Raha: Romaani

by Émile Zola

IX.

Hamelin oli viipynyt Parisissa marraskuun alkupäiviin saakka pääoman lisäyksestä aiheutuneitten välttämättömien muodollisuuksien vuoksi, ja hän meni taaskin Saccard'in kehotuksesta notario Lelorrain'in luo ja selitti, että koko osakepääoma oli maksettu, mikä ei ollut totta. Sitten matkusti hän Romaan kahdeksi kuukaudeksi valmistelemaan jotain suurta, salaista suunnitelmaa — todennäköisesti oli se tuo paljon puhuttu unelma siirtää paavi Jerusalemiin, — samalla kun oli tekeillä toinenkin käytännöllisempi yritys, Yleispankin muuttaminen katoliseksi laitokseksi, jota tulisi tukemaan koko kristitty mailma, jättiläiskoneistoksi, joka oli määrätty musertamaan ja lakaisemaan pois maan päältä koko juutalaisen pankkiliikkeen; sieltä aikoi hän vielä kerran palata Itämaille, missä Brassa—Beirut-rautatien rakentaminen vaati hänen läsnäoloaan.

Hän oli iloinen Yleispankin nopean kukoistuksen johdosta, aivan vakuutettu sen järkkymättömästä vakavuudesta, tosin hiukan levoton sen johdosta, että edistys ehkä oli ollut liian suuri. Päivää ennen lähtöään oli hänellä ollut keskustelu sisarensa kanssa, ja hän terotti sisarelleen yhtä ainoata seikkaa: ettei tämä antaisi vaikuttaa itseensä yleisen innostuksen, vaan myisi heidän osakkeensa, niinpian kuin kurssi oli noussut 2,200 frangiin, sillä hän tahtoi henkilökohtaisesti panna vastalauseensa tätä suhteetonta nousua vastaan, joka hänen mielestään oli sekä mieletön että vaarallinen.

Jäätyään yksin tunsi Caroline-rouva, että se pingottunut ilma, jossa hän eli, kiusasi häntä yhä enemmän. Marraskuun ensimäisellä viikolla kohosi kurssi 2,200 ja hänen ympärillään kuului ilohuutoja, kiitoksia ja rajattoman toivon ilmauksia. Näyttelyn jälkeen oli koko Parisi aivan kuin juopunut voimansa tunnosta, ei koskaan ennen oltu uskottu niin onneen ja sen ikuiseen kestävyyteen. Kaikkien arvopaperien kurssi oli noussut, epäluotettavimmatkin löysivät ostajia, mutta itse asiassa kätki tämä erinomaisen loistava pinta tyhjän sisällön. Ensimäisen iskun kohdatessa oli kaikki musertuva. Ja Caroline luultavasti aavisti tämän, sillä hän tunsi sydämensä pusertuvan kokoon joka kerta kun Yleispankin osakkeet edelleen nousivat.

Sitäpaitsi oli Carolinella muita suruja. Työkodista ei enää kuulunut valituksia Victor'in suhteen, josta oli tullut hiljainen ja kiltti, ja se seikka, ettei hän ollut kertonut Saccard'ille vielä mitään, johtui aivan harvinaisen voimakkaasta häveliäisyyden tunteesta, joka sai hänet lykkäämään asian päivästä päivään. Hän oli omista varoistaan maksanut Maxime'lle lainaamansa 2,000 frangia, ja tämä moitiskeli häntä vähän niitten 4,000 frangin vuoksi, joita Busch ja rouva Méchain yhä edelleen vaativat; nuo ihmiset rosvosivat häntä ja isä varmaan raivostuisi asian kuultuaan. Hän oli myös monet kerrat hyljännyt Buschin rahavaatimukset, ja tämä alkoi jo loppumattomien keskustelujen jälkeen muuttua epäkohteliaaksi, samalla kun hän yhä enemmän alkoi palata vanhaan aatteeseensa kiristää Saccard'ilta rahoja. Nyt, kun hän oli päässyt niin korkealle, pelkäsi hän ehkä häväistysjuttuja. Eräänä päivänä, kun Busch turhaan oli kääntynyt Carolinen puoleen, lähetti hän Saccard'ille kirjeen, jossa hän pyysi tätä tulemaan hänen konttoriinsa katsomaan eräitä vanhoja papereita, jotka oli löydetty eräästä talosta rue de la Harpe'n varrelta. Hän mainitsi talon numeron ja viittasi niin selvästi vanhaan juttuun, että Saccard'in heti täytyi tulla levottomaksi ja lähteä sinne. Tämä kirje sattui joutumaan juuri Carolinen käsiin, joka tunsi käsialan ja joutui sellaisen kauhun valtaan, että hän hetken arveli, eikö olisi viisainta kiiruhtaa heti Busch'in luokse ja maksaa vaadittu summa. Mutta illalla, kun Saccard hänen läsnäollessaan avasi kirjeen, huomasi hän, että tämä sai vain hiukan vakavamman ilmeen, ja hän luuli, että kirje koski vain joitakin raha-asioita.

Päivät kuluivat, marraskuu oli jo puolivälissä, ja Saccard yhä lykkäsi käyntiään Busch'in luona, hänellä oli niin paljon työtä, että hän oli aivan pyörällä päästään. Kurssi oli nyt 2,300 ja Saccard oli riemuissaan, vaikka hän havaitsikin salaista vastustusta pörssissä, kuta hullummin kurssi nousi; luonnollisesti oli häntä vastaan muodostunut liitto, mutta vielä olivat vastustajat liian arkoja ryhtyäkseen muuhun kuin pieniin etuvartijakahakoihin. Ja pari kertaa oli hänen itsensä pakko erään nimellishenkilön nimessä antaa ostomääräys, ettei kurssi pääsisi laskeutumaan. Nyt alkoi siis yhtiö ostaa omia osakkeitaan ja pelata niillä, toisin sanoen, syödä itseään.

Eräänä iltana ei Saccard innossaan voinut olla puhumatta tästä
Carolinelle.

"Nyt tulee varmaankin kuumaa. Me olemme liian vahvoja, me lyömme heidät hämmästyksellä. Minä ymmärrän kyllä, että Gundermann on kaiken tämän takana, se on hänen taktiikkansa: hän aikoo myydä järjestelmällisesti, niin ja niin monta osaketta päivässä, vähän enemmän huomenna, yhä enemmän ja enemmän, kunnes hän on syrjäyttänyt meidän tasapainosta."

Caroline keskeytti hänet vakavalla äänellä:

"Jos hänellä on Yleispankin osakkeita, tekee hän oikein myydessään ne."

"Mitä minä kuulen? Tekeekö hän oikein myydessään?"

"Aivan varmasti, sillä asia on niinkuin veljeni sanoi: jos kurssi nousee yli 2,000, on se mieletöntä."

Saccard katsoi häntä hetken suuttuneena ja huudahti:

"Myykää sitten itse, myykää omat osakkeenne! Niin, pelatkaa minua vastaan, koska te tahdotte saada minut häviöön!"

Caroline punastui hiukan, sillä viimeksi eilen oli hän myynyt 1000 osakettaan totellen veljensä käskyä, ja hän tunsi sen johdosta kevennystä, ikäänkuin oikeudentunto vihdoinkin olisi herännyt. Mutta koska Saccard ei suoraan kysynyt, ei hän pitänyt tarpeellisena tunnustaa, ja hän tunsi vielä enemmän hämmästyvänsä, kun Saccard jatkoi:

"Eilen oli markkinoille ilmaantunut kokonainen nippu osakkeita, ja ellen minä olisi ollut saapuvilla, olisi kurssi varmasti laskenut. Gundermann ei tee sellaisia keikauksia, minä tunnen hänen hitaan järjestelmänsä, joka on ajanpitkään musertavampi. Minä istun lujasti satulassa, mutta sittenkin olen levoton. On pikku seikka panna henkensä alttiiksi, pahempi on suojella omiaan ja toisten rahoja."

