II.
Seuraavana päivänä puhuttiin postikonttorissa siitä suuresta uutisesta, että mademoiselle de Marsanne oli tullut kotiin luostarista.
Julien ei puhunut ollenkaan mitään siitä, että hän oli jo nähnyt hänet — alastomin olkapäin ja hiukset hajallaan. Mutta hän tunsi itsensä hyvin levottomaksi, hän tunsi jotakin harvinaista ja epäselvää tätä nuorta tyttöä kohtaan, joka oli häirinnyt hänen rauhallista olemassaoloaan. Nyt kulki hän alinomaisessa pelossa, että ikkuna uudelleen avaantuisi. Hänen rauhansa oli häiritty, hän ei saattaisi enää tuntea koskaan samaa kotoisuutta kuin ennen. Hän olisi nähnyt paljoa kernaammin, että äskensaapunut olisi ollut mieshenkilö, koska naiset tavallisesti ovat ivallisempia. Saisiko hän tästä lähtien ollenkaan rohkeutta soittaa enää huilua? Hänhän soitti luonnollisesti ylen liian huonosti tuollaiselle nuorelle naiselle, joka aivan varmasti ymmärsi musiikkia.
Hän epäröitsi kauvan tätä ja selvitti lopullisesti itselleen, että hän suorastaan vihasi Thereseä.
Illan tultua meni hän kotiin reippain askelin. Hän ei sytyttänyt tulta ennenkuin saisi nähdä hänet, ja aikoi heti mennä vuoteeseen, osottaakseen hänelle, että hän oli suuttunut.
Mutta uteliaisuus veti häntä vastustamattomasti katsomaan, mitä ulkona saattaisi tapahtua.
Ikkuna suljettiin. Äsken, ennen kymmentä tunkeutui laimea valo ikkunanverhojen kautta, mutta se sammui heti. Julien istui jälellä ja katseli pimeää ikkunaa.
Näin urkki hän nyt illan toisensa jälkeeni vastoin tahtoaan.
Näennäisesti oli kaikki kuten ennekin. Talo lepäsi siinä, ulkomuoto samallainen kuollut, kuten ennenkin ja tarvittiin terävät silmät, jos mieli käsittää mitään siitä uudesta elämästä, joka sisällä liikkui.
Monta kertaa saattoi nyt heikko valo luisua ikkunoiden ohitse tahi myöskin vedettiin ikkunan verhot jonkin verran syrjään, niin että saattoi heittää katseen johonkin noista äärettömistä huoneista. Joskus kuultiin kevyitä askeleita puutarhasta, ja silloin tällöin kuultiin hillittyä pianonsoittoa ja laulua vanhasta rakennuksesta.
Julien koetti perustella uteliaisuuttaan sillä, että nämä uudet ilmiöt tekivät hänet hermostuneeksi. Ah, miten usein hän halusi entisiin aikoihin, jolloin vanha, autio talo lähetti hänelle vastakaiun hänen huilumusiikistaan!
Vaikkakaan hän ei ollenkaan tahtonut myöntää sitä itselleen, oli hänessä jälleen kaipaava halu saada nähdä Thereseä. Hän loi itselleen aivan haavemaisen mielikuvan hänen ulkomuodostaan — ruusuiset kasvot, säteilevät silmät ja hymyilevä ilme kasvoissa. Mutta koska hän ei koskaan uskaltanut päivisin ikkunan ääreen, ei hän nähnyt häntä muulloin kuin illan hämärässä.
Eräänä aamuna, kun hän tahtoi vetää kokoon ikkunanverhot suojaksi päivänpaistetta vastaan näki hän Theresen seisovan kaukana huoneessaan.
