V.
Julienilla oli voimia kuin härällä, eikä pikku Colombel tuntunut hänestä raskaalta. Hän tuskin tunsikaan taakkaansa, ja hänet valtasi jonkinlainen saatanallinen ilo sen johdosta, että kuollut oli niin kevyt ja hento. Niin, nyt ei pikku Colombel enää kulkisi ohi ja nauraisi hänelle hänen huilua soittaessaan, eikä hän enää suututtaisi myöskään häntä kujeillaan kaupungissa. Ajatellessaan, että hänen onnellinen kilpailijansa nyt riippui kylmettyneenä ja kankeana hänen olkapäillään, tunsi hän tyydytyksen tunnetta, joka levisi koko hänen olemukseensa. Hän asetti taakkansa olalleen vähän paremmin, puri yhteen hampaansa ja meni reippaasti eteenpäin.
Ulkona oli aivan pimeää. Ainoastaan kapteeni Pidouxin luota näki hän valoa. Kapteeni ei kenties ollut oikein terve, hän näkyi kävelevän edestakaisin huoneessaan. Julien tuli levottomaksi ja meni kadun vastakkaiselle puolelle, jossa hän pysyttelihe aivan likellä rakennusten seiniä. Silloin kuului äkkiä hiljaista yskimistä, ja tämä ääni nosti kylmän väreen Julienin selkärankaan. Hän pysähtyi erääseen porttikäytävään ja näki asianajaja Savournainin rouvan seisovan ikkunansa ääressä saadakseen raitista ilmaa. Tämä oli nyt todellakin onneton sattuma, sillä koko kortteli lepäsi tavallisesti syvässä unessa tähän vuorokauden aikaan. Mutta onneksi palasi madame Savournain pian nukkuvan puolisonsa viereen — hänen kuorsauksensa kuului selvästi kadulle avoimesta ikkunasta.
Kun tämä ikkuna oli jälleen suljettu, meni Julien jälleen nopein askelin paikan yli.
Tultuaan rue Beau-Soleiliin tunsi hän itsensä varmaksi. Ja nyt hän sai äkkiä vastustamattoman halun ruveta aivan mielettömästi juoksemaan. Hän tiesi että se oli vaarallinen ja mieletön yritys, mutta hän ei voinut muuta. Hän tunsi edelleen tyhjän Place des Quatre-Femmesin takanaan molempine valaistuine ikkunoineen, jotka seurasivat häntä kuin vakoilevat silmät. Hän juoksi voimiensa takaa, ja hänen askeleensa kuuluivat kivitystä vastaan niin kovilta, että hän luuli jonkun juosten tulevan hänen perässään.
Äkkiä hän pysähtyi.
Noin kahdenkymmenen metrin päästä kuuli hän upseerien ääniä, jotka olivat päivällisateriallaan erään vaalean leskirouvan luona rue Beau-Soleilin varrella. He olivat oletettavasti myöhästyneet punssilasin ääressä — olivat ehkä juhlineet jonkun toverin ylennyksen vuoksi.
Jos he tulisivat pitkin katuja, olisi hän hukassa. Syrjäkatuja ei ollut ja kääntyminen oli liian myöhäistä. Hän kuuli heidän askeleensa ja heidän miekkojensa kalinan, ja hänet valtasi mieletön tuska.
Mutta melu heikkeni heikkenemistään ja hävisi vihdoin. Hän odotti vielä hetkisen, sitten päätti hän jatkaa. Nyt koetti hän synnyttää niin vähän melua kuin mahdollista. Kernaimmin olisi hän kulkenut paljasjaloin, mutta saappaiden riisumiseen menisi liian pitkä aika.
Vihdoinkin oli hän kaupungin portilla. Täällä ei ollut tullivahtimestaria eikä vartioita. Hän saattoi siis esteettä jatkaa matkaansa. Mutta saavuttuaan kadun päähän näki hän äkkiä suuren avoimen tasangon edessään sinertävässä valaistuksessa. Raitis ilmaveto virtasi häntä vastaan, ja hänestä tuntui siltä kuin koko ihmispaljous odottaisi häntä tuolla kaukana. Täytyihän heidän nähdä hänet, ja pelottava, moniääninen huuto kohoaisi taivasta kohti.
