Naisten aarreaitta

by Émile Zola

V.

Seuraavana päivänä, tuskin puoli tuntia sen jälkeen kuin Denise oli saapunut osastolleen, Aurélie rouva tuli sanomaan hänelle kuivalla äänellä:

— Neiti, teitä kysytään johtokunnassa.

Denise tapasi Mouret'n istumassa yksinään suuressa, vihreällä ripsillä verhotussa työhuoneessaan. Hän oli sattunut muistamaan "Tappuratukan", minkä nimen Bourdoncle oli keksinyt Deniselle, ja vaikka hän ei yleensä välittänyt alentua toimittamaan santarmin virkaa, hän halusi nähdä uuden myyjättärensä peloitellakseen tätä, jos tämä vielä olisi yhtä huolimattomasti pukeutunut. Vaikka Mouret oli edellisenä iltana yhtynyt rouva Desforges'in pilkkaan, hänen itserakkautensa oli kärsinyt siitä, että hänen myyjättärensä pukua vastaan oli ollut muistuttamista. Hänen tunteensa tyttöä kohtaan olivat sangen sekavat, hänen olisi ollut vaikea selittää, oliko se ystävyyttä vai vihaa.

— Neiti, hän alkoi, — olemme ottaneet teidät palvelukseemme setänne tähden, ja jottei meidän vastoin tahtoamme olisi pakko…

Tähän hän lopetti. Hänen edessään, toisella puolella kirjoituspöytää, seisoi Denise suorana, vakavana ja kalpeana. Hänen silkkipukunsa ei ollut enää liian väljä, vaan mukautui pehmeästi hänen neitseellisen hennon vartalonsa ja puhdaspiirteisten olkapäittensä mukaan. Ja joskin hänen hiuksensa, jotka olivat sidotut paksuille palmikoille, yhä vielä vastustelivat vallattomasti, niin ne kumminkin koettivat taipua.

Itkettyään edellisenä iltana Denise oli vaipunut uneen ja nukkunut vaatteet päällä neljään asti. Herättyään häntä oli hävettänyt hermostunut herkkätunteisuuden purkauksensa. Hän oli ryhtynyt pienentämään pukuaan, ja sitten hän oli kampa kädessä kuluttanut kokonaisen tunnin peilin edessä saamatta kuitenkaan tukkaansa mielensä mukaan.

— No, olettehan sentään siistimpi tänä aamuna… Mouret jatkoi. — Nuo pahanilkiset suortuvat vain eivät ota taipuakseen.

Mouret oli noussut ja ruvennut muitta mutkitta korjailemaan Denisen tukkaa yhtä tuttavallisesti kuin edellisenä päivänä Aurélie rouva.

— Pistäkää nuo korvan taa, hän sanoi. — Ja palmikot ovat liian korkealla.

Denise ei avannut suutaan, antoi vain johtajansa menetellä mielensä mukaan. Vaikka tyttö oli vannonut karaistuvansa kestämään kaiken, häntä värisytti kun hän tuli johtajan eteen, sillä hän luuli, että hänet aiottiin erottaa. Mouret'n silminnähtävä hyväntahtoisuuskaan ei pystynyt rauhoittamaan häntä. Denise pelkäsi häntä yhtä paljon ja tunsi hänen läsnäollessaan ahdistusta, joka tuntui hänestä aivan luonnolliselta, sillä riippuihan hänen kohtalonsa tuon mahtavan miehen tahdosta. Kun Mouret sattui hipaisemaan tytön niskaa ja huomasi tämän vapisevan, hän katui, että oli luopunut hetkeksi ankaruudestaan, sillä auktoriteetin ylläpitäminen oli hänestä kaikesta tärkeintä.

— No niin, neiti, hän jatkoi asettuen entiselle paikalleen kirjoituspöydän taakse. — Koettakaa hoitaa pukunne. Te ette enää ole Valognes'issa, oppikaa nyt pariisittareksi… Jos setänne nimi riitti hankkimaan teille paikan meillä, niin tahdon uskoa, ettette te puolestanne petä teihin asettamiani toiveita. Valitettavasti eivät muut täällä kannata mielipidettäni teidän suhteenne… Kun nyt olen varoittanut teitä, älkää saattako minua häpeään.

Hän kohteli Deniseä kuin lasta osoittaen hänelle enemmän sääliä kuin hyvyyttä. Nuoren tytön olemuksessa oli jotakin, joka herätti hänen uteliaisuutensa ja sai hänet aavistamaan, että tuosta köyhästä ja taitamattomasta lapsesta oli kerran kehittyvä viehättävä nainen. Hänen toruessaan Denise oli sattunut katsomaan rouva Hédouinin kuvaan, jonka kauniit, säännölliset kasvot hymyilivät vakavasti kultakehyksessään, ja hänet valtasi väristys Mouret'n rohkaisevista sanoista huolimatta. Tuollainenko hän oli ollut, tuo nainen, jonka Mouret kaupungilla liikkuvien huhujen mukaan oli tappanut rakentaakseen talonsa hänen verestään tahraantuneiden kivien perustalle. Mouret jatkoi yhä puhettaan.

— Menkää, hän sanoi lopuksi ja tarttui uudestaan kynään.

Denise meni, ja käytävässä häneltä pääsi helpotuksen huokaus.

Tästä päivästä lähtien Denise piti päänsä pystyssä. Herkkätunteisuudestaan huolimatta hän oli rohkea tyttö, joka tiesi, että heikon ja turvattoman täytyy noudattaa järjen ääntä, ja iloisesti hän kävi asettamaansa tehtävään kiinni. Melua nostamatta hän kulki suoraan eteenpäin tähdäten esteistä huolimatta maaliinsa. Ja tämän hän teki mitä luonnollisimmalla ja yksinkertaisimmalla tavalla, sillä voittamaton lempeys oli juuri hänen luonteensa ydin.

Ensiksikin hänen oli voitettava työn aiheuttama ääretön väsymys. Vaatteiden nosteleminen rasitti hänen käsivarsiaan ja koko hänen ruumistaan niin suuresti, että kuutena ensi viikkona hän valitteli kääntyessään yöllä vuoteessaan. Hänen selkäänsä ja hartioitaan pakotti liiallisesta rasituksesta. Mutta vielä enemmän häntä vaivasivat hänen paksupohjaiset ja raskaat kenkänsä, jotka hän oli tuonut Valognes'ista mukanaan ja joita hänen täytyi käyttää, koska rahat eivät riittäneet kevyempien ostamiseen. Alituisesta menosta aamusta iltaan ja peläten nuhteita, jos hetkeksikään nojautui seinään levätäkseen, hänen hennot pikkutytön jalkansa olivat jalkineiden sopimattomuudesta turvonneet muodottomiksi. Kantapäitä särki, ja jalkaterät olivat täynnä rakkoja, jotka puhjetessaan märkivät niin, että jalka tarttui sukkaan kiinni. Jalkojen liiallinen rasittaminen, joka varsinkin naiselle on epäterveellistä, aiheutti hänen elimistössään häiriöitä, jotka hänen ihonsa kalpeus paljasti. Mutta vaikka hän oli niin hoikka ja näytti niin peräti heikolta, hän kesti, vaikka niin monen muun muotikaupan myyjättären täytyi luopua palveluksesta ammatin tuottamien tautien johdosta. Hänen lujuutensa kestämään tuskaa, hänen itsepintaiset ponnistuksensa ja hänen vaatimaton rohkeutensa pitivät hänen selkänsä suorana ja huulensa hymyssä, vaikka hän tunsi heikkenevänsä ja riutuvansa työstä, jota miehenkään voimat tuskin olisivat kestäneet.

Toisena kiusana oli koko hänen osastonsa vihamielisyys. Ruumiillisiin tuskiin, joita hänen oli kestettävä, liittyivät toverien vainoista aiheutuneet kärsimykset. Vaikka hän oli kaksi kuukautta lempeydellä ja kärsivällisyydellä koettanut lepyttää heitä, ei hän ollut vielä päässyt heidän äreydestään voitolle. Hänen hellyydentarpeeseensa vastattiin pistosanoilla ja kiusanteolla; toverit olivat aina yhtä mieltä häntä vastaan, aina he sulkivat hänet pois yhteisistä riennoistaan. Hän sai kauan kestää heidän pilkkaansa epäonnistuneen ensiesiintymisensä johdosta, häntä sanottiin "Pörröpääksi" ja "kampurajalaksi", ja kun joku ei onnistunut myynnissään, hänen sanottiin olevan Valognes'ista kotoisin; sanalla sanoen, hän oli ainaisen pilkan kohteena. Kun hän sitten tavaratalon koneistosta selville päästyään osoittautui jonkin ajan kuluttua oivalliseksi myyjättäreksi, hämmästys oli yleinen. Nyt tytöt yksissä tuumin koettivat ryöstää häneltä paremmat myyntivuorot. Marguerite ja Clara, jotka arvasivat vaistomaisesti hänen etevyytensä ja pelkäsivät joutuvansa alakynteen, tekivät liiton uutta tulokasta vastaan, ja kätkeäkseen levottomuutensa he teeskentelivät mitä suurinta ylenkatsetta häntä kohtaan. Aurélie rouvaa loukkasi tytön jäykkyys, joka ei sallinut hänen yhtyä muiden imartelevaan suitsuttamiseen. Siksi johtajatar ei ottanutkaan häntä puolustaakseen, vaan yllytti häntä vastaan suosikkinsa, hovinsa suosikit, jotka alinomaa polvillaan ollen osasivat tarjota hänelle sitä mairittelevaa ylistystä, jota hän muhkeassa mahtavuudessaan tarvitsi pysyäkseen hyväntuulisena. Näytti siltä kuin rouva Frédéric, alajohtajatar, olisi tahtonut pysyä heidän liitostaan erillään, mutta sen hän teki kai vahingossa, sillä hän osoittautui yhtä kovaksi kuin muutkin, niin pian kuin huomasi, mihin rettelöihin saattoi joutua, jos uskalsi vastoin muiden tahtoa osoittaa hyväntahtoisuutta. Denisellä ei ollut kenessäkään turvaa. Kaikki he olivat "Tappuratukkaa" vastaan, ja hänen täytyi alinomaa olla sotakannalla tulematta sittenkään kunnollisesti toimeen.

Sellaista hänen elämänsä oli. Hänen oli pakko hymyillä, esiintyä uljaasti ja kohteliaasti silkkipuvussa, joka ei ollut hänen omansa. Hänen täytyi raataa rohkeasti, vaikka oli menehtymäisillään väsymyksestä, vaikka häntä ravittiin huonosti, kohdeltiin pahoin, ja vaikka yhtämittaiset karkeat erottamisuhkaukset painoivat hänen mieltään. Hänen huoneensa oli hänen ainoa turvapaikkansa, ainoa paikka, missä hän saattoi antautua kyyneltensä valtaan, kun päivän kärsimykset olivat käyneet liian koviksi. Mutta sielläkin oli hyytävän kylmä. Lumen peittämästä peltikatosta syntyvä jäinen viima värisytti hänen jäseniään, niin että hänen täytyi maata vuoteessa käppyrässä, panna kaikki vaatteet lisäpeitoksi ja itkiessään kätkeä kasvonsa peitteen alle estääkseen niitä sierettymästä. Mouret ei puhutellut häntä enää koskaan. Kun Denise sattui työssään kohtaamaan Bourdonclen ankaran katseen, hän vavahti, sillä hän arvasi tämän leppymättömäksi viholliseksi, joka ei antaisi hänelle vähintäkään virhettä anteeksi. Keskellä tätä yleistä vihamielisyyttä isä Jouven hänelle osoittama kohteliaisuus tuntui hänestä oudolta. Jos tämä tapasi hänet jossakin syrjässä, hän puhutteli häntä naurussa suin koettaen sanoa jotakin miellyttävää. Kaksi kertaa järjestyksenvalvoja oli säästänyt Denisen nuhteilta taivuttamatta häntä kiitollisuuteen, sillä nuori tyttö ei välittänyt hänen suojeluksestaan. Se herätti hänessä pelkoa.

