X.

Aamulla kello seitsemän aikaan Angélique oli työssä niinkuin tavallisesti. Ja päivät seurasivat toisiaan, ja joka aamu hän istuutui hyvin rauhallisena edellisenä iltana jättämänsä messupaidan ääreen. Tuntui kuin ei olisi tapahtunut mitään muutosta, hän piti täsmälleen sanansa, sulkeutui sisälle, koettamatta tavata Félicieniä. Eikä tämä näyttänyt edes synkentävän hänen mieltään, hänen kasvonsa näyttivät yhtä iloisen nuorekkailta kuin ennenkin, ja hän hymyili Hubertinelle huomatessaan tämän katselevan häntä kummastellen. Mutta vaikka hän noudattikin vaiteliaisuutta näin lujatahtoisesti, ajatteli hän kuitenkin yksinomaan Félicieniä aamusta iltaan. Hänen toivonsa oli kukistumaton, hän oli varma että kaikki toteutuisi esteistä huolimatta. Ja tämä varmuus se antoi hänelle tuon ylvään ja suoran rohkeuden ilmeen.

Hubert torui häntä toisinaan.

— Sinä työskentelet liiaksi, sinä näytät hieman kalpealta… Mahdatko edes nukkua hyvin?

— Oi, isä, minä nukun kuin tukki! En ole milloinkaan voinut paremmin.

Mutta Hubertinekin tuli levottomaksi vuorostaan ja alkoi esittää jotakin virkistävää vaihtelua.

— Jos haluat, niin lukitsemme ovet ja teemme kaikki kolme matkan
Pariisiin.

— Niinkö todellakin! Mutta entäs tilaukset, äiti?… Uskokaa minua, silloin minä vasta olenkin oikein terve, kun saan tehdä kovasti työtä!

Itse asiassa Angélique vain odotti ihmettä, jotain näkymättömän maailman ilmausta, joka antaisi hänet Félicienille. Puhumattakaan siitä, että hän oli luvannut olla mitään yrittämättä, niin mitä olisi hyödyttänytkään toimia, kun näkymätön maailma lakkaamatta toimi hänen puolestaan? Ja samalla kun hän pysyi vapaaehtoisessa toimettomuudessaan ja tekeytyi välinpitämättömän näköiseksi, olivat hänen korvansa aina kuulostamassa joka puolella värähteleviä ääniä, tuon ympäristön pieniä, tuttuja ääniä, jossa hän eli ja joka tulisi häntä auttamaan. Jotain tulisi pakostakin tapahtumaan. Istuessaan avonaisen ikkunan ääressä ompelukehyksensä yli kumartuneena hän ei jättänyt tarkkaamatta ainoatakaan puitten lehvien kahahdusta tai Chevrotten kuiskausta. Tuomiokirkon pienimmätkin henkäykset saapuivat hänen tarkkaavaiseen huomioonsa: hän kuuli kirkonvartian tohvelien sipsutuksenkin, kun tämä kulki sammuttamassa kynttilöitä. Hän tunsi jälleen sivuillaan salaperäisten siipien havinaa, hän tiesi näkymättömien voimien olevan läsnä. Ja hän saattoi toisinaan yhtäkkiä käännähtää, luullen että jokin haamu oli kuiskannut hänen korvaansa voittoon vievän neuvon. Mutta päivät vierivät, eikä mitään tullut vielä.

Iltasin Angélique ensimmältä varoi menemästä parvekkeelle, jotta ei joutuisi rikkomaan valaansa, jos Félicien sattuisi olemaan Mariantarhassa. Hän odotti huoneessaan. Mutta viimein, kun lehdetkin tuntuivat nukkuvan liikkumattomina, hän rohkaistui ja alkoi jälleen tähystellä pimeyteen. Mistähän ihme mahtoi ilmestyä? Piispankartanon puutarhasta varmaankin kohoaisi tulinen käsi, viitaten häntä tulemaan. Tai tuomiokirkossa ehkä urut alkaisivat pauhata, kutsuen häntä alttarille. Mikään ei olisi häntä hämmästyttänyt, ei vaikka Legendan kyyhkyset olisivat saapuneet tuoden siunauslauseita nokassaan, tai vaikka pyhimykset olisivat seinien läpi tulleet hänelle ilmottamaan, että monseigneur halusi tutustua häneen. Yksi seikka häntä vain hämmästytti yhä enemmän joka ilta, nimittäin se, että ihme oli niin hidas tapahtumaan. Yöt seurasivat toisiaan niinkuin päivätkin, eikä mitään, ei mitään vielä ilmestynyt.

