Totuus

by Émile Zola

IV.

Muutettuaan koulun aljettua takaisin Jonvilleen, oli Markuksella, paitsi Simonin jutun tuottamaa levottomuutta ollut toinenkin taistelu kestettävänään. Kirkkoherra, apotti Cognasse oli päättänyt voittaa puolelleen pormestarin, maanviljelijä Martineaun, hänen vaimonsa, kauniin rouva Martineaun avulla, voidakseen siten tuottaa suuria ikävyyksiä opettajalle.

Apotti Cognasse oli hirveän näköinen, laiha, suuri ja kulmikas mies, jonka leuka oli itsepäinen, nenä terävä, otsa matala ja tukka karkea, paksu ja ruskea. Hänen silmissään paloi kamala tuli, hänen kätensä olivat luiset ja pesemättömät ja ikäänkuin tehdyt vääntämään niskat nurin kaikilta niiltä, jotka uskaltaisivat vastustaa häntä. Hän oli itse neljänkymmenen vuotias, ja hänellä oli ainoana palvelijanaan kuudenkymmenen ikäinen vanhapiika, Palmyre, joka oli vähän kyttyräselkäinen ja vielä hirveämpi kuin isäntänsä, kova, saita ja koko seudun kauhu. Hän vartioi ja puolusti isäntäänsä kynsin hampain, niinkuin verikoira. Apottia pidettiin elämältään puhtaana, mutta hän söi paljon ja joi paljon, tulematta koskaan juovuksiin. Hän oli yksinkertainen ja itsepäinen talonpojan poika, seurasi tyystin katkismuksen puustavia, johti ankarasti seurakuntalaisiaan ja piti tarkasti huolta oikeuksistaan, vaatien etenkin täyden palkkansa antamatta köyhimmällekään ainoatakaan penniä anteeksi. Hän oli tahtonutkin saada valtaansa pormestari Martineaun ollakseen siten kunnan todellinen herra, mikä samalla kun se oli uskonnon hengen mukaista, varmaankin tuottaisi hänelle suuria etuja. Riita apotin ja Markuksen välillä oli syntynyt kolmenkymmenen markan suuruisesta summasta, jonka kunta ennen oli maksanut koulunopettajalle kirkonkellojen soittamisesta, ja jonka Markus yhä sai, vaikka hän oli kieltäytynyt niitä soittamasta.

Mutta Martineauta ei ollut helppo voittaa, kun hänellä oli kannattajia. Hän oli saman ikäinen kuin apotti, kasvonsa olivat kulmikkaat ja verevät, hiukset punaset ja silmät kirkkaat, hän puhui vähän ja epäili kaikkia. Häntä pidettiin seudun rikkaimpana maanviljelijänä, oli hyvin arvossa pidetty laajojen peltojensa tähden ja oli ollut kymmenen vuotta Jonvillen pormestarina. Hän oli aivan oppimaton, osasi tuskin lukea ja kirjoittaa, eikä mielellään lausunut mielipidettään kirkon ja koulun suhteen, pitäen viisaimpana pysyä koko asian ulkopuolella, vaikka hän aina lopuksi meni sen puolelle, joka noista kahdesta näytti vahvemmalta. Ja salaisuudessa hän oli koulunopettajan puolella, sillä hänellä oli veressä talonpojan satavuotinen viha ja epäluulo laiskaa, hekumallista pappia vastaan, joka anastaa hänen vaimonsa ja viettelee hänen tyttärensä näkymättömän, kateellisen ja pahan Jumalansa nimessä. Mutta vaikka hän ei käynyt kirkossa, ei hän myöskään koskaan vastustanut kirkkoherraa, ajatellen että nuo kirkolliset sentään olivat kamalan vahvoja. Markuksen oli täytynyt panna kaikki rauhallinen tahdonlujuutensa, pontevuutensa ja älykkäisyytensä liikkeelle, saadakseen Martineaun omalle puolelleen. Hän antoi sittenkin Markuksen toimia yksin välittämättä paljon asioista.

Silloin juolahti apotti Cognassen mieleen ajatus käyttää hyväkseen kaunista rouva Martineauta, joka kyllä ei ollut hänen rippilapsiaan, sillä hänkään ei harjoittanut uskonnollisia menoja, mutta jonka hän näki säännöllisesti käyvän kirkossa sunnuntaisin ja juhlapäivinä. Hän oli hyvin tumma, silmät olivat hänellä suuret, suu tuore ja hänen sanottiin olevan keikailevan luonteeltaan ja se olikin totta, hänestä oli hauska saada uusi puku, käydä ulkona pitsihattu päässä, koristaa itseään kultaisilla koruillaan. Hän kävi niin ahkerasti kirkossa siitä syystä, että kirkko oli tullut hänelle huvitukseksi, ainoaksi paikaksi, jossa hän voi käydä hienosti puettuna, jossa häntä nähtiin ja hän sai nähdä muita ja tarkastaa naapuriensa pukuja. Tässä kahdeksansataa asukasta sisältävässä kylässä, jossa ei ollut mitään yhtymäpaikkaa eikä mitään tilaisuutta juhliin, oli pieni, kostea kirkko ja nopeasti toimitettu messu samalla kertaa salonkina, teaatterina, kävelypaikkana ja huvitusta haluavien naisten ainoana ja yhteisenä huvitilaisuutena, ja samoin kuin kauniilla rouva Martineaulla oli useimmilla muillakin siellä käyvillä naisilla ainoana tarkoituksenaan päästä juhlatuulelle ja saada näyttäytyä. Kun äidit olivat lakanneet siitä, alkoivat tyttäret, se tuli tavaksi, kuului asiaan. Rouva Martineau, jota apotti Cognasse oli houkutellut ja imarrellut, koetti siis vakuuttaa miehelleen, että kirkkoherra oli oikeassa tuossa kolmenkymmenen markan jutussa. Mutta Martineau käski hänen olemaan vaiti ja pysymään lehmiensä luona, sillä hän kuului vielä vanhaan polveen, eikä sallinut naisten sekaantua miesten asioihin.

Itsessään oli juttu noista kolmestakymmenestä markasta hyvin yksinkertainen. Niin kauan kun Jonvillessä oli ollut opettaja, oli hän saanut kolmekymmentä markkaa vuodessa kirkonkellon soittamisesta. Ja Markus, joka ei tahtonut soittaa kelloa, oli kehoittanut kunnallisneuvostoa käyttämään kysymyksessä olevan summan toiseen tarkoitukseen, sanoen että kirkkoherra, jos hän välttämättömästi tahtoo soittajan, voi aivan hyvin itse maksaa hänelle. Sitäpaitsi Jonvillen vanha, rappeutunut tornikello kävi hyvin huonosti ja oli aina jälessä; eräs maalle muuttanut entinen kelloseppä oli luvannut kolmenkymmenen markan vuotuisesta palkasta korjata ja pitää sen kunnossa. Markus oli ensin ikäänkuin hiukan kiusallaan puoltanut hänen tarjoustaan, talonpojat taas olivat vain neuvottomina tuumineet, oliko tarpeellisempaa, että heitä soitettaisiin messuun tai että tornikello osoittaisi heille ajan kulun; toisen kolmenkymmenen markan suuruisen summan määräämistä he eivät edes ajatelleetkaan, sillä heillä ei ollut tapana lisätä kunnan kulunkiarviota turhilla menoilla. Siitä syntyi kova taistelu, jossa kirkkoherra ja opettaja koettelivat voimiaan. Opettaja pääsi ratkaisevasti voitolle, sillä apotti Cognassen täytyi vihdoin väistyä, huolimatta jyrisevistä saarnoistaan ja kirouksistaan jumalattomia vastaan, jotka tahtovat saada Jumalan äänen vaikenemaan. Oltuaan kuukauden vaiti alkoi kirkonkello eräänä kauniina sunnuntaiaamuna äkkiä raivokkaasti soida. Vanha palvelijatar Palmyre sitä vimmoissaan kaikin voimin soitti.

Siitä alkaen apotti Cognasse, huomattuaan että pormestari oli pääsemäisillään hänen käsistään, muuttui varovaiseksi ja alkoi käyttää kaikkea papillista notkeuttansa, vaikka hän koko ajan kiehui vihasta. Ja Markus tunsi olevansa voittaja; Martineau kysyi häneltä yhä useammin neuvoa, sen mukaan kun hän huomasi, kuinka vahva se mies oli, johon hän turvasi. Pormestarin sihteerinä Markus lopulta salaisesti johti koko kunnallisneuvostoa; hän pysyi itse varjossa, mutta oli kumminkin se äly, se järki, se terve ja vakaa tahto, joka sai liikkeelle rauhaa ja menestystä haluavat talonpojat. Hänen avullaan oli vapautuksen työ alkanut, sivistys levisi nopeasti, tuoden mukanaan valoa kaikkialle, hävittäen yksinkertaisen taikauskon, karkoittaen tietämättömyyden mukana kurjuuden ja likaisuuden köyhistä asumuksista, sillä ainoastaan siellä, missä on tietoa, voi olla rikkautta, Jonville ei ollut vielä koskaan ollut näin korkealla asteella, se oli tulemaisillaan koko maakunnan onnellisimmaksi ja varakkaimmaksi kunnaksi. Tässä työssä oli hänellä suurena apuna opettajatar neiti Mazeline, joka opetti tyttöjä samassa rakennuksessa, missä hän itse opetti poikia. Hän oli pieni, tumma nainen, tosin ei kaunis, mutta erinomaisen miellyttävä, hänen kasvonsa olivat leveät, suu suuri ja hyväntahtoinen, mustat, ihanat silmät ilmaisivat hellyyttä ja itsensä kieltämistä, otsa oli korkea ja kaareva. Hänellä oli terve järki ja vilpitön tahto, joten hän oli ikäänkuin luotu hänelle uskottujen tyttöjen kasvattajaksi ja vapauttajaksi. Hän oli käynyt Fontenay-aux-Rosesin normaalikoulussa, jonka etevä ja hyväsydäminen johtaja oli jo ehtinyt kasvattaa kokonaisen joukon hyviä työntekijöitä tulevaisuuden puolisoiden ja äitien kasvattajiksi. Neiti Mazelinen älykkäät esimiehet, Salvan ja Le Barazer olivat antaneet hänelle vakinaisen paikan, vaikka hän vasta oli kahdenkymmenenkuuden vuotias, sillä he toivoivat hänestä paljon. He koettelivat häntä ensin tässä syrjäisessä kylässä, hiukan levottomina hänen vapaiden mielipiteittensä tähden, peläten hänen suututtavan lasten vanhempia vapaamielisellä opetustavallaan ja palavalla vakuutuksellaan siitä, että nainen on tuova onnen maailmaan niin pian kun hän vapautuu kirkon vallasta. Mutta hän teki tämän kaiken hyvin taitavasti; ja vaikka hän ei vienytkään tyttöjään kirkkoon, kohteli hän heitä niin äidillisesti, opetti ja hoiti heitä niin hellästi, että talonpojat lopulta alkoivat jumaloida häntä. Hän oli siis suureksi avuksi Markukselle osoittaessaan ihmisille, että voi olla käymättä messussa, uskoa vähemmän Jumalaan kuin työhön ja inhimilliseen omaantuntoon, ja olla kuitenkin mitä parhain, älykkäin ja kunnollisin nainen maan päällä.

Jouduttuaan tappiolle Jonvillessä, ja tultuaan pakoitetuksi taipumaan opettajan tahdon alle, purki apotti Cognasse vihansa ja katkeruutensa Moreuxissa, pienessä, neljän kilometrin päässä sijaitsevassa naapurikunnassa, jolla ei ollut omaa kirkkoherraa, ja jossa hän sen vuoksi hoiti sielunpaimenen virkaa. Moreux, jonka asukasmäärä ei ollut koskaan noussut kahteen sataan, oli piilossa vuorten keskellä. Tiet sinne olivat vaivaloiset, joten se oli kokonaan erotettu muusta maailmasta. Mutta se ei kuitenkaan ollut köyhä, siellä ei ollut ainoatakaan kerjäläistä, jokainen perhe omisti viljavia maita ja eli tilallaan tottumuksen uneliaassa levossa. Kylän pormestari Saleur oli suuri, tanakka mies, hänen leukansa oli paksu, ja päänsä syvällä olkapäiden välissä. Hän oli ennen ollut karjakauppias ja oli rikastunut myydessään niittynsä, metsänsä ja elukkansa eräälle yhtiölle, joka otti haltuunsa karjakaupan koko piirissä. Tämän kaupan jälkeen muutti hän talonsa komeaksi huvilaksi, asettui itse elämään koroillaan ja pani poikansa Beaumontin lyseoon, aikoen sitten lähettää hänet jatkamaan opintojaan Pariisiin. Ja vaikka häntä paljon kadehdittiin ja vähän rakastettiin, valitsivat kyläläiset hänet joka vaalissa pormestariksi, siitä yksinkertaisesta syystä, että hänen arveltiin hyvin joutavan huolehtimaan kunnan asioista, koska hänellä ei ollut mitään muutakaan tekemistä. Hän puolestaan jätti nämä tehtävät opettaja Féroulle, jolle pormestarin sihteerintoimi tuotti satakahdeksankymmentä markkaa vuodessa, ja jonka tästä palkasta täytyi toimittaa melkoinen työ, kirjoittaa kirjeitä, tiedonantoja, asiakirjoja ja olla puuhassa alituisesti. Saleur oli aivan oppimaton mies, hän osasi tuskin kirjoittaa oman nimensä, oli hidas ja yksinkertainen, vaikkakaan ei pohjaltaan ilkeä; hän kohteli Férouta kuin kirjoituskonetta, halveksi häntä, niinkuin ainakin mies, jonka ei ole tarvinnut tietää niin paljoa ansaitakseen omaisuuden ja elääkseen komeasti. Sitäpaitsi hän oli Féroulle vihoissaan siitä, että tämä oli riitaantunut apotti Cognassen kanssa, kieltäytyessään viemästä oppilaitaan kirkkoon ja laulamasta siellä; hän ei kumminkaan itsekään täyttänyt uskonnollisia velvollisuuksia ja kävi messussa ainoastaan hyvän järjestyksen vuoksi. Samoin teki hänen laiha, punatukkainen, mitättömän näköinen vaimonsa, joka ei ollut keikaileva eikä jumalinen, mutta joka piti kirkossa käymistä rouvaksi tulleen talonpoikaisvaimon velvollisuutena. Saleurin suuttumuksen syynä oli se, että opettajan vastustus vielä kiihoitti Jonvillen kirkkoherran ja Moreuxin asukasten välisiä riitoja. Jälkimmäiset valittivat alituiseen, että heitä kohdeltiin huonosti, että he saivat ainoastaan lyhyitä messuja, ikäänkuin armosta, että heidän täytyi lähettää lapsensa Jonvilleen katkismusta oppimaan päästäkseen ensimmäiselle ripille, ja pappi vastasi äkäisesti, että hankkikoot oman papin, jos tahtovat sellaisia etuja itselleen. Moreuxin kirkko oli koko viikon suljettuna, ja se oli silloin kuin tyhjä ja synkkä lato. Apotti Cognasse pistäytyi siellä puoleksi tunniksi joka sunnuntaina, peloittaen kaikki oikuillaan ja kiivaudellaan.