Eräänä iltana päivällisen jälkeen, kun Denise toveriensa kanssa järjesteli kaappeja, Joseph tuli ilmoittamaan hänelle, että alhaalla eräs nuori mies kysyi häntä. Denise meni alakertaan levottomana.

— No jopa nyt jotakin, sanoi Clara, kun Tappuratukallakin on sulhanen!

— Mahtaa olla miehellä nälkä, vastasi Marguerite.

Alhaalla ovikäytävässä Denise tapasi Jeanin. Hän oli kieltänyt veljeään tulemasta tavarataloon häntä tapaamaan, sillä tällaiset käynnit tekivät siellä ikävän vaikutuksen. Mutta hän ei hennonut torua poikaa. Poika parka näytti olevan aivan suunniltaan. Hän oli juossut paljain päin Templen kaupunginosasta asti ja oli aivan hengästynyt.

— Onko sinulla kymmenen frangia? hän sammalsi. — Anna minulle kymmenen frangia tai olen hukassa.

Pojan liehuvat kiharat ja tyttömäisen lempeät kasvot olivat niin lystikkäänä vastakohtana tälle juhlallisen synkkämieliselle lauseelle, että Deniseä olisi naurattanut, jos hän ei olisi pelästynyt rahanpyyntöä.

— Kymmenen frangia? hän sanoi. — Mihin?

Jean punastui. Hän kertoi tavanneensa erään toverinsa sisaren, mutta Denise käski hänen vaieta ollen hämillään hänkin ja haluamatta tietää enempää. Jo kaksi kertaa Jean oli tullut pyytämään häneltä apua samanlaisiin tarpeisiin, mutta silloin oli ollut kysymys pienistä summista. Ensimmäisellä kertaa hän oli tarvinnut vähän toista frangia, toisella kertaa puolitoista. Aina hän lankesi samanlaisiin erehdyksiin, aina oli naisista kysymys.

— En voi antaa sinulle kymmentä frangia, sisar jatkoi, — Pépén kuukausimaksua ei ole vielä suoritettu, ja minulla on rahaa vain siihen. Minulle jää sen verran, että saan itselleni uudet kengät. Tarvitsen ne välttämättä… Et ole lainkaan järkevä, Jean. Käyttäydyt tyhmästi.

— Olen hukassa, Jean toisti traagillisella äänellä. — Kuule sisko kulta, nyt on kysymys pitkästä, mustasilmäisestä tytöstä. Menin kahvilaan hänen ja hänen veljensä kanssa, enkä voinut arvata, että se tulisi niin kalliiksi…

Denisen täytyi taas keskeyttää, ja kun hän näki lemmikkinsä silmien täyttyvän kyynelistä, hän otti kukkaron taskustaan ja haki siitä kymmenen frangin rahan, jonka pisti veljen käteen. Jeanilta pääsi heti nauru.

— Tiesinhän… Mutta kunniani kautta, en enää toiste tee niin. Se olisi kerrassaan konnamaista.

Hän puikki tiehensä suudeltuaan sisartaan poskelle kuin mieletön.
Tavaratalon kauppa-apulaiset ihmettelivät.

Sinä yönä Denise nukkui levottomasti. Siitä asti kun hän oli tullut Naisten Aarreaittaan, hänellä oli ollut alituinen huoli toimeentulosta. Hän oli yhä ylimääräisenä ilman kiinteää palkkaa, ja kun osaston tytöt veivät häneltä kaikki paremmat kaupat, ei hänelle annetuilla mitättömillä myynneillä voinut ansaita enempää kuin että sai Pépén ylläpidon maksetuksi. Kurjuutta tämä hänelle merkitsi, silkkipukuista kurjuutta. Hänen täytyi valvoa yönsä pitääkseen kunnossa vähäisen vaatevarastonsa, parsiakseen alusvaatteensa ja korjatakseen paitojaan, jotka olivat läpeensä kuluneet, hän oppi lisäksi taitavaksi suutariksi paikkaamalla vähän väliä kenkiään. Hän pesi pesuvadissa vaatteensa. Mutta varsinkin hän oli levoton vanhasta villapuvustaan. Hänellä ei ollut toista ja hänen täytyi pukea se päälleen illalla riisuttuaan talon vaatteet. Se kului. Hän tarkasteli sitä pelokkaasti. Likapilkku oli hänelle suruksi, repeämä todelliseksi epätoivoksi. Omiin tarpeisiinsa hänellä ei ollut mitään, ei mitään millä ostaa niitä pieniä tarvikkeita, joita nainen tarvitsee. Kaksi viikkoa hänen piti odottaa, ennenkuin sai kokoon sen verran rahaa, että kykeni ostamaan neuloja ja lankaa. Siksi hän joutuikin täydelliseen rahapulaan, kun Jean rakkausjuttuineen odottamatta tuli aiheuttamaan häiriötä hänen menoarvioonsa. Jo frangin menettäminen tuotti tuntuvan vaillingin hänen kukkaroonsa. Kuinka hän nyt korvaisi nuo kymmenen frangia, jotka puuttuivat? Ei ajattelemistakaan, että hän yhdessä päivässä ansaitsisi niin paljon. Ajatus vaivasi painajaisena häntä unessa aina päivänkoitteeseen asti. Milloin Pépé heitettiin kadulle, milloin hän itse verissä sormin käänteli katukiviä katsoakseen, eikö niiden alla olisi kätkössä rahoja.

Seuraavana päivänä hänen oli hymyiltävä ja näyteltävä hienopukuisen neidin osaa. Tunnettuja asiakkaita tuli osastolle, ja moneen kertaan Aurélie rouva kutsui hänet luokseen heittääkseen hänen hartioilleen milloin minkin vaatekappaleen uuden kuosin näyttämistä varten. Kaartaessaan vartaloaan muotilehtien naiskuvien tapaan hän ajatteli Pépén kuukausimaksua, josta puuttui kymmenen frangia ja joka oli sinä iltana maksettava. Vaikka hän lisäsi siihen kenkärahaksi varatut säästönsä — sillä tulihan hän vielä jonkin kuukauden vanhoilla toimeen — niin siitä ei sittenkään tullut kolmeakymmentäneljää frangia enempää. Mistä ottaa nuo kuusi frangia, jotka vielä puuttuivat. Hänen sydämensä oli pakahtua tuskasta.

— Huomatkaa, puku on olkapäistä väljä, sanoi Aurélie rouva. — Samalla sangen aistikasta ja sangen mukavaa. Näettekö, se ei ollenkaan ahdista käsivarsia liikutettaessa.

— Ei ollenkaan, vakuutti Denise kohteliaasti hymyillen. — Ei edes tunnukaan. Varmaankin se on rouvalle mieleen.

Tätä sanoessaan hän muisti vieneensä Pépén edellisenä sunnuntaina kävelemään Elyséen puistoon ja katui sitä. Eihän lapsi parka tosin usein päässyt hänen kanssaan kävelemään, eipä silti, mutta hänen oli täytynyt ostaa pienokaiselle piparkakkuja ja pieni lapio, ja sitten he eivät voineet olla menemättä nukketeatteriin. Heti siitä oli karttunut koko summa, frangi kolmekymmentäviisi centimea. Jean ei todellakaan muistanut ajatella pikku veikkoaan kun teki tyhmyyksiä. Denisen oli vastattava lopuksi kaikesta.

— Jos ei tämä miellytä rouvaa, jatkoi johtajatar, niin… Pankaahan tuo vaippa, neiti, jotta rouva voi vertailla.

Ja Denise sipsutteli pienin askelin, vaippa hartioillaan ja sanoi:

— Tämä on kyllä lämpimämpi… Ja aivan muodin mukainen.

Iltaan asti Denise kätki ammattinsa vaatiman hymyn alle kiduttavat rahahuolensa. Osaston tytöt, joilla oli yltä kyllin työtä sinä päivänä, sallivat hänenkin myydä, mutta oli vasta tiistai ja täytyi odottaa lauantaihin, ennenkuin sai nostaa viikon ansiot. Päivällisen syötyään hän päätti mennä vasta seuraavana päivänä rouva Gras'n luo. Hän saattoi sanoa saaneensa esteen, ja siihen mennessä hänen kenties onnistuisi saada jostakin kuusi frangia kokoon.

Denise, joka pelkäsi vähimpiäkin menoja, meni aikaisin huoneeseensa. Mitä hänellä olisi ollut ulkona tekemistä, kun kukkaro taskussa oli tyhjä ja kun hän lisäksi oli niin arka, ettei uskaltanut mennä tuntemiaan tavaratalon lähikatuja kauemmaksi. Käveltyään Palais-Royaliin asti hengittääkseen raitista ilmaa hän palasi nopeasti kotiin ommellakseen tai pestäkseen vaatteitaan. Tyttöjen huoneiden sivu kulkevassa käytävässä oli iltaisin ja aamuisin kasarmintapainen epäjärjestys. Tytöt juoksentelivat sangen huolimattomassa asussa, hakivat pesuvettä, järjestelivät pesuvaatteita, viivyttelivät juoruja levittääkseen, suuttuivat ja leppyivät vuorotellen. Kun heitä oli kielletty menemästä huoneisiin työpäivän aikana, he itse asiassa vain nukkuivat niissä saapuen illalla viime hetkessä ja lähtien pois aamulla, ennenkuin olivat oikein heränneetkään, siistiydyttyään ja pukeuduttuaan kiireesti. Tämä käytävää vähän väliä lakaiseva, tuulenpuuskan tapainen meno, väsymys, joka sai tytöt kolmetoista tuntia kestävän työpäivänsä jälkeen heittäytymään vuoteelle siitä sen koommin enää hievahtamatta, rasittumisesta johtuva äreys, joka alinomaa yllytti heitä toinen toistaan vastaan, kaikki muistutti kiusaantuneiden joukkojen ohikulkiessaan käyttämää majataloa. Denisellä ei ollut yhtään ystävää. Kaikista myyjättäristä yksi ainoa, naapuriosaston myyjätär Pauline Cugnot, osoitti hänelle myötätuntoa, mutta kun valmiiden vaatteiden osasto ja valkotavaraosasto olivat ilmisodassa keskenään, oli tyttöjen täytynyt rajoittua vaihtamaan silloin tällöin jokin kiireinen sana, ja ystävyys ei ottanut kehittyäkseen. Pauline asui aivan Denisen huoneen vieressä, sen oikealla puolella, mutta hän katosi heti pöydästä noustuaan ja palasi vasta yhdentoista aikaan, jolloin Denise kuuli hänen menevän levolle. He tapasivat siis toisensa ainoastaan työn aikana.

Denise oli vielä kerran ryhtynyt korjaamaan kenkiään. Hän käänteli niitä kädessään huolestuneena tarkastellen, vieläkö ne kestäisivät yhden kuukauden. Sitten hän päätti ryhtyä työhön, paksulla silmäneulalla hän koetti ommella irtipäässeet pohjat päällisiin kiinni. Kauluksensa ja kalvosimensa hän oli pannut saippuaveteen pesuvatiin.

Joka ilta hän kuuli kuinka toverit palasivat. Kuului hiljaista supatusta ja naurua, joskus riitaa, jota koetettiin tukahduttaa. Sitten vuoteet ritisivät, haukoteltiin syvään, ja lopuksi huoneet vaipuivat toinen toisensa jälkeen makeaan uneen. Hänen vasemmanpuoleinen naapurinsa puheli usein unissaan, mistä Denise oli alussa pelästynyt. Oli kenties niitäkin, jotka ohjesäännöstä huolimatta valvoivat myöhäiseen yöhön niinkuin Denisekin korjatakseen vaatteitaan, mutta sen he tekivät kai yhtä varovasti kuin hänkin sukkasillaan liikkuen ja vähintäkään melua aiheuttamatta, sillä suljettujen ovien takaa ei kuulunut hiiskahdustakaan.

