V.
Alhaalla kaivoksessa onnettomat, kaikkien hylkääminä, turhaan huusivat apua. Vesi nousi heille jo vatsaan saakka. Virran pauhina oli korvia särkevä. Ja kun laudoituksen viimeiset jätteet lensivät maahan helvetillisellä ryskeellä, luulivat he, että maailman loppu tulee. Hirmua lisäsi vielä hevosten raju hirnuminen tallissa.
Mouque oli laskenut Bataillen suitset. Vanha hevonen seisoi siinä väristen kauhusta laajennetuin silmin tarkaten nousevaa vettä. Ja äkkiä kun jääkylmä vesi kosketti eläimen vatsaan, riuhtasi se paikaltaan ja lähti täyttä laukkaa häviten pimeisiin käytäviin.
Silloin alkoi yleinen pako, ihmiset seurasivat eläintä.
— Täällä ei meitä mikään auta! huusi Mouque. Täytyy etsiä pelastusta
Requillartin kautta.
Kaikkia elähytti toivo pelastua vanhan naapurikaivoksen kautta, jos he vaan ehtisivät sinne ennenkuin tie tulisi katkaistuksi. Kaikki kymmenen henkeä lähti juoksemaan pitäen lyhdyt korkealla pään päällä, jottei vesi sammuttaisi niitä. Onneksi kulki käytävä ylöspäin, he etenivät jo parisataa metriä eikä vesi kohonnut. Maa kosti heille, he olivat rääkänneet sen ruumista, leikanneet sen valtasuonen poikki ja siitä pursusi nyt verta.
Mutta ensimäisessä tienristeyksessä syntyi eripuraisuutta. Tallirenki tahtoi juosta vasemmalle, toiset väittivät, että voi tuntuvasti lyhentää tie menemällä oikeaan. Koko minuutti meni hukkaan.
— No, menkää sitten hiiteen, jos tahdotte, mitä se minuun kuuluu! huusi Chaval vihasesti. — Minä kiidän tätä tietä.
Hän kääntyi oikealle ja kaksi toveria seurasi häntä. Toiset juoksivat vanhan Mouquen perästä, joka oli kasvanut Requillartin pohjalla. Mutta hänkin epäili eikä oikein tietänyt, mihin mennä. Kaikki olivat aivankuin sekasin päästä, vanhat kaivajat eivät tunteneet tuttuja teitä.
Etienne juoksi viimeisenä, sillä häntä pidätti Katarina, joka väsymyksestä ja pelästyksestä tuskin pääsi eteenpäin.
— Ota minut kaulasta, niin kannan sinut, sanoi Etienne nuorelle tytölle nähdessään tämän lopen uupuneen.
— Ei, anna minun olla, mumisi tämä, minä en jaksa enää, mieluummin kuolen tähän paikkaan.
He olivat jääneet toisista jälkeen viisikymmentä metriä. Etienne nosti tytön tämän vastustuksista huolimatta, kun äkkiä ramahti heidän edessään suuri lohkare sulkien heidät tovereilta. Veden tulva pehmitti kalliota, niin että ne vierivät alas siellä täällä. Heidän täytyi palata takaisin. Mutta he eksyivät eivätkä enää voineet toivoakaan pääsevänsä Requillartiin. Ei auttanut muu kuin kavuta ylimpiin käytäviin ja odottaa siellä toverien apua, jos vesi laskisi.
Vihdoin tunsi Etienne Guilleaumen kerroksen.
— Luojalle kiitos! sanoi hän. — Nyt ainakin tiedän, missä olen.
Peijakas, mehän olimme oikealla tiellä, mutta nyt piru meidät perii!
Kuule, me menemme ylöspäin ja kiivimme tuon savutorven kautta.
Vettä räiskyi heidän rintaansa, niin että he tuskin saattoivat liikkua. Niin kauan kun heillä on valoa, on toivoakin, he sammuttivat toisen lyhdyn säästääkseen öljyä, jonka he sitten kaataisivat toiseen. He pääsivät jo savupiipun luo, kun jokin kolina sai heidät kääntymään katsoakseen oliko joitain tovereita hädässä. He huudahtivat kauhistuneina, kun he näkivät jonkun, jättiläiskokoisen massan kiitävän pimeydessä suoraan heihin kapean paalutuksen välistä.
Se oli Bataille. Sen jälkeen kuin hevonen oli lähtenyt lastauspaikalta oli se nelistänyt pitkin pimeitä käytäviä. Näytti siltä, että se tunsi tiet tässä maanalaisessa valtakunnassa, missä se oli viettänyt yksitoista vuotta. Sen silmät olivat tottuneet näkemään pimeässä. Ja se laukkasi yhä eteenpäin painaen pään alaspäin noissa kapeissa käytävissä, joista tuskin mahtui sen suuri ruumis. Katua seurasi toinen, tiet risteilivät, ilman että se epäilisi. Mihin se pyrki? Mahdollisesti nuoruuden uinalunsa luo, myllyn luo, joka seisoi Scarpe joen rannalla, missä se oli syntynyt, auringon hämärän muiston luo, joka paloi ilmassa kuin lamppu. Se tahtoi elää, sen eläinmuisti eli, se tahtoi vielä kerran saada hengittää peltojen ilmaa ja tämä toivomus ajoi sitä eteenpäin tuntematonta ulospääsyä kohti, mistä se voisi päästä valoon, kirkkaan taivaan alle. Sen nöyryys oli kadonnut, se oli vimmoissaan, että kaivos oli ensin riistänyt siltä näön ja nyt tahtoo riistää hengenkin.
