V.
Ukonilma oli vähitellen lähestynyt. Taivas oli muuttunut kummallisen kuparinväriseksi; pilvet kulkivat matalalla mustina ja uhkaavina, heittäen synkkiä varjoja laaksoon, joka vielä äsken näytti niin iloiselta auringon hohteessa.
Preussilainen upseeri oli antanut sulkea Dominiquen salpojen taakse, ilmaisematta mitä ajatuksia hän hautoi mielessään. Ja Fränzchen kärsi tuhat kertaa entistä suurempia tuskia. Hän seisoi pihalla, odottaen kiihkeästi ranskalaisia, joilta yksin oli pelastus odotettavissa. Mutta tunti toisensa jälkeen kului, yö tuli, eikä pelastajia kuulunut. Isä aikoi hellävaroen viedä tyttärensä pois, mutta tämä ei lähtenyt; isä jäi silloin hänen luokseen, ja he odottivat ja odottivat yhä suuremmalla epätoivolla.
Kello kolmen ajoissa aamulla alkoivat preussilaiset valmistaa lähtöään. Upseeri oli jälleen mennyt Dominiquen luokse, ja Fränzchen tiesi, että tämä silmänräpäys ratkaisisi hänen sulhasensa kohtalon. Hän pani kätensä ristiin ja rukoili. Isä seisoi liikkumattomana ja vaijeten hänen vieressään, hän kuului luonnostansa noihin talonpoikiin, jotka eivät koeta asettua sallimuksen ylivoimaa vastaan, vaan tyytyvät kohtaloonsa hiljaa ja valittamatta.
»Oi Jumalani, Jumalani!» vaikeroi Fränzchen, »he tappavat hänet!»
Silloin veti isä hänet luokseen, istuutui kivipenkille ja otti hänet kuin pienen lapsen syliinsä.
Upseeri astui ulos, ja hänen takanaan kuljetti kaksi miestä Dominiquea.
»Ei», kuului Dominiquen ääni, »en milloinkaan — olen valmis kuolemaan».
»Ajatelkaa, mitä sanotte», vastasi upseeri, »jos te kieltäydytte tekemästä meille tätä palvelusta, löydämme helposti toisen, joka on siihen valmis, mutta minä tahdon olla jalomielinen ja säästää henkenne. Eihän ole kysymyksessä sen enempää, kuin että viette meidät metsän läpi Montredoniin. Löytyy varmaankin jalkapolkuja, jotka te tunnette».
Dominique ei vastannut.
»Te pysytte siis päätöksessänne?»
»Tappakaa minut, että asiasta tulee loppu».
»Hän on oikeassa», sanoi isä Merlier puoliääneen, »parempi kuolla, kuin antautua petturiksi».
Mutta Fränzchen kuolemanpelossaan olisi ennemmin tahtonut häntä alistumaan. Hän ojensi etäältä rukoillen käsiään Dominiquea kohden, mutta isä tarttui hänen käsiinsä: preussilaisten ei pitänyt saada nähdä tuon onnettoman viittauksia, joka tuskin enää oli täysijärkinen.
Sotilaat olivat asettuneet valmiiseen ampuma-asentoon. Upseeri, joka toivoi, että äkillinen heikkous ehkä vielä valtaisi Dominiquen, viivytteli ratkaisevan käskyn antamista. Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Ilma laaksossa oli lyijynraskasta, ja etäiset ukkosen jyrähdykset ilmottivat lähestyvää raju-ilmaa, mutta muuten ei tuntunut, edes kepeintäkään tuulenhenkäystä.
Äkkiä, keskellä tätä syvää hiljaisuutta, kuului huuto: »ranskalaiset!»
Ja samassa näyttäytyivätkin nämä todella Sauvolin metsän reunassa.
Preussilaiset sotilaat myllyssä juoksivat edestakasin, päästellen käheitä huudahduksia.
Vielä ei ollut kuulunut laukaustakaan.
Fränzchen oli suunniltaan ilosta.
Hän oli riistäytynyt irti isänsä käsivarsilta ja käyttäytyi kuin mielipuoli, nauraen ja taputtaen käsiään.