Kello oli kymmenen minuuttia yli yksitoista kun käytävässä äkkiä kuului liikettä, ja Denise nosti päätään. Jokohan nyt taas joku oli myöhästynyt? Pauline kai, sillä Denise kuuli viereistä ovea avattavan. Mutta hämmästyksekseen hän huomasi, ettei valkotavaroiden myyjätär mennytkään omaan kammioonsa, vaan koputti hänen ovelleen:

— Päästäkää sisälle! Olen Pauline.

Myyjättäriä oli kielletty käymästä toistensa luona, ja Denise kiirehtikin avaamaan, jottei rouva Cabin, joka valvoi ohjesäännön noudattamista, huomaisi järjestyksen rikkojaa.

— Oliko hän siellä? kysyi Denise sulkiessaan ovea.

— Kuka? Rouva Cabinko? Pauline sanoi. — Oh, en minä häntä pelkää…
Viidestä frangista hän kyllä leppyy.

Sitten hän lisäsi:

— Jo aikoja olen tahtonut puhua kanssanne. Alhaalla ei ole koskaan tilaisuutta… Ja kun tänä iltana pöydässä näytitte niin alakuloiselta…

Denise kiitti heltyneenä toveria hyväntahtoisuudesta, ja pyysi häntä istumaan. Mutta hämmästyneenä odottamattoman vieraan tulosta hän piteli yhä kädessään kenkää, jota oli korjaamassa. Paulinen katse sattui siihen, sitten hän pudisti päätään, katsoi ympärilleen ja näki kauluksen ja kalvosimet pesuvadissa.

— Lapsi parka, arvasinhan, jatkoi Pauline. — Älkää huoliko, kyllä minä tiedän miltä tuntuu. Ensi aikoina, kun saavuin Chartres'ista ja kun ei isä Cugnot lähettänyt minulle centimeäkään, pesin minäkin pyykkiä. Pesin paitanikin. Minulla oli niitä kaksi, ja aina te olisitte löytänyt toisen likoamasta.

Hengästyneensä juoksemisesta hän oli istuutunut. Hänen sikkarasilmäiset leveät kasvonsa olivat piirteiden karkeudesta huolimatta miellyttävät, suu oli iso, mutta lempeä. Hän rupesi muitta mutkitta kertomaan elämäkertaansa. Isän kodissa hän oli viettänyt nuoruutensa. Sitten mylläri oli tehnyt vararikon ja antanut tyttärelle kaksikymmentä frangia käteen käskien tämän mennä Pariisiin onneaan etsimään. Hän oli joutunut alussa kokemaan kovaa, ensin Batignollen tavaratalon myyjättärenä ja sitten Naisten Aarreaitan palveluksessa, loukkauksia, solvauksia ja kieltäymyksiä. Mutta nyt oli elämä jo siedettävää. Hän ansaitsi kaksisataa frangia kuukaudessa ja huvitteli mielensä mukaan huolehtimatta tulevaisuudesta ja laskematta päiviä. Rintaneula ja kellonvitjat koristivat hänen vyötäisiltä somasti istuvaa tummansinistä verkapukuaan, ja hän hymyili ison harmaan sulan somistaman samettihatun suojasta.

Denise punastui häveten paikkaamistyötään ja yritti selittää, mutta
Pauline keskeytti toistaen:

— Minäkin olen kokenut samanlaista. Ja minä olen vanhempi teitä, kaksikymmentäkuusi ja puoli vuotta jo, vaikka en siltä näytä… Kas niin, kertokaa nyt mikä teitä vaivaa.

Denise antoi myöten tuon vilpittömästi tarjotun ystävyyden voittamana. Alushameessaan, vanha huivi hartioilla, hän istuutui muhkeasti pukeutuneen Paulinen viereen, ja syntyi vilkas keskustelu. Huoneessa oli jäätävän kylmä. Vilu tuntui valuvan pieneen ullakkokamariin vankilamaisen alastomia seiniä pitkin. Tyttöjen sormet kangistuivat pakkasesta, mutta he eivät huomanneet sitä kertoessaan toisilleen salaisuutensa. Denise avasi arasti sydämensä ja uskoi vähitellen toiselle kaikki surunsa. Hän puhui Jeanista ja Pépéstä ja kertoi alituiset rahahuolensa. Siitä puhe kääntyi valmiiden vaatteiden myyjättäriin, ja Pauline puhui suunsa puhtaaksi.

— Senkin heittiöt! hän sanoi. — Jos he tahtoisivat käyttäytyä ihmisiksi teitä kohtaan, niin ansaitsisitte kyllä enemmän kuin sata frangia kuukaudessa.

— Kaikki vihaavat minua, Denise sanoi itkuun purskahtaen, — enkä minä ymmärrä minkä tähden. Herra Bourdoncle esimerkiksi on alati väijymässä minua saadakseen minut kiinni virheestä, ikäänkuin olisin hänen tiellään… Isä Jouve yksin…

Toinen keskeytti:

— Sekö vanha marakatti! Älkää toki häneen luottako… Tiedättekö, sellaisia isonenäisiä miehiä ei kannata uskoa. Hänellä on kyllä kunniamerkki, mutta hänestä on yhtä ja toista sanomista meidänkin osastolla… Mutta olette te lapsellinen, kun noin vähästä itkette? Tuollainen herkkätunteisuus on oikea onnettomuus. Kaikkien täytyy kestää mitä teidän on kestettävä. Tuliaisia te maksatte, siinä kaikki.

Hän tarttui Denisen käteen ja suuteli häntä hyvän sydämensä voittamana. Raha-asiat olivat vakavampaa laatua. Köyhä tyttö ei tietysti jaksanut elättää kahta veljeään, maksaa toisen ylläpidon ja toisen huvit, kun ei päässyt ansaitsemaan muuta, kuin mitä toverit suvaitsivat hänelle antaa, sillä palkkaa hän tuskin saattoi odottaa ennenkuin maaliskuussa, kevätmyynnin vilkastuessa.

— Kuulkaa nyt, teidän on mahdotonta tulla toimeen tällä tavalla, sanoi
Pauline. — Teidän sijassanne minä…

Mutta hän vaikeni, sillä käytävästä kuului liikettä. Marguerite kenties, sillä hänestä kerrottiin, että hän kulki iltaisin käytävässä urkkiakseen nukkuivatko muut. Pauline, joka yhä piteli Denisen kättä, katsoi häntä vähän aikaa sanomatta mitään kuunnellen uudistuisiko ääni. Sitten hän jatkoi hiljaa lempeästi vakuuttaen:

— Teidän sijassanne minä ottaisin ystävän.

— Ystävän? kuiskasi Denise, ymmärtämättä aluksi. Mutta kun asia selveni hänelle, hän veti kätensä pois ja oli aivan typerän näköinen. Hän häpesi tuota neuvoa, sillä sellainen ei ollut koskaan johtunut hänen mieleensä, eikä hän ymmärtänyt mitä hyötyä siitä voisi olla.

— Enhän toki, hän vastasi yksinkertaisesti.

— Muuten, Pauline jatkoi, — te ette selviä, sen minä sanon… Laskekaa vain: neljäkymmentä frangia pienokaisesta ja vähän väliä viiden frangin summa toiselle. Ja ettehän tekään voi pukeutua kuin kerjäläinen, niin juuri, kenkänne ovat lopussa… Ottakaa ystävä! Se on paljon parempi.

— En ota, toisti Denise.

— No niin, tyhmästi teette… Täytyyhän sitä ja se on aivan luonnollista. Meidän kaikkien on ollut pakko turvautua siihen. Minäkin olin ylimääräisenä niinkuin tekin alituisessa rahanpuutteesa. Ruoka ja asunto on tietysti, mutta kuka pitää huolen puvusta. Ja sitten mahdotontahan on olla ilman rahaa. Kukaan ei voi kaiken ikäänsä istua kammiossaan katselemassa kärpästen lentoa. Ja mikä sitten neuvoksi? Hyvä Jumala, sitä täytyy…

Sitten hän kertoi ensimmäisestä ystävästään, asianajajan kirjurista, johon hän oli tutustunut huviretkellä Meudoniin. Tämän jälkeen hän oli ottanut postivirkamiehen. Syksystä alkaen hänellä oli ystävänä eräs Bon Marchén myyjä, sangen kiltti poika, jonka seurassa hän vietti kaikki joutohetkensä. Mutta tietysti hän ei huolinut monesta yhtäaikaa. Hän oli kunnon tyttö, ja häntä inhottivat nuo kurjat, jotka tyytyivät kehen tahansa.

— En minä käske teitä käyttäytymään huonosti, enhän toki, hän jatkoi nopeasti. — En esimerkiksi tahtoisi näyttäytyä teidän Claranne seurassa, sillä sen verran minä pidän maineestani enkä ole huimapää. Mutta kun seurustelee siivosti jonkun kanssa eikä tiedä tekevänsä pahaa… Onko se nyt sitten teistä niin pahaa?

— Ei, vastasi Denise, — mutta minusta ei ole siihen, siinä kaikki.

He vaikenivat uudestaan. Vilusta huolimatta he hymyilivät toisilleen heltyen noista hiljaa kuiskatuista salaisuuksista.

— Ja sitten, jatkoi Denise punastuen, — eihän sitä voi, ellei sydän käske.

Pauline katsoi häneen kummastellen. Lopuksi hän nauroi ja suuteli
Deniseä vielä kerran sanoen:

— Mutta, kultaseni, eihän sitä mieltymättä… Olettepa te lapsellinen! Eivät ne väkisin vie… Kuulkaahan, tahdotteko, että Baugé vie meidät ensi sunnuntaina jonnekin maalle? Hän voi ottaa toverin matkaan.

— En, Denise toisti itsepintaisesti, alati yhtä lempeänä. Pauline ei enää uudistanut pyyntöään. Jokainen oli vapaa käyttäytymään mielensä mukaan. Hän oli sanonut minkä sanoi, sydämensä hyvyydestä, sillä hänen kävi todellakin sääliksi, kun näki toverin noin onnettomaksi. Kun kello oli lyönyt kaksitoista, hän nousi lähteäkseen. Mutta sitä ennen hän pakotti Denisen ottamaan vastaan nuo kuusi frangia, jotka häneltä puuttuivat sanoen ettei niillä ollut mitään kiirettä. Denisen sopi maksaa sitten kun ansaitsi enemmän.

— Nyt, hän lisäsi, sammuttakaa kynttilä, jotteivät arvaa kenen ovi narahtaa… Voitte sitten jälleen sytyttää.

Kynttilän sammuttua ystävät vieläkin kerran puristivat kättä. Pauline pujahti kevyesti ovesta ja katosi omaan huoneeseensa melua herättämättä. Hameen kahina vain ilmaisi, että väsyttävästä päivästä huolimatta joku vielä valvoi sikeään uneen vaipuneissa huoneissa.

Ennen maatapanoaan Denise tahtoi lopettaa kengänkorjauksen ja pesun. Kylmä yhä lisääntyi sitä myöten kuin yö kului. Mutta Denise ei sitä huomannut, sillä keskustelu oli saanut hänen verensä kuohuksiin. Hän ei liioin paheksunut toverin tunnustuksia, sillä hänen mielestään jokaisen oli lupa järjestää elämänsä mielensä mukaan, kun oli yksin eikä kenestäkään riippuvainen. Hänen elämänsä puhtaus ei ollut lujien periaatteiden ansiosta, se johtui hänen suorasta järjestään ja turmeltumattomasta luonteestaan. Yhtä käydessä hän vihdoinkin kävi nukkumaan. Hän ei rakastanut ketään, ei ketään. Mitä varten hän siis muuttaisi elämänsä ja riistäisi veljiltään heille lupaamansa äidin hellyyden? Mutta sittenkään hän ei saanut unta silmiinsä. Kuumana juoksi veri hänen suonissaan, ja outoja näkyjä kohosi pimeästä hänen silmiensä eteen. Ne hälvenivät vähitellen ja katosivat yöhön.