Kun se oli saavuttamaisillaan Etiennen ja Katarinan, huomasivat nämä, että se oli litistynyt kallioseinien väliin. Se oli kompastunut ja taittanut molemmat etujalkansa. Ponnistaen viimeisiä voimia laahasi se itsensä eteenpäin muutaman metrin, mutta käytävä kapeni eikä se mahtunut enää. Se kurotti verisen päänsä etsien suurilla, hätääntyneillä silmillään jonkun kolon, josta se voisi pelastua. Mutta vesi peitti sen nopeasti, se alkoi hirnua samallaisella villillä, korisevalla äänellä kuin talliin kuolleet hevoset. Onnettoman eläimen kuolinkamppailu oli hirvittävä tuossa maanalaisessa kuopassa kaukana valosta. Sen toivoton, vihlova hirnuminen ei vaiennut ennenkuin vesi oli peittänyt sen. Silloin pääsi sen rinnasta viimeinen korahdus, sitten lotkahti jokin, ikäänkuin tyhjä tynnyri olisi täyttynyt ja kaikki oli hiljaa. Syntyi kammottava hiljaisuus.
— Oi, herra jumala! itki Katarina ääneen. — Minua kammottaa, minä en tahdo kuolla!… Vie minut pois, vie pois täältä!
Hän oli ennenkin nähnyt kuoleman. Maanvieremää kaivoksessa, vedentulvaa, mutta ei milloinkaan hän ollut tuntenut sellaista jäätävää kauhua, kuin nyt nähdessään Bataillen kamppailun kuolemaa vastaan. Onnettoman hevosen epätoivoinen hirnuminen kaikui hänen korvissaan, niin että hän värisi koko ruumiissaan.
Etienne kaappasi hänet taas syliinsä ja kantoi edelleen. Olikin jo aika, sillä kun he nousivat savutorveen, alkoi vesi nousta heille jo olkapäihin. Etiennen täytyi auttaa Katarinaa, sillä tältä puuttui voimia pitää kiinni laudoista. Kolmasti oli Katarina luisua pois hänen käsistään takaisin kumeasti pauhaavan veden aaltoihin. He hengähtivät helpotuksesta päästyään ylempään kerrokseen, mihin vesi ei vielä ollut tunkeutunut. Mutta pian alkoi sekin täyttyä ja heidän piti kiivetä edelleen. Tällaista nousemista jatkui monta tuntia, kun nouseva vesi ajoi heidät käytävästä toiseen pakottaen kiipeemään yhä korkeammalle. Kuudennessa kerroksessa lepäsivät he taas toivoen kuumeisesti, ettei vesi enää kohoisi. Mutta vesi kohosi taasen ajaen heidän kahdeksanteen ja sitten yhdeksänteen kerrokseen. Oli jälellä enää yksi kerros ja päästyään sinne katsoivat he pelokkaasti tuuma tuumalta yhä kohoavaa vettä. Jollei vesi lakkaisi nousemasta, olisivat he pakotetut menehtymään samoin kuin vanha hevonen, heidän kurkkunsa ja keuhkonsa täyttyisivät vedellä.
Hetki hetkellä tärisytti kaivoksen kallioitten lohkeaminen, maan vierimiä sattui eri osissa kaivosta. Katarina värisi toistaen yhä:
— Minä en tahdo kuolla, minä en tahdo kuolla.
Rauhoittaakseen häntä vakuutti Etienne, että vesi ei kohonnut enää. Heidän pakonsa oli kestänyt jo kuusi tuntia, varmaankin pian tultaisiin pelastamaan heidät. Hän puhui kuudesta tunnista, vaikka itse asiassa hän oli kadottanut käsityksen ajasta. Todellisuudessa oli kulunut jo kokonainen päivä, ennenkuin he olivat päässeet Guillaumen kerroksen läpi.
He päättivät levätä istuen läpimärkinä kylmästä väristen. Katarina riisuutui ujostelematta, vääntääkseen vaatteistaan veden pois ja pukeutui taas. Vähitellen kuivuivat housut ja mekko hänen yllään. Hän oli avojaloin ja Etienne pakotti hänet ottamaan omat puukenkänsä. Nyt he saattoivat istua hetkisen. He pienensivät lyhdyn liekin, niin että se valaisi himmeästi kuin yölamppu. Mutta heidän vatsoissaan alkoi kurista muistuttaen heitä, etteivät he koko päivään olleet syöneet mitään. Siihen asti he eivät olleet muistaneet sitä. He eivät olleet ehtineet syödä aamiaisensa kun onnettomuus tapahtui, mutta nyt löysivät he taskuistaan leipäpalat puuroina veden paisuttamina. Katarina pakotti Etiennen ottamaan osansa. Niin pian kuin Katarina oli syönyt, vaipui hän uupuneena uneen maaten kylmässä maassa. Etienne valvoi hänen untaan voimatta itse nukkua.
