Sota

by Émile Zola

VI.

Korkealta parvelta, minne Delaherche oli noussut saadakseen yleissilmäyksen taistelukentästä, ei hän voinut nähdä mitä tahtoi; ja lopulta tuli hän aivan kärsimättömäksi.

Hän kyllä näki kranaattien lentävän kaupungin ylitse ja särkevän ympäristöllä olevien huoneiden kattoja. Mutta hän ei saanut selkoa tappelun menosta; hänen täytyi saada tietoja ollessaan tuskissaan omaisuutensa ja elämänsä puolesta.

Hän astui alas jättäen kiikarinsa suunnitettuna saksalaisten pattereita kohden. Kello oli melkein 1 ja sotilaslasaretti oli täynnä sairaita; — vaunurivi ulottui aina kadulle asti. Kaksi- ja neli-pyöräiset vaunut olivat jo loppumaisillaan. Tuolla näkyi tykistökärryjä, muonakärryjä, tavaravankkureita, kaikkia mitä vaan oli saatu käsiin taistelukentällä, — niin, tuolla tulee talonpoikaisvaunuja, joita oli noudettu taloista ja joitten eteen oli valjastettu ratsuväen hevosia, Niissä oli haavoittuneita, joita paarinkantajat olivat koonneet ja joiden haavat olivat väliaikaisesti sidotut. Oli oikein kauheata nähdä näitä ihmisraukkoja, toiset kellertävän vihreitä, toiset sinipunertavia. Monet heistä olivat pyörtyneet, toiset päästivät haikeita valitushuutoja, — muutamat olivat kuin kuolleet ja antoivat sairaanhoitajien menetellä kanssaan kuten tahtoivat, katsellen ympärilleen kauhistunein silmin, — toiset taas vetivät viimeisen henkäyksensä vaunuista nostettaessa. Sairaita oli niin paljon että kaikki patjat olivat täynnä, jonkatähden tohtori Bouroche käski tuoda olkia, joista tehtiin leveä vuode. Kumminkin riittivät hän ja osastolääkäri vielä leikkauksiin. Hän oli vaan tilannut pitkän pöydän lisäksi, joka oli päällystetty tyynyllä ja vahakankaalla ja asetettu suojaan, missä hän teki leikkauksensa. Nopeasti tuli osastolääkäri ja antoi sairaalle kloroformia. Hienot teräsveitset välähtivät, sahoista kuului ainoastaan heikko ääni — veri turskui esille kuin suihkulähteestä, mutta seisahdettiin pian. Leikattavia tuotiin ja vietiin edes takaisin; tuskin oli aikaa puhdistaa pöytä verestä. Tiheän pensaikkoaitauksen taakse, minne ruumiit toistaiseksi kannettiin, heitettin leikatut jalat ja käsivarret, sekä kaikki lihan ja luun jäännökset, jotka jäivät pöydälle.

Rouva Delaherche ja Gilberte olivat istuutuneet erään suuren puun juurelle täydessä työssä kääreitä laittamassa.

Bouroche, joka kulki heidän ohitsensa kasvot punaisina liiallisesta rasituksesta ja esiliina verisenä, heitti läjän palttinaa Delaherchelle huudahtaen:

— Kuulkaapas! toimittakaa jotakin hyödyllistä, älkääkä seisko jouten, kun meillä muilla tässä on täysi työ.

Mutta tehtailija vastusteli.

— Anteeksi! Minulla ei ole aikaa! Täytyy käydä katsomassa kuinka asiat onnistuu. — Asema näyttää kovin vaaralliselta!

Sitte hän kääntyi vaimonsa puoleen, painoi huulensa hänen tukkaansa ja sanoi:

— Gilberte parka! Ajattele, että kranaatti milloin hyvänsä voi pudota ja tehdä lopun meistä kaikista. Eikö se ole kauheata!

Gilberte oli aivan vaalea, hän nosti päätänsä ja katsoi kauhistuneena ympärilleen. Sitte hiipi tuo omituinen hymy taas hänen huulilleen.

— Niin — se on kauheata, miten tohtori leikkelee ja sahaa; ihmisraukat! — On aivan ihmeellistä, etten ole pyörtynyt jo aikoja sitten!

Vanha rouva Delaherche katseli poikaansa kun hän suuteli nuoren puolisonsa tukkaa. Hän teki ehdottomasti liikkeen ikäänkuin karkoittaakseen hänet Gilberten luota — hän muisteli tuota toista, joka oli suudellut samoja hiuksia viime yönä. Mutta hänen vanhat kätensä vapisivat, kun hän mutisi:

— Oi Jumalani! mitä kärsimyksiä ja tuskia! Kaikki unohtuu, omat huoletkin!

Delaherche lähti pois selittäen, että hän menee tiedustelemaan kuinka tappelussa käy ja palaa pian takasin.

Maquakadulla hämmästyi hän suuresti nähdessään miten paljon sotilaita tulvaili kaupunkiin aseettomina, vaatteet rikki ja tahrattuina. Heiltä hän ei saanut mitään selkoa; toiset olivat kurjan näköisiä ja vastasivat, että he eivät tiedä mitään; toisilla taas oli niin paljon kertomista, puhuivat pitkiä, epäselviä lauseita, tehden hurjia liikkeitä käsillään, jotta tehtailija luuli heidän kadottaneen järkensä.

Hän kääntyi senvuoksi ja meni pormestarin asuntoa kohden. Täältä toivoi hän saavansa tietoja. Kun hän kulki torin poikki tuli kaksi kanuunaa — epäilemättä ainoat jäännökset jostakin patterista — täyttä nelistä ajaen katuvierustalle. Suurkadulla selveni hänelle, että pakolaiset aikoivat samota kaupunkiin. Kolme husaaria, jotka olivat astuneet alas satuloistaan, istui eräässä porttikäytävässä, jossa he jakoivat keskenään leivän. Kaksi muuta taluttivat hevosiaan suksista etsien tallia, mihin heidät veisivät. Siellä täällä kulki upseereja, ulkomuodosta päättäen eivät he itsekkään tienneet minne menivät. Turennen torilla neuvoi eräs aliluutnantti häntä väistymään, sillä kranaatteja putosi alinomaa, kuula oli vast'ikään murtanut ristikon, joka ympäröi Palatinatin voittajan, suuren sankarin muistopatsasta. Ja todellakin, rientäessään pormestarin asunnolle, näki hän kaksi kranaattia kauhealla räjähdyksellä putoavan Maasin sillalle.

Hän pysähtyi portinvartijan asunnon edustalle, etsien tekosyitä kysyäkseen tietoja ajutantilta, kun nuorekas ääni kutsui häntä:

— Herra Delaherche! Tulkaa tänne, kadulla ei ole hyvä olla tänään. Se oli pieni Rose, jonka hän oli vallan unohtanut ja joka voi päästää hänet sisälle mistä tahansa. Hän astui portinvartijan asuntoon ja istuutui hetkeksi.

— Ajatelkaa. Äidin on täytynyt mennä vuoteelle, hän on sairas kaikesta tästä. Olen vallan yksin, sillä isä on linnaa vartioimassa. Vähän aikaa sitte tahtoi keisari jälleen näyttää urhoollisuuttaan, mutta hän ei päässyt etemmäksi kadun kulmaa kun kranaatti putosi hänen eteensä ja tappoi tallimestarin hevosen. Sitte hän tuli takasin! — Mitä tuon poloisen pitäisi tehdä?