Markus, joka täydellisesti tunsi asiaintilan, ajatteli Férouta suurella säälillä ja myötätuntoisuudella. Tuossa hyvinvoivassa Moreuxissä opettaja yksin näki nälkää. Hänen surkea kohtalonsa oli surullinen esimerkki köyhästä alkeisopettajasta. Kahdenkymmenenneljän vuotiaana oli hän Mailleboisissa alkanut uransa apuopettajana yhdeksänsadan markan palkalla. Kuusi vuotta työskenneltyään oli hän nyt päässyt vakinaiseksi, mutta katkeran luonteensa tähden oli hänet lähetetty syrjäiseen Moreuxiin, eikä hänellä vieläkään ollut tuloja kuin tuhat markkaa vuodessa ja kumminkin oli hänellä vaimo ja kolme pientä tyttöä elätettävänä. Vanhassa kosteassa hökkelissä, jossa koulu sijaitsi, vallitsi synkkä kurjuus, heidän ruokansa ei olisi kelvannut koirillekaan, pienokaiset olivat ilman kenkiä, äiti ilman hametta. Heitä uhkasi yhä kasvavat velat, nuo kauheat velat, jotka ovat niin monen alhaisen virkamiehen perikato! Kuinka suurta rohkeutta tarvittiinkaan tätä kurjuutta salaamaan, kuluneeseen takkiin puettuna ylläpitämään oppineen herran arvoa, jolta ohjesääntö kieltää kaiken kaupan harjoittamisen ulkopuolella koulua! Joka päivä alkoi uudestaan taistelu, johon tarvittiin äärettömästi tarmoa ja tahdonlujuutta. Férou, jonka vilkas henki oli säilyttänyt synnynnäisen riippumattomuutensa, täytti innokkaasti, vaikkakin joskus kärsimättömyydellä tehtävänsä. Hänen vaimonsa, suurikasvuinen, miellyttävä ja vaaleaverinen entinen puotineiti, auttoi häntä kyllä vähäisen, opettamalla pieniä tyttöjä lukemaan ja ompelemaan, jota vastoin hänellä itsellään oli kasvatettavanaan pahankuriset, kovapäiset ja ilkeät poikanulikat. Kuinka olisikaan hänen mielensä voinut olla masentumatta tässä kiittämättömässä toimessa? Hän oli syntynyt köyhänä, oli aina kärsinyt köyhyyttä, elänyt huonolla ruoalla ja saanut käydä kuluneissa ja paikatuissa vaatteissa; ja nyt kun hän oli herra, oli köyhyys tullut hänelle hirveän katkeraksi. Hänen ympäristössään oli ainoastaan onnellisia ihmisiä, maataomistavia talonpoikia, joilla oli ruokaa kylliksi, ja jotka ylpeilivät kokoamistaan rahoista. Suurin osa heistä oli aivan oppimattomia, osasivat tuskin laskea kymmeneen, tarvitsivat häntä pienintäkin kirjettä kirjoittamaan. Ja hänellä, joka oli ainoa sivistynyt ja oppinut mies koko kylässä, ei ollut varaa ostaa itselleen kaulusta tai korjauttaa rikkinäisiä kenkiään. Talonpojat kohtelivat häntä kuin palvelijaa, halveksivat häntä hänen repaleisen pukunsa tähden, vaikka he oikeastaan kadehtivat häntä. Kun he vertailivat opettajaa ja kirkkoherraa toisiinsa, oli se edelliselle tappioksi: toisella puolella oli huonopalkkainen, kurja opettaja, jota oppilaat eivät kunnioittaneet ja vanhemmat halveksivat, jota esimiehet tuskin ollenkaan kannattivat, ja jolla ei ollut mitään vaikutusvaltaa; toisella puolen taas oli runsaspalkkainen kirkkoherra, joka sitä paitse sai kaikenlaisia lahjoja, jota piispa kannatti ja uskovaiset hemmottelivat, ja joka puhui ukkosen, sateen ja auringon ankaran herran nimessä. Näin siis apotti Cognasse yhä hallitsi Moreuxissä, vaikkakin hän oli alituisessa riidassa sen asukasten kanssa, jotka olivat kokonaan lakanneet uskomasta Jumalaan ja laiminlöivät uskonnon harjoitukset. Näin oli siis köyhä, katkera ja sosialistinen Férou joutunut epäsuosioon, kun oli pitänyt mullistavia puheita yhteiskunnallisesta järjestyksestä, joka antoi hänen, sivistyneen ja nerokkaan miehen nähdä nälkää, samalla kun hänen typerä ja tietämätön ympäristönsä sai nauttia rikkautta ja onnea.

Talvi oli tavattoman ankara, Jonvillessä ja Moreuxissa satoi lumen jo marraskuussa. Markus sai kuulla, että kaksi Féroun tyttäristä oli sairastunut kylmyydestä, eikä Férou voinut antaa heille kunnollista ruokaa. Markus koetti auttaa heitä, mutta hän oli itse niin köyhä, että hänen täytyi pyytää neiti Mazelinelta apua. Hänelläkin oli ainoastaan tuhannen markan palkka, mutta hänen sihteerintoimestaan oli suuremmat tulot ja koulurakennus, jossa hän asui, oli erinomainen terveydellisessä suhteessa. Tähän saakka ei hän kuitenkaan ollut voinut tulla toimeen muuten kuin rouva Duparquen avulla, joka oli lahjoittanut pukuja lapselle, liinavaatteita äidille ja pieniä rahasummia juhlapäivinä. Simonin jutun jälkeen ei hän enää antanut mitään, ja Markus oli melkein iloinen siitä, sillä hän oli syvästi kärsinyt niistä kovista sanoista, joilla hän höysti lahjansa. Mutta kuinka paljon vaikeampaa olikaan nyt tulla toimeen, kuinka paljon enemmän työtä, rohkeutta ja säästäväisyyttä hän tarvitsikaan voidakseen kyllin arvokkaana pysyä paikallaan! Markus, joka rakasti tointansa, oli ryhtynyt siihen tuskallisella innolla, ja nähdessään hänen luokillaan täsmällisesti täyttävän velvollisuutensa, ei kukaan olisi voinut aavistaa sitä synkkää surua ja kauheaa epätoivoa, joka asui hänen rauhallisen ulkomuotonsa alla. Simonin tuomio oli hämmästyttänyt ja kauhistuttanut häntä; hän ei voinut toipua mielenliikutuksesta, jonka tuo hirveä vääryys oli hänessä herättänyt. Vähän väliä hän vaipui synkkiin mietteihinsä, ja Geneviève kuuli hänen usein huudahtavan: "Se on kamalaa, luulin tuntevani maani, enkä sitä tuntenutkaan!" Niin, kuinka oli moinen häväistys voinut tapahtua Ranskassa, samassa Ranskassa, joka oli pannut toimeen suuren vallankumouksen, ja jota hän tähän saakka oli pitänyt maailman luvattuna vapauttajana. Hän rakasti sitä kiihkeästi sen jalomielisyyden, sen riippumattomuuden, kaiken vapaan, ylevän ja suuren tähden, jota sen piti tehdä. Ja se oli sallinut, oli vaatinut viattoman tuomitsemista; se palasi takaisin entiseen tietämättömyyteen ja raakuuteen! Siitä oli suru ja häpeä, joita hän ei voinut unhottaa, jotka vaivasivat häntä niinkuin oma rikos. Sen lisäksi hän rakasti intohimoisesti totuutta, ja hän tunsi sietämätöntä tuskaa nähdessään valheen voittavan, voimatta kukistaa ja hävittää sitä huutamalla korkealla äänellä julki kauan etsityn totuuden! Hän kävi uudelleen läpi koko jutun, etsi lakkaamatta selvitystä vyyhtiin, jonka näkymättömät kädet olivat sotkeneet. Ja silloin hän usein illalla, kovan työpäivän jälkeen, oli niin alakuloinen ja toivoton, että Geneviève, joka myöskin oli istunut ääneti, meni hiljaa hänen luokseen, painoi häntä rintaansa vastaan ja suuteli häntä hellästi, koettaen lohduttaa häntä.

— Ystävä raukkani, sinä teet itsesi sairaaksi, älä ajattele enää noita surullisia asioita.

Markus sai kyyneleet silmiinsä, ja hän syleili vuorostaan vaimoaan hellästi.

— Niin, niin, sinä olet oikeassa, täytyy olla rohkea. Mutta enhän voi olla ajattelematta, se on niin tuskallista.

Silloin Geneviève hymyillen vei hänet Louisen pienen vuoteen luo.

— Ajattele ainoastaan lemmikkiämme, sano itsellesi, että teemme työtä hänen tähtensä. Hän on onnellinen, silloinkun mekin olemme onnellisia.

— Niin, niin, se olisi viisainta. Mutta eikö meidänkin onnemme riipu muiden onnesta.

Geneviève oli ollut hyvin ymmärtäväinen ja osaaottavainen Simonin jutun aikana. Hän oli kärsinyt siitä kylmyydestä, jolla vanhat rouvat, etenkin isoäiti, kohtelivat hänen miestään. Palvelijatar Pélagiekin piti velvollisuutenaan olla hänelle puhumatta. Kun nuori perhe lähti pienestä talosta Kapusiinitorin varrelta, erottiinkin sangen kylmästi; ja sen jälkeen Geneviève kävi vaan silloin tällöin vanhoja rouvia tervehtimässä ettei välit kokonaan rikkoutuisi. Palattuaan Jonvilleen oli hän jälleen lakannut käymästä kirkossa, sillä hän ei tahtonut, että apotti Cognasse saisi hänen uskonnollisuudestaan aseita Markusta vastaan. Joskaan hän ei näyttänyt välittävän riidasta koulun ja kirkon välillä, oli hän yhä täydestä sydämmestään kiintynyt rakastettuun mieheensä, oli koko olemuksellaan hänen, silloinkin kun perityt mielipiteet ja katolilainen kasvatus estivät häntä täydellisesti hyväksymästä miehensä mielipiteitä. Simonin jutussa Geneviève ei ehkä ajatellut samoin kuin miehensä, mutta hän tiesi tämän niin vilpittömäksi, jalomieliseksi ja oikeudenmukaiseksi, ettei hän voinut soimata häntä siitä, että hän toimi omantuntonsa mukaan. Ymmärtäväisenä vaimona hän ainoastaan joskus pyysi häntä olemaan varovainen. Mihin he olisivat joutuneet lapsensa kanssa, jos olisivat menettäneet virkansa? He olivat tähän saakka rakastaneet toisiaan niin paljon, että ei ainoatakaan vakavaa erimielisyyttä tai riitaa ollut voinut heidän välillään syntyä.

Simonin juttu oli aina Markuksen mielessä; hän oli vannonut että ei ennen levähtäisi, kun oli löytänyt syyllisen. Kun hänellä torstaisin oli vapaa iltapäivä, kiiruhti hän Maillehoisiin Lehmannien luo, synkkään ikävään kauppaan Trou-kadun varrella. Simonin tuomitseminen oli iskenyt sinne kuin salama, yleinen kirous näkyi kohdanneen rangaistusvangin perhettä, sekä niitä hänen ystäviään ja tuttaviaan, jotka vielä pysyivät hänelle uskollisina. Juutalaisen räätälin ostajapiiri oli hyljännyt hänet, ja vanhukset olisivat kuolleet nälkään, ellei heidän olisi onnistunut saada työtä suurista Pariisin myymälöistä. Mutta etenkin rouva Simon, surumielinen Rachel ja hänen lapsensa, Josef ja Sarah kärsivät hirveästi siitä raa'asta vihasta, jolla heitä kohdeltiin. Lapset eivät voineet käydä koulussa, sillä katupojat herjasivat heitä ja heittivät heitä kivillä. Äiti oli pukeutunut suruun, ja musta puku teki hänen kauneutensa vielä loistavammaksi. Hän itki päivät päästään, eikä toivonut pelastusta muuten kun ihmeen kautta. Hävitetyssä talossa, jossa kaikki olivat antautuneet surun valtaan, pysyi David yksin lannistumattomana. Hän etsi yhä ja toivoi yhä. Hän oli ottanut tehtäväkseen veljensä pelastamisen ja hänen kunniansa puhdistamisen, ja viimeisen kerran häntä tavatessaan oli hän vannonut elävänsä tästä lähin ainoastaan tunkeakseen hirveän salaisuuden perille, löytääkseen oikean murhaajan ja saattaakseen totuuden päivän valoon. Hän oli uskonut hiekka- ja piikivikaivostensa hoidon kokonaan eräälle luotettavalle miehelle, sillä hän ymmärsi ilman rahaa olevansa aivan voimaton. Hän pyhitti kaiken elämänsä totuuden etsimiseen, vaanien lakkaamatta pienimpiäkin jälkiä, hakien uusia todistuksia. Ja jos hänen intonsa olisi laimentunut, olisivat kirjeet, joita hänen kälynsä silloin tällöin sai mieheltään, ja jotka olivat päivätyt Cayennessa, riittäneet uudestaan kiihoittamaan häntä. Saapui kirjeitä, jotka hallitus oli tutkinut, mutta joissa jokaisen lauseen takana tunsi sietämättömien kidutusten pusertaman huudon, huomasi kuinka syytön lakkaamatta mietti rikosta, josta häntä syytettiin, voimatta käsittää miksi hänen täytyi sovittaa toisen rikoksen. Eikö tämä raateleva tuska viimein päättyisi hulluuteen? Simon puhui lempeästi tovereistaan, varkaista ja murhaajista, ja hän vihasi, sen voi arvata, vartijoita, noita julmuria, jotka sivistyneen maailman ulkopuolella kenenkään estämättä huvikseen tuottivat onnettomille kärsimyksiä. Siellä asui vain ihmiskunnan hylkiöitä, ja eräs vapautettu rangaistusvanki kertoi elämästä siellä Davidille hirveitä yksityisseikkoja.

