Sota

by Émile Zola

II.

Kahdeksan vaiheilla hajoitti aurinko raskaat pilvet ja elokuunpäivän kirkas valo säteili Mülhausenin laajojen, hedelmällisten vainioiden yli. Leirissä oli elämä vilkasta, ja kaikissa seudun kirkoissa kajahtelivat sunnuntaikellot. Kamala onnettomuuden päivä loisti ihanassa juhlavalaistuksessa.

Äkkiä kuului Gauden puhallus, joka kutsui muonan jakoon. Loubet hämmästyi kovasti. Mitä nyt? Mitä se tietää? Saadaanko todellakin kananpaistia niinkuin Lapoulle oli luvannut? Loubet oli syntynyt Cassanneriekadun varrella lähellä Pariisin suurta sentraali-hallia, hänen äidillään oli pieni kyökkikasvikauppa; — itse hän oli lähtenyt mukaan "parin killingin tähden," kuten sanoi. Hän olikin jo päivinään koettanut yhtä ja toista ja oli oikea herkkusuu, joka aina koetti nuuskia jotain syötävää. Senpätahden hän nytkin lähti urkkimaan, vaan Chouteau jäi ilveilemään Pachen kanssa, jota hän kauheasti pilkkasi, sillä hän oli keksinyt poikaparan polvillaan rukoilemassa muutaman teltan takana. Chouteau oli jotain taiteilijan tapaista, — koristemaalari Montmartresta, kaunis, pulskavartaloinen poika, joka suosi kaikenmoisia vallankumouksellisia aatteita ja kirosi sitä, että hänet oli kutsuttu palvelukseen ennen aikaa. Hän ei suinkaan säästänyt Pachea.

— Kas tuota tekopyhää veitikkaa. Rukoilisi ennemmin 100,000 frangia vuotuista palkkaa Herralta! — Mutta pieni, hiljanen Pache antoi hänen pilkkailla minkä jaksoi, silmiään räpäyttämättä vain kuunteli, sillä hän oli siihen tottunut. Hän oli nimittäin komppanian syntipukki, hän ja Lapoulle, joka oli niin tietämätön, että oli kysynyt saako hän nähdä kuninkaan ensimmäisenä päivänä kun oli palveluksessa. Ja vaikka kaikki puhuivat Fröschwillerin tappiosta, nauroivat nämä neljä ja laskivat leikkiä tavallisille toimilleen mennessä.

Mutta nyt kuului tyytyväistä mukinaa ja heidän kasvoillaan kuvastui iloinen hämmästys. Jean palasi Mauricen kanssa, joka kantoi puusylyystä. Viimeinkin he voivat saada valkeata ja hiukka lämmintä ruokaa vatsaan! Tämä oli ainoastaan kahdentoista tunnin lykkäys, ei ollut syytä valittaa!

— Eläköön ylihoitaja! huusi Chouteau.

— Ääneti siellä! vastasi Loubet, ja odottakaa kauniisti, niin minä laitan teille sopan, joka maittaa!

Hän otti tavallisesti niskoilleen ruuan valmistuksen ja se oli toisille mieliin, sillä hän oli mainio kokki. Mutta hän oli aina melkein tappaa Lapoullen lähettämällä hänet kovin uskomattomille asioille.

— Noo, — tuo nyt tänne samppanja, — ja etkö sinä jo joudu tryffeliä hakemaan, kollo!

Häntä halutti narrata hiukan suurta tyhmeliiniäkin, Lapoullea, ja hän mölisi:

— Hei, halloo, Lapoulle, miten sen kana-jutun on?

— Minkä kanan?

— Tuon, pöllöpää, tuossahan se on aivan nenäsi alla… Lupasinhan sinulle eilen kananpaistia, etkö muista? Äskenhän sen korpraali tänne toi!

Ja hän osoitti suurta valkoista kiveä, joka oli heidän jaloissaan, osoitti sellaisella vakuutuksella, että Lapoulle vihdoin otti sen käteensä ja katseli sitä joka puolelta.

— Noo, — siinä näet, — on sinulla toki silmät päässä! Pese se nyt joutuin ja polttele perhanan moista kyytiä! Pese kynnet, huuhdo kaula, — naa, — ei sinun tarvitse vettä säästää! Sen tyhjäntoimittaja!

Ja saadakseen heidät nauramaan, sillä hän oli iloinen tietäessään pian saavansa ruokaa, paiskasi hän kiven sotamiesten pataan.

— Se antaa ihmeen hienon maun! Noo, — vai et sinä sitä tietänyt; — mutta mitäpä sinä tiedät, hölmö! Sinä saat peräpuolen ja muistakkin sanoa minulle, oliko se kypsä.

Komppania väänteli itseään naurusta katsellessaan Lapoullea, joka jo lipoi kieltään. Peijakkaan Loubet, — aina hän keksii jotain hauskaa! Ja kun valkea alkoi oikein leimuta, — kun padasta kuului sihisevää ääntä, keräytyivät he kaikki ympärille katsomaan, miten liha hyppi ylös ja alas, ja vetämään nenäänsä suloista hajua, joka sieltä nousi nälkäisiä vastaan, — sillä nälkäisiä he olivat, nälkiintyneitä peräti eilisestä saakka. Ja kun he ajattelivat, että kohta tulee ruokaa, unohtuivat kaikki huolet. Selkään oli tosin saatu, mutta syötämän sentään piti! Ympäri leiriä leimusivat keittotulet ja padat porisivat, sotamiehet olivat iloisia odottaessaan, ja kirkonkellot soivat vieläkin.

Kello oli melkein yhdeksän kun leirissä syntyi tavaton levottomuus. Upseerit kiitivät edes takasin ja nyt tuli luutnantti Rochas, joka oli saanut käskyn kapteeni Beaudoinilta, komppanian luo.

— Soo, — alkakaa panna kokoon, nyt lähdetään.

— Mutta ruoka, hra luutnantti!

— Ruokaa toiste! Nyt marssimaan! Heti!

Gaude puhalsi lähtömerkin, ja väessä kuohui hämmästys ja salattu harmi. Soo! Marssimaan ennenkun saivat suupalankaan ruokaa! Eikö ollut yhtä hyvä odottaa sen verran, että ruoka olisi joutunut! Komppania tahtoi kuitenkin saada hiukan lämmintä sisäänsä, he maistelivat keittoa, — mutta se oli vain haaleata vettä, ja liha oli sitkeää kuin kengänpohja. Chouteau kiehui, vaan ei uskaltanut vielä puhua. Jeanin täytyi kiirehtiä väkeään. Mitä oli tulossa? Mitä tämä kiire merkitsi? Tuskin annettiin enää rauhassa henkeä vetää? Ja kun joku Mauricen lähellä sanoi, että nyt mennään vihollista vastaan, kohotti hän epäilevänä olkapäitään. Vähemmässä kuin neljännestunnissa jouduttiin lähtökuntoon,

Teltit purettiin ja köytettiin rensselien päälle: miehet ottivat aseensa ja paljaalle maalle ei jäänyt muuta kuin keittovalkeat, jotka jo olivat sammumaisillaan.

Hyvin vakavat olivat ne syyt, joiden nojalla kenraali Douay oli päättänyt peräytyä. Schlestadtin voudilta tulleet tiedot — jotka nyt olivat kolmen päivän vanhoja — olivat täyttä totta. Uusi sähkösanoma kertoi, että vihollinen uhkasi Markarlsheimiä, ja muualta ilmoitettiin, että vihollinen armeijakunta oli mennyt Reinin yli Huningenin luona. Ja alati saapui uusia tiedonantoja, luotettavia, lukuisia: oli nähty sekä hevosväkeä että tykistöä; joukkoja liikkui joka paikassa yhteistä kokouspistettä kohti. Jos viivytteli, niin saattoi pian tapahtua, että tie Belfortiin tuli katkastuksi. Muista erotettuna, aivan lähellä etujoukkoa, ei kenraali Fröschwillerin tappion ja Weissenburgin päällehyökkäyksen jälkeen voinut olla peräytymättä, vallankin kun tämän aamuiset tiedot olivat yhä huolestuttavampia.

