III.
Kello neljä alkoi laskeutuminen kaivokseen. Dansaert istui itse lyhtyosaston tarkastuskonttorissa merkiten jokaisen työläisen ja käskien antaa lyhdyn. Hän otti vastaan jokaisen ilman huomautuksia seuraten yhtiön määräystä. Mutta saatuaan nähdä Etiennen ja Katarinan luukulla hämmästyi hän kovasti ja oli kieltäytymäisillään heitä vastaanottamasta, mutta rajoittui kuitenkin vain pilkalliseen huomautukseen: — Vai niin! Tuittupäisimmätkin alkavat saapua! — Etienne otti ääneti lyhtynsä ja meni kaivon luo Katarinan kanssa.
Täällä vastaanottohuoneessa juuri Katarina pelkäsi toverien hyökkäyksiä. Heti ovesta tullessaan huomasi hän Chavalin työmiesten joukossa, jotka odottivat häkkiä. Tämä syöksyi vimmoissaan häntä kohti; mutta huomattuaan Etiennen pysähtyi. Silloin alkoi hän virnistää kohauttaen olkapäitään ylenkatseellisesti. Mainiota! Viisi hän siitä, jos toinen otti hänen jälkeensä vapaaksi tulleen paikan. Pitäköön toisen jätteitä. Mutta tuon ylenkatseen takana tuntui mustasukkaisuutta ja hänen silmänsä säihkyivät.
Toiset seisoivat masentuneina päät riipuksissa välittämättä uusista tulokkaista.
Vihdoin häkki nousi esiin kaivosta ja käskettiin istumaan. Katarina ja
Etienne sulloutuivat häkkiin, missä istui jo kaksi murtajaa ja Pierron.
Häkki hytkähti ja lähti liikkeelle. Kukaan ei sanonut mitään. Mutta kun oli päästy noin kaksi kolmatta osaa matkaa hankasi se kovasti laudoitusta vastaan. Rautakanget jytisivät ja miehet töytivät toinen toistaan.
— Piru vieköön! pääsi Etienneltä, tahdotaanko meidät hukuttaa? Taidamme jäädä kaikki tähän kirotun laudoituksen takia, vaikka vakuuttivat korjanneensa.
Häkki oli kuitenkin sivuuttanut esteen, laskien nyt rankkasateessa. Työmiehet tarkkasivat sitä levottomina. Liitokset ovat tainneet huomattavasti lahota.
Kysyttiin asian johdosta Pierronia, joka oli jo muutaman päivän ollut työssä. Mutta hän ei tahtonut myöntää pelkäävänsä, sillä sitä voitaisiin tulkita hallinnon moitteena, vaan vastasi:
— Ei hätää. Niinhän on aina. Varmaankaan he eivät ehtineet vielä tukkia liitoksia tiiviisti.
Kova virta pauhasi heidän päittensä yllä ja he pääsivät alas nostohalliin veden kuohuessa heidän ympärillään. Ei kenenkään voudin päähän pistänyt nousta tarkastamaan, miten oli asian laita. Arveltiin, että riittää pumppukin. Seuraavana yönä voisivat kirvesmiehet tarkastaa, mikä siellä oli vikana. Käytävissä sujui työ hitaasti. Insinööri oli määrännyt, että ennenkuin murtajat alkavat hakata hiiliä, pitää kaikkien työläisten toimittaa viiden päivän kuluessa kaikki välttämättömät korjaukset. Eri paikoissa uhkasi maavieremä, käytävät olivat sellaisessa tilassa, että piti uudistaa paalutus monen sadan metrin pituudelta. Alhaalla muodostettiin kymmenenmiehisiä ryhmiä, yksi vuorivouti johtajaksi, jonka jälkeen he heti ryhtyivät työhön eniten vahingoittuneilla paikoilla. Kun laskeminen oli päättynyt laskettiin, että kaivokseen oli saapunut kolmesataa kaksikymmentäkaksi kivihiilenkaivajaa, mikä oli lähes puolet siitä, jolloin kaivos oli täydessä vauhdissaan.