Mutta David ja Markus eivät saaneet mitään aikaan, vaikka he itsepäisesti jatkoivat tutkimustaan. He olivat päättäneet tarkasti pitää silmällä veljien koulua ja etenkin veli Gorgiasta, jota he yhä epäilivät. Mutta kuukausi oikeusjutun jälkeen katosivat apulaiset, veljet Isidore, Lazarus ja Gorgias paikkakunnalta: heidät oli lähetetty johonkin muuhun luostarikuntaan toiseen päähän Ranskaa; ja ainoastaan johtaja, veli Fulgentius oli jäänyt paikalleen saaden kolme uutta munkkia apulaisikseen. David ja Markus eivät voineet siitä tehdä mitään johtopäätöksiä, sillä siinä ei ollut mitään luonnotonta: veljet siirtyivät usein toisesta luostarista toiseen. Sitäpaitsi oli mahdoton saada tietää kenen vuoksi muutto tapahtui koska kaikki kolme olivat muuttaneet. Pahinta oli että Simonin tuomio oli ollut kova isku maallikkokoululle, useat perheet olivat ottaneet lapsensa pois sieltä, pannakseen heidät veljien kouluun. Uskovaiset naiset pitivät suurta melua inhoittavasta jutusta, ikäänkuin olisi opetus ilman Jumalaa syynä kaikkiin häväistyksiin ja rikoksiin. Veljien koulu ei ollut koskaan kukoistanut niinkuin nyt, kirkollinen puolue oli täydellisesti voitolla ja Mailleboisissa näki ainoastaan voitonriemuisten munkkien ja pappien kasvoja. Kaiken tämän lisäksi ei Simonin paikalle nimitetty opettaja, pieni, kalpea ja kurjannäköinen mies, nimeltä Méchain näyttänyt ollenkaan voivan taistella ylivoimaa vastaan. Hänen sanottiin olevan rintatautisen, hän kärsi paljon ankarasta talvesta ja antoi useimmiten luokkansa apuopettaja Mignotin haltuun, joka, kun hänellä ei ollut muuta ohjaajaa, kuunteli neiti Rouzairen neuvoja ja kallistui yhä enemmän vallassaolevien kirkollisten puolelle. Ja siitä tulikin palkkana melkoisia lahjoja oppilaiden vanhemmilta, ja sitäpaitsi Mauraisinin suosio ja varma yleneminen. Neiti Rouzaire oli taivuttanut hänet viemään oppilaansa messuun ja ripustamaan uudelleen luokan seinälle suuren, puisen ristiinnaulitun kuvan. Korkeammassa paikassa annettiin tämän kaiken tapahtua, toivottiin ehkä sen miellyttävän vanhempia, joten he ehkä panisivat lapsensa takaisin sinne. Epäilemätöntä oli, että koko Maillebois vähitellen meni kirkollisten puolelle, aika oli äärettömän vakava.

Markuksen suru kasvoikin joka kerta kun hän huomasi, mikä hirveä tietämättömyys vallitsi maassa. Simonin nimikin oli muuttunut sellaiseksi kauheaksi kummitukseksi, että sen pelkkä mainitseminenkin saattoi ihmiset mielettömiksi vihasta ja pelosta. Tuo kirottu nimi toi onnettomuutta mukanaan, se sisälsi, kansan mielestä, kaikki inhimilliset rikokset. Siitä ei saanut puhua, ei viitata sinne päinkään, muutoin joutuisi isänmaa pahimpien onnettomuuksien uhriksi. Oikeusjutun jälkeen oli kyllä ollut joitakuita ymmärtäväisiä ja oikeudenmukaisia ihmisiä, jotka lausuivat arvelun, että tuomittu ehkä sentään oli viaton; mutta raivoisan enemmistön tähden he eivät uskaltaneet enää suutansa avata ja neuvoivat muitakin pysymään vaiti; mitä hyötyä oli vastustamisesta ja oikeuden vaatimisesta? miksi antautua itse vaaraan, saattaa itsensä perikatoon, kun ei siitä kuitenkaan ole toisillekaan hyötyä? Markus tapasi sattumalta peräkkäin maanviljelijä Bongardin, työmies Doloirin ja virkamies Savinin, ja hän huomasi että kaikkia kolmea suuresti halutti ottaa lapsensa maallikkokoulusta ja panna ne veljien kouluun, mutta he eivät uskaltaneet, sillä he pelkäsivät hämärästi joutuvansa mahtavien epäsuosioon. Bongard oli umpimielinen eikä tahtonut puhua jutusta: se ei häntä liikuttanut, nykyään ei enää tiennyt pitikö olla pappien vai hallituksen puolella; vihdoin hän kuitenkin kertoi että juutalaiset olivat tuoneet taudin karjaan, hän tiesi sen aivan varmasti, sillä hänen lapsensa Fernand ja Angèle olivat nähneet erään miehen heittävän valkoista jauhoa kaivoon. Doloir kiivastui, puhui sotajoukosta, jonka isänmaan petturit tahtoivat hävittää, eräs entinen rykmenttiläinen oli nimittäin kertonut hänelle Simonin jutun johdosta, että oli muodostettu kansainvälinen liitto, jonka tarkoituksena oli myödä Ranska Saksalle; sitten hän vannoi antavansa korvapuustin uudelle opettajalle, jos hänen pienokaisensa, Auguste ja Charles vaan kertoisivat hänelle jotakin pahaa tuosta onnettomasta koulusta, jossa lapset turmeltuivat. Savin oli kylmempi ja katkerampi, hän oli saanut päähänsä, että oli joutunut vaikeaan asemaan siksi, että oli kieltäytynyt rupeamasta vapaamuurariksi, hän katui salaa ettei ollut mennyt kirkon puolelle ja huomautti siitä kuinka sankarillisesti hän uhrautui tasavallan puolesta ollessaan vastaanottamatta vaimonsa rippi-isän tarjoamia etuja; mitä taas juttuun tulee, tiesivät kyllä kaikki, että se oli vaan teeskentelyä, se oli yhden ainoan uhraaminen Ranskan kouluissa, niin hyvin maallisissa kun hengellisissä tapahtuvien häväistysten salaamiseksi; hän olikin ajatellut ottaa lapsensa pois koulusta ja antaa heidän kasvaa ilman opetusta luonnon mukaan. Markus kuunteli pää pyörällä, sydän kouristuksissa, voimatta ymmärtää kuinka järkevät olennot, jotka eivät olleet aivan raakalaisia, voivat joutua sellaiseen hairahdukseen. Sellaiset mielipiteet saattoivat hänet epätoivoon, hänestä se oli kauheampaa kuin synnynnäinen tietämättömyys. Kuinka saada tämä myrkytetty kansa henkisesti ja siveellisesti terveeksi? Mutta etenkin tunsi Markus syvää mielenliikutusta mennessään eräänä päivänä Milhomme-rouvien paperikauppaan ostamaan erästä teosta. He olivat siellä molemmat poikineen. Rouva Edouard teki hänen kanssaan kaupan. Nähdessään Markuksen yhtäkkiä tulevan sisään, hämmästyi hän hieman, mutta tointui pian, ja syvä ryppy hänen otsallaan ilmaisi ankaraa tahdon voimaa. Rouva Alexandre oli vapisten noussut ylös ja vei Sébastienin toiseen huoneesen, muka pestäkseen hänen käsiään. Tästä paosta Markus huomasi että viattoman tuomitseminen oli pienessä talossa herättänyt suurta levottomuutta. Tulisiko totuus kerran ilmi tästä pienestä myymälästä? Hän poistui levottomampana kuin koskaan. Rouva Edouard, joka tahtoi peittää kälynsä heikkoutta, oli vuorostaan kertonut hänelle kummallisia juttuja; kuinka eräs vanha rouva usein näki unessa pikku Zéphirinin, Simonin uhrin, marttyyripalmu kädessä; kuinka veljien koulua, sen jälkeen kun sitä oli epäilty, oli ukkonen väistänyt, vaikka salama kolme kertaa oli iskenyt lähiseutuun.

Markuksen täytyi kerran mennä erään hallinnollisen asian takia tapaamaan Darrasia, ja hän huomasi pormestarin hämmästyvän hänet nähdessään. Darrasia oli aina pidetty taattuna simonistina, olipa hän julkisestikin näyttänyt myötätuntoisuuttansa oikeusjutun aikana. Mutta olihan hän virkamies, olihan hänellä julkinen toimi, joka pakoitti hänen täydelliseen puolueettomuuteen? Joku määrä pelkuruutta vielä lisäsi hänen varovaisuuttaan, pelko suututtaa valitsijamiestensä enemmistöä ja kadottaa pormestarin virkansa, josta hän ylpeili. Järjestettyään asiansa teki Markus hänelle jonkun kysymyksen. Darras vastasi olevansa asemansa vuoksi sidottu, sillä kunnallisneuvostossa tulisivat kirkolliset enemmistöön ensi vaaleissa, jos kansaa vielä kiihoitettaisiin. Ja hän valitti sitä että Simonin onneton juttu oli tuottanut kirkolle erinomaisen tilaisuuden, joka auttaisi heitä saavuttamaan helppoja voittoja tietämättömän, valheiden ja erehdysten myrkyttämän rahvaan keskuudessa. Niin kauan kun tämä hulluus oli vallalla, ei voinut mitään toimittaa, täytyi painaa päänsä alas ja antaa rajuilman mennä ohitse. Darras vaati Markukselta lupauksen, ettei hän kellenkään kertoisi, mitä hän nyt oli kuullut. Sitten saattoi hän Markuksen ovelle saakka näyttääkseen oikein selvästi salaista myötätuntoisuuttaan ja vielä kerran rukoillakseen häntä pysymään alallaan ja odottamaan parempia aikoja.

Markuksella oli vain yksi turvapaikka, jossa hän sai lohdutusta. Hän meni aina epätoivoissaan Salvanin luo. Etenkin oli hän usein käynyt siellä kovina talvikuukausina, kun Férou Moreuxissa oli nälkään kuolemaisillaan, saaden lakkaamatta taistella apotti Cognassen kanssa. Hän oli keskustellut ystävänsä kanssa tuon köyhän, vähäpalkkaisen opettajan sydäntä särkevästä kurjuudesta, vastakohtana runsaspalkkaiselle kirkkoherralle. Ja Salvan oli hänen kanssaan yhtä mieltä siitä, että tähän kurjuuteen oli suureksi osaksi syynä se halveksiminen, jonka alaiseksi alkeisopettajan toimi oli joutunut. Alkeisopettajien niukka palkka ei houkutellut ketään sille alalle pyrkimään, ja sentähden oli vaikea saada oppilaita normaalikouluihin. Oli liiaksi puhuttu toimen vastuksista, rasituksista ja ala-arvoisuudesta. Talonpoikaisnuorukaiset, jotka tahtoivat päästä auran kurjesta, ja joista normaalikoulut samoin kuin seminaaritkin saivat suurimman osan oppilaitaan, rupesivat nykyään mieluummin alemmiksi virkamiehiksi sekä siirtyivät kaupunkeihin. Sitoutumalla kymmeneksi vuodeksi opettajaksi pääsi nuorukainen vapaaksi sotapalveluksesta ja ainoastaan tämä houkutteli heitä antautumaan tuohon kurjaan ammattiin, josta oli vähän tuloja ja vähän kunniaa, paljon vaivaa ja paljon ylenkatsetta odotettavana. Oppilaiden hankkiminen normaalikouluihin oli kuitenkin pääkysymys, josta riippui maan kehitys, sen voima ja sen pelastus. Löytyi vain yksi toinen yhtä tärkeä kysymys, ja se oli näiden opettajien kasvattaminen. Enemmän opettajia voitiin saada ainoastaan siten, että palkka kohotettiin kohtuulliseksi, niin että sillä voi elää arvokkaasti, ja että toimi sai sen kunnian, joka sille oli tuleva; opettajakokelaiden kasvatus ja opetus sitävastoin vaati aivan uuden ohjelman. Salvan sanoi aivan oikein, että opettajan hyvyydestä riippui hänen opetuksensa hyvyys ja myöskin Ranskan nousevan sukupolven laatu. Se oli kysymys elämästä ja kuolemasta. Salvan oli ottanut tehtäväkseen valmistaa opettajia vapautustyöhön. Tähän saakka heitä ei oltu kyllin tarmokkaasti opetettu luopumaan uskonopin säännöistä, kaikista valheellisista pyhimystaruista, kaikista niistä erehdyksistä, jotka vuosisatoja ovat pitäneet kansaa kurjuudessa ja orjuudessa. He olivat suureksi osaksi kunnon miehiä ja hyviä tasavaltalaisia ja siksi oppineita, että voivat opettaa sisälukua, kirjoitusta, vähän laskentoa ja vähän historiaa, mutta he olivat kykenemättömiä kasvattamaan kansalaisia ja miehiä. Onnettomassa Simonin jutussa saatiin nähdä heidän melkein kaikkien rupeavan kirkollisten valheiden kannattajiksi, sillä he eivät itse kyenneet ajattelemaan. He eivät osanneet rakastaa totuutta, heille oli sanottu, että juutalaiset olivat myyneet Ranskan Saksalle ja he vimmastuivat. Oi! missä oli se alkeisopettajien pyhä parvi, jonka tuli johdattaa koko Ranskan kansaa tieteellisesti todistetun totuuden kirkkauteen, vapauttaa se vuosisatoja kestäneestä pimeydestä ja opettaa sitä rakastamaan totuutta, vapautta ja oikeutta.

