V.
Kaikki Voreux'n käytävät olivat suljetut. Kuusikymmentä sotamiestä vartioi ainoata porttia, joka oli jätetty auki. Siitä pääsi kapeita portaita myöten vastaanottohueneeseen, vajaan, sekä voutien huoneeseen. Kapteeni oli asettanut heidät kahteen riviin selin seinään, jottei heihin voitaisi hyökätä takaapäin.
Aluksi pysytteli työläisjoukko, joka oli rientänyt paikalle, kohtuullisen välimatkan päässä. Heitä oli vain kolmisenkymmentä ja he neuvottelivat kiihkeästi keskenään.
Ensimäisten joukossa oli saapunut Maheun vaimo Estelle käsivarrellaan ja toisti kiihkeästi yhä samaa:
— Ei saa laskea ketään! Ei saa laskea ketään!
Hänen miehensä oli kaikessa samaa mieltä kuin hän. Silloin tuli juuri Requillartista vanha Mouque. Häntä ei tahdottu laskea, mutta hän riuhtasihe itsensä irti väittäen että hevosia piti syöttää, ne kun viisi välittivät vallankumouksesta. Sitä paitsi oli yksi hevonen kuollut ja se täytyi nostaa ylös. Etienne vapautti tallirengin ja sotamiehet laskivat hänet menemään. Neljännes tunnin kuluttua, jolloin lakkolaisten lukumäärä oli tuntuvasti kohonnut ja he alkoivat uhkaavasti astua lähemmäksi, avattiin suuri portti alakerrassa, ja sieltä tuli muutamia miehiä laahaten kuollutta eläintä. Kaikki tunsivat hevosen, joukosta kuului kuiskauksia:
— Eikö tuo ole Trompette? Sehän on Trompette! Tosiaankin, se oli Trompette. Se ei ollut voinut tottua maanalaiseen elämään, oli pysynyt synkkänä, haluttomana työhön kärsien valon puutteesta. Turhaan Bataille, kaivoksen vanhin hevonen, hankasi ystävällisesti kuonoaan sen kaulaan ja pureskeli sitä ikäänkuin kehottaen sitä taipumaan kohtaloonsa. Trompette näytti siitä tuntevan vielä kipeämmin valon kaihoa. Joka kerran kun ne tapasivat toisensa, ne ikäänkuin vahtivat, vanhin sitä, minkä oli unohtanut, nuorin sitä, jota ei voinut unohtaa. Sitten kuin Trompette kamppaili kuoleman kielissä olkivuoteellaan, nuuski Bataille sitä hirnuen lyhyeen, joka muistutti itkua. Se tunsi, miten Trompette kävi kylmäksi, kaivos riisti siltä sen viimeisen ilon, tuon ystävän, joka oli tullut ylhäältä ja tuonut peltojen raikkaan tuoksun, joka muistutti sille sen omaa nuoruutta vapaassa luonnossa. Lakkolaiset katsoivat synkkinä Trompetten ruumista. Yksi naisista lausui:
— Aivan kuin ihminen, ei tehnyt mieli maan alla ryömiä.
Sillä välin kylästä saapui yhä lisää väkeä. Joukon etunenässä kulki
Levaque, hänen jälessä kulki hänen vaimonsa, Bouteloup ja toiset.
— Alas belgialaiset! huusi Levaque. — Pois kaikki ulkomaalaiset! Alas kaikki!
Kaikki olivat kuohuksissa ja Etiennen piti hillitä heitä. Hän lähestyi kapteenia, joka oli pitkä, laiha, mutta päättäväisen näköinen nuori mies, selittäen asiain tilan koettaen voittaa hänet puolelleen ja tarkaten, minkä vaikutuksen sanat tekivät häneen. Mitä varten panna toimeen verilöyly? Eikö kivihiilenkaivajat olleet oikeassa? Kaikkihan ihmiset ovat veljiä ja täytyisi heidän hyvin sopia keskenään. Kun hän mainitsi sanan tasavalta, teki kapteeni kärsimättömän eleen. Mutta hän säilytti kuitenkin sotilaallisen järkähtämättömyytensä ja vastasi tylysti:
— Hajaantukaa! Älkää pakottako minua tekemään velvollisuuttani.