Hän pysähtyi kun kivettyneenä lattiaan eikä uskaltanut tehdä ainoatakaan liikettä. Hän tuntui olevan syventynyt ajatuksiinsa. Hän melkein säikähtyi hänen näkemisestänsä, sillä hän oli aivan toisellainen kuin mitä hän oli kuvitellut — suurikasvuinen ja kalpea, mutta hänellä oli kauniit säännölliset piirteet. Hänen suunsa oli jonkin verran liian suuri, mutta hänellä oli tavattoman punaiset huulet, ja hänen syvät, tummat, mustat silmänsä antoivat koko hänen olemukselleen julman kuninkaallisuuden leiman…
Hän meni hitaasti ikkunaan, mutta oli kuin hän ei näkisi häntä, hän oli liian kaukana. Niin vetäytyi hän jälleen takaisin. Hänen rytmillisissä liikkeissään oli paljon voimaa ja mieltymystä, niin että Julien tuntui varsin pieneltä häneen verraten. Ja nyt, kun hän oli hänet oikein nähnyt, lisääntyi hänen pelkonsa yhä enemmän.
Tästä hetkestä alkaen vietti nuori mies sangen lohdutonta elämää. Nuori, kaunis tyttö, jolla oli jalot, vakavat kasvonpiirteet, saattoi hänet epätoivoon.
Tytön katse ei osunut koskaan häneen, hänellä ei ollut nähtävästi mitään aavistusta hänen olemassaolostaan. Ja kuitenkin oli hän syvästi onneton ajatellessaan, että tyttö kerran saisi nähdä hänet ja saattaisi ivata häntä. Sairaloisessa arkuudessaan uskoi hän, että tyttö lakkaamatta häntä tarkasteli ja hän uskalsi tuskin liikuttaa itseään ollessaan huoneessaan.
Näin alkoi häntä vähitellen kiusata tytön välinpitämättömyys. Minkä vuoksi tyttö ei katsonut häneen? Tyttö tuli ikkunan ääreen, katsoi alas autiolle kadulle suurilla silmillään ja tuli niin jälleen takaisin aavistamatta, että toinen seisoi ikkunan ääressä häntä vastapäätä ja tarkasteli häntä sydämen tuskasta sykkiessä.
Ensin oli hän kulkenut mitä suurimmassa kauhussa sen johdosta, että tyttö saisi nähdä hänet, mutta nyt tunsi hän sitävastoin polttavan halun saada kohdata hänen katsettaan. Therese de Marsanne täytti koko hänen elämänsä.
Aamulla, kun hän tiesi tytön nousevan ylös, saattoi hän unohtaa senkin, että virka kutsui häntä — hän tähän asti niin täsmällinen ja velvollisuutensa täyttävä postivirkamies. Hänessä oli sanaton pelko hänen valkeita kasvojansa ja veripunaisia huuliaan kohtaan, mutta itse siinä pelossakin oli jotakin onnellisuuden tunnetta. Hän seisoi kätkössä ikkunanverhojen takana ja kauhistui tuskasta, jota tyttö hänessä herätti, kunnes hänen kaikki jäsenensä vapisivat, ikäänkuin rasittavan marssin jälkeen. Mutta sitten hän kuvitteli mielessään, että tyttö äkkiä huomaisi hänet ja hymyileisi hänelle. Ja silloin ei hän enää pelännyt.
Sitten tuli hänelle se ajatus, että hän houkutteleisi häntä huilun sävelten mukaan. Hän alkoi jälleen soittaa lämpiminä iltoina. Hän avasi molemmat ikkunat ja antoi ikivanhojen levollisten säveltensä kaikua pimeässä, mutta ainoastaan silloin kun ei ollut kuutamo, vaan aivan pimeä.
Ja jo ensimäisestä illasta alkaen oli hänellä se tyydytys, että Therese de Marsanne, ennenkuin hän meni vuoteelleen, tuli ikkunan ääreen valkeassa puvussaan nojautuen ulos, aivan hämmästyneenä sen johdosta, että nyt jälleen kuuli samaa musiikkia, jota oli kuullut sinäkin päivänä, jona tuli kotiin.