Nyt oli hän jo sillan luona. Hän saattoi jo erottaa valkealle kimaltelevan tien ja molemmat matalat graniittipilarit ja hän kuuli Chanteclairin veden hiljaisen, hopeankirkkaan loiskinan.
Lopuksi hän rohkaisi itseään ja kulki eteenpäin selkä koukussa, edelleen tuskassa kaikista äänettömistä kysymyksistä, joiden hän luuli itseään ympäröivän. Pahin oli itse sillan yli pääsy. Hänen kulkiessaan sitä tuntui hänestä kuin koko kaupunki häntä katseleisi. Sillan toisessa päässä hän tahtoi levätä hetkisen, samalla paikalla, jossa hän niin usein oli istunut iltaisin koipiaan heilutellen. Siinä laajeni Chanteclaire jonkinlaiseksi lammikoksi, suureksi mustaksi syvänteeksi, jonka pinnalla siellä täällä näkyi pieniä pyörteitä. Miten usein hän olikaan huvitelleinut heittämällä kiviä tähän syvyyteen ja ylös kohoavien vesikellojen luvusta koettanut laskea, miten pitkä matka saattoi olla sen pohjaan!
Niin, juuri tässä se oli. Julien tunsi kiven, jolla hänen aina oli tapana istua. Hän nojautui eteenpäin ja katsoi alas tyyneen veteen. Tässä se oli. Hän laski taakkansa hartioiltaan rintavarustukselle.
Hän tunsi vastustamattoman halun vielä kerran katsoa pientä Colombelia, ennenkuin hän heittäisi hänet veteen. Joskin kaikki kaupungin asukkaat olisivat seisoneet hänen ympärillään, niin olisi hän tehnyt sen joka tapauksessa.
Hän seisoi muutamia sekunteja ja katseli kuollutta. Aukko ohimon kohdalla oli nyt tullut mustaksi.
Ja nyt tuli hänelle kiirut täyttää tehtävänsä. Välttääksensä melua otti hän ruumiin käsivarsiltaan ja antoi sen hitaasti liukua veteen. Mutta hän ei tiennyt ollenkaan, miten hänestä tuntui kuin kuollut olisi puristanut molemmin käsivarsin hänen kaulaansa, ja niin lujasti, että oli vähällä vetää hänet mukaansa. Julienille onnistui kuitenkin reippaalla sivuhypyllä pelastautua.
Pikku Colombel oli tahtonut ottaa hänet mukaansa.
Kun hän jälleen istuutui kivelleen, tunsi hän itsensä äkkiä aivan voimattomaksi. Hän istui siinä täysin murtuneena, selkä koukussa ja käsivarret ja koivet veltosti riippuen, kuten uupuneella vaeltajalla. Ja sitten tuijotti hän alas tyyneen veteen, jonka pinta ainoastaan taholla ja toisella kevyesti väreili…
Mutta nyt se oli ohi. Täysin siemauksin veti Julien kevyttä maailmaa ja seurasi katseellaan joen kirkkaita laineita, jotka kiemurtelivat tummien puuryhmien välitse. Ja juuri tämä pieni maailman kulma tuntui hänestä nyt ikuisen rauhan, hiljaisen, salaperäisen autuuden lupaukselta…
Sitten hän ajatteli Thereseä. Hän odotti häntä, sen hän tiesi. Milloin tahansa saattoi hän nähdä hänet sellaisena kuin hän seisoi sammalen peittämillä portailla, vanhan sisäänkäyntioven vierellä. Hän seisoi siinä upeana ja ylpeänä valkoisessa, villeillä ruusuilla reunustetussa silkkihameessaan. Hänelle oli kuitenkin oletettavasti tullut liian kylmä siellä seisoessaan, ja silloin hän oli mennyt ylös jälleen odottaakseen häntä huoneessaan. Oven oli hän jättänyt auki ja sitten mennyt vuoteelleen, aivan kuin morsian hääiltana.
