IV.
— Kun menet Montsouhun palkkaasi noutamaan, sanoi Maheun vaimo miehelleen, — niin ota samalla minulle naula kahvia ja kaksi naulaa sokuria.
Maheu paikkasi parastaikaa saappaansa, säästääkseen suutarimaksumenossa.
— Kyllä, vastasi tämä silmät työssä kiinni.
— Voisitpa myös poiketa lihakauppaan. Mitä arvelet vasikanlihapalasesta? Me emme ole kauaan aikaan syöneet lihaa.
Tällä kertaa mies kohotti päänsä.
— Taidat luulla, että minä saan satoja ja tuhansia. Viikon työ oli hyvin huono, kun he ovat keksineet aina pysäyttää työt.
Molemmat vaikenivat: Se oli lauantaina lokakuun loppupuolella. Yhtiö oli tänä päivänä lopettanut työt kaikissa kaivoksissa sillä tekosyyllä, että palkkojen maksamisesta oli johtunut epäjärjestystä asioissa. Se pelkäsi uhkaavaa liikepulaa ja käytti hyväkseen jokaista tilaisuutta pidättääkseen kymmenet tuhannet työläisensä työstä. Sillä oli kyllä ennestäänkin suuri varasto hiiliä.
— Etienne odottaa sinua Rasseneurin luona, jatkoi vaimo. — Ota hänet mukaasi, hän on sinua kepperämpi ja voi pian huomata, jos teidät aiotaan pettää.
Maheu nyökäytti päätään.
— Ja puhu noitten herrojen kanssa isästä. Lääkäri on varmaankin hallinnon puolella. Eikö totta, vaari, lääkärihän erehtyy, te voitte vielä tehdä työtä.
Ukko Bonnemort oli jo kymmenen päivän kuluessa istunut kuin naulattuna paikkaan kankeana jaloistaan.
— Tietysti minä vielä teen työtä, mutisi vaari, — sääriä pakottaa kyllä, mutta eihän se ole suuri asia. Se on vain heidän keksintöjään, jottei heidän tarvitsisi maksaa minulle sataa kahdeksankymmentä frankia.
Maheun vaimo ajatteli ukon kahta frankia, joita hän ei enää koskaan toisi hänelle ja huudahti epätoivoissaan:
— Hyvä jumala, jos näin jatkuu, niin pian me kaikki joudumme manalan majoille!
— Ken kuolee, ei tarvitse ainakaan enää syödä, — huomautti Maheu.
Hän hakkasi vielä muutaman naulan saappaisiin ja teki lähtöä. Kylä No. 240 sai nostaa palkkansa neljän aikaan. Naiset saattoivat miehiään pyytäen palaamaan heti. Useat pyysivät heitä toimittamaan asioitaan, jotteivät he jäisi kapakkaan.
Rasseneurin luona sai Etienne kuulla uutisia. Levottomuutta herättävät huhut kertoivat, että yhtiö käy yhä enemmän tyytymättömäksi kannatuspaalutyöhön. Se kiskoi työläisiltä raskaita sakkoja, niin että riitaa ei ollut vältettävissä. Se oli yksi monista syistä, joita uskallettiin lausua julki.
Juuri kun Etienne tuli Rasseneurille kertoi eräs toveri, joka paluumatkalla Montsousta oli poikennut kaivosrakennukseen, että kassan luona oli ripustettu jokin tiedonanto, mutta hän ei oikein päässyt selville, mitä siinä seisoi. Hänen jälkeensä tuli toinen ja kolmas, jokainen kertoen jonkun uutisen. Nähtävästi oli yhtiö tehnyt jonkun päätöksen.
— Mitä sinä sanot siitä? — kysyi Etienne Istuen Suvarinin pöytään, missä ei ollut muuta kuin tupakkaa.
— Sehän oli helppo arvata, vastasi tämä. — He tahtovat saattaa meidät äärimmäisyyteen.