— Kuule Françoise, puhui hän vakavalla äänellä huoneeseen päin, se ei ole mikään lintu.
— Ah, vastasi vanhempi nainen, jota Julien ei enää voinut erottaa hämärässä, — silloin se on varmasti joku huvinäyttelijä kaupungin ulkopuolelta.
— Niin sen täytyy olla tuolla kaukana, sanoi nuori tyttö pysähdyksen jälkeen, jolla ajalla hän salli yöilman hyväillä paljaita käsivarsiaan.
Siitä hetkestä alkaen soitti Julien kovemmin, ja oli kuin se kuume, joka paloi hänen veressään, olisi ilmaissut itsensä vanhalle, keltaiselle puuhuilulle. Therese kuunteli häntä joka ilta ja kummasteli tätä tunteellista musiikkia, joka aina odotti pimeän tuloa saapuakseen hänen luoksensa.
Hän ymmärsi varsin hyvin, ketä serenaadi tarkoitti, ja monta kertaa nojautui hän ulospäin, ikäänkuin tahtoisi tarkastella ympäröiviä taloja. Nyt kuului musiikki äkkiä eräänä iltana niin selvänä ja läheltä, että hänen täytyi ymmärtää, että se tuli jostakin häntä vastapäätä olevasta läheisestä huoneesta.
Julien pani musiikkiin koko hehkuvan intohimonsa, ja huilusta väreili kristallinkirkkaita säveliä. Pimeys antoi hänelle rohkeutta, hänessä heräsi se hurja toivo, että hän voisi valloittaa hänet huilullaan. Ja Therese nojautui todellakin yhä kauvemmaksi ikkunasta, ikäänkuin hän ei enää voisi vastustaa houkuttelevia säveliä…
— Älkää nyt siinä enää seisoko, sanoi vanha naisääni. — Tänä iltana on tuulista, ja te voitte vilustua ja nähdä pahoja unia.
Julien ei voinut nukkua koko yönä. Hän kuvitteli mielessään, että Therese kenties sittenkin oli hänet nähnyt. Hän heittelihe kuumemaisesti edestakaisin vuoteellaan ja epäröitsi, näkisikö hän enää seuraavaa päivää vai ei. Oikeastaan oli hullunkurista aina näin hiipiä piiloon.
Mutta vihdoin teki hän kuitenkin sen päätöksen, ettei hän enää ilmaantuisi. — Kuuden ajoissa aamulla kun hän juuri aikoi panna huilun koteloonsa, vedettiin Theresen ikkunaverhot auki.
Nuori tyttö, jolla muutoin ei koskaan ollut tapana nousta ylös ennen kahdeksaa, seisoi nyt ikkunassa käherrystakissaan ja katseli ulos. Hänen tukkansa oli käännetty sykerölle niskaan.
Julien seisoi nyt kivettyneenä ja katseli häntä. Hän ei kyennyt tekemään ainoatakaan liikettä vetäytyäkseen takaisin ikkunasta. Therese katseli häntä katse lujana ja ylpeänä. Hän näytti tutkivan koko hänen ulkomuotoaan — hänen karheata, luisevaa, huonosti muodostunutta olemustaan, joka näytti tekevän ruman ja saamattoman jättiläisen vaikutuksen.
Tässä silmänräpäyksessä ei hänessä ollut huomattavissa mitään siitä liikuttavasta ja lapsellisesta, jonka hän oli nähnyt edessään edellisenä iltana. Hänen kasvonsa mustine silmineen ja veripunaisine huulineen olivat kalpeat, ja niissä oli ylpeä ilme. Kun hän oli hetkisen näin nuorta miestä tarkastellut — kasvoissaan maailman välinpitämättömin ilme, ikäänkuin olisi katsellut koiraa kadulla — menivät hänen huulensa tuskin huomattavaan halveksivaiseen hymyyn, ja hän vetäytyi hitaisesti syrjään ja sulki ikkunan.