— Siis tiedätte asian laidan… Mitä herrat siitä sanovat?

Tyttö katseli häntä kummeksien. Hänen raittiit, verevät kasvonsa, hienot hiuksensa, suora lapsellinen katseensa näytti hauskalta keskellä kaikkea kurjuutta, jota hän nähtävästi ei käsittänyt.

— En tiedä ensinkään. Puolenpäivän aikaan vein kirjeen marsalkka Mac-Mahonille. Keisari oli hänen luonaan. He olivat lähemmä tunnin lukittujen ovien takana, marsalkka vuoteellaan, keisari istui vastapäätä tuolilla. Tiedän sen, sillä näin omin silmin kun vein kirjeen.

— No, mitä he puhuivat?

Tyttö katsoi häneen eikä voinut pidättää nauruaan:

— En minä tiedä; miten luulette minun tietävän, kun ei kukaan ihminen koko maailmassa tiedä mitä he toisilleen puhuivat.

Hän oli tietysti oikeassa. Delaherche viittasi kädellään kuin tahtoisi hän pyytää anteeksi tuhmaa kysymystänsä. Mutta tämä salainen keskustelu kiusasi häntä; mitähän nuo kaksi miestä oli päättänyt?

— Nyt, virkkoi Rose, on keisari mennyt työhuoneesensa, jossa neuvottelee kahden kenraalin kanssa, jotka tulivat vasta tappelukentältä.

Hän vaikeni äkkiä, katseli kuistille:

— Katsokaa, tuolla on yksi kenraaleista ja tuolla tulee toinen.

Delaherche pujahti kiireesti ulos ja näki kenraali Douayn ja Ducrotin, joita hevoset odottivat, nousevan satulaan ja ratsastavan pois.

Kun viholliset olivat anastaneet Illyn kummun, olivat molemmat kiirehtineet keisarille ilmoittamaan, että tappelu oli menetetty. He antoivat seikkaperäisiä tietoja asemasta — sotajoukot ja Sedan olivat joka puolelta piiritetyt, tappio tulisi olemaan kauhea.

Keisari käveli horjuvin askelin pari minuuttia huoneessaan; jälellä oli ainoastaan yksi ajutantti, joka seisoi mykkänä ovensuussa. Keisari asteli herkeämättä, uunista ikkunaan; suonenveto pani hänen kasvonsa värisemään. Selkä näytti vielä entistä enemmän kumartuneelta; oli kuin murtuisi hän maailman taakan alle; mutta tylsistyneistä silmistä voi nähdä sallimukseen luottajan tyyni suru kadotetusta pelistä — viimeisestä, johon hänen oli sallittu ottaa osaa!

Mutta joka kerta kun hän tuli ikkunan luo säpsähti hän ja pysähtyi hetkeksi.

Kerran liikutti hän huuliaan, puristi vapisevaa kättänsä ja hoki tukahutetulla, kärsimättömällä äänellä:

— Oi, nuo kanuunat, nuo kanuunat! Niitä olen kuullut aamusta alkain!

Tänne kuului todellakin kamalan selvästi laukaukset Marféen ja Frenoisin pattereista. Kävi ukkosen tapainen, korvia särkevä ryske, joka pani ikkunat helisemään ja muurit huojumaan.

Onneton mies ajatteli kai, että kun tappelu kerran oli toivottomasti menetetty, kaikki vastustus oli turhaa jopa rikollistakin. Miksi vuodatettaisiin vielä enemmän verta, miksi hävitettäisiin ja tapettaisiin vielä useampia onnettomia ihmisiä, miksi, niin miksikä viskattaisiin yhä ruumiita ruumiiden päälle tuolla taistelutantereella?

Olihan tappelu menetetty, kaikki oli hukassa, miksi vielä kuitenkin surmataan? Kyllin oli jo ilkeyden, hävityksen ja tuskan huutoja kohonnut taivasta kohden.

Keisari, tultuaan ikkunan edustalle, alkoi vavista ja tarttui käsillään ohimoihinsa:

— Oi nuo kanuunat, nuo kanuunat, jotka eivät taukoa!

Ehkä kova edesvastuun tunne painoi häntä — hänen eteensä ilmestyi tuhansien kentälle kaatuneiden haamut — hän näki ruumiit, jotka olivat hänen käskystään joutuneet kuolon uhriksi; — ehkä hänen sydämmensä heltyi säälistä, hänhän oli kuitenkin haaveilija. Tässä kovassa kohtalon iskussa, joka mursi ja riisti hänen onnensa kuten oljenkorren, vuodatti hän kyyneleitä toisten tähden, epätoivossa turhaan jatkuvasta surmaamisesta, voimatta enään kärsiä ampumista, joka pakahutti sydämmen, enensi tuskia ja teki hänet mielipuoleksi.

— Oi te kanuunat, te kanuunat, vaietkaa jo, vaietkaa paikalla!

Ja tuossa keisarissa, joka oli luovuttanut valta-istuimensa puolisolleen, tuossa sotapäällikössä, joka oli antanut ylijohdon Bazainelle, heräsi viimeisen kerran vastustamaton halu näyttää voimaansa ja saada heti tottelemaan.

Châlonista lähdettyään oli hän vetäytynyt syrjään, ei ollut antanut käskyäkään, otaksui olevansa rasituksena ja vastuksena. Nyt tahtoi hän taas olla keisarina, ensimmäinen ainoa käsky, minkä hän antoi toivottomassa säälissään, oli käsky nostaa valkea lippu linnoitukseen aselevon pyytämistä varten.

— Oi nuo kanuunat, nuo kanuunat! — Ottakaa lakana, pöytäliina tai mikä tahansa, kiirehtikää, juoskaa joutuun sanomaan, että lopettavat!

Ajutantti lähti rivakasti ja keisari käveli horjuen edestakaisin sill'aikaa kun patterit paukkuivat niin että huoneet tärisivät.

Delaherche puhui vielä alhaalla Rosen kanssa kun palvelija tuli juoksujalassa:

— Neiti, emme löydä mitään, eikö täällä ole palvelustyttöä, joka voisi meitä auttaa. Olisiko teillä valkeata vaatetta — suurehkonpuoleista?

— Tahdotteko ruokaliinan?

— Ei, täytyy olla paljon suurempi, esim. puolikas lakanaa.

Rose avasi kohteliaasti liinavaatekaapin ovet:

— Mutta ei minulla ole revittyjä lakanoita, — suuri palanen valkeata vaatetta? — ei, en näe mitään, joka kelpaisi. Ai, odottakaa, ettekö huoli pöytäliinasta?

— Pöytäliina! Sehän vasta on mainio!

Ja pois mennessään lisäsi hän:

— Siitä laitetaan lippu linnoituksen katolle merkiksi, että pyydetään rauhaa. Tuhansia kiitoksia neitiseni!

Delaherche uskoi tuskin korviaan, niin iloseksi tuli hän.

Vihdoin voitaisiin hengittää!