Eräänä aamuna sai Markus kirjeen Salvanilta, joka pyysi häntä mitä pikemmin tulemaan keskustelemaan eräästä asiasta. Seuraavana torstaina hän siis lähti Beaumontiin.

Johtaja odotti häntä pienelle puutarhalle päin olevassa työhuoneessaan, jota huhtikuun aurinko valaisi lämpimillä säteillään.

— Hyvä ystäväni, näin on asianlaita… Te tiedätte kuinka valitettava Mailleboisin tila nykyään on. Uusi opettaja, Méchain, jota ei olisi pitänyt nimittää sinne niin vakavien asianhaarojen vallitessa, ei ole mikään kunnoton mies, luulempa melkein, että hän on meidän puolellamme; mutta hän on heikko, muutamissa kuukausissa on hän taipunut ylivoiman alle ja sen lisäksi on hän sairas. Hän on nyt pyytänyt, että hänet muutettaisiin etelään… Mailleboisissa tarvittaisiin teräväjärkistä, lujatahtoista miestä, opettajaa, jolla olisi nykyisessä tilassa tarvittava äly ja tarmo. Ja silloin ajateltiin teitä.

Ehdotus tuli niin äkkiä, niin odottamatta, että Markus huudahti.

— Mitenkä, minua!

— Niin, te yksin tunnette oivallisesti kaupungin, ja sen hirveän käänteen, johon se on joutunut. Simon raukan tuomitsemisen jälkeen alkeiskoulu on kuin kirottu, se menettää joka vuosi oppilaitaan, jota vastoin veljien koulu pyrkii sen paikalle, vahvistuen sen häviöstä. Ja se on yhä laajeneva klerikalismin, alhaisen taikauskon ja vanhoillisen typeryyden pesäpaikka, joka vihdoin on nielaseva kaikki, ellemme nouse taistelemaan sitä vastaan. Rahvas on jo vaipunut takaisin alhaisiin intohimoihin, me tarvitsemme sinne tulevaisuuden työntekijän, hyvän siemenen kylväjän, joka uudestaan kohottaisi koulumme kukoistukseensa, muuttaisi sen siksi, mitä sen tulee olla, vapaaksi ja oikeudenmukaiseksi Ranskan kansan kasvattajaksi ja vapauttajaksi. Teitä siis ajateltiin.

— Mutta, keskeytti Markus jälleen, onko tämä vain teidän yksityinen toiveenne, vai onko teitä pyydetty kysymään minulta?

Salvan hymyili.

— Oh! minä olen ainoastaan halpa virkamies, olisi liian suuremmoista, jos kaikki minun toiveeni täyttyisivät. Minun toimekseni on, niinkuin sanoitte, annettu tiedustella teidän ajatustanne asiasta. Tiedetään, että olen ystävänne. Le Barazer kutsui minut maanantaina prefektin virkataloon. Ja keskustellessamme asiasta, syntyi meissä ajatus tarjota teille paikka Mailleboisissa.

Markus ei voinut pidättää äkkinäistä liikettä, hän kohautti olkapäitään.

— Tosin, jatkoi Salvan, ei Le Barazer osoittanut suurta rohkeutta Simonin jutussa. Hän olisi voinut toimia paremmin. Mutta meidän täytyy tyytyä ihmisiin sellaisina kuin he ovat. Sen voin kuitenkin teille luvata, että hän tästedes, vaikkei julkisesti seisoisikaan teidän vierellänne, on oleva teille salainen tuki, johon pelotta voitte nojautua. Hän arvosteli sittenkin oikein prefekti Hennebisea, joka niin kammoo huomiota herättäviä juttuja; ja kunnon rehtori Forbes tyytyi johtajan arvoon ilman valtaa. Kaikki vaara tulee tuon jesuiitan Mauraisinin puolelta, jota hänen esimiehensä Le Barazer valtioviisaudesta luulee täytyvänsä suosia… No, eihän taistelu teitä pelottane!

Markus oli vaiti, katse maahan luotuna. Hän näytti epäilysten valtaamana vaipuneen levottomiin mietteisiin. Ja Salvan, joka tuntien hänen perhesuhteensa osasi arvata hänen ajatuksensa, tarttui hyvin liikutettuna hänen molempiin käsiinsä.

— Minä tiedän mitä teiltä pyydän, ystäväni… Olin Berthereaun, Genevièven isän hyvä ystävä. Hänellä oli hyvin vapaat mielipiteet ja terävä järki, mutta hän oli tuntehikas luonne ja taipui vihdoin käymään vaimonsa kanssa messussa. Myöhemmin olin hänen tyttärensä, teidän nykyisen vaimonne holhooja ja kävin usein pienessä talossa Kapusiinitorin varrella, jossa ankaran jumalinen ja itsevaltias rouva Duparque hallitsi, taivuttaen tahtonsa alle tyttärensä, surumielisen ja nöyrän rouva Berthereaun ja tyttärentyttärensä suloisen Genevièven. Ehkä olisi minun mennessänne naimisiin pitänyt enemmän varoittaa teitä, sillä teidänlaisenne miehen on aina vaarallista joutua jumaliseen perheeseen ja ottaa vaimokseen nuoren tytön, joka niin kuin hän, lapsuudesta saakka on tottunut mitä hartaimpaan uskonnollisuuteen. Tähän saakka ei minun ole tarvinnut soimata itseäni siitä, koska te olette onnellisia… Mutta aivan varmaan te tulette olemaan alituisessa ristiriidassa vanhojen rouvien kanssa, jos otatte vastaan paikan Mailleboisissa. Sitähän ajattelette, eikö niin?

Markus katsoi ylös.

— Niin, minä tunnustan että pelkään onneni tähden… Te tiedätte etten ole kunnianhimoinen, ja vaikka nimitys Mailleboisiin olisi minulle toivottava yleneminen, olen kumminkin täydellisesti tyytyväinen asemaani Jonvillessä, jossa olen onnistunut edistämään tarkoitustamme… Ja nyt vaaditte minua jättämään tämän varman aseman, pannakseni alttiiksi kaiken rauhani!

Oli hetken hiljaisuus, sitten Salvan kysyi hiljaa.

— Epäilisittekö Genevièven rakkautta?

— Oi, en! huudahti Markus.

Oli taaskin hetken hiljaisuus, mutta sitten jatkoi Markus.

— Kuinka voisin häntä epäillä? hän rakastaa minua suuresti. Mutta te ette voi ajatellakaan minkälaista elämää me vietimme vanhojen rouvien luona, Simonin jutun aikana. Se oli aivan sietämätöntä, olin siellä aivan kuin vieras, palvelijakaan ei puhutellut minua. Niiden harvojen sanojen alla, joita vaihdoimme, piili vihamielisyys aina valmiina puhkeamaan katkeriin riitoihin. He olivat kuin toisesta maailmasta kotoisin, eikä minulla ollut mitään yhteistä heidän kanssaan. Se oli täydellinen jyrkkä ero… Ja vanhat rouvat alkoivat turmella minun Genevièveänikin, hän muuttui taas nunnien oppilaaksi. Hän oli itsekin alkanut pelätä ja oli ylen onnellinen kun palasimme Jonvilleen omaan pieneen pesäämme.

Hän keskeytti puheensa vapisten: sitten huudahti hän vielä.

— Ei, ei! antakaa minun jäädä sinne missä olen! Siellä teen velvollisuuteni, siellä toimitan tehtävää, joka minusta on hyvä. Kukin työmies voi ainoastaan tuoda oman kivensä rakennukseen.

Salvan käveli hitaasti edestakaisin huoneessaan. Sitten hän pysähtyi
Markuksen eteen.

— Ystäväni, en tahtoisi kehoittaa teitä uhrautumaan. Jos teidän onnenne tulisi kärsimään, jos ulkoa tulevat katkeruudet myrkyttäisivät teidän kotilietenne, tuottaisi se minulle kuolettavaa surua. Mutta minä tiedän, että olette sellaista ainesta, josta sankareita tehdään… Älkää vielä antako minulle ratkaisevaa vastausta, Ottakaa viikko ajatusaikaa, ja tulkaa ensi torstaina luokseni. Silloin keskustelemme vielä ja teemme päätöksen.

Markus palasi Jonvilleen ajatuksiinsa vaipuneena, punniten mielessään Salvanin ehdotusta. Tuliko hänen olla kuuntelematta epäilyksiä, joita hän tuskin uskalsi itselleenkään tunnustaa, antautua vaimonsa isoäidin ja äidin kanssa taisteluun, johon koko hänen elämänsä onni voisi hävitä? Hän aikoi ensin puhua suoraan Genevièven kanssa asiasta, mutta hän ei sitä uskaltanut, hän tiesi aivan hyvin että Geneviève pyytäisi häntä tekemään oman tahtonsa ja velvollisuudentuntonsa mukaan. Markus ei edes puhunut hänelle Salvanin tarjouksesta, hänet valtasi yhä kasvava ahdistus, hän oli tyytymätön itseensä. Kaksi päivää kului epäilyksessä, sitten hän tarkasti asemaa, punnitsi asiaa joka haaralta.

Ensin näki hän edessään pienen kaupungin, jonka hän niin hyvin tunsi Simonin jutun ajoilta. Hän näki pormestari Darrasin, joka oli vapaamielinen kunnon mies, mutta joka ei enää julkisesti uskaltanut osoittaa oikeudentuntoaan, peläten kadottavansa pormestarin virkansa ja menettävänsä suuren omaisuutensa. Hän näki ennen kaikkea Bongardit, Doloirit, Savinit ja Milhommet, kaikki nuo järjeltään ja luonteeltaan keskinkertaiset olennot, hän muisti heidän eriskummallisen puheensa, joissa julmuus ja typeryys kilpailivat keskenään voitosta; heidän takanaan oli ääretön kansan paljous, vielä naurettavampien juttujen saaliina, harjoittaen vielä suurempaa julmuutta. Siinä oli raakalaisten taikauskoa, villikansojen intohimoa, se piti murhaa ja varkautta kunnianaan, eikä sillä ollut suvaitsevaisuutta, ei järkeä, eikä hyvyyttä. Siitä johtui itsestään kysymys: miksi oli se näin vaipunut, miksi viipyi se mielellään tuossa valheen ja tietämättömyyden sumussa? miksi se ikäänkuin vaistomaisesti pelkäsi kaikkea ajattelemista, aivan kuin olisi se kammonnut kaikkea puhdasta, yksinkertaista ja selvää? miksi sulki se silmänsä kirkkaalta auringonvalolta ottamatta sitä vastaan? miksi oli se Simonin jutussa osoittautunut kansaksi, jolta puuttuu hienotunteisuus ja ajatuskyky, joka ei tahdo nähdä eikä ymmärtää, joka ei tahdo tuntea totuutta, joka luo ympärilleen niin paljon pimeyttä kun mahdollista, ollakseen näkemättä selvästi, voidakseen huutaa kuolemaa taikauskon ja harhaluulojen yössä. Tätä kansaa oli tosin myrkytetty; sellaiset sanomalehdet kuin "Croix de Beaumont" ja "Petit Beaumontais" tarjoovat sille joka aamu inhoittavan juoman, joka turmelee ja kiihoittaa. Yksinkertaisten lasten aivot, pelkurien sydämmet, orjuuden ja köyhyyden lannistamat kärsivät ja halvat joutuvat helposti saaliiksi semmoisille, jotka käyttävät väärin yleistä herkkäuskoisuutta. Kaikkina aikoina ovat maailman herrat, kirkot, keisarit ja kuninkaat hallinneet yksinkertaista joukkoa ainoastaan myrkyttämällä heidät, pitämällä heitä alituisessa kauhussa ja harhauskojen palveluksessa. Mutta myrkyttäminen ei yksin riittänyt selittämään kansan omantunnon ja järjen uinumista. Se, että kansa niin helposti antoi myrkyttää itsensä, todisti täydellistä vastustuskyvyn puutetta. Myrkky vaikuttaa etenkin tietämättömiin, niihin, jotka ovat kykenemättömiä arvostelemaan, tutkimaan ja vastaanväittämään. Kaiken tuskan, kaiken vääryyden ja kaiken halpamaisuuden perustana on siis tietämättömyys, ihmiskunnan pitkän kärsimyksen ensimmäinen ja ainoa syy, se on myöskin syynä siihen, että kulku valoa kohden on niin vaikea ja hidas ja käy kaikkien historiassa mainittujen rikosten ja halpamaisuuksien kautta. Tästä perustasta pitäisi siis kansojen vapautuksen ja syvien rivien opetuksen alkaa, sillä äskeinenkin tapaus oli uusi todistus siitä, että tietämätön kansa ei kykene olemaan oikeudenmukainen, totuus yksin tekee sen kykeneväksi siihen.

