I.
Taistelu-päivänä käveli Silvine isä Fouchardin pienessä talossa, katsoen Sedaniin päin, joka näkyi olevan keskellä kanuunain savua ja liekkejä. Hän ajatteli koko ajan Honoréta. Seuraavana päivänä lisääntyi hänen levottomuutensa ja tuskansa, kaikilla teillä vilisi vihollisia, mutta he eivät mielellään vastanneet kysymyksiin. Tuskin tiesivät he itsekään mitä oli tapahtunut. Eilispäivän kirkas aurinko oli pilvien peitossa. Rankkasade ikävystytti jo ennestäänkin harmaan laakson ja Rémillyn ylängöt.
Isä Fouchard ei lausunut sanaakaan pojastaan, varmaankaan ei hän paljoa häntä ajatellut, vaan sitävastoin enemmän niitä seurauksia, joita tappelu ja tappio tuottaisivat hänelle itselleen.
Illalla seisoi hän portillaan nähdäkseen mitä tapahtui ulkopuolella. Hän näki silloin miehen kävelevän talon läheisyydessä. Hämmästyksensä oli niin suuri tuntiessaan miehen että hän, huolimatta ympärillä olevista preussiläisistä, huusi sangen kovaa:
— Kuuleppas! oletko se sinä, Prosper?
Rakuuna viittasi myöntyväisesti ja riensi sitten nopeasti vanhuksen luo.
— Kyllä, kyllä se olen minä! En tahdo uhrata henkeäni maailman hyväksi!… Kuulkaahan, isä Fouchard, ettekö tarvitse talossanne ahkeraa poikaa?
Vanhus oli varovainen. Hän tarvitsi kyllä työntekijää talossaan, mutta eipä hänen tarvinnut sitä heti sanoa.
— Ahkeraa poikaa, — en todellakaan tarvitse sellaista tällä hetkellä… Vaan tuleppas kuitenkin sisään saamaan suunavausta. Et saa noin mennä taloni ohitse.
Keittiössä keitti Silvine liemiruokaa, mutta pikku Kaarlo riippui kiinni hänen helmoissaan, leikkien ja nauraen. Ensin ei Silvine tuntenut Prosperia, vaikka he ennen olivat palvelleet samassa talossa, sitten vasta kun hän asetti pöydälle putelin ja kaksi lasia ja näki vieraan lähemmältä, heräsi hänessä vanhoja muistoja. Hän huudahti, varmaankin tuli hän ajatelleeksi Honoréta.
— Aa, tehän olitte siellä kanssa, eikö niin?… Näittekö siellä
Honorén?
Prosper avasi jo suunsa vastatakseen, sitten epäili hän taas. Kaksi viimeistä päivää oli hän elänyt kuin unessa, hän ei tietänyt mitä oli tapahtunut, — hän muisti nähneensä Honorén kuolleena makaavan kanuunansa päällä, mutta tällä hetkellä ei hän ollut varma siitä; minkätähden hän surettaisi Silvineä niin epävarmoilla uutisilla?
— Honoréta! mutisi hän … sitä en todellakaan tiedä, — en voi varmaan sanoa…
Silvine katseli häntä tarkkaan, ikäänkuin tahtoen tutkia häntä perin pohjin.
— Siis ette ole nähneet häntä?
Prosper ravisti päätään.
— Luuletteko että voi muistaa mitä kaikkea tuolla alhaalla näkee? Siellä näkee niin paljon, niin paljon. En voi kertoa juuri mitään tuosta kirotusta taistelusta… En, en edes missä kaikissa seuduissa olen kulkenut. Siellä tulee aivan pyöräpääksi, sen vakuutan teille.
Juotuaan lasin viiniä, jäi hän istumaan vähäksi aikaa, ikäänkuin kootakseen ajatuksiaan ja koettaen muistaa jotakin.
— Kaikki mitä tiedän, on, että alkoi pimetä kun tulin tuntoihini. Kun kaaduin oli aurinko vielä korkealla, — olin maannut siis useita tunteja, oikea jalkani musertuneena Zephirini alla, joka myös oli saanut kuulan rintaansa. Se ei ollut mitään hauskaa, sen vakuutan teille; ympärillä oli joukko kuolleita, ei elävää kissaakaan näkynyt, ajattelin että minulle kävisi myös samoin kuin monelle muullekin, ellei kukaan pelastaisi minua… Koetin irtautua hevosesta, mutta eläin parka oli liian raskas, — se oli vielä lämmin. Hyväilin sitä ja mainitsin sen nimeä. En unhota ikänäni, mitä tapahtui: Zephir aukasi silmänsä, koetti nostaa päätään, joka makasi maassa omani vieressä. Sitten puhelin sille: Vanha palvelijani, sanoin, ei ole sinun syysi, vaikka oletkin painamaisillasi jalkani poikki. Tahdotko että minäkin tulen raajarikoksi? Tietysti ei se myöntänyt. Sen silmistä voin nähdä kuinka suuresti sitä suretti erota minusta. En tiedä kuinka sitten kävi — siirsikö se itseään vai oliko se täristyksen syy, — mutta sen tiedän että voin nousta pystyyn. Jalkani oli raskas kuin lyijy ja jäykkä kuin puu. Otin Zephirin pään käsivarsiini, sanoin sille että se oli hyvä, uskollinen palvelija, että pidin siitä niin paljon, etten voisi koskaan unhottaa sitä. Se kuunteli sanojani ja näytti niin tyytyväiseltä. Kerran se vielä pudisti itseään ja kuoli sitten. Silmät jäivät auki, se ei kääntänyt niitä pois minusta… Voitko uskoa, kun jätin sen oli sen silmissä suuret kyyneleet … se oli yhtä viisas kuin ihminenkin.
Prosper pysähtyi, — hän itki muistaessaan vanhan ystävänsä kuolemaa. Senjälkeen joi hän vielä lasin viiniä ja jatkoi kertomistaan katkonaisina lauseina: — Tuli yhä pimeämpi, ainoastaan taivaanrannalla oli punanen valo, joka loisti yli taistelutantereen ja valaisi kuollutta hevosta, josta levisi pitkä varjo. Hän oli varmaankin vielä hyvän ajan maannut Zehpirinsä vieressä, sillä hän ei voinut liikuttaa raskasta jalkaansa. Mutta yht'äkkiä valtasi hänet pelko, hän oli varmaankin yksin täällä, hänen täytyi etsiä toisia, täällä oli inhottavaa kuolleiden kesken. Joka taholta ojista, pensaista, kaikista mahdollisista paikoista tuli esille haavoittuneita, jotka yhtyivät pieniksi joukoiksi, neljä tai viisi yhteen. Siten heidän oli helpompi kuolla, eivätkä olleet siis yksin viimeisinä hetkinä. Garennen metsässä oli hän kompastunut kahteen sotamieheen, jotka kuuluvat 43:nteen rykmenttiin; he eivät olleet saaneet naarmuakaan, olivat jääneet metsään odottamaan yötä. Saatuaan tietää hänen tuntevan tien, ilmoittivat he että heidän aikomuksensa oli paeta Belgian rajan yli ennen päivän valkenemista ja pyysivät häntä oppaakseen. Ensin hän kieltäytyi, olisi mieluimmin mennyt Rémillyyn, siellä hän löytäisi varmaan suojapaikan; mutta mistä hän saisi toisen puvun? Garennen metsän ja Rémillyn ylänköjen välillä oli paljon preussiläisiä, heidän riviensä lävitse hän ei voisi päästä univormussaan. Sentähden päätti hän seurata näitä kahta toveriaan. Onneksi saivat he eräästä talosta leivän syödäkseen. Kello kirkontornissa löi yhdeksän kun he läksivät matkallensa. Ainoa suurempi vastus, joka heillä oli, oli silloin kuin joutuivat la Chapellessa vihollisen vartiajoukon keskelle, joka ampui heitä; onneksi he pääsivät sentään pois sieltä ryömien vatsallaan, kiitos siitä pimeydelle ja Prosperille, joka niin hyvin tunsi kaikki tiet. Senjälkeen he eivät enään jättäneet metsää, jossa olivat väijyksissä. Eräällä polulla tapasivat he vartijan, ryntäsivät hänen päälleen ja ennen kuin hän ehti tehdä mitään vastustusta, leikkasivat he puukolla hänen kurkkunsa poikki. Sen jälkeen he eivät enää kohdanneet vastuksia, vaan jatkoivat matkaansa iloisesti viheltäen. Kello kolmen seuduissa aamulla he saapuivat pieneen belgialaiseen kylään erään vuokraajan luo, joka aukasi heille latonsa, jossa sitten nukkuivat aamuun asti.