Kuinka monta tuntia oli siten kulunut? Sitä hän ei olisi voinut sanoa. Mutta hän näki, että savupiipun aukosta alkoi lainehtia uhkaava musta neste, kuin petoeläin, joka hiipien tahtoi saavuttaa uhrinsa. Nopeasti saavutti vesi heidät kostuttaen nukkuvan Katarinan jalkoja. Hän tuli levottomaksi tietämättä pitäisikö hänen herättää tyttöä. Eikö olekin kovaa häiritä hänen rauhallista lepoaan, hänen kauniita uniaan auringosta ja mahdollisesta vapaasta luonnosta? Ja mihin voisivatkaan he paeta? Hän mietti ja mietti ja muisti vihdoinkin, että kalteva pinta, joka kulki tässä kerroksessa, oli ylempänä käytävän avulla yhteydessä ylimmän lastauspaikan kanssa. Mahdollisesti he pelastuisivat siinä. Hän antoi tytön nukkua mahdollisimman kauan odottaen, kunnes vesi ajaisi heidät pois. Sitten nosti hän tytön hiljalleen. Tyttö värähti.
— Oi jumalani! Sehän on totta. Kaikki on entisellään… jumalani!
Hän muisti kaikki, mitä oli tapahtunut ja huudahti nähdessään lähestyvän kuoleman.
— Rauhoitu, sopersi Etienne. — Minä vakuutan, me voimme vielä pelastua.
He alkoivat taas kavuta ollen nyt paljoa suuremmassa vaarassa kuin ennen. Heidän piti kulkea kumarassa olkapäitä myöten vedessä pitkän välimatkan käytävää pitkin, joka kokonaan oli laudoitettu. He repivät kyntensä ja sormensa tarttuessaan liukkaisiin ja sileisiin lautoihin. Etienne kulki jälessä tukien tyttöä päällään, silloin kun tämä oli kompastua. Mutta äkkiä näkivät he edessään multakasan ja katkenneita pölkkyjä, jotka estivät heiltä tien. He eivät voineet päästä edemmäksi. Mutta onneksi oli sivulla jonkun käytävän aukko ja he poikkesivat siihen.
Hämmästyksekseen saivat he nähdä edessään lyhdynvalon ja jonkun miehen ääni karjasi hurjistuneena;
— On siis vielä toisiakin minunlaisia idiotteja!
He tunsivat Chavalin, jonka maanvieremä oli myöskin ajanut tänne. Kaksi toveria, jotka olivat seuranneet häntä olivat saaneet surmansa hautaantuen maanvieremän alle. Hänkin oli saanut haavoja käsivarteensa, mutta oli kyllin rohkea ryömiäkseen takaisin onnettomuuspaikalle ottaakseen heidän lyhtynsä ja voileipänsä. Tuskin oli hän ehtinyt ryömiä pois, kun uusi vieremä sattui hänen selkänsä takana täyttäen käytävän.
Hän vannoi itsekseen, ettei millään muotoa antaisi varastojaan noille ihmisille, jotka äkkiä ilmestyivät aivankuin maan alta. Mieluummin tappaa hän heidät. Mutta sitten tunsi hän heidät, hänen vihansa lauhtui ja hän alkoi nauraa vahingoniloisena.
— Soo, sinäkö, Katarina! Sinäkin taidat olla pulassa ja tulit etsimään minua. No, nyt meillä voi olla lysti yhdessä.
Hän ei ollut huomaavinaan Etienneä. Tätä kuohutti odottamaton kohtaaminen ja hän teki liikkeen suojellakseen tyttöä, joka painautui häneen. Mutta täytyihän mukautua siihenkin ja hän kysyi aivan yksinkertaisesti toverilta, aivankuin he olisivat aivan äskettäin eronneet hyvinä ystävinä.
— Oletko tarkastanut paikkaa tuolla etäämpänä? Eikö voi päästä murtopaikan läpi?
Chaval vastasi ivallisesti:
— Murtopaikanko läpi! Siellä on kaikki vieremän peitossa… Me olemme suljetut kahden seinän väliin kuin hiirenloukkuun. Mutta voithan palata kuljetuskäytävään, jos olet hyvä uimari.
Vesi kohosi todellakin yhä korkeammalle, kuului, miten se loiski seiniä vastaan. Paluumatka oli suljettu. Kaikki kolme olivat muuratut seinien väliin.
— Sinä jäät siis? jatkoi Chaval ivallisesti. — Se on kai viisainta ja jos annat minun olla rauhassa, en minä avaa suutanikaan. Täällä on vielä tilaa kahdella. Katsokaamme, kuka ensin menehtyy, ellei meille tulla apuun, mikä on hyvin epäilyttävä.
— Mutta jos koettaisimme koputtaa, sanoi taas Etienne. — Ehkä meidät kuullaan.
— Minä olen jo koputtanut käteni kankeiksi. Tässä on kivi, koeta itse jos haluat.
Etienne otti kiven, jonka reunat jo olivat kuluneet koputtamisesta ja alkoi koputtaa seinään siten, kuten kaivajat tavallisesta pyytävät apua. Sitten painoi hän korvansa seinään kuullakseen vastataanko hänelle. Hän toisti sitä pariinkymmeneen kertaan, saamatta hiiskaustakaan vastaukseksi.