Chaval joutui juuri siihen ryhmään, missä oli Etienne ja Katarina. Tosin se ei ollut sattuma, sillä Chaval oli aluksi pysynyt syrjässä ja sitten melkein pakotti vuorivoudin ottamaan itsensä. Tämä ryhmä lähti pohjosen käytävän päähän, kolme kilometriä nostohallista, puhdistaakseen maanvieremän, joka oli sulkenut tien "kahdeksantoista tuuman" kerrokselta. Alas vierinyttä multaa piti kaivaa lapioilla ja kuokilla. Etienne, Chaval ja viisi muuta kivihiilenkaivajaa kaivoi multaa, Katarina ynnä pari alaikäistä poikaa kulettivat mullan pois kuljetuskäytävään. He eivät paljoa puhuneet keskenään, työskennellen ahkerasti. Kuitenkin rattaitten lykkääjän kaksi kilpailijaa olivat ruveta tappelemaan, että täytyi heidät erottaa.
Kello kahdeksan aikana teki Dansaert kierroksen tarkastaen töitä. Hän oli pirullisella tuulella ja hyökkäsi vuorivoudin kimppuun, miksi ei heti asetettu paaluja, mistä multa oli puhdistettu. Hän lähti uhaten, että palaa insinöörin kanssa. Hän oli tätä odottanut aamusta asti eikä voinut ymmärtää, mikä oli estänyt Negrelin saapumasta.
Kului vielä tunti. Vuorivouti käski keskeyttää raivaustyöt, jotta kaikki ryhtyisivät pystyttämään tukipylväitä. Katarina ja molemmat pojat lopettivat myös työnsä kantaen ja järjestäen tukipölkkyjä.
Tässä syvässä käytävän kolkassa olivat työläiset aivankuin etuvartiojoukkona ollen kaukana muista työpaikoista. Pari kolme kertaa kuului heille jokin omituinen töminä. Mikä se mahtoi olla? Kuului aivan siltä ikäänkuin tovereilla jo olisi täysi kiire päästä ulos kaivoksesta. Mutta melu hävisi etäisyyteen ja he jatkoivat taas paalutustyötään ja sen jälkeen raivaustyötään.
Mutta niin pian kun Katarina oli vierittänyt ensimäiset rattaat, palasi hän levottomana.
— Minä huusin, mutta ei kukaan vastannut. Kaikki ovat poistuneet.
Hänen sanansa iskivät kuin salama. Kaikki kymmenen miestä nakkasivat työkalunsa ja lähtivät juoksemaan päistikkaa. He olivat menettää järkensä ajatellessaan olevansa aivan yksin kaivoksen syvyydessä. He olivat siepanneet mukaansa ainoastaan lyhtynsä ja juoksivat minkä ehtivät, Vuorivoutikin kiiti mielettömänä huutaen silloin tällöin ja kauhistuen vielä enemmän saamatta vastausta. Mikä sitten oli tapahtunut, kun käytävissä ei ollut ainoatakaan ristinsielua? Tietämättömyys oli kaiken pelottavampi, he tunsivat, että jokin kammottava vaara uhkasi heitä.
Kun he vihdoin saapuivat lastauspaikkaan sulki voimakas virta heiltä tien. Vesi nousi heti polviin saakka, niin että oli mahdoton juosta. He taistelivat epätoivoisesti vettä vastaan peläten, että jokainen viivytys uhkaa heitä kuolemalla.
— Kaivosaukon laudoitus on mennyt puhki, huudahti Etienne. —
Sanoinhan, että me jäämme kaikki tänne!
Kun Pierron laskeutui kaivokseen, huomasi hän levottomuudekseen, että rankkasade yhä yltyy. Eniten pelästyi hän, kun huomasi, että kaivo, johon vesi virtasi, täyttyi yhä enemmän. Vesi tunki jo lattialautojen läpi, mikä tiesi, ettei pumppu enää voinut pumpata kaiken veden ulos. Hän kuuli, miten se puhki ja ähki aivankuin uupuneena. Hän sanoi siitä arvelunsa Dansaertille, mutta tämä vain kirosi ilkeästi ja vastasi, että täytyy odottaa insinööriä.