Kun Prosper heräsi, oli aurinko jo korkealla ja toverit kuorsasivat vielä. Hän nousi ylös huomatessaan isännän valjastavan hevosta vankkurien eteen, joihin oli hiilisäkkien alle kätkenyt leipää, ryyniä, kahvia, sokeria ja kaikenlaista muuta ruokatavaraa. Vuokraaja kertoi että hänellä oli kaksi tytärtä naimisissa Raucourtissa, joille hän vei ruokaa, sillä baijerilaiset olivat kulkeneet heidän kuntansa lävitse ja ryöstäneet kaikki. Aamulla varhain oli hän hankkinut tarpeelliset passit. Prosper sai kohta halun istua myös rattaille ja päästä takaisin kotiinsa. Mikään ei ollut yksinkertaisempaa kuin jäädä Rémillyyn vuokraajan ajaessa sen läpi. Kolmessa minuutissa se oli kaikki tehty. Hän sai mieheltä toisen mekon ja housut, kello kuuden aikana hän seisoi jo kirkon luona; viholliset eivät olleet häntä hätyyttäneet kuin pari, kolme kertaa koko matkalla.
— En, nähkääs, en voinut olla siellä kauvemmin, aloitti Prosper taas pienen vaitiolon jälkeen, ja jospa meistä olisi ollut sitten jotakin hyötyä! Mutta mennä vasemmalle tullakseen oikealle, tuntea ettei kelpaa mihinkään, se ei ole hauskaa järjelliselle ihmiselle… Ja sitäpaitsi Zephirini on kuollut, olen aivan yksinäni, parasta on että antaudun jälleen työhöni ja otan auran käteeni ennemmin tänään kuin huomenna. Mitä, isä Fouchard, eikö se ole parempi kuin joutua preussiläisten vangiksi? Teillä on hevosia, — saatte nähdä kuinka niitä rakastan ja hoidan.
Vanhuksen silmät loistivat. Hän kilisteli lasiaan Prosperin kanssa ja puhui vitkaan.
— Niin, kun voin sinua auttaa, olen tekevä sen mielelläni. — Mutta mitä tulee palkkaan, — ei voi puhua siitä ennenkuin sota on loppunut, sillä en todellakaan tarvitsisi miestä ja ajat ovat kovat.
Silvine, joka oli jäänyt istumaan, Kaarlo polvillaan, ei kääntänyt hetkeksikään silmiään Prosperista. Kun hän huomasi tämän nousevan ylös mennäkseen heti talliin katsomaan hevosia, kysyi hän taas:
— Ettekö ole siis nähnyt Honoréta?
Kysymys tuli niin arvaamatta, että Prosper kutistui kokoon, hän muisti nyt selvästi mitä oli nähnyt. Hän epäili vielä hetken, mutta sanoi sitte;
— Kuulkaa, en tahtonut saattaa teille surua, mutta nyt sanon sen kumminkin. Luulen että hän jäi tuonne alas.
— Jäi alas, mitä tarkoitatte?
— Niin, luulen että preussiläiset antoivat hänelle osansa… Näin hänet makaavan kanuunansa päällä, rinta lävistettynä.
Tuli hetken hiljaisuus. Silvine oli tullut kuolon kalpeaksi, isä
Fouchard oli asettanut lasinsa pöydälle.
— Oletteko varma siitä? kysyi Silvine värisevällä äänellä.
— Rouvaseni, niin varma kuin voi olla asiasta, jonka on omin silmin nähnyt… Se oli pienellä kummulla kolmen puun luona, luulin näkeväni hänen silmänsä olevan ummessa.
Silvinelle se oli kova isku. Kadottaa hänet nyt juuri kuin he olivat luvanneet toisilleen ikuista uskollisuutta, kun Honoré oli luvannut hänet naida heti kuin pääsisi virastaan! Ja nyt hän oli kaatunut, — makasi siellä kuula rinnassa! Hän ei ollut koskaan tuntenut rakastavansa Honoréta niin suuresti kuin nyt: — hänen täytyi saada rakastettunsa — kuolleena tai elävänä — maksoi mitä maksoi.
Kiivaasti pani hän lapsen lattialle ja kirkasi.
— En usko sitä ennenkuin olen nähnyt itse! Koska tiedätte missä hän makaa, voitte seurata minua sinne … jos löydämme hänet, niin tuomme tänne takaisin…
Kyyneleet katkaisivat hänen puheensa, — hän vaipui takaisin tuolilleen, kätki kasvot käsiinsä, koko ruumis vapisi. Kun Kaarlo näki äidin katkeran surun, rupesi hän huutamaan ääneensä. Silvine otti hänen syliinsä, painoi häntä rintaansa vasten ja sanoi:
— Lapsi-raukkani, lapsi-raukkani!
Näytti kuin isä Fouchard olisi saanut ankaran iskun. Hän piti paljon pojastaan, vaikka omalla tavallaan. Hän tuli ajatelleeksi entisiä aikoja, kun hänen puolisonsa vielä eli ja kun Honoré kävi koulua. Hänen vanhoille, kurttuisille poskilleen vieri kaksi suurta kyyneltä. Siitä oli varmaankin jo kymmenen vuotta kuin hän oli viimeksi vuodattanut kyyneleitä. Hän oli niin tottumaton sellaiseen mielenliikutukseen, että rupesi kiroilemaan että he olivat ottaneet hänen poikansa, ettei hän enää koskaan saisi nähdä häntä.
— Autuuteni kautta, on kovin suututtavaa että vaikka ei ole muuta kuin yksi ainoa poika, ei saa sitäkään pitää.
Kun hän vähän tyyntyi, tuli hän jälleen surulliseksi kuullessaan Silvinen puhuvan Honorén takaisin tuomisesta. Ei auttanut, että isä Fouchard esteli häntä — hän pysyi päätöksessään, ilman kiivaita tai vihaisia sanoja, mutta kuitenkin järkähtämättömänä. Ennen niin taipuvaista, suloista Silvineä ei voinut enää hänessä tuntea; silmät, jotka tavallisesti loistivat niin kirkkaasti, olivat päättäväisen, joskin lempeän näköiset, otsansa näytti kalpealta tummien kutrien alla. Hän oli riistänyt hartioiltaan punasen hunnun ja pukeutunut mustiin, kuin olisi ollut leski.