Kun toinen viikko oli kulunut, kummastutti Angéliquea vielä enemmän se, ettei hän ollut kertaakaan nähnyt Félicieniä. Hänhän oli kyllä sitoutunut olemaan yrittämättä mitään häntä lähestyäkseen; mutta, vaikka hän ei siitä mitään sanonut, hän luotti siihen että Félicien tekisi kaikkensa lähestyäkseen häntä. Ja Mariantarha pysyi tyhjänä, hän ei ollut edes kertaakaan kulkenut sen ruohikon poikki. Koko kahden viikon aikana hän ei kertaakaan ollut öisin nähnyt hänen varjoaan. Tämä ei kuitenkaan horjuttanut hänen uskoaan. Jollei Félicien tullut, niin se johtui siitä, että hän valmisti heidän onneaan. Mutta hänen hämmästyksensä kasvoi sentään yhä enemmän, ja siihen alkoi sekottua hiukan levottomuuttakin.

Eräänä iltana olivat koruompelijat syöneet ateriansa alakuloisuuden vallitessa, ja kun Hubert oli mennyt ulos, sanoen syyksi jonkun kiireellisen asian, jäivät Hubertine ja Angélique kahden keittiöön. Hubertine katsoi Angéliquea pitkään silmät kosteina, liikutettuna hänen kauniista urheudestaan. He eivät olleet kahteen viikkoon vaihtaneet sanaakaan siitä, mitä heidän sydämensä olivat täynnä, ja häntä liikutti tuo lujuus ja vilpittömyys lupauksensa pitämisessä. Äkillisessä hellyyden puuskassa hän avasi sylinsä, ja Angélique heittäytyi hänen rintaansa vasten ja molemmat syleilivät toisiaan äänettöminä.

Kun Hubertine vihdoin saattoi puhua, sanoi hän:

— Ah, lapsi parkani, olen odottanut että jäisimme kahden kesken, sinun tulee saada tietää… Kaikki on lopussa, aivan lopussa.

Angélique oli suoristautunut, hän huusi säikähtyneenä:

— Félicien on kuollut!

— Ei, ei.

— Jollei hän tule, niin hän on kuollut!

Ja Hubertinen täytyi selittää hänelle, että Ihmeen kulkueen jälkeisenä päivänä hän oli tavannut Félicieniä ja vaatinut häntä samoin lupaamaan, että hän pysyisi tulematta, jollei hänellä olisi siihen monseigneurin nimenomaista lupaa. Se oli itse asiassa lopullinen hylkäys, sillä Hubertine tiesi avioliiton kerrassaan mahdottomaksi. Hän oli saattanut Félicienin aivan järkytetyksi, näyttämällä hänelle, kuinka pahoin hän oli tehnyt pannessaan vaaraan luottavaisen tyttö raukan maineen, kun ei kuitenkaan voinut mennä naimisiin hänen kanssaan. Ja Félicien oli myös huudahtanut, että hän tahtoisi kuolla surusta, jonka aiheuttaisi ero rakastetusta, mieluummin kuin menettelisi uskottomasti. Hän aikoi tunnustaa isälleen jo samana iltana.

— Kas niin, jatkoi Hubertine, — sinulla on niin paljon rohkeutta että minä puhun sinulle peittelemättä… Ah, jospa tietäisit, kultaseni, kuinka säälin sinua ja kuinka ihailen sinua, nähdessäni kuinka uljaasti ja urheasti sinä saatat olla vaiti ja näyttää iloiselta, vaikka sydämesi on pakahtumaisillaan… Mutta sinä tarvitset rohkeutta vielä paljon, paljon… Tänään iltapäivällä puhuttelin pastori Cornillea. Kaikki on lopussa, monseigneur ei suostu.