Mutta tämä ilo ei hänestä näyttänyt sopivan isänmaan ystävälle, ja hän koetti näyttää surulliselta. Sydämmensä tuntui kuitenkin kevyeltä nähdessään överstin ja kapteenin palvelijoineen ratsastavan portista. Översti kantoi käsivarrellaan kokoon käärittyä pöytäliinaa. Hän tahtoi seurata heitä, jätti Rosen, joka oli ylpeä hankittuaan heille pöytäliinan.

Kello löi kaksi.

Raatihuoneen edustalla oli Delaherche joutua raivostuneitten sotilaitten jalkoihin, jotka tulivat Cassinen etukaupungista. Hän kadotti näkyvistään överstin, ja jätti menemättä katsomaan valkean lipun nostamista. Tuskinpa häntä olisikaan päästetty linnoitukseen, ja kun hänelle sitäpaitsi kerrottiin kuulien putoavan lähellä koulua, valtasi hänet uudet tuskat. Ehkä tehtaansa seisoi ilmitulessa! Kuumeentapaisesti juoksi hän pois minkä pääsi.

Mutta joka paikassa sulkivat ihmiset tien, joka hetki pakottivat kaikenlaiset esteet hänet pysähtymään.

Vasta Maquakadulla pääsi häneltä helpotuksen huokaus, kun näki talonsa kohoovan ennallaan, eikä näkynyt jälkiäkään kipinöistä ja savusta.

Hän astui sisään, huusi, nähtyään äitinsä ja vaimonsa:

— Kaikki käy hyvin, nostetaan valkea lippu, ampuminen lakkaa!

Hän vaikeni, sillä pihalla näytti kaikki kauhistuttavalta. Avarassa kuivatushuoneessa, jonka leveät ovet olivat auki, oli jok'ainoa patja käytännössä, ei löytynyt paikkaa edes oljilla huoneen kaukaisemmassa nurkassakaan. Nyt levittivät sairaanhoitajat uusia olkia sänkyjen väliin; haavoitetut muutettiin likemmäksi toisiaan. Niitä oli jo kolmatta sataa ja uusia saapui vielä. Suurista ikkunoista virtaava häikäisevä valo valaisi kärsivää ihmisjoukkoa. Vähän väliä kuului tuskanhuudahduksia — siellä täällä taisteltiin kuolon tuskissa. Huoneen peräpuolelta kuului yksitoikkoinen, melkein laulava valitus, häiriten syvää hiljaisuutta, joka siellä muuten vallitsi; ei kukaan puhunut ääneen tässä kammottavassa sairaalassa; ainoastaan sairaanhoitajien hiipivä käynti ja kuiskaava puhe katkaisi välistä hiljaisuuden. Rikkinäisten sotilaslakkien alta ammottivat syvät veriset haavat, ruhjoontuneita käsiä ja sormia riippui nahan suikaleissa; pahimpia olivat kuitenkin haavat rinnassa, päässä ja vatsanaluksessa; — muserrettuja leukoja, puhkaistuja silmiä, särjettyjä pääkalloja, joista aivot olivat näkyvissä, — muutamia haavoitettuja makasi jo melkein kuolleina, lamautuneina ja liikkumattomina: tuossa oli kuula vahingoittanut selkäytimen, toiset, jotka olivat haavakuumeessa, heittäytyivät sinne tänne, pyytäen hiljaisella äänellä jotain juotavaa sammuttaakseen polttavaa janoansa.

Tuolla sivulla päin vaunuliiterissä, jossa leikkaukset toimitettiin, kohtasi tulijaa toisenlainen kauhistuttava näkö. Ensimmäisessä kiireessä oli Bouroche työskennellyt ainoastaan niiden sairasten kanssa, joiden vaarallinen tila vaati silmänräpäyksessä tehtäviä leikkauksia, joita hän itse toimitti. Vähemmän vaarallisia haavoja saivat apulaiset ja sairaanhoitajat sitoa.

Itse oli hän toimittanut jo neljä leikkausta — häntä alkoi uuvuttaa, hän oli kuitenkin levähtääkseen kunkin leikkauksen välillä vetänyt ulos muutamia luotia.

Heillä oli vaan kaksi pöytää, itse seisoi hän toisen ääressä, apulainen toisen.

Molempien pöytien väliin oli pingoitettu lakana, joten haavoitetut eivät voineet nähdä toisiaan. Vaikka pöydät pestiin hyvin tarkasti, jäivät ne kuitenkin verisiksi. Valkeat asterit ja ympärillä kasvava ruoho muuttui aivan punaiseksi ämpäreistä, jotka tyhjennettiin kukkasaralle.

Vaikka ovet ja ikkunat pidettiin auki, täyttyi ilma pian verisistä vaatteista ja leikkausaseista nousevasta hajusta. Nukuttava kloroformi teki sen vielä raskaammaksi. Delaherche vapisi säälistä nähdessään tämän tuskan ja kurjuuden, mutta hänen huomionsa kääntyi vaunuihin, jotka ajoivat pihalle ja jotka olivat täynnä sairaita. Potilaita oli kahdeksan, sullottuina toinen toistensa päälle. Tehtailija päästi surkean huudon tuntiessaan viimeisen sisään kannettavan kapteeni Beaudoiniksi,

— Oi ystävä raukkani… Odottakaa, menen kutsumaan äitiäni ja puolisoani.

He riensivät nopeasti paikalle jättäen kääryjen valmistuksen kahdelle palvelijalle. Sairaanhoitajat, jotka olivat tarttuneet kiinni kapteeniin, kantoivat hänet saliin, ja panivat hänet poikittain olkiläjälle, kun Delaherche huomasi eräällä patjalla sotamiehen, joka ei enään hiiskahtanutkaan, kasvot kuolleen näköiset, silmät auki.

— Katsokaa, eikö tuo ole kuollut?

— Malttakaa! Se on totta, mutisi sairaanhoitaja, eipähän siis tarvitse anastaa sijaa toisilta.

Hän ja eräs toveri ottivat ruumiin ja kantoivat sen ruumisläjään kasviaitauksen takana. Tusina kuolleita oli siellä jo ennen: irvisteleviä, silmät valkeina, välkkyvät hampaat sinisten huulien takana, valituksen ja katkeran tuskan ilme kasvoissaan. Eräs nuori, hoikkavartaloinen sotilas, pää melkein ruhjottuna, painoi sydämmelleen suonenvedon tapaisesti naisen valokuvaa, joka oli vaalennut ja verellä tahrattu. Kuolleiden vieressä makasi jalkojen ja käsien jätteitä, kaikki tuo kammottava törky, joka oli viskattu pois lääkäripöydiltä.

Gilberte kävi ihan kalpeaksi nähdessään Beaudoinin. Oi kuinka hän oli vaalea maatessaan tuossa patjalla, kasvot kelmeinä ja likaisina.

Gilberte laskeutui polvilleen hänen viereensä:

— Mikä onnettomuus ystäväni! Mutta te paranette, eikö niin?

Ja koneentapaisesti veti hän nenäliinansa esille, koetti sillä pyyhkiä kapteenin kasvoja, jotka olivat hiessä ja tomun tahraamat.

— Eikö niin? Eihän se ole vaarallista, sehän on ainoastaan jalkanne?

Kapteeni koetti avata silmiään. Hän oli tuntenut ystävänsä ja koetti hymyillä.

— Niin, jalka ainoastaan… En tuntenut kun sattui, luulin kompastuneeni kun kaaduin…

Mutta hänen oli vaikea puhua.