Turhaan koetti vanhus selittää kuinka vaikea oli täyttää hänen aikomuksiansa, puhui vaaroista, joita kohtaisivat, ja mahdottomuudesta löytää ruumista. Hän ei edes vastannut isä Fouchardille, joka näki kuinka vahva hänen päätöksensä oli lähteä yksinään ulos, vaikka joutuisikin vaaraan ja vihollisten vangiksi. Sentähden lähti vanhus Rémillyn pormestarin luo, joka oli vähän sukua hänelle, ja yhdessä he keksivät soman jutun, joka vähän helpottaisi Silvinen etsimistä: hän sanoisi olevansa Honorén todellinen leski ja Prosper olisi hänen veljensä, niin että baijerilaisten kuningas, joka asui "Croix de Malte"-ravintolassa, antaisi heille, sisarelle ja veljelle, kirjallisen luvan etsiä ruumis ja tuoda se takaisin Rémillyyn.
Kaikkeen tähän kului paljo aikaa; nyt oli jo pimeä; — tuskin malttoi
Silvine odottaa seuraavaan päivään lähteäkseen silloin matkalle.
Seuraavana päivänä ei Fouchard tahtonut antaa heille hevostaan, hän pelkäsi ettei saisi koskaan enään sitä takaisin — ehkä preussiläiset anastaisivat hevosen ja ajokalut. Viimein hän suostui vaikka vastenmielisesti, lainaamaan pienen harmaan aasinsa, jonka kärryt olivat siksi suuret, että niihin mahtui ruumis. Hän antoi tarkkoja ohjeita Prosperille, joka oli nukkunut makeasti, mutta joka oli huolissaan retken suhteen, sillä nyt kun hän oli levännyt, selvisi hänen muistinsa yhä enemmän. Viime hetkessä meni Silvine hakemaan oman peitteensä ja levitti sen kärryjen pohjalle. Kun rattaat jo vierivät pois, juoksi hän vielä takaisin ja suuteli Kaarloa.
— Isä Fouchard, jätän hänet teidän huostaanne, katsokaa, ettei hän saa leikkiä tulitikuilla. —
— Kyllä kyllä, olkaa huoletta. —
Valmistukset olivat vaatineet paljo aikaa; kello oli lähemmä 7, kun Silvine ja Prosper noilla pienillä kärryillä, joita harmaa aasi veti, kulkivat Rémillyn jyrkkiä mäkiä. Yöllä oli satanut runsaasti, tiet olivat muuttuneet liejulätäköiksi; suuri, sinisenharmaa, synkkä pilvi ajelehti taivaalla.
Prosper, joka tahtoi kulkea suorinta tietä, oli päättänyt mennä Sedanin kautta. Mutta ennenkun he tulivat Pont-Maugisiin, pysäytti preussiläinen vartija kärryt ja viivytti heitä koko tunnin. Vasta kun passi oli kiertänyt neljän tai viiden korkeamman päällikön luona, sai aasi jatkaa matkaansa ehdolla, että kääntyisivät vasemmalle ja tekisivät pitkän kaarroksen Bazeillesin kautta. Mitään syitä ei ilmotettu, epäilemättä ei tahdottu kaupunkia enemmän täyttää. Kun Silvine kulki Maas-virran rautasillalla, jota ei ollut räjäytetty ilmaan ja joka sitä paitsi muutenkin oli tullut baijerilaisille niin kalliiksi, huomasi hän tykkiväestöön kuuluvan miehen ruumiin kelluvan veden pinnalla. Kaislikko pysäytti sen hetkeksi, mutta sitten se kääntyi ja jatkoi matkaansa virran mukana.
Bazeillesissa, jonka läpi aasi kulki askel askeleelta, vallitsi surkein hävitys mitä sota voi aikaan saada vyöryessään tuhoavan myrskyn tavoin eteenpäin. Oli jo koottu kuolleet, ei ainoatakaan ruumista näkynyt kadulla; vaikka sade oli huuhtonut veren, näkyi kuitenkin punasia lätäköitä, siellä täällä epäilyttävän näköisiä lihajäännöksiä ja hiustukkuja.
Oli sydäntä särkevää nähdä kolme päivää sitten iloisesti hymyilevä Bazeilles raunioina, ei siitä ollut jälellä kuin mustuneet muurinkappaleet. Kirkossa oli tuli vielä valloillaan, rovio savuavia hirsiä keskellä torïa, joista kohosi alinomaa paksu musta savupatsas, leviten taivaalle kuin suruharso. Kokonaisia katuja oli kadonnut; molemmista huoneriveistä oli jälellä vaan palaneita tiililäjiä, joita peitti noki ja tuhka; paksu, pikimusta likakerros kätki alleen kaikki mahdolliset jätteet. Kadun risteyksessä oli kunkin neljän kulman talot hävinneet ikäänkuin myrsky ja tuli olisi raivoissaan vienyt mukanaan. Toiset olivat kärsineet vähemmän; yksi ainoa seista törrötti paikallaan, jota vastoin naapuritalot vasemmalla ja oikealla näytti kuularuisku panneen pirstaleiksi, niin että ne muistuttivat onttoja luurankoja. Tympeätä, sietämätöntä hajua levitti tulipalojen helteiset huurut, mutta ennen kaikkea petroleumi, jota virtasi pitkin katuja.
Ja sitten kaikki huonekalut, joita pelastettaessa oli viskattu ulos akkunoista, ja jotka olivat kadulla särkyneet, jalattomia pöytiä, kaappeja irvistelevine sivuineen, repaleinen paita, joka siinä ajelehti. Avonaisesta seinästä näki seinäkellon olevan uunilla soraläjien keskellä.
— Sellaisia petoja — mutisi Prosper, jonka sotilasveri kuohahti nähdessään tämän hävityksen.
Hän pui nyrkkiä; Silvinen täytyi tyynnyttää häntä rukoilevin silmäyksin joka kerta kuin he tapasivat vahdin. Baijerilaiset olivat asettaneet vahteja vielä palaviin taloihin ja nämä miehet ladattuine kivääreineen näkyivät saaneen tehtäväkseen valvoa, että tuli teki tehtävänsä. Uhkaavalla liikkeellä ja kimakasti huutaen karkoittivat he kaikki uteliaat ja omistajat, jotka vielä kuljeskelivat ympäristössä. Etempänä seisoi kylän asukkaita vavisten tukahutetusta raivosta. Nuori nainen, tukka hajalla ja yllään likanen puku, ei lähtenyt savuavalta soraläjältä, jonka tuhkaa hän välttämättä tahtoi tarkastaa, vaikka vahti kielsi häntä lähenemästä. Kerrottiin että naisen lapsi oli palanut taloon. Kun baijerilainen työnsi hänet törkeästi pois, kääntyi hän äkkiä ja syyti häntä vastaan hurjan epätoivon karkeita herjaussanoja, jotka näyttivät hänen tuskiaan vähän huojentavan. Mies ei luultavasti ymmärtänyt, katseli vain hämmästyneenä ja astui askeleen taaksepäin. Kolme toveria kiirehti saapuville ja vapautti hänet naisesta, joka karjui kauheasti, kun vietiin pois. Mies ja kaksi pientä tyttöä olivat uupuneina vaipuneet toisen pienen tuhkaläjän viereen; he itkivät eivätkä tienneet minne menisivät nähtyään kaiken mitä omistivat joutuvan tulen uhriksi. Nyt saapui poliisi, joka hajotti uteliaat, tie tuli taas tyhjäksi, nähtiin ainoastaan vartijain seisovan synkkinä ja suorina ja vilkkuvin silmin katsovan että heidän käskyjään toteltiin.
— Voi noita aaseja, mutisi Prosper hampaittensa välissä. Olisi vasta hauskaa saada kuristaa pari heistä.