Mouque toi tallista Bataillen. Vanha hevonen, joka muuten aina oli niin tottelevainen, tuli äkkiä rajuksi, hirnui kovasti tahtomatta mennä eteenpäin. Ukon täytyi vetää sitä molemmin käsin saadakseen ylivallan.
— No mikä sinua, vanhaa kaakkia vaivaa? Sadeko tuo? No tulehan, ei tuo kuulu meille.
Mutta hevonen vapisi ja tarrasi vastaan, niin että hänen täytyi väkisin valjastaa se.
Melkein samalla hetkellä kun Mouque hevosineen katosi käytävään, kuului ylhäältä kauhea jyske, jota seurasi jonkun kaatuvan möhkäleen jyminä. Yksi paalutuksen pölkyistä irtaantui ja lensi sadan kahdeksankymmenen metrin syvyyteen kolaten seiniin. Pierron ja kaksi muuta lastaajaa tuskin ehtivät hypähtää syrjään; niin että tammipölkky putosi vaunuun murskaten sen. Samassa muodostuneesta aukosta alkoi valua vettä virtanaan. Dansaert oli aikeessa nousta ylös katsoakseen, mikä on tapahtunut, mutta silloin irtaantui toinen pölkky. Pelästyneenä ei hän enää epäillyt vaaran uhkaavan, vaan käski nostaa työläiset lähettäen voudit pitkin käytäviä kokoomaan työläisiä.
Nousi kauhea pakokauhu. Kaikista käytävistä riensi työläisiä, jotka törmäsivät häkkeihin. He tunkivat ja tuuppivat toinen toisiaan päästäkseen heti ylös. Joka kerta kun häkki nousi, valtasi jälelle jääneitä pelko, ettei se enää tule alas. Muutamat, joitten mieleen tuli kavuta portaita ylös, palasivat, huutaen ettei sieltä päässyt enää.
Pian oli yksi häkki vioittunut niin, ettei enää liikkunut. Toinen hankasi niin kovasti, ettei rautaköysi enää voinut kauan kestää. Mutta alhaalla oli vielä satakunta henkeä, jotka kauhusta mielettöminä työntäytyivät eteenpäin vesiryöpyssä. Pudonnut lauta tappoi kaksi miestä. Kolmas, joka oli tarttunut häkkiin, putosi viidenkymmenen metrin korkeudelta suoraan vesikaivoon.
Dansaert koetti parhaansa mukaan pysyttää järjestyksen. Hän tarttui kankeen uhaten lyödä pääkallon puhki siltä, joka ei tottelisi häntä. Hän komensi, että he asettuisivat riviin ja lastaajat vasta viimeisinä. Mutta häntä ei kuunneltu, väkisin sai hän pidätetyksi Pierronin, joka kalpeana ja pelästyneenä tahtoi rientää häkkiin ensimäisten joukossa. Joka kerran kun häkki meni, täytyi hänen karkoittaa hänet antaen korvalle. Mutta hänen omat hampaansa kalisivat kauhusta: vielä hetkinen ja hän on hukassa. Ylhäällä oli kaikki mennyt rikki ja sieltä ryöppysi vettä valtanaan repien kaikki matkallaan. Paikalle riensi vielä muutamia työläisiä, mutta Dansaert ei enää voinut kestää, vaan hyppäsi häkkiin antaen Pierronin tulla perässään. Häkki nousi.
Tällä hetkellä saapui Etienne ja Chavalin joukko lastauspaikalle. He näkivät häkin nousevan, hyökkäsivät sen luo, mutta heidän täytyi perääntyä, sillä aukon koko paalutus romahti alas. Aukko tuli suljetuksi, häkki ei voinut enää laskeutua. Katarina purskahti itkuun, Chaval kiroili. Paikalla oli parikymmentä henkilöä. Aikoivatko nuo pirut päälliköt jättää heidät siihen. Ukko Mouque pitämättä vähintäkään kiirettä tuli taluttaen Battaillea. Molemmat vanhukset olivat hämmästyneet vedentulvasta. Vesi nousi jo lahkeisiin. Vaieten ja hampaita kiristäen nosti Etienne Katarinan käsivarsilleen.