Julien vaipui aivan masentuneena nojatuoliinsa ja läähätti vapisten:
— Ah, Jumalani — hän ei tahdo minusta välittää! Ja minä rakastan häntä — minä rakastan häntä niin, että siitä tulee minun kuolemani.
Hän löi molemmat kätensä kasvojaan vasten ja nyyhkytti. Miksi hän olikaan näyttänyt itsensä? Se joka oli niin ruma kuin hän, vetäytyy tavallisesti piiloon, etteivät naiset säikähtäisi. Hän raivosi itseään vastaan — hän oli aivan suunniltaan rumuutensa vuoksi. Miksi hän ei ollut edelleenkin jatkanut soittoaan pimeässä satakielen tavoin, joka tenhoaa kaikki sävelillään, mutta ei koskaan näyttäydy päivänvalossa, jotta ei herättäisi vastenmielisyyttä…
Tyhmyydellään ja jyrkkyydellään oli hän nyt rikkonut tenhon. Ja kun tyttö nyt tiesi, että hän oli aivan kömpelön vetojuhdan muotoinen — ei hän enää koskaan voisi ihastua hänen musiikistaan.
Mitä nyt auttoi, jos hän lämpiminä kukkaistuoksuisina kesäöinä soitti sulavampia säveleitään — Therese ei kuitenkaan niitä kuunnellut. Hän tuli huoneeseensa, nojautui ikkunastaan, ikäänkuin ei olisi ollenkaan nähnyt häntä, ei ollenkaan kuunnellut niitä yksinkertaisia säveleitään, jotka puhuivat niin lämpimästi hänen rakkaudestaan. Ja eräänä iltana huudahti hän ääneensä: "Tuo huilu, joka aina soi väärin, tekee minut aivan hermostuneeksi!"
Julien oli epätoivoinen. Hän heitti huilun piironginlaatikkoon eikä enää soittanut.
Sitäpaitsi oli pikku Colombelkin alkanut ivata Julienia. Hän oli nähnyt hänet kerran ikkunassa, kun hän oli oppimaisillaan uuden sävelen, ja sen jälkeen hän nauroi hänelle ivallisesti joka kerran ohi kulkiessaan. Julien tiesi, että hänen vihollisensa otettiin vastaan Hotel Marsannessa, ja ainoastaan se ajatus tuotti hänelle piston sydämeen. Tosin hän ei ollut mustasukkainen tuota vaihdokasta kohtaan, mutta hän olisi tahtonut antaa koko elämänsä saadakseen ainoan tunnin olla hänen sijassaan. Françcoise oli pienen Colombelin äiti, ja hän oli monta vuotta oleskellut de Marsannen perheessä. Hän oli ollut Theresen imettäjä ja palveli nyt häntä kaikessa.
Korkea-aatelinen nuori tyttö ja pieni talonpojanpoika olivat kasvaneet yhdessä kuten lapset, ja sen vuoksihan oli aivan luonnollista, että jonkinmoinen toverillinen suhde vallitsi heidän keskensä. Julienia kiusasi kuitenkin sanomattomasti, kun hän näki Colombelin ulkona ja huomasi, miten tämä veti hienot huulensa ilkeään hymyilyyn. Hänen kammonsa häntä kohtaan tuli vieläkin suuremmaksi, kun hän eräänä päivänä teki sen keksinnön, että hänen vihollisensa ei ollut ollenkaan niin kauhistavan ruma. Hänen pieni, pyöreä hienopiirteinen päänsä, vihertävät silmänsä ja pienet parranhaituvat olivat pirullisen kauniit. Ah, jospa hän vielä kerran olisi hänen käsissään, niinkuin silloin muurien luona, niin antaisi hän hänen kalliisti maksaa onnensa Theresen luona!