Ja siitä hetkestä saakka oli Saccard kuin sidottu tuohon rajuun taisteluun miljonista, joita hän kyllä voitti, mutta joka hetki oli vaarassa menettääkin. Hän ei edes ehtinyt käydä tapaamassa vapaaherratar Sandorff'ia pikku huoneustossa rue Caumartin'in varrella. Tämä oli itse asiassa kyllästyttänyt hänet kylmyydellään, ja sitäpaitsi oli eräs onnettomuus kohdannut häntä, samallainen, kuin hän oli valmistanut Delcambre'lle: eräänä iltana yhytti hän vapaaherrattaren, kamarineidon puuttuvan huolellisuuden vuoksi, Sabatani'n sylissä, ja vapaaherrattaren täytyi käyttää koko puhelahjansa lepyttääkseen suuttunutta pankkitirehtööriä. Nyt kohtasivat he korkeintaan kerran viikossa, ei sen vuoksi, että Saccard olisi tuntenut häntä kohtaan jotain kaunaa, vaan siksi että paronitar yksinkertaisesti ikävystytti häntä.

Vapaaherratar Sandorff, joka tunsi, että Saccard vetäytyy hänestä erilleen, oli nyt yhtä neuvoton kuin ennenkin. Siitä saakka kun hänellä oli ollut tilaisuus sopivina hetkinä houkutella Saccard'ilta tietoja, oli häntä yhtämittaa vedellyt. Nyt huomasi hän, ettei Saccard enää välittänyt vastata hänelle, pelkäsipä hän tämän hänelle valehtelevankin, ja olkoonpa sitten että onni oli kääntynyt tai oli Saccard huvikseen johtanut hänet väärälle tolalle, tapahtui ainakin eräänä kauniina päivänä, että hän hävisi huomattavan summan toteltuaan Saccard'in neuvoa. Ja pahinta oli, että se vastahakoisuus Yleispankin suhteen, josta pörssissä oli näkynyt heikkoja merkkejä, lisääntyi päivä päivältä. Kuiskailtiin, että jotain oli hullusti, että hedelmä oli madonsyömä. Mikä kumminkaan ei estänyt pankin osakkeitten yhtämittaista nousua.

Pian senjälkeen ajoi vapaaherratar Sandorff, joka oli kääntynyt Jantrou'n — saman miehen, jonka hänen isänsä kerran oli potkaissut ulos — puoleen neuvoa pyytämään, tältä likaiselta elostelijalta saamansa ohjeen mukaisesti Gundermann'in luo. Sen jälkeen kun Yleispankin osakkeet olivat kohonneet yli 2,000, oli tuo suuri juutalainen pankkimies todellakin ollut sen liikkeen etunenässä, joka työskenteli kurssin laskemiseksi, mutta hän esiintyi täydellisesti salassa, eikä koskaan näyttäytynyt pörssissä, missä hänellä ei edes ollut virallista edustajaa. Vaikka Gundermann järkähtämättömästi uskoi johdonmukaisuuden voimaan, katseli hän kumminkin oudoksuen Saccard'in voittokulkua ja hänen nopeasti kasvavaa mahtiaan, joka jo alkoi huolestuttaa suuria juutalaisia pankkiliikkeitä. Tuo vaarallinen kilpailija oli tuhottava niinpian kuin mahdollista, ei yksistään noitten Sadovon jälkeen menetettyjen kahdeksan miljonan takaisin voittamisen vuoksi, vaan erittäinkin sen johdosta, että päästäisiin jakamasta ylivaltaa markkinoilla tuon seikkailijan kanssa, jonka hulluuksia tosiaankin näytti onni seuraavan ikäänkuin ihmeen kautta, kaikesta terveestä järjestä huolimatta. Ja Gundermann, joka tunsi mitä syvintä halveksimista kaikkea intohimoa kohtaan, osottautui levollisemmaksi kuin koskaan ennen, keinotteli matematisella tavallaan ja myi osakkeitaan jääkylmällä yksipäisyydellä huolimatta alituisesta noususta, menetti yhä suurempia summia joka kurssikauden päättyessä järkähtämättömällä kylmäverisyydellä ja kasvoillaan sellainen varma ilme kuin miehellä, joka panee rahansa säätöpankkiin.

Kun vapaaherratar vihdoinkin pääsi esille konttoristien ja vapaavälittäjäin tungoksesta, tapasi hän Gundermann'in pahasti kylmettyneenä ja niin käheänä, että hän tuskin kykeni puhumaan. Hän oli kumminkin istunut paikoillaan klo kuudesta aamulla, rykien ja syleksien, väsymyksestä menehtyneenä, mutta kumminkin järkkymättömänä paikoillaan. Sinä päivänä — valmisteltiin juuri erästä ulkomaalaista lainaa — vilisi suuri sali täynnä ihmisiä, joilla oli kiireempi kuin tavallisesti ja joitten kanssa asioita suorittelivat kaksi poikaa ja yksi vävy; itse istui hän pikku pöytänsä ääressä ikkuna-aukossa ja hänen vieressään leikki kolme lapsenlasta riidellen nukesta, joka taistelun kuumuudessa oli jo menettänyt käden ja jalan.

Vapaaherratar ryhtyi suoraan asiaansa.

"Hyvä herra Gundermann, tiedän kyllä, että tarvitaan rohkeutta ollakseen nenäkäs, mutta on kysymys eräistä hyväntekeväisyysarpajaisista…"

Hän ei sallinut vapaaherrattaren puhua loppuun, hän antoi mielellään, osti aina kaksi arpaa, erittäinkin kun naiset, joihin hän oli tutustunut seuraelämässä, vaivautuivat häntä henkilökohtaisesti tapaamaan.

Mutta nyt täytyi hänen pyytää anteeksi, eräs konttoristi tuli esittämään muutamia papereita allekirjotettaviksi. Tavattomia summia suhisi vapaaherrattaren korvissa:

"52 miljonaa, sanoitteko niin? Ja kuinka suuri on kreditisumma?"

"60 miljonaa."

"Hyvä, sanokaamme siis 75 miljonaa."

Päästäkseen rauhaan päätti hän viimein mennä vapaaherrattaren kanssa ruokasaliin, missä pöytä jo oli katettu. Gundermann ei antanut itseään pettää hyväntekeväisyysarpajaisilla, hän tunsi vapaaherrattaren suhteen Saccard'iin, sillä häntä ympäröi joukko palvelevia henkiä, jotka kertoivat hänelle kaikki, mitä hän tahtoi tietää, ja hän aavisti kyllä, että vapaaherratar tuli puhumaan vakavista asioista. Senvuoksi kävi hän suoraan asiaan.

"No, sanokaa minulle nyt, mitä teillä on sydämellänne."

Mutta vapaaherratar oli hämmästyvinään. Hänellä ei ollut enää mitään sanottavaa, hän halusi vain kiittää Gundermann'ia hänen ystävyydestään.

"Vai niin, teillä ei ole siis mitään terveisiä minulle?"

Kun he jäivät yksin, hymyili vapaaherratar ja katseli Gundermann'ia tulisilla silmillään, jotka lupasivat niin paljon ja antoivat niin vähän.

"Ei, herra Gundermann, minulla ei ole mitään sanottavaa teille, mutta kun te olette niin ystävällinen minua kohtaan, uskallan ehkä esittää teille erään pyynnön."

Hän kumartui Gundermann'in puoleen ja kosketti hienolla hansikoidulla kädellään hänen polveaan. Ja nyt ripitti hän itsensä, kertoi onnettomasta avioliitostaan ulkomaalaisen kanssa, joka ei ymmärtänyt hänen luonnettaan, eikä voinut tyydyttää hänen rahantarvettaan, selitti kuinka hänen oli täytynyt antautua pörssikeinotteluun pitääkseen yllä arvoaan. Vihdoin sanoi hän olevansa niin kovin yksin ja tarvitsevansa neuvonantajaa pörssin vilinässä, missä jokainen harha-askel tulee niin kalliiksi.

"Minä luulin, että teillä on ystävä", keskeytti Gundermann.

"Oh, ystävä", mutisi hän tehden syvintä halveksimista osottavan liikkeen. "Ei, ei, hän ei kelpaa mihinkään, minä en voi luottaa kehenkään. Teidät tahtoisin minä suojelijakseni, teidät, joka olette kaikkivaltias herra, jumala. Ja olisihan teidän niin helppo antaa minulle vihjaus silloin tällöin. Jos te tietäisitte, kuinka onnelliseksi te voisitte tehdä minut ja kuinka kiitollinen minä olisin teille!"

