II.
Jo edellisenä päivänä kokouksessa Rasseneurin luona olivat Etienne muutamine tovereineen valinneet edustajia, joitten piti seuraavana päivänä mennä tirehtöörin luo. Kun Maheun vaimo illalla sai tietää, että hänen miehensä on valittu edustajien joukkoon, joutui hän epätoivoon kysyen mieheltään, tahtoiko hän, että heidät heitettäisiin kadulle. Maheu itsekin oli vastahakoisesti suostunut siihen. Vaikkakin he olivat täysin tietoisia vääryydestä, jota heidän piti kärsiä, niin toiminnan hetkenä heräsi heissä molemmissa pelko seuraavasta päivästä ja he olivat valmiit tapansa mukaan taivuttamaan selkäänsä. Tavallisesti mies mukautui kaikissa tapauksissa vaimonsa mielipiteisiin seuraten hänen neuvojaan. Mutta tällä kertaa hän suuttui, koska salassa itsekin pelkäsi samoin.
Kello kaksitoista täsmälleen syötiin aamiainen, sillä kello yksi piti edustajien kokoontua "Huvissa" ja sieltä lähteä Hennebeaun luo. Aamiaiseksi oli pelkkiä perunoita, voita oli niin vähän, ettei kukaan koskenut siihen. Illalla voisi siitä tehdä voileipiä.
— Tiedäthän, että me olemme siinä uskossa, että sinä tulet tulkitsemaan asiamme, sanoi Etienne odottamatta Maheulle.
— Mutta ei! huudahti Maheun vaimo. Hän saa mennä minun puolestani, mutta minä kiellän häntä esiintymästä johtajana… Ja miksi juuri hän eikä joku muu?
Etienne alkoi selittää erikoisella innolla. Maheuhan on kaivosten paras työmies, josta eniten pidetään ja pidetään arvossa. Ennen oli tahdottu, että puhuisi hän, Etienne. Mutta hän on ollut liian vähän aikaa Montsous'ssa. Vanhaa työmiestä sen sijaan tullaan kuulemaan tarkkaavaisemmin. Ja toverit voivat uskoa asiansa arvokkaimmalle, siksi hän ei saa kieltäytyä, se olisi pelkurimaista.
Maheu'n vaimo teki toivottaman eleen.
— Mene, mene, ukkoni, ota kaikkien syy niskaasi. Minä suostun kaikkeen!
— Mutta enhän minä osaa puhua, sopersi Maheu. — Minä voin sanoa tyhmyyksiä.
Etienne, tyytyväisenä siitä, että oli saanut hänet vakuutetuksi, taputti häntä olalle sanoen:
— Puhu sitä, mitä tunnet, niin on kyllä hyvä.
Ukko Bonnemort, jonka jalat olivat alkaneet turvota, pudisti vain päätään suu täynnä ruokaa. Nielty ään lausui hän:
— Puhu mitä tahansa ja kaikki jää kuitenkin entiselleen ikäänkuin et olisi puhunutkaan. Oh, kyllä olen ollut ennen mukana tuollaisissa. Neljäkymmentä vuotta sitten ajettiin meidät sapeleilla pois hallinnon portilta. Ehkä tällä kertaa he ottavatkin teidät vastaan, mutta eivät he vastaa teille enempää kuin tuo seinä… Peijakas! heillähän on rahaa ja viisi he teistä välittävät!
Kukaan ei vastannut mitään. Maheu ja Etienne nousivat pöydästä ja lähtivät jättäen perheen jäsenet istumaan synkkinä tyhjien lautasiensa ääressä. Matkalla poikkesivat he hakemaan Levaque'ta ja Pierronia ja kaikki nelisin lähtivät Rasseneurin luo, jonne piti naapurikylien edustajien saapua. Kun kaikki kaksikymmentä edustajaa oli saapunut, päättivät he ehdoista, jotka he esittäisivät yhtiölle. Sen jälkeen lähtivät kaikki Montsou'hum. Kello löi kahta, kun he saapuivat perille.