Silvine saatti hänet taas rauhoittumaan. Hän värisi. Tulipalossa säästyneessä vajassa ulvoi sinne suljettu ja pari päivää unohduksissa ollut koira täyttäen sumuisen, raskaan ilman surkeilla valituksillaan. Tuli rankkasade. Montvilliersin puistossa kohtasi heitä kauhea näky. Kolmet kärryt sullottuina kuolleita täyteen. Ne olivat puhdistuskärryjä, joihin joka aamu koottiin edellisen päivän jätteet, jotka lakaistaan kaduilta; ja nyt olivat ne samalla tavalla täytetyt ruumiilla; ne olivat pysähtyneet jokaisen ruumiin luo, joka pantiin niihin ja sitten rämisten ajaneet eteen päin, taas kohta pysähtyäkseen. Niin ne olivat vierineet koko Bazeillesin läpi, siksi kun olivat niin täynnä ettei enempää sopinut. Nämät seisoivat paikallaan tiellä odottaen että ne vietäisiin kuoppaan, johon kuorma kaadettaisiin. Siellä täällä pisti jalkoja esiin, ruhjottu pää riippui letkallaan.
Kun nuo kolmet kärryt taas lähtivät liikkeelle ja hylkkyen vyörivat eteenpäin sattui sininen kuormasta riippuva käsi hankaamaan pyörää, joka vähitellen sen nylki ja kalvoi aina luuhun asti.
Balanin kylässä herkesi satamasta ja Prosper kehoitti Silvineä syömään palasen leipää, jota hän oli varoiksi ottanut mukaansa. Kello oli jo yksitoista. Mutta tultuaan lähelle Sedania, pidätti heidät taas preussiläinen vartijajoukko. Tällä kertaa oli entistään vaikeampaa, upseeri raivostui ja kieltäytyi vielä antamasta takaisin passia, jonka väitti olevan väärennetyn. Sotamiehet olivat vieneet aasin sisään ja pienet kärryt vajaan. Mitä oli tekeminen? Miten voisivat jatkaa matkaansa. Epätoivoiselle Silvinelle juolahti mieleen ajatus. Hän muisti serkkunsa Dubreuillin, Fouchardin sukulaisen, jonka hän tunsi ja jonka maatila Ermitage oli parin sadan askeleen päässä. Ehkä häntä kuultaisiin paremmin, hänhän oli herrasmies. Hän jätti sen vuoksi aasin ja otti Prosperin mukaansa, sillä heidän kyllä annettiin mennä, kunhan vaan jättivät kärryt sinne. He kiirehtivät Ermitageen, jonka veräjä oli sepposelällään. Ja kun he tulivat satavuotisten jalavain varjostamalle käytävälle kohtasi heitä hämmästyttävä näky.
— Voi hitto, sanoi Prosper, nuopa vasta herkkuilevat. —
Alhaalla rappusien vieressä penkereen hienossa hiekassa istui iloinen seura. Marmoripeitteisen pöydän ympärille oli kehään asetettu taivaansinisellä vaatteella päälystettyjä tuoleja ja sohva, jotka taivas-alla muodostivat kummallisen salongin, jota sade liotti eilispäivästä saakka. Kaksi zuaavia loikoili sohvan kummassakin päässä ääneen nauraen. Lyhytkasvuinen jalkasoturi, joka istui nojatuolissa, nojasi eteenpäin, pidellen mahaansa. Kolme istui huolettomasti nojaten tuolin selkämykseen, jolla aikaa eräs jääkäri kurotti kätensä ottaakseen lasin pöydältä. He olivat varmaan tyhjentäneet kellarin ja pitivät nyt juominkeja.
— Miten he voivat vielä istua täällä, mutisi Prosper yhä enemmän hämillään mitä pitemmälle meni. Nuo ryökäleet näyttävät siis tekevän preussiläisille kepposen.
Mutta Silvine, joka levitti silmänsä tarkemmin nähdäkseen, parkasi tehden kiivaan kammoa osoittavan liikkeen. Sotilaat eivät liikahtaneet, he olivat — kuolleet. Molemmat sotamiehet, jotka istuivat jäykkinä, kädet nyrkiksi puristettuina olivat ilman kasvoja, nenä oli katkaistu ja silmät puhkaistu pois kuopistaan. Se, joka piteli mahaansa, nauroi siksi, että luoti oli viiltänyt huulet halki ja musertanut hampaat. Oli ilettävää nähdä raukkojen istuvan puhumassa, kyyristyneinä kuin tanssikuvat, lasimaisine silmineen, ammottavine suineen, jäykkinä ja liikahtamattomina. Olivatko he ennen kuolemaansa laahanneet itsensä tänne saadakseen yhdessä kuolla? Vai eivätköhän pikemmin preussiläiset olleet keksineet itselleen huvia nostaa ne ylös ja asettaa ympyrään, laskeakseen leikkiä vanhan ranskalaisen ilon kanssa?
— Kekseliäs pila kaikessa tapauksessa — sanoi Prosper vaaleten.
Hän katseli toisia ruumiita, jotka makasivat käytävillä ja ruohokentällä, kolmisenkymmentä miestä, niiden joukossa luutnantti Rochas, joka makasi kuulien lävistämänä ja rakkaasen lippuunsa kietoutuneena. Hän lisäsi vakavalla, kunnioittavalla äänellä:
— Täällä on totta tosiaan kuumasti oteltu. Minua ihmetyttäisi suuresti jos löytäisimme miehen, jota etsimme. —
Silvine astui taloon, jonka akkunoista ja ovista kostea ilma virtasi sisään. Siellä ei löytynyt ainoatakaan ihmistä, herrasväki oli varmaan paennut ennen tappelua. Mutta hän ei säikähtänyt, astui keittiöön, jossa uudestaan päästi kovan hämmästyksen huudon. Kaksi ruumista oli vierryt pesupenkin alle, zuaavi, kaunis mustapartainen mies, toinen jättilään kokoinen punatukkainen preussiläinen, pitäen toisiaan lujasti vyötäreiltä. Toinen oli hampaillaan tarttunut toista poskeen, jäykistyneet käsivarret eivät päästäneet saalistaan, joten molemmat ruumiit olivat niin vertajanoovasti kietoutuneet yhteen, että täytyi ne yhdessä haudata.
Prosper kiirehti viedäkseen Silvinen sieltä. Eihän heillä ollut mitään tekemistä tyhjässä talossa, jossa vain kuolo asusti.
Kun he epätoivoisina palasivat vahtipaikkaan, jossa heiltä oli otettu aasi ja kärryt, oli heillä onni tavata ankaran upseerin seurassa eräs kenraali, joka oli tarkastamassa tappelukenttää. Tämä luki passin, antoi sen sitte Silvinelle, teki sääliväisen liikkeen, joka merkitsi, että vaimo-raukan annettaisiin lähteä aasineen etsimään miehensä ruumista. Viipymättä lähtivät he nyt, hän ja hänen seuralaisensa pienine kärryineen Givonneen päin, sillä taaskin oli kielletty menemästä Sedanin kautta.
Sitten he kääntyivät vasemmalle, sille tielle, joka käy Garennen metsän läpi vieden Illyn kummulle. Sielläkin heidät usein pysäytettiin, varmaan toistakymmentä kertaa luulivat he, etteivät ikinä pääsisi metsästä, sillä niin monta estettä he kohtasivat; joka askeleella sulkivat heiltä tien kranaattien kaatamat puut, jotka nyt olivat pitkältä pituuttaan kuin jättiläiset. Se vasta oli pommitettu metsä, jossa kanuunat olivat katkaisseet satavuotisten elämänlangan, ja urhoolliset sankarit olivat kaatuneet arvokkaasti kuten vanhan kaartin sopii. Ympärillä makasi runkoja paljastetuin rinnoin, lävistettyinä, haljenneina, ja tämä hävitys, tämä verilöyly, jolloin oksat itkivät mahlansa kuiviin, näytti yhtä kauhealta kuin taistelutanner kaatuneine urhoineen. Täälläkin oli ruumiita, jotka veljellisesti olivat jakaneet puiden kohtalon. Eräs luutnantti makasi suu veressä, oli tuskissaan repinyt ruohoa ympäriltä ja kaivoi vielä sormillaan maata. Kauempana makasi suullansa kuollut kapteeni, pää pystyssä ikäänkuin hän vielä olisi valittanut. Toiset makasivat pensastoissa, zuaavilta, jonka vyö oli syttynyt tuleen, kärventyi tukka ja parta. Useasti täytyi heidän pysähtyä nostaakseen pois ruumiita, jotka sulkivat kepeän tien.