Tästä illasta lähtien Denisen silmät avautuivat huomaamaan tunne-elämän ilmiöitä osastollaan. Kun työ ei liiaksi rasittanut, "mies" oli alinomaa tytöillä mielessä. Juoruja kerrottiin toiselta toiselle, ja niissä oli usein viikkokaudeksi nauramista. Clara vietti häpeällistä elämää kolmen miehen elättinä kuljettaen perässään kokonaista laumaa sattuman hänen saattoonsa liittämiä rakastajia. Tavaratalossa hän rasitti itseään niin vähän kuin suinkin, kun tiesi saavansa rahaa vähemmällä vaivalla muualta, ja hän olisi jo aikoja sitten eronnut palveluksesta, jollei hänen olisi ollut pakko näön vuoksi pysyä paikoillaan, sillä hän pelkäsi isä Prunaireä, joka lupasi tulla Pariisiin lyömään hänet vaivaiseksi, jos hän ei elänyt ihmisiksi. Marguerite sitä vastoin käyttäytyi siivosti, eikä hänellä tiedetty olevan rakastajaa. Kaikki ihmettelivät tätä, sillä hänen tarinansa ei ollut kenellekään salaisuus. Kaikki tiesivät hänen tulleen Pariisiin kätkeytyäkseen virheensä seurauksista. Mutta kuinka hän oli lapsen ylipäänsä saanut, jos hän noin siveästi eli. Häneen ei sittenkään ollut luottamista. Arvatenkin hän pysyi aisoissa miellyttääkseen grenoblelaista serkkuaan. Tytöt eivät säästäneet rouva Frédériciäkään, vaan väittivät hänen olevan hyvissä väleissä milloin minkin ylhäisen henkilön kanssa, mutta totuus oli, ettei hänen sydämensä asioista tiedetty mitään. Illalla leskirouva poistui äreänä ja jäykkänä, eikä kukaan tiennyt, minne hän niin kipakasti kiirehti. Mitä Aurélie rouvaan tuli, niin hänestä kerrotut jutut olivat varmaankin perättömiä, tyytymättömien myyjättärien keksimiä hullutuksia, joita ei kukaan todenperästä uskonut. Hänen sanottiin aikanaan keränneen ympärilleen pienen hovin kuuliaisia nuorukaisia ja väitettiin, että hänen eräälle poikansa ystävälle osoittama äidillinen rakkaus oli ollut liian hellää laatua, mutta nykyään hänen asemansa osaston johtajattarena vaati häneltä vakavuutta, ja hänen arvokkaasta esiintymisestään päättäen hän ei enää välittänyt seikkailuista. Mutta sen sijaan oli muita, joita lapsellisuudet eivät vielä kyllästyttäneet: koko suuri lauma tavaratalon tyttöjä, joita töiden loputtua iltapäivällä odotettiin ovella. Nuoria miehiä oli joukoittain Gaillonin aukiolla ja pitkin Michodièren- ja Neuve-Saint-Augustininkatuja kuin vahdinpidossa, liikkumattomina pitäen silmällä ohikulkevia tyttöjä. Omansa löydettyään he tarjosivat kätensä ja katosivat hänen kanssaan kadun kulmasta puhellen tyynesti ja arvokkaasti.

Mikä varsinkin Deniseä hämmästytti oli hänen Colombania koskeva havaintonsa. Milloin ikinä hän katsoi kadun toisella puolen kituvaa Vanhaa Elbeufia, hän näki setänsä ensimmäisen kauppa-apulaisen ovella tuijottamassa valmiiden vaatteiden myyjättäriä. Kun Colomban huomasi, että Denise katseli häntä, hän käänsi punastuen päänsä pois ikäänkuin olisi pelännyt, että nuori tyttö antaisi hänet ilmi Genevièvelle, vaikka Denise ei enää käynyt setänsä perheessä, sen jälkeen kun oli astunut Naisten Aarreaitan palvelukseen. Denise luuli ensin, että Margueritesta oli kysymys, sillä Colombanin raukeat silmäykset tuntuivat ilmaisevan onnettoman rakastajan toivottomuutta, ja Margueritesta ei todellakaan paljon toivomista ollut, sillä hänellä oli asunto tavaratalossa ja hän kohteli kaikkia ihailijoitaan yhtä tylysti. Mutta sitten suureksi hämmästyksekseen Denise huomasi erehtyneensä, sillä Colombanin katseet piirittivätkin Claraa eikä Margueriteä. Kuukausia onneton ihailija oli hautonut katukäytävällä rakkauttaan uskaltamatta lähestyä ja tyytyen silmäyksiin, vaikka hänen olisi ollut niin helppoa tutustua tähän vapaudesta nauttivaan tyttöön, joka asui Louis-le-Grandinkadulla ja jolla oli joka ilta uusi mies rinnallaan. Clara ei näyttänyt itsekään tietävän mitään tästä valloituksestaan. Deniseen havainto teki tuskallisen vaikutuksen. Sellaista kurjuuttako rakkaus olikin! Tuo poika, jolla oli niin suuri onni aivan lähellään, ei välittänyt sen enempää siitä, vaan turmeli tulevaisuutensa ja rukoili polvillaan arvotonta naista niinkuin pyhimystä. Tästä lähtien hän tunsi sydäntänsä kouristavan joka kerta, kun hän Vanhan Elbeufin vihreälasisen ikkunan takana huomasi Genevièven kalpeat ja riutuneet kasvot.

Tätä kaikkea Denise ajatteli illalla nähdessään toverien poistuvan ystäviensä seurassa. Ne, jotka eivät asuneet Naisten Aarreaitassa, palasivat vasta seuraavana päivänä, tuoden mukanaan ulkoilman ja tuntemattoman maailman päihdyttäviä tuoksuja. Denise vastasi hymyillen Paulinen ystävälliseen tervehdykseen tämän rientäessä Gaillonin aukion suihkukaivolle, minkä vieressä tiesi Baugén säännöllisesti odottavan kahdeksasta lähtien. Denise mentyään ulos viimeisenä teki pienen kävelymatkansa aina yksin ja palasi kotiin aina ensimmäisenä, ryhtyi työhön tai meni nukkumaan pää täynnä outoja haaveita ja uteliaana tietämään millaista Pariisin elämä oikeastaan oli. Hän ei tosin kadehtinut näitä naisia, sillä olihan hänen turvanaan yksinäisyys ja arkuus, johon hän sulkeutui kuin kuoreen, mutta häntä huvitti heittäytyä mielikuvituksensa valtaan, arvata mitä ei tiennyt ja luoda itselleen oma käsityksensä kahvila-, ravintola- ja teatterihuvituksista, vene- ja jalkamatkoista, joista kuuli alati puhuttavan. Haaveet jättivät hänen mieleensä jonkinlaista väsymystä, halunsekaista raukeutta, ja hänestä tuntui, että oli jo kyllästynyt noihin huveihin, joita ei ollut vielä maistanutkaan.

Mutta paljon aikaa ei hänellä riittänyt haaveisiin sillä hänen elämänsä oli pelkkää työtä. Ja liikkeessä, kolmetoista tuntia kestävän työpäivän rasituksessa, ei kenenkään mieleen johtunut, että myyjät ja myyjättäret olisivat voineet rakastua toisiinsa. Jos kuohuva, alituinen sota rahasta ei olisi tasoittanut sukupuolisuhteita, niin yhtämittainen, päätä ja jäseniä väsyttävä väentungos olisi sen tehnyt. Harvoin lemmenliittoja solmittiin miesten ja naisten kesken heidän tungeskellessaan päivät päästään osastoillaan. He olivat kaikkea persoonallisuutta vailla, vain koneistossa pyöriviä rattaita, jotka parhaansa mukaan ajoivat liikkeen suurta yhteistä asiaa. Talon ulkopuolella vasta he elivät omaa elämäänsä pitkin päivää hillittyjen intohimojen leimahtaessa äkkiä tuleen.

Kumminkin Denise näki kerran, kuinka Albert Lhomme, Aurélie rouvan poika, pisti kirjelapun erään valkotavaraosaston myyjättären käteen kuljettuaan sitä ennen monta kertaa osaston läpi välinpitämättömän näköisenä. Talven kuollut kausi, joka kestää joulukuusta helmikuuhun, oli silloin alkanut, ja Denisellä oli joskus ostajia odottaessaan aikaa levätäkin seisoallaan, katse kaukana tavaratalon syvyyksissä. Valmiiden vaatteiden myyjättäret seurustelivat joskus pitsiosaston myyjien kanssa ylläpitääkseen naapurisopua rajoittuen kumminkin hiljaa vaihdettuihin pilapuheisiin. Eräs pitsien myyjä vaivasi piloillaan Claraa tunnustuksillaan, vaikka vähän välitti hänestä, eikä tavaratalon ulkopuolella koettanutkaan lähestyä häntä. Sellaiset olivat joka osastolla myyjien ja myyjättärien välit, nopeita silmäniskuja, sanoja, jotka he yksin ymmärsivät, salavihkaisia puheita, joita he vaihtoivat seisoen selin toisiinsa varoen Bourdonclen valppautta. Deloche oli tyytynyt kauan hymyilemään katsoessaan Deniseä. Sitten hän käyden rohkeammaksi uskalsi kuiskata hänelle jonkin ystävällisen sanan, kun sattui viereen tungoksessa. Päivänä, jolloin Denise näki Albertin antavan valkotavaraosaston myyjättärelle kirjelapun, hän parhaillaan puheli Delochen kanssa, joka haluten sanoa hänelle jotakin kysyi paremman puutteessa, oliko hän tyytyväinen aamiaiseen. Tämä oli myös nähnyt kirjeen vilahtavan. Hän katsoi nuoreen tyttöön, ja he punastuivat kumpikin, häpeillen havaitsemaansa.

Mutta Denise, huolimatta näistä kuumista tuulahduksista, jotka vähitellen saivat hänessä naisen hereille, uinui vielä viattomuuden unta. Hutinin lähestyminen yksin sai hänen sydämensä vavahtamaan. Kuitenkaan hän ei luullut tunnettaan nuorta miestä kohtaan muuksi kuin kiitollisuudeksi tämän hänelle osoittamasta kohteliaisuudesta. Hutin ei kertaakaan tuonut ostajia osastolle Denisen joutumatta hämilleen. Monta kertaa palatessaan joltakin kassalta Denise huomasi sydän täynnä liikutusta kulkeneensa silkkiosaston poikki, vaikka hänellä ei ollut siellä mitään tekemistä. Eräänä iltapäivänä hän tapasi siellä Mouret'n, joka seurasi hymyillen häntä katseellaan. Mouret ei enää puuttunut häneen, joskus vain virkkoi hänelle jonkin sanan neuvoakseen häntä hänen pukunsa suhteen tai laskeakseen hänestä leikkiä, väittäen ettei hänestä tainnut tytöksi ollakaan, siihen hän oli liian poikamainen. Eikä hän oppinut sievistelemään, vaikka niin tottunut naistenlumooja kuin Mouret käytti taitoaan. Mouret suvaitsi nauraa, jopa härnäilläkin, tahtomatta kuitenkaan tunnustaa itselleen, minkä vaikutuksen pikku myyjätär vallattomine hiuksineen häneen teki. Tuo sanaton hymy sai Denisen vapisemaan, ikäänkuin hänet olisi saatu kiinni virheestä. Tiesiköhän Mouret, minkä tähden hän kulki silkkiosaston kautta, kun hän ei itsekään olisi voinut sanoa, mikä hänet pakotti tekemään kierroksen.