Etienne uudisti kolmasti yrityksensä, toverien muristessa hänen takanaan. Huhu kiersi kertoen, että itse Hennebeau oli kaivoksessa ja lakkolaiset murisivat, että pitäisi hänet laskea niskasta alas ja katsoa, miten hän itse hakkaisi hiiliä. Mutta huhu oli väärä; kaivoksessa oli ainoastaan Negrel ja Dansaert, jotka molemmat hetkeksi näyttäytyivät vastaanottohuoneen osaston ikkunassa. Päävouti koetti pysytellä näkymättömänä, sillä siitä asti, kun hänet oli tavattu Pierronin vaimon luona, oli hän hiukan hämillään. Pieni insinöri sitä vastoin katseli joukkoa rohkein silmäyksin hymyillen ja osottaen halveksumisensa sekä ihmisiin että tapahtumiin. Joukko alkoi heti viheltää ja huutaa uhkaavasti ja molemmat katosivat näkyvistä. Heidän tilalleen ilmestyivät Suvarinin kalpeat kasvot. Hänen työvuoronsa oli juuri sinä päivänä. Hän ei ollut poistunut koneensa äärestä aina lakon alusta asti ja viimeisinä päivinä oli hän kokonaan lakannut puhumasta ollen kokonaan jonkun salaisen ajatuksen vallassa, jonka teräksinen kärki loisti hänen harmaitten silmien syvyydestä.
— Hajaantukaa! toisti kapteeni lujalla äänellä. Minä en tahdo kuulla mitään, minä olen saanut käskyn vartioida kaivosta ja minä teen sen. Älkää tunkeko minun väkeeni, tai minä pakotan teidät perääntymään.
Vaikkakin hänen äänensä kaikui varmana, näkyi, että hän kävi levottomaksi nähdessään lakkolaisten joukon yhä kasvavan. Kello kaksitoista piti toisen tulla hänen tilalleen, mutta kun hän pelkäsi ettei hän voisi kestää siihen asti, oli hän lähettänyt pojan Montsouhun pyytämään avustusta.
Hänelle vastattiin huudoilla ja melulla.
— Alas muukalaiset! Alas belgialaiset! Me tahdomme olla isännät kotonamme!
Etienne astui surullisena syrjään. Nyt oli kaikki hukassa, ei muuta kuin taistella ja kuolla. Hän ei enää yrittänyt pidättää joukkoja ja lakkolaiset alkoivat heti tunkea pientä sotaväenosastoa vastaan. Heidän joukkonsa nousi nyt lähes neljäänsataan, lähikaivoksilta oli myös rientänyt joukkoja paikalle. Kaikki huusivat samaa. Maheu ja Levaque huusivat vimmoissaan sotamiehille:
— Menkää tiehenne! Ei meillä ole mitään teitä vastaan, menkää pois!
— Teillä ei ole täällä mitään tekemistä, huusi Maheun vaimo. —
Antakaa meidän rauhassa järjestää asiamme. — Ja hänen takanaan huusi
Levaquen vaimo:
— Täytyykö meidän lyödä teidät mäsäksi, jotta te menisitte pois tieltä.
Lydiakin tunki joukon etunenään ja huusi kimakalla äänellä:
— Katsokaa punaisia makkaroita!
Katarina seisoi muutaman askeleen päässä ja kuunteli onnettomana, että kohtalo oli taas heittänyt hänet yhteentörmäyksen paikalle. Eikö hän ilmankin kärsinyt kylliksi? Mitä oli hän rikkonut, kun onnettomuus seuraa häntä noin joka askeleella? Hänen sydämensä tunsi tarvetta vihata, hän muisteli, mitä Etienne oli iltasin kertonut ja kuunteli nyt tarkoin, mitä hän puhui sotamiehille. Hän kutsui heitä tovereiksi, muistutti heille, että hekin ovat kansan lapsia ja täytyisi heidän pitää yhtä kansan kanssa sortajia ja rikkaita vastaan.
