Unelma: Romaani

by Émile Zola

VII.

Saman päivän iltana heti pöydästä noustua Angélique valitti kovaa pahoinvointia ja nousi huoneeseensa. Hänen aamulliset mielenliikutuksensa ja taistelu itseään vastaan olivat näännyttäneet hänet. Hän pani heti maata ja puhkesi jälleen itkemään, haudaten päänsä lakanan alle, haluten epätoivoisena hävitä pois, lakata olemasta.

Hetket vierivät, ja tuli yö, lämmin heinäkuun yö, jonka painostava tyyneys huokui huoneeseen selkiselälleen jätetystä ikkunasta. Musta taivas oli sirotettu täyteen tähtiä. Kello lienee ollut noin yksitoista. Kuu ei noussut ennenkuin puolenyön tienoissa; se oli viimeisellä neljänneksellään ja jo kapeaksi vähenemässä.

Ja pimeässä huoneessa Angélique itki yhä ehtymättömiä kyyneliä, kun ovelta kuuluva risahdus sai hänet nostamaan päänsä.

Ensin oli hiljaista, sitten vieno ääni mainitsi hellästi hänen nimeään.

— Angélique… Angélique, kultaseni…

Hän oli tuntenut Hubertinen äänen. Tämä oli varmaankin asettuessaan levolle miehensä kanssa kuullut kaukaista nyyhkytystä ja noussut levottomana, puoleksi riisuutuneena katsomaan.

— Angélique, oletko sairas?

Nuori tyttö pidätti hengitystään eikä vastannut. Hän ei tuntenut muuta kuin rajatonta yksinäisyyden kaipuuta, se oli hänelle ainoa lievitys. Lohdutus tai hyväily, vaikkapa itse hänen äidiltäänkin, olisi lisännyt hänen tuskaansa. Hän näki mielikuvituksessaan äidin seisovan oven takana, ja vienosta hankauksesta lattiakivellä hän arvasi hänen olevan avojaloin. Pari minuuttia kului, ja hän tunsi äitinsä yhä seisovan kumartuneena korva ovea vasten, kauniilla käsivarsillaan kietoen kokoon löysinä riippuvia vaatteitaan.

Kun ei Hubertine enää kuullut hiiskahdustakaan, ei hän uskaltanut kutsua uudestaan. Hän oli kyllä varma siitä, että hän oli kuullut vaikeroimista; mutta jos lapsi oli nukahtanut itkuunsa, niin mitä syytä oli häntä herättää? Hän odotti kuitenkin vielä hetkisen; sillä huolet, jotka hänen tyttärensä salasi häneltä, saattoivat hänet levottomaksi. Hän aavisti hämärästi niiden laadun, ollen itsekin syvien hellyyden tunteitten vallassa. Ja hän päätti palata takaisin samoin kuin oli tullutkin. Hän laskeutui alas portaita, joitten jokainen käänne oli hänelle tuttu, synnyttämättä pimeässä talossa muuta ääntä kuin paljaitten jalkojensa keveän sipsutuksen.

Silloin Angélique vuorostaan kuunteli, istuallaan keskellä sänkyä. Hiljaisuus oli niin täydellinen, että hän erotti Hubertinen kantapäiden keveän painalluksen jokaista porrasaskelta vastaan. Makuuhuoneen ovi alhaalla avautui ja sulkeutui. Sitten hän erotti hillittyä puhetta, hellää ja huolestunutta kuiskailua, joka varmaankin koski häntä ja häneen liittyviä pelkoja ja toivomuksia. Eikä keskustelu lakannut vielä sittenkään kun he jo nähtävästi olivat asettuneet levolle, sammutettuaan valon. Milloinkaan eivät vanhan talon öiset äänet olleet tällä tavoin tunkeutuneet hänen korviinsa. Tavallisesti hän nukkui nuoren ihmisen sikeätä unta, kuulematta edes huonekalujen paukahduksia. Mutta kun nyt tuo liekehtivä tunne, jota hän oli koettanut kukistaa, riisti häneltä unen, tuntui hänestä kuin koko talo rakastaisi ja vaikeroisi. Eivätkö Hubertitkin koettaneet tukahduttaa toivottoman, hukkaan menneen, hedelmättömän rakkautensa kyyneleitä? Hän ei tiennyt mitään, hänellä oli vain tunne siitä, että lämpöisessä yössä hänen alapuolellaan valvoi kahden aviopuolison suuri rakkaus ja suuri murhe ikuisesti nuoren morsiusyön pitkässä ja puhtaassa syleilyssä.