Kun Dansaert tuli ylös, huomasi hän Negrelin rientävän kaivokselle. Onnettoman sattuman kautta oli rouva Hennebeau sinä aamuna pidättänyt hänet, jotta he yhdessä valitsisivat luettelosta morsiuslahjan. Nyt oli kello jo kymmenen.
— Mitä on tapahtunut? — huusi hän jo kaukaa.
— Kaivos on hukassa! vastasi päävouti.
Levottomana ja hätääntyneenä kertoi hän onnettomuustapauksen, mutta insinööri kohautti epäilevänä olkapäitään. Kuinka voisi paalutus noin ruhjoutua itsestään? Se on varmaankin liioiteltu ja täytyy tarkastaa.
— Ei kai ketään jäänyt kaivokseen?
Dansaert hämmentyi vielä enemmän. Ei, ei ketään. Niin hän luuli ainakin, vaikka mahdollisesti joku työläisistä oli voinut myöhästyä.
— Mutta perhanaako te sitten nousette ylös? huudahti Negrel. — Eihän väkeä saa siten jättää.
Hän heti antoi määräyksen, että lyhdyt laskettaisiin. Aamulla oli jaettu kolmesataa kaksikymmentäkaksi, nyt oli niitä ainoastaan kaksisataa viisikymmentäviisi, mutta useat työläisistä sanoivat heittäneensä lyhdyn yleisessä hämmingissä eikä voitu päästä selville, kuinka monta oli jäänyt alas. Toiset olivat jo hajaantuneet kotiin, toiset eivät vastanneet nimenhuutoon. Mahdollisesti oli kaivokseen jäänyt kaksikymmentä, mutta yhtä hyvin taisi niitä olla neljäkymmentä. Ainoa, mikä insinöörille oli selvä, oli se että sinne oli jäänyt ihmisiä, joitten avunhuutoja ei voinut kuulla vedenpauhinan ja melun seasta.
Negrelin ensimäinen toimenpide oli lähettää hakemaan Hennebeau ja sulkea kaivosalue. Mutta se oli myöhäistä, sillä työläiset, jotka olivat suoraa päätä rientäneet kotiin, pelästyttivät perheensä. Ja koko joukko naisia, lapsia ja vanhuksia riensi paikalle itkien ja valittaen. Heidät täytyi ajaa pois. Kaivoksen ympärille asetettiin työnjohtajat vahdeiksi, joitten tehtävä oli pysyttää joukko loitolla, jottei se häiritsisi pelastustyötä. Joukko kasvoi nopeasti. Valitushuutoja kuului tieltä. Mutta ylhäällä Bonnemortin kojussa kukkulalla istui maassa mies. Se oli Suvarin, joka ei ollut mennyt, vaan katseli tapausta.
— Nimet! nimet! huusivat naiset itkusta tukahutetulla äänellä.
Negrel näyttäytyi silmänräpäykseksi heille sanoen:
— Niin pian kuin saamme tietää nimet ilmoitamme teille. Ei ole vielä mitään hätää, kaikki tulevat pelastetuiksi. Minä laskeudun alas.
Joukko odotti levottomana, vaieten. Insinööri todellakin päätti rohkealla mielellä laskeutua. Hän käski irroittaa häkin ja sen sijaan asettaa tynnyrin. Hän pelkkäsi, että vesi voisi sammuttaa hänen lyhtynsä ja siksi käski hän kiinnittää toisen lyhdyn tynnyrin alle.
Kalpeina ja vapisten auttoivat voudit häntä näitä valmistuksia tehtäessä.
— Te tulette mukaan, Dansaert, käski Negrel lyhyesti ja päättäväisesti. Mutta huomattuaan, miten päävouti horjahti kauhusta, työnsi hän halveksivasti hänet pois luotaan.