Jouduttuaan näin pitkälle mietteissään, valtasi Markuksen kummastus. Kuinka oli mahdollista, että Ranskan kansa, maanviljelijäin ja työmiesten taajat joukot vielä olivat näin ainaisella ja raa'alla kannalla? Olihan Ranska ollut tasavaltana jo kolmanneksen vuosisataa, olivathan sen perustajat selvästi tunteneet uuden ajan tarpeet, perustaessaan vapaan valtakunnan uuden koululaitoksen perustalle, asettaessaan maallikkojen hallussa olevan alkeiskoulun arvoon ja valtaan, ja määrätessään että se oli oleva maksuton ja pakollinen. He olivat ehkä silloin luulleet, että työ oli täytetty ja tasavalta turvattu. Itsetietoinen, vuosisatojen erehdyksistä ja valheista vapautettu kansanvalta oli kohoava Ranskan maaperästä. Kymmenen vuoden, kahdenkymmenen vuoden kuluttua näiden koulujen kasvattamat, totuuden tuntoon päässeet sukupolvet irtautuisivat yhä enemmän entisistä kahleistaan, ja muodostaisivat yhä vapaamman kansan, jolla olisi järkeä, ja joka olisi kypsynyt vakavuuteen ja oikeuteen. Kolmekymmentä vuotta oli nyt kulunut siitä, ja pieninkin yleinen hämminki näytti tekevän mitättömäksi koko edistyksen ja saavan kansan palaamaan entiseen typeryyteensä ja järjettömyyteensä, esi-isien synkkään tietämättömyyteen! Mitä oli sitten tapahtunut? mikä salainen vastustus, mikä maanalainen voima lamautti näin äärettömän ponnistuksen, jolla oli koetettu vapauttaa halpoja ja kärsiviä ihmisiä heidän pimeästä orjuudestaan? Tehdessään tämän kysymyksen näki Markus selvästi että vihollinen, tietämättömyyden ja kuoleman levittäjä oli kirkko. Kirkko oli salaisesti, kärsivällisellä itsepäisen työmiehen menettelytavalla, sulkenut kaikki tiet, yksitellen voittanut takaisin pimeydelle mielet, joita oli koetettu riistää sen vallasta. Se oli aina ymmärtänyt, että sille oli välttämätöntä saada olla opetuksen ohjaajana, saada tapansa mukaan levittää pimeyttä ja valhetta, jos mieli sielujen ja ruumiiden pysyä sen orjina. Koulun alalla oli se taaskin kerran taistellut ihailtavalla ulkokullatulla notkeudellaan, tekeytyen tasavaltalaiseksi, käyttäen vapaita lakeja säilyttääkseen opinlauseittensa vankeudessa miljoonia lapsia, joita nämä samat lait koettivat vapauttaa. Niin monta kuin oli nuoria ihmisalkuja joutunut valheen valtaan, niin monta sotilasta oli saatu hävityksen ja julmuuden jumalalle, sille jumalalle, joka hallitsee nykyistä inhoittavaa yhteiskuntaa. Valtioviisas paavi johti tätä taistelua, tätä salakavalaa työtä, jonka tarkoitus oli karkoittaa vallankumous kodistaan, Ranskanmaasta, ottaen muka vapauden nimessä omakseen sen voitot. Silloin olivat äskeiset tasavaltalaiset niin yksinkertaisia, että antoivat kirkon näennäisen aseidenriisumisen pettää itsensä, rauhoittuivat ja hymyilivät sille äkillisen suvaitsevaisuuden valtaamina! He iloitsivat siitä, että rauha ja sopu vallitsi, että kaikki eri mielipiteet yhtyivät kansalliseen ja isänmaalliseen uskoon. Koska tasavalta oli voitolla, miksei se ottaisi vastaan kaikkia lapsiaan, kapinoitseviakin, jotka aina olivat tahtoneet hävittää sitä? Mutta tämän jalomielisyyden palkaksi kirkko yhä jatkoi maanalaista työtään, karkoitetut munkkikunnat palasivat vähitellen, alituinen valloitus- ja orjuuttamistyö jatkui hetkeäkään lepäämättä, jesuiittain, dominikaanein ja muiden veljeskuntien oppilaat ja holhokit täyttivät hallituksen, oikeuslaitoksen ja sotajoukon, samalla kun veljien ja sisarten koulut tunkeutuivat maksuttomien ja pakollisten maallikkokoulujen sijaan. Ja kun kansa äkkiä heräsi, huomasi se koko maan olevan kirkon käsissä, kirkon miehiä oli parhaissa valtionviroissa, maan tulevaisuus, sen nouseva polvi, sen talonpojat, sen työmiehet ja sen sotilaat olivat munkkien vallassa.

Sunnuntaina sai Markus nähdä eriskummallisen näyn, joka todisti räikeästi hänen mietteensä oikeaksi. Hän epäröi yhä ottaisiko vastaan Salvanin tarjouksen vai eikö. Tuona sunnuntaina oli hän mennyt Mailleboisiin tapaamaan Davidia ja oli sattumalta joutunut suureen uskonnolliseen juhlaan ja uteliaisuudesta päättänyt olla läsnä siinä. Kahden viikon ajan olivat "Croix de Beaumont", ja "Petit Beaumontais" puhuneet tästä juhlasta leimuavissa kirjoituksissa; ja koko seutu oli kuin kuumeessa. Kapusiinien kappeliin oli aikomus lahjoittaa kuuluisa pyhimysarkku, joka sisälsi kappaleen Pyhän Antonius Padualaisen pääkallosta, ja joka oli verraton, uskovaisten, kuten kerrottiin, kymmenellätuhannella markalla ostama aarre. Arkun asettaminen pyhimyskuvan juurelle oli syynä tähän juhlallisuuteen, jota hänen ylhäisyytensä Bergerot oli suostunut kunnioittamaan läsnäolollaan. Tästä piispan armosta ihmiset innoissaan puhuivat; sillä ei kukaan ollut unohtanut kuinka rohkeasti hän oli puolustanut seurakunnan kirkkoherraa apotti Quandieutä kapusiinien väärinkäyttöä vastaan, he kun rahanhimosta houkuttelivat kaikki sielut ja kaikki tulot itselleen. Muisteltiin, kuinka ankarasti piispa tarkastusmatkallaan oli puhunut temppelin kauppiaista, jotka Jesus uudestaan olisi ajanut ulos. Ja sitäpaitsi oli häntä aina pidetty taattuna simonistina. Aikoiko hän nyt julkisesti osoittaa myötätuntoisuuttaan kapusiineille, kunnioittaen läsnäolollaan heidän myymäläänsä tässä juhlallisessa tilaisuudessa? Oliko hän siis alistunut, olivatko mahtavat vaikuttimet taivuttaneet hänet, koska hän muutamien kuukausien kuluttua näin peruutti sanansa, mikä varmaankin oli hänestä vaikeaa?

Markus meni kappeliin suuren ihmisjoukon kanssa: ja siellä hän kahden tunnin aikana sai nähdä mitä kummallisimpia asioita. Kauppa, jota pieni kapusiiniveljeskunta kävi Mailleboisissa Pyhän Antonius Padualaisen avulla, oli tullut melkoisen suureksi, siinä liikkui satojatuhansia markkoja pienissä, muutamien markkojen suuruisissa summissa. Kaunis, apostolin näköinen isä Theodosius, josta uskovaiset naiset haaveilivat, oli osoittautunut nerokkaaksi keksijäksi ja kauppiaaksi. Ensin oli kappelissa ollut ainoastaan huono kuva Pyhästä Antoniuksesta, ja pyhimys silloin vielä vain toimitti takaisin kadonneita esineitä, joka jo kauvan oli ollut hänen erikoisalansa. Sittenkun rahaa muutamien pienten menestysten jälkeen alkoi runsaammin tulvia, sai isä Theodosius nerokkaan ajatuksen laajentaa pyhimyksen ihmetöiden alaa, sovittaa siihen kasvavan ostajapiirin kaikki tarpeet ja toiveet, Parantumattomat, lääkärien hylkäämät sairaat, sekä myöskin hiukan pahoinvoivat, päänkivistyksen tai vatsanväänteen vaivaamat ihmiset, pulaan joutuneet pikkukauppiaat, joilla ei ollut rahaa maksupäivinä eivätkä saaneet kaupaksi pilaantuneita tavaroitaan, arveluttaviin yrityksiin antautuneet keinottelijat, joiden omaisuus ja oma nahka olivat vaarassa, suuriperheiset äidit, jotka eivät olleet rumille, köyhille tyttärilleen voineet hankkia miestä, kurjat viran hakiat, jotka väsyksiin saakka olivat etsineet tointa, ja jotka ainoastaan ihmeen kautta odottivat itselleen elatuskeinoa, perijät, jotka olivat epätietoisia kuolemaisillaan olevien sukulaistensa mielentilasta, ja jotka sen vuoksi toivoivat Jumalan apua ollakseen varmoja testamentista, tyhmät koulupojat, yksinkertaiset koulutytöt, laiskurit, jotka ilman taivaan myötävaikutusta eivät voineet päästä läpi tutkinnoistaan, onnettomat ihmiset, jotka kykenemättöminä tahtomaan ja ponnistamaan, ilman työtä odottivat korkeimmalta vallalta mahdotonta, ansaitsematonta onnea, kaikki nämä voivat kääntyä pyhimyksen puoleen, uskoa hänelle asiansa ja pitää häntä kaikkivaltiaana välittäjänä Jumalan luona, jolla tilaston osottamien numeroiden mukaan oli kuusi menestymisen mahdollisuutta neljää vastaan. Ja siitä alkaen liike laajeni, vanhan kuvan siaan asetettiin uusi, paljon suurempi ja kauniimpi, rahalaatikoita pantiin kaikkialle, uuden kuosisia kaksiosaisia rahalaatikoita, toinen osa rahaa, toinen pyhimyksille osoitettuja kirjeitä varten, joissa toiveet selitettiin. Kenenkään ei tietysti ollut pakko maksaa; mutta oli huomattu, että pyhimys kuuli ainoastaan niiden rukoukset, jotka antoivat almun, olipa se sitten kuinka pieni tahansa. Näin oli kokemuksen avulla syntynyt hintaluettelo: yksi tahi kaksi markkaa pienemmistä armonosoituksista, viisi tahi kymmenen markkaa suuremmista. Jos ei annettu kylliksi, ilmaisi pyhimys sen siten, ettei auttanut, ja silloin täytyi antaa kaksinkertainen tai kolminkertainenkin almu. Niille ostajille, jotka tahtoivat maksaa vasta avun saatuansa, saattoi tapahtua, ettei heidän rukoustaan koskaan kuultu. Mutta Jumala pidätti itselleen täyden toimintavapauden, valitsi suosikkinsa sanomatta syitään, joten ostajilla yksin oli velvollisuuksia sitoumuksissaan pyhimyksen kanssa, jonka taasen ei tarvinnut tehdä tiliä töistään. Juuri tuo uhkapeli, jumalallisissa arpajaisissa saatu hyvä tai huono arpa, joka kiihoitti joukkoja, saattoi heidät tunkeilemaan rahalaatikkojen ympärillä, antamaan markan, kaksi markkaa, kymmenen markkaa, narrimaisesti uskoen saavansa suuren arvan, rajattoman, odottamattoman onnen, kuten hyvän naimiskaupan, korkean viran tai suunnattoman perinnön. Se oli mitä julkeinta yleisen typeryyden väärinkäyttöä, hävittömintä keinottelua ihmisten yksinkertaisuudella, laiskuudella ja himoilla. Se teki ihmiset kykenemättömiksi ponnistamaan voimiaan, kun he ilman mitään ansiota odottivat onnea ivan ja vääryyden Jumalan oikun mukaan.

Ympäröivien joukkojen kuumeisesta innostuksesta Markus huomasi, että liike tulisi vieläkin laajenemaan, myrkyttäisi koko seudun tuon kullatun ja kirjaillun hopea-arkkusen avulla, jonka sisällä oli kappale pyhimyksen pääkallosta. Se oli isä Theodosiuksen viimeinen keksintö, se oli vastaus muiden veljeskuntien kilpailuun, jotka olivat Beaumontiin kaikkialle pystyttäneet pyhimyskuvia ja rahalaatikoita, kutsuen ihmisiä koettamaan ihmeen uhkapeliä. Mutta nyt oli erehdys mahdoton, hänellä yksin oli pyhä luu, häneltä yksin voivat avunpyytäjät varmimmasti toivoa ihmettä. Kirkon seinät olivat täynnä ilmoituksia, joissa vakuutettiin, että pyhäinjäännös täydellisesti takasi onnistumisen, selitettiin etteivät hinnat sittenkään olleet kohonneet ja annettiin avunpyytäjille neuvoja, ettei heidän ja pyhimyksen välillä jälestäpäin syntyisi mitään riitaisuuksia. Markuksen valtasi tuskallinen mielenliikutus, kun hän kappelissa näki neiti Rouzairen, joka toi alkeiskoulun tytöt juhlatilaisuuteen niin rauhallisesti kuin tämä olisi kuulunut koulujärjestykseen. Hän hämmästyi vielä enemmän nähdessään suurimman tytöistä kantavan valkeaa silkkilippua, johon kullalla oli ommeltu sanat: "Kunnia Jesukselle ja Marialle". Kun joku neiti Rouzairen oppilaista aikoi ottaa päästötutkinnon, käski tämä aivan julkisesti häntä käymään ripillä ja panemaan kaksi markkaa Pyhän Antoniuksen rahalaatikkoon, jotta Jumala auttaisi häntä tutkinnossa; jos oppilas oli erityisen yksinkertainen, neuvoi hän panemaan viisi markkaa, sillä silloin pyhimyksellä varmaankin oli enemmän vaivaa. Hän antoi myöskin oppilaittensa pitää muistikirjaa synneistään ja antoi heille hyviä numeroita rukoilemisesta ja messussa käymisestä. Neiti Rouzairen alkeiskoulu oli todellakin kummallinen maallikkokoulu! Tytöt asettuivat riviin kirkon vasemmalle puolelle, vastapäätä veljien koulun pieniä oppilaita, jotka seisoivat oikealla, häärivän ja puuhaavan veli Fulgentiuksen johdolla. Isä Crabot ja isä Philibin olivat jo kuorissa, hekin olivat tahtoneet kunnioittaa juhlaa läsnäolollaan. Ehkä he myöskin tahtoivat nauttia hänen ylhäisyydestään Bergerotista saamastaan voitosta, sillä kaikki ihmiset tiesivät että Valmarien rehtori oli suuresti puoltanut Pyhän Antonius Padualaisen palvelusta; tämä riemuitsi nyt siitä, että oli voinut pakottaa piispan julkisesti pyytämään anteeksi alhaisesta taikauskosta lausumansa ankarat sanat. Ja kun hänen ylhäisyytensä Bergerot astui sisään seurakunnan kirkkoherran apotti Quandieun seuraamana, valtasi Markuksen hämärä häpeän tunne, sillä hän luuli lukevansa heidän kalpeista ja vakavista kasvoistaan, kuinka vaikeaa tämä pakollinen alistuminen heistä oli.