Hän läheni Gundermann'ia yhä enemmän, kietoi hänet lauhaan hengitykseensä ja tuohon hienoon, väkevään tuoksuun, joka henki koko hänen olennostaan. Mutta Gundermann pysyi aivan rauhallisena, ei edes vetäytynyt takaisin, ei huomannut ollenkaan, että vapaaherratar tahtoi vaikuttaa hänen kuolleisiin vaistoihinsa. Hän hymyili kuivasti ikäänkuin tuntien haavottumattomuutensa. Vapaaherratar laski ikäänkuin huomaamattaan pienen kätensä hänen polvelleen.

Gundermann siirsi sen pois kuin torjuen tarpeettoman kohteliaisuuden ja hukkaamatta aikaa turhiin kiertelyihin kävi suoraan asiaan:

"Niin, te olette hyvin soma ja minä mielelläni tahtoisin palvella teitä. Kaunis ystävättäreni, joka kerta kun te tuotte minulle mielenkiintoisen tiedon, olen minäkin valmis neuvomaan teitä. Tulkaa kertomaan minulle, mitä eräät ihmiset puuhaavat, niin minä sanon teille, mitä minä aion tehdä. Onko sovittu, mitä?"

Hän nousi ja vapaaherrattaren täytyi seurata häntä suureen vastaanottohuoneeseen. Viimemainittu oli hyvin ymmärtänyt, että hänen pitäisi esiintyä vakoojana, kavaltajana, mutta hän ei halunnut vastata, vaan alkoi taas puhua arpajaisistaan.

Kaksi kertaa kävi vapaaherratar Sandorff "Toivon" toimituksessa haluten ilmoittaa Jantrou'ille käyntinsä tuloksen. Eräänä päivänä saapui hän juuri kuin Dejoie'n tytär Nathalie istui käytävän penkillä juttelemassa Jordan'in vaimon kanssa. Marcelle odotti miestään, joka oli kaupungilla vippaamassa rahoja uuden maksun suorittamiseen Busch'ille, ja kuunteli alakuloisen näköisenä Nathalie'n lörpötystä.

"Tiedättekö, rouva, isä ei halua myydä. Joku oli pelotellut häntä ja kehottanut suoriutumaan osakkeista niin pian kuin suinkin, mutta minä en salli hänen myydä. Miksi me möisimme, kun osakkeet nousevat lakkaamatta?"

"Niitten hinta on nykyään 2,500 frangia, kuten tiedätte", jatkoi Nathalie. "Minä pidän lukua, sillä isä tuskin osaa kirjottaa. Meillä on kahdeksan osaketta, siis 20,000 frangia. Mutta me haluamme saada vähintään 1,000 frangin elinkoron, ja sen on herra Saccard luvannut meille … hän on niin kiltti herra!"

Marcelle hymähti.

"Kuinka on teidän häittenne laita?"

"Ne pidetään sitten, kun kurssi on lakannut nousemasta. Hyvänen aika, eihän voi lähdettä sulkea, niinkauan kuin se pulppuaa rahoja… Oh, Théodore ymmärtää sangen hyvin, että kuta suuremman elinkoron isä saa, sitä suurempi on meidän osamme kerran."

Ja äkkiä kysyi hän:

"Kuinka monta osaketta teillä on?"

"Meillä? Ei ainoatakaan!" vastasi Marcelle.

Nathalie'n valoisat kasvot synkistyivät. Onnettomat ihmiset, kun eivät omista yhtään osaketta! Ja hän meni tiehensä hyvin tärkeännäköisenä, kuten ainakin osakkeenomistaja ja kapitalisti, joka joka päivä käy sanomalehdentoimistossa kysymässä, miten korkealla kurssi on.

Kello kymmenen aamulla — juuri kun Jordan oli lähtenyt hankkimaan tietoja eräästä onnettomuustapauksesta, josta hänen piti kirjottaa selostus — oli Marcelle, joka vielä oli aamunutussaan, nähnyt Busch'in astuvan sisään kahden likaisen miehen seurassa, ehkä ulosottoapulaisia tai kenties rosvoja, mistäpä hän sen niin tarkoin tiesi. Tuo inhottava Busch sovitti aina niin, että rouva oli yksin kotona, ja selitti että heti oli tapahtuva ulosmittaus, jollei hän maksaisi. Marcelle'n vastaväitteet eivät merkinneet mitään, eihän hän tuntenut laillisia muotoja, ja Busch väitti kivenkovaan, että oikeus oli antanut tuomionsa, mistä Marcelle joutui siihen uskoon, että miehellä oli täysi oikeus puolellaan. Mutta Marcelle ei antanut perään, hän sanoi, ettei hänen miehensä tule kotiin aamiaiselle, eikä hän salli koskea ainoaankaan esineeseen, ennenkuin hän tulee. Ja nyt alkoi noitten kolmen epäilyttävän olion ja nuoren puolipuetun, kampaamattoman naisen kesken vimmattu kamppailu; miehet raastoivat esille tavarat ja Marcelle asettui kaapin eteen sanoen, ettei hän luovuta mitään elävänä. Hän kirkui ja kutsui Busch'ia varkaaksi ja petturiksi … niin, varkaaksi, joka ei hävennyt vaatia 730 frangia 15 centimeä, puhumattakaan uusista kuluista, vaikka he olivat velkaa vain 300 frangia. Ja olivathan he maksaneet jo 400 frangia ja nyt aikoi tuo roisto viedä heidän omaisuutensa vaivaisen 300 takia! Kanalja! Rosvo! Rosvo! Busch suuttui, kirkui vielä lujemmalla äänellä kuin Marcelle, löi rintoihinsa: eikö hän ollut kunniallinen mies! Eikö hän ollut maksanut velkakirjoja käteisellä rahalla? Hänellä oli laki puolellaan ja nyt piti tästä jutusta tulla loppu. Mutta kun toinen miehistä veti auki piironginlaatikon ja kävi käsiksi liinavaatteisiin, menetti Marcelle lopunkin malttinsa, uhkasi huutaa talon asukkaat ja ihmisiä kadulta apuun, ja silloin Busch hillitsi itseään hiukan. Vihdoinkin, puolen tunnin navakan sananvaihdon jälkeen, suostui hän odottamaan huomiseen, mutta vannoi silloin tekevänsä puhdasta, jollei Marcelle pitäisi sanaansa.

Mutta vielä syvempi suru kohtasi Marcelle'a sinä päivänä. Hän päätti mennä vanhempiensa luo lainaamaan tarvittavan summan, jottei tarvitsisi saattaa miestään epätoivoon, ja jotta he voisivat yhdessä nauraa aamuiselle kohtaukselle, miten Marcelle oli ajanut julman vihollisen pakosalle. Vanhukset olivat juuri asettumassa pöytään hänen tullessaan ja hän otti vastaan heidän aamiaiskutsunsa voidakseen siten paremmin esittää asiansa.

Koko aamiaisen aikana ei puhuttu muusta kuin Yleispankista ja sen osakkeista, joitten kurssi eilen oli taas noussut 20 frangilla, ja hän ihmetteli, että äiti oli vielä isääkin innokkaampi, hän, joka ennen oli suorastaan vapissut pörssin nimenkin kuullessaan. Nyt oli päinvastoin, hän ivasi isää tämän arkuuden johdosta, ja yllytti häntä koettamaan onneaan. Hän aivan vimmastui, kun isä sanoi haluavansa myydä heidän 75 osakettaan, juuri kun kurssi oli noussut 2,520 frangiin. Myydä! Kun "Pörssilehti" — joka oli tunnettu järkähtämättömästä vakavuudestaan — ennusti niitten nousevan 3,000 frangiin.

Mahtoiko isäukko olla oikein viisas! Ei, hän ei salli hänen myydä ainoatakaan osaketta. Ennen myy hän huvilan ja ostaa uusia. Vasta jälkiruoan aikana uskalsi Marcelle käydä asiaansa: he tarvitsivat 500 frangia, muuten tulisi heille ulosmittaus, hänen vanhemmillaan ei varmaankaan olisi sydäntä hyljätä heitä sellaisessa tilanteessa. Mutta äiti kielsi arvelematta. Viisi sataa frangia. Mistä he ottaisivat sellaisen summan? Olivathan kaikki heidän irtaimet rahansa sijotettuina pankkiosakkeisiin ja muuten alkoi hän taas vanhan virren miehestä, joka kirjottaa kirjoja, eikä kykene elättämään perhettään. Ja tytär sai lähteä vertavuotavin sydämin, hän ei enää tuntenut rakastavaa ja ymmärtäväistä äitiään entiseksi.