Palvelija käski heidän odottaa ja paiskasi oven kiinni heidän nenänsä edessä. Hän palasi ja vei heidät vierashuoneeseen, missä hän veti verhot sivulle. Jäätyään yksin kivihiilenkaivajat eivät uskaltaneet istua, vaikka he kaikki olivat siististi puetut ja aamulla olivat ajaneet partansa. Keltaset hiukset ja viikset olivat sileäksi kammatut. he rutistivat lakkejaan käsissään ja katsoivat komeita huonekaluja, jotka olivat eri tyylisiä. Kaikki tuo vanha kulta, vaalea silkki ja koko tuo ennen tuntematon komeus herätti heissä kunnioituksen sekaista hämminkiä. Heidän jalkansa upposivat pehmeisiin itämaisiin mattoihin. Mutta eniten painosti heitä lämpö, joka heidän poskiansa heti alkoi kuumottaa. Kului viisi minuuttia ja he tunsivat itsensä yhä epämukavimmiksi tässä lämpöisessä komeassa huoneessa.
Vihdoin tuli hra Hennebeau sotilaallisesti napitetussa takissa ynnä kunnianmerkki rinnassa. Hän alkoi puhua ensimäisenä.
— No, siinäkö te olette!… Näytätte kapinoivan…
Hän keskeytti itsensä sanoen kylmän kohteliaasti:
— Istukaa, mielihyvällä puhun kanssanne.
Kivihiilenkaivajat katsoivat ympärilleen etsien silmillään mihin istua. Muutamat uskalsivat istua tuoleille, toiset jäivät seisomaan uskaltamatta istua silkkisille istuimille.
Syntyi äänettömyys. Hra Hennebeau siirsi nojatuolinsa lähemmäksi kamiinia katsoen tyystin työmiehiin muistaakseen ketä heistä hän oli ennen nähnyt. Hän tunsi Pierronin, joka oli vetäytynyt toisten taakse, ja hänen katseensa pysähtyi Etienneen, joka istui suoraan häntä vastapäätä.
— No, mitä tahdotte sanoa minulle? kysyi hän.
Hän luuli, että Etienne alkaisi puhua ja hämmästyi suuresti huomatessaan, että Maheu astui esiin. Voimatta pidättäytyä huudahti hän:
— Kuinka? Tekö, yksi parhaimpia työmiehiä, melkein vanhin Montsou'n työmies, joka aina olette ollut niin järkevä! Minä olen hyvin surullinen nähdessäni teidät tyytymättömien etunenässä!
Maheu kuuntelu silmät alas painuneina. Sitten alkoi hän puhua aluksi aralla ja matalalla äänellä:
— Herra tirehtööri, juuri sentähden ovat toverit valinneet minut, että olen tyyni ja harkitseva mies, eikä minua voi mistään syyttää. Te näette itse, ettemme ole mitään rettelijöitä, jotka vaan tahtovat meluta. Me tahdomme ainoastaan oikeutta, me olemme väsyneet kärsimään nälkää ja meistä tuntuu, että olisi aika järjestyä niin, että olisi edes leipää riittävästi.
Vähitellen alkoi hänen äänensä kaikua varmempana. Hän kohotti silmänsä ja jatkoi katsoen tirehtöörin:
— Te ymmärrätte itsekin, ettemme voi taipua teidän uuteen maksutapaanne. Meitä syytetään huonosta paaluttamisesta. Se on totta, ettemme uhraa siihen niin paljon aikaa kuin tarvitaan. Mutta jos me kuluttaisimme enemmän aikaa paaluttamiseen, niin silloin ansiomme supistuisivat vielä enemmän, mutta sitä tuskin nytkään riittää elantoon, ja silloin tulisi kerrassaan loppu kaikille työmiehille. Maksakaa meille enemmän, niin tulemme paremmin paaluttamaan sen sijaan, että yhtä mittaa kaivaisimme hiiliä, koska se on ansiotyömme. Se on ainoa keino, millä asia voidaan järjestää, jotta työ tulisi tehdyksi, täytyy siitä maksaa. Ja mitä te olette keksineet? Te alennatte maksun hiilirattaista ja vakuutatte, että se tasoittuu siitä, että te maksatte erikseen paaluttamisesta. Vaikka olisikin niin, jäisimme kuitenkin tappioon, sillä paaluttaminenhan ottaa paljon enemmän aikaa. Harmillisinta on, ettei se edes ole totta.. Yhtiö ei aiokaan hyvittää sitä lainkaan, vaan se pistää yksinkertaisesti kaksi centimea rattaita kohti omaan taskuunsa, siinä kaikki.
— Niin, niin, se on totta, murahtivat toiset edustajat nähdessään, että hra Hennebeau teki äkkinäisen liikkeen tahtoen keskeyttää puhujan.