Ja istuessaan täten vanhan talon nyyhkytyksiä ja huokauksia kuunnellen, ei Angélique jaksanut pidättäytyä, vaan hänen kyyneleensä virtasivat herkeämättä; mutta nyt ne juoksivat hiljaa, kuumina ja herkkinä kuin veri hänen suonissaan. Yksi ainoa kysymys oli kierrellyt hänen mielessään aamusta asti, kiusaten ja kiduttaen; oliko hän tehnyt oikein saattaessaan Félicienin toivottomuuteen, lähettäessään hänet luotaan, mielessä se ajatus, ettei hän rakastanut häntä, kuin veitsi joka on syösty suoraan sydämeen? Hän rakasti Félicieniä ja hän oli tuottanut hänelle sellaisen kärsimyksen ja kärsi siitä itsekin hirmuisesti. Minkätähden piti olla niin paljon tuskaa? Vaativatko pyhimykset kyyneleitä? Olisiko Agnes tullut pahoilleen tietäessään hänen olevan onnellisen? Häntä jäyti nyt epäilys. Silloin ennen, kun hän odotti sitä joka oli tuleva, kuvitteli hän kaikki mielessään toisenlaiseksi: hänen odotettunsa astuisi sisään, hän tuntisi hänet ja he menisivät yhdessä hyvin kauas, ainiaaksi. Ja hän oli tullut, ja nyt he kumpikin nyyhkyttivät ainaiseksi erotettuina. Mitä varten? Mitä sitten oli tapahtunut? Kuka oli vaatinut häntä vannomaan tuon julman valan, että rakastaisi häntä ilmaisematta sitä hänelle?

Mutta enimmin vaivasi Angéliquea pelko siitä, että hän ehkä oli rikkonut, että hän oli ehkä ollut paha. Ehkä tuo poissysääminen olikin hänessä piilevän huonon tytön työtä. Hämmästyksellä hän muisteli, kuinka hän oli teeskennellyt välinpitämättömyyttä, kuinka pilkallisesti hän oli kohdellut Félicieniä ja kuinka hän oli tuntenut ilkamoivaa mielihyvää antaessaan hänelle väärän käsityksen itsestään. Hänen kyyneleensä yltyivät, hänen sydämensä suli surusta, rajattomasta myötätunnosta sitä kärsimystä kohtaan, jonka hän täten tahtomattaan oli aiheuttanut. Hän näki Félicienin yhä poistuvana, hänen silmäinsä edessä oli yhä tämän murheellinen muoto, alakuloinen katse ja värisevät huulet. Ja hän näki mielessään kuinka hän kulki katua pitkin kotiinsa kalpeana, sydämessään haava, jonka hän oli viiltänyt ja josta veri vuosi pisara pisaralta. Missä hän mahtoi olla nyt? Ehkä hän värisi kuumeessa? Angélique pusersi tuskaisena käsiään ajatellessaan ettei tietänyt keinoa miten voisi korjata pahan. Oi, hän ei tahtonut tuottaa kärsimystä, sen ajatuskin teki hänelle pahaa! Hän olisi tahtonut olla hyvä heti paikalla ja tuottaa onnea ympärilleen.

Oli kohta puoliyö. Piispankartanon suuret jalavat estivät kuun näkymästä taivaanrannalta, ja huone pysyi pimeänä. Angélique lakkasi ajattelemasta ja antoi päänsä vaipua tyynyä vasten, haluten nukkua. Mutta nukkua hän ei voinut, sillä kyyneleet juoksivat yhä suljettujenkin silmäluomien alta. Ja ajatukset tulivat jälleen. Hän muisti orvokit, joita hän kahden viime viikon aikana iltaisin maata mennessään oli löytänyt parvekkeelta ikkunansa edestä. Joka ilta oli siinä orvokkikimppu. Félicien niitä varmaan heitti Mariantarhasta, sillä hän muisti kertoneensa hänelle, kuinka orvokit omituisesti rauhottivat häntä, kun muitten kukkien tuoksu sitävastoin aiheutti hänelle ankaraa päänsärkyä. Ja Félicien lähetti hänelle täten suloisia öitä, virkistävää unta ja kauniita unia. Tänä iltana hänen mieleensä johtui ajatus ottaa orvokkikimppu, jonka hän oli asettanut päänalaisensa viereen, painaa se poskeaan vasten ja hengittää sen rauhottavaa tuoksua. Nämä orvokit pysähdyttivät viimein hänen kyyneleensä. Hän ei kuitenkaan vieläkään nukkunut, vaan makasi silmät ummessa, hengittäen tuoksua, joka tuli hänen lemmityltään, onnellisena leväten ja odottaen alistunein, luottavaisin mielin.