Marcelle kulki pitkin katua ajatuksissaan ja tuijotti maahan, ikäänkuin toivoen löytävänsä tarvittavat 500 frangia. Sitten pisti yht'äkkiä hänen päähänsä mennä eno Chave'n luo. Kapteeni istui yksin piippuaan poltellen ja kuunteli Marcelle'a alakuloisen näköisenä, vannoi sielunsa autuuden kautta, ettei hänellä koskaan ollut edes sataakaan frangia, vaan oli hän sellainen pässinpää, että pisti heti menemään pörssissä ansaitsemansa rahat. Kun hän sai tietää, että Maugendret olivat kieltäneet, jylisi hän heitä vastaan haukkumanimiä ja sanoi, ettei hän enää tervehdi heitä, koska he kerran ovat joutuneet niin pyörälle päästään osakkeittensa korkean kurssin vuoksi.

Ja taas seisoi Marcelle kadulla tyhjin käsin, eikä hän voinut muuta kuin mennä toimitukseen kertomaan miehelleen mitä aamulla oli tapahtunut. Jordan, joka ei vielä ollut löytänyt kustantajaa romaanilleen, läksi rahoja jahtaamaan likaiseen ja märkään ilmaan tietämättä kenen puoleen kääntyä. Ja vaikka Jordan oli innokkaasti pyytänyt häntä menemään kotiin, jäi hän kuitenkin mieluummin penkille odottamaan; olihan hän niin levoton.

Kun Saccard tuli toimitukseen, otti Marcelle iloisen ilmeen ja sanoi pyytäneensä miestään toimittamaan erään ikävän asian. Saccard pyysi häntä astumaan huoneeseensa ja odottamaan siellä, mutta Marcelle kiitti sanoen olevan hyvän näin. Ja Saccard lakkasi pyytelemästä, kun hän suureksi hämmästyksekseen seisoi silmä silmää vastaan vapaaherratar Sandorff'in kanssa, joka tuli ulos Jantrou'n huoneesta. He hymyilivät toisilleen mitä ystävällisimmin ja vaihtoivat vain tervehdyksen.

Jantrou oli tänään sanonut vapaaherrattarelle, ettei hän uskaltanut antaa tälle mitään neuvoja. Olihan hän huomannut, että pankin osakkeet kohosivat vastapelaajain ponnistuksista huolimatta. Luultavasti Gundermann tulisi voittamaan, mutta Saccard pysyi tarpeeksi kauan jaloillaan, ja kenties voisi voittaa paljonkin pysymällä hänen puolellaan. Paras olisi hymyillä ystävällisesti kummallekin puolelle. Ja tämän kaiken sanoi Jantrou hymyillen, ilman vähintäkään juonittelun sivumakua, ja vapaaherratar lupasi nauraen, että hän saisi olla mukana yrityksessä.

"Hän juoksee täällä yhtämittaa, nyt on siis teidän vuoronne?" sanoi
Saccard tavallisella töykeydellään astuessaan Jantrou'n huoneeseen.

Tämä oli hämmästyvinään.

"Kuka? Ai, vapaaherratar! Herra hyvästi siunatkoon, teitähän hän ihailee, sen sanoi hän juuri."

Vanha veijari pysäytti hänet liikkeellä, joka sanoi, ettei häntä niin vaan pistetä pussiin.

"Elkää huoliko puolustaa häntä, ystäväni. Kun nainen pelaa, käyttää hän hyväkseen vaikka kaupunginlähettiä, jos vain voi puristaa tältä tietoja."

Jantrou loukkaantui, mutta hän hymyili kuitenkin ja yritti selittää vapaaherrattaren käynnin syyn: hän halusi panna ilmotuksen "Toivoon".

Saccard kohotti hartioitaan, hänellä oli tärkeämpiä asioita kuin puhella naisista. Niin. Yleispankin osakkeet olivat nousseet eilisestä 20 frangia. Mutta mistä penteleestä johtui, että kumminkin joka päivä tarjottiin osakkeita kaupaksi? Kohoaminen olisi ollut 30 prosenttia, ellei kokonainen nippu osakkeita olisi ilmestynyt markkinoille juuri viime hetkellä.

Hän ei tiennyt, että Caroline-rouva taas oli myynyt 1,000 osakettaan ja että juuri hän veljensä kehotuksesta taisteli mieletöntä nousua vastaan.

Tosin ei Saccard voinut valittaa, sillä edistys oli yhä kohoamassa, mutta sittenkin oli hän tänään kiihottunut, sisäinen levottomuus ja viha kalvoivat häntä. Hän huusi, että nuo likaiset juutalaiset, Gundermann etunenässä, olivat vannoutuneet kukistamaan hänet. Niin oli hänelle pörssissä vakuutettu, puhuttiin, että oli määrätty 300 miljonaa tämän tarkotuksen saavuttamiseksi. Mutta hän ei maininnut mitään toisista huhuista, joita oli liikkeellä ja jotka muuttuivat yhä selväpiirteisemmiksi päivä päivältä, että Yleispankin asema oli kaikkea muuta kuin varma, mainittiin jo tosiasioita, jotka olivat tulevien vaikeuksien merkkinä, ilman että kaikki tämä vähimmässäkään määrässä haittasi yleisön sokeaa luottoa.

Mutta nyt aukeni ovi ja Huret astui sisään kasvoillaan teeskennellyn viattomuuden ilme.

"Ahaa, tekö se olette, Judas!" sanoi Saccard.

Kun Huret oli saanut tietää, että Rougon nyttemmin oli lujasti päättänyt pysyä kokonaan erillään veljestään, oli hän tehnyt sovinnon ministerin kanssa, sillä hän oli vakuutettu, että romahdus oli välttämätön, niinpian kuin Saccard oli saanut Rougon'in ilmivastustajakseen. Saadakseen anteeksiannon oli hän uudestaan antautunut ministerin juoksupojaksi, vaikkeivät hänen palveluksensa suuria tuottaneetkaan.

"Judas!" toisti Huret hymyillen viekasta hymyään, joka joskus valaisi hänen raa'an talonpoikaisnaamansa. "Joka tapauksessa kelpo Judas, joka tulee antamaan omanvoiton pyytämättömiä neuvoja herralleen, jonka on pettänyt."

Mutta Saccard ei ollut lainkaan kuulevinaan, mitä hän sanoi, ja huusi hänelle vasten naamaa:

"No, mitä sanotte siitä? 2,520 eilen, 2,525 tänään?"

"Tiedän. Olen aivan äsken myynyt osakkeeni."

Mutta nyt puhkesi esille viha, jonka Saccard oli salannut leikkisän äänen varjoon.

"Vai niin, vai myynyt? Mitta on täysi! Te hylkäätte minut Rougon'in vuoksi ja pelaatte Gundermann'in korteilla!"

Huret katsoi häneen kummissaan.

"Gundermann'in? Mitä minulla on hänen kanssaan tekemistä? Minä pelaan omilla korteillani. Minä en ole mikään yltiöpää, mieluummin myyn minä heti, kun olen varma sievoisesta voitosta. Ehkä juuri tämän ominaisuuteni tähden en minä ole koskaan hävinnyt."

Hän hymyili taas; hän oli viisas ja varova talonpoika, joka rauhallisesti kokosi viljan aittaansa.

"Ja te olette hallinnon jäsen!" huudahti Saccard kiivaasti. "Kuinka voivat muut luottaa pankkiin, kun näkevät teidän myyvän nousun aikana? Onko sitten ihme, että on liikkeellä ihmeellisiä huhuja liikkeemme tilasta ja että puhutaan pikaisesta keikauksesta…"

Huret vastasi vain välinpitämättömällä liikkeellä. Mitäpä pankki häntä liikutti? Hän oli pelastanut omansa kuivalle. Hänen piti vain suorittaa tehtävä, jonka Rougon oli hänelle uskonut, ja tehdä se niin varovasti kuin mahdollista, ettei hänen itsensä tarvitsisi kuulla kovin paljon haukkumista.