Hän yksin kykeni selvittämään tilanteen. Tyynesti kuten tavallisesti alkoi hän selittää hänelle asiantilaa. Liikepula on kohdistunut myös heidänkin yhtiöönsä ja jollei se tahdo joutua häviöön, täytyy sen supistaa menojansa. Luonnollisesti tulee se tapahtumaan työläisten kustannuksella, heidän täytyy kiristää vielä enemmän nälkävyötänsä. Jonkun tekosyyn nojalla tulee se vähentämään heidän palkkaansa. Jo kahden kuukauden ajan oli hiiliä kasaantunut sen varastoihin ja kaikki ympäristön tehtaat ovat melkein lopettaneet työnteon. Se ei uskaltanut itse pysäyttää töitä, sillä se pelkäsi koneitten toimettomuutta, mutta nähtävästi toivoi se jotain keskitietä, päästäkseen pulastaan, mahdollisesti lakkoa, jonka jälkeen työläiset jäisivät nöyryytetyiksi valmiina kuinka pieneen palkkaan tahansa. Sitä häiritsi myöskin vasta perustettu kannatuskassa, sillä se uhkasi tulevaisuutta, mutta lakko olisi nyt pian tyhjentänyt sen varat ja tehnyt siitä lopun, ennenkuin se ehtisi karttua suuremmaksi.
Rasseneur istui Etiennen viereen ja molemmat kuuntelivat hämillään. Huoneessa ei ollut muita paitsi emäntä, niin että voitiin puhua vapaasti.
— Mitä vielä, — mutisi ravintoloitsija, — ei yhtiö ole lainkaan huvitettu lakosta eikä työläisetkään. Paras olisi hieroa sovintoa.
Se oli kyllä järkevää puhetta. Hän oli aina taipuvainen kohtuullisiin toimenpiteisiin. Ei edes hänen vuokralaisensa nopeasti kasvanut maine saanut häntä muuttamaan mielipiteitään, vaan oli hän aina taipuvainen tyytymään siihen, mikä oli mahdollinen saavuttaa, sanoen ettei voita mitään, jos tahtoo saada kaikki yhtä aikaa. Synnynnäisestä hyväntahtoisuudestaan huolimatta tunsi hän sisimmässään salaista kateutta Etienneä kohtaan, sillä nyt ei enää saapunut Voreux'n työmiehiä niin lukuisesti kuulemaan entistä johtajaansa. Siksi sattui toisinaan, että hän piti yhtiön puolta unohtaen vanhan työstä poispotkitun vihaa.
— Sinä olet siis lakkoa vastaan, huusi rouva Rasseneur tiskin luota.
Mies myönsi päättäväisenä, mutta rouva Rasseneur hyökkäsi hänen kimppuunsa antamatta hänen lopettaa puhettaan.
— Vait! sinulla ei ole sydäntä, anna toisten puhua.
— Paljo mahdollista, sanoi Etienne, että kaikki, mitä toveri on sanonut, on totta, mutta jos meidät pakotetaan, täytyy meidän olla valmiit lakkoon. Pluchart on kirjoittanut minulle tämän johdosta aivan oikein. Hän on myös lakkoa vastaan, koska työmies kärsii siitä yhtä paljon kuin työnantajakin eikä saavuta sillä huomattavia tuloksia. Mutta hän näkee siinä oivallisen keinon saada työläisiä yhtymään hänen suureen yhdistykseensä… Tässä on muuten hänen kirjeensä.
Todellakin Pluchart, toivottomana työläisten epäluottamuksesta Internationaleen, toivoi, että he liittyisivät nyt joukolla, jos heidän täytyisi ruveta taisteluun yhtiötä vastaan. Kaikista ponnistuksistaan huolimatta ei Etiennen onnistunut saada ainoatakaan työläistä hänen liittoonsa jäseneksi. Paljon suurempi menestys oli apukassalla, jonka puolesta hän muuten hommasikin enemmän. Kassa oli vielä aivan köyhä eikä ollut suuri konsti tyhjentää se. Suvarin oli siinä suhteessa oikeassa. Mutta silloin olivat lakkolaiset tietysti pakotetut kääntymään kansainvälisen liiton puoleen pyytääkseen avustusta kaikkien maitten veljiltään.
— Kuinka paljon on nyt kassassa varaa? — kysyi Rasseneur.
— Ei ole täyttä kolmeatuhatta frankia, vastasi Etienne. — Ja tiedättekö toissapäivänä minut kutsuttiin hallintoon. He olivat kyllä äärettömän kohteliaita, mutta minä ymmärsin, että heidän mielensä teki tarkastaa sitä. Varmaankin meillä syntyy riitaa tämän johdosta.