Alhaalla laaksossa päättyivät vihdoin julmuudet. Tappelu oli vetäytynyt toisaalle, säästäen tämän ihastuttavan sopen. Ei ainoakaan puu ollut vahingoittunut, ei näkynyt haavoitettua sammaleilla vertaan vuodattavan. Pieni puro lirisi hiljalleen soluen; polkua, joka kulki pitkin sen rantaa, varjostivat tuuheat pyökit. Virtaileva vesi ja nurmen väräjävä hiljaisuus levitti ympärilleen rauhaa ja onnellisuutta.
Prosper seisahdutti aasin, jotta se saisi purosta juoda.
— Oi, kuinka täällä on kaunista — sanoi hän, päästäen väkinäisen huojennuksen ja mielihyvän huokauksen.
Silvine katsoi hämmästyneenä ympärilleen; hän tunsi jo omantunnon soimauksia lievennyksestä ja ilosta, joka vastustamattomasti valtasi hänetkin. Miksi yksin tässä kaukaisessa sopessa vallitsi rauha ja onnellisuus, kun he kaikkialla ympäristössä kohtasivat vain surua ja kärsimystä.
Hän koetti kiirehtiä:
— Pian, pian, älkäämme seisahtuko. Missä se olikaan? Missä näitte Honorén? Kulettuaan viidenkymmenen askeleen paikoille he saapuivat vihdoin Illyn kummulle ja nyt levisi heidän eteensä koko lakeus: Varsinainen taistelukenttä, kalju maa, joka ulottui harmaan haljakkaan, taivaan rantaan asti joka lähetti alinomaa pieniä sateen kuuroja. Ei näkynyt ruumisläjiä; kaatuneet preussiläiset olivat jo varmaan haudatut, sillä ei niitä löytynyt ainoatakaan ranskalaisten ruumiiden joukossa, jotka makasivat hajallaan tiellä, pellolla ja ojissa sen mukaan mihin tappelu oli siirtynyt. Ensimmäinen, jonka kohtasivat, oli nuori muhkea kersantti, joka istui pensasaitaan nojautuneena ja näkyi hymyilevän, huulet vähän raollaan; kasvon piirteet ilmaisivat syvää sisällistä rauhaa. Mutta noin sadan askeleen päässä toisella puolen tietä he tapasivat miehen, joka oli kauheasti silvottu: toinen puoli päätä poissa, olkapäille oli valunut aivoainetta. Kuljettuaan yksinäisten ruumisten ohi, näkivät he pieniä joukkoja siellä täällä: seitsemän kappaletta makasi rivissä polvillaan, kivääri käsissä; heidät oli tapettu juuri kuin aikoivat ampua. Vieressä makasi aliluutnantti komentavassa asennossa. Tie vei kapeaan solaan ja siellä valtasi heidät jälleen kauhu nähdessään kokonaisten komppaniain kukistuneen: sola oli täynnä ruumiita; siellä oli täydellinen sekasorto: kuolleita, kuolevia, hajanaisia jäseniä, käsiä kokoon puristettuine sormineen, jotka turhaan olivat koettaneet pitää kiinni keltaisesta maaemosta. Musta parvi kaarneita lensi vaakkuen, ja kärpäsiä surisi tuhansittain ruumiiden ympärillä ahneesti imien haavoista tuoretta verta.
— Missä se on? kysyi Silvine.
He kulkivat pitkin peltoa, joka oli kokonaan rensselien peitossa. Joku rykmentti oli varmaan kahakan aikana irroittanut hankalat varustuksensa selästään. Maassa makaavat pirstaleet puhuivat taistelun yksityiskohdista. Valkojuurikaspellolla näkyi lakkeja kuin suuria unikukkia, viitan repaleita, poletteja, miekan kantimia, kaikki kertoen kuumasta ottelusta, harvinaisesta painista kovan tappelun aikana, joka kesti kolmattatoista tuntia. Mutta erittäin löysi joka askeleelta katkottuja aseita: miekkoja, pajunetteja ja kivääreitä siinä määrässä että näyttivät maan kasvulta, viljalta, joka nousi maasta yhtenä ainoana vainon hirmupäivänä. Ruoka-astioita ja juomaleilejä oli niin ikään hajallaan tiellä, samaten kuin yhtä ja toista mitä oli vuotanut halkaistuista rensseleistä, kuten riisiryyniä, harjoja, patruuneja. Kaikkialla vallitsi sama hävitys, aitaukset olivat pois revityt, puut näyttivät kuin tulipalo olisi niitä kohdannut, maan olivat kranaatit uurtaneet ja taistelevat joukot kovaksi polkeneet, joten näytti kuin se olisi kadottanut kaiken kasvattamisvoiman. Sade peitti kaikki hämärään kosteuteen, ympärille levisi paha, taistelutantereen omituinen haju, joka luultavasti syntyi ummehtuneista oljista ja palaneesta villasta, mätänemisestä ja ruudin savusta.
Silvine, joka oli väsynyt ja luuli käyneensä useita peninkulmia ruumiiden keskellä, katseli ympärilleen enenevällä levottomuudella:
— Missä se on? Missä se sitten on?
Mutta Prosper ei vastannut, hänkin oli levoton. Häntä liikutti vielä enemmän kuin kumppaniensa ruumiiden näky kuolleet hevosraukat, joita täällä tapasi suuressa määrässä. Toiset niistä olivat kauheassa tilassa, pää irtirevittynä, ja kyljissä aukkoja, joista sisälmykset virtasivat ulos. Useat makasivat selällään, vatsat turvonneina ja kaikki neljä jalkaa ojennettuina ilmaan kuin hätämerkit. Tämä ääretön tantere oli täynnä hevosia. Muutamia eli vielä kaksi päivää kestäneen kuoleman kamppauksen jälkeenkin, pienimmän äänen kuultuaan nostivat ne päätään, käänsivät sitä oikealle ja vasemmalle, antoivat sitten taas painua alas; toiset makasivat liikkumattomina, päästivät silloin tällöin vihlaisevan huudon, kuolevan hevosen omituisen valituksen, joka on niin kauheasti koskeva. Prosper ajatteli karvastelevalla sydämmellä Zephiriä ja arveli, että näkisi sen vielä.
Yht'äkkiä tunsi hän maan vapisevan allaan, niinkuin vihollisen sotajoukko lähenisi. Hän kääntyi ympäri, ja ehti ainoastaan huutaa seuraajalleen:
— Hevoset, hevoset! Menkää suojaan tuon muurin taa!
Eräältä lähellä olevalta mäenrinteeltä syöksyi täyttä nelistä heitä vastaan lähes sata irtonaista hevosta ilman ratsastajaa; muutamilla oli vielä sälystö selässään. Ne olivat eksyneitä hevosia, jotka, jäätyään taistelutantereelle, olivat vaistomaisesti liittyneet yhteen joukkoon. Ne eivät olleet saaneet apetta eivätkä kauroja kahteen päivään, vaan olivat syöneet ne muutamat ruohonkorret, joita olivat tavanneet siellä täällä, riipineet lehdet pensasaidasta, kalvaneet kuoren puista. Kun nälkä viilsi heidän suoliansa kuin kannus, syöksyivät he pois hurjassa juoksussa tyhjän ja hiljaisen taistelutantereen yli, musersivat kuolleet kavioillaan ja polkivat haavoitetut kuoliaaksi.