— Ei, te olisitte vain tiellä. Menen mieluummin, yksin.
Hän istui ahtaaseen tynnyriin, joka heilui sinne ja tänne rautaköyden päässä. Toisessa kädessään oli hänellä lyhty, toisella piti hän merkkiköydestä kiinni ja huudahti koneenkäyttäjälle:
— Hiljaa eteenpäin!
Kone pani pyörät liikkeelle ja Negrel hävisi kuiluun, josta vieläkin kaikui onnettomien hätähuutoja.
Yläosassa ei ollut mitään tapahtunut, paalutus oli täydessä kunnossa. Pysyttäen tasapainoa johti hän lyhdyn valoa seiniin: liisteistä tihkui siksi vähän vettä, ettei lyhdyn tuli siitä kärsinyt. Mutta kun hän oli laskenut kolmensadan metrin syvyyteen, alemman paalutuksen kohdalle, sammui lyhty, kuten hän oli ennakolta arvannutkin, ja vesiryöppy täytti tynnyrin. Nyt taisi hän nähdä ainoastaan tynnyrin alla olevan lampun avulla. Rohkeudestaan huolimatta kalpeni hän nähdessään kauhean hävityksen. Jälellä oli ainoastaan muutamia pölkkyjä paalutuksesta, suurin osa oli irtaantunut ja niiden takaa ammotti kauheita aukkoja, keltanen hiekka, joka oli hieno kuin jauhot, virtasi kuin laava ja vesivirrat tuosta maanalaisesta merestä tuntemattomina myrskyineen ja haaksirikkoineen ryöppysivät esiin kuin avatuista suluista.
Ihmisen työ ei tässä voinut mitään tehdä. Hänen ainoa toiveensa oli pelastaa ihmiset vaarasta. Mitä syvemmälle hän laski, sitä selvemmin kuuli hän hätähuutoja. Mutta hänen täytyi pysähtyä. Tiellä oli este. Koko pino paaluja, lautoja ja kankia tukki kokonaan aukon. Hänen katsellessa kauan tuskissaan kaikkea tuota, vaikenivat äkkiä hätähuudot. Varmaankin onnettomat pakenivat etemmäs käytäviin vedentulvan hätyyttäminä, tai olivat uponneet jo.
Silloin Negrelin ei auttanut muu kuin nykäistä nuorasta, merkiksi, jotta hänet nostettaisiin. Mutta kohta hän taas käski pysäyttää. Hän oli ymmällä tästä odottamattomasta onnettomuudesta, voimatta ymmärtää sen syytä. Hän tarkasti lankkuja ja paaluja ja häntä hämmästytti lävet ja lovet laudoissa. Hänen lyhtynsä oli aivan sammua kosteudesta, niin että hän tunnusteli käsillään ja tunsi selvästi poran ja sahan jälkiä, helvetillisen hävitystyön.
Nähtävästi oli tämä hävitystyö tahallisesti valmistettu. Hän oli aivan jähmettynyt havainnostaan. Hänen ympärillään puu rytisi ja halkeili uhaten viedä hänetkin mennessään. Hänen rohkeutensa katosi. Ajatellessaan miestä, joka oli kaiken tämän tehnyt, nousi hänen tukkansa kauhusta pystyyn ja hänet valtasi taikauskoinen pelko, aivankuin mies olisi siinä vieläkin jättiläiskokoisena kuin hänen ilkityönsäkin.
Hän huudahti ja veti vimmatusti nuorasta. Jo olikin täpärällä, ettei hänenkin henkensä mennyt, sillä noin sata metriä ylempänä alkoi myöskin paalutus ratketa.
Ylhäällä odotti Hennebeau levottomana Negrelia.
— No, miten siellä on? kysyi hän.
Mutta insinööri ei voinut lausua sanaakaan, hän oli vähällä mennä tainnoksiin.
— Se on ennen kuulumatonta. Oletko tarkastanut huolellisesti?