Mutta silloin puistatti häntä syvä väristys. Kello löi kahtatoista. Hän aukaisi silmänsä ja hämmästyi nähdessään huoneen aivan valoisana. Kuu kohosi verkalleen jalavien yläpuolelle, sammuttaen tähdet ja vaalentaen koko taivaan. Hän näki ikkunasta tuomiokirkon kuorin hohtavan valkoisena. Ja tuntui kuin huoneessa oleva valo olisi ollut sen heijastusta, vilpoisaa, mietoa, aamunkoitteen tapaista hohdetta. Valkoiset seinät, valkoiset kattopalkit, koko tuo valkoinen alastomuus näyttivät siinä kasvavan, laajenevan ja etenevän ikäänkuin unessa. Hän tunsi kuitenkin vanhat tammiset huonekalut, piirongin, kirstun ja tuolit, joitten veistetyt koristeet heijastivat valoa loistavin syrjin. Ainoastaan hänen ruhtinaallisen avara, neliskulmainen sänkynsä pylväitten kannattamine vaaleanpunertavine katoksineen herätti hänessä omituisen tunteen, ikäänkuin ei hän olisi sitä koskaan ennen nähnyt. Se oli niin pehmoisen syvä ja kuunvalo verhosi sen niin hohtoisalla valkoliinalla, että hän luuli leijailevansa pilvenhattaralla korkealla taivaalla äänettömien ja näkymättömien siipien kannattamana. Hän tunsi tuokion valtavaa keinuntaa; sitten hänen silmänsä tottuivat, hän huomasi pian kyllä vuoteen olevan tavallisessa nurkassaan. Hän makasi liikkumattomana, harhailevin katsein keskellä tätä valojärveä, orvokkikimppu huulillaan.

Mitä hän odotti? Miksi hän ei voinut nukkua? Hän tunsi nyt varmasti, että hän odotti jotakin. Kun hän oli lakannut itkemästä, niin se tiesi sitä, että jokin oli tuleva. Tuo lohdullinen valkeus, joka ajoi pakoon pahoja ajatuksia tuovan pimeyden, oli siitä enteenä. Hän oli tuleva. Kuu oli hänen sanansaattajansa, joka oli tullut hänen edellään valaistakseen heidän kohtaamistaan aamunkoittoa muistuttavalla hohteellaan. Huone oli valkoisella sametilla verhottu, he voisivat nähdä toisensa. Silloin hän nousi ylös ja pukeutui. Hän pani ylleen vain yksinkertaisen, valkoisen musliinihameen, joka hänellä oli ollut Hautecoeurin raunioille tehdyllä kävelyretkellä. Hän ei edes solminut hiuksiaan, vaan antoi niitten valtoinaan levitä olkapäille. Paljaisiin jalkoihinsa hän pisti tohvelit. Ja sitten hän odotti.

Angélique ei sillä hetkellä voinut sanoa, mitä tietä hän tulisi. Häh ei arvatenkaan voisi kiivetä ylös hänen luokseen, he näkisivät kai toisensa kuten ennenkin, toinen nojautuen parvekkeen kaiteeseen, toinen seisoen Mariantarhassa. Kuitenkin hän vain istui, ikäänkuin olisi ymmärtänyt tarpeettomaksi mennä ikkunan luo. Minkätähden hän ei voisi kulkea seinien läpi niinkuin Legendan pyhimykset? Hän odotti. Mutta hän ei odottanut yksin, hän tunsi että hänen ympärillään olivat kaikki nuo neitsyet, joitten valkoinen parvi oli leijaillut hänen ympärillään hänen varhaisesta nuoruudestaan saakka. Ne liitelivät sisään kuun säteitten mukana, niitä tuli piispankartanon salaperäisistä, sinilatvaisista puista, niitä pujahteli tuomiokirkon kivimetsän salaisista sopukoista. Koko tuosta tutusta ja rakkaasta näköpiiristä, Chevrottesta, salavista, ruohikosta, kuuli Angélique unelmiensa, toiveittensa ja mielihalujensa palaavan luokseen. Kaikki nuo lähettivät nyt hänelle takaisin sen mitä hän oli niihin pannut itsestään katsellessaan niitä päivästä päivään. Milloinkaan eivät näkymättömät äänet olleet puhuneet näin kovaa. Hän kuunteli tuonpuoleisen maailman kuiskauksia, hän tunsi helteisen lämpimässä, hievahtamattoman tyvenessä yössä kevyen värähdyksen, joka oli hänelle Agneksen vaatteenliepeen hipaisu ja josta hän tunsi että hänen suojeluspyhimyksensä seisoi hänen vierellään. Hän ilostui tietäessään Agneksen olevan läsnä muitten joukossa. Ja hän odotti.