Päällikkökunta oli jo poissa; he olivat ratsastaneet kovasti; he pelkäsivät, että preussiläiset ennättäisivät ennen ja ottaisivat haltuunsa Altkirchin. Kenraali Bourgain-Desfeuilles oli mennyt Mülhausenin kautta, jossa söi hyvän aamiaisen, ja torui ja noitui yhtä mittaa mokomaa "kilpajuoksua".

Mülhausen oli epätoivossa upseerien lähdöstä; kun tieto peräytymisestä levisi, keräytyivät asukkaat kaduille vaikeroiden ja valittaen; he olivat niin hartaasti rukoilleet suojelusta ja nyt heidät kuitenkin jätettiin onnensa nojaan; suuret tavaravarastot asemahuoneella joutuvat vihollisten käsiin; ennen iltaa oli ehken jo koko kylä preussiläisten hallussa. Ja pitkin tietä, kaikissa kylissä, joiden ohi sotajoukko kulki, seisoivat asukkaat kotinsa ovella hämmästyneen, tuskastuneen näköisinä. Mitä?

Samat rykmentit, jotka eilen marssivat eteenpäin, vetäytyivät nyt takaperin, pakenivat laukaustakaan ampumatta!

Komentajat olivat synkkiä ja alakuloisia, kannustivat hevosiaan eivätkä vastanneet kun heiltä jotain kysyttiin, ikäänkuin onnettomuus olisi heitä ajanut takaa.

Se oli siis kuitenkin totta, että sotajoukko oli hajoitettu, koska ranskalaiset tulvahtivat joka haaralta kuin virta, joka paisuu äyräittensä yli. Ja peljästynyt väestö oli ihan pyörällä päästä, luulivat jo kuulevansa preussiläisten joukkojen kohisten tulevan; huonekalut ja makuuvaatteet kannettiin ulos ja köytettiin rattaille, talot jäivät autioiksi, kokonaiset perheet pakenivat, pitkin tietä riensi ihmisjoukkoja pelon valtaamina.

Kului kaksi tuntia; liikkumatonna odotti 106:s rykmentti loppumattoman tulvan takana, joka sulki heiltä tien.

Väki, joka seisoi polttavassa auringonpaahteessa täydessä varustuksessa ja kivääri jalalla, alkoi napista.

— Näyttää siltä, että me teemme takaperua, sanoi Loubet ivallisesti.

— Pilkatakseenkohan ne paistattavat meitä omassa rasvassamme? Meidän, jotka tulimme ensimmäiseksi, täytyy täällä seista viimeisinä.

He saattoivat nähdä yli koko laajan hedelmällisen tasangon, jossa humalistot ja keltaset vainiot reunustivat samaa tietä, jota myöten he olivat eilen kulkeneet, vaikka päinvastaiseen suuntaan.

Ja he alkoivat purkaa sappeaan, nauroivat ja ilkkuivat.

— Niin, kyllä on kiire, jatkoi Chouteau. Kaunista on tämä niiden marssi vihollista vastaan, jota ovat toitottaneet korviimme eilisaamusta asti… On totta tosiaan aika sotaretki… Tässä seistään ja lähdetään sitten taas höyläämään eteenpäin saamatta yhtä lusikallista lämmintä ruokaa vatsaan.

Toiset nauroivat, ja Mauricen, joka seisoi heti vieressä, täytyi myöntää, että hän oli oikeassa.

Miksi he eivät saaneet syödä rauhassa tänä aamuna, kun nyt kumminkin täytyi tässä seista mulkoilemassa?

Nälkä alkoi taas kiusata ja he ajattelivat aamullisia keittopatoja, jotka jo olivat kiehuneet ja sitten kaadettu kumoon, eivätkä he voineet ymmärtää mitä hyötyä sellaisesta hätäilemisestä oli. Ei, se oli typerä ja pelkurimainen teko. Kun kovalle ottaa, ovat koko miehet urhoollinen lauma jäniksiä!

Luutnantti Rochas tuli ja nuhteli kersantti Sapiniä väen huonosta ryhdistä. Kapteeni Beaudoin kuuli sen ja lähestyi, jäykkänä ja säntillisenä.

— Hiljaa rivissä!

Jean seisoi ääneti ja jäykkänä kuin vanha sotamies ja katseli Mauricea, joka nauroi Chouteaun kiukulle; häntä ihmetytti, että nuori sivistynyt ihminen saattaa nauraa sellaiselle: totta se kyllä oli, mutta parasta on pitää suu kiinni. Jos kaikki miehet rupeaisivat haukkumaan päälliköitä, niin ei suinkaan pitkälle päästäisi, se on varma, se.

Vihdoinkin, tunnin ajan vielä odotettuaan, sai rykmentti käskyn lähteä liikkeelle. Mutta silta oli vielä niin täynnä kuormastoa, että syntyi kauhea tungos.

Monta rykmenttiä sekaantui; muutamat komppaniat syöksivät eteenpäin huimaa vauhtia, jota vastoin toiset sysättiin syrjään, niin että miesten täytyi marssia paikallaan. Ja päälliseksi joutui vielä ratsuväki eskadroona jalkaväen sekaan, tahtoi päästä eteenpäin ja tunki ilmankin monilukuiset jälkeenjääneet läheisille pelloille.

Tunnin marssittua oli jo näitä jälkeenjääneitä kokonainen lauma, joka suurimmassa epäjärjestyksessä laahusti eteenpäin ja tuskin viitsi vaivata itseään perässä pysymään.

Jeankin jäi jälkijoukkoon ja eksyi osastoineen muutamaan solakkoon. Koko 106:des rykmentti oli poissa, he eivät nähneet ainoatakaan miestä, ainoatakaan siihen kuuluvaa upseeria. Sotamiehiä kulki ohi, kaikellaista väkeä, joita hän ei tuntenut, väkeä, jotka jo alkujaankin olivat uupuneita, ja rentostivat eteenpäin miten kukin parhaiten pääsi. Aurinko paahtoi kauheasti ja raskas rensseli rasitti kovin tottumattomia sotamiehiä. Paksu nuttukin, joka oli jäykkä ja raskas kuin lyijytaakka, vaivasi heitä. Eräs pieni kalpea mies jäi äkkiä seisomaan, katsahti rajusti ympärilleen ja viskasi rensselinsä ojaan, huoaten niin raskaasti ja syvästi kuin olisi herännyt pitkästä pyörtymyksestä.

— Hän teki oikein, mutisi Chouteau.

Mutta hän marssi sentään edelleen selkä kumarassa raskaasta taakasta; vähän ajan perästä heitti taas kaksi miestä kannettavansa tielle ja sitten ei Chouteau enää malttanut olla.

— Hiiteen kaikki tyyni!

Vai puolisataa naulaa olalla? Siitä hän jo oli saanut tarpeensa! Olivatko he mitä juhtia, että jaksoivat semmoisia kuormia vetää? Loubet seurasi melkein heti esimerkkiä ja pakoitti Lapoullen tekemään samoin, Pache teki ristinmerkin, avasi remmit ja laski koko komeuden hyvin varovaisesti matalan muurin juureen, ikäänkuin aikoisi tilaisuuden sattuessa sen siitä korjata. Maurice oli ainoa, joka vielä kesti, kun Jean kääntyi ja näki väkensä ilman rensseliä.