Sillävälin Chaval järjestäytyi kylmäverisesti mukavammasti. Hän asetti seinän viereen kolme lyhtyään, joista paloi yksi. Sitten pani hän pölkylle kaksi voileipäänsä. Tällä muonituksella voisi hän kestää kaksi päivää, jos olisi järkevä eikä jakaisi toisille. Sitten kääntyi hän toisten puoleen sanoen:
— Puolet saat sinä, Katarina, jos sinun tulee kova nälkä.
Tyttö oli vaiti. Kaikkien onnettomuuksien lisäksi oli kohtalo nyt sulkenut hänet siihen noitten kahden miehen kanssa.
Alkoi hirveä olo. Ei Chaval eikä Etienne avanneet suutaan istuen siinä maassa muutaman askeleen päässä toinen toisistaan. Chavalin huomautuksesta sammutti Etienne lyhtynsä, sillä oli turhaa ylellisyyttä, että se paloi. Katarina paneutui pitkälleen nuoren miehen viereen, hän oli levoton niistä silmäyksistä, joita hänen entinen rakastettunsa heitti häneen.
Aika kului. Kuului ainoastaan veden hiljainen lorina sen yhä kohotessa. Aika ajoittain tuntui maa tärisevän etäisistä maanvieremistä. Kun lyhty oli palanut loppuun ja piti se avata kaataakseen öljyä, valtasi heidät pelko, että ilmassa olisi räjähdyskaasua. Mutta räjähdystä ei tapahtunut ja he taas makasivat pitkällään maassa, ajan vieriessä hitaasti.
Jokin kahina sai Etiennen ja Katarinan kohottamaan päätään nähdäkseen mitä oli tekeillä. Chaval valmistautui aterialle. Hän mursi voileivän kahtia, purren hitaasti, jottei tulisi kiusaukseen niellä kaikki yhtäaikaa.
— Etkö todellakaan tahdo? sanoi hän Katarinalle. — Olet tyhmä.
Katarina loi silmänsä alas peläten antautuvansa kiusaukselle. Kiduttava nälkä kouristi hänen sisuksiaan niin että kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Mutta hän ymmärsi, mitä Chaval tahtoi hänestä. Hän tunsi, että tämä oli taas mustasukkaisuuden vallassa nähdessään tytön toisen rinnalla. Hän pelkäsi lähestyä tuota miestä peläten, että molempien miesten välillä syntyisi taas ottelu. Herra Jumala! Voisihan edes kuolla sovussa.
Etienne olisi pikemmin kuollut nälkään kuin pyytänyt Chavalilta leipäpalasen. Vaitiolo kävi painostavaksi. Yksitoikkoiset minuutit tuntuivat pitkiltä kuin ijäisyys. He olivat olleet nyt yhdessä jo kokonaisen vuorokauden. Toisen lyhdyn tuli alkoi sammua ja he sytyttivät kolmannen.
Chaval otti toisen palasen ja sanoi:
— Tulehan toki tänne nauta!
Katarina vavahti. Antaakseen hänelle rohkeutta kääntyi Etienne poispäin. Mutta kun tyttö ei liikahtanutkaan kuiskasi hän tämän korvalle:
— Mene, tyttöseni.
Kyyneleet pursusivat tytön silmistä. Hän itki kauan, jaksamatta nousta, tuntematta edes enää nälkää. Koko hänen ruumistaan pakotti ja kolotti. Etienne nousi kulkien edes takaisin ja aika ajoittain koputtaen avunpyynnön merkkiä. Kuinka hirvittävä olla haudattuna tuohon koloon yhteen miehen kanssa, jota hän vihasi koko sydämestään. Ja tuo onneton tyttö jää sille, ken kestää kauemmin. Jos hän kuolee ennemmin, ottaa tuo mies tytön jälleen häneltä.
Aika kului ja ilma kävi yhä raskaammaksi. Toinen päivä läheni loppuaan ja Chaval istui Katarinan viereen jakaen hänen kanssaan viimeisen leipäpalapuoliskonsa. Tyttö märehti vaivaloisesti, mutta Chaval mustasukkaisuuden puuskassa ei tahtonut kuolla, ennenkuin oli ottanut tytön tuon toisen nähden ja pakotti tytön maksamaan joka leipäpalasesta hyväilyllä. Uupunut kuin oli antoi tyttö suudella itseään, mutta kun hän aikoi väkisin ottaa hänet, pääsi tytöltä vaikerrus.
— Anna minun olla. Sinä rikot minun luuni.
Etienne, joka oli niin kuohuksissaan, että vapisi, seisoi selin, nojaten otsansa poikkipuuhun. Mutta kuultuaan tytön voihkinan, oli hän yhdellä hyppäyksellä heidän luonaan.
— Anna hänen olla, perhana!
— Mitä se sinuun kuuluu? vastasi Chaval. — Hän on minun tyttöni.
Ja hän taas syleili tyttöä sulkien hänen suunsa punasilla viiksillään.
— Jätä meidät, ole hyvä. Mene syrjään.
— Jollet sinä heti päästä hänet, niin kuristan sinut kuoliaaksi! huusi
Etienne vihasta kalvennein huulin.
Chaval karkasi heti pystyyn, sillä toisen korisevasta äänestä tunsi hän, että tämä tarkoitti totta. Kuolema tuntui heistä tulevan liian hitaasti, jommankumman piti heti jättää sija toiselle. Vanha riita syttyi jälleen täällä maan alla, missä pian he molemmat makaisivat vierekkäin kuolleina. Mutta siinä oli niin ahdasta, ettei voinut heilauttaa nyrkkiä satuttamatta kattoon.