— Voi minun on niin jano, niin kovin jano.

Gilberte riensi noutamaan lasia ja karahvia, jossa oli vettä, johon hän kaatoi hieman konjakkia. Ja kapteenin juotua jakoi hän lopun viereisille sairaille: kaikki ojensivat pyytäväisesti kätensä häntä kohden. Eräs zuavilainen, jolle ei enään riittänyt, alkoi itkeä.

Sillä aikaa oli Delaherche mennyt pyytämään tohtoria tulemaan kapteenin luo. Bouroche astui saliin esiliina verisenä: hikihelmet vierivät pitkin hänen leveätä otsaansa. Sairaat pyysivät häntä pysähtymään koettaen kukin saada ensimmäiseksi hänen apuansa. Rukoilevia ääniä kuului hänen kulkiessaan. Toiset koettivat vapisevin käsin tarttua hänen vaatteihinsa. Mutta hän ei kuullut heitä, järjesti vaan työnsä ähkien ja puhkien väsymyksestä; puhui ääneen itsekseen, laski sormillaan, numeroitsi ne: ensin tämä, sitte tämä, sitte tämä, sitte tuo kolmas tuolla alaalla, yksi, kaksi, kolme, — yksi alaleuka, käsivarsi, sääri. Apulainen käveli hänen jälessään koettaen muistella kaikkea.

— Herra ylilääkäri, sanoi Delaherche, täällä on eräs kapteeni — kapteeni Beaudoin.

Bouroche keskeytti hänet sanoen:

— Mitä te sanotte? Onko Beaudoin haavoitettu? Mies raukka!

Ja hän seisahtui haavoitetun eteen. Varmaan huomasi hän miten vaarallisesti Beaudoin oli haavoitettu, koska sanoi jalkaa tarkastamatta:

— Hyvä, kohta tulen kun olen toimittanut tämän leikkauksen.

Sitte meni hän takaisin leikkaushuoneesen Delaherchen mukana, joka ei tahtonut päästää lääkäriä näkyvistään. Täten tuli hän olemaan läsnä käsivartta leikattaessa Lisfrancin tavan mukaan. Bouroche oli ylpeä — toimitus oli ohitse 40 sekunnissa. Tehtailija oli kalpea kuin ruumis, aikoi paeta, mutta ei ehtinyt ottaa askeltaaan ennenkun käsivarsi jo oli pöydällä.

Sotilas — nuori voimakas talonpoika — avasi silmänsä, näki käsivarren, jonka sairaanhoitaja kantoi pois, heitti silmäyksen veriseen olkapäähänsä ja huusi raivostuneena:

— Mitä, Jumalan nimessä! Te olette todellakin petoja kun voitte tehdä sellaista.

Bouroche oli niin väsynyt, ettei jaksanut kohta vastata. Sitte sanoi hän hiljaisella äänellä:

— Olen tehnyt parhaan taitoni mukaan. Muuten olisit jo kuollut, poikaparka; ja kysyinhän sitä paitsi sinulta ja suostuit.

— Miten minä olisin suostunut. Jos vastasinkin "kyllä", niin tiesinkö mitä sanoin?

Nyt muuttui hänen vihansa suruksi ja hän alkoi itkeä:

— Mitä minä onneton enään maailmassa teen.

Hän kannettiin oljille — vahakangas pestiin — taaskin kaadettiin verinen vesi ämpäristä kukkasaralle.

Mutta Delaherche säikähti kuullessaan kanuunain alituisen paukkeen.
Miksi he eivät laanneet ampumasta?

Liehuneeko Rosen pöytäliina linnan katolla? Sanottiin patterien laukausten päinvastoin lisääntyneen. Meteli hämmensi kaikki, ryske mahtoi rasittaa vähimmin heikkohermoistakin. Ei voinut olla lääkäreille eikä sairaillekaan hyvä kuulla näitä jyrähdyksiä, jotka koskivat luuhun ja vereen. Koko sairaala oli kovassa jännityksessä tämän yhä jatkuvan ampumisen aikana.

— Sehän on jo ohitse, miksi jatkavat he tuota kirottua ampumista? huudahti Delaherche, joka kuunteli tarkasti, luullen aina kuulevansa viimeisen laukauksen.

Kun hän meni takaisin leikkaushuoneesen muistuttaakseen Bourochea kapteenista, näki hän lääkärin makaavan pitkänään oljilla, pitäen käsivarsiaan kylmässä vesiämpärissä.

Bouroche oli aivan näännyksissä sekä ruumiin että hengen puolesta. Etenkin oli epätoivo ja oma voimattomuutensa hänet masentanut. Ja kuitenkin oli hän niitä miehiä, jotka eivät kernaasti luovu tehtävistään. Mutta hänen oli väkisinkin täytynyt kysyä itseltään: Mitä tämä hyödyttää? Tieto, ettei koskaan voi tehdä kylliksi, oli yht'äkkiä heikontanut hänen voimansa. Mitä hyödytti hänen vaivansa ja ponnistuksensa? Olihan kuolema kuitenkin väkevämpi.

Kaksi sairaanhoitajaa tuli kantaen Beaudoinia paarilla.

— Herra ylilääkäri, sanoi tehtailija hiljaisella äänellä, tässä tuovat he kapteenin.

Bouroche avasi silmänsä, otti käsivartensa ämpäristä, pudisti niistä veden ja pyyhki olkiin. Sitte nousi hän polvilleen sanoen:

— Ai, se on totta — täällä on vielä paljon tekemistä ennenkun saadaan levätä.

Hän nousi jaloilleen, pudisti itsestään väsymyksen, ja oli taas valmis työhönsä, jota ei voitu lykätä.

Gilberte ja rouva Delaherche olivat seuranneet paaria ja seisahtuivat muutaman askeleen päähän patjasta, jolle Beaudoin laskettiin.

— No hyvä! se on yläpuolella oikeata nilkkaluuta, sanoi Bouroche, joka aina puheli lieventääkseen sairaiden tuskia. Ei se ole hulluinta tuossa paikassa, sen voi helposti parantaa. — — — Tarkastetaanpas sitä!

Mutta Beaudoinin kummallinen tylsyys pelotti lääkäriä. Hän katsahti ensimmäiseen sitomukseen: side, joka oli asetettu vaatteiden päälle, oli kiinnitetty pyssyn hihnalla. Bouroche mutisi hampaittensa välissä jotain — kuka kelvoton oli sen sitonut — mutta vaikeni yht'äkkiä. Nyt ymmärsi hän mitä oli tapahtunut, kuljettaessa oli side luisunut alemmaksi ja haavoitettu oli luultavasti vuodattanut paljon verta.

Kiivaasti huusi hän sairaanhoitajalle:

— Tule tänne, äläkä seiso siinä töllistelemässä. Leikkaa joutuun vaatteet auki.

Sairaanhoitaja teki kuten Bouroche käski — jalka tuli näkyviin, sininen, veriin tahrattu.

Yläpuolella nilkkaluuta oli syvä ammottava haava, johon kranaatin kappale oli tunkenut kappaleen punasta vaatetta — haavan syrjät olivat repaleiset ja nahattomat. Gilberten täytyi tarttua kiinni leikkaushuoneen ovenpielestä, ettei kaatuisi. Oli kamalata nähdä Beaudoinin makaavan siinä verisenä, puolikuolleena. Vaikka Gilberte oli pyörtymäisillään, ei hän kuitenkaan voinut kääntää silmiään pois kamalasta näystä.