— Rensselit selkään, muuten minä saan nuhteita!

Mutta miehet astuivat eteenpäin aivan korpraalin kintereillä, häntä melkein ajaen edellään kapealla tiellä.

— Tahdotteko totella, muuten käyn ilmoittamassa!

Nämä sanat ottivat Mauriceen niinkuin piiskanhujaus.

Tuo talonpoika tolvana uhkasi mennä kantelemaan siitä syystä, etteivät he ruvenneet raastaman itseään kuoliaaksi. Ja aivan vimmastuneena hän kiskasi hihnat auki ja pudotti rensselinsä tielle katsoen korpraalia kasvoihin.

— Hyvä! sanoi tämä tyynellä tavallaan, — hän näki, ettei sillä hetkellä voinut mitään toimittaa — se asia kyllä iltasella korjaantuu.

Mauricen jalkoja kivisti kauheasti. Paksut karkeat kengät, joihin hän ei ollut tottunut, olivat vallan tärvänneet hänet. Ei ollut enää voimia, selkää poltti ja kirveli ikäänkuin rensseli olisi hangannut sen nahattomaksi ja kivääri, jota hän alinomaa muutteli yhdeltä olalta toiselle, painoi niin ettei hän voinut hengittää. Mutta ruumiillinen kipu ei ollut mitään alakuloisuuteen verraten, joka oli saattamaisillaan hänet epätoivoon. Äkkiä, ilman että hän voi sitä vastustaa, kukistui kaikki hänen tahdonvoimansa; huonot taipumukset heräsivät; hän ei voinut enää pysyä pystyssä ja hän olisi saattanut itkeä häpeästä.

Kaikki mielettömät tekonsa Pariisissa hän aina luki "sen toisen" syyksi, kuten hän sanoi huimapäätä tahdotonta osaa itsessään, joka saattoi joskus tehdä vaikka mitä.

Ja siitä pitäin kun hän oli lähtenyt laahustamaan tässä polttavassa helteessä, tälle paon tapaiselle palausretkelle, oli hän mielestään kuin eksynyt lammas, joka ei tiedä mitä tehdä, minne mennä. Se oli tappion jälkivaikutusta; salama oli iskenyt maahan kaukana muualla ja ukkosen jyrähdykset kuuluivat nyt näiden ihmisten takana, jotka pelko oli vallannut ja jotka pakenivat vihollista näkemättä. Mitäpä enää saattoi toivoa? Kaikki oli hukassa. Sotajoukko voitettu ja karkoitettu, mitäpä muuta kun paneutua maahan ja kuolla kaikki tyyni.

— Mutta miten tämä oikeastaan onkaan, kuului Loubetin naurunhaluinen katupojan ääni sanovan, me emme taida enää muistaakaan, että meidän piti matkustaa Berliiniin!

Berliiniin! Berliiniin! Mauricen korvissa soi vilisevän ihmisjoukon huuto sinä innostuksen yönä, jolloin hän päätti ruveta vapaaehtoiseksi; nyt puhalsi tuuli ihan toiselta suunnalta!

— Ah. tuo pirun kanuuna nylkee pian nahan sormistani! jatkoi Loubet ja muutti kiväärin toiselle olalleen, on tämä aika sievä huilu kanneksia edestakasin! —

Viitaten siihen summaan, jonka oli saanut kun lähti toisen sijaiseksi, hän sanoi:

— Viisitoista sataa nappia tämmösestä työstä, kyllä se on aika petosta!… Piippu suussa hän nyt istuu siellä, se lihava jätkä, joka rahalla maksoi, ja minut hakataan täällä säpäleiksi!

— Noo, — entä minä sitten? mutisi Chouteau. minä olisin jo päässyt koko roskasta; — olisin lähtenyt kotiin … se vasta onnettomuus on … tulla työnnetyksi tällaiseen kirottuun sikamaisuuteen, sen per…!

Ja hän heilutti raivostuneena kivääriään ja lennätti sitten aidan taa.

— Helvettiin koko kone!

Kivääri pyörähti kahdesti ilmassa ja putosi sitten pellonvakoon, johon se jäi makaamaan kuin kuollut.

Useita muita lensi perässä, koko keto oli pian täynnä aseita, jotka kummallisen hyljätyn näköisinä viruivat päivänpaahteessa.

Ja väestössä tarttui miehestä mieheen raivoisa viha; he olivat nälkiintyneitä, kipeäjalkaisia, ylen tyrmistyneitä odottamattomasta tappiosta.

He eivät toivoneet enää, he näkivät päällysmiesten horjuvan; muonavarastoa vietiin vähän matkaa edellä ja täällä he kituivat nälässä; he olivat jo niin uupuneita, etteivät jaksaneet enää pinnistää voimiaan. Ja sitten, niin, menköön kivääri samaa tietä kuin rensselikin, sitten siitä pääsi.

Ja heidän nauraessa kuin lauma hulluinhuoneen asukkaita, joilla on hauskaa, sinkoilivat pyssyt tienpuoleen, kahden puolen pitkää jälkeenjääneiden jonoa, joka rentosti tietä pitkin.

Ennenkuin Loubet viskasi aseensa heilautti hän sitä pari kertaa ilmassa ikäänkuin se olisi ollut rummuttajan kapula. Lapoulle teki niinkuin näki toveriensa tekevän, ehkä hän luuli että se kuului asiaan; mutta Pache, jonka jumalisuus oli säilyttänyt hänessä vielä hiukan velvollisuuden tunnetta, ei totellut Chouteauta, vaikka tämä ammensi hänen ylitsensä kaikenmoisia törkeyksiä.

— Kas tuota tekopyhää lurjusta! Kun hän muka on riippunut vanhan löylynlyömän talonpoikaisjankuttajan perässä joka pyhä kirkossa! Olisit ennen ruvennut kuoripojaksi, sillä kovin inhottavaa on tahtoa olla toveriaan parempi!

Maurice kulki äänetönnä, pää kumarassa polttavassa paahteessa. Hän kulki unissaan, kauhean väsyneenä, hänen silmissään heilui maailma, hänestä tuntui kuin olisi joka askeleella vajonnut pohjattomaan kuiluun. Mitä hyötyä oli nyt sivistyksestä ja tiedoista, — hän ei ollut yhtään parempi niitä kurjia ihmisiä, jotka kävelivät hänen ympärillään.

— Kuulkaa, sanoi hän äkkipäätä Chouteaulle. — Te olette oikeassa.

Ja hän laski jo kiväärinsä rauniolle tien vieressä kun Jean, joka oli moneen kertaan turhaan varoittanut miehiä luopumasta aseistaan, näki mitä Mauricella oli mielessä.

Hän hyökkäsi lähelle.

— Ottakaa paikalla ylös pyssynne, kuuletteko, heti, heti paikalla.

Kiehuva viha ajoi veren hänen kasvoihinsa, silmät leimusivat. Hän, joka muulloin oli niin tyyni ja sovinnollinen, puhui nyt kovalla ja käskevällä äänellä.

Osastonsa ei ollut vielä milloinkaan nähnyt häntä sellaisena, he seisahtuivat ja jäivät hämmästyneinä katsomaan.

— Otatteko pyssynne siitä, — vai tahdotteko saada minun kanssani tekemistä.

Maurice vapisi sisällisestä kiukusta, hän vastasi yhden ainoan sanan sanomattoman halveksivalla äänenpainolla:

— Moukka!