— Varo itseäsi, mörisi Chaval, — tällä kertaa minä nyljen sinut elävältä!
Etienne oli jo aivan mielettömänä vimmasta. Hänen silmissään oli verinen sumu ja kurkkuun nousi verenlohkare. Hän aivankuin tunsi voittamatonta halua tappaa. Se oli häntä voimakkaampi, se oli oli perinnäisyyden pakko. Hän tarttui liuskakivilohkareeseen, joka irtaantui seinästä, kohotti sen molemmin käsin ja pudotti voimalla Chavalin päähän. Tämä ei ehtinyt välttää iskua, vaan kaatui kasvoilleen murskaantunein pääkalloin. Aivoja räiskyi seiniin ja purppuranpunaisena virtasi veri haavasta.
Etienne kumartui hänen ylitsensä tarkastaen häntä laajennetuin silmin. Se oli siis tapahtunut, hän oli tappanut. Hämmennyksissään kokosi hän muistissaan kaikki ne tapaukset, jolloin hän oli taistellut murhahimoa vastaan. Tällä kertaa hän ei edes ollut juovuksissa, vain nälästä huumaantuneena. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn hänen päässään kauhusta tätä murhaa nähdessään ja vaikka kaikki hänen kehityksensä tuomitsi tekoa, tunsi hän kuitenkin jossain sisimmässään iloa ja eläimellisen himon tyydytystä.
Katarina hyppäsi seisoalleen huutaen:
— Herra jumala, hän on kuollut!
— Onko sinun sääli häntä! huudahti Etienne vimmatusti.
Tyttö mutisi jotain hengenahdistuksissaan. Sitten horjahti hän ja heittäytyi Etiennen: syliin.
— Tapa minutkin! Kuolkaamme yhdessä!
Hän kietoi kätensä lujasti Etiennen kaulaan ja he painautuivat toisiinsa lujassa syleilyssä, molemmat toivoen kuolemaa. Kun tyttö kääntyi poispäin, laahasi hän pois ruumiin heittäen sen kaltevaan käytävään tehdäkseen vapaaksi sen maatilkan, missä heidän vielä piti elää. Muuten olisi mahdotonta elää tuon ruumiin vieressä. He pelästyivät kuullessaan hänen polskahtavan veteen, niin että räiskyi heihin. Siis vesi uhkasi jo heidän ainoaa turvapaikkaansa. He näkivät kuinka vesi virtasi aukosta.
Alkoi uusi taistelu. He sytyttivät viimeisen lyhdyn joka loi himmeän, valon veteen, joka itsepäisenä yhä kohosi. Vesi nousi nilkkoihin, sitten polviin. Käytävä kohosi ylöspäin ja he pakenivat käytävän yläpäähän, missä he saattoivat levähtää hetkisen. Mutta pian saavutti vesi heidät sielläkin, kohoten vyötäisiin saakka. He seisoivat selin seinään katsellen kuinka vesi yhä kohosi. Kun se nousisi suuhun saakka, olisi kaikki mennyttä. Lyhty, jonka he olivat ripustaneet ylös, valaisi yhä himmeämmin ja äkkiä sammui se. Heidät ympäröi täydellinen pimeys, lyhty oli sammunut syljettyään ulos viimeisen öljypisaransa. Nyt he eivät enää saisi milloinkaan nähdä valoa.
— Kirous! päästi Etienne hampaittensa välistä.
Katarina painautui häntä lähemmäksi. Hän lausui hiljaa:
— Kuolema sammuttaa lyhdyn.
Mutta elämäntoivo oli heissä vielä, pakottaen heidät taistelemaan tuota uutta vaaraa vastaan. Etienne alkoi lyhdynvarrella raapia vimmatusti liuskakiveä, Katarina auttoi häntä kynsillään. Heidän onnistui tehdä kolo seinään, mihin he istuivat jalat riipuksissa ja selkä koukistuneena. Vesi loiski heidän kantapäissään, mutta ei kestänyt kauan ennenkuin se nousi nilkkoihin, sitten polviin ja vihdoin tuli heidän istuin märäksi, niin että he vaivoin pysyivät siinä luiskahtamatta alas.
Loppu näytti tulevan. Kuinka kauan he saisivatkaan odottaa siinä väristen kylmästä ja nälästä pimeässä kolossa. Eniten kärsivät he pimeästä, jonka tautta he eivät edes saattaneet nähdä kuoleman lähestyvän.
Tunnit kuluivat yksitoikkoisen hitaasti, eivätkä he voineet pitää lukua ajasta. Kaikki toivo pelastuksesta oli heidät jättänyt. Kukaan ei tietänyt, että he olivat siinä, eikä voinut tulla apuun. Jos he säästyvät vedeltä, täytyy heidän kuolla nälkään. He aikoivat koputtaa vielä kerran apua pyytääkseen, mutta kivi oli jäänyt veden alle. Ja kukapa heitä kuulisikaan.
Katarina painui päänsä seinään nöyränä ja alistuvaisena kohtalolle.
Mutta äkkiä sävähti hän.
— Kuuletko! sanoi hän.