Äkkiä alkoi joukko lainehtia tehden tilaa tyrkkivälle eukolla, joka ryntäsi esiin. Se oli La Brule, jota oli kauhea nähdä, niin laiha kuin oli paljaina kauloineen ja käsivarsineen ja hurjasta menosta epäjärjestyksessä riippuvine hapsineen.
— Hitto vieköön, vihdoinkin pääsin! — huusi hän hengästyneenä. —
Pierron heittiö oli sulkenut minut kellariin.
Heti sen jälkeen syöksyi hän sotamiesten kimppuun syytäen haukkumisia:
— Sellaiset konnat! Rosvot! Ryömivät päällikköjen edessä ja nyt muka ovat rohkeita köyhiä raukkoja kohtaan!
Silloin toisetkin yhtyivät heihin ja tärisyttivät ilman haukkumisillaan ja sadatuksillaan. "Alas punahousut?" kaikui yhä ilmassa.
Sotamiehet, jotka tylsinä ja liikkumattomina olivat kuunnelleet vetoomista heidän toveruuteensa ja veljeyteensä, säilyttivät horjumattomuutensa nytkin hävyttömyyksiä kuunnellessaan. Takana oli kapteeni jo paljastanut sapelin. Mutta joukko yhä tunki eteenpäin uhaten litistää sotamiehet muuria vastaan. Kapteeni komensi ja heti pajunettien kaksoisrivi kohosi joukkoa vastaan.
— Haa? petturit! huusi la Brule.
Mutta joukko oli tuskin vavahtanut, kun se jo taasen ryntäsi eteenpäin kiihkeässä kuoleman halveksumisessaan. Monta naista ryntäsi eteenpäin, Maheun ja Levaquen vaimot huusivat:
— Tappakaa meidät, tappakaa meidät! Me vaadimme oikeutemme.
Vaarasta huolimatta tulla lävistetyksi oli Levaque tarttunut yhtaikaa kolmeen pajunettiin ja kivusta välittämättä väänsi niitä koettaen ne saada sotamiesten käsistä. Ainoastaan Bouteloup seisoi jonkun matkan päässä ja tarkasteli heitä välinpitämättömänä. Hän katui, että oli ollenkaan tullut mukaan.
— Iskekää! iskekää, toisti Maheu, jos olette kunnon poikia!
Ja hän paljasti karvaisen hiilen tatueraman rintansa koettaen ohjata pajunetin rintaansa vastaan. Hän tunki niitä vastaan niin että sotamiehet olivat pakotetut perääntymään hänen pelottoman rohkeutensa edestä. Yksi pajuneteista oli kuitenkin raapaissut häntä rintaan, jolloin hän kävi aivan mielettömäksi tahtoen työntää sen vielä syvemmälle rintaansa.
— Pelkuri-raukat, ettekö uskalla! huusi hän sotamiehille. — Meidän takanamme on kymmenen tuhatta toveria. Tappakaa meidät, jos tahdotte, mutta silloin teidän täytyy tappaa kymmenen tuhatta!