"Kuten sanottu, tulin tänne antaakseni teille ystävällisen neuvon, ja se kuuluu: olkaa varovainen, veljenne on kiukkuinen, hän heittää teidät kokonaan kannelta alas, jos joudutte häviölle."

Saccard hillitsi vihaansa ilmettään muuttamatta.

"Onko hän lähettänyt teidät sanomaan tämän minulle?"

Hiukkasen epäiltyään piti Huret parhaana tunnustaa.

"No niin, niin on todellakin asianlaita. Teidän katolinen sotaretkenne saattaa häiritä hänen nykyistä politikaansa. Te hyökkäätte hänen kimppuunsa aikana, jolloin hänen on taisteltava vapaamielistä liikettä vastaan, joka on suuresti kehittynyt tammik. 19 p:än uudistusten jälkeen. Hyvänen aika, olettehan te hänen veljensä ja käsitätte sangen hyvin, ettei hän voi olla tyytyväinen sellaiseen kohteluun teidän puoleltanne?"

"Herra varjelkoon", vastasi Saccard ivallisesti, "tietysti on se sangen alhaista minun puoleltani. Rougon raukka, jonka säilyttääkseen ministerituolinsa täytyy tänään hallita niitten periaatteitten mukaan, joita hän eilen vastusti, eikä hän tiedä, miten oikein pitää tasapainoa petetyn oikeiston ja valtaa janoavan vapaamielisen puolueen välillä. Hän sai muuten perinpohjaisen läksytyksen Emile Ollivier'ilta näinä päivinä kamarissa."

"Oh", keskeytti Huret, "hän nauttii Tuiller'iessa täyttä luottamusta, viimeksi eilen lähetti keisari hänelle jalokivillä koristetun kunniamerkin…"

Saccard teki voimakkaan liikkeen; häntä ei petetty.

"Yleispankki on paisunut liian mahtavaksi, eikö totta? Ja ehkä on kiikarissa joku laina Gundermann'in avulla. Kuinka voisi joku hallitus selvitä kumartamatta likaisia juutalaisia? Ja saadakseen vielä puoli vuotta olla ministerinä rientää idioottiveljeni heittämään minut juutalaisten kurkkuun saadakseen itse olla rauhassa sen aikaa, kun he repivät minua palasiksi. Menkää takasin ja sanokaa, että minä annan palttua hänelle!"

Hän ojensi pienen vartalonsa, viha tunkihe vihdoin ivan lävitse kuin sotatorven soitto.

"Kuuletteko, minä annan palttua hänelle! Se on minun vastaukseni ja voitte viedä sen hänelle."

Huret painoi päänsä alas. Mitäpä hänellä oikeastaan oli tämän asian kanssa tekemistä, hänhän oli vain välikäsi.

"Hyvä, minä vien hänelle vastauksenne. Te taitatte niskanne, mutta sehän on oma asianne."

Tuli hiljaisuus. Jantrou, joka koko ajan oli ollut lukevinaan korehturia, katsoi nyt Saccard'iin ihailevin silmäyksin. Oh, tuo vintiö, miten hän osasi olla mahtava vihassaan. Ja Jantrou tällä hetkellä oli hänen puolellaan ja oli vakuutettu, että hän oli voittava pelin.

"Ai niin, unohdin", jatkoi Huret, "yliprokuraattori Delcambre ei voi sietää teitä. Te ette ehkä tiedä, että keisari nimitti hänet oikeusministeriksi tänä aamuna?"

Saccard lausui synkän näköisenä:

"Siivoa seuraa! Vai niin, hänestäkin tuli ministeri? No, mitäpä tuo minua liikuttaa?"

Onneksi saapui samassa Daigremont. Hän ei tavannut koskaan käydä toimituksessa ja kaikki mykistyivät hämmästyksestä. Hänen vaimonsa aikoi toimeenpanna pikku illanvieton ja hän tuli kutsumaan Jantrou'ta, koska hän mielellään näkisi kutsuistaan mainittavan sanomalehdessä. Hän ihastui kovin tavatessaan Saccard'in.

"Miten hurisee, suuri mies?"

"Kuulkaapas … ette kai te ole myynyt osakkeita?" keskeytti tämä vastaamatta.

"Myynyt, ei kiitoksia, ei vielä!" Hänen naurunsa tuntui todelliselta.
Hän ei ollut niin köyhä, että hänen tarvitsisi myydä.

"Me, yhtymän jäseninä, emme saa koskaan myydä!" huudahti Saccard.

"Ei, ei koskaan! Aioin juuri sanoa samaa. Me olemme yhtä poikaa, kaikki? tiedätte voivanne luottaa minuun."

Hänen silmänsä livahtivat sivulle, kun hän antoi vakuutuksensa koko hallinnon puolesta, Sédille'n, Kolb'in, markisi de Bohain'in ja itsensä nimessä. Hän lausui kohteliaisuuksia jokaiselle ja poistui toivoen näkevänsä kaikki kolme illanvietossaan. Mounier, suuren Operan tenori tulee laulamaan dueton hänen vaimonsa kanssa. Erinomaisen vaikuttava numero!

"No", sanoi Huret ja kumarsi hänkin lähteäkseen, "oletteko sanonut kaiken, mitä teillä on vastattavaa minulle?"

"Olen", sanoi Saccard karkeasti.

Hän ei saattanut Huret'a, kuten tavallisesti. Jäätyään kahden toimittajan kanssa sanoi hän:

"Se oli sodanjulistus, Jantrou! Nyt ei tarvita enää kainosteluja, antakaa nyt mennä täyttä höyryä! Ah, vihdoinkin voin minä johtaa taistelua oman mieleni mukaan!"

"Mutta se on kaikessa tapauksessa uskallettua…!" mutisi Jantrou, jonka mielipiteet alkoivat taas horjua.

Marcelle istui yhä käytävän penkillä odottamassa. Äkkiä seisoi Jordan hänen edessään. Hän oli läpimärkä, näytti väsyneeltä ja alakuloiselta, suupielet värähtelivät hermostuneesti ja katse oli harhaileva, kuten tavallisesti ihmisen, joka on juossut jotain päämäärää tavottelemassa, saavuttamatta sitä. Marcelle ymmärsi heti, miten asianlaita oli.

"Ei mitään — vai kuinka?" kysyi hän kalveten.

"Ei, rakkaani, ei yhtään mitään … yhtä mahdotonta kaikkialla."

Samassa silmänräpäyksessä astui Saccard ulos Jantrou'in huoneesta ja hämmästyi tavatessaan Marcelle'n vielä siellä.

"No, tuleeko teidän maankiertäjämiehenne vasta nyt? Sanoinhan minä teille, että menisitte odottamaan minun huoneeseeni."

Marcelle katseli häntä ja äkkiä välähti valoisa ajatus hänen suruisissa silmissään. Hän ei edes arvellut kauempaa, hän tunsi heti rohkeuden, joka on ominainen voimakasluonteisille naisille.

"Herra Saccard, minulla on teille pyyntö; olisitteko nyt hyvä ja seuraisitte minua omaan huoneeseenne?"

"Sangen mielelläni."

Jordan halusi pidättää häntä. Hän kuiskasi: "ei, ei!" hänen korvaansa kuumeisen levottomana kuten tavallisesti, kun oli kysymys rahoista. Mutta Marcelle irrottautui hänestä ja hänen täytyi seurata mukana.

"Herra Saccard", sanoi Marcelle, kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä, "mieheni on turhaan kaksi tuntia juossut etsimässä 500 frangia, eikä hän rohkene pyytää teiltä. Nyt teen minä sen hänen sijastaan."

Ja hän kertoi vilkkaasti koko aamuisen tapahtuman.

"Busch!" huudahti Saccard. "Onko se vanha kelmi saanut teidät kynsiinsä?"

Sitten kääntyi hän ystävällisesti Jordan'in puoleen, joka seisoi aivan kalpeana saamatta sanaakaan suustaan.

"Lainaan teille mielelläni 500 frangia. Miksi ette kääntyneet heti minun puoleeni?"