»Ranskalaiset, ranskalaiset!»
Vihdoinkin olivat he tulleet ja tulleet oikeaan aikaan, sillä Dominique oli vielä vahingoittumatta; nyt oli hän pelastettu!
Mutta hänen antautuessaan hillittömän ilonsa valtaan oli preussilainen upseeri sanonut: »Ensiksi järjestämme tämän asian», sysännyt Dominiquen omin käsin seinää vastaan ja komentanut: »Ampukaa!»
Samassa kuului hirveä yhteislaukaus, ja kun Fränzchen kääntyi ympäri, näki hän Dominiquen makaavan maassa: kaksitoista luotia oli lävistänyt hänen rintansa.
Fränzchen ei itkenyt, hän oli käynyt kuin mykäksi. Hän vaipui maahan ruumiin viereen ja katseli sitä herkeämättä. Toisinaan kohotti hän kättään kuin lapsi, joka tekee hyväilevän liikkeen, mutta muuten ei hän liikahtanutkaan.
Preussilaiset olivat ottaneet isä Merlierin panttivangiksi.
Kiireesti asetti upseeri miehensä järjestyksen, huomattuaan, että peräytyminen oli mahdoton, ja taistelu alkoi. Saksalaiset tahtoivat myydä henkensä kalliisti ja puolustivat nyt myllyä yhtä kiivaasti, kuin äsken olivat hyökänneet sitä vastaan; nyt olivat ranskalaiset hyökkääjiä.
Kiväärituli oli tavattoman kiivas, laukaus seurasi laukausta herkeämättä puolen tunnin ajan, sitten kuului kumea rasahdus — kanuunankuula oli murskannut erään satavuotisen lehmuksen suurimmista oksista. Ranskalaisilla oli patteri, joka sijaitsi aivan lähellä samaa kuoppaa, missä Dominique oli ollut kätkössä, ja hallitsi koko maantietä. Taistelun tulos ei enää ollut epävarma.
Mylly raukka! Kanuunankuulat lävistivät sen kaikilta tahoilta, repivät puolen kattoa alas, ja muratit ja köynnökset, jotka olivat niin somistaneet vanhaa rakennusta, riippuivat siekaleina; kaksi seinää syöksyi sisään, ja aukoista saattoi nähdä sisällä vallitsevan hävityksen, vain Fränzchenin huone huolellisesti verhottuine, valkeine vuoteineen oli vielä koskematon. Mutta isku seurasi iskua, ja hävitys kävi yhä suuremmaksi. Kanuunankuula kohtasi vanhaa myllynratasta, se hajosi kappaleiksi, jotka Morelle vei mukanaan.
Nyt ryhtyivät ranskalaiset rynnäkköön, ja syntyi murhaava pistintaistelu.
Koko laakso, jonka yläpuolella taivas ruosteenpunaisena kaareutui, näytti olevan häiriötilassa, lähteitten ja purojen loiske muistutti rajuja nyyhkytyksiä, niityllä kasvavat korkeat puut heittivät ympärilleen jättiläismäisiä, mustia varjoja, ja metsät molemmilla puolilla sulkivat taistelevat ikäänkuin areenalle.
Fränzchen ei ollut liikahtanut paikaltaan. Yhä vielä istui hän kuin kivettyneenä Dominiquen ruumiin ääressä, katsellen sitä taukoamatta. Isän, joka seisoi hänen vieressään, kaasi äkkiä harhaan lentänyt luoti maahan.
Preussilaiset olivat kaikki kaatuneet, ja mylly oli liekkien vallassa.
Ranskalaisten päällikkö astui ensimäisenä pihalle. Hän tunsi itsensä suunnattoman ylpeäksi, sillä sotaretken alusta asti oli tämä hänen ensimäinen voittonsa. Ja huomattuaan keskellä savuavia myllynraunioita Fränzchenin, joka äänetönnä istui isänsä ja sulhasensa ruumiitten ääressä, hymyili hän rakastettavinta hymyään, tervehti häntä ritarillisesti miekallaan ja huusi riemuiten:
»Voitto, voitto!»