Sotamiesten asema kävi arveluttavaksi, sillä he olivat saaneet käskyn turvautua aseisiin ainoastaan äärimmäisessä tapauksessa. Mutta kuinka estää noita mielettömiä, jotka itse hyökkäsivät pajunetteihin? Sitä paitsi tunki joukko yhä lähemmäksi litistäen heidät muuria vastaan, niin etteivät he enää voineet perääntyä. Mutta siitä huolimatta tuo pieni ryhmä kesti kylmäverisesti joukon tungettelun ja täytti kapteenin katkonaisia määräyksiä. Kapteeni itse seisoi liikkumattomana huulet lujasti yhteen puserrettuina. Nyttemmin pelkäsi hän ainoastaan yhtä, että sotamiehet kadottaisivat kylmäverisyytensä haukkumisilta. Yksi nuori kersantti, jonka ylähuulta peitti hieno untuva, alkoi jo räpyttää silmiään tavalla, joka herätti levottomuutta. Hänen vieressään seisoi vanha sotamies, joka oli ollut mukana kahdessakymmenessä tappelussa, kalpeni nähdessään, miten hänen pajunettiaan revittiin kuin oljenkortta. Oli tarpeen vallan koko voima, jotta kävisi mahdolliseksi pysyttää sotilaskurin ylevän tyyneyden hiljaisuus.
Yhteentörmäys näytti olevan välttämätön. Äkkiä osaston takana ilmestyi vouti Richomme, jonka hyväntahtoiset kasvot olivat kauhun murtamat.
— Mutta, herra jumala! huudahti hän: — Tuohan on mielettömyyttä!
Eihän tuollaisia tyhmyyksiä voida sallia.
Hän ryntäsi sotamiesten ja työläisten väliin.
— Toverit, kuulkaa! Te tiedätte, että minä olen vanha työmies ja olen aina ollut teidän puolellanne! Minä lupaan teille, että jos teille tehdään väärin, niin minä itse sanon päälliköille koko totuuden. Mutta nyt tämä menee liian pitkälle. Mitä varten huutaa kaikkia ruokottomuuksia näille kelpo miehille ja puhkaista mahoja pyssynpiikkiin.
Häntä kuunneltiin ja joukko epäröi. Mutta onnettomuudeksi ilmestyi ylhäällä Negrelin terävä profiili. Hän nähtävästi pelkäsi, että häntä pidettäisiin pelkurina, koska hän lähetti voudin uskaltamatta itse näyttäytyä. Hän yritti puhua, mutta hänen äänensä hukkui joukon meluun, niin että hän oli pakotettu poistumaan ikkunan luota. Tämän jälkeen ei Richommen puhe enää vaikuttanut, turhaan hän vetosi toveruuteen, hänet työnnettiin syrjään eikä enää tahdottu kuulla. Mutta hän tahtoi jäädä heidän keskuuteen.
— Lyökööt he minun pääni murskaksi, mutta minä en tahdo jättää teitä, kun olette sellaisia aaseja!
Hän pyysi Etienneä avukseen koettaessaan saada joukon järkiinsä, mutta tämä vain teki eleen kädellään antaen tietää voimattomuutensa. Oli liian myöhäistä, sillä heitä oli jo yli viisisataa, jotka kaikki olivat vimmoissaan ja olivat saapuneet siinä yksinomaisessa tarkoituksessa ajaa belgialaiset pois. Ympärille oli kokoontunut uteliaita, jotka katselivat tapausta, siinä oli Sakarias vaimoineen ja lapsineen ja hänen toverinsa Mouquet. Requillartista riensi uusi joukko, siinä oli m.m. Mouquette, joka heti yhtyi joukkoon.
Kapteeni kääntyi joka minuutti katsoen Montsoun tielle. Kannatusjoukkoja ei näkynyt saapuvan eivätkä hänen kuusikymmentä miestänsä voineet kestää enää. Silloin pisti hänen päähänsä pelottaa joukkoa ja komensi, että pyssyt ladattaisiin sen nähden. Sotamiehet tekivät työtä käskettyä, mutta kiihotus yltyi ja huudot ja pilkkaaminen lisääntyivät.
— Katsokaa, nuo tomppelit aikovat ampua maaliin! pilkkasi la Brule ja toiset naiset.
Maheun vaimo, jolla Estelle oli sylissään, meni niin lähelle sotamiehiä, että kersantti kysyi häneltä, mitä hän siinä tahtoi lapsineen.
— Mitä se sinuun kuuluu? vastasi tämä. — Ammu siihen, jos uskallat.