Hän istuutui pöydän ääreen kirjottaakseen osotuksen, mutta äkkiä hän pysähtyi ja vaipui ajatuksiinsa. Hän muisti kirjeen, jonka hän oli saanut ja käynnin, jota oli lykännyt päivästä päivään, koska koko juttu tuntui hänestä sangen epäilyttävältä. Miksi ei hän nyt menisi Busch'in luo, kun kerran sattui aihettakin käyntiin?

"Odottakaapa, minä tunnen sen vanhan lurjuksen perinpohjin. Parasta on, että menen itse maksamaan; saapa nähdä, enkö saa lunastetuksi velkakirjojanne puoleen hintaan."

Marcelle'n silmät loistivat kiitollisuutta.

"Ah, kuinka hyvä te olette, herra Saccard?"

"Ei, ei, elkää kiittäkö minua!" sanoi Saccard, kun nuori mies vihdoinkin tuli puristamaan hänen kättään, "minulle tuottaa todellista huvia palvella teitä ja nähdä, miten te olette onnellisia. Menkää nyt kotiin ja olkaa rauhassa."

Hänen vaununsa odottivat kadulla ja kahden minutin kuluttua oli hän Buschin asunnon oven edessä. Hän sai soittaa kauan, kukaan ei tullut avaamaan, eikä sisältä kuulunut hiiskahdustakaan. Hän aikoi juuri jättää talon, mutta kolkutti vielä kerran vihaisesti nyrkillään oveen. Kuului laahustavia askeleita ja Sigismond ilmestyi ovelle.

"Kas, tekö se olette? Minä luulin veljeni tulevan kotiin ja unohtaneen avaimen. Minä en avaa koskaan, kun soitetaan. Hän tulee pian; voitte odottaa, jos haluatte häntä tavata."

Hän meni horjuen huoneeseensa ja vieras herra seurasi häntä. Huone näytti kolkolta ja alastomalta, kalustona oli ainoastaan rautasänky, pöytä ja pari tuolia.

"Istukaa, herraseni. Veljeni sanoi tulevansa heti takasin."

Mutta Saccard ei tahtonut istua, hänen täytyi väkistenkin katsella nuorta miestä ja ihmetellä sitä edistystä, minkä tauti oli tehnyt. Kasvot lapsekkaine, unelmoivine silmineen katselivat kalpeina ja rasittuneina pitkien, vaaleitten kiharoitten välistä.

"Oletteko ollut sairaana?" alkoi Saccard jotain sanoakseen.

Sigismond teki välinpitämättömän liikkeen.

"Oh, kuten tavallista. Viime aikoina olen voinut huonosti ilkeän sään vuoksi. Mutta yleensäkin olen minä sangen raihnainen, en saa juuri koskaan nukutuksi, mutta sensijaan voin minä työskennellä, ja minulla on hiukan kuumetta, se pitää minua lämpimänä. Oi, on vielä niin paljon tehtävää!"

Hän heittäytyi pöydän ääreen, jolla saksalainen kirja oli avattuna, ja jatkoi:

"Pyydän anteeksi, että istuudun, mutta olen ollut valveilla koko yön lukeakseni tämän kirjan, jonka eilen sain. Voimakas teos, kymmenen vuotta opettajani Karl Marx'in elämästä, se pääoman selitys, jonka hän on luvannut meille kauan sitten. Siinä se nyt on, meidän raamattumme!"

Saccard loi uteliaan katseen kirjaan, mutta gotilalset kirjaimet pelottivat häntä heti.

"Minä odotan, kunnes se on käännetty", sanoi hän nauraen.

Nuori mies pudisti päätään, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa, että vaikkapa tämä kirja käännettäisiinkin, eivät sitä kuitenkaan ymmärtäisi muut, kuin valitut. Ei se ole mikään kansanomainen kirja, joka saa paljo kannattajia. Mutta sen johdonmukaisuudessa oli voimaa, valtava joukko todistuksia nykyisen yhteiskunnan häviämisestä pääomajärjestelmän kautta. Ja kun maa oli tasotettu ja puhtaaksi lakastu, voitaisi ajatella uuden rakentamista.

"Vai niin, siis luuta pannaan tekemään puhdasta?" jatkoi Saccard yhä pilailevalla äänellä.

Ja Sigismond alkoi selitellä aatteitaan ja teoriojaan, samoja, joita hän jo kerran ennen oli Saccard'ille selittänyt. Ja Saccard kuunteli väliin ihastuneena, väliin tehden vastaväitteitä, kunnes hän äkkiä kuuli raa'an äänen:

"Ahaa, tekö? Mitä teillä on täällä tekemistä?"

Busch oli tullut kotiin ja loi mustasukkaisen katseen vieraaseen. Hän alituisesti pelkäsi, että joku voisi houkutella veljen puhumaan liian paljon ja aiheuttaa hänelle yskäkohtauksen. Hän ei odottanutkaan mitään vastausta kysymykseensä, vaan alkoi nuhdella äidillisellä äänellä:

"Taas sinä olet antanut kaminin sammua! Onko se nyt viisasta tällaisella kostealla säällä!"

Hän laskeutui polvilleen ja sytytti tulen. Sitten lakasi hän huoneen ja kysyi, oliko sairas nauttinut lääkkeensä säännöllisesti. Eikä hän rauhottunut, ennenkuin oli saanut sairaan sänkyyn lepäämään.

"Jos haluatte seurata minua konttoriini, herra Saccard…"

Siellä istui rouva Méchain huoneen ainoalla tuolilla. Hän ja Busch olivat hiljan käyneet tärkeällä asialla naapuristossa ja olivat sangen tyytyväisiä käyntinsä tuloksiin. Vihdoinkin monien epätoivoisten yritysten jälkeen olivat he saaneet käsiinsä erään tärkeän asian alkuperän. Kolme vuotta oli Méchain kierrellyt ympäri Parisia etsimässä Léonie Cron'ia, vieteltyä tyttöä, jolle kreivi de Beauvilliers oli antanut 10,000 frangin velkakirjan, joka lankeaa maksettavaksi tytön tultua täysi-ikäiseksi. Ja tämän naisen, jota Méchain oli etsinyt kaikilta ilmansuunnilta, oli hän odottamattoman sattuman kautta tavannut juuri täällä rue Feydeau'lla, tyttöpaikassa aivan viereisessä talossa. Busch meni heti hänen luokseen puhumaan asiasta ja Léonie, paksu, yksinkertainen naisihminen, joka kymmenen vuotta oli elänyt prostituerattuna ja langennut hyvin syvälle lokaan, ihastui vallan, kun Busch tarjosi hänelle 1,000 frangia siitä hyvästä, että luovuttaisi velkakirjat hänelle. Vihdoinkin pääsee siis kreivitär Beauvilliers'in kimppuun, nyt hänellä oli käsissään kauan etsimänsä ase, ja Léonie oli pelottavampi ja inhottavampi kuin hän olisi rohjennut toivoakaan.

"Minä odotin juuri teitä, herra Saccard. Minulla on teille hiukan asiaa. Oletteko saanut minun kirjeeni?"

Saccard ei halunnut näyttää tulleensa tänne uhkauksen pelottamana ja alkoi senvuoksi heti puhua Jordan'in asiasta terävällä, halveksivalla äänellä.

"Ei, suokaa anteeksi, olen tullut tänne selvittämään erään lehteni aputoimittajan, Jordan'in velka-asian. Hän on kunnon nuori mies ja te vainoatte häntä julmuuksillanne. Viimeksi eilen kuulutte käyttäytyneen häpeämättömästi ja sopimattomasti hänen vaimoaan kohtaan."

Busch oli valmistautunut hyökkäämään ja senvuoksi hämmästyi hän suuresti, kun toinen puoli ryhtyikin rynnäkköön; hän unohti kaikki muut jutut ja suuttui tämän Jordan'in asian johdosta.

"Aha, te tulette Jordan'in puolesta! Se lurjus on vetänyt minua nenästä vuosikausia ja vaivoin olen saanut niiltä poimituksi 400 frangia, sou sou'lta. Mutta minä myyn, hitto soikoon, heidän kimpsunsa ja kampsunsa, huomenna annan heittää heidät kadulle, jollen iltaan mennessä saa jäännöstä … 330 frangia 15 centiimeä."