— No, huudahti Bouroche, ompa teitä kauniisti pidelty! Hän koetti jalkaa, joka oli aivan kylmä, ei tuntenut heikointakaan valtasuonen tykytystä. Hän tuli totiseksi ja surulliseksi — tämä oli pahoin pelättävä tapaus.

— Niin, sanoi hän, tämä näyttää vähän vaaralliselta.

Kapteeni Beaudoin, joka, kuullessaan lääkärin sanat, heräsi tylsyydestään, mutisi itsekseen:

— Vai niin — siltäkö se ylilääkäristä näyttää?

Bourochen ei ollut tapana suoraan kysyä lupaa sairaalta kun huomasi leikkauksen tarpeelliseksi. Hänestä oli parempi, että sairas itse pyysi sitä.

— Tämä jalka on pahan näköinen, mutisi hän aivan kuin olisi ajatellut ääneen, tätä ei voi pelastaa.

Beaudoin huudahti hermostuneena:

— Kuulkaa, tehkää loppu siitä. Mitä arvelette, Bouroche?

— Ajattelen, että olette rohkea mies ja annatte minun tehdä, mitä on välttämätöntä.

Kapteeni Beaudoinin silmät sulkeutuivat. Hän oli ymmärtänyt. Mutta vasten pelkoaan, joka oli tukehuttaa hänet, vastasi hän yksinkertaisesti vaan kuitenkin rohkeasti:

— Tehkää minkä luulette parhaaksi, herra tohtori!

Valmistukset eivät kestäneet kauvaa: apulainen tuli tuoden kloroformia, kaatoi sitä pyyhinliinaan, joka asetettiin sairaan nenän eteen — sitten tarttui hoitaja häneen — veti vähän alemmaksi patjalle, että jalat jäivät vapaiksi — eräs piteli vasenta, apulainen otti kiinni oikeasta reidestä molemmilla käsillä pusertaakseen suonia.

Bourochen tullessa sairaan luo veitsi kädessä ei Gilberte voinut kestää kauempaa:

— Ei, ei, — tämä on kauheata!

Hän nojasi rouva Delahercheen, joka oli ojentanut käsivartensa estääkseen häntä kaatumasta.

— Mutta minkätähden jäit tänne seisomaan?

He eivät kuitenkaan kumpikaan lähteneet pois, käänsivät vaan päänsä pois, etteivät näkisi mitä lääkäri teki, seisoivat siinä vavisten ja syleillen toisiaan, vaikka eivät muuten olleet toisilleen niin rakkaita.

Se oli varmaan juuri tällä hetkellä kun kanuunanpauke oli kovin. Kello oli kolme ja Delaherche selitti pettyneenä ja toivottomana, ettei hän ymmärtänyt mitään. Pauke kiihtyi — siitä ei ollut epäilystäkään. Minkätähden? Mitä sitte tapahtui? Oli kuin helvetin portit olisivat olleet seppo selällään — maa tärisi, ilma oli liekkinä. Sedanin ympärillä olevat kahdeksansataa saksalaista kanuunaa ampuivat varmaankin yht'aikaa, pauke kuului yli metsien ja peltojen. Jos tätä tulisadetta kestäisi vielä pari tuntia, oli kaupungin perikato varma, sillä kranaatteja alkoi pudota talojen katoille; kuului yhä uusia räjähdyksiä. Eräs kranaatti sytytti talot Voyardkadun varrella; toinen muserti kappaleen tehtaan korkeasta savutorvesta, josta vyöryi kivimuraa aina vajaan asti.

Bouroche kohotti päätään:

— Onko heidän aikomuksensa tappaa sairaamme? — — — Tämä on sietämätöntä!

Tällä aikaa eräs sairaanhoitaja oli ottanut kiinni kapteenin jalasta; reippaasti teki Bouroche leikkauksen vähän alapuolella polvea, pari tuumaa alempana sitä paikkaa, missä hänen tuli sahata luu poikki; — samalla veitsellään irroitti hän nahan kuten irroitetaan kuori appelsiinista. Mutta kun hänen oli leikattava lihaksia, lähestyi eräs sairaanhoitaja ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Numero 2 on valmiina.

Kauhean melun tähden ei lääkäri voinut kuulla, jonka vuoksi sanoi:

— Herran nimessä, puhukaa kovemmin! Korvani ovat haljeta heidän kirotuista laukauksistaan.

— Numero 2 on valmiina.

— Kuka? Mikä numero kaksi?

— Hän, jonka käsivarsi — —

— No, vai niin! Hyvä, tuokaa N:o 3. Alileuka, tiedättehän!

Ja ihmeteltävän sukkelasti leikkasi hän yhdellä ainoalla leikkauksella jänteen poikki aina luuhun saakka. Sääriluu ja pohkio paljastettiin, kääre pantiin tueksi molempien väliin; sitte sahattiin ne poikki ja sairaanhoitajalla oli jalka kädessä.

Vuoti ainoastaan vähän verta, sillä apulainen puristi suonia; suonet sidottiin joutuun. Mutta Bouroche ravisti päätään ja kun apulainen otti sormensa pois, sanoi hän — sairas ei ollut vielä valveilla eikä siis voinut kuulla heitä —:

— Tämä on ikävää, valtasuonista on matkalla juossut paljon verta.

Hän teki kädellään liikkeen, kohotti olkapäitään:

"Mitä hyödytti kaikki hänen vaivansa". Tässä oli taaskin eräs raukka valmiina — hänen kasvoihinsa tuli jälleen epätoivon ilmaus; tämähän oli hullusti, kun ei voi pelastaa edes neljää kymmenestä.

Hän pyyhki otsaansa, pani nahan haavan päälle — neuloi kolme pistosta.

Nyt kääntyi Gilberte. Delaherche oli sanonut hänelle, että kaikki oli ohitse, nyt voisi hän katsoa.

Sairaanhoitaja vei juuri kapteenin jalan pensasaitauksen taa, missä ruumisläjä yhäti kasvoi.

— No niin! kaikki on tehty, sanoi lääkäri Beaudoinin herättyä; nyt on pahin ohitse.

Mutta kapteeni oli hyvin heikko. Hän koetti kohottaa päätään, mutta laski sen alas, änkytti surullisella äänellä:

— Kiitos tohtori! Jumalan kiitos, että kaikki on ohitse!

Kun hän nostettiin paarille poisvietäväksi, pani kauhea räjähdys koko tehtaan tärisemään: kranaatti oli räjähtänyt leikkaushuoneen takana pienessä pihassa, missä oli kaivo. Akkunaruutuja putosi helisten maahan, sillä aikaa kun sakea savu tunkeutui huoneesen, jossa sairaat makasivat oljilla; nämä alkoivat hädissään huutaa ja koettivat paeta. Delaherche kiiruhti ulos hurjistuneena; hän tahtoi nähdä kuinka suuri vahinko oli. Hävitettäisiinkö, poltettaisiinko hänen talonsa?

— Jumalan nimessä, älkää töllistelkö, huusi Bouroche kauhusta jähmettyneille sairaanhoitajille. Peskää joutuun pöytä. Ei ole yhtään aikaa hukata. Tuokaa numero 3 tänne!