Asia oli aivan yksinkertainen, ja Markus arvasi sen helposti: uskovaisten vimma ja heidän vastustamattomat vaatimuksensa olivat vihdoin taivuttaneet kirkkoherran ja piispan. Jonkun aikaa oli apotti Quandieu vastustanut, kieltäytyen panemasta kirkkoonsa Pyhän Antonius Padualaisen rahalaatikkoa, sillä hän ei tahtonut antaa kannatustaan sille, mitä hän piti epäjumalan palveluksena ja uskonnon hengen turmelemisena. Mutta huomatessaan mikä häväistys siitä syntyi, kuinka hän päivä päivältä jäi yhä enemmän yksin, valtasi hänet ahdistus ja hän kysyi itseltään, eikö hän suvaitsemattomuudellaan vahingoittaisi uskontoa, ja hän oli silloin taipunut peittämään uuden vääryydenkin pyhällä papin kauhtanallaan. Eräänä päivänä oli hän mennyt piispan luo kertomaan epäilyksistään ja taisteluistaan, ja hänen ylhäisyytensä Bergerot, joka oli samaa mieltä kuin hän ja pelkäsi samoin, että kirkon valta vähenisi, jos hän tunnustaisi sen virheet ja mielettömyydet, oli syleillyt häntä itkien ja luvannut saapua juhlallisuuteen, jossa sovinto vahvistettaisiin. Mutta, minkä katkeruuden, minkä salaisen surun se tuottikaan näille molemmille papeille, piispalle ja pienen kaupungin halvalle kirkkoherralle, joita sama usko yhdisti! He kärsivät voimattomuudestaan, välttämättömästä raukkamaisuudestaan, tappiosta, joka tuotti heille niin paljon tuskaa ja häpeää; he kärsivät vieläkin enemmän siitä, että heidän ihanteensa oli tahrattu, että ihmisten typeryys ja ahneus polkivat sitä, että heidän uskoaan häväistiin. Oi! kuinka kurjan lopun saavatkaan kristinusko, joka alussaan oli niin puhdas, jonka kauniina tarkoituksena oli ihmisten veljeyttäminen ja vapauttaminen, ja korkealentoinen katolilaisuus, tuo mahtava sivistyksen levittäjä, jos niiden näin sallitaan vaipua inhoittavien kaupustelijain käsiin, joutua alhaisten intohimojen saaliiksi, valheen ja tietämättömyyden levittäjiksi! Madot alkoivat niitä jäytää niin kuin kaikkea muutakin vanhaa, ja mädäntyminen, lopullinen hajoaminen oli lähellä, ja silloin niistä ei olisi muuta jälellä kuin tomua ja tuhkaa.

Juhla oli suuremmoinen. Kynttilät loistivat kuin tähdet pyhäinjäännös-arkun ympärillä, joka siunattiin, ja jolle suitsutettiin pyhää savua. Puheita ja rukouksia pidettiin, virsiä veisattiin urkujen juhlallisesti soidessa. Kirkossa oli niin tukehduttavaa että moni nainen pyörtyi, ja yksi neiti Rouzairen tytöistä oli vietävä kesken pois. Ja kun isä Theodosius nousi saarnatuoliin tekemään tiliä pyhimyksen ihmetöistä, ei innostuksella enään ollut rajoja: satakaksikymmentäkahdeksan kadonnutta esinettä oli löydetty; viisikymmentä epäilyttävää kauppayritystä oli saatettu hyvään loppuun; kolmekymmentä kauppiasta pelastettu vararikosta siten, että vanhat, varastohuoneisiin jääneet tavarat äkkiä olivat menneet kaupaksi; yhdeksänkymrnentäkolme sairasta, rampaa, hivutustautista, syöpää sairastavaa ja luuvaloista, oli saanut terveytensä jälleen; kaksikymmentäkuusi köyhää tyttöä oli naitettu, kolmekymmentä vaimoa oli kivutta synnyttänyt pojan tahi tytön oman valintansa mukaan; sadallekolmelle virkamiehelle oli hankittu hyvä paikka ja toivomansa palkka; kuusi aivan odottamatonta perintöä oli äkkiä hankittu; seitsemänkymmentäseitsemän oppilasta, tyttöä ja poikaa, oli autettu tutkinnosta vasten opettajien luuloa; sen lisäksi kaikenlaisia muita armonosoituksia: laittomia avioliittoja muutettu laillisiksi, uskottomat kuolleet kristillisesti, oikeusjuttuja voitettu, huonoja maita myyty ja kymmenen vuotta vuokraamatta olleita asuntoja vuokrattu. Jokaista uutta ihmettä mainittaessa kuului joukosta ahnas hyminä. Isä Theodosiuksen kaikuvalla äänellä kertoessa pyhimyksen armonosoituksista muuttui hyminä pian tyydytetyn intohimon pauhinaksi ja lopuksi syntyi täydellinen raivo, uskovaiset nousivat seisomaan, ulvoen ja ojentaen suonenvedon tapaisesti käsiään, ottaakseen vastaan voittoarpoja, jotka putosivat taivaasta.

Markus ei voinut jäädä sinne kauvemmaksi, sillä viha ja inho olivat siinä määrin vallanneet hänet. Hän oli nähnyt hänen ylhäisyytensä Bergerotin suosiollisesti hymyilevän isä Crabotille ja sitten ystävällisesti keskustelevan hänen kanssaan, minkä kaikki olivat huomanneet; apotti Quandieu hymyili myöskin, mutta hänen suupielissään oli katkeran surun ilme. Se oli täytetty, veljien ja munkkien, katolilaisen epäjumalanpalveluksen ja orjuuttamisen voitto oli täydellinen. Ja hän läksi kappelista tukehtumaisilllaan, auringon ja raittiin ilman tarpeessa.

Mutta Kapusiinitorillekin pyhimys seurasi häntä. Uskovaiset seisoivat siellä pienissä parvissa puhellen vilkkaasti, aivan samoin kuin ennen arpajaistoimistojen ulkopuolella.

— Oi! sanoi eräs suuri ja lihava vaimo, minulla ei ole onnea, en voita koskaan pelissä. Sentähden ei Pyhä Antonius varmaankaan kuule minun rukoustani koskaan. Kolme kertaa olen antanut kaksi markkaa, ensi kerran sairaan vuoheni tähden, joka kuitenkin kuoli, toisen kerran kadonneen sormukseni tähden, jota en kuitenkaan löytänyt, kolmannen kerran mätänevien omenieni tähden, mutta ne mätänivät kumminkin… Se on todellakin onnetonta!

— Oi! hyvä ystävä, te olette aivan liian kärsivällinen, vastasi pieni näivettynyt vanha vaimo. Jos ei Pyhä Antonius tahdo kuulla minua, niin pakotan hänet siihen.

— Kuinka se on mahdollista, ystäväni?

— Minä rankaisen häntä!… Kuulkaahan! minulla oli pieni talo, jota kukaan ei tahtonut vuokrata, sillä kaikki sanoivat sitä niin kosteaksi, että lapset kuolisivat siellä. Silloin annoin kolme markkaa ja odotin: ei mitään, ei vieläkään vuokraajia. Annoin toiset kolme markkaa: ei vieläkään mitään. Silloin suutuin ja löin pyhimyksen kuvaa, joka minulla on huoneessani kaapin päällä. Mutta kun hän ei ollut tietääkseenkään, käänsin hänet seinään päin, että hän saisi miettiä asiaa. Näin hän sai seista yhden viikon: ei vieläkään mitään. Se ei ollut kylliksi nöyryyttävää, minun täytyi pehmittää häntä enemmän, koska hänellä oli niin vähän intoa, ja minä panin hänet yökaappiini, jossa hän vietti toisen viikon, yhä vaan turhaan. Olin raivoissani, panin hänet viimein kaivoon riippumaan nuorasta pää alaspäin… Oh! rakas ystävä, tällä kertaa ymmärsi hän ettei minun kanssani ollut leikkimistä, ja hän oli ollut siellä tuskin kaksi tuntia, kun hyyryläiset ilmestyivät ja vuokrasivat pienen taloni.

— Otitteko hänet silloin pois kaivosta?

— Tietysti heti, panin hänet takaisin kaapilleni, pyyhin hänet puhtaaksi ja pyysin anteeksi… Me emme suuttuneet toisillemme, päinvastoin. Kun kerran on maksanut, täytyy myöskin vaatia.

— Hyvä! rakas ystävä, minä koetan… Minulla on ollut ikävyyksiä rauhantuomarin kanssa, nyt annan kaksi markkaa pyhimykselle, ja jos ei hän auta, osoitan hänelle tyytymättömyyteni.

— Tehkää niin, rakas ystävä. Ripustakaa hänelle kivi kaulaan, tai käärikää hänet likaiseen paitaanne. Ei sekään ole hänelle mieluista. Kyllä se auttaa.

Huolimatta katkerasta mielialastaan ei Markus voinut olla hymyilemättä. Hän jäi vielä kuuntelemaan, ja hän näki vieressään parven vakavia miehiä, joiden joukossa hän tunsi kunnallisneuvos Philisen, pormestari Darrasin kirkollismielisen kilpailijan. Tämä valitti sitä, ettei ainoakaan kunta sillä seuduin ollut antautunut Jesuksen Pyhän Sydämen palvelukseen. Pyhän Sydämen palvelus oli toinen nerokas keksintö, vielä vaarallisempi kun Pyhän Antonius Padualaisen ihmeet. Sen tarkoituksena oli Ranskan valloittaminen takaisin Jumalalle. Rahvas ei siitä vielä välittänyt, sillä siinä ei ollut tuota ihmetyön houkuttelevaa uhkapeliä. Mutta kumminkin uhkasi yhtä suuri vaara siitä, että asetettiin epäjumalaksi Jesuksen sydän ja pantiin se näytteille punaisena ja vertavuotavana, niinkuin vielä sykähtelevä, avonaisesta rinnasta revitty sydän teurastajan pöydällä. Tästä verisestä sydämestä tahdottiin tehdä nykyisen Ranskan vertauskuva, ommella se silkillä ja kullalla kansallislippuun. Siinä ilmeni yhä sama menettelytapa: maan orjuuttaminen; tahdottiin valloittaa kansa halpamaisen taikauskon ja valheiden avulla, tahdottiin painaa se takaisin tietämättömyyteen ja orjuuteen, vaikuttamalla sen hermoihin ja lapsellisiin intohimoihin. Jesuiitat olivat järjestäneet. Pyhän Sydämen palveluksen samoin kuin Pyhän Antonius Padualaisenkin palveluksen, he väärensivät vanhan katolilaisuuden siihen määrin, että vanha jumalanpalvelus vähitellen suli uuteen, häväisten uskontoa raakamaisilla menoilla.

Markus läksi pois, hän oli taas tukehtumaisillaan, hän tunsi tarvitsevansa yksinäisyyttä ja vapaata ilmaa. Geneviève oli seurannut häntä Mailleboisiin viettääkseen iltapäivän isoäitinsä ja äitinsä luona. Rouva Duparque, jolla oli luuvalon kohtaus, ei voinut liikkua, joka selitti hänen poissaolonsa juhlasta. Koska Markus ei enää käynyt vaimonsa sukulaisten luona, olivat he päättäneet yhtyä rautatien asemalla, kello neljän junan lähtiessä. Kello oli vasta kolme, ja hän kulki hitaasti ja koneellisesti puiden ympäröimälle torille saakka, jonka varrella asema oli. Siellä hän heittäytyi istumaan yksinäiselle penkille. Hänen mietteensä jatkuivat, hän oli ratkaisevan sisällisen taistelun raatelemana, niin ettei huomannut mitään ympärillään.

Äkkiä kaikki selvisi hänelle. Eriskummallinen näytelmä, jota hän oli ollut katsomassa, kaikki mitä hän oli nähnyt ja kuullut herättivät hänessä sen kauhistuttavan vakuutuksen, että kansan kärsimys, sen joutuminen hirvittävän vaaralliseen käännekohtaan, Ranskan jakautuminen kahteen vihamieliseen puolueeseen, jotka tulivat yhä vieraammiksi toisilleen ja olivat valmiit hävittämään toisensa, että kaikki tämä johtui aivan yksinkertaisesti siitä, että Rooma oli siirtänyt taistelunsa Ranskaan. Ranska oli viimeinen suurista katolisista valloista; sillä yksin oli vielä tarvittavat miehet ja rahat, sillä yksin oli voima, joka voisi valloittaa maailman takaisin katolisuudelle: ja silloin voi hyvästi ymmärtää että Rooma siellä oli tahtonut taistella viimeisen taistelunsa, toivoen saavuttavansa jälleen maallisen vaikutusvoimansa, jonka avulla se voisi toteuttaa vuosisatoja vanhan haaveensa maailman vallasta. Koko Ranska oli samassa asemassa kuin sellaiset rajamaat, pellot, viinimäet ja viljavat hedelmäpuutarhat, joissa kaksi sotajoukkoa ryntää toisiaan vastaan ratkaistakseen suuret riitansa: hyökkäävät ratsujoukot tallaavat viljan, tykistöt hävittävät viinimäet ja hedelmätarhat, pommit räjähyttävät ilmaan kylät, pyssynkuulat riistävät lehdet puista, muuttavat maan kuolleeksi erämaaksi. Nykyajan Ranskaa raatelee ja hävittää tällainen sota, kirkon sota vallankumousta, vapautta ja oikeutta vastaan, säälimätön ja kauhea hävityssota, sillä kirkko tietää hyvin, että ellei se voita vallankumousta on vallankumous voittava sen. Tästä on saanut alkunsa tuo raivokas taistelu kaikilla aloilla, kaikissa kansanluokissa, myrkyttäen kaikki kysymykset, yllyttäen kansalaisriitoja, muuttaen isänmaan taistelukentäksi, jossa pian on oleva jälellä ainoastaan soraa ja raunioita. Siinä oli kamala vaara, siinä uhkasi varma kuolema, sillä jos kirkko voittaisi, painaisi se Ranskan takaisin menneisyyden tietämättömyyteen ja kurjuuteen, tekisi siitä rappeutuneen, kurjuuteen vaipuneen kansan, niin kuin oli käynyt kaikille muillekin katolisille maille.