— Niin juuri, — minä olen vain moukka ja te hieno herra! — Ja siksi te olette sika, — kuuletteko, — aika sika, — ja minä uskallan sanoa sen teille vasten silmiänne.

Miehistä rupesivat muutamat viheltämään ja meluamaan, mutta korpraali jatkoi vastustamattomalla mahtipontisuudella:

— Kun on kerran sivistynyt mies, niin pitäisi sitä osoittaakin. Me muut olemme kolloja ja talonpoikia ja teidän pitäisi antaa meille hyvä esimerkki, koska te olette niin viisaita… Otatteko nyt pyssynne tuosta eli minä ammutan teidät ensimmäisessä lepopaikassa.

Maurice oli lannistettu, hän otti kiväärinsä sanaakaan sanomatta. Mutta vihan kyyneleet samensivat hänen silmiänsä. Hän marssi edelleen niinkuin juopunut keskellä toverijoukkoa, joka teki hänestä pilkkaa sen tähden että hänen oli täytynyt antautua.

Aa, — sitä Jeania! Hän vihasi ja inhosi häntä elämänsä ijän! Vihasi häntä — juuri siksi että hänen oli täytynyt tunnustaa Jeanin olleen oikeassa.

Ja kun Chouteau murahti, että kun on saatu senlaatuisia korpraaleja, niin ehken vielä sattuu tilaisuutta antaa niille luoti otsaan, — niin näki Maurice punaista. Hän oli varma siitä, että hänen vielä joskus täytyy musertaa Jeanin pääkallo.

Vaan nyt he saivat muuta ajattelemista; Loubet keksi yhtäkkiä, että siivo Pache oli hiljaa salakähmässä, sillä välin kun toiset pieksivät suutaan, asettanut pyssynsä ojan reunalle, ja käveli nyt käsivarret kupeilla roikkumassa ja kasvoilla hyvin tyytyväinen ja hiukan hämillinen ilme, niinkuin koulupojalla, joka ei tykönään kadu pahaa tekoaan. Ja he marssivat yhä eteenpäin loppumatonta polttavaa tietä, joutuneiden viljapeltojen ja humalikkojen välitse. Heillä ei ollut kantokuormaa eikä aseita, he kulkivat sekasin kuin karjalauma, milloin toistensa sivulla milloin takana, kuin joukko maankuleksijoita ja joutilaita, — ja kun he vaelsivat kylien ohitse, suljettiin portit ja ovet visusti.

Mutta silloin tapahtui jotain, joka tyyten masensi Mauricen rohkeuden, Etäällä kuuluu kumea jyrinä ja reservitykistö, joka oli viimeksi liikkeelle lähtenyt ja jonka etupää nyt kääntyi eräältä syrjätieltä, tunki eteenpäin niin nopeasti, että jälkeenjääneiden täytyi hypätä ojan yli peltomaalle.

Se kulki yksinkertaisessa kolonnassa, riensi ohi kauniissa ravissa ja täydellisessä järjestyksessä, koko kuuden patteriian rykmentti, upseerit olivat paikoillaan, översti ratsasti ensimmäisenä rivien edessä. Kanuunat jyrisivät ohitse säännöllisen matkan päässä toisistaan, jokaisella omat hevosensa ja miehistönsä. Ja viidennessä patteriassa huomasi Maurice heti Honorén, serkkunsa, joka istui komeasti hevosensa selässä vasemmalla eturatsastajasta, Adolfista, joka oli pitkä, vaaleatukkainen poika, ja jonka ratsu, vankka raudikko, kulki mainiosti varahevosen kanssa. Palvelusväestössä, jotka istuivat kaksittain lavettiarkuilla, oli Ludvig, Adolfin toveri; he muodostivat parin ohjesääntöjen mukaan, jotka aina asettavat ratsastajan ja konstaapelin yhteen.

Maurice oli tutustunut heihin leirissä ja nyt he olivat hänen mielestään tulleet suuremmiksi; ja kanuuna hevosineen ja etulaitoksineen näytti hänestä kiiltävältä kuin aurinko, niin hyvin hoidetulta ja puhtaalta ja kaikki sen ihmiset ja eläimet rakastivat sitä ja puolustivat sitä niinkuin kelpo perheen jäsenet, jossa tottelevaisuus ja rakkaus vallitsee. Häntä kiusasi sanomattomasti Honorén pilkallinen katse, jonka hän heitti heihin, — ja sitten hänen hämmästyksensä kun näki sukulaisensa jälkeenjääneiden laumassa. Mutta patteriiat olivat jo vierineet ohi, nyt tulivat varusvaunut, ahjot ja viimeksi tomupilvessä reservimiehistö ja hevoset. He katosivat tien käänteessä ja pian ei kuulunut enää muuta kuin rattaiden jyrinä ja hevosten töminä ja hetken kuluttua ei kuulunut sitäkään enää.

— Kyllä, — ne peevelit osaavat kyllä olla olevinaan kun on hevoset ja vaunut! selitti Loubet.

Kun päällystö saapui Altkirchiin ei siellä ollut yhtään preussiläistä. Ja yhä peljäten että ne saattavat mikä silmänräpäys tahansa olla kintereillä, kulki kenraali Douay Donnemarieen saakka, johon ensimmäiset tulivat kello viisi iltapäivällä ja kello oli jo kahdeksan ja jokseenkin pimeä ennenkun saatiin kuntoon leiripaikkoja. Miehet olivat niin uupuneita ja voimattomia nälästä ja ponnistuksista, että tuskin jaksoivat pysyä pystyssä.

Kello kymmeneen saakka saapui harhailevia sotamiehiä, toiset yksin, toiset pienissä joukkioissa, ja hakivat komppaniojaan, se oli koko se pitkä häntä uppiniskaista ja eksynyttä väkeä, jotka oli nähty pitkin tien vieruksia.

Niin pian kun se kävi päinsä lähti Jean etsimään luutnantti Rochasta. Hän löysikin sekä hänet että kapteeni Beaudoinin ja överstin juttelemassa erään pienen kapakan ovella. Kaikki kolme olivat hyvin huolissaan iltahuudosta, he eivät tietäneet, oliko kaikki väki tallella.

Heti kun korpraali alkoi puhua sekaantui översti Vineuil keskusteluun ja pakoitti hänen tuomaan esille kaikki. Hänen kapeat keltaset kasvonsa, joita ympäröi paksu valkonen tukka ja parta, ja sysimustat silmänsä ilmaisivat ääretöntä mykkää epätoivoa.

— Hra översti, puhkesi kapteeni Beaudoin sanomaan odottamatta esimiehensä lausuntoa, nyt pitää meidän antaa niille varoittava esimerkki, ainakin puoli kymmentä roistoa on ammuttava.

Ja luutnantti nyökäytti myöntävästi. Mutta översti viittasi kädellään ja sanoi:

— Niitä on liian paljon! Mitä on meidän tehtävä? Joku seitsemän sataa ehkä… Emmehän voi niitä kaikkia ampua. Ja sitten … kenraali! Hän on patriarkka. Afrikassa hän ei koskaan rangaissut miehistöään … minä — ei — en minä voi ryhtyä tähän asiaan. — Se on kauheata!

Ja kapteeni uudisti

— Kauheata!… Mitäpä me siinä tapauksessa voimme tehdä!

Poismennessään kuuli Jean rykmenttilääkärin, tohtori Bourochen, joka seisoi lähellä toisia, pauhaavan:

— Kuri menee aivan päin hiiteen! Ei mitään rangaistusta! Ennenkun kahdeksan päivää on kulunut saavat kai päällysmiehet vasten turpaa miehistöltä! Jos olisivat heti paikalla antaneet parille konnalle aimo lähdön, niin malttasivat ehkä toiset mielensä ennenkun ryhtysivät sellaiseen leikkiin.