Tämä joukko lähestyi kuin tuuliaispää ja Silvine ehti töin tuskin vetää aasin ja kärryt suojaan muurin luo.
— Jumalani! ne tallaavat meidät.
Mutta hevoset olivat jo menneet yli esteen, kuului vaan kuin ukkosen jyrinä, ne nelistivät jo toisella puolella, syöksyivät eräälle solatielle, joka johti metsän laitaan, ja katosivat näkyvistä.
Kuin Silvine oli johtanut aasin tielle, kysyi hän taaskin äänellä, joka vaati vastausta:
— No, missä se on?
Prosper seisoi ja katseli ympärilleen joka puolelle.
— Niitä oli kolme puuta, minun täytyy löytää ne kolme puuta. Tuhat tulimmaista! Ei näe niin tarkoin kuin taistelee, eikä ole niinkään helppo tietää mitä teitä on kulkenut.
Huomattuaan vasemmalla kaksi miestä ja naisen, ajatteli hän kysyä heiltä. Mutta kun hän lähestyi heitä, lähti nainen pakoon ja miehet tekivät uhkaavia liikkeitä; hän huomasi useampia sellaisia olentoja ja kaikki karttoivat häntä, hiipivät pakoon pensaitten seassa kuin pelästyneet eläimet häntä koipien välissä; kaikki olivat hyvin likaisia ja ryysyisiä, aivan rosvon näköisiä. Kun hän huomasi, että siellä, missä nämät ilkeät olennot olivat kulkeneet, oli kuolleilta ryöstetty heidän jalkineensa, niin että heidän paljaat kalmansiniset jalkansa näkyivät, ymmärsi hän vihdoinkin että nämät olennot olivat niitä ruumiiden ryöstäjiä, jotka seurasivat saksalaisia armeijoita, maankulkija-joukkoja, jotka tulivat sotilaitten muassa saadakseen ryöstää itselleen taistelutantereelta mitä vaan voivat. Eräs pitkä, laiha mies juoksi hänen edellään säkki selässä ja taskut rämisevinä kelloista ja hopearahoista, joita oli varastanut ruumiiden taskuista.
Eräs kolmen- neljäntoista vuotias poika antoi Prosperin tulla lähemmäksi ja tämä kuultuaan pojan olevan ranskalaisen alkoi torua häntä, mutta poika vastusti. Mitä nyt sitten? Eikö ollut oikeutta ansaita elatustaan? Hän kokosi kivääriä ja sai viisi sou-lanttia joka kappaleelta, jonka löysi. Hän oli lähtenyt kotikylästään aamulla eikä ollut maistanut ruoan palaakaan eilisestä; sentähden oli ruvennut työhön luxemburgilaiselle urakkamiehelle, joka oli tehnyt välikirjan preussiläisten kanssa tästä kiväärien kokoamisesta taistelutantereelta. Viimeksi mainitut pelkäsivät että aseet, jos rajalla asuvaiset talonpojat kokoaisivat niitä, vietäisiin Belgiaan ja sieltä taas takaisin Ranskaan. Suuri joukko köyhiä raukkoja oli etsimässä kivääriä, repivät ruohoa, etsiessään viittä souta, kuin olisivat poimineet kukkia niityltä.
— Ilkeää tehtävää, mutisi Prosper.
— Saahan toki ansaita elatuksensa, vastasi poika. Minä en varasta keneltäkään.
Koskei poika ollut paikkakunnalta kotoisin, ei hän voinut antaa mitään tietoja, osoitti vaan lähellä olevaa talonpoikaistaloa, jossa oli nähnyt ihmisiä.
Prosper kiitti ja aikoi palata Silvinen luo, huomasi silloin erään kiväärin puoleksi hautaantuneena vakoon. Ensiksi ei tahtonut ilmoittaa sitä pojalle. Mutta yht'äkkiä kääntyi hän ja huusi ikäänkuin vasten tahtoaan:
— Täällä on yksi … siinä on viisi souta lisää sinulle.
Kun Silvine lähestyi taloa huomasi hän muutamia talonpoikia kaivamassa pitkiä hautoja. Heitä olivat silmällä pitämässä muutamat preussiläiset upseerit, jotka hiljaisina ja jäykkinä, ryhmysauva kädessä, valvoivat työtä. Oli pakoitettu kylän asukkaat hautaamaan kuolleet, sillä pelättiin kostean ilman jouduttavan ruumiiden mätänemistä. Siellä seisoi kahdet kuormavaunut täynnä ruumiita, muutamat sotamiehet purkivat kuormaa, asettivat ruumiit joutuun vieretysten tiheään riviin, tarkastamatta heidän vaatteitaan tai katsomatta muotoa; kaksi miestä peitti suurilla, leveillä lapioilla tämän rivin niin ohuella maakerroksella, että sade jo oli tehnyt siihen aukkoja. Kaikki tämä toimitettiin niin huolimattomasti, että rutto neljäntoista päivän kuluessa oli oleva valmis lähettämään hengästyksensä näistä aukoista. Silvine ei voinut olla seisahtumatta kuopan reunalle ja katselematta näitä kuolleita raukkoja aina sitä mukaa kuin ne asetettiin sinne. Hän vapisi kauhusta, ja luuli jokaisissa verisissä kasvoissa tuntevansa Honorén. Eikö se ollut tuo onneton raukka, joka oli kadottanut vasemman silmänsä? Tai tuo, joka oli saanut leukansa halaistuksi. Jos ei hän kiirehtinyt hakemaan Honorén ruumista tältä äärettömältä tasangolta, ottaisivat nuo sen varmaankin ja hautaisivat muiden joukkoon.
Hän juoksi Prosperin jälkeen, joka oli taluttanut aasin talon portille.
— Jumalani! missä se sitten on? Kysykää!
Talossa oli ainoastaan preussiläisiä sekä eräs palvelija lapsensa kanssa, nämät olivat tulleet takaisin metsästä, jossa olivat olleet kuolla nälkään ja janoon. Tämä oli rauhallinen, patriarkallinen soppi, jossa voi levätä tyynesti ja rauhassa edellisten päivien taistelusta. Sotilaat harjasivat huolellisesti univormujaan, jotka olivat ripustetut vaatenuorille. Eräs oli taitavasti parsinut housuissaan olevan reiän ja vahdin kokki oli sytyttänyt suuren valkean keskelle pihaa ja asettanut kiehumaan liemikattilan, josta lähti maukas kaalin ja sianlihan haju. Valloittaminen tapahtui kaikessa rauhassa ja täydessä järjestyksessä. Luuli näkevänsä rehellisiä porvareita, jotka olivat tulleet takaisin omaan kotiinsa, polttelevan pitkiä piippujaan aivan rauhallisesti ja tyynesti. Eräällä lavitsalla lähellä ovea istui paksu, punatukkainen mies palvelijan pieni poika, viiden, kuuden vuotias mukula polvillaan, hypitteli häntä, antoi hänelle hyväilynimiä saksaksi ja oli iloinen kuin sai lapsen nauramaan, vieraalle, karkealle puhelulle, jota tämä ei ymmärtänyt.
Prosper kääntyi kohta, peläten jotakin uutta vastusta. Mutta nämät preussiläiset olivat varmaan rauhallisia ihmisiä. He hymyilivät pienelle aasille, eivätkä viitsineet vaivata itseään kysymällä passia.