Pöytä pestiin, taas kaadettiin ämpärillinen veristä vettä kukkasaralle; asterisarka oli nyt verisenä liejuna, kukat ja lehdet olivat veren peitossa.

Levätäkseen vähän alkoi ylilääkäri hakea kuulaa, joka, muserrettuaan ensin numero 3:n alaleuan, oli tunkeutunut kielen kantaan. Siitä vuoti paljo verta, joten sormensa tulivat aivan punasiksi ja tahmeiksi.

Kuivaushuoneessa olivat sairaanhoitajat asettaneet kapteeni Beaudoinin eräälle patjalle. Gilberte ja rouva Delaherche olivat seuranneet sinne. Delaherchekin, huolimatta säikähdyksestään, tuli sisään sairasta katsomaan.

— Levätkää nyt hetkinen, me laitamme sillä aikaa huoneen teille valmiiksi; me otamme teidät meidän luo.

Mutta haavoitettu avasi silmänsä — hän oli täydessä tajunnassa — vastasi heikolla äänellä:

— Ei, — luulen kuolevani, — ja hyvinkin pian!

Kaikki kolme katsoivat häntä surullisesti.

— Mutta herra kapteeni, miten voitte niin puhua, mutisi Gilberte, joka huolimatta pelostaan pakotti itsensä hymyilemään. Kuukauden kuluttua olette jo terve!

Beaudoin pudisti päätään — hän katseli ainoastaan Gilberteä äärettömän surullisesti, pelätessään että hänen täytyisi kuolla niin nuorena, jolloin elämä hymysuin tarjoaa onnea.

— Minun täytyy kuolla, minun täytyy kuolla! Oi se on hirveätä!

Samassa huomasi hän likaiset kätensä ja rikkinäisen univormunsa. Häntä kiusasi olla tällaisessa tilassa naisten läsnä ollessa. Hän ei voinut sitä kärsiä ja tämä ajatus toi hänelle mielenmalttinsa takasin.

Hän hymyili heikosti.

— Mutta jos kuolen, tahtoisin kuitenkin kuolla puhtain käsin. Rouvaseni, tahtoisitteko olla hyvä ja antaa minulle vähän vettä ja pyyhinliinan.

Gilberte, tuotuaan mitä hän pyysi, tahtoi itse auttaa. Tästä hetkestä pysyi hän rohkeana, tahtoi kuolla levollisena täydessä tajunnassa. Delaherche auttoi vaimoaan järjestämispuuhissa.

Nähdessään miten poikansa ja miniänsä yhdessä hoitivat tuota nuorta miestä, katosi katkeruus vanhan rouvan sydämmestä. Hän päätti vaieta myöskin tällä kertaa, vaikka olikin aikonut kertoa kaikki pojalleen. Mutta nythän kuolema erottaisi heidät ainiaaksi toisistaan, miksi tuottaisi hän surua perheelleen.

Kapteeni oli kuolemaisillaan — hän tuli hetki hetkeltä heikommaksi ja vajosi jälleen tylsistyneesen tilaansa. Kylmä hiki virtasi pitkin kaulaa ja otsaa; hetkeksi avasi hän silmänsä tavoittaakseen peitettä, jonka luuli näkevänsä vieressään.

— Oi kuinka minun on kylmä, minun on niin kylmä.

Ja sitte hengitti hän viimeisen kerran, tyyneesti ilman näkyväistä taistelua; hienot laihat kasvot näyttivät kuoltuakin selittämättömän surullisilta. Katseensa lepäsi Gilbertessä.

Delaherche piti huolta ettei hänen ruumistaan viety pensaikon taa, vaan pantiin lähellä olevaan liiteriin. Sitte pyysi hän Gilberten menemään huoneesensa, sillä hän näytti kovin väsyneeltä, itki ja nyyhki. Mutta tämä selitti olevansa niin peloissaan, ettei mitenkään uskaltaisi olla yksin, ja jäi kernaammin anoppinsa luo keskelle sairashuoneen touhua.

Sitte ryhtyi hän heti sairaiden hoitamiseen. Toi lasillisen vettä attikalaiselle sotilaalle, jolla oli kova kuume, auttoi hoitajaa sitomaan erään kahdenkymmenen vuotisen sotilaan kättä. Tämä oli vast'ikään tullut sotatantereelta, jossa peukalonsa oli ammuttu säpäleiksi. Ollen kohtelias ja veitikkamainen, laskien leikkiä huolettoman pariisilaisen tavalla sai hän pian Gilberten hymyilemään sukkeluuksilleen.

Kapteenin kuoleman kamppauksen aikana oli ampuminen yhä kiihtynyt; jälleen kranaatti putosi puutarhaan katkaisten satavuotisen tuuhean puun.

Väki alkoi peloissaan huutaa koko Sedanin palavan, sillä Cassinen etukaupungissa oli suuri tulipalo päässyt alkuun. Tulisi loppu kaikesta, jos ampumista kestäisi kauemmin. Ei jäisi kiveä kiven päälle.

— Tämä ei ole mahdollista, minun täytyy tuonne jälleen, sanoi
Delaherche, joka oli kadottanut kaiken malttinsa.

— Minnekä sitte? kysyi Bouroche.

— Tietysti pormestarin luo kysymään tekeekö keisari pilkkaa meistä kun puhuu valkosen lipuu nostamisesta.

Ylilääkäri seisoi hämmästyneenä, katseli Delaherchea suurin silmin, sillä vaikka hän olikin epätoivossaan kun haavoitetut kuolivat hänen käsiinsä, ei hän kuitenkaan ollut ajatellut antautumista. Hän teki rajun epätoivoa ilmaisevan liikkeen:

— Menkää hiiteen! Saman tekevä mitä me toimitamme!

Delaherchella oli suuri työ tunkeutua ihmisjoukon lävitse, joka taajeni alituisesti ja kasvoi paenneista sotilaista. Hän kysyi useilta upseereilta, joita kohtasi, vaan ei kukaan ollut nähnyt valkosta lippua. Vihdoin myönsi eräs översti nähneensä sen silmänräpäyksen ajan, vaan sitte oli se taas otettu alas.

Tämä selitti kaikki: joko eivät viholliset sitä olleet nähneet taikka huomasivat sen ja enensivät tulta käsitettyään lopun kohta olevan lähellä. Kerrottiinpa että eräs kenraali, joka nähdessään valkosta lippua nostettavan oli aivan raivostunut, oli repinyt sen alas, katkassut tangon ja tallannut liinan jalkoihinsa.

Mutta preussiläisten pattereista kuuluivat laukaukset yhä edelleen. Kuulia tuli satamalla kaupunkiin. Turennentorilla oli eräs vaimo äsken tapettu, pormestarin portinvartijan huoneessa ei Delaherche tavannut enää pikku Rosea. Ovet olivat auki, siellä sai käydä vapaasti kuka itse tahtoi. Rappusilla kohtasi hän raivostuneita ihmisiä, jotka menivät sen enempää huomaamatta ohitse. Ensimmäisessä kerroksessa pysähtyi hän hetkeksi ja siellä tuli Rose vastaan:

— Ah, herra Delaherche, tämä kaikki on kauheata! Tulkaa, joutukaa jos tahdotte nähdä keisarin.