Ravintoloitsija alkoi kulkea edestakaisin vihellellen jotakin ylenkatseellisesti. Kolme tuhatta frankia! Mitä sillä saa? Tuskin leipääkään viikoksi. Tai jos toivoo ulkomaalaisilta, vaikkapa noilta englantilaisilta, niin pian saa pistää hampaat naulaan. El, lakosta ei nyt ole mihinkään!
Tällä kertaa sanoivat Rasseneur ja Etienne toinen toisilleen ensi kertaa hävyttömyyksiä. Tavallisesti he aina olivat yksimielisiä mitä tulee riitaan kapitalia vastaan.
— Ja mitä sanot tästä? toisti Etienne kääntyen Suvarinin puoleen.
Tämä vastasi tavallisella ylenkatseella.
— Ruveta lakkoon olisi suuri tyhmyys!
Kaikki olivat äkäpäissään vaiti. Hetken perästä lisäsi Suvarin hiljaa:
— Enhän minä vastusta, jos se teitä miellyttää. Toiset siinä häviävät, toiset nääntyvät, mutta tuleehan siitä aina jokin puhdistus. Mutta jos sitä tietä aikoo uudistaa maailmaa, niin saa odottaa tuhansia vuosia. Alottakaapa mieluummin toisesta päästä: räjäyttäkää ilmaan tuo kidutuslaitos, missä te kaikki menehdytte!
Ja hän viittasi hienolla kädellään Voreux'hon, joka näkyi avonaisesta ovesta.
Kohta sen jälkeen saapui Maheu. Hän ei tahtonut juoda huolimatta emännän kohteliaasta tarjouksesta. Hän möi oluensa tavalla ikäänkuin hän tarjoisi sitä ilmaiseksi. Etienne nousi ja he menivät yhdessä Montsou'hun.
Palkannostopäivänä oli Montsou'ssa melkein yhtä juhlallista kuin markkinapäivänä. Kaikista kylistä saapui joukottain työläisiä. Rahastonhoitajan konttori oli ahdas, niin että he mieluummin odottivat ulkona seisoen ryhmissä tiellä ja käytävillä eikä joukko näyttänyt koskaan vähenevän. Kiertokaupustelijat olivat siinä myös tavaroineen ja oluttuvissa kävi tarjonta vilkkaasti. Kivihiilenkaivajat poikkesivat tavallisesti niihin jo ennen palkansaamistaan saadakseen lisää rohkeutta ja saatuaan rahat menivät he taas ottamaan ryypyn asian päälle. Harva mies palasi sinä päivänä ajoissa kotiin.
Lähestyessään konttoria huomasivat työläiset heti, että työläiset jostain hiljaa mutta tyytymättömästi mumisivat. Nyt ei näkynytkään tavallista huolettomuutta, jolloin rahat nopeasti siirtyivät taskuista kapakkaan. He puivat nyrkkiä ja kiihkoisia sanoja herahteli huulilta.
— Onko siis totta? — kysyi Maheu Chaval'ilta, jonka hän tapasi
Piquet'in ravintolan luona. — He ovat siis tehneet tuon katalan työn.
Chaval mörähti jotain hampaittensa välistä heittäen silmäyksen Etienneen. Viimeisen työkaupan jälkeen oli hän liittynyt toisiin, koska hän vähitellen oli alkanut kadehtia Etienneä tuota kulkuria, joka pöyhkeydessään pakottaa koko kylänväen nuoleksimaan kengänpohjiaan, kuten hänen tapanaan oli sanoa. Sen lisäksi vaivasi häntä mustasukkaisuus. Joka kerran nyt kun hän vei Katarinan Requillart'iin, haukkui hän tätä mitä raaimmin syyttäen häntä siitä, että hän muka eli äitinsä vuokralaisen kanssa. Mutta sitten oli hän kuristaa tytön syleilyyn kiihkeän himon valtaamana.
Maheu teki hänelle toisen kysymyksen.
— Joko on tullut Voreux'n vuoro?
Chaval nyökkäsi päätään kääntyen heihin selin, jonka jälkeen Maheu ja
Etienne päättivät mennä konttoriin.