Nyt he jatkoivat matkaansa. Aurinko, joka jo oli alhaalla, näyttäytyi silmänräpäyksen ajan kahden pilven raosta. Saavuttaisiko yö heidät tällä äärettömällä tantereella? Uusi sadekuuro varjosti auringon, he peittyivät kokonaan sateen harmaaseen kaapuun, kuuropilvi peitti kaikki, tiet, kentät, puut. Prosper ei tiennyt enää missä oli, hän oli eksynyt, hän tunnusti sen. Aasi kulki yhä heidän jälessään, pää riipuksissa, vetäen pientä kärryä nöyrästi ja sävyisästi. He kulkivat taaskin pohjoiseen, Sedaniin päin. He eivät tienneet enään missä mikin ilmansuunta oli; kaksi kertaa kääntyivät ympäri kun huomasivat kulkevansa samoja paikkoja kuin ennenkuin. Luultavasti olivat kulkeneet ympyrässä; väsyneinä ja epätoivoisina seisahtuivat vihdoinkin eräässä tien risteyksessä, jossa kolme tietä yhtyi, kykenemättä jatkamaan etsimistään.
He hämmästyivät kuullessaan valitushuutoja ja lähtivät erääseen pieneen yksinäiseen vasemmalla puolella olevaan taloon, jossa löysivät kaksi haavoittunutta eräästä huoneesta. Kaikki ovet olivat auki, kaksi päivää olivat nämät maanneet haavakuumeessa, näkemättä yhtään ihmistä, joka olisi sitonut heidän haavansa. Heitä vaivasi erittäinkin kova jano, joka vielä kiihtyi siitä että kuulivat sateen roiskuvan ikkunoihin. He eivät voineet liikkua paikoiltaan, vaan huusivat kohta; vettä! vettä! — tämän halukkaan epätoivoisen huudon, jolla haavoitetut seuraavat ohikulkevia, kuultuaan pienimmänkin äänen askeleista, jotka herättävät heidät horrostilastaan.
Silvine toi heille vettä. Prosper, joka pahemmin haavoitetussa tunsi kumppanin samasta rykmentistä, ymmärsi ettei enää oltu kaukana paikasta, jossa Margueritte-osasto taisteli.
Haavoittunut viittasi heikosti: Niin, se oli tuolla, kun käännytään vasemmalle suuren elovirnapellon poikki kuljettua.
Saatuaan tämän tiedon, tahtoi Silvine kohta jatkaa matkaa. Hän kutsui molempien sairasten avuksi vaunut, jotka kulkivat ohitse kooten ruumiita. Hän oli jo tarttunut aasin ohjaksiin ja veti Prosperia mukanaan liejuista tietä, joutuakseen niin pian kuin mahdollista virnapellon yli.
Äkkiä pysähtyi Prosper.
— Näillä kohden sen pitäisi olla. Katsokaa, tuossa oikealla onkin kolme puuta. Näettekö pyöränjälkiä? Tuolla makaa särkyneet ampumavara-vaunut. Vihdoin olemme perillä.
Silvine hyppäsi vavisten lähemmäksi ja katseli kahta kuollutta, kahta tykkiväestöön kuuluvaa sotilasta, jotka olivat tiepuoleen kaatuneet.
— Mutta hän ei ole täällä. Olette nähnyt väärin, se on vain päähän pisto että olette nähnyt kolme puuta ja sitte kuvitellut mielessänne loput.
Hurja toivo, ääretön ilo valtasi hänet.
— Ehkä olettekin erehtynyt. Ajatelkaa, jos hän elää, niin, tietysti hän elää, koska hän ei ole täällä.
Samassa parkasi hän vapisevalla äänellä. Käännyttyään huomasi hän olevansa sillä paikalla, mihin patteristo oli asetettu. Siellä näytti kauhealta, maa oli möyritty kuin maanjäristyksen jälkeen, kaikkialla näkyi silvotuita jäseniä, ruumiita, jotka makasivat kiemurassa mitä hirvittävimmissä asennoissa, väännetyin käsivarsin, jalat taivutetut alle, päät riippuen sivulle, suut auki ammottaen. Eräs konstaapeli oli kuolontuskissaan peittänyt käsillään silmänsä kuin olisi tahtonut päästä mitään näkemästä. Eräällä luutnantilla oli ollut rahoja vyössään, mutta kultarahat olivat juosseet ulos samassa kuin veri, sekaantuen sisälmyksiin.
Esiratsastaja Adolphe ja hänen toverinsa Louis makasivat sylitysten, ollen täten kuolemassakin yhdistettyinä toisiinsa. Ja tuolla viimein Honoré maaten kanuunallaan kuin juhlavuoteella; luoti oli sattunut kylkeen ja hartioihin, ehyet, syvintä vihaa ilmaisevat kasvonsa oli hän kääntänyt preussiläisten pattereihin päin.
— Oi ystäväni, oi ystäväni, nyyhkytti Silvine.
Kädet ristissä lankesi hän polvilleen kosteaan maahan. Sana ystäväni, ainoa, jonka hän sai sanotuksi, ilmoitti miten suuri hänen tappionsa oli menettäessään tämän hyväsydämmisen miehen, joka oli antanut hänelle kaikki anteeksi ja suostunut ottamaan hänet vaimoksensa.
Nyt oli hänen toivonsa rauennut, elämä ei ollut hänelle enää mistään arvosta. Hän ei ollut koskaan rakastanut ketään toista, yksin hänelle omistaisi hän rakkautensa ijäti. — Sade taukosi, kaarneparvi, joka vaakkuen lensi kolmen puun yli, pelästytti häntä kuin joku uhkaus. Tahdottaisiinko häneltä riistää rakas kuolleensa, jota hänen oli ollut niin vaikea löytää? Hän ryömi polvillaan ja karkotti vapisevalla kädellä pois kärpäset, jotka surisivat avonaisten silmien ympärillä, joiden viime katseen hän vielä koetti tavottaa.
Mutta silloin hän huomasi verisen paperin Honorén yhteen puristettujen sormien välissä. Hän koetti pienillä nykäyksillä irrottaa sitä, mutta kuollut ei tahtonut päästää, vaan piteli niin lujasti ettei sitä olisi saanut irti kuin palasina. Se oli kirje, jonka Silvine oli kirjottanut hänelle ja jonka hän oli kätkenyt poveensa. Kun Silvine tunsi sen, valtasi hänet ilo keskellä suruaan; häntä liikutti nähdä, että Honoré oli kuollessaan ajatellut häntä. Kyllä hän antaa hänen pitää rakkaan kirjeensä, koska hän välttämättä tahtoo sen mukaansa hautaan. Hellät kyyneleet huojensivat hänen sydäntänsä. Hän nousi, suuteli Honorén käsiä ja toisti lakkaamatta hyväilevällä äänellä:
— Oi ystäväni, oma ystäväni —!
Sillä välin oli aurinko jo laskenut. Prosper nouti rattailta peitteen, johon he hitaasti ja surullisella kunnioituksella käärivät Honorén ruumiin ja kantoivat kärryihin. Pilvet kasautuivat taas yhteen uhaten heitä uudella sadekuurolla kun pieni alakuloinen saattojoukko lähti liikkeelle kammottavalla taistelutantereella. Ja jälleen kuului äskeinen töminä ja maa tärähteli heidän allaan.
— Hevoset, hevoset tulevat! huusi Prosper.
Villiytynyt ja nälistynyt hevoslauma ryntäsi jälleen pitkin laajaa sänkipeltoa, jossa he juuri olivat, harjat hulmuten ilmassa ja sieramet vaahdossa. Auringon viimenen säde venytti laukkaavien eläinten varjot pitkiksi, pitkiksi… Silvine hyppäsi heti kädet levällään kärryjen eteen säikäyttääkseen ne pois. Ja kaikeksi onneksi ne kääntyivätkin itsestään vasemmalle, pieneen notkopaikkaan, muuten ne olisivat hurjassa paossaan musertaneet kärryt, aasin ja ihmiset. Maa vapisi niiden kavioiden alla, soraa ja kiviä satoi heidän päälleen ja sitten hävisi lauma taas notkon penkereen taakse.