Härnätäkseen häntä erityisesti sanoi Saccard, että hän oli tästä velkakirjasta saanut maksun jo 40 kertaa, sillä se luultavasti ei ollut maksanut hänelle 10 frangia. Busch suuttui niin, että hänellä tuskin henki kävi.

"Siinä se nyt on … sitä virttä ne kaikki vetävät! Mutta mitä se minua liikuttaa? Jollen minä saa rahojani, annan haasteen. Ja vaikkapa minä olisin ostanut velkakirjan 10 frangista, pitäisikö minun muka tyytyä kymmeneen frangiin ja sillä hyvä? Entä riskini ja juoksuni ja huoleni, entä ajatustyöni? Ja mitä erittäinkin tähän Jordan-juttuun tulee, voitte kysyä rouva Méchain'ilta, se on ollut hänen käsissään. Hän kyllä tietää, kuinka monta porrasta on juossut ja kuinka monta kenkäparia kuluttanut kiivetessään kaikkiin mahdollisiin sanomalehtitoimistoihin, joista hänet on osotettu ovelle kuin kerjäläinen, eikä ole annettu hänelle kysymäänsä osotetta. Tämän jutun kanssa olemme puuhanneet kuukausia, olemme uneksineet siitä öisin, suojelleet sitä kuin silmäteräämme, ja se on maksanut minulle suuria summia, vaikkapa läskisinkin, ettei aikani ole enemmän kuin 50 centimen arvoinen tunnilta."

Hän oli raivoissaan, osotti paperikasoja, jotka täyttivät huoneen.

"Tässä on minulla saatavia yli 20 miljonaa, pieniä ja suuria, vanhoja ja uusia, kaikista mailman maista. Haluatteko ostaa ne yhdestä miljonasta? Kernaasti luovutan ne. Ajatelkaapa, että minulla on velallisia, joita olen vainonnut 25 vuotta! Saadakseni niiltä edes jonkun viheliäisen satafrangisen, välistä ei edes sitäkään, odotan minä vuosikausia, olen kärsivällinen, kunnes he saavat periä tai muuten pääsevät jaloilleen. Ja kun minä nyt vihdoinkin olen saanut käsiini jonkun, joka voi maksaa, niin ette kai te halunne käskeä minua päästämään hänet käsistäni? Ei, niin tyhmä minä en ole, ettekä tekään olisi niin typerä, jos olisitte minun sijassani."

Päästäkseen pitemmistä keskusteluista otti Saccard esille lompakkonsa.

"Tarjoan teille 200 frangia, jos annatte minulle Jordan'in velkakirjan ja kuitin koko velkasummasta."

Busch kiehui raivosta.

"200 frangia: ei koskaan! Velka on 330 frangia 15 centimeä."

Mutta varmasti kuin ainakin mies, joka tuntee käteisen rahan voiman, toisti Saccard pari, kolme kertaa:

"Tarjoan 200 frangia."

Ja Busch, joka tiesi, että oli viisainta ottaa, mitä sai, suostui vihdoinkin, vaikka vihan kyyneleet silmissään.

"Minä olen liian heikko. Kirottu ammatti! Jokaikinen päivä minua ryöstetään ja varastetaan."

Kirjotettuaan kuitin ja lapun ulosottomiehelle, jonka hallussa paperit jo olivat, seisoi Busch hetken kirjotuspöytänsä ääressä ja puhisi; hän oli niin poissa tolkultaan, että olisi päästänyt Saccard'in menemään ilman muuta, jollei rouva Méchain olisi lopulta rikkonut hiljaisuutta:

"No, entäs Rosalie?"

Äkkiä johtui Busch'in mieleen kosto. Mutta kaikki hänen suunnitelmansa, koko se viekas tapa, jolla hän oli aikonut keskustelua johtaa, unohtui kiireessä.

"Niin, todellakin, minä kirjotin teille, herra Saccard. Meillä on eräs vanha lasku suorittamatta."

Hän otti esille Sicardot-paperit ja levitti ne eteensä pöydälle.

"V. 1852 annoitte te 12 velkakirjaa à 50 frangia rue de la Harpe'n varrella asuvalle kuusitoistavuotiaalle Rosalie Chavaille'lle, jonka te olitte väkisin maannut. Minulla ovat tässä ne velkakirjat. Te ette ole maksanut ainoatakaan, sillä ennenkuin ensimäinen oli langennut maksettavaksi, olitte te hävinnyt osotettamne ilmottamatta. Ja pahinta asiassa on, että ne ovat allekirjotetut väärällä nimellä, Sicardot, joka oli teidän ensimäisen vaimonne nimi."

Saccard kalpeni. Menneisyyden esilleloihtiminen teki häneen valtavan vaikutuksen. Tuntui kuin maa olisi vajonnut hänen jalkainsa alta. Ensi hetkessä menetti hän kokonaan itsehillitsemiskykynsä ja sammalsi:

"Kuinka te tiedätte…? Mistä olette saanut tietää?"

Sitten kiiruhti hän taas vapisevin käsin ottamaan esille lompakkonsa, hänellä oli vain yksi ainoa ajatus: maksaa niinpian kuin mahdollista ja saada heti haltuunsa nuo häväisevät velkakirjat.

"Ei kai teillä niistä ole ollut mitään kustannuksia, vai kuinka? Siis 600 frangia. Luonnollisesti voisin tehdä paljonkin vastaväitteitä, mutta minä pidän parempana maksaa ilman muuta."

Ja hän ojensi kuusi seteliä.

"Odottakaapa hiukan", huudahti Busch sysäten luotaan rahat, "minä en ole vielä päässyt loppuun. Rouva Méchain on Rosalie'n serkku, ja nämä paperit kuuluvat hänelle, minä olen hänen puolestaan ryhtynyt tähän asiaan. Rosalie-raukka rampaantui teidän väkivaltaisuutenne johdosta. Hän sai kärsiä paljon ja kuoli kauheassa kurjuudessa rouva Méchain'in luona… Niin, hän voisi kertoa Teille siivottomia juttuja, jos haluaisi…"

"Inhottavia!" huomautti Méchain piipittävällä äänellään.

Saccard käännähti kauhistuneena, hän oli kokonaan unohtanut lihakuorman tuolissaan. Tuo nainen oli aina saattanut hänet levottomaksi, tuo korppi, joka aina vainusi ruumiita, ja nyt oli hän sekaantunut tähän epämiellyttävään juttuun.

"Aivan niin, tyttö raukka, sääli häntä", mutisi hän, "mutta koska hän kerran on kuollut, niin en näe mitään … tässä ovat kaikessa tapauksessa teidän 600 frangianne."

Busch vielä kerran kieltäytyi ottamasta rahoja.

"Suokaa anteeksi, mutta te ette vielä tiedä kaikkea. Tyttö sai lapsen … niin lapsen, joka nyt käy neljättätoista. Poika on niin teidän näköisenne, ettette voi kieltää isyyttä."

Saccard seisoi kuin puusta pudonnut ja sammalsi:

"Lapsen … lapsen…"

Sitten pisti hän nopeasti setelit lompakkoonsa, sai takaisin koko varmuutensa ja sanoi aivan hilpeästi:

"Mitä te juttelette? Jos on olemassa lapsi, ette te saa soutakaan. Poika perii äitinsä, hänelle kuuluvat nämä rahat. Lapsi … olipa se hauskaa, eihän toki liene kuolemansynti olla isä. Päinvastoin ilahuttaa se minua, nuorentaa minut jälleen. Missä on poika? Minä tahdon nähdä hänet. Miksi ette ole tuonut häntä tänne?"

Nyt oli Busch'in vuoro joutua hämilleen. Hän puhui laveasti ja kaikista asianhaaroista samalla kertaa. Hän sanoi, että rouva Méchain'in saatava nousi 6,000 frangiin, että Caroline-rouva oli suorittanut 2,000 frangia, että Victor oli ollut pahantapainen ja että hänet oli otettu työkotiin. Saccard vavahti jokaisen uuden ilmotuksen kuullessaan. Mitä ihmettä, 6,000 frangia? Ken takaa, etteivät he päinvastoin olleet ryöstäneet poikaa putipuhtaaksi? 2,000 frangin suoritus! He olivat olleet kylliksi häpeämättömiä houkutellakseen hänen tuttavaltaan naishenkilöltä 2,000 frangia! Se oli varkautta ja petosta! Poikaa oli luonnollisesti kasvatettu huonosti ja nyt halusivat he päällepäätteeksi, että hän maksaisi poikansa turmelijoille! Luulivatko he häntä sellaiseksi hölmöksi?