Näin kului kokonainen vuosi. Julien tunsi itsensä hyvin onnettomaksi. Kaikki hänen ajatuksensa olivat kiintyneet Thereseen. Jokaisen joutavan silmänräpäyksen hän käytti tuijottaakseen harmaita muureja, jotka kuuluivat vanhaan taloon, mihin hänen sydämensä oli vangittu. Ja kuitenkaan ei hänellä ollut aavistustakaan siitä, mitä siellä tapahtui. Hän ei kuullut eikä nähnyt mitään, paitsi jotakin epäselvää melua ja heikkoa tulenkajastusta. Näyteltiinkö näiden muurien takana iloisia juhlia vaiko suruisia tapahtumia? Sitä hän ei tiennyt. Hän saattoi ainoastaan tehdä itselleen haaveellisia kuvitteluja, jotka antoivat väritystä hänen omalle, satunnaiselle mielialalleen. Hän oli näkevinään Theresen ja Colombelin laskevan leikkiä ja nauravan yhdessä — hän näki nuoren tytön ajattelevaisena kävelevän kastanjapuiden alla — hän näki häntä kuljetettavan tanssin pyörteissä, upeain keikarien käsivarsien kantamana — tahi näki hän myöskin hänet äkillisen surumielisyyden valtaamana istuvan ja itkevän jossakin vanhan hotellin synkässä huoneessa. Hän oli myöskin kuulevinaan markiisin ja markiisittaren hiipivän niin hiljaa kuin säikähtyneet rotat parkettilattioilla. Mutta todellisuudessa ei hän nähnyt mitään muuta kuin Theresen ikkunan — ainoan, joka muodosti jonkinlaisen loukon salaperäisiin muureihin — ja nuoren tytön, joka päivittäin ilmestyi siihen ilman että hänen näkemisensä herätti pienintäkään toivon vilahdusta. Tyttö oli niin äänetön ja niin luoksepääsemätön, että hänen rohkeutensa lannistui lannistumistaan. Hänen onnellisimmat hetkensä olivat, kun ikkuna jonkun kerran avaantui Theresen olematta siellä sisällä; silloin hän saattoi häiritsemättä lähettää tutkivia silmäyksiä kauvaksi hänen huoneeseensa. Kesti kuitenkin puolen vuotta, ennenkuin hän oli huomannut, että sänky oli huoneen vasemmalla puolella; se oli alkoovissa ja sen esiriput olivat ruusunväristä silkkiä. Vielä puolen vuoden kuluttua tiesi hän, että sänkyä vastapäätä oli Louis XV:n piironki ja toisella puolella kamiini valkeasta marmorista. Ja tämä oli hänen untensa paratiisi.
Hänen rakkautensa oli täynnä kovia taisteluja. Kokonaisia viikkoja yhtämittaa oli hän syrjässä, sen vuoksi että hän häpesi rumuuttaan. Mutta sitten valtasi hänet äkkiä jonkinlainen raivo, ja silloin hän seisoi tahallaan päivän toisensa jälkeen ikkunassa ja tahtoi täten pakottaa häntä katselemaan hänen kömpelöä vartaloansa ja epäkauniita, kuumehehkuisia kasvojaan. Heittipä hän pari kertaa lentosuutelojakin hänelle omituisen karheuden vallassa, joka monta kertaa kohtaa arkoja ihmisiä.
Therese ei edes siitä suuttunut. Kun toinen kätkeytyi tämän yrityksen jälkeen, näki hän, että tyttö edelleen kulki edestakaisin huoneessaan ryhdissään sama ylpeys ja kuninkaallisuus. Mitä tunkeilevammaksi hän osottautui, sitä kylmempi ja ylpeämpi oli tytön ilme. Hän ei kääntynyt edes pois, kun hänen katseensa kohtasi nuoren miehen katsetta.