— Elukka-raukat, sanoi Prosper, ne ovat ihan hurjina nälästä.
Silvine köytti nenäliinallaan aasin korvan, jonka hevosen kavion lennättämä kivi oli paiskannut verille, ja tarttui taas suitsiin. Vähä väliä pysähtyi Prosper ja tarkasteli kuolleita hevosia tien vierellä — hän olisi halunnut vielä kerran nähdä Zephir vainajansa.
Lähellä Garennen metsää he kohtasivat saksalaisen vartiosoturin ja lupakirja vedettiin taas esille. Ja tällä kertaa heidät komennettiin kulkemaan kaupungin kautta, muuten joutuisivat kiinni. Syitä ei sanottu eikä kuunneltu selityksiä, totteleminen oli, sillä päävahdista oli tullut uusia käskyjä. Eivätkä Silvine ja Prosper vastustaneetkaan, tämä tie oli neljännestä lyhempi ja he olivat jo perin uupuneina.
Mutta Sedanissa oli tie nousta pystyyn. Heti linnoituksen sisälle päästyä virtasi vastaan inhoittava löyhkä ja he kahlasivat nilkkaa myöten vetelässä kurassa. Kaupunki oli yhtenä suurena likaviemärinä, johon kaikki 100,000 miehen jätteet olivat kolmena päivänä kasautuneet. Olkia ja heiniä ja pehkuja vielä lisänä sekasin hevosen lannan kanssa sekä luita ja raatoja koniloista, jotka oli keskellä katua tapettu ja nyletty. Sisälmykset mätänivät päiväpaisteessa, päät ja veriset nahat saastuttivat ilman. Sen sopivampaa sikiämispaikkaa eivät ruttotaudit voineet vaatia ja ne olisivat uhanneet kaikkia perikadolla, ellei katuja olisi mitä pikemmin puhdistettu.
Preussiläiset virastot olivatkin jo naulauttaneet katukulmiin suuria valkosia julistuksia, joissa asukkaita, käsityöläisiä, porvaria, kauppiaita, virkamiehiä, käskettiin ankaran rangaistuksen uhalla puhdistamaan kadut ennen seuraavan päivän iltaa. Prosper ja Silvine näkivät tuomarin itsensä jo hiilihangolla ajavan törkyä ovensa edestä pienille kottikärryille.
Hiljalleen astuskeli aasi paksussa liassa eli oli tykkänään pysähtynyt, sillä myötään ilmestyi jotain esteitä tielle. Preussiläiset etsivät parhaillaan taloista niitä sotamiehiä, jotka eivät tahtoneet mielihyvällä antautua. Edellisenä päivänä oli kenraali Wimpffenin palattua Bellevuesta levinnyt semmoinen huhu, että koko sotajoukko suljetaan Igesin niemelle kunnes kuljetus eri linnoituksiin Saksassa ennätetään järjestää. Jotkut ainoat upseerit vain ottivat vastaan vapauden tarjouksen luvaten luopua sotapalveluksesta. Ja kenraaleissa ei ollut niin kehnoa kuin yksi, Bourgain-Desfeuilles. Sanottiin hänen luuvaloa syyttäen antaneen kunniasanansa ja saaneen miehistöltä vihellyksiä hyvästiksi kun astui saman päivän aamulla vaunuihinsa "Kultaristin" edustalla. Päivän noususta asti olivat sotamiehet kulkeneet jonossa Turennen torin yli jossa luopuivat aseistaan, viskasivat itsekukin kiväärinsä, pistimensä kasalle, joka kasvoi tunti tunnilta. Preussiläinen sotamiesosasto valvoi, että kaikki tapahtui säännönmukaisesti, päällikkönään pitkä, kalpea nuorukainen vaaleansinisessä puvussa, höyhentöyhtö hatussa. Hän seisoi liikkumattomana ja jäykkänä, valkoset hansikkaat kädessä, ja tarkasti kylmällä ylpeällä katseella ohi kulkevia sotamiehiä. Muuan zuaavi kieltäytyi antamasta pyssyään. Upseeri viittasi ja sanoi levollisesti selvällä ranskankielellä:
— Ampukaa se mies!
Ja toiset astuivat synkkinä aseläjän kohdalle ja heittivät nopeasti kiväärinsä sille, — sittenhän sekin oli tehty. Toisilla ei taas kivääriä enää ollutkaan, olivat lennättäneet sen kädestään jo tappotantereella eli kätkeneet, moni oli piiloutunut itsekin toivoen pääsevänsä hämmingissä pakenemaan. Talot olivat täynnä näitä onnettomia, pöytien, sohvien, sänkyjen alle he olivat lymynneet, ja kun eivät saksalaiset patrullit saaneet heitä luopumaan piilopaikoistaan vajoissa ja kellareissa ammuttiin heitä kuin metsän petoja.
Maasin sillalla tukkesi tien taaja ihmisjoukko. Mies, joka komensi vartijaväkeä, luuli Prosperin ja Silvinen kätkeneen ruokavaroja, lihaa ja leipää, kärryihinsä ja nykäsi peiton syrjään, vaan hämmästyi nähdessään Honorén ruumiin ja salli heidän sanaa sanomatta jatkaa matkaansa.
Mutta monta askelta he eivät päässeet, silta oli tungokseen asti täynnä miehiä. Se oli ensimmäinen vankilauma, jota preussiläiset sotamiehet kuljettivat Igesin niemelle. Heitä ahdistettiin eteenpäin, he tuuppivat toisiaan, astuivat toistensa jaloille, kulkivat selät koukussa, päät kumarassa ja silmät maassa. Surkeata oli katsella ryysysiä ihmisparkoja, tappion kärsineitä, kaiken kadottaneita, joilla ei edes ollut veistä, millä leikata kurkkunsa poikki.
Kukaan ei puhunut, ei kuulunut muuta kuin raskaiden jalkineiden läiske likaseen katuun ja silloin tällöin preussiläisen aliupseerin lyhyt käskevä komentohuuto. Ja nyt alkoi taas tulla vettä, rankkasateessa marssivat aseensa riisuneet kuin kurja kerjäläislauma maantiellä. Prosperin sydän paukutti haletakseen, hän oli tukehtua harmista ja surusta. Silmät vesissä hän nykäsi Silvineä ja osotti kahta miestä laumassa; jotka juuri olivat heidän kohdallaan. Siinä kulki Jean ja Maurice, laahustaen niinkuin muutkin raskailla askelilla, silmäystä sivulle luomatta. Viimein pääsivät pienet kärryt lähtemään liikkeelle kulkien miesjonon jälessä, jota Prosper ja Silvine yhä seurasivat silmillään.
— Jumala kuitenkin, huokasi Silvine ruumiiseen katsahtaen; ne, jotka ovat kuolleet, ovat kaikista onnellisimmat.
Ilta alkoi hämärtää kun he saapuivat Vadelincourtiin ja ennenkuin olivat perillä Rémillyssä oli jo synkkä yö. Ukko Fouchard tuli pihamaalle ja jäi sanatonna seisomaan poikansa ruumiin viereen; hän oli niin varmasti luullut, ettei poika kuolleista löytyisi. Hän oli ansainnut sinä päivänä hyvän päiväpalkan. Varkaat ja roistot möivät taistelupaikalta kiinni otettuja ratsuhevosia kahdellakymmenellä frangilla kappaleen; ja hän oli ostanut kolme kaunista eläintä neljälläkymmenelläviidellä frangilla.