Silloin ne ajatukset, jotka olivat tehneet Markuksen niin neuvottomaksi, ilmestyivät jälleen, mutta uudessa, kirkkaassa valaistuksessa. Hän näki kirkon puolivuosisataa kestäneen, maanalaisen työn, ensiksi viisaasti keksityn hengellisen opetuksen, jonka avulla se sai valtaansa lapset ja samalla tulevaisuuden, sitten Leo XIII:nen politiikan, joka hyväksyi tasavallan, anastaakseen ja kukistaakseen sen. Voltairen ja Diderotin Ranskan, vallankumouksen ja kolmen tasavallan Ranskan muuttumiseen nykyiseksi hämmentyneeksi ja harhaan joutuneeksi Ranskaksi, joka taantui sen sijaan että olisi edistynyt, oli syynä se että jesuiitat ja muut opetusveljeskunnat olivat ottaneet lapset haltuunsa, kolmessakymmenessä vuodessa lisänneet oppilaittensa luvun kolminkertaiseksi ja perustaneet mahtavia laitoksiaan kaikkialle maahan. Ja äkkiä kirkko, joka luuli olevansa voitolla, asianhaarojen pakottamana paljasti työnsä kaikkien nähtäväksi ja tahtoi olla kansan ylimmäinen herra. Kaikki sen saavuttamat voitot ilmestyivät kauhistuneiden ihmisten silmien eteen: korkeat yhteiskunnalliset asemat, sotajoukko, oikeuslaitos, hallitus, politiikka olivat sen kasvattamien ja muodostamien miesten käsissä, ennen vapaa, uskonnosta irtautunut ja vastustava porvaristo oli taantumishengen vallassa, johon sen oli saattanut pelko kadottaa omaisuutensa tai väistyä nousevan rahvaan tieltä; syvät rivitkin olivat alhaisen taikauskon myrkyttämät, kirkko piti niitä törkeän tietämättömyyden ja valheen vallassa, jotta se aina voisi sortaa ja pettää sitä mielensä mukaan. Ja kirkko ei enää edes toiminut salassa, vaan jatkoi julkisesti valloituksiaan, se asetti Pyhän Antonius Padualaisen rahalaatikoita kaikkialle, jakoi kunnille Pyhän Sydämen verisillä vertauskuvilla koristettuja lippuja, perusti hengellisiä kouluja maallikkokoulujen viereen ja anasti viime mainitutkin, joiden opettajat ja opettajattaret usein olivat sen kätyreitä, työskentelivät sen hyväksi raukkamaisuudesta tai omanvoitonpyynnöstä. Se oli nyt julkisesti taistelussa yhteiskunnan kanssa. Se haali kaikin keinoin rahaa voidakseen käydä sotaa; veljeskunnat olivat ruvenneet harjoittamaan teollisuutta ja kauppaa, yksi ainoa tällaisista liikkeistä, Hyvä Paimen, ansaitsi kaksitoista miljoonaa markkaa vuodessa. Sillä oli neljäkymmentäseitsemäntuhatta työmiestä, jotka työskentelivät kahdessasadassa työhuoneessa. Se möi kaikkia, viinejä ja kenkiä, lääkkeitä ja huonekaluja, ihmeitä tekeviä vesiä ja kirjailtuja yöpaitoja. Se ansaitsi kaikella, se veroitti yleistä typeryyttä ja herkkäuskoisuutta väärillä ihmetöillä, valeparatiisinsa houkutuksilla, oikullisella ja ilkeällä Jumalallaan. Se omisti miljaardeja ja äärettömiä maa-alueita, sillä oli niin paljon rahaa, että se voi ostaa sillä kaikki puolueet, kiihoittaa ne toisiaan vastaan ja riemuita voitoistaan kansalaissodan raivotessa. Taistelu oli Markuksen silmissä hirveä ja ratkaiseva, eikä hän ollut koskaan niin selvästi tuntenut, että Ranskalle oli välttämätöntä hävittää kirkko, ellei se itse tahtonut tulla hävitetyksi.

Äkkiä näki hän edessään Bongardit, Doloirit, Savinit ja Milhommet, hän kuuli heidän sopertavan raukkamaisten sydäntensä ja myrkytettyjen järkiensä keksimiä syitä, turvautuvan törkeään tietämättömyyteensä ja halpamaiseen itsekkäisyyteensä. Tuo oli Ranska, tuo yksinkertainen tylsistynyt ennakkoluulojen valtaan joutunut joukko, jota kirkollinen typeryys piti kahleissaan. Sen pikaiseksi turmioksi oli keksitty inhoittava juutalaisviha, oli herätetty uskonnolliset intohimot. Juutalaisviha, esi-isäin intohimojen väärin käyttäminen, oli ainoastaan alku, tarkoituksena oli saada kansa uudelleen ikeen alle, tietämättömyyteen ja entiseen orjuuteen. Tulevaisuuden Ranskaa vaivuttaisivat vielä syvemmälle entistä tylsistyneemmät, entistä enemmän valheen ja pimeyden valtaan joutuneet Bongardit, Doloirit. Savinit ja Milhommet, jos heidän lapsensa nyt jätettäisiin veljien ja jesuiittain käsiin, istumaan hengellisten koulujen penkeille. Mutta näiden koulujen sulkeminenkaan ei vielä riittäisi, täytyisi myöskin puhdistaa, kohottaa oikeaan asemaansa maallikkokoulut, nuo kunnalliskoulut, joihin kirkon salainen työ lopulta oli ulottunut, lamauttaen niiden vapaan opetuksen, asettaen niihin vanhoillisia opettajia ja opettajattaria, joiden opetus ja esimerkki ainoastaan lisäsivät tietämättömyyttä. Jos löytyikin joku Féroun tapainen selväjärkinen ja rohkea, mutta kurjuuden katkeroittama opettaja, joku neiti Mazelinen kaltainen mainio järjen ja sydämmen kasvattaja, niin oli heitä vastassa peloittava joukko kykenemättömiä, yksinkertaisia, harhateille joutuneita ja vihollisen lahjomia opettajia, sellaisia kuin kunnianhimoinen, vahvimman puolta pitävä neiti Rouzaire, joka oman etunsa vuoksi on kiivas kirkollinen, sellaisia kuin Mignot, joka ilman johtajaa menee sinne mihin ympäristö häntä vie, ja sellaisia kuin kunnon Doutrequin, eilinen tasavaltalainen, joka ylenpalttisesta isänmaallisuudesta muuttui juutalaisvihaajaksi ja vanhoilliseksi; ja heidän tavallaan oli koko maan alkeisopetus turmeltunut ja pilaantunut, poikennut oikealta tieltään, syöksemäisillään perikatoon sille uskotut lapset, tulevat sukupolvet. Markuksen sydäntä kouristi, vaara, joka kansaa uhkasi ei koskaan ollut hänestä näyttänyt niin peljättävältä ja läheiseltä.

Taistelu oli tapahtuva alkeiskoulun alalla, sillä ainoa tärkeä kysymys oli, minkälaista opetusta annettaisiin kansalle, joka vähitellen oli riistävä porvaristolta sen väkivallalla anastaman vallan. Vuonna 1789 oli porvaristo voittanut henkitoreissaan olevan aateliston ja kohonnut sen sijaan: ja yhden vuosisadan oli Se pitänyt hallussaan kaiken saaliin, antamatta kansalle sen oikeutettua osaa. Nyt oli sen tehtävä loppunut, se tunnusti sen itsekin, mennessään vanhoillisten puolelle, peläten nousevaa kansanvaltaa, joka oli kukistava sen. Eilen se oli voltairelainen, luullessaan täydessä rauhassa saavansa nauttia, tänään kirkollinen kutsuen levottomana avukseen vanhoillisuuden. Se oli enää vaan kulunut koneisto, joka vallan väärinkäyttämisen kautta oli turmeltunut, ja joka pian oli häviävä aina työssä olevien yhteiskunnallisten voimain tieltä. Ja silloin oli tulevaisuuden työkyky kansassa, kansassa oli ääretön määrä miehiä, neroa ja tahdonvoimaa, jotka vielä eivät olleet heränneet. Markuksen ainoana toivona olivatkin kansan lapset, jotka hänelle olivat uskotut, ja joita kaikki Ranskan alkeiskoulut olivat täynnänsä. He olivat tulevaisuuden kansan raaka-aine, heidät tuli kasvattaa vapaiksi itsetietoisiksi kansalaisiksi, jotka ovat vapautetut järjettömien opinlauseitten vallasta, turmiota tuottavista uskonnollisista erehdyksistä, kaiken vapauden ja ihmisarvon hävittäjistä. Siveellistä ja aineellista onnea voi olla ainoastaan siellä, missä on tietoja. Evankeliumin sana: Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset, oli mitä kauheinta erehdystä, ja se oli vuosisatoja pitänyt ihmiskuntaa kurjuuden ja tietämättömyyden rapakossa. Ei, ei! hengellisesti vaivaiset joutuvat pakosta orjuuteen ja kärsimyksiin. Niin kauan kun on miljoonittain hengellisesti vaivaisia, niin kauan tulee olemaan miljoonittain kurjia vetojuhtia, joita pieni vähemmistö varkaita ja väärintekijöitä sortaa ja ryöstää. Onnellinen ihmiskunta on oleva ihmiskunta, joka tietää ja tahtoo. Raamatun synkästä pessimismistä oli maailma vapautettava, kauhistunut, kaksituhatta vuotta sorrettu maailma, joka elää ainoastaan kuolemaa varten. Ei ole mitään niin vanhentunutta ja turmiollista, kuin tuo vanha semiläinen evankeliumi, jota vieläkin pidetään ainoana siveellisenä, ja yhteiskunnallisena lakina. Ei! Onnellisia ovat ne, jotka tietävät, onnellisia ovat järkevät, lujatahtoiset ja työkykyiset ihmiset, sillä heidän on maan valtakunta! Tämä huudahdus kohosi Markuksen huulille, koko hänen olemuksestaan ja hänet valtasi syvä uskon innostus.

Silloin hänen päätöksensä oli tehty, hän ottaisi vastaan Salvanin tarjouksen, hän tulisi Mailleboisiin alkeisopettajaksi, taistelemaan kirkkoa ja sitä kansan myrkyttämistä vastaan, joka tämän iltapäivän juhlallisuudessa oli kohonnut huippuunsa, Hän työskentelisi halpojen vapauttamiseksi, hän koettaisi tehdä heistä tulevaisuuden vapaita kansalaisia. Tämä kansa, jonka hän oli nähnyt rypevän tietämättömyydessä ja valheessa, kykenemättömänä noudattamaan oikeutta, oli kasvatettava opettamalla lapsia ja lapsenlapsia, siitä oli vähitellen tehtävä totuutta rakastava kansa, sillä ainoastaan silloin se voisi olla oikeudenmukainen. Siinä oli korkein velvollisuus, kiireellisin tehtävä, siitä riippuisi kansan pelastus, voima ja kunnia, kansan, jonka tarkoituksena oli vapauden ja oikeuden levittäminen kaikkiin aikoihin ja kansallisuuksiin. Siihen että hän nyt yhdessä hetkessä oli voinut tehdä tuon päätöksen oltuaan kolme päivää epäilyksen ja ahdistuksen vallassa, peläten häiritsevänsä oman kotinsa onnea, siihenhän oli syynä se, että kysymys naisesta, kirkon järjettömästä hävitysvälikappaleesta, oli tullut hänellekin läheiseksi. Minkälaisia puolisoita, minkälaisia äitejä tulisi noista tytöistä, joita neiti Rouzaire käytti kapusiinien kappelissa? Kun kirkko kerran saisi heidät valtaansa heidän heikkoutensa ja kärsimystensä avulla, ei se enää päästäisi heitä, se käyttäisi heitä hirveinä välikappaleina miehen ja kansan turmelukseksi. Niinkauan kun nainen, jatkaen taisteluaan miehen kanssa vääristä laeista ja tavoista, pysyisi kirkon omaisuutena ja aseena, niin kauan olisi yhteiskunnallinen onni mahdoton, sotaa kestäisi molempien sukupuolten välillä. Silloin vasta olisi nainen vapaa olento, miehen vapaa seuralainen, voisi käyttää itseään ja onneaan miehensä ja lapsensa onneksi, kun hän ei enää olisi papin, nykyisen hävittävän ja turmelevan herransa vallassa. Oliko Markus, itselleenkään sitä tunnustamatta, salaa pelännyt läheistä, mahdollista onnettomuutta, joka hävittäisi hänen oman kotinsa, oliko hän sentähden vapissut ja vitkastellut täyttämästä velvollisuuttaan. Hänen äkillisen päätöksensä seurauksena saattoi olla taistelu hänen omassa perheessään, saattoi tapahtua, että hän saisi täyttää velvollisuutensa vertavuotavin sydämin. Hän tiesi sen nyt, hänen tekonsa oli sankarillinen, ja hän täytti sen yksinkertaisesti innostuksesta tehtävään. Korkein ja jaloin toimi syntyvässä kansanvallassa on alkeisopettajan köyhä, halveksittu toimi, jonka tarkoituksena on halpojen opettaminen ja kasvattaminen tulevaisuuden onnellisiksi kansalaisiksi, oikeuden ja rauhan kaupungin perustajiksi. Hänen tehtävänsä selvisi hänelle äkkiä, hänen tuli olla totuuden apostoli, sillä hänellä oli aina ollut kiihkeä tarve tuntea varma totuus ja opettaa sitä kaikille.