Aikaa kului vielä, mutta Angélique ei sen pituutta huomannut. Hänestä tuntui luonnolliselta, kun Félicien saapui, harpaten parvekkeen suojakaiteen yli. Hänen kookas vartalonsa kuvastui vaaleata taivasta vasten. Hän ei tullut sisään, vaan jäi seisomaan valoisaan ikkuna-aukkoon.

— Älkää pelätkö… Se olen minä, minä olen tullut.

Angélique ei pelännyt, Félicien oli hänen mielestään vain täsmällinen.

— Te olette kiivennyt hirsiä myöten, eikö niin?

— Niin, hirsiä myöten.

Angéliquen täytyi nauraa keinon yksinkertaisuudelle. Félicien oli ensin hinautunut oven yllä olevalle katokselle, ja kiiveten siitä ylös alakerran kehähirteen nojaavaa ansasta myöten oli päässyt parvekkeelle sangen vähällä vaivalla.

— Minä olen odottanut teitä, tulkaa tänne lähelleni.

Félicien oli saapunut rajuna, mielettömien päätöksien kiihdyttämänä, ja tämä äkillinen onni tyrmistytti hänet niin ettei hän päässyt paikalta liikahtamaan. Ja Angélique oli nyt varma, etteivät pyhimykset kieltäneet häntä rakastamasta, sillä hän kuuli niitten ottavan Félicienin vastaan hänen kanssaan herttaisella naurulla, mikä oli kevyt kuin yön hengähdys. Mistä hän oli saanut päähänsä sen typeryyden, että Agnes pahastuisi? Agnes oli hänen vierellään säteilevän iloisena, hän tunsi tuon ilon laskeutuvan olkapäilleen ja kiertyvän ympärilleen ikäänkuin kaksi suurta siipeä olisi häntä hyväillyt. Hän käsitti, että kaikki nuo, jotka olivat kuolleet rakkaudesta, tunsivat myötätuntoa neitseitten tuskia kohtaan ja tulivat lämpiminä öinä harhailemaan tänne alas ainoastaan valvoakseen näkymättöminä heidän kyynelöivää lempeään.

— Tulkaa tänne luokseni, minä olen odottanut teitä.

Silloin Félicien astui horjuen sisään. Hän oli päättänyt mielessään, että hän tahtoi omistaa Angéliquen, että hän pusertaisi hänet syliinsä tukahduttavalla voimalla, välittämättä hänen huudoistaan. Ja nyt, tavatessaan hänet näin lempeänä, nyt, tunkeuduttuaan tähän valkoiseen ja puhtaaseen huoneeseen, hän tuli vilpittömämmäksi ja voimattomammaksi kuin lapsi.

Hän oli astunut muutamia askeleita. Mutta hän rupesi vapisemaan ja painui polvilleen kaukana Angéliquesta.

— Jos te tietäisitte sen hirmuisen kidutuksen! En ole milloinkaan näin kauheasti kärsinyt, ei ole tuskaa suurempaa kuin uskoa ettei ole rakastettu… Minä en välitä, vaikka menisi kaikki, vaikka tulisin kurjista kurjimmaksi, nälinkuoliaaksi, taudin tappamaksi. Mutta en tahdo elää enää päivääkään kantaen sydämessäni tätä kalvavaa kipua, luuloa, ettette te minua rakasta… Olkaa laupias, säästäkää minua…

Angélique kuunteli häntä äänettömänä, sydän sääliä tulvillaan, mutta samalla sangen onnellisena.