Kaikki pääsivät rangaistuksetta. Jälkijoukon upseerit olivat olleet niin viisaita, että antoivat miestensä koota pyssyt ja rensselit tiepuolista. Ei puuttunut kuin joitakuita ja uppiniskaiset saivat päivän valjetessa kaikessa hiljaisuudessa aseensa takasin.

Kello viideksi oli lähtö määrätty, mutta tuskin se oli vielä neljääkään kun sotamiehet herätettiin. Kiire oli taas joutua lähtemään, takasin Belfortiin, sillä ei tiedetty varmuudella olivatko preussiläiset etempänä kuin puolitoista peninkulmaa ehken. Miehistö ei ollut paljoa virkistynyt lyhyestä ja levottomasta unesta; saamatta lämmintä ruokaa, joka olisi vähänkin voimistanut, täytyi heidän jälleen lähteä marssimaan semmoisella kiireellä, että rivit tuskin pysyivät järjestyksessä.

Tänään kävi vielä hullummin; mieliala oli synkkä ja surullinen.

Maisema muuttui toisellaiseksi, vuoriseksi ja vaivaloisemmaksi, milloin he saivat kavuta jyrkkiä kallion rinteitä ylös, milloin taas alas ahtaisiin laaksoihin kullankeltaisten kukkien ylitse. Mutta säteilevän maiseman kautta, kirkkaassa päiväpaisteessa puhalsi pelon tuuli, joka alati kasvoi. Pitäjänvoudeille oli tullut käsky, että he kehoittaisivat maakansaa piiloittamaan kalleutensa ja mitä heillä oli arvokasta, ja siitä nousi ahdistus ylimmilleen, Vihollinen oli siis tullut? Ja oliko enää aikaa paeta? Kaikkien korvissa kaikui sodan pauhina, joka lähestyi onnettomuutta uhkaavalla kohinalla, kuin virta, joka tunkee reunojensa yli; joka kylässä yltyi kauhistus, joka talosta kuului itkua ja valitusta.

Maurice marssi eteenpäin kuin unissakävijä, jalat verissä, ja nääntymäisillään kiväärin ja rensselin painosta. Hänen ajatuksensa olivat pysähtyneet, kaikki mitä hän näki, olivat hänestä kauheita kummituksia; hän ei kuullut enää kumppaniensa askeleita ympärillään, tunsi vain, että Jean kulki hänen rinnallaan yhtä väsyneenä ja yhtä epätoivoisena uin hänkin.

Surkeata surkeampaa oli vaeltaa kylien läpi. Sydäntä vihloi kun katseli sitä kurjuutta, joka niissä vallitsi. Niin pian kun he huomasivat sotajoukot, jotka uupuneina laahusivat eteenpäin, koettivat he kaikin voimin jouduttaa lähtöään. Neljätoista päivää takaperin oli kaikkialla ollut niin rauhallista, hymyillen oli Elsass ajatellut sotaa, — olivathan kaikki varmoja voitosta, varmoja, että Saksa tulisi olemaan taistelutantereena. Ja nyt tunkikin vihollinen Ranskanmaahan, levisi kaikkialle, heidän ylitsensä, heidän pelloilleen, tuli kuin rajuilma kauhealla raesateella, joka voi hävittää parissa tunnissa koko seudun.

Talojen edessä laittoivat miehet sanomattomassa sekasorrossa kuormia, syytivät irtaimistoaan sellaisella hädällä rattaille, että enin osa särkyi ja ruhjoutui. Naiset heittelivät ikkunoista tyynyjä ja patjoja. Kätkyt, johon lapsikin oli unohtua, köytettiin kuorman päälle pöytien ja tuolinjalkojen väliin. Toisten kuormavaunujen taakse oli isoisä köysillä sidottu kuin elävä vaatekaappi, jota lähdettiin kuljettamaan. Ja sitten ne, joilla ei ollut ajopeliä eikä hevosia. He saivat tyytyä käsikärryihin; muutamilla oli nyytti kainalossa. Toiset olivat vain tulleet pelastaneeksi seinäkellon, jota painoivat rintaansa tuskassa ja hämmingissä. Kaikkia ei voitu saada mukaan, seinienvierissä ja pihamailla makasi huonekaluja ja suuria vaatemyttyjä. Muutamissa kohden olivat ikkunat ja ovet suljetut ja lukitut, niin että talot näyttivät kuin niistä olisi kuollut joka sielu, mutta useimmat sen unhottivat kiireessään ja hädässään ja jättivät kaikki selki selälleen. Ja kaikista surkeimmilta näyttivät nuo tyhjät suojat autioissa taloissa, ne muistuttivat elävästi vihollisen valloittamaa kylää, josta pelko ja kauhu on ajanut asukkaat tiehensä, josta yksin kissatkin ovat paenneet lähestyvän maanvaivan edessä.

Joka maakylässä, jonka läpi he kulkivat, eneni yhä hämmennys ja hämmästys, pakenevien ja muuttavien luku lisääntyi, kaikkialla oli tungosta, kaikkialla kuului kirouksia ja sadatusta, parkua ja voivotusta.

Kuta enemmän Maurice näki tätä elämää, sitä enemmän sai suru hänessä vallan. Pitkin leveää maantietä, peltojen ja niittyjen poikki riensivät pakenevat laumat ja kuta lähemmä Belfortia tultiin, sitä tiheämmäksi kävi pitkä loppumaton jono. Ihmisraukat, he luulivat löytävänsä turvaa linnan muurien sisällä! Mies löi hevoskaakkia, vaimo kulki kuorman jälessä taluttaen lapsia. Koko perhe pyrki eteenpäin ähkyen raskaiden taakkojen alla, pienokaiset eivät tahtoneet pysyä mukana, vaivaloista oli kulku polttavalla maantiellä silmiä sokaisevissa tomupilvissä.

Moni oli riisunut sukat ja kengät, avojaloin oli helpompi astua. Ja moni äiti riensi tietä pitkin nuttu auki, imettäen itkevää rintalastaan. Joka silmänräpäys kääntyivät he silmät säikähtyneinä katsomaan taakseen, viuhtoivat käsillään, ikäänkuin olisivat tahtoneet ajaa pois sen, jota pelkäsivät. Ja kauhu ajoi heitä yhä eteenpäin ja epätoivon myrskytuuli pieksi heidän vaaterepaleitaan ja repi palmikolta heidän kiireessä suitut hiuksensa. Toiset taas, talonomistajat ja lampuodit, pakenivat väkineen suoraan peltojen yli ajaen edellään karjalaumojansa, lehmiä ja lampaita, härkiä ja hevosia, jotka he olivat kepillä ajaneet ulos tallista ja navetoista, He kulkivat hiljaisten metsien läpi ja harjuja pitkin, ja heidän mukanaan kulkivat paksut tomupilvet niinkuin ennen vanhaan, jolloin kansakunnat väistyivät ahdistavien barbaarilaumojen tieltä. He aikoivat elää paimentolaisina jossakin kalliolaaksossa, niin kaukana valtatieltä, ettei yksikään vihollinen uskaltaisi heidän luo.

Ja liikkuva tomupilvi katosi tummaan kuusikkoon, määkiminen ja ammuminen herkesi kuulumasta, mutta vaunuja romisi yhä tien täydeltä ja jalkamiesten luku karttui. Belfortin lähellä täytyi joukkojen usein pysähtyä, kun tie oli niin täynnä väkeä.