Miehet pudistivat ylenkatseellisesti päitään. Kukaan ei uskonut, että heihin ammuttaisiin.
— Eihän heillä ole kuulia, ilmoitti Levaquen vaimo.
— Olemmeko me kasakoita? huudahti Maheu. Ranskalaisiin ei ammuta, saakeli!
Toiset huusivat, että he olivat olleet mukana Krimin sodassa eivätkä pelänneet kuulia ja ruutia. Ja eteenpäin rynnättiin taas.
Mouquette eturivissä oli pakahtua vihasta luullessaan sotamiesten ampuvan naisiin. Hän huusi heille kaikkia ruokottomuuksia, mitä suinkin tiesi ja lopuksi päätti panna käytäntöön pahimman loukkauksensa. Hän kohotti helmansa ja kääntyen selin sotamiehiin lausui: — Tämä upseerille! Tämä kersantille! Ja tämä sotamiehille!
Tuo sai joukon purskahtamaan hillittömään nauruun. Ei Etiennekään voinut olla hymähtämättä tuolle häväistykselle.
Tyynnyttääkseen kiihottuneita sotamiehiään päätti kapteeni ottaa pahimmat mellakoitsijat vangiksi. Mouquette hävisi yhdellä harppauksella joukkoon. Sotamiehet ottivat Levaquen ja pari muuta työläistä, jotka vietiin voutien huoneeseen. Negrel ja Dansaert huusivat kapteenille, että hän tulisi heidän luoksensa ja portti suljettaisiin, mutta hän kieltäytyi. Hän tiesi, että joukko pian ottaisi haltuunsa nuo rakennukset, joilla ei ollut kunnollista lukkoa ja sotamiehet tehtäisiin aseettomiksi. Pieni sotaväenryhmä alkoi jo nurista, mutta eihän voitu paeta tuota ryysyläisjoukkuetta. Ja taas nuo muuriin litistettyä 60 sotamiestä seisoivat pyssyn piikit ojossa lakkolaisia vastaan.
Joukko vaikeni hetkeksi tuosta odottamattomasta hyökkäyksestä. Mutta sitten kiihtyivät huudot taas vaatien vankien vapauttamista. Joku huusi, että heidät tapetaan siellä. Kuulematta enää mitään, neuvottelematta edes keskenään, ryntäsi joukko yhtenä miehenä lähellä olevan tiilikivikasan luo. Lapset kantoivat niitä yksi kerrallaan, naiset kokosivat niitä helmoihinsa. Pian oli jokaisen jaloissa koko kasa kiviä ja taistelu alkoi.
La Brule muori johti. Hän rikkoi tiiliä laihaa polveaan vastaan ja heitti yht'aikaa molemmin käsin. Levaquen vaimo huitoi käsiään, mutta hän oli niin lihava, että hänen täytyi mennä aivan lähelle sotamiehiä osuakseen. Bouteloup koetti pidättää häntä viedäkseen hänet pois nyt kun hänen miehensä oli viety. Mouquette väsyttyään rikkomaan kiviä polvea vastaan, johon tuli naarmuja, viskeli ne kokonaisina. Lapset eivät jääneet vanhemmista jälelle. Bebert opetti Lydiaa pakkaamaan kiviä. Kiviä satoi sotamiehiin.
Katarina yllätti itsensä myös keskellä joukkoa viskelemässä kiviä. Hän rikkoi niitä raivoisasti ja heitti, mikäli hänen pienet kätensä jaksoivat. Hän ei voinut itsekään ymmärtää, miksi hänet äkkiä oli vallannut sellainen hävityksen halu. Milloinko tulisi tälle kirotulle elämälle loppu? Hän ei enää jaksa kestää sellaista. Eikö koskaan tule parempaa, siitä asti kuin hän muistaa itsensä käy kaikki vain pahemmaksi ja pahemmaksi. Ja hävityshalun valtaamana rikkoi hän tiiliä ja heitti niitä näkemättä edes mihin ne sattuivat.