Konttori oli neliskulmaisessa huoneessa, joka: oli ristikkoväliseinällä jaettu kahtia. Penkeillä seinän vieressä istui noin viisi, kuusi työläistä. Rahastonhoitaja apulaisineen maksoi juuri eräälle työläiselle, joka seisoi lakki kädessä.
Penkin yllä vasemmalla puolen riippui keltanen ilmoitus, jonka edessä oli miehiä tunkeillut aamusta asti. He lukivat sen ääneti ja poistuivat sanaakaan sanomatta alaspainunein päin ikäänkuin juuri olisivat saaneet selkäänsä.
Nytkin seisoi ilmoituksen edessä kaksi kivihiilenkaivajaa, toinen nuori, toinen vanha ukko juomarikasvoineen. Kumpikaan ei osannut lukea. Nuori mies vaivoin tavaili, mutta ukko tuijotti vain tylsästi paperiin.
— Lueppa meille tuo, — sanoi Maheu toverilleen, sillä ei hänkään ollut erittäin luja lukutaidossa.
Etienne alkoi lukea ääneen. Se oli yhtiön tiedonanto kaikkien kaivosten työläisille. Yhtiö ilmoitti, että se on edelleenkin tyytymätön kannatinpuihin, mutta se on väsynyt sakottamiseen, koska se ei johda mihinkään, siksi on se päättänyt järjestää maksun toisin. Tästä lähin tulee se maksamaan erikseen kannatinpuitten pystyttämisestä joka kuutiometrin puusta, joka lasketaan alas ja käytetään työhön, jolloin tullaan ottamaan huomioon työn laatu ja aika. Luonnollisesti silloin tullaan vähentämään maksua hiilirattaista noin neljäänkymmeneen tai viiteenkymmeneen centimiin, riippuen tietysti hiilikerroksen laadusta ja murtopaikan etäisyydestä kaivosaukosta. Edelleen seurasi himmeitä selostuksia siitä, että tuon kymmenen centimen vähennyksen peittäisi maksu kannatinpaaluista. Muutoin lisäsi yhtiö, että jokaisella on aikaa tulla vakuutetuksi tämän uuden maksutavan hyvistä puolista, sillä se astuu voimaan vasta maanantaina, 1 p:nä joulukuuta.
— Ettekö voi lukea siellä hiljemmin! huusi rahastonhoitaja, — eihän tässä voi kuulla omaa ääntäänkään.
Etienne lopetti lukemisen välittämättä tuosta huomautuksesta. Hänen äänensä vapisi. Hänen vaiettua ei kukaan sanonut mitään, vaan tuijottivat yhäti vielä paperiin.
— Saakeli soikoon! mumisi Maheu.
He istuivat penkille. Molemmat olivat vaipuneet ajatuksiinsa huomaamatta tulevia ja poistuvia työmiehiä. Yhtiö tekee pilkkaa heistä. Eivät he koskaan voisi kannatinpuista saada takaisin noita vähennettyjä kymmentä centimea. Korkeintaan voisivat he saada kahdeksan, mutta kaksi varastaisi yhtiö heiltä välittämättä siitä, kuinka paljon aikaa huolellinen työ vaatii. Tuotako se ajoikin takaa, kehtaamatta suoraan vähentää palkkoja. Se tahtoo tehdä säästönsä työläisten kustannuksella.
— Peevelin kujeita! kirosi Maheu taas. — Me olisimme nautoja, jos me taipuisimme tähän!
Kassan luona ei ollut ketään ja hän meni saamaan palkkaansa. Joka murtokunnasta saapui vanhin murtaja hakemaan palkkaa, minkä hän sitten jakoi toverien kesken. Siten sujui työ nopeammin.
— Maheu tovereineen, — sanoi konttoristi, — Filonnie'ren murtopaikka 7… 135 frankia.
Rahastonhoitaja haki luettelosta, jonka muodostivat kirjaset, mihin voudit merkitsevät joka päivä hiilirattaitten lukumäärän joka murtopaîkasta.
Rahastonhoitaja maksoi summan.
— Anteeksi, herra, sopersi Maheu hämillään, onko se varmasti niin, ettekö erehdy?