Postissa puhuttiin väliin, että mademoiselle de Marsanne olisi tavattoman hyvä ja hurskas nuori nainen, mutta Julien vastusti tätä arvostelua. Ei, ei, hänellä ei varmaankaan ollut mitään uskontoa, ja hän oli julma ja verenhimoinen — hänen huulensa näyttivät ikäänkuin ne janoaisivat verta, ja hänen kalpeutensa johtui siitä, että hän halveksi koko muuta maailmaa! Toisina hetkinä saattoi hän itkeä sitä, että oli loukannut häntä esiintymistavassaan ja ajatuksissaan, ja hän pyysi häneltä anteeksi, samalla tavalla kuin pyydetään pyhimykseltä, jota vastaan ollaan rikottu.
Tämän ensimäisen vuoden ajan jäi hän aivan itsensä kaltaiseksi.
Kun kevät jälleen saapui, teki Julien omituisen huomion — oli kuin Theresessä olisi tapahtunut muutos, ikäänkuin toinen ilma virtaisi häntä vastaan hänen huoneestaan.
Hän tuntui suuremmalta ja kalpeammalta kuin koskaan ennen. Eräänä päivänä, kun hän tunsi itsensä tavattoman liikutetuksi, uskalsi hän kolmannen kerran heittää lentosuutelon hänelle kuumeesta vapisevilla sormillaan.
Tyttö katsoi häntä katse lujana ja vakavana, joka saattoi hänet äärimäisyyksiinsä hämmästymään, eikä tyttö jättänyt paikkaansa ikkunan äärestä. Nuori mies sitä vastoin nyt vuoroonsa vetäytyi takaisin, hävystä hehkuen.
Kesän loppupuolella tapahtui jotakin, joka järkytti Julienia sydänjuuria myöten, vaikka se olikin aivan mitätön pikku seikka. Melkein joka ilta, heti kun alkoi hämärtää suljettiin äkkiä Theresen ikkuna ankaralla tempauksella; kun se oli seisonut avoinna koko päivän. Tästä melusta vavahti Julien ja hänet valtasi joka päivä sanaton tuska tietämättään minkä vuoksi. Ja niin lepäsi vanha talo jälleen hiljaisena ja kuolleena niin että Julien alkoi pelätä sen hiljaisuutta.
Aluksi hän ei voinut erottaa, kuka sulki ikkunan, mutta sitten hän keksi eräänä iltana, että Theresen valkoiset kädet lykkäsivät telkeä auki väkivaltaisesti, melkein vihalla.
Ja kun hän hyvän ajan kuluttua jälleen; avasi ikkunansa jonkinmoisella pitkäveteisellä arvokkaisuudella, tuntui hän olevan aivan uupunut. Hän seisoi ikkunan ääressä muutamia silmänräpäyksiä, mutta alkoi sitten kävellä edestakaisin huoneessa, toimien kaikenmoista, samalla kun Julien lakkaamatta oli kuulevinaan oven narisevan.
Lempeänä ja sumuisena iltana syyspuolella avattiin ikkuna kiivaammin kuin koskaan ennen. Julien vapisi ja sai ehdottomasti kyynelet silmiinsä.
Aamulla oli satanut ja jonkinmoinen kirkkomaan tuoksu levisi puoliksi lehdettömistä kastanjapuista.
Sinä iltana odotti Julien kunnes vastassa oleva ikkuna jälleen avattaisiin. Äkkiä se avattiinkin samalla kiivaudella kuin edellisenäkin iltana ja Therese ilmestyi. Hän oli kalmankalpea, hänen silmänsä näyttivät tavallista suuremmilta ja tukka riippui hajallaan hänen olkapäillään. Hän asettautui ikkunan ääreen, pani kaikki kymmenen sormeaan vaaleanpunaisille huulilleen ja heitti lentosuukon Julienille.
Nuori mies tuli niin hämmästyneeksi, että hän painoi molemmat kätensä rintaansa vasten — Sanaton kysymys, oliko lentosuudelma todellakin hänelle tarkoitettu.