Negrel vastasi nyökkäyttäen päätään ja heittäen ympärilleen epäileviä silmäyksiä. Hän ei tahtonut puhua voutien kuullen, vaan veti enonsa syrjään ja kuiskaten korvaan kertoi kauheasta rikoksesta, siitä miten laudat olivat sahatut poikki ja poratut läpi. Tirehtöri tuli kalman kalpeaksi, alentaen myöskin äänensä. Sillä ihmiset tavallisesti pyrkivät salaamaan hirveitä rikoksia. Turhaa olisi näyttää kymmenille tuhansille työläisille pelkonsa. Tuonnempana saataisiin nähdä. He jatkoivat puheluaan kuiskaamalla, hämmästyneinä ajatuksesta että joku oli voinut laskeutua sinne ja riippuen kuilun yllä hengenvaarassa toimittaa tuon kauhean työn.
Kun tirehtöri Hennebeau jälleen tuli voutien luo, olivat hänen kasvonsa suonenvedontapaisesti vääntyneet. Hän antoi käskyn, että heti ruvettaisiin puhdistamaan kaivos.
Kun tirehtöri ja insinööri tulivat viimeisinä vastaanottohuoneesta, vastaanotti heidät joukko huudoilla:
— Nimet! nimet! sanokaa nimet!
Maheun vaimo oli myös siinä naisten joukossa.
Hän muisti kolinan, minkä hän oli kuullut yöllä: varmaankin hänen tyttärensä ja vuokralaisensa olivat lähteneet yhdessä työhön ja nyt olivat tuolla alhaalla. Ensin huusi hän, että sellaiset kurjat raukat saisivatkin kuolla sinne, mutta sitten riensi hänkin paikalle ja väristen kauhusta seisoi ensimäisten joukossa. Nyt hän ei enää epäillyt etteikö he olleet siellä. Sakarias, joka oli tullut ensimäisten joukossa ja jonka tapa yleensä oli välinpitämättömyys kaikkeen, nyt itkien syleili vaimoaan ja äitiään. Hän osoitti aivan odottamatonta hellyyttä sisartaan kohti, eikä hän tahtonut uskoa, että hän oli siellä, ennekuin päälliköt ilmottaisivat nimet.
— Nimet! Nimet! Jumalan tähden, sanokaa nimet!
Negrel, joka oli hyvin hermostunut, sanoi kovalla äänellä voudeille:
— Käskekää heidän olemaan hiljaa. Se on sietämätöntä. Emme me itsekään tiedä nimiä.
Oli jo kulunut kaksi tuntia. Ensi hetkellä ei kukaan muistanut toista kaivosta, vanhaa Requillartin kaivosta. Hennebeau määräsi, että sieltäpäin alettaisiin pelastustyö, kun äkkiä levisi huhu, että viisi työläistä oli pelastunut vedentulvalta Requillartin lahoneita portaita myöten. Näitten joukossa oli vanha Mouque, joka herätti yleistä hämmästystä, sillä kukaan ei tietänyt, että hän oli kaivoksessa. Mutta näitten viiden toverin kertomukset saivat kyyneleitä virtaamaan vielä vuolaammin; viisitoista toveria ei voinut seurata heitä eksyen käytävissä, joissa vieremät sulkivat heiltä tien; ei voinut ajatellakaan heidän pelastamistaan, sillä Requillartissa oli vesi noussut jo kymmenen metriä. Nyt saatiin kuulla nimet ja ilman tärisyttivät voivotus ja äänekäs itku.
— Mutta käskekää heidän vaieta! toisti Negrel vimmatusti. — Ja ajakaa heidät pois tieltä. Niin, niin, ainakin sadan metrin päähän. Voi olla vaarallista seisoa siinä. Ajakaa heidät pois siitä.
Joukko ei tahtonut väistyä. Se epäili, että oli tapahtunut vielä jotain jota tahdotaan heiltä salata. Vasta kun voudit selittivät, että kaivoksen kaikki rakennukset voivat romahtaa, jähmettyivät he kauhusta ja vähitellen väistyivät.