Hutin puolestaan ei näyttänyt huomaavan tytön kiitollisia katseita. Nämä neitoset eivät kuuluneet hänen alaansa. Hän oli halveksivinaan heitä kehuskellen kahta kiivaammin ostajien suosionosoituksilla. Hänen kertomuksensa mukaan eräs vapaaherratar oli hänen myyntipöytänsä edessä rakastunut häneen tulisesti, ja mennessään erään arkkitehdin rouvan luo korjaamaan laskussa syntynyttä erehdystä, tämä oli langennut hänen syliinsä. Tässä normandialaisessa kerskailussa ei ollut mitään perää, sillä Hutinilla ei ollut muuta naisseuraa kuin kahvilakonserteissa tapaamansa tytöt. Niinkuin useimmat vaate- ja muotitavarakauppojen myyjät hän oli tuhlari, joka pitkin viikkoa taisteli saiturin itsepintaisuudella hankkiakseen rahaa ja voidakseen sunnuntaina täysin käsin kylvää niitä kilpa-ajoradoille, ravintoloihin ja tanssiaisiin. Säästöistä ei puhettakaan eikä tulevaisuuden suunnittelusta; raha meni samaa tietä kuin se tulikin. Favier ei ottanut Hutinin huveihin osaa. Vaikka nämä myyjät tuntuivat tavaratalossa olevan mitä parhaimpia ystäviä, he eivät erottuaan ovella puhuneetkaan toisilleen. Samaten monet muutkin myyjät, jotka päiväkaudet työskentelivät toistensa rinnalla, vieraantuivat toisistaan heti astuttuaan kadulle tietämättä mitään toistensa oloista ja elämästä. Hutinin lähin tuttava oli Liénard. He asuivat kumpikin Smyrnan hotellissa Annankadun varrella, synkän näköisessä talossa, jossa parhaastaan asui kauppa-apulaisia. Aamulla he saapuivat yhdessä työhön, ja illalla se, joka ensimmäiseksi pääsi vapaaksi osastonsa järjestettyään, meni odottamaan toista Saint-Rochin pieneen kahvilaan, johon Naisten Aarreaitan kauppa-apulaiset kokoontuivat tupakoimaan, juomaan ja pelaamaan korttia. Sinne he jäivät usein yhteen asti, jolloin kahvilan isäntä väsyneenä ajoi heidät pois. Noin kuukausi sitten he olivat alkaneet viettää kolme iltaa viikossa eräässä Montmartren pahamaineisessa kapakassa, johon he hilasivat muitakin tovereita ja jossa he huutamalla ja keppejään kolistelemalla osoittivat niin pontevasti mielihyväänsä kimeä-ääniselle laulajattarelle, neiti Lauralle, Hutinin viimeiselle ystävättärelle, että poliisin oli jo kahteen kertaan täytynyt puuttua asiaan.

Talvi kului hiljalleen, ja Deniselle annettiin vihdoinkin kolmesataa frangia kiinteää palkkaa. Oli jo korkea aika, sillä hänen vanhat kenkänsä eivät pysyneet enää koossa. Viimeisinä kuukausina hän tuskin uskalsi mennä uloskaan, sillä hän pelkäsi niiden hajoavan.

— Hyvä Jumala, neiti, Aurélie rouva sanoi suuttuneen näköisenä, — mitä teillä on jalassa. Teidän kenkänne pitävän sellaista melua, ettei sitä jaksa kukaan kuunnella. Se on kerrassaan sietämätöntä.

Sinä päivänä, jolloin Denise tuli ensi kertaa osastolle viiden frangin kangaskengät jalassa, Marguerite ja Clara ihmettelivät puoliääneen, mutta niin kuuluvasti, etteivät heidän huomautuksensa menneet keneltäkään hukkaan:

— Kas vain Tappuratukkaa, joka on hylännyt anturakenkänsä! sanoi toinen.

— Mahtoi käydä sääliksi, vastasi toinen, — sillä ne olivat hänen äitinsä perintöä.

Koko osasto oli tähän aikaan aivan vimmoissaan Deniselle. Hänen ystävyytensä Paulinen kanssa oli vihdoinkin tullut ilmi, ja muiden silmissä vihamieliseen naapuriosastoon liittyminen oli puhdasta kiusantekoa. Luopio hän oli, joka kertoi viholliselle oman osastonsa kaikki salaisuudet. Sota osastojen kesken sai uutta vauhtia. Sanoja satoi kuin luoteja, ja kerran paitarasiakasan takana viha puhkesi korvapuustiinkin. Alkuaan vihamielisyys johtui kai siitä, että valkotavarain myyjättärillä oli villapuvut, kun valmiiden vaatteiden myyjättäret pukeutuivat silkkiin. Oli miten tahansa, joka tapauksessa villapukuiset kohtelivat silkkipukuisia tovereitaan paheksuvalla ylenkatseella niinkuin ainakin kunniallinen nainen langennutta sisartaan. Siihen heillä oli syytäkin, sillä oli huomattu, että silkillä oli turmeleva vaikutus tyttöjen käytökseen. Clara sai kärsiä pilkkaa ihailijoistaan, Marguerite lapsestaan ja rouva Frédéricia syytettiin salaisista lemmenjuonista. Ja tähän kaikkeen Denise oli syypää.

— Olkaa siivolla, tytöt, Aurélie rouva sanoi vakavasti yhtymättä alaistensa vihanpurkauksiin. — Esiintykää arvokkaasti ja näyttäkää heille keitä olette.

Hänestä oli edullista pysyä puolueettomana. Kuten hän kerran oli Mouret'lle tunnustanut, hänen mielestään eivät nämä neitoset olleet toinen toistaan parempia. Mutta äkkiä hänkin sai syytä suuttua, sillä hän kuuli Bourdonclen omasta suusta, että hänen poikansa oli tavattu suutelemasta erästä valkotavarain myyjätärtä, samaa, jolle Albert Denisen nähden oli antanut kirjeen. Mikä ilkeys! Johtajatar väitti, että koko juttu oli valkotavaraosaston keksimä juoni hänen kukistamisekseen. Albert oli houkuteltu satimeen; kokematonta lapsiraukkaa oli käytetty välikappaleena, kun ei muuten saatu valmiiden vaatteiden osastoa häväistyksi. Aurélie rouva piti suurta ääntä sotkeakseen asiat, sillä hän tiesi vallan hyvin mitä hänen oli syytä ajatella pojastaan ja että tämä pystyi vaikka mihin vallattomuuteen. Yhteen aikaan asia oli saada vakavan käänteen, kun Mignotkin sekoitettiin siihen. Hän oli Albertin ystävä ja suosi tämän hänen luokseen lähettämiä ystävättäriä, jotka seisoivat paljain päin tuntikausia käsinelaatikkoja tutkimassa. Ja olipa vielä juttu, jonka mukaan valkotavarain myyjättärelle oli lahjoitettu pari pesunahkahansikkaita ja josta ei koskaan tullut selvää. Häväistysjuttu kumminkin tukahdutettiin huomaavaisuudesta Aurélie rouvaa kohtaan, jota itse Mouret kohteli kunnioittavasti. Seuraukset supistuivat siihen, että viikon kuluttua Bourdoncle jostakin syystä erotti myyjättären, jota Albert oli suudellut, sillä vaikka johtokunta ei ollut huomaavinaan palveluskuntansa työn ulkopuolella osoittamaa tapojen turmelusta, niin tavaratalon sisällä vähinkään hairahdus ei jäänyt rankaisematta.

Lopuksi Denise sai kärsiä asiasta. Aurélie rouva, joka tiesi kaiken, mikä osastolla tapahtui, hautoi häntä kohtaan salaista vihaa. Hän oli nähnyt Denisen nauravan yhdessä Paulinen kanssa ja luuli, että nauru koski häntä ja hänestä levitettyjä juoruja. Kostaakseen hän syrjäytti yhä enemmän Denisen osastolla. Jo aikoja sitten hän oli luvannut kutsua osaston neitoset joksikin pyhäpäiväksi luokseen omistamalleen maatilalle Rigolles'iin, lähelle Rambouillet'ta. Hän oli ostanut maatilan, kun hänen säästönsä olivat kohonneet sataantuhanteen frangiin. Nyt hän päätti äkkiä panna kutsut toimeen saadakseen samalla tilaisuuden rangaista Deniseä ja sulkea hänet julkisesti muiden seurasta. Denise yksin ei saanut kutsua. Kahteen viikkoon ei osastolla puhuttu muusta kuin tästä huviretkestä. Katseltiin kevätauringon lämmittämää taivasta ja nautittiin jo edeltäpäin kaikista päivän lupaamista huveista, ratsastusretkistä aasilla ja maalaisherkuista, sellaisista kuin maidosta ja ruisleivästä. Ja yksistään naisia; se kaikkein hauskinta! Yleensä Aurélie rouva vietti vapaapäivänsä kävelyretkillä naistuttaviensa kanssa, sillä hän oli niin vähän tottunut perhe-elämään, että tunsi olevansa aivan eksyksissä eikä tiennyt mitä tehdä, kun hänellä joskus oli aikaa syödä kotona päivällistä miehensä ja poikansa seurassa. Sen tähden hän niinäkin iltoina tavallisesti jätti taloushuolet sikseen ja söi päivällisensä ravintolassa. Lhomme meni omalle taholleen ihastuneena vaimonsa poissaolosta ja nauttien naimattoman miehen vapaudesta, ja Albert meni helpotuksesta huokaisten "tyttöjen" seuraan huvittelemaan. Täten he tottumattomina yhteiselämään ja jo sunnuntaiden aikana kyllästyen toistensa seuraan viettivät vain yönsä kotona, joka siten muuttui heille jonkinlaiseksi majataloksi. Kun Rambouillet'n retkestä tuli kysymys, Aurélie rouva julisti muitta mutkitta, että Albertin oli sopimatonta olla mukana ja että isä Lhommekin osoittaisi hienotunteisuutta, jos jäisi pois, mikä julistus oli miehille mieleen. Sitä myöten kuin tuo onnenpäivä lähestyi tytöt puhelivat yhä hartaammin siitä kertoen puvuistaan ja valmistuksistaan, ikäänkuin olisivat olleet lähdössä kuuden kuukauden matkalle. Denise kuunteli kalpeana ja äänettömänä heidän puheitaan.

— No jopa koettavat kiusata teitä, Pauline sanoi eräänä päivänä hänelle. — Kyllä minä teidän sijassanne näyttäisin heille! Jos he huvittelevat niin kyllä minäkin! Tulkaa meidän mukanamme ensi pyhänä, Baugé vie meidät Joinvilleen.

— Ei kiitos, Denise vastasi hiljaisen itsepintaisesti.

— Mutta miksi ette tule?… Vieläkö pelkäätte, että teidät viedään väkisin?

Pauline nauroi sydämensä pohjasta. Denisekin naurahti. Tiesihän hän miten asiat sujuisivat. Sellaisilla retkillä jokainen hänen tovereistaan oli tutustunut ensimmäiseen rakastettuunsa, joka oli tullut mukaan ikäänkuin vain sattumalta, jonkun ystävän tuomana. Eikä Denise suostunut siihen.

— Kuulkaa, Pauline jatkoi, — vannon teille, ettei Baugé tuo ketään mukanaan. Lähdemme kolmen… En minä rupea naittamaan teitä vastoin tahtoanne.

Denise epäröi vieläkin, vaikka hänen teki mieli niin, että puna kohosi hänen poskilleen. Siitä lähtien kuin toverit olivat alkaneet hänen kuultensa kiitellä maalaisiloja, hän oli tuntenut ikäänkuin tukehtuvansa raittiin ilman puutteesta, ja hänen unelmansa olivat alinomaan näyttäneet hänelle avaraa sinitaivasta, rehevää heinikkoa, jossa hän olkapäitä myöten samoili, suunnattoman korkeita puita, joiden varjot viillyttivät kuin kylpy raittiissa vedessä. Hänessä heräsivät hänen Contentinissa vietetyn lapsuutensa muistot, ja hän kaihosi syntymäseutunsa mehevää vihannuutta ja kirkasta aurinkoa.

— No niin, mennään sitten, hän sanoi vihdoin.