Etienne luuli hänen tarkoittavan veden loiskinaa ja sanoi rauhoittaakseen häntä:
— Minä vain liikuttelin jalkojani vedessä.
— Ei, ei sitä! Kuule, tuolla.
Ja hän painoi taas korvansa hiiliseinää vasten. Etienne ymmärsi ja teki samoin. Muutaman sekunnin kesti odotus, joka tuntui heistä ijäisyydeltä. Sitten kuulivat he hyvin etäältä kolme hyvin heikkoa lyöntiä pitkine väliaikoineen. Mutta he tuskin uskoivat korviaan. Heidän korvissaan soi ja mahdollisesti hiilissä vain rytisi. Eivätkä he tienneet millä vastata.
Etiennen päähän pälkähti loistava ajatus.
— Sinulla on puukengät. Riisu ne ja koputa kannalla.
Katarina koputti kivihiilikaivajain merkkikoputuksen ja taas kuulivat he vastauksen. He koputtivat ainakin parikymmentä kertaa ja joka kerran saivat he vastauksen. He itkivät ilosta syleillen toisiaan ollen vaarassa pudota kiveltä. Vihdoinkin ovat toverit lähellä ja tulevat heidän luokseen. Heidät valtasi sellainen ilo, että he unohtivat kaikki kärsimyksensä, unohtivat, että heidät eroitti tovereista paksu muuri.
— Eikö ollut onni, että minä painoin korvani seinään? huudahti
Katarina.
— Niin, sinulla on tarkka kuulo, vastasi Etienne. — Minä en kuullut mitään.
Nyt he alkoivat vuoroin kuunnella valmiina vastaamaan joka koputukseen. He erottivat nyt kuokan iskuja, siis toverit alottivat pelastustyön. Ei vähäisinkään ääni jäänyt heiltä huomaamatta. Mutta vähitellen lauhtui heidän ilonsa. Ensin koettivat he selittää itselleen työn kulun: varmaankin pyrittiin heidän luokseen Requillartin kautta, käytävä laski kivihiilikerrokseen, ehkä kaivettiin yht'aikaa useampia käytäviä, sillä kolme miestä kuului olevan murrostyössä. Sitten kävivät he harvapuheisemmiksi. He arvioivat kuinka paksu muuri eroitti heidät tovereista. Kukin mietti itsekseen, kuinka pitkän ajan ottaa, ennenkuin tuo seinä oh murrettu. Eivät toverit mitenkään ehtisi ajoissa, vaan ehtivät he kymmenesti kuolla sitä ennen. Ja he vastasivat tovereille vain näyttääkseen, että he ovat elossa.
Kului taas päivä ja toinen. He olivat nyt olleet maan alla kuusi päivää. Vesi, joka oli kohonnut polviin, pysähtyi sille tasolle nousematta tai laskematta. Heistä tuntui, että heidän jalkansa sulavat tuossa jääkylmässä vedessä. He taisivat kyllä toisinaan koukistaa polvensa, mutta silloin asento tuntui niin sietämättömältä ja suonenveto alkoi koukistaa jalkoja, niin että väkisinkin täytyi laskea jalat alas veteen. Joka kymmenen minuutin perästä piti heidän istua peremmälle liukkaalla istuimella. Epätasainen seinä rääkkäsi heidän selkäänsä ja niskaa pakotti sietämättömästi, koska sitä ei voinut oikaista. Kävi yhä vaikeammaksi hengittää, sillä noussut vesi oli puristanut ilman siihen kellon tapaiseen koloon, missä he olivat. Heidän äänensä kaikuivat kumeina, etäisinä. Ja korvissa soi alinomaa aivankuin koko lauman villihevosten jalkojen töminä.
Aluksi kärsi Katarina tavattomasti nälästä. Hän painoi kalpeita, laihoja käsivarsiaan rintaansa vasten ja valitti surkeasti, sillä hänestä tuntui aivankuin pihdillä puristettaisiin hänen tyhjiä sisälmyksiään. Etienne tunsi samaa. Hänen sormensa tunnustelivat kuumeisesti seiniä ja hänen sormiinsa sattui laho puupala. Hän murensi sen ja antoi kourallisen Katarinalle, joka nieli sen ahneesti.
Kaksi päivää elivät he tuosta mädänneestä kuoresta ja olivat epätoivoissaan, kun se loppui. Muu paalutus seisoi vielä lujana eikä heidän kyntensä saaneet siitä palastakaan, vaikka raapivat sormensa verille. Etiennen nahkavyö tuotti heille vähän lievennystä. Etienne puri siitä palasia ja Katarina märehti niitä koettaen niellä. Ainakin olivat heidän leukansa toimessa ja he voivat kuvitella syövänsä.
Mutta pian vaimeni nälän tunne. He tunsivat ainoastaan syvää tylsää kipua ja voimain heikennystä. He olisivat epäilemättä menehtyneet ellei heillä olisi ollut vettä.
Kun Katarina seitsemäntenä päivänä kumartui ammentaakseen kourallaan vettä, sattui hänen kätensä johonkin, joka ui hänen jaloissaan.
— Kas, mitähän tuo on?
Etienne tunnusteli pimeässä.
— En ymmärrä, mikä se on, ehkä ilmanvaihtoportin suojus.
Hän joi, mutta kun hän jälleen kumartui, sattui hänen kätensä uivaan esineeseen ja hän kirkasi pelästyneenä:
— Herra jumala, se on hän!