— Oh, millä tavalla te aamulla annoitte minun lähteä pois! Minä kuvittelin, että te olisitte tullut paremmaksi, että te olisitte ymmärtänyt. Ja minä näin teidät jälleen samanlaisena kuin ensi päivänäkin, te olitte välinpitämätön, te kohtelitte minua kuin tavallista liiketuttavaa, joka tulee ja lähtee, te muistutitte minua tylysti elämän alhaisista kysymyksistä… Portaissa minä kompastelin. Ulos päästyäni minä juoksin, peläten purskahtavani itkuun. Kun sitten tulin kotiini, tuntui minusta että tukehtuisin, jos sulkeutuisin huoneeseen… Silloin minä pakenin ulos kaupungista, aukeille kentille. Minä kuljin miten sattui, milloin yhtä tietä, milloin toista. Yö tuli, ja minä yhä kävelin. Mutta tuska laukkasi yhtä joutuin ja raastoi minua kaiken aikaa. Kun rakastaa, ei voi päästä pakoon rakkautensa tuskalta… Katsokaa, tänne te olitte syössyt veitsen, ja sen kärki painui aina yhä syvempään. Hän vaikeroi, muistellessaan kärsimyksiään.

— Tuntikausia makasin ruohostossa tuskan musertamana kuin juurineen irtireväisty puu… Eikä minulle ollut olemassa mitään muuta kuin te yksin ja ainoastaan. Ajatellessani, etten saisi teitä omakseni, luulin kuolevani. Ja minun jäseneni alkoivat jo turtua, pääni tuli hulluksi… Ja sen vuoksi olen nyt täällä. En tiedä, mitä tietä olen tullut ja kuinka olen voinut päästä aina tähän huoneeseen asti. Antakaa minulle anteeksi, minä olisin voinut murtaa ovet nyrkeilläni, olisin voinut kiivetä ikkunastanne sisään keskellä päivää…

Angélique oli varjossa. Kuutamossa polvillaan oleva Félicien ei nähnyt, että hän oli aivan kalpea katuvasta hellyydestä ja niin liikutettu ettei voinut puhua. Félicien luuli että hän oli tunteeton, ja hän risti kätensä.

— Se sai alkunsa jo kauan sitten… Minä näin teidät tässä ikkunassa eräänä iltana. Te olitte vain vaalea haamu, voin tuskin erottaa kasvojanne, ja kuitenkin näin teidät, arvasin teidät juuri sellaiseksi kuin olitte. Mutta minä pelkäsin kovin. Minä hiiviskelin ulkona öisin, saamatta rohkeutta tulla eteenne kirkkaalla päivällä… Ja lisäksi te miellytitte minua tuossa salaperäisyydessä, minä olin onnellinen haaveillessani teistä kuten jostakin tuntemattomasta, jota en koskaan tulisi tuntemaan… Myöhemmin sain tietää kuka te olitte; tuo tietämisen, unelmansa omistamisen halu on vastustamaton. Silloin minun rauhattomuuteni alkoi. Se kasvoi joka kohtauksella. Muistatteko ensi kertaa tuolla ulkona kentällä, sinä aamuna jolloin minä tarkastin kappelin ikkunaa? En ollut milloinkaan tuntenut itseäni niin kömpelöksi, teillä oli täysi syy pitää minua pilkkananne… Ja sitten minä säikytin teitä, käyttäydyin taitamattomasti, seuraten teidän jäljissänne aina köyhiennekin luokse. Lakkasin olemasta oman tahtoni herra: tekoni saattoivat minut hämmästymään ja pelkäämään niitä tehdessäni… Kun tulin luoksenne tuota hiippaa tilaamaan, ajoi minua jokin käsittämätön voima, sillä itse en olisi mitenkään uskaltanut, olin varma siitä että se oli teille vastenmielistä… Jos te käsittäisitte, miten onneton ja kurja minä olen! Olkaa rakastamatta minua, mutta antakaa minun rakastaa teitä. Olkaa kylmä, olkaa tyly, minä rakastan teitä sellaisena kuin olette. En pyydä muuta kuin saada nähdä teitä, toivomatta mitään, vain sen ilon tähden, että saan olla näin teidän jalkainne juuressa.