Eräässä seisahduspaikassa näki Maurice kohtauksen, joka ikipäiviksi painui hänen mieleensä kuin läimäys vasten kasvoja. Tien vieressä oli yksinäinen rakennus, köyhä mökki, ja sen takana kaistale laihaa peltoa. Omistaja ei ollut voinut erota kodistaan, hän oli kovin syvästi juurtunut vähäväkiseen maahansa; hän istui matalassa tuvassaan, masentuneena ja toivottomana, seuraten katseellaan sotamiesten kulkua. Nuori vaimo seisoi vieressä, toinen lapsi käsivarrella ja toinen hänen hameeseensa puristautuneena. He nyyhkyttivät ja vaikeroivat.

Mutta äkkiä temmaistiin tuvan ovi auki ja kynnykselle ilmestyi isoäiti, pitkä ikäkulu vaimo, joka viuhtoi pitkillä laihoilla käsillään. Harmaa tukka riippui suortuvissa päähineen alta ja liehui luisevien teräväpiirteisten kasvojen ympärillä. Ja hänen kiukkunsa oli niin rajaton, ettei hän tahtonut saada ääneen. Sotamiehet nauroivat ensin, siinäpä vasta eukko oli! Mutta sitten alkoivat hänen sanansa kuulua; hän änkytti:

— Roistot, ryövärit, pelkurit koirat!

Yhä kimakammalla äänellä hän huusi heille vasten silmiä vihansa ja ylenkatseensa.

Ja nauru vaikeni, heitä puistatti, he painoivat päänsä alas ja katsoivat muuanne.

— Pelkurimaiset koirat, — ryövärit, — roistot!

Äkkiä hän oikasi itsensä, kohotti suurenmoisella traagillisella liikkeellä laihat kätensä ja huusi viitaten idästä länteen:

— Katsokaa, katsokaa taaksenne! Tuolla virtaa Rein, eikä tuolla!
Kääntykää katsomaan taaksenne, te koirat, pelkurit koirat!

He marssivat yhä eteenpäin. Maurice katsahti Jeaniin ja tämän silmät täyttyivät vähitellen kyyneleistä. Se koski häneen ja hänen kurjuutensa lisääntyi ajatellessa, että nämä talonpojatkin kärsivät ylenkatseesta, jota eivät olleet ansainneet ja jota heidän kumminkin täytyi sietää. Hänen pakottavassa päärukassaan eivät ajatukset enää pysyneet koossa, kaikki meni sekasin; jälestäpäin hän ei koskaan voinut juohtaa mieleensä, miten oli kestänyt loppumatkan ja mitä sillä oli tapahtunut.

Koko päivän oli seitsemäs osasto ollut tiellä, kuuden peninkulman matkalla Dannemariesta Belfortiin; — oli jo myöhäinen, yö oli tulossa, kun joukot vihdoinkin saivat kuntoon leiritulensa linnoituksen muurin juurella, juuri samalla paikalla, jonka olivat neljä päivää sitten jättäneet.

Pimeydestä ja väsymyksestä huolimatta tahtoivat sotamiehet saada tulta ja jotain keitetyksi. Sillä siitä pitäin kun olivat samalta paikalta lähteneet, eivät he olleet maistaneet lämmintä ruokaa. Ja pian he istuivat nuotioidensa ympärillä nenät lähellä keittokattiloita, kun ihmeellinen huhu levisi leirissä ja herätti suurinta kummastusta: kaksi sähkösanomaa oli tullut päälletysten, — preussiläiset eivät olleet menneet Reinin yli Markarlsheimin luona, — Huninguessa ei löytynyt ainoatakaan vihollista. Koko juttu lauttasillasta ja sähkövalosta, leiritulista y.m. olivat pelkkiä näkyjä, Schlestadtin voudin keksinnöitä. Ja tuo niin suureksi huudettu schwartzwaldilainen armeijaosasto, joka oli pannut koko Elsassin tärisemään, supistui vähäiseksi würtembergiläiseksi joukoksi — kaksi pataljoonaa ja yksi eskadroona —, joka oli mainioilla liikkeillään, marsseillaan ja kaikkialla läsnäolollaan säikähdyttänyt väestöä ja saanut siihen uskoon, että heitä oli 30-40,000 miestä.

Ja samana aamuna he olivat ajatelleet räjähyttää ilmaan tunnelin Dannemarien luona! Kyllä olivat herkkäuskoisia houkkoja! Mielettömin pelko oli hävittänyt hedelmällistä maata kymmenen peninkulman alalla ja karkoittanut asukkaat heidän kodeistaan. Ja sotamiehet raivostuivat ja lausuivat katkeroita sanoja muistellessaan kaikkea sitä kurjuutta, jota olivat marssillaan nähneet.

— Ei, totta vieköön, melusi Loubet suu täynnä ja heilutti lusikkaansa, — mitähän tästä lopuksi tullee? Vihollisen perässäkö me nyt olemme juosseet? Kuusi peninkulmaa sinne ja kuusi takasin eikä ainoatakaan päätä, jonka otsaluun olisi saanut musertaa! Ja kaikki vain siksi, että saisimme juoksennella jäniksinä paikasta toiseen.

Chouteau raapi kupin pohjaa niin että karina kävi, jyrisi vihasta ja sadatteli päälliköitä nimiä mainitsematta.

— Aika roistojoukkoa, aika elukoita! Semmoisia pässinpäitä! Kyllä meillä onkin ollut onni saada koko poikia käsiimme! Koska he tällä tavoin luimivat pakoon häntä koipien välissä ennen kun ovat nähneet vihollisen, niin jumala varjelkoon, miten silloin käy kun kelpo sotajoukko seisoo vastassa!

He olivat viskanneet halkosylyyksen nuotioon, ilman aikojaan huvikseen, ja Loubet, joka parhaallaan lämmitteli sääriään hyvin tyytyväisen näköisenä, remahti suureen nauruun, kun Jean, joka alussa ei ollut kuulevinaan heidän puhettaan, tarttui asiaan.

— Noo, pitäkää nyt suunne pienemmällä! — Jos joku sattuisi kuulemaan, niin taitaisipa tuo puhe pian käydä nahallenne!

Jeaninkin pitkämielinen talonpoikaisjärki nousi jo kapinaan päällysmiesten narrimaisuutta vastaan, mutta hänethän oli asetettu vartioimaan, ettei mitään kurittomuuksia tapahtuisi, ja kun Chouteau yhä jatkoi keskeytti hän tuimasti:

— Soo, — nyt riittää!… Tuolla tulee luutnantti, voittehan kääntyä hänen puoleensa jos teillä on jotain sanottavaa.

Maurice istui erikseen, hän katseli maahan.

Oo, — armias taivas! Nythän oli kaikki lopussa! Tuskin olivat alkaneet kun kaikki tyyni jo sortui. Ensimmäisen vastoinkäymisen kohdatessa puhkesi miehistössä kapina ja levottomuuksia; — mikä on oleva sellaisen sotajoukon kohtalo, jossa ei löydy kuria eikä yhteishenkeä, — sehän on kypsä tappioon ja häviöön. Täällä he makasivat jälleen Belfortin muurien juurella, — eivät olleet nähneet ainoatakaan preussiläistä, — ja olivat kuitenkin voitetut!

Seuraavien päivien yksitoikkoisuus oli täynnä tuskallista odotusta ja pelkoa. Jotta miehistöllä olisi jotain tehtävää, antoi kenraali Douay heidän parannella linnoitusta, joka oli hyvin huonossa kunnossa. He kaivoivat ja kuokkivat maata kuin raivostuneet ihmiset. Mutta mitään tietoja ei vaan kuulunut. Missä oli Mac-Mahon joukkoineen? Mitä tapahtui Metzin luona?