— Kuka?
— Hän, tiedäthän. Minä tunsin hänen viiksensä.
Se oli Chavalin ruumis, jonka kohonnut vesi oli ajanut heidän luokseen.
Etienne ojensi myös kätensä ja tunsi myös viikset ja rikkilyödyn nenän.
Katarinaa rupesi ylenannattamaan ja hän oksensi juomansa veden.
— Odota, sopersi Etienne, — minä ajan sen pois.
Hän potkasi ruumiin, niin että se lähti menemään, mutta tuokion kuluttua tunsivat he sen taas jaloissaan.
— Menetkö siitä hiiteen.
Mutta ei auttanut potkiminen, varmaankin jokin virta kuletti sen takaisin. Chaval ei tahtonut jättää heitä, vaan tahtoi pitää heille seuraa vastoin heidän tahtoaan, myrkyttäen ilmaa vielä kauheammaksi. Koko sinä päivänä he eivät juoneet vettä taistellen janoa vastaan. Mutta seuraavana päivänä vei jano voiton ja he joivat mistään välittämättä.
Kului vielä päivä ja toinen. Veden hiukankin väreillessä tunsi Etienne miehen kosketuksen jalkojaan vastaan, jonka miehen hän oli tappanut. Ja joka kerran sävähti hän.
Katarina itki nyt tuntikausia ja sen jälkeen valtasi hänet tavaton heikkous ja uneliaisuus. Etienne ei antanut hänen nukkua peläten, että hän luiskahtaisi pois istuimeltaan. Tyttö mutisi jotain ja nukkui taas silmät selällään. Jottei hän putoaisi oli Etienne kietonut käsivartensa hänen vyölleen. Nyt vastasi hän yksin tovereille. Kuokan iskut lähestyivät, hän tunsi ne aivan selkänsä takana, mutta häntä ei enää suuresti haluttanut koputtaa ja hänenkin voimansa vähenivät.
Vihdoin koitti heille helpompi aika kun vesi alkoi laskea ja vei mukanaan Chavalin ruumiin. Oli tehty pelastustyötä jo yhdeksän päivä ja nyt vasta saattoivat he ensi kerran nousta ja tehdä muutaman askeleen käytävässä. Mutta silloin äkkinäinen tärähdys kaatoi heidät molemmat maahan. He tavottelivat toinen toisiaan pelästyneinä luullen taas kaikkien kauhujen alkavan toistua.
Mutta kaikki hiljeni eikä kuokkien iskuja kuulunut enää.
Äkkiä alkoi Katarina hiljaa nauraa heidän istuessa siinä nurkassa vierekkäin.
— Ulkona mahtaa olla kaunista… Tule, menkäämme täältä.
Etienne koetti taistella hänen mielettömyyttään vastaan. Mutta se tarttui hänenkin kestävämpiin aivoihin, niin että hän ei ollut selvillä todellisuudesta. Katarina vaipui kuumeiseen horrostilaan alkaen hourailla. Suhina hänen korvissaan tuntui hänestä lintujen laululta ja puron lorinalta. Hän tunsi niitetyn heinän tuoksua ja hänen silmiensä edessä vilkkui suuria keltaisia täpliä, niin suuria, että ne näyttivät hänestä laajoilta ruispelloilta kirkkaan auringon kultaamina.
— Kuinka lämmintä, eikö totta? Syleile minua, olkaamme aina yhdessä, aina!
Etienne syleili häntä ja tyttö painautui hänen luokseen hyväillen ja laverrellen kuin pieni onnellinen tyttö.
— Kuinka tyhmiä me olimme odottaessamme niin kauan. Minähän heti aloin pitää sinusta, mutta sinä et ymmärtänyt, vaan olit juro. Ja muistatko sitten öisin kotona, kun me molemmat valvoimme ja tunsimme halua lähestyä?
Etienneen tarttui hänen hilpeytensä ja hänkin muisteli heidän entistä äänetöntä hellyyttään.
— Ja sinähän löit minua kerran niin, niin, läimäytit oikein molemmille korville, että tuntui.
— Se oli siksi, että pidin sinusta, jatkoi tyttö. — Minä koetin olla ajattelematta sinua, sanoin itselleni että kaikki oli lopussa, mutta minä olin vakuutettu, että me lopulta tulemme yhteen. Tarvittiin ainoastaan joku onnellinen sattuma, eikö totta?
Etienne sävähti koettaen pudistaa yltään tuon hourailun, mutta toisti hänkin:
— Ei mikään lopu koskaan. Täytyy vain olla hiukan onnea, niin voi alkaa kaikki uudestaan.
— Siis sinä pidät minut luonasi? Meillä on onni tällä kertaa.
Katarinan voimat pettivät ja hän luisti hänen sylistään. Hänen äänensäkin kävi tuskin kuuluvaksi. Etienne pelästyt ja puristi häntä voimakkaammin rintaansa.
— Kärsitkö sinä?
Katarina oikasihe hämmästyneenä.
— En, miksi niin?
Mutta tämä kysymys saattoi hänet järkiinsä. Hän katsoi toivottomana pimeyteen, mursi käsiään ja ratkesi itkemään.
— Jumalani, jumalani, kuinka on pimeä!