Hän vaikeni menehtyneenä, hän kadotti rohkeutensa uskoessaan ettei voinut löytää mitään millä liikuttaisi Angéliquea. Eikä hän tuntenut että Angélique hymyili voittamatonta hymyä, mikä vähä vähältä oli kasvanut hänen huulilleen. Ah, tuota armasta poikaa! Hän oli niin avomielinen ja luottavainen, hän saneli siinä sydämensä rukousta aivan uutena ja kokonaan tunteensa valtaamana, hän palvoi häntä kuin itse nuoruutensa unelmaa! Ja hän kun oli alussa taistellut vastaan, tahtoen olla häntä näkemättä, ja sitten vannonut rakastavansa häntä ilmaisematta sitä hänelle milloinkaan! Oli syntynyt suuri rauha. Pyhimykset eivät suinkaan kieltäneet rakastamasta, kun rakastettiin näin. Hänen selkänsä taakse oli hiipinyt ilo; se oli tuskin tuntuva värähdys, liikkuva laine lattialla loistavasta kuunvalosta. Hänen huulilleen painautui näkymätön sormi, varmaankin hänen suojeluspyhimyksensä sormi, joka vapautti hänet tekemästään valasta. Nyt hän saattoi puhua, ja kaikki se voimakas ja hellä, mitä leijaili hänen ympärillään, antoi sanoja hänen suuhunsa.

— Oi, kyllä! Muistan, muistan…

Ja Félicienin valtasi heti tuon äänen soitanto, äänen, jonka lumous oli häneen niin voimakas, että hänen rakkautensa paisui kun hän vain sen kuuli.

— Kyllä, minä muistan, kun te tulitte yöllä… Ensi iltoina te olitte niin kaukana, että olin epävarma askeltenne heikosta äänestä. Sitten minä tunsin tulonne selvästi, ja myöhemmin näin teidän varjonne, ja vihdoin te näyttäydyitte kirkkaassa kuutamossa eräänä kauniina yönä, samanlaisena kuin tämä yö. Te tulitte vähitellen esiin siitä mitä oli ympärilläni, sellaisena kuin olin odottanut teitä jo vuosia… Muistan, kuinka koetin pidättää nauruani ja kuinka se kuitenkin purskahti hillittömänä esiin, silloin kun te pelastitte vaatekappaleen, jonka Chevrotte oli vienyt. Muistan, kuinka olin suutuksissani, kun te varastitte minun köyhäni antaen heille niin paljon rahaa että minä näytin saiturilta. Muistan, kuinka pelkäsin sinä iltana, jolloin te pakotitte minut juoksemaan niin kovasti paljain jaloin ruohokossa… Oi, minä muistan, muistan…

Hänen kristallinen äänensä vavahti vähän, kun hän johdatti mieleensä tämän viimeisen muiston, ikäänkuin tuo: »Minä rakastan teitä» olisi jälleen lehahtanut hänen kasvojaan vasten. Ja Félicien kuunteli hurmaantuneena.

— Minä olin hyvin häijy, se on kyllä totta. Sitä on niin tyhmä, kun ei tiedä! Tekee kaikenlaista, kun luulee sitä välttämättömäksi, pelkää tekevänsä pahoin heti kun seuraa sydäntään. Mutta kuinka minun tuntoni vaivasi minua jälkeenpäin, kuinka minä kärsin teidän kärsimyksestänne!… Jos tahtoisin sitä selittää, en varmaankaan voisi. Kun tulitte pyhän Agneksen piirustus mukananne, olin ihastunut saadessani tehdä jotain teille, minä arvasin kyllä että tulisitte joka päivä. Ja katsokaahan, minä tekeydyin välinpitämättömäksi, ihan kuin olisin kaikin mokomin tahtonut karkottaa teidät koko talosta. Lieneekö ihmisellä tarve tehdä itsensä onnettomaksi? Samalla kun minä olisin tahtonut ottaa teidät vastaan avosylin, oli jossakin olemukseni sopukassa toinen nainen, joka asettui vastustamaan, joka pelkäsi ja epäili teitä, joka nautti kiduttaessaan teitä epätietoisuudessa, ikäänkuin hämärästi muistaen jonkin selvittämättömän vanhan riidan, jonka varsinainen aihe oli jo unohtunut. Minä en ole aina hyvä, minun sisässäni liikkuu jotain, josta en tiedä mitä se on… Ja kaikkein pahinta oli varmaan se, että puhuin teille rahasta. Oh, minä joka en koskaan ole sitä ajatellut, joka ottaisin sitä vastaan vaikka kuormittain ainoastaan iloitakseni antaessani sen sataa ympärilleni! Mitä häijyä huvia minulla saattoi olla tuollaisesta itseni mustaamisesta? Annatteko minulle anteeksi?