Etienne, joka vielä seisoi sotamiesten edessä, oli saada kiven päähänsä. Hänen korvansa paisui, hän kääntyi ja vavahti arvatessaan, että kiven, joka oli sattunut häneen, olivat heittäneet Katarinan kuumeiset kädet, mutta vaarasta huolimatta hän jäi paikalleen katsoen Katarinaan. Monet toisetkin unohtivat itsensä kiihtyneinä taistelusta yhtä hyvin kuin hänkin. Ympärillä seisoi katsojien joukko, Mouquet arvosteli heittoja ikäänkuin se olisi jotain kilpaleikkiä.
Kun ensimäiset kivet heitettiin, ryntäsi vouti Richomme taas sotamiesten ja työläisten väliin. Pian rukoili edellisiä ja kehoitti jälkimäisiä luopumaan työstään ollen niin liikutettu, että suuret kyynelkarpalot vierivät hänen poskilleen. Mutta hänen äänensä hukkui yleiseen meluun.
Kivisade yltyi. Vähitellen alkoivat miehet yhtyä naisiin.
Silloin huomasi Maheun vaimo, että hänen miehensä seisoi syrjässä tyhjin käsin.
— Hei, sinä, sanoi hän — mikä sinun on? Pelkäätkö ehkä, vai onko sinusta samantekevä, vaikka sinun toverisi viedään vankeuteen. Jos ei minulla olisi tätä lasta sylissä, niin kyllä näyttäisin…
Estelle kirkuen riippui hänen kaulassaan estäen häntä yhtymästä toisiin naisiin. Mutta kun ei hänen miehensä näyttänyt kuulevan häntä, potkasi hän kiviä tämän luo.
— Mutta ota toki piru, kivi käteesi! Vai tahdotko, että sylkäisisin päin kasvojasi kaikkien nähden?
Maheun kasvot kävivät punaisiksi, hän tarttui kiviin ja alkoi heittää.
Ja hänen vaimonsa kiihotti häntä takaa puristaen lastansa sylissä.
Maheu oli vihdoin ihan pyssyjen piippuja vastassa.
Pieni sotajoukko hävisi aivan kivisateeseen. Onneksi ne sattuivat muuriin sotamiesten päitten yläpuolelle. Mitä tehdä? Hetken ajatteli kapteeni kääntyä selin joukkoon ja mennä taloon, mutta nyt se oli mahdotonta enää, sillä heidän vähääkään liikahtaessa heidät olisi lyöty aivan pahanpäiväisesti. Eräs kivi oli sattunut hänen virkalakkiinsa ja hänen otsastaan tippui veripisaroita. Monta sotamiestä oli saanut haavoja ja hän tunsi, että itsesäilyttämisvaisto heissä saisi pian ylivallan, jolloin he eivät enää tottelisi päällystöä. Kersantti kirosi suutuksissaan, hänen olkapäänsä oli nyrjäytynyt pois sijoiltaan. Vieläkö kauan heidän sallittaisiin noin riehua? Vanha sotamies sai kiven vatsaansa ja oli vähällä pudottaa pyssyn kivusta.
Kolme kertaa oli kapteeni komentamaisillaan ampumaan. Hänessä kävi kova sisällinen taistelu, kaikki käsitykset sotilaan ja ihmisen velvollisuudesta hämmentyivät. Kivisade yltyi. Hän oli juuri antamaisillaan käskyn ampua, kun äkkiä pyssyt laukesivat itse. Ensin kuului kolme laukausta, sitten viisi ja sitten koko plutonan pamahdus ja lopuksi vielä yksinäinen laukaus.
Kaikki hämmästyivät. Joukko seisoi liikkumattomana voimatta vieläkään uskoa, että siihen oli ammuttu.