Maheu ei itsekään antanut tirehtöörin puhua. Hän oli päässyt vauhtiin ja sanat tulvivat suuhun itsestään. Kaikki nuo asiat olivat jo kauan painaneet syvältä hänen rinnassaan ja nyt rinnan laajetessa ne tulvivat itsestään ilmoille. Hän kertoi heidän yleisestä puutteesta, raskaasta työstä ja eläimellisestä elämästä, vaimojen ja lasten nälkähuudoista. Hän muistutti äskeistä mitättömän pientä palkkaa, ansiota, joka menee melkein kokonaan sakkoihin ja työn seisauksiin, niin että saa palata kotiin tyhjin käsin nähdäkseen naisten ja lastensa kyyneleet. Oliko päätetty vallan näännyttää heidät?
— Ja siis, herra tirehtööri, sanoi hän lopuksi, me tulimme sanomaan teille, että jos meidän täytyy nääntyä, niin teemme sen mieluummin ristissä käsin. Silloin emme ainakaan tarvitse olla niin uuvuksissa. Me olemme jättäneet kaivokset, emmekä palaa sinne ennenkuin yhtiö myöntyy meidän vaatimuksiimme. Se on alentanut palkkion hiilirattaista ja tahtoo maksaa erikseen paaluttamisesta, mutta me tahdomme, että kaikki jäisi entiselleen ja että meille maksettaisiin viisi centimeä enemmän joka hiilirattaasta.
Työmiesten joukosta kuului huudahduksia:
— Niin; on. Hän on sanonut oikein… Niin me kaikki ajattelemme…
Tahdomme ainoastaan oikeutta.
Toiset eivät puhuneet mitään, nyökäyttivät vain päätään. Nyt he eivät enää huomanneet komeata huonetta, sen kultaa ja silkkiä ja eri tyylisiä huonekaluja. Eivät he edes tunteneet pehmeää mattoa, jota he polkivat saappaillaan.
— Antakaa toki minun vastata, huusi vihdoin hra Hennebeau vihastuneena. — Ensiksihän ei ole totta, että yhtiö voittaa kaksi centimeä rattaita kohti… Laskekaammepa.
Nyt alkoi katkonainen väittely. Tirehtööri koetti hajottaa heidät, kääntyi Pierronin puoleen, joka höpisi jotain epäselvää. Levaque taasen esiintyi kaikkein kiihkoisimpana, hän huusi, sotkeutui, vakuutti jotakin, mitä itse ei oikein ymmärtänyt.
— Jos te puhutte kaikki yht'aikaa, niin emme voi koskaan päästä mihinkään tulokseen, lausui hra Hennebeau.
Hän oli jälleen rauhoittunut ja puhui kylmän arvokkaasti ilman ärtymystä, kuten henkilö, joka täyttää vieraan tahdon ja osaa pakottaa toisia tunnustamaan sen. Ensi hetkestä oli hän yhä katsonut Etienneen koettaen saada tämän rikkomaan äänettömyytensä. Sen vuoksi hän jätti puheen kahdesta centimestä sikseen ja siirsi puheen laajemmille aloille.
— Ei, tunnustakaa vilpittömästi, että kaikki tuo on teille tyrkytetty sivulta päin ja te vain seuraatte villitsemistä. Se on todellakin rutto, joka leviää kaikkialle pahentaen paraimpiakin työntekijöitä. Ennenhän te olette olleet niin hiljaisia. Tunnustakaa, että teille on luvattu jumala tiesi mitä, että teidän vuoronne on tulla isänniksi… Teidät on houkuteltu tuohon kuuluisaan Internationaleen, tuohon ryövärien sakkiin, joka tahtoo hävittää koko yhteiskunnan…
Siinä keskeytti hänet Etienne:
— Te erehdytte, herra tirehtööri. Ei ainoakaan Montsou'n kivihiilikaivaja ole vielä liittynyt kansainväliseen liittoon. Mutta jos heidät saatetaan siihen, niin tulevat he liittymään kaikki. Se riippuu yhtiöstä.
Tästä sukeusi väittely Etiennen ja hra Hennebeaun välillä, aivankuin ei toisia olisi olemassa.