Mutta ylhäällä kummulla istui vaaleaverinen mies, jolla oli tytön kasvot, polttaen ajan kuluksi paperossin toisensa jälkeen ja kääntämättä katsettaan kaivokselta.
Nyt alkoi odotus. Kello oli jo kaksitoista, kukaan ei ollut syönyt mitään, mutta kukaan ei sentään mennyt kotiin. Likasen harmaalla taivaalla liiteli hitaasti tummia pilviä. Joukko oli vähitellen täyttänyt koko ympäristön kaivoksen ympärillä. Keskellä kohosi Voreux. Se oli aivan kuin kuollut, — ei näkynyt ketään eikä kuulunut ääntäkään.
Uunit paloivat vähitellen loppuun, korkeasta savupiipusta nousi kepeitä savupilviä. Tornin päässä oleva viiri hiljalleen narisi tuulessa ja tuo räikeä ääni oli ainoa kesken noita kuolemaan tuomittuja rakennuksia.
Kun kello oli kaksi, ei mikään vielä liikahtanut, Hennebeau, Negrel ja muutamat muut paikalle saapuneet insinöörit muodostivat pienen joukon mustatakkisia ryysyisen joukon edessä. Eivät hekään tahtoneet poistua paikaltaan, vaikka he olivat lopen väsyneet ja hermostuneet onnettomuudesta, jota he eivät voineet auttaa.
Varmaankin ruhjoutui nyt ylempikin laudoitus, sillä kuului jymähdys, jonka jälkeen oli kaikki hiljaa. Hävitystyö yhä laajeni.
Kello löi kolme. Mutta ei vieläkään mitään. Vesisade valeli joukkoon, mutta se ei liikahtanutkaan. Vasta kaksikymmentä minuuttia yli kolme maa ensi kerran jysähti. Voreux vavahti, mutta kesti jysäyksen. Heti sen jälkeen seurasi uusi tärähdys, jolloin kaikista rinnoista pääsi kauhun huudahdus. Lajitteluvaja horjahti pari kertaa ja kaatui kauhealla jyminällä. Niskapuut kaatuivat hankaantuen niin kovasti toisiaan vastaan, että säkenöi. Tämän jälkeen maa yhä jytisi, tärähdys seurasi tärähdystä, aivankuin tulivuori olisi purkautumaisillaan. Jokaisen uuden tärähdyksen sattuessa joukko ei voinut pidättää hätähuutoja. Kymmenen minuutin kuluttua romahti kaivostornin liuskakivikatto. Vastaanotto- ja koneosastossa ilmestyi suuria halkeimia. Sitten vaikenivat kaikki nuo äänet, hävitys päättyi ja uudelleen tuli hiljaa.
Sitten kuin tätä hiljaisuutta oli kestänyt tunnin ajan, tunsi herra Hennebeau taas toivon heräävän hänen sydämessään. Nähtävästi oli maan lainehtiminen asettunut ja nyt voitaisiin pelastaa kone ja mitä oli jälellä rakennuksista. Mutta hän ei sittenkään sallinut vielä lähestyä, vaan tahtoi odottaa puolen tuntia. Mutta odottaminen kävi sietämättömäksi, toivo kiihotti levottomuutta, kaikkien sydämet tykkivät levottomasti. Synkkä pilvi kohosi taivaanrannalla jouduttaen hämärän tuloa. Oli seisottu kokonaista seitsemän tuntia paikalla ilman ruokaa.
Insinöörit alkoivat jo lähestyä, kun taas kauhea tärähdys vapisutti koko maan. Kuului maanalaista pauketta, aivankuin jokin hirvittävä tykistö laukaisi syvyydessä. Maanpinnalla olevat viimeisetkin rakennukset ruhjoutuivat. Vihuri hajotti lajitteluvajan ja vastaanotto-osaston viimeiset jätteet. Sitten kaatui höyrypannuosasto ja sen jälkeen neliskulmainen torni, missä pumppu korisi, romahti alas kuin kanuunankuulan lävistämä ihminen.