Hän katsoi rahoihin uskaltamatta ottaa niitä, kylmä väristys karmi hänen selkäpiitään. Hän oli kyllä odottanut huonoa saantia, mutta noin vähän ei hän voinut arvata. Kun hän antaa Sakarialle. Etiennelle ja kolmannelle, joka oli nyt Chaval'in sijasta, heidän osansa, niin ei hänelle jää enempää kuin viisikymmentä frankia, vaikka heitäkin on neljä — hän itse, Katarina, Jeanlin ja isä.
— En, en erehdy, vastasi kirjanpitäjä. — On laskettava pois kaksi sunnuntaita ja neljä työtöntä päivää — siis yhteensä yhdeksän työpäivää.
Maheu seurasi laskuja ja laski itsekseen; yhdeksästä päivästä on hän saapa noin kolmekymmentä frankia, Katarina kahdeksantoista ja Jeanlin yhdeksän. Bonnemort vaari on kyllä tehnyt työtä vain kolmena päivänä. Mutta kuitenkin, jos laskee Sakarian yhdeksänkymmentä frankia ja noitten kahden osat, täytyisi varmasti tulla enemmän.
— Älkää unohtako sakkorahoja, lisäsi lopuksi kirjanpitäjä. —
Kaksikymmentä frankia sakkoa huonoista kannattamista.
Murtaja huitasi epätoivoissaan kädellään. Kaksikymmentä frankia sakkoa ja neljä työtöntä päivää. No silloin kai piti lasku paikkansa. Ja ennen, kun Bonnemort oli työssä eikä Sakarias ollut naimisissa, toi hän väliin puolitoistasataa frankia.
— No, ettekö huoli rahoista? huusi kassanhoitaja kärsimättömästi —
Ettekö näe, että toiset odottavat. Ellette tahdo, niin sanokaa vain.
Maheu päätti vihdoin ottaa rahat, mutta silloin pidätti kirjanpitäjä hänet.
— Malttakaa, minulla on tässä merkitty nimenne, Toussaint Maheu, niinkö? Pääsihteeri tahtoo puhua kanssanne. Menkää heti hänen luoksensa, hän on nyt yksin.
Maheu oli aivan päästä sekasin, kun hän tuli suureen työhuoneeseen, missä oli punanen huonekalusto ja vihreät seinäpaperit. Pääsihteeri, pitkä laiha mies puhui hänelle jotain pitkälti kohottamatta päätään pöydästä, joka oli täynnä papereita. Mutta Maheun korvissa soi niin, että hän huonosti tajusi. Hän käsitti vaistomaisesti, että kysymys oli hänen isästään, jota oltiin aikeissa erottaa 150 frankin eläkkeellä neljänkymmenen vuotisesta palveluksesta. Sitten muuttui sihteerin ääni äkkiä ankaraksi. Häntä syytettiin siitä, että hän harrastaa politiikkaa, millä tarkoitettiin kaiketi apukassaa. Hänen kehoitettiin pysymään syrjässä noista hommista pilaamatta hyvän työmiehen mainettaan. Hän aikoi vastustaa, mutta ei löytänyt sanoja ja hypistellen lakkiaan sopersi hän ainoastaan katkonaisesti.
— Tietysti, herra sihteeri… se on tietty, herra sihteeri, minä vakuutan…
Tuskin hän oli päässyt ulos Etiennen seuraan, kun hän päästi kielensä valtoihinsa:
— Kyllä olinkin vanha nauta! Olisi pitänyt vastata. Ei ole kylliksi, mitä syödä ja siinä vielä tyhmyyksiä?! Hän tarkoitti sinua, sanoen, että koko kylä on tartutettu… Hyvä jumala, mitä tehdä? Täytyy koukistaa selkäänsä ja kiittää.
Maheu vaikeni. Häntä kalvoi viha ja arkuus. Etienne vaipui mietteisiinsä. He kulkivat taas keskellä joukkoa, joka täytti tiet. Katkeruus yltyi. Se oli rauhallisen väen äänetön epätoivo, ilman huutoja tai voimakkaita liikkeitä, pelottavana kuin lähestyvän myrskyn pauhina. Nytkin jo heiltä puuttuu leipää, mitä sitten, jos vielä palkka painetaan alas? Ravintolasta kuului voimakasta kiroilemista. Katkeruuden ja vihan myrkky teki kurkut niin kuiviksi, että nuo vähäisetkin ansiot siirtyivät kapakan omistajalle.