Félicien oli hänen jalkainsa juuressa. Hän oli kulkenut polvillaan hänen eteensä. Tuo hyvyys oli toivomatonta ja määrätöntä.

Hän kuiski:

— Ah, armas, verraton, kaunis, hyvä sielu, jonka ihmeitätekevä hyvyys on parantanut minut yhdellä henkäyksellä! En tiedä enää, olenko kärsinytkään… Ja teidän on annettava anteeksi minulle, sillä minun on tehtävä teille tunnustus, minun täytyy sanoa teille kuka minä olen.

Hän tuli uudelleen kovin levottomaksi, ajatellessaan ettei hän enää voinut salata itseään, kun Angélique osotti hänelle niin täyttä luottamusta. Se olisi epärehellistä. Kuitenkin hän epäröi, peläten kadottavansa rakastettunsa, jos tämä alkaisi huolehtia tulevaisuudesta tullessaan vihdoinkin hänet tuntemaan. Ja Angélique odotti että hän puhuisi, hiukan häijynä jälleen tahtomattaankin.

Félicien jatkoi hyvin matalalla äänellä:

— Minä olen valehdellut vanhemmillenne.

— Niin, minä tiedän sen, virkkoi Angélique hymyillen.

— Ei, te ette tiedä, te ette voi tietää, se on liian vaikea arvata…
Minä en ole lasimaalaaja muuten kuin huvikseni, teidän tulee tietää…

Silloin Angélique painoi nopeasti kätensä hänen suulleen, pysäyttäen hänen tunnustuksensa.

— En tahdo tietää… Minä odotin teitä, ja te tulitte. Siinä on kylliksi.

Félicien ei puhunut enää, tuo pieni käsi hänen huulillaan sai hänet tukahtumaan onnesta.

— Saanhan sen tietää sitten vastedes, kun tulee aika… Ja uskokaa minua, minä tiedän sen nytkin jo. Te ette voi olla muuta kuin kaikkein kaunein, rikkain ja ylhäisin, sillä sellainen on minun unelmani. Minä odotan hyvin tyynenä, minä olen varma siitä että se toteutuu… Te olette se, jota minä olen toivonut, ja minä olen teidän…

Toisen kerran hän keskeytti puheensa, vavahtaen lausumistaan sanoista. Hän ei löytänyt niitä yksin, ne tulivat hänelle kauniista yöstä, suurelta, vaalealta taivaalta, vanhoista puista ja kivistä, jotka nukkuivat ulkona uneksien unelmiaan ääneen; ja niitä kuiskasi hänen takanaan Legendan ystäväjoukko, joka täytti ilman hänen ympärillään. Mutta yksi sana oli vielä sanomatta, se johon sulautui kaikki, kaukainen odotus, lemmityn vähittäinen ilmestyminen tyhjyydestä ja ensimmäisten kohtausten voimakkaaksi leimahtava tunne. Se lehahti huoneen neitseelliseen valkeuteen kuin päivää kohti kohoutuva valkoinen aamulintu:

— Minä rakastan teitä.

Angélique antoi itsensä, levittäen molemmat kätensä ja antaen niitten sitten liukua polvilleen. Ja Félicien muisti illan, jolloin hän oli juossut paljain jaloin ruohokossa niin hurmaavana, että hän oli juossut hänen jälkeensä sopertaakseen hänen korvaansa: »Minä rakastan teitä». Ja hän ymmärsi hyvin, että Angélique oli ainoastaan vastannut hänelle samalla tunnustuksella: »Minä rakastan teitä», ikuisella tunnustuksella, joka vihdoinkin purkautui ilmi hänen avautuneesta sydämestään.

— Minä rakastan teitä… Ottakaa minut, viekää minut mukananne, minä olen teidän.

Hän antoi itsensä kokonaan, kaikkineen. Perinnäinen liekki oli syttynyt hänessä. Hänen kätensä haparoivat tyhjää, liian raskas pää vaipui hennon niskan varaan. Jos Félicien olisi avannut sylinsä, olisi hän vaipunut siihen, tietämättömänä kaikesta, seuraten vain verensä vetoa, haluten ainoastaan sulautua rakastettuunsa. Ja Félicien, joka oli tullut ottaakseen hänet omakseen, vapisi nyt tämän hehkuvan rakkauden viattomuuden edessä. Hän tarttui hellävaraisesti pidättäen hänen käsiinsä, vei ne rinnalleen ja risti ne siihen. Sitten hän katsoi häneen hetken, lankeamatta edes kiusaukseen suudella hänen tukkaansa.