Uskomattomia huhuja oli liikkeessä ja ne muutamat sanomalehdet, joita Pariisista saatiin, pahensivat vain asiaa ristiriitaisilla ilmoituksillaan. Kahdesti oli kenraali sähköittänyt ja pyytänyt määräyksiä, — mutta vastausta ei ollut vieläkään kuulunut. Viimeinkin, 12 päivänä elokuuta, tuli osasto lisätyksi; kolmas divisioona, joka saapui Italiasta, yhtyi siihen, — mutta sittenkään ei heitä ollut vielä kuin kaksi divisioonaa, ensimmäinen oli taistellut Fröschwillerin luona ja tullut hajoitetuksi eikä tiedetty vielä minne virta oli saattanut sen viedä. Ja viikon siinä maattuaan, erillään muusta sotajoukosta, saivat he viimein käskyn lähteä liikkeelle. Leirissä syntyi iloa ja riemua, — ennen vaikka mitä kuin tämmöistä epätietoista odotusta. Ja lähtöä varustellessa kertoivat miehet toisilleen arveluitaan. Kukaan ei tietänyt, mihin suuntaan nyt lähdetään, — muutamat tuumivat, että ehkä on Strassburgin puolustaminen kysymyksessä, jota vastoin toiset puhuivat pikaisesta hyökkäyksestä Schwartswaldiin sulkemaan viholliselta palausretki.

Aikaseen seuraavana aamuna lähti 106:s ensimmäisinä liikkeelle ja sullottuina eläinvaunuihin he saivat jatkaa matkaa. Varsinkin oli se vaunu, johon Jean oli miehineen joutunut, täyteen ahdettu; he seisoivat niin lähettäin, ettei mahtunut aivastelemaan, kuten Loubet sanoi. Muonanjako oli taaskin tapahtunut suurimmassa epäjärjestyksessä, ruokavarojen sijasta olivat miehet saaneet viinaa, — ja olivat luonnollisesti nyt juovuksissa, lauloivat ja loilottivat sopimattomia lauluja.

Juna kiiti jyristen eteenpäin. Vaunuissa ei nähnyt muuta kuin piipunsavua; — ilma oli kamalan huono ja joka paikasta kuului noitumista ja niin äänekästä rähinää että se tukahdutti veturin puhinan ja pyöräin jyryn kiskoilla. Ja vasta Langresiin tultua äkkäsivät miehet, että heitä kuljetettiin Pariisiin.

— No so … tuhannen tulimainen helvetti! noitui Chouteau itsekseen, — kaiketi meidät nyt asetetaan Charentonneauhon vahtimaan, ettei Bismarck pääse keisarin sänkyyn Tuileriassa!

Toiset nauroivat niin että vääntelivät itseään. Kaikki eivät edes tietäneet, mille naurettiin, vaan nauraa piti. He huusivat ja luikkivat kuin hullut talonpojille, jotka seisoivat tien varrella ja katsoivat tuskastuneina ohitse kiitävän junan jälkeen. Ja joka asemalla seisoi suuria ihmisjoukkoja, jotka toivoivat saavansa jotain tietoja, mutta veturi kiiti ähkyen ohi ja he eivät kuulleet muuta kuin laulua ja ulinaa ja rähinätä savusta ja tomusta, kanuunan ruuan seasta, jota kuljetettiin pikajunalla. Eräällä isommalla asemalla, jossa juna viivähti, tuli kolme hyvästi puettua naista, kolme varakasta kauppiaan rouvaa, asemasillalle ja he jakoivat lämmintä lihakeittoa sotamiehille, jotka itkivät ja suutelivat heidän käsiään. Mutta vähän matkaa kuljettua alkoivat he taas hoilottaa ja laulaa törkeitä laulujaan.

Chaumontin lähellä sivuutti juna toisen, joka vei tykistöä Metziin. Tykkimiehet olivat vielä hullummin juovuksissa. Puiden nyrkkiään he kumartuivat ulos vaunujen ikkunoista ja huusivat raivostuneina:

— Teurastettavaksi, teurastettavaksi, teurastettavaksi!

Se oli kuin henkäys haudasta; miehiä värisytti kamala kuoleman kylmyys.

Keskellä tavatonta äänettömyyttä kuului Loubet sanovan:

— Ne eivät ole kovin iloisia, nuo!

— Mutta he ovat oikeassa, sanoi Chouteau, kyllä on jumaliste ilettävää kun he kehtaavat lähettää tällaiset laumat kelpo poikia helvettiin heidän roskajuttujensa tähden.

Ja Chouteau jatkoi saarnaansa. Hän oli turmeleva aines, vetelä pääkaupunki-käsityöläinen, maalarinsälli, joka ei ollut ymmärtänyt eli jaksanut sulattaa niitä puheita, joita oli kuullut kokouksissa ja yhdistyksissä, ja joka sotki kaikenmoisia tuhmuuksia korulauseihinsa vapaudesta ja yhdenvertaisuudesta. Hän tiesi kaikki, opetti kumppaniaan, varsinkin Lapoullea, josta hän arveli vielä tulevan saakulinmoisen sankarin.

— Näetkös, vanha poika, koko asiassa ei ole järkeä tippaakaan… Jos Badinguet [Napoleon kolmannen haukkumanimi] ja Bismarck ryykäävät toistensa tukkaan, niin selvittäkööt itse asiansa, voivat antaa toisilleen pari läiskäystä vasten kuonoa, — ei heidän tarvitse ajaa satoja tuhansia kunnon poikia tappelemaan semmoisen asian tähden. Me annamme hittoa heidän riidoilleen, eikä meitä ensinkään huvita tulla hakatuksi mäsäksi ja moskaksi.

Koko vaunu nauroi, heillä oli ihmeen hupaista, ja Lapoulle, joka ei tietänyt Badinguetistä eikä Bismarckista niin mitään, joka tuskin pystyi sanomaan, tappeliko hän kuninkaan vai keisarin puolesta, sanoi vakuutuksella:

— Niin se on, on. Pari läiskäystä vasten kuonoa, — niin me teemme ja olemme yhtä hyviä ystäviä.

Mutta nyt kääntyi Chouteau Pacheen ja tarttui häneen:

— Samallainen olet sinäkin ja sinun herra jumalasi. Hän on kieltänyt tappelemasta, eikö ole?… Noo, tuhma-jussi, mitä sinä sitten täällä istut?

— Minäkö? vastasi Pache ällistyen, — elä luule, että minä täällä olen huvikseni … mutta … poliisit … santarmit.

— Santarmit, — roskaa! — Puhaltaa pois semmoiset miehet! Tiedättekö, mitä meidän olisi tehtävä, meidän, jotka olemme kunniallista väkeä? Kun ne nyt pysähdyttävät ja päästävät ulos, — — niin pitäisi meidän lähteä tiehemme — niin, — aivan levollisesti lähteä tiehemme — ja jättää se Badinguet sika ja hänen läskipuotinsa eli toisin sanoen pöllöt kenraalinsa selviytymään preussiläisroistoistaan miten parhaiten voisivat!

Joka puolelta kuului hyvähuutoja; puhe teki vaikutuksen ja hän katsahti ylpeästi ympärilleen ladellen yhä päätelmiään, joiden sekavassa virrassa tasavalta ja ihmisoikeudet pyörivät rinnatusten ja niitä seurasi rajuja hyökkäyksiä keisarikuntaa ja sen mädännäisyyttä vastaan ja sitten päällysmiesten petoksesta, — sillä tunnettuahan oli, että joka ainoa kenraali oli saanut miljoonan, että möisivät Ranskanmaan viholliselle. Hän oli vallankumouksen miehiä, toiset eivät tietäneet, olivatko he tasavaltalaisia eli mitä heidän pitäisi tehdä kuuluakseen mainittuun puolueeseen — paitsi Loubet, joka aina veti sen kanssa yhtä köyttä, joka hankki hänelle jotain suuhun pistettävää. Kaikki olivat kuitenkin kuin yksi mies hänen puolellaan, morkkasivat keisaria ja päälliköitä, koko senkin läskiseuruetta, jota he kyyditsevät vähän matkaa, ellei pian tule toinen ääni kelloon.