Paljas sen ajatteleminen oli sanomattomani suloista! Koskaan ei kukaan nainen ollut häntä vielä sillä tavalla odottanut. Mutta hänen jalkansa tuntuivat niin raskailta, hän pelästyi että hän nukkuisi. Oliko hän raukkamainen?
Voidakseen kohota ylös, ajatteli hän, miten hän oli katsellut Theresen pukeutumista. Hän oli näkevinänsä, miten hän kohotti paljaita käsivarsiaan ja liikutti hienoja käsiään edestakaisin.
Hän kiusasi itseään näillä muistoilla. Hän ajatteli sitä tuoksua, joka häntä ympäröi, hän ajatteli hänen valkoista hipiätänsä, hän ajatteli sitä kauhun ja hekuman sekaista tunnetta, jota hän oli tuntenut hänen huoneessaan ja joka oli huumannut hänen aistinsa.
Ja pitikö hänen nyt luopua kaikesta tästä huumaavasta autuudesta, jonka etumaku jo poltti hänen huuliaan? Ei, ei — kernaammin laahustaisi hän sinne polvillaan, jos jalat kieltäisivät palveluksensa.
Mutta taistelu oli jo edeltäkäsin menetetty. Hänen rakkautensa oli voitettu. Hän ei tuntenut mitään muuta kun vastustamattoman halun nukkua, nukkua lakkaamatta.
Theresen kuva kelmeni yhä enemmän hänen muistostaan. Oli kuin korkea, musta muuri kohoaisi heidän välilleen — ikäänkuin hänen täytyisi kuolla, jos hän häntä edes koskisikaan. Oli jotakin ruumiinhajua hänen sammuvassa halussaan.
Ei, se oli aivan mahdotonta. Täytyisihän katon hänen huoneessaan syöksyä hänen ylitsensä, jos Therese lepäisi hänen sylissään.
Nukkua — ei koskaan muuta kuin nukkua —- ah, miten se mahtaa tuntua hyvältä silloin kuin ei ole mitään, joka on valvomisen arvoista. Eihän hänet tarvinnut välttämättömästi mennä postiin aamulla — mitäpä se maksaisi vaivaa? Hän ei enää koskaan soittaisi huilua, ei koskaan seisoisi ikkunassa — miksi hän ei siis nukkuisi?…
Hänen elämänsä oli ollutta ja mennyttä, hän saattoi lähteä lepoon.
Ja nyt tuijotti hän alas veteen. Hän tahtoisi kernaasti nähdä lepäisikö pikku Colombel vielä siellä jälellä.
Colombel oli viisas nuori mies. Hän tiesi varsin hyvin mitä hän teki tahtoessaan vetää hänet mukaansa.
Virran laineet ajoivat takaa toisiaan sävelissä loiskien, ja tumman maiseman yllä lepäsi juhlallinen rauha.
Julien änkytti kolme kertaa Theresen nimeä. Sen jälkeen painautui hän virtaan kuin kuollut kappale. Vesi kohosi korkealle ja sulkeutui sitten vaahdoten hänen ylitsensä. Laineet saivat pian tavallisen, levollisen, loiskivan kulkunsa…
Kun molemmat ruumiit löydettiin, luultiin että nuoret miehet olivat olleet taistelussa keskenään. Julien oli luonnollisesti asettunut vaanimaan kostaakseen Colombelille hänen ivantekonsa; hän oli todennäköisesti lyönyt häntä kivellä ohimoon ja sitten heittäytynyt itse jokeen.
Kolme vuotta sen jälkeen meni Therese de Marsanne naimisiin nuoren kreivi de Veteuilin kanssa. Morsiamena oli hän puettu mustiin ja hänen kauneissa kasvoissaan oli neitseellisen ylpeyden ilme.