Kukkivat pellot ja tuoksuva ruoho oli kadonnut, ei kuulunut enää leivosen laulua eikä aurinko paistanut vaan musta kuoppa ympäröi hänet, tulvinut ja lahonnut kaivos oli siinä, haiseva pimeys, missä he olivat kamppailleet jo niin monta päivää. Hän muisti lapsuudessaan kuulemiaan miehestä, joka tulee kuristamaan pahoja tyttöjä.
— Kuuletko? Se on Mustamies… Tuolla hän on. Oi minä pelkään, minä pelkään!
Hän vaikeni väristen. Sitten lausui hän taas kuiskaten:
— Tuo toinen on siinä taaskin.
— Kuka toinen?
— Hän, jota ei enää ole.
Chaval kummitteli hänen silmissään, hän puhui hänestä sekavin sanoin, kertoi koiraelämästä, jonka he viettivät yhdessä, kuinka hän yhden ainoan kerran oli nähnyt Chavalin ystävällisenä Jean-Bartissa, mutta muulloin oli hän milloin lyönyt häntä, milloin oli kuristaa rajuilla hyväilyillään.
— Hän tulee vieläkin, sen sanon sinulle, hän estää meidät kuulumasta yhteen. Oi, aja hänet pois, aja pois, anna minun olla luonasi.
Hän heittäytyi Etiennen kaulaan etsien kuumeisilla huulillaan tämän huulia. Pimeys hävisi taas, Katarina näki auringon ja nauroi onnekkaana. Etienne sävähti tuntiessaan hänen nuorekkaan väräjävän, puol'alastoman ruumiinsa omaansa vastaan. Hän sulki hänet syliinsä ja vihdoinkin tässä pimeässä haudassa antautuivat he toinen toisilleen, tuntien voittamatonta halua saada tuntea onnea ennenkuin kuolevat. Kesken toivottomuuden ja kuoleman kukoisti heidän rakkautensa.
Sitten ei ollut enää mitään. Etienne jäi istumaan nurkkaansa pitäen liikkumattoman naisen sylissään. Tunnit kuluivat. Hän luuli kauan, että Katarina nukkuu. Sitten kosketti hän häneen ja tunsi että hän oli kylmä, oli kuollut. Mutta Etienne ei uskaltanut kuitenkaan liikkua peläten herättävänsä hänet. Hän heltyi ajatellessaan että hän oli ensimäinen jolle Katarina oli antautunut naisena. Nyt hän oli hänen vaimonsa ja mahdollisesti he saisivat lapsen. Hänen päässään liiteli toisiakin mietteitä, hän kaihosi päästä yhdessä rakastettunsa kanssa maailmaan ja tulevaisuuden kuvat kepeinä koskettivat hänen otsaansa, häviten taas.
Hän tunsi voimansa yhä heikkenevän, vaivoin saattoi hän kohottaa kätensä tunnustaakseen, että hän oli yhä siinä hänen sylissään kuin nukkuva lapsi. Kaikki häipyi hänen mielestään, hän unohti, missä hän oli ja mikä häntä ympäröi. Hänen kuulohermojaan saavutti jokin koputus aivan hänen päänsä kohdalla, koputus kävi yhä kiivaammaksi ja lähemmäksi, mutta hän ei viitsinyt vastata, sillä hän oli niin sanomattoman väsynyt. Siten kului kaksi päivää, jolloin Katarina ei ollut liikahtanut, hän tunnusteli häntä tuntien tyydytystä, että hän oli siinä.
Äkkiä tunsi Etienne töytäyksen. Kuului ääniä. Hänen jalkoihinsa varisi kiviä. Hän sai nähdä lyhdyn ja puhkesi itkemään. Hän räpytti silmiään, mutta ei kääntänyt niitä pois ihastuneena tuohon kalpeaan, punertavaan pisteeseen keskellä pimeyden. Muutamat toverit nostivat ja kantoivat hänet, toiset kaatoivat hänen yhteen puristettujen hampaittensa väliin muutamia lusikallisia buljonkia. Vasta Requillartissa tunsi hän yhden henkilön, joka seisoi hänen edessään, nim. insinöri Negrelin. Ja molemmat miehet, jotka olivat syvästi halveksineet toinen toisiaan, kapinoiva työläinen ja ylimielinen päällikkö heittäytyivät toinen toistensa syliin itkien, syvästi liikutettuina kaikesta mitä oli tapahtunut.
Ylhäällä päivän valossa makasi Maheun vaimo kuolleen tyttärensä paarien vieressä päästäen ilmoille sydäntä särkeviä huutoja.
Oli tuotu ylös jo monta ruumista ja pantu riviin maahan, niiden joukossa oli Chavalkin, jonka luultiin saaneen surmansa maan vieremästä, yksi kaivosvouti ja kaksi hiilenmurtajaa, joitten pääkallot niinikään olivat rikki ja vatsat pöhöttyneet vedestä. Ilman tärisytti naisten valitushuudot. Kun vihdoin tuotiin ylös Etienne sen jälkeen kun hänet oli totutettu lyhdyn valoon ja annettu vähän ravintoa, oli hän laiha ja kuihtunut, tukkansa aivan harmaana, niin että joukko väistyi kauhistuneena hänen edestään. Maheun vaimokin vaikeni hetkeksi vaikeroimasta ja katsoi häneen tylsästi silmät selällään.