Montsou'sta kylään saakka eivät Maheu ja Etienne vaihtaneet sanaakaan. Kun he astuivat tupaan, huomasi Maheun vaimo heti, että he olivat tyhjin käsin.
— Sepä mainiota! — huudahti hän. — Entä kahvini, sokurini ja liha?
Palanen lihaa ei kai olisi tehnyt meitä köyhemmiksi?
Mies ei vastannut mitään mielenliikutuksesta. Äkkiä hänen karkeat kasvonsa murtuivat, ja suuret kyynelkarpalot vierivät hänen silmistään. Hän heittäytyi tuolille ja itkien kuin lapsi heitti pöydälle viisikymmentä frankia.
— Siinä on palkka meidän kaikkien työstä.
Maheun vaimo katsahti Etienneen, mutta kun tämäkin oli vaiti ja alakuloinen, alkoi hänkin itkeä. Kuinka voisi yhdeksän henkeä elää puolen kuukautta viidelläkymmenellä frankilla? Vanhin poika oli heidät hyljännyt, vanhus ei enää voinut liikuttaa jalkojaan, siis täytyy kaikkien kuolla. Alzire heittäytyi äitinsä kaulaan onnettomana siitä, että äiti itki. Estelle parkui myös, Lenore ja Henri ulisivat niin että korvia särki.
Pian koko kylä kajasti samoja hätähuutoja. Miehet olivat palanneet kotiin ja joka perheessä surtiin huonoa saantia ja uutta uhkaavaa hätää. Ovia paiskattiin auki, ja naiset tulivat portaille valittamaan ikäänkuin huoneet olisivat liian ahtaat heidän vaikeroimiselleen.
Sade tiukkui, mutta he eivät sitä huomanneet, vaan huusivat toinen, toisilleen näyttäen saamiaan rahoja.
— Katso, mitä mieheni sai.. Tuoko on palkkaa!
— Ajattele, eihän tästä riitä leipäänkään viikoksi!
— Entä minä! Katso itse. Täytyy kai myydä paidat yltään.
Maheun vaimo meni myös ulos. Levaquen ovelle oli kasaantunut suuri joukko. Siinä kaikuivat huudot voimakkaimmin, sillä mies juoppo ei edes ollut palannut kotiin ja vaimo epäili, että koko palkka hupenee Vulkaniin. Philomene odotti myös Maheuta, jottei rahat joutuisi Sakarian käsiin, Ainoastaan Pierronin vaimo pysyi jotenkin rauhallisena, sillä tuo veijari Pierron osasi aina mielistellä päälliköitä niin, että voudin kirjassa oli hänen osalleen aina merkitty useampia työpäiviä kuin toisille, mutta anoppi piti sitä halpamaisena tekona. Hän oli niitten puolella, jotka kapinoivat. Laiha ja pitkä kuin oli, puisti hän nyrkkiään Montsou'hun päin.
— Voiko ajatella, huusi hän lausumatta Hennebeau'n nimeä, että heidän kyökkipiikansa ajoi kääseissä tänä aamuna. Niin, niin kääseissä parilla hevosella, varmaankin Marchienneen kaloja ostamaan.
Huudot yltyivät. Kaikki purkivat sisustaan, minkä ehtivät. Tuo palvelijatar valkosessa esiliinassa, joka ajoi torille kääseissä harmitti kaikkia. Työläiset olivat kuolla nälkään, pitikö sitten herrasväen syödä kaloja? Mutta eivät he aina tule herkuttelemaan. Kyllä kerran tulee köyhienkin vuoro!
Etiennen kylvämät siemenet alkoivat itää. Kaikki huusivat kärsimättömyydestä voimatta odottaa kulta-ajan koittoa, jolloin kerran hekin saisivat onnensa osaa. Vääryys kävi yhä sietämättömämmäksi. Jo oli aika ruveta vaatimaan oikeuksiaan, kun leipäkin tahdottiin riistää heidän suustaan. Naiset olivat valmiit vaikka heti ryhtymään taisteluun. He tahtoivat heti vallata tuon luvatun maan.
Illalla oli Huvissa päätetty ruveta lakkoon. Rasseneur ei enää väittänyt vastaan. Suvarin piti myöskin sitä ensimäisenä askeleena. Etienne määritteli aseman seuraavasti: jos yhtiö todellakin toivoo lakkoa, niin se saa sen.