Ja vasemmalla, auki olevasta ovesta näki hän todella keisarin, joka jälleen käveli epävarmoin askelin edestakaisin uunin ja ikkunan väliä.

Hän ei voinut pysyä paikoillaan vaikka kärsi kovia tuskia.

Eräs ajutantti oli juuri lähtenyt ja jättänyt oven auki. Keisari kuului väsyneellä ja kiusatulla äänellä kysyvän:

— Mutta sanokaa mitä tämä merkitsee. Miksikä he yhä ampuvat vaikka olen käskenyt nostamaan valkosen lipun?

Hän ei enään voinut kärsiä tätä ampumista, joka yhä lujemmin kuului tänne. Kun hän tuli ikkunan luo, oli kuin olisivat luodit sattuneet hänen sydämmeensä. Yhä verta, yhä ihmishenkiä hänen erehdyksensä tähden! Joka hetki lisääntyivät turhaan kuolleiden läjät. Hän oli tuskissaan jo kymmeniä kertoja tehnyt saman kysymyksen jokaiselle, joka tuli sisään:

— Mutta mitä tämä on? Miksi ampuvat he vielä vaikka olen käskenyt nostaa valkosen lipun.

Ajutantti mutisee jotain vastaukseksi, mutta Delaherche ei kuullut sitä. Keisari kävelee yhä edestakaisin — hänen täytyy mennä ikkunan luo, hänen täytyy kuunnella tuota kauheata ampumista, joka oli näännyttää hänet kuoliaaksi. Kasvonsa kävivät kalman kalpeiksi, niissä kuvastui syvintä alakuloisuutta ja mustinta epätoivoa.

Nyt ovi aukenee, — pieni mies, puettuna pölyiseen pukuun, tulee ilmoittamatta sisään — se on kenraali Lebrun.

Ja taas kuuluu keisari kärsimättömästi kysyvän:

— Mutta, kenraali, miksi yhä ammutaan vaikka käskin nostaa valkosen lipun?

Ajutantti astuu ulos vetäen oven kiinni. Delaherche ei kuullut mitä kenraali vastasi.

— Ah, virkkoi Rose, asiat käyvät hullusti, ymmärrän sen hyvin, — huomaan sen heidän katseistansa —. Ja minun pöytäliinani — sitä en saa enään koskaan takaisin; sanotaan, että se on revitty tuhansiin kappaleihin… Mutta eninten säälin kuitenkin keisariparkaa. Hän on sairaampi kuin marsalkka, parempi olisi hänen pysyä sängyssä kuin kulkea tuossa edes takaisin.

Hän oli kovin liikutettu; nuoret, kauniit kasvonsa ilmaisivat syvää sääliä. Delaherche, jonka myötätuntoisuus Napoleonia kohtaan oli viime aikoina huomattavasti vähennyt, piti Rosen puhetta vähän sopimattomana. Yhtä kaikki jäi hän seisomaan hänen kanssaan portille; hän tahtoi nimittäin nähdä kenraali Lebrunin menevän pois ja tämän tultua keisarin luota seurasi hän häntä.

Kenraali oli selittänyt keisarille, että ranskalaisten ylipäällikön allekirjoittama kirje olisi vietävä saksalaisten päällikölle — muuten ei voisi olla puhettakaan aselevosta. Hän oli tarjoutunut kirjoittamaan tämän kirjeen ja etsiäkseen kenraali Wimpffenin, saadakseen hänen allekirjoituksensa. Hänellä oli nyt kirje mukanaan, mutta ei tiennyt missä ylipäällikkö oli. Sedanissa oli ahdinko niin suuri, että hänen täytyi antaa hevosensa kulkea käyden, joten Delaherche voi seurata aina Ménil-portille asti.

Mutta tiellä kannusti Lebrun hevostaan; ja oli hänellä onni kohdata Wimpffen Balanissa. Tämä oli muutamia minuutteja sitten kirjoittanut keisarille:

— Jos Teidän Majesteettinne tahtoo ratsastaa joukkojen etunenässä, pidän kunnianani viedä teidät vihollisten rivien lävitse.

Siksi vimmastui hän silmittömästi kuultuaan aselevosta puhuttavan. Ei, ei, ei millään ehdolla kirjottaisi hän nimeään sellaisen alle.

Kello oli nyt puoli neljä. Oli ainoastaan vähäinen hetki siitä kuin tehtiin viimeinen urhoollinen yritys päästä bayerilaisten rivien lävitse ja valloittaa Bazeilles.

Sedaniin ja läheisten maiden yli kuului huuto: "Bazaine näkyy! Bazaine näkyy!" Tieto oli väärä; niin ilmoitettiin ainoastaan kansan lannistuneen rohkeuden elähyttämiseksi.

Koko päivän olivat he toivoneet näkevänsä sen toteutuvan ja joka kerta kuin preussiläiset ampuivat uudesta patterista, olivat he luulleet sen Metzin kanuunaksi.

Noin tuhat kaksisataa miestä saatiin kokoon sotilaita jos mistä rykmentistä ja tämä pieni joukkio riensi juoksujalassa alas tielle, johon kranaatteja sateli kuin rakeita… Alussa näytti se uhkealta. Haavoittuneet eivät häirinneet toisten kulkua; raivoisan rohkeina juostiin lähes viisisataa metriä. Mutta rivit harvenivat, yksin rohkeimmatkin kääntyivät takaisin. Mitä voitiin toimittaa näin pienellä joukolla suurta ylivoimaa vastaan? Mitä hyödytti tämä kenraalin hurja uskallus, kun taistelu oli kuitenkin kadotettu? Viimein seisoivat kenraalit Wimpffen ja Lebrun yksinään tiellä Balasen ja Bazeillesin välillä; heidän täytyi kääntyä takaisin, luopua tästä viimeisestä epätoivoisen rohkeasta koetuksesta. Täällä ei ollut kuin yksi tehtävä: vetäytyä takaisin Sedanin muurien turviin.

Kohta kun Delaherche oli kadottanut kenraali Lebrunin näkyvistään, kiiruhti hän kotiinsa — hänen päähänsä pisti sukkela ajatus: hän kiirehti nyt takaisin näkötorniinsa, josta hän etäältä voi tarkastaa antautumisen menoa. Mutta ulkopuolella tehdastaan seisahdutti hänet översti Vineuil, joka puutarhuri-vaunuissa tuotiin sairashuoneeseen. Översti ei tahtonut kuulla puhuttavankaan haavoitetusta kantapäästään; hän oli tahtonut koota rykmenttinsä jäännökset, mutta oli pyörtynyt ja pudonnut hevosensa selästä. Heti vietiin hänet erääseen ensimmäisen kerroksen huoneeseen ja Bouroche, joka riensi saapuville, vakuutti ett'ei haava ollut pelättävä, oli puhdistanut sen, vetänyt sieltä ulos muutamia saappaista irtautuneita nahkapalasia, sitonut haavan ja vienyt överstin sänkyyn. Lääkäri parka oli jo aivan epätoivoissaan, — liiallisesta ponnistuksesta kovin väsyneenä kun oli —, hän meni alas leikkaushuoneeseensa, huusi tahtovansa ennen leikata oman jalkansa kuin tehdä kauvemmin tällaista työtä, josta ei kuitenkaan ollut mitään hyötyä.