"Ei sou'takaan!" huusi hän. "Kuuletteko? Elkää kuvitelkokaan voivanne puijata minulta ainoatakaan sou'ta."

Busch seisoi kalmankalpeana kirjotuspöydän ääressä.

"Saammepa nähdä. Minä annan teille haasteen!"

"Elkää lörpötelkö tyhmyyksiä. Tiedättehän varsin hyvin, ettei ketään voi haastaa sellaisesta asiasta. Ja jos te luulette voivanne kiristää minulta rahoja tämän jutun avulla, niin erehdytte suuresti, sillä minusta on samantekevää, mitä mailma minusta huutaa. Päinvastoin, olen iloinen tietäessäni, että minulla on lapsi!"

Ja koska rouva Méchain seisoi aivan oven edessä tietä tukkimassa, täytyi Saccard'in tyrkätä hänet syrjään ulos päästäkseen.

Eukko oli tukehtua raivosta ja huusi Saccard'in jälkeen:

"Roisto! Sydämetön ihminen!"

"Saatte vielä kuulla meistä!" ulvoi Busch ja paukautti oven kiinni hänen jälkeensä.

Saccard oli niin kiihottuneessa mielentilassa, että hän antoi kuskille käskyn ajaa suoraan kotiin rue Saint-Lazare'lle. Hänen täytyi kiireesti saada puhua Caroline-rouvan kanssa, hän kävi suoraan asiaan ja torui häntä sen johdosta, että hän oli maksanut nuo 2,000 frangia.

"Rakas ystäväni, ei saa siliä tavalla kylvää rahoja. Miksi ette heti kysynyt minun neuvoani?"

Caroline istui liikutettuna sen johdosta, että Saccard jo tunsi koko jutun. Busch oli siis katsonut hyväksi paljastaa salaisuuden, eikä hänelläkään siis ollut mitään salattavaa.

"Minä tahdoin säästää teitä surulta. Lapsiraukka oli sellaisessa alennustilassa."

"Poika raukka! Te teitte aivan oikein pannessanne hänet työkotiin hiukan hioutumaan. Mutta nyt otamme me hänet sieltä, hankimme hänelle opettajan… Aamulla ajan minä tervehtimään häntä — niin, aamulla, jollei minulla ole liiaksi tehtäviä."

Seuraavana päivänä oli hallinnon kokous, kului kokonainen viikko ilman että Saccard'illa oli ainoatakaan vapaata hetkeä. Hän puhui usein pojasta, mutta hänen täytyi alituiseen lykätä käyntiään, sillä hänellä oli puuhaa niin ylen paljon.

Joulukuun alussa kohosi kurssi 2,700 frangiin kuumeentapaisen kiihkon vallitessa, joka käänsi pörssin ylösalasin. Pahinta oli, että levottomuutta herättävät huhut olivat lisääntyneet, huolimatta alituisesta noususta; nykyään puhuttiin aivan äänekkäästi uhkaavasta romahduksesta, vaikka kurssi yhä kohosikin. Koko Saccard'in elämä oli loistavaa riemukulkua, kultasade, jonka hän sirotteli Parisin ylle, ympäröi hänet ikäänkuin glorialla; kuitenkin oli hän tarpeeksi viisas käsittääkseen, että maa oli miinotettu ja uhkasi revetä hänen allaan. Ja ennen kaikkea kiukutti häntä se seikka, että omasta leiristäkin löytyi kavaltajia, jotka eivät enää uskoneet hänen asemansa vakavuuteen.

Eräänä päivänä, kun Saccard purki harmiaan Carolinen läsnäollessa, katso: tämä lopultakin parhaaksi sanoa hänelle kaikki.

"Niin, tiedättekö, ystäväni, minäkin olen myynyt osakkeeni. Viimeiset aivan hiljan 2,700 frangista."

Saccard seisoi kuin ukkosen lyömänä, ikäänkuin hän juuri olisi kuullut mitä mustimmasta kavalluksesta.

"Myynyt! Te! Oi, Jumalani!"

Caroline tarttui hänen käsiinsä, puristi niitä, hän oli syvästi liikutettu ja hän muistutti Saccard'ille, että sekä hän että hänen veljensä olivat edeltäkäsin valmistaneet häntä tällaisen menettelyn varalle. Hamelin oli vielä Romassa, hänen kirjeensä olivat täynnä levottomuutta tämän mielettömän nousun johdosta, jota oli vastustettava mihin hintaan hyvänsä, muuten menee kaikki murskaksi. Viimeksi eilen oli hän saanut veljeltään kirjeen, jossa käskettiin myymään kaikki. Ja hän oli myynyt.

"Te, te!" toisti Saccard. "Siis te olette taistellut minua vastaan.
Teidän osakkeitanne on minun siis pitänyt ostaa takasin!"

Saccard kiihtyi, kuten tavallista, ja Caroline kärsi entistä enemmän nähdessään hänen masentuneisuutensa, hän halusi puhua järkeä Saccard'in kanssa, kehottaa häntä luopumaan tästä taistelusta, joka saattoi päättyä verisaunaan.

"Kuulkaa, ystäväni. Ajatelkaa, että meidän 3,000 osakettamme ovat tuottaneet meille yli 7,5 milj. Eikö se ole ennenkuulumaton, satumainen voitto? Minä pelkään noita rahoja, en voi uskoa, että ne kuuluvat minulle. Mutta tässä ei ole kysymys henkilökohtaisista eduista. Ajatelkaa kaikkia niitä, jotka ovat uskoneet omaisuutensa teidän käsiinne, pelottavan joukon miljonia, jotka te panette peliin. Miksi kiihottaa äärimäisyyteen tätä mieletöntä nousua? Yleinen mielipide on, että kukistuminen on välttämätön seuraus. Nousulla täytyy olla rahansa, eikä ole mikään häpeä, että osakkeet saavat luonnollisen arvonsa. Sillä tavoin osottaa liike vakavaraisuuttaan, siinä vain on pelastus."

Saccard nousi kiivaasti.

"Osakkeitten täytyy nousta 3,000! Minä olen ostanut ja ostan edelleen, vaikka pakahtuisin! Niin, lentäköön ilmaan koko hökötys ja minä sen mukana, ellen minä saa osakkeita kohoamaan 3,000 ja pakota niitä pysymään siinä!"

Pörssikauden lopussa jouluk. 15 p:nä kohosi kurssi 2,800 ja sitten 2,900. Ja 21 p:nä julistettiin pörssissä tavattoman kiihkon vallitessa, että Yleispankin osakkeet olivat saavuttaneet 3,020 frangin kurssin! Nyt ei ollut enää olemassa totuutta ja johdonmukaisuutta, käsite "arvo" oli niin venähtänyt, ettei sillä enää ollut mitään merkitystä. Oli liikkeellä huhu, että Gundermann vastoin tapaansa oli pannut likoon suuria summia; niinä kuukausina, joina hän oli vastapeliään harjottanut, olivat hänen häviönsä nousseet sellaisiin summiin, että alettiin pitää mahdollisena hänen kukistumistaan. Kaikki aivot olivat kuohumatilassa, joka hetki odotettiin ihmettä.

Ja tänä viimeisenä hetkenä, nyt, kun Saccard seisoi huipullaan ja tunsi maan vapisevan jalkojensa allia ja jo salaisesti kauhistui lähestyvää romahdusta — nyt oli hän kuningas! Kun hänen vaununsa pysähtyivät Yleispankin komean palatsin edustalle, kiirehti nopeasti esiin lakeija ja levitti maton portailta katukäytävän yli katuojaan saakka — ja vasta sitten suvaitsi Saccard nousta vaunuistaan ja kulki kuin hallitsija, jonka jalan ei sovi koskettaa yksinkertaista katukivitystä.