Kaikki sovittiin etukäteen. Baugén piti tulla hakemaan kahdeksalta Gaillonin aukiolta, ja sieltä heidän oli määrä mennä ajurilla Vincennes'in asemalle. Denise, jonka kuukausipalkasta kului aina kaksikymmentäviisi frangia veljien tarpeisiin, oli pystymättä hankkimaan uutta pukua koettanut somistaa vanhan mustan villahameensa pieniruutuisella villakankaalla. Hän oli päällystänyt hattunsa silkillä ja sinisellä nauhalla. Yksinkertaisessa asussaan hän näytti hyvin nuorelta, liian nopeasti kasvaneelta köyhältä tytöltä, joka ei tavoitellut puvussaan muuta kuin siisteyttä ja jota melkein kiusasi ja hävetti vaatimattoman hatun alla paisuvien hiuksiensa runsaus. Pauline sitä vastoin loisti sinipuna- ja valkoraitaisessa silkkisessä kevätpuvussaan, päässä sulilla koristettu hattu ja kaulassa ja käsissä koristeita, sanalla sanoen pöyhkeili kauppa-alalla työskentelevän varakkaan naisen juhla-asussa. Pidettyään pitkin viikkoa osastollaan ohjesäännön määräämää villapukua hän korvasi vahingon pukeutumalla pyhänä silkkiin, kun Denise sitä vastoin käytettyään silkkiä maanantaista lauantaihin, verhoutui pyhänä vanhaan, ohueksi kuluneeseen villapukuun.

— Tuossa on Baugé, Pauline sanoi osoittaen suihkukaivon vieressä seisovaa pitkää miestä.

Hän esitteli ystävänsä Deniselle, joka mieltyi heti vaatimattoman näköiseen poikaan. Baugé oli kookas, hidasliikkeinen ja voimakas kuin auran eteen valjastettu härkä, kasvot pitkähköt ja silmät täynnä lapsen naurua. Tämän Dunkerquessä syntyneen maustekauppiaan pojan oli täytynyt lähteä kotoa, koska hänen isänsä ja veljensä pitivät häntä liian tyhmänä menestymään kotiseudulla. Mutta päästyään Pariisiin Bon Marchén palvelukseen hän ansaitsi pian kolmetuhattaviisisataa frangia vuodessa. Yksinkertaisuudestaan huolimatta hän soveltui sangen hyvin palttinan myyjäksi, ja naiset sanoivat häntä kiltiksi.

— Ja missä ajuri? kysyi Pauline.

Heidän piti mennä aina bulevardille asti ajuria etsimään. Aurinko oli jo korkealla, ja kauniin kevätaamun valossa katukivetkin uhkuivat elämäniloa. Pilvettömän taivaan kristallimaisen läpikuultava kirkkaus oli kuin täynnä väräjävää naurua. Denisen huulet vetäytyivät hymyyn hänen tahtomattaan. Hän hengitti syvään vapautuen vihdoinkin kuusi kuukautta jatkuneesta ahdistuksesta. Naisten Aarreaitan ummehtunut ilma ei painanut enää hänen keuhkojaan, eivätkä sen jykevät kivimuurit vanginneet hänen vapauttaan. Kokonainen luonnon helmassa vietettävä päivä oli hänellä edessä, ja hän tunsi heräävänsä uuteen elämään, johon hän astui terveydestä ja riemusta vavahtaen mieli täynnä vallattomuutta. Kumminkin hänen täytyi häveten kääntää silmänsä pois, kun Pauline kainostelematta suuteli rakastettuaan suulle.

— Katsokaa, hän sanoi painaen päätään vaunujen ikkunaan, — tuossa on herra Lhomme… Miten kiire hänellä onkaan.

— Hänellä on torvensa, vastasi Pauline, joka myös oli kallistunut katsomaan. — On sekin vanha höperö! Voisi luulla hänen juoksevan lemmenkohtaukseen.

Lhomme, torvikotelo kainalossa, kiiti Gymnase teatterin seinänviertä nenä pystyssä ja nauraen itsekseen harvinaista nautintoa odotellessaan. Hän meni erään ystävänsä, pikkuteatterin huilunsoittajan, luo saadakseen muutamien muiden soitonharrastajien seurassa soittaa kamarimusiikkia koko päivän, aamukahvista saakka.

— Kahdeksan aikaan jo! Hän on hullu, jatkoi Pauline. — Aurélie rouva joukkoineen on varmaankin lähtenyt Rambouillet'n junassa, joka lähtee puoli seitsemältä… Heidän ei ainakaan tarvitse pelätä tapaavansa toisiaan.

He johtuivat puhumaan Rambouillet'n retkestä. He eivät juuri toivottaneet sadetta osanottajille, sillä samalla heidänkin päivänsä olisi ollut hukassa, mutta jos ukonilma voisi puhjeta räiskyttämättä vettä Joinvilleen, niin ei se olisi heikko asia. Sitten he innostuivat panettelemaan Claraa, jonninjoutavaa haaskaajaa, joka ei tiennyt mihin tuhlata elättäjiensä rahoja. Eikö hän aivan äskettäin ostanut kolme paria kenkiä yhtaikaa ja leikannut niihin reiät, etteivät hänen liikavarpaansa painaisi, ja heittänyt ne seuraavana päivänä nurkkaan. Myyjättäret eivät olleet sen viisaampia kuin myyjätkään. Söivät kaikki ansionsa vähääkään säästämättä tuhlaten kaksi- ja kolmesataa frangia kuukaudessa vaatteisiin ja makeisiin.

— Mutta hänellä ei ole toista kättä! sanoi äkkiä Baugé. — Kuinka hän voi soittaa torvea!

Hän oli tyttöjen keskustellessa seurannut koko ajan katseellaan Lhommea. Pauline, joka joskus huvikseen piti häntä pilkkanaan, kun tiesi saavansa hänet uskomaan mitä tahansa, sanoi hänelle, että kassanhoitaja tuki torvensa seinää vasten, kun soitti. Baugé uskoi tämän mahdolliseksi, jopa ihmettelikin tätä taitavasti keksittyä keinoa. Kun Pauline sitten katuen ilkeyttään selitti lemmitylleen Lhommen keksimää pihtijärjestelmää, niin Baugé osasi jo olla varuillaan. Hän ei uskonutkaan enää, vaan pudisti epäilevästi päätään, väittäen ettei hänelle kaikkia hullutuksia uskoteltu.

— Olet sinä vähän typerä, Pauline sanoi lopuksi. — Mutta ei se tee mitään, pidän sinusta sittenkin.

Saavuttiin Vincennes'in asemalle juuri ennen junan lähtöä. Baugé maksoi kaikki, mutta Denise oli sanonut tahtovansa suorittaa osansa illalla kotiin palattaessa. He nousivat toisen luokan vaunuun, joka oli täynnä huviretkeläisiä ja iloista kuhinaa. Nogent'issa iloinen hääseurue poistui junasta nauraen. Vihdoin he saapuivat Joinvilleen ja menivät asemalta suoraan saaren ravintolaan tilaamaan aamiaista. Odottaessaan he kävelivät Marnen heinikkorinnettä pitkin suurten poppelien varjossa. Siimeksessä oli viileää, ja siihen ei käynyt tuuli. Toisella, päivänpaisteisella rannalla oli laajoja viljelysmaita, missä kevättuulet vallattomina temmelsivät. Pauline ja Baugé kävelivät kädet toistensa vyötäisillä. Denise jättäytyi tahallaan jälkeen. Hän oli poiminut vihkon voikukkia, jota hän piteli kädessään, ja kävellessään hän katseli veden juoksua onnellisena, sydän raukeana ja loi katseensa maahan, kun Baugé kumartui suutelemaan Paulinea niskaan. Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä, vaikka hän ei tuntenutkaan kärsivänsä. Miksi hänen henkeään ahdisti oudosti, ja miksi nämä kedot, joilta hän oli luullut löytävänsä huoletonta iloa, täyttivät hänen mielensä kaiholla, jonka syytä hän ei voinut selittää? Aamiaista syötäessä Paulinen naurunpurskahdukset vaikuttivat häneen masentavasti. Pauline, joka janosi ulkoravintolahuveja yhtä kiihkeästi kuin mikä tahansa kaasuvalossa ja väentungoksen raskaassa ilmassa elävä näyttelijätär, oli tahtonut syödä lehtimajassa huolimatta vinhasta tuulesta, jonka puuskat löyhyttivät pöytäliinaa. Tämä huvitti häntä, ja hän nauroi paljaalle säleikölle, joka heitti neliönmuotoiset varjonsa pöydälle. Sitä paitsi hän nautti ruoasta ahmien tavaratalossa huonosti ravitun tytön kyllästymättömällä ruokahalulla ja syöden liiaksikin, kun kerran sai mitä mieli teki. Hän oli parantumaton herkkusuu ja tuhlasi joutohetkinä rahoja leivoksiin ja makeisiin. Kun Denise heidän syötyään munia, kalaa ja kananpaistia sanoi olevansa tyytyväinen, täytyi Paulinenkin lopettaa. Hän ei uskaltanut tilata mansikoita, sillä ne olivat vielä kalliita ja hän pelkäsi laskun kohoavan liian korkeaksi.

— Mitä nyt tehdään? kysyi Baugé, kun kahvi oli juotu.

Tavallisesti Baugé ja Pauline palasivat retkiltä Pariisiin päivällistä syömään lopettaakseen sitten päivänsä teatterissa. Mutta Denisen toivomuksesta he päättivät jäädä koko päiväksi Joinvilleen. Eikä se huono ratkaisu ollutkaan; saihan kerrankin kyllikseen nauttia maalaiselämästä. He viettivät iltapäivän juoksentelemalla kedoilla. Kerran he ajattelivat kanoottimatkaakin, mutta sitten he luopuivat, syystä että Baugé oli huono soutaja. Mutta sittenkin vesi houkutteli heitä luokseen, ja aina he palasivat Marnen rannalle. Joella oli vilkas liike. Soutuveneitä ja kanootteja kiiti edestakaisin, he katselivat niitä huvikseen. Aurinko oli laskemaisillaan, ja he aikoivat palata Joinvilleen takaisin, kun näkivät kaksi venettä soutavan kilpaa jokea alas. Kumpikin venekunta ponnisteli kaikkensa haukkuen pahanpäiväisesti toisiaan milloin verkasaksoiksi, milloin kirjatoukiksi.

— Katsokaa, sanoi Pauline, — herra Hutinhan siellä on.

— On, vastasi Baugé, joka katsoi aurinkoa vastaan, varjostaen silmiään kädellä. — Tunnen hänen mahonkiveneensä. Toisessa veneessä on kai ylioppilaita.

Sitten hän alkoi selittää miten koulu- ja kauppanuorison välillä kytevä vanha viha vähän väliä nostatti heidät toisiaan vastaan riitaan ja tappeluun. Kuullessaan Hutinin nimen mainittavan Denise oli pysähtynyt ja seurasi katseellaan pientä venettä koettaen nähdä hänet soutajien joukosta, mutta erotti vain veneessä istuvat vaaleapukuiset naiset, joita oli kaksi ja joista toinen, punahattuinen, piti perää.

Veneet loittonivat ja äänet sortuivat virran kohinaan!

— Kirjatoukat alas!

— Alas verkasaksat!

Illalla palattiin saaren ravintolaan. Mutta nyt oli jo niin kylmä, että täytyi syödä salissa, johon talven kosteudesta märät pöytäliinat levittivät pyykin hajua. Jo kuudesta alkaen pöydät kävivät ahtaiksi. Huviretkeläiset kiirehtien joka taholta hakivat itselleen nurkan, mihin istuutua, ja tarjoilijat juoksuttivat tuoleja ja penkkejä ja siirsivät lautasia lähemmäksi toisiaan valmistaakseen vieraille sijaa. Salissa syntyi nyt sellainen kuumuus, että ikkunat täytyi avata. Alkoi jo hämärtää, ja poppelien varjossa piilevä ravintola pimeni niin nopeasti, että ravintolanpitäjä, jonka vieraat tavallisesti nauttivat ateriansa taivasalla ja jolla ei ollut tarpeeksi lamppuja, panetti kynttilän joka pöydälle. Salissa oli sellainen melu, etteivät korvat tahtoneet kestää, naurua, huutoa, astioiden kilinää. Ikkunasta käyvä tuuli sai kynttilät hulmuamaan ja valumaan, ja niiden ympärillä rapistelivat yöperhoset siipiään ruoanhöyryjen raskauttamassa ilmassa, jota silloin tällöin viilensi viileä viima.