Ja Chouteau puhalteli valkeaan ja vilkasi nurkkasilmällään Mauriceen, joka naurahteli. Hän oli ylpeä siitä, että tämä lukenut herra kannatti hänen mielipiteitään, — hän tahtoi olla oikein mieliksi hänelle ja tuumasi että olisi kenties paikallaan antaa Jeanille pieni sivuisku.

Korpraali istui väliäpitämättömänä, silmät puoleksi ummessa eikä sanonut niin eikä näin heidän jutuillensa. Chouteausta olisi ollut hupaista saada heidät törmäämään yhteen ja sanoi uhkaavalla äänellä:

— Entäs sekin, kun muutamat täällä uhkaavat ammuttaa meidät. Siansorkat — kohtelevat toista niinkuin hän olisi rapakkoa heidän jalkainsa alla eivätkä saa pässinpäihinsä mahtumaan, että me olemme saaneet tarpeemme sekä pyssyistä että muusta komennosta… Ne me heitämme — hih — peltomaille nähdäksemme kasvavatko ne siellä… Kuulkaapas, miehet, minkähänlaisiksi niiden naamat venyisivät, jos me ottasimme kerran — hyvän tilaisuuden sattuessa — ja paiskaisimme vähäksi aikaa suulleen, koetteeksi vain… Mitäs sanotte?… Ainakin he silloin näkisivät, että me olemme kyllästyneet heidän kirottuihin sotapuuhiinsa. Alas Badinguet ja hänen hännänkantajansa. Alas lautasen nuolijat ja petturit, jotka ajavat meitä surman suuhun!

Veri oli kohonnut Jeanin kasvoihin, — hän tuskin näki, hän oli tukehtua kiukkuunsa kuten aina silloin kun hänen intohimonsa herätettiin. Vaikka hän istui niin ahtaalla, että hätäisesti sai sormea liikutetuksi, pääsi hän kuitenkin kimmahtamaan pystyyn ja ojensi niin tuimasti nyrkkinsä Chouteaun nenän alle, että tämä kalpeni.

— Tukitko suusi, sen aasi! — Nyt minä olen jo tarpeeksi asti kuunnellut sinun porinatasi ja vahinko on ettei täällä ole yhtään upseeria läsnä enkä minä nyt voi saada sinua arestiinkaan. Sillä se olisi koko rykmentille hyvä työ, jos saisi pois semmoisen konnan kuin sinä olet… Mutta kuule nyt mitä minä sanon ja pane korvasi taakse, että jos täällä vain syntyy vähänkään rähinää niin sinä saat minun kanssani tekemistä. Tässä ei enää puhukaan korpraali, vaan kunnon mies, joka ei enää rupea sinua kuuntelemaan ja joka kyllä saa sinun suusi tukituksi, ymmärrätkö? — Tuollainen lurjus, joka ei tahdo taistella, ja kylvää pahuutta toisiin! Uskalla sinä vielä tuoda esille niitä pirullisia viisauksiasi, niin saat tuntea, mistä minä olen kotoisin.

Ja heti oli Jean rohkealla käytöksellään vetänyt melkein kaikki miehet puolelleen. Chouteau änkytti ja koki päästä etemmäksi Jeanin vaarallisista nyrkeistä.

— Ja minä olen halukas puhaltamaan Badinguetin yhtä kauvas kuin sinäkin, jos tietää tahdot… Politiikasta ja tasavallasta ja keisarikunnasta ja muusta sellaisesta en minä tiedä mitään, minulla ei ole ollut aikaa niihin sekaantua, mutta ennen ja nyt ja aina minä tahdon puoltaa järjestystä ja hyvää sopua… Noo, se on luonnollista, ettei meitä iloita lähteä sotaan. Mutta ne roistot, jotka tulevat tänne miehiä yllyttelemään, ne ovat ammuttavat niinkuin koirat, sillä meillä on kyllin tekemistä, että voisimme jotakuinkin kelvollisesti käyttäytyä. Kuulkaa, toverit, olettehan te yksimielisiä minun kanssani siitä, että seisoman meidän pitää, ja kun kuulette preussiläisten tulleen maahan, niin voitteko sitä kärsiä, ja tahdottehan olla mukana ajamassa niitä suorinta tietä pois?

Nopeudella, joka on omituinen rahvaan mielenmuutoksille, kallistuivat heti taas kaikki korpraalin puolelle ja hän vannoi vieläkin kerran halkasevansa kallon jokaiselta, joka kehtaa puhua, ettei hän muka tahdo tapella.

Eläköön korpraali, — niin, — nyt olivat kaikki halukkaita antamaan
Bismarckille kyytiä!

Ja mieltymyshuutojen vielä kaikuessa kääntyi Jean kohteliaasti Mauriceen, ikäänkuin hän ei olisi kuulunutkaan muuhun joukkoon, ja sanoi:

— Te ette suinkaan voi olla yhtä mieltä näiden lurjusten kanssa, — sillä emmehän me vielä ole hukassa ja minä luulen, ettei sekään päivä ole kaukana kun me taivutamme preussiläisten niskan!

Mauricesta tuntui niinkuin olisi hänen sydämmeensä tunkenut lämmin auringon säde. Ja hän tuli hämilleen ja nöyräksi. Miten? Olihan tuo talonpoika rehellinen, kelpo mies. Ja hänen mieleensä juolahti miten katkerasti hän oli vihannut Jeania sinä päivänä, jolloin hän epätoivoissaan heitti kiväärinsä maahan; mutta hän muisti senkin, miten syvän vaikutuksen se häneen teki kun näki suurten vesikarpaloiden juoksevan korpraalin silmistä silloin kun se vanha isoäiti häpäsi ohi kulkevia sotamiehiä ja näytti missä päin Reinvirta juoksee. Yhdessä kärsityt tuskat ja vaivatko ne olivat sulattaneet kaiken hänen vihansa? Hän, bonapartilaisen poika, olikin oikeastaan aina pitänyt tasavaltaa mahdottomuutena; hän oli pohjaltaan taipuvainen pitämään keisarin puolta, ja sodat olivat hänestä suorastaan kansojen elämänehto.

Ja äkkiä heräsi hänessä taas toivo, — hänhän oli niin herkkämielinen — ja sama voiton varmuus, joka kerran, houkutteli hänet rupeamaan vapaaehtoiseksi, se täytti taasen hänen rintansa.

— Niin kyllä, korpraali, vastasi hän iloisesti ja luottamuksella, kyllä me vielä taivutamme preussiläiset!

Juna kiiti, kiiti yhä vieden ihmislastiaan ja piipun savun täyttämistä, ummehtuneista vaunuista kuului alati huutoa ja rähinää ja loilotusta. Talonpojat, jotka seisoivat rautatien varrella ja asemilla, kuuntelivat sitä sydän ahdistusta täynnä ja katsoivat pitkään poistuvien vaunujen perään.

20 päivänä elokuuta tultiin Pariisiin, Pantinin asemalle; ja samana iltana jatkettiin matkaa. Seuraavana päivänä olivat joukot Reimsissä ja sieltä oli aikomus lähteä Châloniin.