Mutta sitten alkoi kuulua sydäntä särkeviä valitushuutoja, samalla kun torvi toitotti ammunnan lakkauttamista. Silloin valtasi joukon äkkiä pakokauhu ja se juoksi hajalle eri suuntiin kuin pelästynyt lauma.
Bebert ja Lydia olivat kaatuneet ensimäisestä laukauksesta, tyttöön oli kuula sattunut kasvoihin, poikaan vasempaa olkaansa. Tyttö kaatui jääden heti liikkumattomaksi, mutta Bebert liikkui vielä suonenvedontapaisesti yrittäen syleillä tyttöä samoin kuin hän oli tehnyt edellisenä yönä. Jeanlin, joka juuri tuli juosten Requillartista, sai nähdä, miten hänen toverinsa kuoli syleillen hänen "pientä vaimoaan."
Seuraavat viisi laukausta olivat kaataneet la Brulen ja vouti Richommen. Kuula oli sattunut hänen selkäänsä juuri kun hän oli pyytänyt tovereitaan, hän lankesi siitä ensin polvilleen, siitä kaatui hän kyljelleen silmät vielä täynnä kyyneleitä. Eukko oli kaatunut kuin kimppu kuivia risuja päästäen hampaittensa välistä viimeisen kirouksen, veren syöksyessä esiin.
Sitä seuraava yhteislaukaus oli sattunut kauemmas ympärillä seisoviin uteliaisiin. Yksi kuula sattui suoraan Mouquetin suuhun ja hän romahti Sakarian ja Philomenen jalkoihin roiskuttaen heihin verta. Kaksi kuulaa sattui suoraan Mouquetten vatsaan. Hän oli huomannut, miten sotamiehet tähtäsivät ja hyvä tyttö kuin oli syöksyi hän Katarinan eteen huutaen, että tämä olisi varuillaan. Heti sen jälkeen kaatui hän maahan kirkasten kimakasti. Etienne riensi hänen luokseen tahtoen nostaa hänet, mutta hän antoi merkin, että kaikki oli lopussa. Sitten alkoi hänen kuolinkamppailunsa, mutta hän hymyili, ikäänkuin hän iloitsisi nähdessään heidät yhdessä.
Kaikki näytti olevan lopussa, laukauksien jyrinä lakkasi, kun äkkiä kajahti vielä yksi laukaus.
Kuula sattui suoraan Maheun sydämeen ja hän kaatui kasvoilleen likaseen vesilätäkköön.
Hänen vaimonsa kumartui käsittämättä mitään.
— No, nousehan, ukkoni! Eihän tuo ollut mitään.
Estelle oli tiellä, hän työnsi lapsen kainalonsa alle nostaen miehen pään.
— No, puhu toki! Mihin sinun koskee? Mies katsoi häneen ilmeettömin silmin ja suusta virtasi veristä vaahtoa. Hän ymmärsi, että hänen miehensä oli kuollut. Ja hän jäi siihen lapsineen istumaan liikkumattomana katsoen tylsästi mieheensä.
Kaivos oli nyt turvassa. Kapteeni otti hermostuneesti lakin päästään ja pani sen jälleen. Hän pysyi yhtä hillittynä nytkin tuon onnettomuutensa edessä. Hänen sotamiehensä latasivat ääneti pyssynsä. Ikkunoista katsoivat Dansaertin ja Negrelin pelästyneet kasvot. Heidän takanaan seisoi Suvarin syvä ryppy otsassaan.
Etienne ei ollut tapettu. Hän seisoi vieläkin Katarinan vieressä, joka oli vaipunut maahan väsymyksestä ja mielentäräyksestä, kun äkkiä jonkun kimeä ääni sai hänet tointumaan. Se oli apotti Ranvier, joka molemmat kädet ojennettuina taivasta kohti kutsui profetan tavoin jumalan vihan murhaajien yli. Hän julisti oikeuden valtakuntaa, porvariston häviötä taivaan tulen kautta, koska se kaikkien rikostensa lisäksi oli vielä käskenyt tappaa työläisiä ja osattomia.