Hirvittävin näky kohtasi näin koneosastossa: kone oli irtaantunut sijoiltaan ja näytti taistelevan kuolemaa vastaan ojennetuin jäsenin. Se jännitti jättiläismäisen polvensa, kierrinpuun, ikäänkuin pyrkien nousemaan, mutta se heitti pian henkensä, musertuneena, säpäleissä. Ainoastaan suuri kolmenkymmenen metrin korkea piippu vielä seisoi heiluen kuin masto myrskyssä. Kaikki odottivat, että sekin romahtaisi maahan, kun äkkiä se hävisi näkyvistä, kadoten maan syvyyksiin ja sulaen kuin jättiläiskokoinen kynttilä. Siitä ei jäänyt näkyviin mitään, ei edes ukkosenjohdattimen kärkeä. Se oli loppu. Vahingollinen peto, joka oli elänyt ihmislihasta, ei enää hengittänyt syvään ja raskaasti. Maa oli niellyt Voreux'n.
Joukko hajosi huutaen ja ulvoen. Naiset juoksivat peittäen silmänsä. Kauhu hajotti ihmiset kuin kasan kuivia lehviä. He eivät tahtoneet huutaa ja kuitenkin huudot pääsi väkisin heidän kurkuistaan tätä kauheata hävitystä nähdessään.
Tuon sammuneen tulivuoren aukko, joka oli viidentoista metrin: syvä, ulottui maantieltä kanavaan täyttäen vähintäin neljänkymmenen metrin alueen. Koko kaivoslaitos oli romahtanut kuiluun; kaikkine rakennuksineen, jättiläismäisine niskapuineen ja kulkuteineen rautioineen, koko hiilirattaitten jonoineen ja kolmine junavaunuineen puhumattakaan puupinosta ja laudoista, jotka maa nieli kuin oljet. Tuon jättiläismäisen kuopan sisältä näkyi suuri pino tiiliä, rautaa, kiviä, kaikkea, mitä oli mennyt tässä hävityksessä. Ja suuri kuoppa yhä laajeni, sen reunoilta kulki halkeamia kaikkiin suuntiin ympärillä olevien peltojen yli. Yksi sellainen halkeama ulottui aina Rasseneurin ravintolaan saakka, niin että hänen talonsa jyski. Joutuisiko kaivoskyläkin perikatoon? Kuinka kauas täytyisi paeta ollakseen turvassa tänä kaameana iltana noitten lyijyraskaitten pilvien alta, jotka myöskin näyttivät tahtovan musertaa maan?
Negreliltä pääsi kauhun huudahdus, Hennebeau itki, vetääntyneenä syrjään. Mutta onnettomuus ei vieläkään ollut ohi. Yksi kanalin suluista puhkesi ja vesi juoksi poristen ja pauhaten kuin vesiputous alas kuiluun eräästä halkeamasta. Kaivos imi tuota vettä, vedentulva täytti nyt moneksi vuodeksi kaikki kaivoskäytävät. Pian täyttyi koko aukko ja paikalla, missä ennen oli kohonnut Voreux, oli nyt likanen järvi, sellainen, jonka alla lepäävät kirotut kaupungit.
Silloin Suvarin kohosi kummulla, joka myöskin oli tärähtänyt. Hän tunsi Sakarian ja Maheun vaimon, jotka itkivät nähdessään tuota hävitystä, mikä koko painollaan oli romahtanut niitten onnettomien päälle, jotka siellä maan alla taistelivat kuolemaa vastaan. Hän heitti pois kädestään viimeisen paperossin ja lähti pimeään yöhön katsomatta kertaakaan taaksensa. Hänen varjonsa kävi yhä pienemmäksi ja pienemmäksi, kunnes se vihdoin suli pimeään. Hän kulki tuntematonta kohti. Hän kulki tyynesti sinne, missä on dynamiittia voidakseen hävittää kaupunkeja, ihmisiä. Silloin kun kuoleva porvaristo näkee maan aukeavan sen jalkojen alta — on hänen tehtävänsä täytetty.