— Te rakastatte minua ja minä rakastan teitä… Ah, kuinka ihanaa on tietää olevansa rakastettu!

Mutta hätkähtäen he heräsivät humauksestaan. Mitä se oli? He näkivät toisensa selkeässä, kirkkaassa valkeudessa, heistä tuntui kuin kuutamo olisi laajennut ja alkanut loistaa kuin auringonvalo. Se oli aamunkajastus, piispankartanon jalavain yläpuolella alkoi pilvi rusottaa. Mitä? Nytkö jo päivä! Se saattoi heidät hämmennyksiin, he eivät voineet uskoa, että he jo tuntikausia olivat siinä puhelleet toisilleen. Eihän Angélique ollut sanonut Félicienille vielä mitään, ja Félicienillä olisi ollut niin paljon muuta vielä sanottavana!

— Hetkinen vain, yksi hetkinen!

Aamu valkeni hymyilevänä, lauhkeana, ennustaen lämmintä kesäistä päivää. Tähdet sammuivat yksi toisensa jälkeen, ja niitten mukana olivat poistuneet nuo harhailevat ilmestykset, näkymättömät ystävät, nousten kuunsädettä myöten jälleen korkeuksiin. Nyt päivänvalossa nähtynä oli huoneen valkeus vain sen seinien ja kattopalkkien valkeutta, se tuntui tyhjältä tummine, vanhoine tammihuonekaluineen. Näkyi epäjärjestyksessä oleva vuode, jonka toinen alaspudonnut vaaleanpunertava verho puoleksi peitti.

— Hetkinen, hetkinen vielä!

Angélique oli noussut seisomaan kieltäen, kiirehtien Félicieniä lähtemään. Päivän valkeneminen oli tehnyt hänet levottomaksi, ja vuoteen näkeminen vaikutti ratkaisevasti. Hän oli kuullut oikealta puoleltaan hiljaista kahinaa ja hänen hiuksensa olivat samalla häilähtäneet, vaikkei tuulen henkäystäkään ollut tullut huoneeseen. Eikö se ollut Agnes, joka poistui viimeisenä, auringonvalon karkottamana?

— Ei, jättäkää minut, minä pyydän teitä… On niin valoisaa jo, minä pelkään.

Silloin Félicien kuuliaisena lähti. Hän oli rakastettu, se meni yli hänen toiveittensa. Ikkunan luona hän kuitenkin kääntyi ja katsoi Angéliquea vielä pitkään, ikäänkuin olisi tahtonut viedä hänestä jotakin mukanaan. Molemmat hymyilivät, sulkien toisensa pitkään, hyväilevään katseeseen kirkastuvassa aamussa.

Vielä viimeisen kerran sanoi Félicien:

— Minä rakastan teitä.

Ja Angélique toisti:

— Minä rakastan teitä.

Muuta ei. Félicien oli jo notkeasti laskeutunut alas hirsiä myöten, Angéliquen seuratessa häntä silmillään parvekkeen kaiteeseen nojautuen. Angélique oli ottanut orvokkikimpun ja hengitti sen tuoksua tyynnyttääkseen itseään. Ja kun Félicien Mariantarhan poikki kulkiessaan kohotti päänsä, näki hän hänen suutelevan kukkia.

Félicien oli tuskin kadonnut salavien taakse, kun Angélique tuli levottomaksi, kuullessaan talon ulko-oven alhaalla avautuvan. Kello löi neljää, ja talossa herättiin tavallisesti vasta kahta tuntia myöhemmin. Hän hämmästyi vielä enemmän tuntiessaan tulijan Hubertineksi, sillä tavallisesti oli Hubert ensimmäisenä liikkeellä. Hän näki hänen kävelevän hitaasti pienen puutarhan käytäviä pitkin, rennoin käsivarsin, kasvot kalpeina aamuilmassa, ikäänkuin tukahtumisen tunne kuuman, unettoman yön jälkeen olisi ajanut hänet näin varhain huoneestaan. Hänellä oli yllään yksinkertainen aamunuttu, ja tukka oli vain kiireeltään kokoon solmittu. Hän oli vielä hyvin kaunis. Ja hän näytti hyvin väsyneeltä, onnelliselta ja toivottomalta.