— Kyllä osaavat huvitella, sanoi Pauline syödessään kalamuhennosta, jota hän sanoi mainioksi.

Sitten hän kumartui lisätäkseen:

— Oletteko nähneet herra Albertia tuolla?

Siellä istui todellakin Lhomme nuorempi kolmen arveluttavan näköisen naisen seurassa: yksi vanhempi, jonka epämiellyttäviä kasvoja varjosti keltainen hattu, ja kaksi nuorta, kolmen- tai neljäntoista ikäistä tyttöä, joiden rohkea käytös herätti yleistä huomiota. Albert, joka oli sangen juovuksissa, takoi lasillaan pöytää ja lupasi pieksää tarjoilijan pahanpäiväisesti, ellei tämä heti tuonut likööriä.

— Hajanainen perhe todellakin, Pauline sanoi. — Äiti Rambouillet'ssa, isä Pariisissa ja poika Joinvillessa… Eivät ainakaan astu toistensa varpaille.

Denise, joka vihasi melua, hymyili kuitenkin iloissaan siitä, ettei voinut ajatella tällaisessa rähinässä. Mutta äkkiä kuului viereisestä salista sellainen kiljunta, että kaikki muut äänet hukkuivat siihen. Siellä oli aika tappelu käymässä, sillä tuoleja kaadettiin, pöytiä siirreltiin, ja samat huudot kuin äsken joella kertautuivat yhtä mittaa:

— Kirjatoukat alas!

— Alas verkasaksat!

Ja kun ravintolan isännän karkea ääni oli tehnyt taistelusta lopun, ilmestyi Hutin saliin yllään punainen pusero ja lakki niskassa. Hänen käsivarressaan riippui äskeinen peränpitäjänainen, joka oli kantaakseen hänkin venekuntansa värejä pistänyt korvansa taakse suuren unikkovihkon. Heitä tervehdittiin hyvähuudoilla ja kättentaputuksilla. Hutin säteili pullistaen rintaansa ja kulkien notkuvin polvin kuin merimiehet. Ylpeänä hän käänsi kaikkien nähtäväksi toisen poskensa, joka nyrkin iskusta oli mustelmalla, nauttien herättämästään huomiosta. Häntä seurasi hänen venekuntansa. Pöytä valloitettiin rynnäköllä, ja melu yltyi yhä.

— Tuntuu siltä, Baugé sanoi kuunneltuaan takanaan kuuluvaa puhetta, — tuntuu siltä, että ylioppilaat ovat tunteneet Hutinin seurassa olevan naisen, joka nykyään esiintyy laulajattarena eräässä Montmartren kapakassa. Ja sitten he ovat tapelleet hänestä… Ylioppilaat eivät näet koskaan kuulu maksavan mitään naisille.

— Olkoonpa miten oli, mutta hän on aika lailla ruma, tuo punatukkainen, sanoi Pauline nyrpistäen huuliaan. — En todellakaan tiedä mistä Hutin heitä onkii, mutta kaikki he ovat toinen toistaan iljettävämpiä.

Denise tunsi kalpenevansa. Hänestä tuntui kylmältä ikäänkuin hänen sydämensä olisi vähitellen vuotanut verettömäksi. Joen rannalla hän oli jo veneessä olijoita katsellessaan tuntenut ensimmäisen väristyksen. Hutinin seurassa tyttö siis todellakin oli. Denisen oli vaikea hengittää, hänen kätensä vapisivat, eikä hän voinut enää syödä.

— Mikä teitä vaivaa? Pauline kysyi.

— Ei mikään, Denise sopersi. — On vain vähän kuuma.

Mutta Hutinin pöytä oli aivan vieressä, ja kun Hutin oli huomannut Baugén, jonka hän tunsi, hän alkoi kimeällä äänellä puhutella häntä pysytelläkseen yhä salin huomion kohteena.

— Sanokaapa, yhäkö Bon Marchéssa eletään siveästi?

— Eipä liioin, Baugé vastasi punastuen.

— Kas, kun on olevinaan, Hutin jatkoi. — Olen kuullut, että teillä vaaditaan myyjättäriltä puhdasta mainetta, ja teillähän kuuluu olevan erityinen rippi-isäkin tyttöjä tähystelevien myyjien ripittämistä varten. Talo, missä mennään naimisiin, hyi sentään…

Salissa syntyi naurua. Liénard, joka kuului Hutinin venekuntaan, lisäsi:

— Ei ole niinkuin Louvressa. Siellä on vakinainen palkattu kätilö valmiiden vaatteiden osastolla. Niin, niin täyttä totta se on.

Naurettiin yhä enemmän. Paulinekaan ei voinut pysyä vakavana, niin hullua tuo kätilön palkkaaminen hänestä oli. Mutta Baugéta suututti, kun hänen taloaan pilkattiin niin hyvämaineiseksi. Ja äkkiä hän tokaisi:

— Lieköhän Naisten Aarreaitassa sen parempi olla! Jos sanankaan sanoo, niin heti on ero edessä! Ja sellainen johtaja vielä, joka näyttää hakkailevan kaikkia asiakkaitaan!

Mutta Hutia ei enää viitsinyt kuunnella häntä, vaan rupesi kiittelemään Clichyn aukion tavarataloa. Hänellä oli siellä eräs tuttu myyjätär, joka oli peräti niin hyväntapainen, etteivät asiakkaat uskaltaneet häneltä ostaakaan, koska pelkäsivät nöyryyttävänsä häntä. Sitten hän siirsi tuolinsa lähemmäksi ja kertoi, että hän oli sillä viikolla ansainnut sataviisitoista frangia, mainio viikko kerrassaan! Favier ei päässyt likimainkaan niin korkealle, viiteenkymmeneenkahteen vain, raukka! Osastolla ei ollut yhtään hänen vertaistaan. Ja näkihän jokainen, ettei häneltä rahoja puuttunut. Kaiken hän aikoi tuhlata, koko viikon ansiot, ennenkuin meni nukkumaan. Sitten, sitä myöten kuin viini nousi hänen päähänsä, hän rupesi panettelemaan osaston alajohtajaa Robineauta, mokomaa pöyhkeilijää, joka luuli itseään liian hyväksi näyttäytymään kadulla myyjiensä seurassa.

— Olkaa hiljempaa, sanoi Liénard, — puhutte liiaksi, ystäväni.

Kuumuus kävi tukahduttavaksi. Kynttilät valuivat viinin tahraamille pöytäliinoille, ja kun melu hetkeksi heikkeni, kuului ulkoa joen yksitoikkoinen kohina, yhtyen suurten, tyyntyvässä yössä uinuvien poppelien hiljaiseen huminaan. Baugé oli käskenyt tuoda laskun, kun näki, että Denise ei tointunut, vaan istui aivan kalpeana ja leuka värähdellen pidätetystä itkusta; mutta tarjoilija ei palannut, ja heidän täytyi kuunnella vielä vähän aikaa Hutinin laverrusta. Tämä väitti nyt olevansa Liénard'ia paljon etevämpi, syystä että Liénard söi isänsä rahoja, kun hän sitä vastoin nautti oman työnsä ja taitonsa hedelmiä. Vihdoinkin Baugé sai maksetuksi ja he lähtivät.

— Tuo tyttö tuolla on Louvressa myyjättärenä, kuiskasi Pauline heidän kulkiessaan toisen salin poikki osoittaen erästä hoikkaa naista, joka paraillaan puki päällysvaatteita ylleen.

— Etkö tunne häntä, etkö tiedä hänestä mitään, kyseli Baugé.

— Vielä kysyt. Hänen puvustaankin näkee heti, ettei hänestä ole kunniallisen naisen seuraksi. Jos hän kuuli, mitä äsken puhuttiin kätilönvirasta, niin kyllä hän mahtaa olla mielissään.

Vihdoinkin he olivat ulkona, ja Deniseltä pääsi helpotuksen huokaus. Hän oli jo luullut kuolevansa tuossa tukahduttavassa kuumuudessa keskellä noita huutoja; ilman puute kai ahdisti häntä niin suuresti. Nyt hän ainakin saattoi hengittää. Virkistävää viileyttä valui tähtitaivaalta. Kun tytöt astuivat ravintolan puutarhasta ulos, he kuulivat pimeästä hiljaisen äänen:

— Päivää, hyvät neidit!

Se oli Deloche. He eivät olleet nähneet häntä, hän oli syönyt yksin päivällisensä toisen salin perällä käveltyään huvikseen Pariisista tänne. Tämä ystävällisen tuttavallinen ääni tuotti Deniselle lievennystä, ja vaistomaisesti hän turvautui Delocheen.

— Herra Deloche, ettekö tahdo palata meidän kanssamme? Antakaa minulle kätenne.

Pauline ja Baugé jättivät heidät heti kahden siirtyen heidän edelleen.
He eivät olisi luulleet näin tapahtuvan ja vielä tuon pojan kanssa.
Mutta kun oli vielä kokonainen tunti ennenkuin juna lähti, he kävelivät
suurten puiden alla pitkin saaren rantaa aina sen äärimmäiseen niemeen.
Aika-ajoin he kääntyivät katsomaan taakseen kuiskaten:

— Missähän he ovat? Ah, tuossa… On se sittenkin hullua.

Alussa Denise ja Deloche olivat kulkeneet ääneti. Sitä mukaa kun he loittonivat ravintolasta sen melu vähitellen heikkeni, muistuttaen kaukaa yöstä kohoavaa sekavaa soittoa. He menivät yhä kauemmaksi viileään puistoon paeten takanaan hehkuvaa uunia, jonka tulet vähitellen sammuivat lehtien taa. Heidän edessään kohosi pimeä kuin seinä, niin mustana ja sakeana, etteivät he erottaneet polkuakaan. Siitä huolimatta he kulkivat hiljakseen eteenpäin tuntematta vähintäkään pelkoa. Vähitellen heidän silmänsä alkoivat tottua yöhön; he näkivät oikealla puolellaan poppelien synkät rungot, jotka patsaina kannattivat tuikkivien tähtien lävistämiä lehtiholvejaan, vasemmalla puolella taas virran musta vesi sai paikoin tinan himmeän hohteen. Oli lakannut tuulemasta, ja veden kohina yksin kuului pimeästä.

— Olen niin hyvilläni, että tapasin teidät, sopersi vihdoin Deloche, joka uskalsi ensimmäiseksi puhua. — Te ette voi aavistaa, minkä onnen minulle tuotatte suostuessanne seuraani.

Ja pimeän auttamana nuorukainen uskalsi katkonaisin lausein tunnustaa rakkautensa. Jo aikoja sitten hän oli tahtonut kirjoittaa. Eikä hän varmaankaan olisi uskaltanut sanoa sanottavaansa, jollei tämä kaunis yö olisi ruvennut hänen liittolaisekseen, jollei tuo vesi olisi niin vienosti laulanut ja nuo puut peittäneet heitä vihreillä verhoillaan. Mutta Denise ei vastannut mitään, riippui vain hänen käsivarressaan kulkien hitaasti ja väsyneesti. Deloche koetti turhaan erottaa hänen kasvojaan, mutta sitten hän kuuli vähäisen nyyhkytyksen.

— Oh, itkettekö? Enhän toki loukannut teitä!

— Ette ollenkaan, kuiskasi Denise.

Tyttö koetti turhaan pidättää itkuaan. Pöydässä jo hän oli luullut sydämensä pakahtuvan. Ja nyt pimeässä, kun hän ajatteli, jos Hutin olisi kävellyt hänen rinnallaan kuiskaten hänen korvaansa Delochen lempeitä sanoja, niin voimat varmaankin olisivat pettäneet hänet. Tämä salainen tunnustus sai hänen kasvonsa hehkumaan häpeästä, ikäänkuin hän olisi täällä puiden varjossa heittäytynyt tuon huonomaineisten tyttöjen seurassa mellastavan miehen syliin.