— Yhtiö on työläisten kaitselmus ja turhaan te uhkaatte sitä, sanoi tirehtööri. — Tänä vuonna on se kuluttanut kolmesataa tuhatta työläisten kyläin rakentamiseen, josta se saa vain kaksi prosenttia tuloja, puhumattakaan eläkkeistä, joita se myöntää, hiilestä, lääkkeistä… Te, joka näytätte olevan sivistynyt mies ja muutamassa kuukaudessa olette tullut yhdeksi paraimmista työmiehistämme, tekisitte paremmin, jos levittäisitte näitä totuuksia sen sijaan, että turmelette itsenne seurustelemalla pahamaineisten ihmisten kanssa. Niin, niin, minä tarkoitan tietysti Rasseneuria, jonka olimme pakotetut erottamaan säästääksemme kaivoksemme sosialismitartunnalta. Teidät nähdään usein Rasseneurilla ja varmaankin hän on agiteerannut teitä perustamaan apukassaa. Meidän puolesta saa kyllä olla säästökassa, mutta meistä tuntuu, että se on ase meitä vastaan, säästövarat taistelukuluja varten. — Muutoin täytyy minun ilmoittaa, että yhtiö tahtoo tarkastaa tätä kassaa.
Etienne kuunteli silmät seivästettyinä tirehtööriin. Vain huulten heikosta väräjämisestä näki hänen sisunsa kuohuvan. Sitten hymähti hän ja vastasi tyynesti:
— Se on uusi vaatimus. Tähän asti ei herra tirehtööri ole puhunut mitään tarkastamisesta. Valitettavasti on meidän toivomuksemme, että yhtiö vähemmän huolehtisi meistä. Älköön se esiintykö kaitselmuksena, vaan toimikoon oikeudenmukaisesti ja antakoon meille työansiomme sen sijaan että riistäisi sen itselleen. Onko oikein joka pulan aikana näännyttää työläisiä nälällä, jottei vaan osakkaitten voitot tulisi kosketuksi. Puhukaa mitä tahdotte, herra tirehtööri, mutta uusi maksutapa on keksitty ainoastaan alennetun työpalkan peittämiseksi ja se se juuri panee mielemme kuohuksiin. Joskin yhtiön täytyy supistaa kuluja, tekee se väärin alentaen yksin työmiehen palkan.
— Vai niin, siinäpä nyt ollaan! huudahti hra Hennebeau. — Minä juuri odotinkin, että meitä syytettäisiin siitä että muka näännytämme kansaa nälkään ja elämme sen hiestä ja verestä! Kuinka te voitte puhua tuollaisia tyhmyyksiä! Pitäisihän teidän tietää, kuinka suurelle vaaralle alttiita ovat teollisuuskapitalit, etenkin kaivospääomat. Panna kaivos pystyyn meidän päivinämme maksaa lähes kaksi miljoonaa frankia. Ja kuinka paljon huolta vaaditaan, jotta voisi saada noin suunnattomasta summasta edes keskimääräisen prosentin! Melkein puolet Ranskan kaivoksista on joutunut häviöön. On kerrassaan järjetöntä syyttää julmuudesta niitä, jotka pysyvät pystyssä. Jos heidän työläisensä kärsivät, niin kärsivät he itsekin. Luuletteko, että yhtiö kärsii vähemmän kuin te tästä pulasta? Se ei määrää mielin määrin työpalkkaa, sen täytyy ottaa kilpailu huomioon, muutoin joutuu se häviöön. Pitäkää kiinni tosiseikoista… Mutta te ette tahdo kuulla eikä ymmärtää!
— Ei, Vastasi nuori mies, — me ymmärrämme kyllä, ettei mikään parannus ole meille mahdollinen niin kauan kuin asiat ovat niin kuin ne nyt ovat. Siksi juuri täytyy työläisten pyrkiä siihen, että ne muuttuisivat.
Nämä sanat olivat lausutut matalalla tyynellä äänellä, mutta niistä huokui sellaista itsetietoista uhkausta, että heti sen jälkeen syntyi äänettömyys. Kaikki joutuivat hämilleen ikäänkuin ukkonen olisi leijaillut ilmassa. He katsahtivat taas syrjästä huoneen sisustukseen, josta pieninkin lelu voisi taata heille päivällisen kuukaudeksi.
Vihdoin nousi hra Hennebeau näyttäen että keskustelu on päättynyt. Kaikki seurasivat hänen esimerkkiään. Etienne hiljaa pukkasi Maheuta ja tämä alkoi taas puhua, tällä kertaa hitaasti ikäänkuin etsien sanoja:
— Siinä siis kaikki, mitä tirehtöörillä on meille sanottavaa… Meidän on siis ilmoitettava toisille, ettette hyväksy ehtojamme.
