, mutta tämä tahtoi olla hänen luonaan; hän istuutui erään suuren tammikaapin taakse, joka suojeli häntä. Yksi kuula sattui kuitenkin kaappiin, jonka sivut kumeasti kajahtivat. Silloin asettui Dominique Françoisen eteen. Hän ei ollut vielä ampunut, hän piti pyssyä kädessään, sillä hän ei ollut päässyt ikkunain luo, jotka olivat täynnä sotamiehiä. Joka laukauksella tärisi permanto.
"Varokaa!" huusi kapteeni yht'äkkiä.
Hän oli äsken nähnyt jotakin mustaa tulevan metsästä. Heti alkoi hirveä yksittäis-ampuminen. Tuntui kuin olisi hirmumyrsky huonetta tärisyttänyt. Vielä yksi ikkunanluukku romahti alas ja ammottavasta ikkunan aukosta tunkeutuivat kuulat sisälle. Kaksi sotamiestä vaipui lattialle. Toinen ei liikahtanutkaan enää; hänet vieritettiin sivulle seinän viereen, sillä hän oli tiellä. Toinen makasi ja väänteli itseään ja rukoili että hänet tapettaisiin; mutta kukaan ei häntä kuunnellut; kuulat vinkuivat yhä korvissa ja jokainen koetti suojella itseään ja löytää sopivan paikan, josta voisi ampua. Kolmas sotamies tuli haavoitetuksi; tämä ei päästänyt vähintäkään ääntä; hän vaipui lattialle erään pöydän viereen jäykästi tuijottavin silmin. Kun Françoise näki kaikki nuo kuolleet, työnsi hän vaistontapaisesti pois tuolin ja istuutui lattialle seinän viereen; hän luuli siinä olevansa vähemmän vaarassa. Sillä aikaa oli etsitty kaikki talon matrassit ja niillä puoleksi täytetty ikkuna. Sali alkoi olla täynnä sirpaleita rikkoontuneista aseista, rikkiammutuista huonekaluista.
"Kello on viisi", sanoi kapteeni. "Nyt miehiä kysytään. He aikovat tulla joen yli."
Samassa päästi Françoise huudon. Kivestä ponnahtanut luoti oli pyyhkäissyt hänen otsaansa. Siitä sirisi muutama pisara verta. Dominique katseli häntä, sen jälkeen meni hän ikkunaan, ampui ensimmäisen laukauksensa ja ampueli sitte yhtämittaa. Hän latasi, ampui, välittämättä mitä hänen ympärillään tapahtui; silloin tällöin hän katseli Françoiseen, siinä kaikki. Muuten hän ei pitänyt kiirettä, vaan tähtäsi tarkkaan. Preussiläiset hiipivät esiin pitkin poppeliriviä ja koettivat mennä Morellen yli, niinkuin kapteeni oli arvannut; mutta heti kun joku heistä uskalsi tulla näkyviin, kaatui hän, Dominiquen pyssyn luoti päässä. Kapteeni ihastui, huomattuaan tämän. Hän ei ollut sitä odottanut. Hän kiitti nuorta miestä ja sanoi, että hän olisi onnellinen, jos hänellä olisi monta sellaista pyssymiestä. Dominique ei sitä kuunnellut. Luoti liipasi hänen olkapäätään, toinen haavoitti hänen jalkaansa. Ja yhä hän ampui.
Kaksi taas kaatui. Matrassit olivat repaleina eivätkä voineet enää peittää ikkunoita. Vielä yksi luotituisku ja mylly näytti tulevan pois lakaistuksi. Asema ei ollut enää tukeva. Mutta upseeri sanoi vaan:
"Pitäkää paikkanne — vielä puoli tuntia!"
Nyt hän laski minuutitkin. Hän oli esimiehelleen luvannut pidättää vihollista siellä iltaan asti, eikä hän tahtonut taantua askeltakaan ennen sitä aikaa, jolloin hän oli päättänyt peräytyä. Hän pysyi yhtä ystävällisenä ja hymyili Françoiselle, häntä rauhoittaakseen. Itse oli hän ottanut kiväärin eräältä kaatuneelta sotamieheltä ja ampui sillä laukauksen toisensa jälkeen.
Nyt ei ollut enää kuin kahdeksan sotamiestä salissa. Preussiläisiä näkyi joukottain Morellen toisella puolen, ja selvää oli, että he millä hetkellä hyvänsä voivat mennä virran yli. Vielä kului muutamia minuuttia. Kapteeni itsepintaisesti ei tahtonut antaa peräymiskäskyä, kun eräs kersantti tuli juosten ja sanoi:
"He ovat tiellä, he aikovat käydä meidän kimppuumme takaapäin."
Preussiläiset olivat luultavasti löytäneet sillan. Kapteeni veti kellonsa esiin.
"Viisi minuuttia vielä!" sanoi hän. "He eivät voi ehtiä tänne viidessä minuutissa."
Kun kello löi kuusi, suostui hän vihdoin antamaan miestensä mennä ulos pikku ovesta, joka vei kapealle käytävälle. Sieltä heittäytyivät he erääsen kaivantoon ja pääsivät onnellisesti Sauvalin metsään. Kapteeni tervehti ennen lähtöään kohteliaasti ukko Merlier'tä ja pyysi anteeksi; hän lisäsi:
"Pitäkää heitä hyvällä tuulella; me tulemme takaisin."
Dominique oli jäänyt yksin saliin. Hän ampui aina vaan; oli niinkuin hän ei olisi kuullut eikä nähnyt. Hän tiesi vaan täytyvänsä puolustaa Françoisea. Sotamiehet olivat lähteneet eikä hän tiennyt siitä mitään. Hän tähtäsi ja tappoi miehen joka laukauksella. Äkkiä syntyi kauhea melu. Preussiläiset olivat juuri tunkeutuneet pihaan takaapäin. Hän ampui viimeisen laukauksen, sitten syöksyivät he häneen käsiksi, hänen pyssynsä vielä sauhutessa.
Neljä miestä piteli häntä. Toiset rähisivät hänen ympärillään ilkeätä mongerrosta. He olivat kuristaa hänet heti paikalla. Françoise oli rukoillen heittäytynyt väliin. Mutta eräs upseeri tuli sisään ja tuotatti vangin eteensä. Vaihdettuaan muutamia sanoja saksaksi sotamiesten kanssa kääntyi hän Dominiqueen ja sanoi tuimasti hyvin hyvällä ranskankielellä:
"Ennen kahden tunnin kuluttua teidät ammutaan."