Ja nyt luuli Therese, että hän aikoi vetäytyä takaisin. Hän nojautui kauvemmaksi eteenpäin, vei jälleen kaikki kymmenen sormeaan punaisille huulilleen ja heitti vielä lentosuudelman hänelle. Sen jälkeen kolmannen. Oli ikäänkuin hän nyt yksitellen tahtoisi vastata niihin kolmeen, jotka hän oli hänelle lähettänyt.
Nuori mies seisoi liikahtamatta ikkunan ääressä.
Nyt heitti hän tutkivan katseen alas autiolle kadulle ja sanoi puoleksi tukahtuneella äänellä:
— Tule!
Ei mitään muuta.
Ja hän tuli.
Kun hän oli mennyt sinne ja seisoi Hotel Marsannen ulkopuolella näki hän vanhan ruostuneen oven aukenevan. Mutta hän oli kuin huumaantunut, hän ei enää mitään ihmetellyt.
Heti kun hän oli tullut sisään suljettiin ovi ja hän tunsi, että pieni jääkylmä käsi tarttui hänen käteensä ja veti häntä eteenpäin. Täten nousi hän ylös pitkin portaita, kulki etehisen kautta, huoneen kautta — ja sitten huomasi hän olevansa sillä paikalla, joka oli hänelle hyvin tunnettu, hänen untensa paratiisi, huone ruusunvärisine vuodeverhoineen. Sisällä oli melkein pimeää. Mutta Therese seisoi korkeakasvuisena hänen edessään. Hän piti kätensä kovasti toisiinsa suljettuina ja hillitsi seivästi voimakasta mielenliikutustaan.
— Rakastatteko minua? kysyi hän hiljaa.
— Ah, rakastan, rakastan, vastasi toinen.
Viittauksella antoi hän hänen ymmärtää, että saattoi säästää itsensä kaikista tarpeettomista sanoista. Sitten sanoi hän, kasvoissaan niin ylpeä ilme, kuin olisi kysymys jostakin aivan luonnollisesta ja itsestään selvästä asiasta:
— Jos minä lahjoitan itseni teille, teette te mitä hyvänsä minun puolestani, eikö totta?
Julien ei voinut vastata, hän pani kätensä ristiin hiljaisuuden vallitessa. Ainoastaan hänen suudelmastaan olisi hän myynyt sekä sielunsa että ruumiinsa.
— Teidän täytyy tehdä minulle eräs palvelus.
Kun toinen edelleenkään ei antanut mitään vastausta, tuli hän kärsimättömäksi. Hän tunsi, että hänen voimansa olivat lopussa ja että hänen rohkeutensa masentui. Ja silloin hän huudahti:
— Mutta teidän täytyy ensiksi vannoa tekevänne niinkuin minä tahdon!
Minä vannon pitäväni lupaukseni. — Vannokaa tekin!
— Niin, minä vannon tekeväni kaikki mitä te tahdotte, sanoi toinen täydellisesti voitettuna.
Huoneen viehättävä henki huumasi hänet, verhot olivat alkoovin edessä ja paljas neitseellisen vuoteen ajatus silkkiverhoista lähtevän laimean ruusuhohteen ympäröimänä täytti hänen mielensä jonkinmoisella uskonnollisella hartaudella. Ja sitten veti hän äkkiä syrjään nämä verhot…
Vuode oli järjestyksessään, lakanat olivat vedetyt alas yli sängynreunan ja tyynyt olivat pudonneet lattialle. Ja keskellä rypistyneitä pitsejä ja silkkejä lepäsi poikkipäin sängyssä kuollut mies.
— Näettekö, sanoi Therese de Marsanne käheänä — tämä mies on ollut minun rakastajani. Ja minä lykkäsin häntä — hän kaatui — en tiedä miten se tapahtui. Ja teidän täytyy viedä hänet pois. Ymmärrättekö? Se on kaikki tyyni. Niin, kaikki.