— Minäkö, hyvä ystävä? — huudahti tirehtööri, — minä en vastusta mitään. Minä olen myös palkattu kuten tekin eikä minulla ole sen enempää valtaa kuin vähäisimmällä kaivospojalla. Minulle annetaan määräyksiä, joitten täyttämisestä minun täytyy valvoa. Olen sanonut teille, mitä katsoin tarpeelliseksi, mutta minä en voi päättää mitään. Te olette ilmoittaneet minulle ehtonne, minä esitän ne hallinnolle ja sitten tiedonnan teille vastauksen.
Hän puhui korkealle virkamiehelle ominaisella pidättäväisyydellä välttäen mielenkiihkoa sekä kylmällä kohteliaisuudella, jota hän piti sopivimpana vallan välikappaleena. Kivihiilenkaivajat katsoivat häneen epäluottamuksella. He kysyivät itseltään mitä hän tarkoittaa ja missä tarkoituksessa hän valehtelee. He arvioivat myös, miten paljon hän saa riistetyksi ollessaan heidän ja isäntien välillä.
Etienne puuttui taas puheeseen:
— Näette, herra tirehtööri, sanoi hän, — miten valitettavaa on, ettemme itse voi puoltaa asiaamme. Me voisimme selittää, ja todistaa monta seikkaa, mitkä teiltä voivat jäädä huomaamatta… Jos vain tietäisimme kenen puoleen kääntyä!
Hennebeau ei suuttunut. Hänen kasvoissaan päinvastoin vilahti hymy.
— Oh, jos te ette luota minuun, niin asia mutkistuu. Silloin teidän täytyy kääntyä tuonne…
Ja hän viittasi epämääräisesti akkunaan päin. Työmiehet seurasivat hänen liikettään. Mihin 'tuonne'? Varmaankin Pariisiin. Mitään varmaa he eivät tietäneet. Ja taas kohosi heidän eteensä jokin saavuttamaton ja pelottava: seutu, missä tuntematon jumala asui salaisessa pyhätössään. He eivät saisi sitä koskaan nähdä, he tunsivat vain etäältä sen kaikkivoivan mahdin, joka painosti kaikkia kymmentä tuhatta työmiestä. Kun tirehtööri puhui, piili hänessä sama voima, joka puhui hänen huulillaan.
Heidät valtasi alakuloisuus; Etiennekin kohautti olkapäitään ikäänkuin sanoen, että paras oli nyt lähteä. Mutta tirehtööri taputti Maheuta ystävällisesti olalle kysyen miten Jeanlinin terveyden laita oli.
— Se oli kova koetus teille ja te kuitenkin puollatte huonoa paalutusta! — Ajatelkaa toki asiaa, ystäväni hyvät, lakkohan on yhtä hävittävä kaikille. Viikon kuluttua tulette te jo kärsimään nälkää. Minä luotan teidän järkevyyteenne, ja toivon että viimeistään maanantaina lähdette töihin.
Työmiehet lähtivät lappaamaan tiehensä kuin karjalauma, vastaamatta mitään tähän toivoon saada heidät masennetuksi. Tirehtööri saattoi heitä toistaen vieläkin toiveensa. Toisella puolen oli yhtiö uusine tariffineen ja toisella työläisten vaatimus korottaa maksu hiilirattaista viidellä centimella. Jottei työläiset turhia toivoisi, katsoi hän velvollisuudekseen ilmoittaa heille, ettei heidän ehtoihinsa suostuta.
— Miettikää ensin oikein ennenkuin ryhdytte tyhmyyksiin, toisti hän.
Eteisessä Pierron kumarsi syvään, mutta Levaque siirsi lakin silmilleen. Maheu aikoi sanoa jotain jäähyväisiksi, mutta Etienne työnsi häntä taas ja kaikki poistuivat äänettöminä. Ovi paiskattiin rymyllä kiinni heidän jälkeensä.
Kun Hennebeau palasi ruokasaliin, istuivat vieraat yhä ääneti ja liikkumattomina pöydän ääressä. Hän kertoi lyhyesti tapauksesta Deneulinille, jonka kasvot tulivat harmaiksi synkkämielisyydestä. Isäntä joi kylmän kahvinsa ja vieraat tahtoivat muuttaa puheaihetta. Mutta eivät Gregoiretkaan voineet puhua muusta kuin lakosta. He ihmettelivät ettei ole lakeja, jotka kieltäisivät työläisiä jättämästä työt. Paul koetti rauhoittaa Cecilea vakuuttaen, että pian saapuu santarmeja.
Vihdoin soitti rouva Hennebeau palvelijaa.
— Hippolyte, avatkaa ikkunat ja tuulettakaa hyvin vierashuoneessa, ennenkuin me siirrymme sinne.