— En tahtonut loukata teitä, Deloche toisti kyynelsilmin.

— Ettehän te … vastasi Denise vapisevalla äänellä. — Ei minulla ole teitä kohtaan mitään epämiellyttävää. Mutta pyydän teitä, älkää koskaan enää puhuko minulle noin… Minun on mahdotonta suostua. Te olette kunnon poika, ja tahdon mielelläni olla teidän ystävänne, mutta enempää en… Ymmärrättehän.

Deloche vavahti. Kuljettuaan vähän aikaa ääneti hän sanoi:

— Ette siis rakasta minua.

Kun Denise koetti säästää häneltä suoran vastauksen tuottamaa surua, alkoi nuorukainen kertoa hiljaisella äänellä:

— Tiesinhän kyllä odottaa tätä… Maailman murjoma olen ollut aina, ei minusta ole onnelliseksi. Kotonani minua piestiin. Pariisissa olen kokenut kovia. Tiedättekö, kun ei kykene muiden onnea varastamaan, ja kun on niin kömpelö, ettei pysty ansaitsemaan yhtä paljon kuin muut, joutaisi johonkin nurkkaan kuolemaan… Älkää pelätkö, en minä aio vaivata teitä. Mutta ette voi estää minua rakastamasta teitä, ettehän tahdokaan… Sellaista se on! Kaikki pettää. Siinä minun osani.

Nyt häneltäkin pääsi itku. Denise koetti lohduttaa häntä, ja heidän puhellessaan ystävällisesti toisilleen he huomasivat olevansa samalta seudulta kotoisin, Denise Valognes'ista, Deloche kolmetoista kilometriä kauempaa, Briquebecista. Tästä he saivat uuden ystävyyden aiheen. Delochen isä, vähävarainen vahtimestari, oli ollut tavattoman mustasukkainen ja oli pieksänyt poikaa, jota ei uskonut omakseen, sen tähden, ettei tämä pitkine kasvoineen ja pellavanvärisine hiuksineen ollut perheensä näköinen. He johtuivat puhelemaan kotiseutunsa suurista, rehevien pensasaitojen ympäröimistä nurmikoista, metsäpoluista suurten jalavain siimeksessä, nurmea kasvavista teistä, pehmeistä kuin puiston käytävät. Yö tuntui heistä vähemmän mustalta. He erottivat jo joen kaislikkorannan ja lehtikatoksen, varjojen ääriviivat kuvastuivat säkenöivää tähtitaivasta vastaan. Heidän rintaansa hiipi rauha. He unohtivat onnettomuutensa ja tunsivat löytäneensä toisissaan ystävän.

— No, mitä kuuluu? kysyi Pauline Deniseltä vetäen hänet syrjään asemalla.

Hänen hymystään ja lempeästi utelevasta äänestään Denise ymmärsi mitä hän tarkoitti. Hän lensi punaiseksi vastatessaan:

— Ei ikinä, ystäväni. Olenhan jo sanonut, ettei minusta ole siihen!…
Hän on minun kotipuolestani. Me keskustelimme Valognes'ista.

Pauline ja Baugé ihmettelivät eivätkä tienneet mitä ajatella, sellaiseen he eivät olleet tottuneet. Deloche erosi heistä Bastillen aukiolla. Niinkuin kaikilla ylimääräisillä hänellä oli asunto tavaratalossa ja hänen täytyi olla yhdentoista aikaan kotona. Denise, jolle oli myönnetty teatteriloma ja joka ei tahtonut palata kotiin hänen kanssaan yhtä aikaa, suostui seuraamaan Paulinea Baugén luo, joka ollakseen lähempänä rakastettuaan oli muuttanut asumaan Saint-Rochinkadun varrelle. He pysähdyttivät ajurin ja lähtivät yhdessä. Matkalla Denise hämmästyi suuresti, kun ymmärsi, että Pauline aikoi viettää yön Baugén luona. Se kävi hyvin helposti päinsä, antoi vain viisi frangia rouva Cabinille, niin asia oli sillä selvä. Kaikkihan he tekivät niin. Baugén luona he istuivat huoneessa, joka oli kalustettu hänen isänsä hänelle lähettämillä vanhoilla empiretyylisillä huonekaluilla. Hän suuttui, kun Denise tahtoi suorittaa oman osuutensa, mutta tyttö ei hellittänyt, ja lopuksi Baugén täytyi suostua ottamaan vastaan viisitoista frangia ja kuusikymmentä centimea, jonka Denise pani lipastolle. Baugé tahtoi tarjota heille teetä, mutta hänellä ei ollut sokeria kotona, ja hänen käydessään ostamassa sitä aikaa kului niin, että kello jo oli kaksitoista, kun hän pääsi kaatamaan kuppeihin.

— Nyt minun täytyy lähteä, Denise sanoi.

Ja Pauline vastasi:

— Aivan hetikö… Eihän teattereita suljeta näin aikaisin.

Denise ujosteli nuoren miehen huonetta. Pauline oli riisunut kävelypukunsa ja oli alushameisillaan, käsivarret olkapäihin paljaina, ja valmisti vuodetta, pudistellen pieluksia. Tämä lemmenyötä tarkoittava puuha hävetti häntä ja herätti uudestaan Hutinin muiston hänen kipeässä sydämessään. Tällaiset retket eivät olleet ollenkaan terveellisiä. Vihdoinkin, kun kello jo kävi yhtä, hän lähti. Mutta lähtiessään hän joutui aivan hämilleen, kun hänen toivottaessaan viattomasti hyvää yötä toverilleen tämä ajattelemattomasti vastasi:

— Kiitos, hyvä siitä tuleekin.

Mouret'n yksityishuoneistoon vievä ovi, joka samalla johti henkilökunnan asuntoihin, oli Neuve-Saint-Augustininkadulle. Kun soitettiin, rouva Cabin avasi vetämällä narusta ja katsoi kuka tuli merkitäkseen kirjaansa. Yölamppu valaisi heikosti eteistä. Epäröiden ja levottomana Denise pysähtyi siihen, sillä kiertäessään kadun kulman hän oli nähnyt miehen, jota hän ei pimeässä tuntenut, menevän samasta ovesta sisälle. Johtaja kai, joka palasi illanvietosta. Ajatus, että Mouret kenties oli pimeässä häntä odottamassa, aiheutti hänessä yhden noita pelonkohtauksia, jotka ilman mitään järkevää syytä puistattivat häntä tuon miehen läheisyydessä. Samassa kenkien kopina ilmoitti jonkun liikkuvan ensimmäisessä kerroksessa. Denise säikähti niin silmittömästi, että pujahti sisään tavaratalon ovesta, joka pidettiin vartiokuntaa varten auki yöllä. Hän huomasi olevansa pumpulikangasosastolla.

— Hyvä Jumala, mikä nyt neuvoksi! hän kuiskasi. Samassa hän muisti ylhäällä olevan toisenkin oven, joka johti makuuhuoneiden portaisiin. Mutta sinne päästäkseen hänen täytyi kulkea koko tavaratalon läpi. Kumminkin hän päätti valita tämän tien käytävissä vallitsevasta pimeydestä huolimatta. Kaikki kaasuliekit olivat sammuksissa; siellä täällä paloi vain jokin öljylamppu kattokruunuun ripustettuna. Nämä keltaiset täplät, jotka elottomina ja säteettöminä hukkuivat pimeään, muistuttivat vuorikaivoksessa palavia lyhtyjä. Mahtavia varjoja loikoi lattialla. Tavarakasat kohosivat oudonmuotoisina joka taholla, salaperäisinä ja uhkaavina kuin väijyvät pedot. Raskasta äänettömyyttä keskeyttävät kaukaa tulevat käheät hengitykset tuntuivat laajentavan nämä pimeyden peittämät alat rajattomiksi. Kuitenkaan hän ei eksynyt. Vasemmalla valkeiden kankaiden osasto kuulsi himmeästi niinkuin kadulla valkeaseinäinen talo kesäyön hämärässä. Hän aikoi mennä suoraan keskushalliin, mutta hän oli kompastua maassa oleviin musliinipakkoihin. Ja niin hän katsoi varovaisemmaksi kiertää trikoo- ja villakangasosaston kautta. Siellä hän pelästyi surupukukankaiden takana nukkuvan Josephin kuorsauksia. Nopeasti hän juoksi halliin, jota kattoikkunoista tuleva heikko heijastus hämärästi valaisi. Se näytti laajenneen suunnattomaksi; arkkuineen ja risteinä kohoavine metripuikkoineen se tuntui olevan täynnä kauhua kuin öinen kirkko. Hän pakeni. Käsineosastolla hän oli vähällä astua nukkuvan asiapojan päälle, ja vasta päästyään välikerrokseen johtavaan porraskäytävään hän luuli pelastuneensa. Mutta päästyään portaita ylös valmiiden vaatteiden osaston edustalle hän pysähtyi kauhistuneena nähdessään lyhdyn, jonka tuikkiva silmä lähestyi vitkalleen. Palokuntalaiset olivat tarkastuskierroksella. Hetken hän seisoi ymmärtämättä. Hän katseli heidän kulkuaan huiviosastolta huonekaluosastolle ja sieltä valkotavaraosastolle peläten heidän outoa käytöstään, lukossa kääntyvän avaimen kitinää ja rautaovien kammottavaa kalsketta. Kun he lähestyivät, hän pakeni pitsiosastolle, josta hänet karkotti miehen ääni. Delochen ääni se oli. Tämä nukkui osastollaan, missä hänellä oli pieni rautasänky, johon hän valmisti itse vuoteensa joka ilta. Hän valvoi vielä uneksien silmät auki iltansa suloisista lopputunneista. Mutta Denise pakeni juosten ja tuli vihdoinkin makuuhuoneisiin vievän porraskäytävän ovelle.

— Mitä, tekö siinä sanoi Mouret, joka äkkiä ilmestyi Denisen eteen pieni taskulyhty kädessä.

Denise koetti vastata, sanoi hakeneensa jotakin osastolta. Mutta Mouret ei suuttunut, vaan katsoi häntä uteliaasti isällisen hyväntahtoisena.

— Teille oli siis myönnetty teatteriloma?

— Oli, herra.

— Oliko hauskaa? Missä teatterissa kävitte?

— En missään teatterissa, maalla minä kävin, huviretkellä.

Mouret naurahti. Sitten hän kysyi painottaen joka sanaansa:

— Aivanko yksinänne?

— En, herra, ystävättäreni kanssa, Denise vastasi hehkuvin poskin häveten sitä, mitä Mouret epäilemättä tarkoitti.

Mouret ei kysynyt enempää. Mutta hän katseli yhä tyttöä, joka seisoi hänen edessään yllään yksinkertainen musta puku ja päässä vaatimaton, sinisellä nauhalla koristettu hattu. Oliko tuosta tuhkimosta kehittymässä kaunis tyttö? Hänen vaatteistaan levisi raittiin maalaisilman tuoksuja, ja hänen kauniit hiuksensa kähertyivät vallattomasti hänen otsallaan. Viehättävä hän oli. Ja Mouret, joka kuuden kuukauden ajan oli kohdellut häntä niinkuin lasta, milloin torunut, milloin neuvonut, joka ilkeän luonteensa pakosta oli käyttänyt häntä kokeiluihinsa nähdäkseen kuinka nainen Pariisissa kehittyy ja hukkuu, ei nauranut enää. Hänet valtasi omituinen sekava tunne, jossa oli sekä hellyyttä että hämmästystä ja pelkoa. Rakkaus kai oli tuota lasta noin kaunistanut. Ajatus tuotti hänelle tuskaa. Lempilintu, jota hän oli pitänyt leikkikalunaan, oli iskenyt häneen kyntensä.

— Hyvää yötä, herra, Denise kuiskasi jatkaen matkaansa Mouret'ta odottamatta.

Mouret ei vastannut mitään, katsoi vain hänen peräänsä. Sitten hän meni omaan huoneistoonsa.