Kun Markus katsoi ylös, näki hän aseman kellon olevan jo yli neljän. Neljän juna oli lähtenyt, heidän täytyisi odottaa kuuteen asti. Melkein samassa saapui Geneviève aivan onnettomana, kantaen pikku Louisea sylissään joutuakseen pikemmin.

— Oi! ystäväni, anna anteeksi, en ollenkaan muistanut katsoa kelloa… Isoäiti pidätti minua, hän näytti loukkaantuneelta nähdessään kuinka ikävöin päästä takaisin luoksesi, niin että lopuksi en ollenkaan tiennyt kuinka aika kului.

Hän oli istuutunut Markuksen viereen, pitäen yhä Louisea sylissään. Markus kumartui hymyillen ja suuteli lasta, joka pienillä kätösillään oli tarttunut hänen partaansa. Hän sanoi rauhallisesti.

— Me odotamme kuuden junaa, rakkaani. Kukaan ei meitä häiritse, jääkäämme tähän… Minulla onkin sinulle puhuttavaa. Mutta Louise ei ollut tähän ollenkaan tyytyväinen, hän heittäytyi isänsä kaulaan ja potki hänen reisiään.

— Onko hän ollut kiltti?

— Oi! hän on aina kiltti isoäidin luona, sillä hän pelkää toruja…
Näetkö, nyt hän korvaakin vahingon.

Saatuaan lapsen takaisin syliinsä kysyi Geneviève.

— Mitä sinulla on minulle sanottavaa?

— Se on eräs asia, josta en vielä ole puhunut, koska en ollut tehnyt päätöstäni… Minulle on tarjottu opettajan paikka täällä Mailleboisissa, ja minä otan sen vastaan. Mitä siitä ajattelet?

Geneviève katseli häntä hämmästyneenä, voimatta heti vastata. Markus näki selvästi hänen silmissään ensin iloisen hämmästyksen ja sitten yhä kasvavaa levottomuutta.

— Niin, mitä siitä ajattelet?

— Ystäväni, sehän on yleneminen, jota et niin pian odottanut… Mutta asemasi ei tule olemaan helppo täällä raivoisien intohimojen keskellä, kun kaikki sitäpaitsi tuntevat mielipiteesi.

— Olen kyllä sitä ajatellut, mutta olisi raukkamaista kieltäytyä taistelusta.

— Ja lisäksi, ystäväni, sanoakseni sinulle kaikki ajatukseni, pelkään, että jos otat vastaan toimen niin riitaudumme kokonaan isoäidin kanssa. Äidin kanssa aina tulee toimeen, mutta isoäiti on, niin kuin tiedät, taipumaton, hän on luuleva, että tulet tänne antikristuksen työtä tekemään. Silloin välimme täydellisesti rikkoontuisi.

He olivat hämillään hetken ääneti. Silloin sanoi Markus.

— Sinä kehoitat minua siis kieltäytymään, sinä paheksuisit minua etkä olisi tyytyväinen, jos tulisin tänne.

Geneviève katsoi taas häneen, silmissä totisen vilpittömyyden ilme.

— Minäkö paheksuisin sinua, ystäväni, oi! miksi sanot niin, se surettaa minua? Tee omantuntosi mukaan, täytä velvollisuutesi, niinkuin sinusta on oikein. Sinä yksin voit oikein päättää ja kaikki, mitä teet, on hyvin tehty.

Markus kuuli kuitenkin, että hänen äänensä vapisi, ikäänkuin olisi hän pelännyt vaaraa, jonka läheisyyden hän jo tunsi. He olivat taas ääneti, ja Markus tarttui hellästi hyväillen Genevièven molempiin käsiin, rauhoittaakseen häntä.

— Olet siis peruuttamattomasti päättänyt, ystäväni?

— Aivan peruuttamattomasti, minun mielestäni olisi väärin tehdä toisin.

— No niin! koska juna lähtee vasta puolentoista tunnin kuluttua pitäisi meidän heti mennä isoäidin luo kertomaan hänelle päätöksestäsi… Minä toivon että puhut suoraan etkä salaa mitään häneltä.

Geneviève katsoi häneen yhä, ja Markus luki hänen silmissään uskollisuutta, mutta myöskin vähän surumielisyyttä.

— Olet oikeassa, rakkaani, menkäämme heti isoäidin luo.

He läksivät hitaasti kävelemään Kapusiinitoria kohti: Louise, jota äiti talutti, hidastutti heitä. Huhtikuun ilta oli ihana ja he kulkivat tuon lyhyen matkan sanomatta sanaakaan, vaipuneina vakaviin mietteisiin. Tori oli autio ja vanhojen rouvien talo näytti tavallisuuden mukaan autiolta. Rouva Duparque istui pienessä salissa maakerroksessa, jalka ojennettuna tuolille, kutoen sukkaa johonkin uskonnolliseen tarkoitukseen; rouva Berthereau istui akkunan luona ja teki koruompelusta.

Isoäiti, joka suuresti hämmästyi nähdessään Genevièven palaavan Markuksen seurassa, pudotti kutomuksensa ja odotti, pyytämättä heitä edes istumaan. Kun Markus selitti hänelle asiansa, sanoi päättäneensä ottaa vastaan opettajan toimen Mailleboisissa ja tahtoneensa heti ilmoittaa sen hänelle, säpsähti hän ja kohautti olkapäitään.

— Mutta, poikani, sehän on mieletöntä. Te ette pysyisi kuukauttakaan siinä virassa.

— Miksi en?

— Koska ette ole sellainen opettaja, jota me tarvitsemme. Tunnettehan seudun, jossa kirkko on saanut niin suuria voittoja. Teidän asemanne olisi mahdoton, vallankumouksellisine ajatuksinenne joutuisitte heti taisteluun koko kansan kanssa.

— Mitäpä siitä! silloin taistelisin. Paha kyllä, ei voi voittaa taistelematta.

Silloin alkoi isoäiti suuttua.

— Älkää puhuko tyhmyyksiä! Aina te ylpeilette ja vastustatte Jumalaa! Te olette vaan hiekkajyvänen, poika raukkani, ja minä säälin teitä, kun luulette olevanne kyllin vahva voittamaan taistelussa, jossa taivas itse teidät musertaa.

— En minä ole voimakas, vaan järki ja totuus.

— Niin, niin, kyllä tiedän … mutta vähät siitä, teidän täytyy kuulla minua, en tahdo, että tulette tänne opettajaksi, sillä haluan olla rauhassa ja säilyttää hyvän maineeni, sillä meidän Genevièvemme näkeminen jumalattoman ja isänmaattoman miehen vaimona, miehen, joka olisi pahennukseksi kaikille uskovaisille, tuottaisi minulle liiaksi surua ja häpeää… Sanon teille, että olette mieletön; teidän täytyy kieltäytyä.

Rouva Berthereau, jota tämä äkillinen riita kauhistutti, oli painanut päänsä alas, ettei hänen tarvitsisi sekaantua asiaan. Geneviève seisoi suorana, mutta oli aivan kalpea, pitäen kädestä pikku Louisea, joka peloissaan oli kätkenyt kasvonsa äidin helmaan. Markus oli päättänyt pysyä tyyneenä, ja hän vastasi lempeästi, korottamatta ääntään.

— En, en voi kieltäytyä, päätökseni on tehty ja tahdoin ainoastaan ilmoittaa sen teille.

Silloin rouva Duparque, jonka luuvalokohtaus oli pakoittanut olemaan liikkumattomana, menetti kaiken malttinsa. Kukaan ei ennen ollut uskaltanut häntä vastustaa, ja hän oli raivoissaan täytyessään taipua tämän tyynen tahdon alle. Ja hirveässä vihassaan tuli hän sanoneeksi sen, mitä hän ei olisi tahtonut sanoa, mistä hän oli päättänyt olla puhumatta.

— No, sanokaa kaikki, tunnustakaa, että tulette tänne ainoastaan voidaksenne suoranaisemmin ryhtyä tuohon inhoittavaan Simonin juttuun. Niin, te pidätte noiden kurjien juutalaisten puolta, te aiotte uudelleen nostaa esiin tuon häväistyksen, koettaa löytää jonkun viattoman, lähettääksenne hänet rangaistussiirtolaan saastaisen murhamiehenne sijaan, jonka tuomitseminen oli aivan oikea, Ja tuon viattoman tahdotte etsiä, eikö niin, Jumalan parhaimpien palvelijoiden joukosta… Tunnustakaa, tunnustakaa heti!

Markus ei voinut olla hymyilemättä; sillä hän huomasi aivan hyvin, että aiheena vihaan, joka oli tullut hänen osakseen, oli ainoastaan Simonin juttu, pelättiin että hän ryhtyisi siihen uudelleen ja onnistuisi keksimään oikean syyllisen. Hän arvasi että rouva Duparquen takana oli hänen rippi-isänsä, isä Crabot; sieltä saivat alkunsa kaikki ponnistukset estää hänen muuttoaan Mailleboisiin, siellä ei aiottu suvaita opettajaa, joka ei olisi kirkon vallassa.

— Tietysti, vastasi hän rauhallisesti, olen yhä vakuutettu toverini
Simonin viattomuudesta ja olen tekevä kaikki saadakseni sen ilmi.

Rouva Duparque kääntyi kiivaasti rouva Berthereaun ja sitten Genevièven puoleen.

— Te kuulette, ettekä sano mitään! Meidän nimemme aiotaan sotkea tuohon inhoittavaan juttuun. Me saamme nähdä tyttäremme yhteiskunnan ja uskonnon vihollisten leirissä… Oi! sano sinä, joka olet hänen äitinsä, että se on mahdotonta, että hänen täytyy estää moinen häpeä, oman kunniansa, meidän kaikkien kunnian tähden!

Hän puhui rouva Berthereaulle, joka kauhistuksissaan oli vapisevista käsistään pudottanut työnsä. Rouva Berthereau oli hetken ääneti, sillä hänen oli vaikea irtaantua tavallisesta pelokkaisuudestaan. Sitten sanoi hän.

— Isoäiti on oikeassa, tyttäreni, sinun velvollisuutesi on estää tekoja, joista sinun täytyy vastata Jumalan edessä. Jos puolisosi rakastaa sinua, on hän kuuleva sinua, sinä oletkin ainoa, joka voit puhua hänen sydämmelleen. Isäsi ei koskaan olisi omantunnon asioissa tehnyt vasten minun tahtoani.

Syvästi liikutettuna kääntyi Geneviève Markuksen puoleen, painaen Louisen rintaansa vasten. Koko hänen olentonsa oli pois tasapainosta, muistot hänen olostaan nunnien oppilaana ja ankarasti uskonnollisen kasvatuksen vaikutukset heräsivät hänessä jälleen eloon ja tekivät hänet levottomaksi, hänen päätään huimasi; mutta kuitenkin sanoi hän, mitä jo oli sanonut miehelleen.

— Markus yksin voi oikein päättää, hän tehköön niinkuin hänen velvollisuutensa vaatii.

Rouva Duparque nousi raivostuneena seisomaan, huolimatta sairaasta jalastaan.

— Tällainenko on vastauksesi! Sinä, jonka me olemme kristillisesti kasvattaneet, joka olet ollut Jumalan rakastettu lapsi, sinä tahdot nyt kieltää hänet, elää ilman uskontoa niinkuin luontokappaleet! Sinä menet saatanan puolelle, sen sijaan, että koettaisit kukistaa hänet! Hyvä! sinun miehesi on syynä siihenkin, niin! hän on saava siitäkin rangaistuksen, te saatte molemmat rangaistuksen ja kirous on kohtaava lastannekin!

Hän ojensi kätensä, hän seisoi heidän edessään niin pelättävänä, että pikku Louise kauhun valtaamana alkoi nyyhkyttää. Silloin Markus nosti hänet syliinsä, painoi häntä sydämmelleen ja tyttönen kietoi kätensä hänen kaulaansa, ikäänkuin turvaa hakien. Geneviève tuli myöskin lähemmäksi, nojautuen siihen mieheen, jolle hän oli antanut elämänsä.

— Menkää tiehenne, menkää tiehenne kaikki kolme! huusi rouva Duparque. Menkää mielettömyyteenne ja ylpeyteenne, se on oleva kadotuksenne… Kuuletko, Geneviève, kaikki on lopussa meidän välillämme, siihen saakka kunnes itse palaat meidän luoksemme, sillä sinä palaat kerran meidän joukkoomme, olet liian kauan kuulunut Jumalalle, ja minä olen rukoileva häntä niin väsymättömästi, että hän on ottava sinut takaisin aivan kokonaan… Menkää, menkää, en tahdo teitä enää tuntea!

Tuska sydämmessä, vuodattaen kyyneleitä katsoi Geneviève syvästi liikutettua äitiään, joka itki hiljaa. Hän näytti taasen epäilevän, sillä kohtaus oli hirveä, mutta silloin Markus tarttui lempeästi hänen käteensä ja vei hänet pois. Rouva Duparque heittäytyi takaisin tuoliinsa, ja pieni talo vaipui kylmään, synkkään hiljaisuuteensa.

Seuraavana torstaina Markus meni Beaumontiin, ilmoittamaan Salvanille päätöksensä. Ja toukokuun ensi päivinä sai hän nimityksen, jätti Jonvillen ja asettui Mailleboisiin alkeiskoulun opettajaksi.