Tuolla alhaalla ei ollut enään tilaa haavoittuneille, — muutamia täytyi panna ruohokentällekin, jossa vaikeroivat ja huusivat, kun kranaatit lensivät heidän päänsä päällitse. Viidettä sataa haavoitettua oli jo tuotu sisälle, — ylilääkäri oli pyytänyt haavalääkäreitä avukseen, mutta hänelle ei lähetetty muita kuin eräs nuori lääkäri läheisestä kylästä. Hänen oli mahdotonta ehtiä kaikkea — hän tutki, leikkaili, sahasi ja sitoi, alituisesti peläten tuotavan uusia haavoittuneita.

Gilberte oli melkein pyörryksissä näkemistään kauhistuttavista tapauksista — hän ei voinut nähdä enempää verta, — nyt istui hän enonsa vuoteen ääressä, mutta vanha, lujamielinen rouva Delaherche jäi Bourochen luo, antoi sairaille juotavaa ja kuivaili kuolevaisten hikisiä kasvoja.

Tähystyspaikaltaan koetti Delaherche luoda yleissilmäyksen tappelun menoon. Kaupunki oli kärsinyt paljoa vähemmän kuin luultiin; ainoastaan tuolla Cassinesissä paloi melkoinen tuli. Palatinatin metsässä ei enään ammuttu: arvatenkin olivat ampumavarat loppuneet. Ainoastaan siitä patterista, joka oli Pariisinportin vieressä, ammuttiin silloin tällöin laukaus.

Eräs tapaus huvitti häntä suuresti: linnantornista näkyi taas valkonen lippu; — mutta taistelutantereelta ei voinut yhäti kestävän tulen tähden nähdä sitä. Läheiset kattorakennukset estivät häntä näkemästä joukkojen liikkeitä Balanin tiellä. Vaan kiikarillaan huomasi hän saksalaisen esiupseerin, saman, jonka hän oli jo aamupäivällä nähnyt.

Tuo ylhäinen, pienivartaloinen mies, jota hän luuli Preussin kuninkaaksi, seisoi tummassa univormussaan vähäsen etäämpänä muita sotilaita, joista suurin osa oli pitkällään ruohossa, — hän näkyi katselevan heidän tähditettyjä, kultaompeleisia pukujaan. Siellä oli myös ulkomaalaisia upseeria, ajutantteja, kenraaleja, kaikilla heillä oli lornjetti; aamusta alkaen olivat he seuranneet ranskalaisten taistelua aivan kuin jotakin näytelmää. Ja nyt tuo hirveä draama oli loppumaisillaan.

Marfée'n metsäisellä ylängöllä seisoi kuningas Wilhelm ja katseli miten hänen joukkonsa piirittivät ranskalaista sotajoukkoa.

Nyt se oli tehty! Kolmas armeija, jota johti hänen poikansa, Preussin perintöprinssi, oli kulkenut Saint-Mengesin ja Fleigneuxin kautta ja asettui Illyn kummulle; sillä aikaa oli neljäs armeija Saksin kruununprinssin johtamana marssinut Daignyn ja Givonnen yli, kiertäen Garennen metsän ja yhtyi nyt kolmanteen armeijaan. XI ja V komppania yhtyi XII komppaniaan ja kaartiin. Ja viime ponnistus kehän särkemiseksi, samassa silmänräpäyksessä kuin se sulkeutui, kenraali Margueritten urhoollinen rynnäkkö oli pakottanut kuninkaan huudahtamaan ihastuneena: "Urhoollisia miehiä!"

Nyt olivat pihdit pian yhtymäisillään. Hän voi yhdellä silmäyksellä nähdä taajan piirin ampujoita, jotka ympäröivät lyötyä joukkoa.

Pohjoispuolella vetäytyi piiri yhä enemmän kokoon ajaen pakolaiset Sedaniin; ampuminen kiihtyi kiihtymistään. Etelässä näkyi Bazeilles valloitettuna, autiona ja kolkkona; paksuja savupilviä kohosi taivaanrannalle ja säkenet lentelivät säihkyellen ympäri. Mutta baijerilaiset, jotka nyt olivat Balanin hallitsijoita, veivät kanuunansa kolmensadan metrin päähän kaupungista. Toisista pattereista, jotka olivat Pont-Maugisin, Noyersin, Frenoisin ja Vadelincourt'in luona, kuului keskeytymätön ampuminen samaten kuin Marféen kummun juurelta.

Mutta kuningas Wilhelm laski väsyneenä hetkeksi lornjettinsa ja alkoi katsella paljaalla silmällä. Aurinko laskeutui metsän taa, sen viimeiset säteet kultasivat pellot ja niityt, pienimmänkin esineen voi huomata raittiissa, harvinaisen kirkkaassa iltailmassa. Hän näki talot Sedanissa kapeine mustine ikkunalautoineen. Ja tuolla häämöitti kyliä, puhtaita ja kauniita, vasemmalla Donchery ja oikealla Douzy ja Carignon. Hänestä tuntui kuin olisi voinut laskea puut Ardennein metsässä, jonka ihastuttava vihanta väri somasti kuvastui taivaan rantaan.

Maas virta näytti tässä häikäisevässä valossa ihanalta kultapurolta: verinen tappelukenttä oli kuin hieno maalaus kuvattuna täältä ylhäältä auringon laskiessa, kaatuneet sotilaat, puolikuolleet hevoset olivat maalatuita kohtia. — Givonnen laakson oikealla puolella vilisi pakenevia joukkoja kuin pieniä mustia pilkkuja, sillä aikaa kuin Igen niemellä olevat patterit ampuivat koneentapaisella tarkkuudella. Tämä oli odottamaton, täydellinen voitto.

Kuningas ei tuntenut mitään katumusta näiden tuhansien ruumiitten tähden, jotka eivät enempää kuin tomuhiukkanen maantiellä vaatineet tilaa tässä suuressa laaksossa, jossa Bazeillen tulipalo, Illyn verilöyly ja Sedanin tuska eivät häirinneet tyyntä, rauhaisaa luontoa eivätkä himmentäneet kirkasta auringon laskua.

Yht'äkkiä huomasi Delaherche tummansiniseen pukuun puetun ranskalaisen kenraalin valkoista lippua kantavan husaarin seurassa ratsastavan ylös kummulle, jossa saksalainen päällikkökunta oleskeli. Se oli kenraali Reille; hänen oli vietävä saksalaiselle kuninkaalle keisarin kirjoittama, näin kuuluva kirje:

— Veljeni! Koska minun ei ole suotu kuolla joukkojeni etunenässä, ei minulla ole muuta tehtävää kuin ojentaa miekkani Teidän Majesteettinne käsiin. Olen Teidän Majesteettinne veli, Napoleon.

Lakkauttaakseen tappamisen, antautui hän; — olihan taistelu kuitenkin kadotettu. Hän luuli antautumisensa saattavan kuningas Wilhelmin lempeämmäksi. Delaherche näki kenraalin laskeutuvan satulasta noin kymmenen askeleen päässä voittajasta ja sen jälkeen menevän aseettomana eteenpäin. Aurinko laskeutui purppuran karvaisena, kuningas istuutui tuolille nojautuen toiseen, jota eräs ajutantti piti koholla ja vastasi ottavansa vastaan keisarin miekan ja odottavansa upseerija, jonka tulisi ratkaista antautumisen ehdot.