Hän odotti rajua kyynelpuuskaa ja hämmästyi senvuoksi nähdessään Angéliquen istuutuvan jälleen kalpeana, mutta levollisin ilmein. Vanha tammipöytä oli korjattu aterian jälkeen, lamppu valaisi entistä yhteistupaa, eikä hiljaisuutta häirinnyt muu kuin kattilan heikko sirinä.

— Ei mikään ole lopussa, äiti… Kertokaa minulle kaikki, minulla on oikeus tulla tietämään, eikö olekin? Sehän koskee minua.

Ja hän kuunteli tarkkaavasti Hubertinen kertoessa niin paljon kuin hän luuli voivansa hänelle ilmaista siitä mitä hän oli kuullut pastorilta, sillä hän tahtoi vieläkin salata elämää tuolta viattomalta lapselta ja jätti senvuoksi mainitsematta useita yksityiskohtia.

Aina siitä saakka kun monseigneur oli kutsunut poikansa luokseen, oli hänen elämänsä ollut rauhatonta. Poistettuaan hänet näkyvistään heti vaimonsa kuoleman jälkeen ja kieltäydyttyään kahdenkymmenen vuoden aikana häneen tutustumasta, hän näki nyt hänet nuoruutensa voimassa ja kukoistuksessa, suremansa vainajan elävänä muotokuvana, saman ikäisenä kuin hän oli ollut ja yhtä vaaleaverisen kauniina kuin hän. Tuo pitkä karkotusaika, tuo vihamielisyys tätä lasta kohtaan, joka oli maksanut äidilleen hengen, oli ollut samalla viisas varokeino. Hän tunsi sen tällä hetkellä, hän katui peruutustaan. Ei ikä, ei kaksikymmentä rukouksissa vietettyä vuotta, ei Jumalalle antautuminen olleet kuolettaneet vanhaa ihmistä. Heti kun hän näki tuon pojan, joka oli hänen vertansa ja hänen jumaloimansa naisen verta, astuvan eteensä hymyilevine sinisilmineen, alkoi hänen sydämensä lyödä haljetakseen, luullen että kuollut oli jälleen herännyt elämään. Hän löi nyrkillään rintaansa, hän nyyhkytti voimattomassa katumuksessa, huutaen että pitäisi kieltää pappissäätyyn pääsy niiltä, jotka ovat tunteneet naisen, jotka ovat veren siteillä naiseen yhdistetyt.

Kunnon pastori Cornille oli kertonut tätä Hubertinelle hillityin äänin ja vapisevin käsin. Oli liikkeellä salaperäisiä huhuja. Kerrottiin, että monseigneur heti hämärän tullen sulkeutui huoneeseensa ja kamppaili kyynelöiden ja valittaen yöt läpeensä niin kiihkeästi, että sen ääni kuului ulkopuolellekin, vaikka paksut seinäverhot olivat sitä tukahduttamassa, saattaen kauhun valtaan koko piispankartanon. Hän oli luullut unohtaneensa ja kukistaneensa intohimonsa. Mutta se syntyi uudelleen rajumyrskyn voimalla, herättäen esiin hänen entisen hurjan, pelottavan, tarunomaisilta sotasankareilta ja seikkailijapäälliköiltä perityn luonteensa. Joka ilta hän oli polvillaan, iho jouhipaidan raatelemana, ja koetti karkottaa rakastamansa naisen haamua, manaten ruumisarkusta silmäinsä eteen sen maatuneen tomun, joksi hänen oli täytynyt muuttua. Mutta hän nousikin elävänä, hurmaavan suloisena kuin kukkanen, sellaisena kuin hän oli ollut nuoruudessaan, kun hän oli rakastanut häntä jo elähtäneen miehen mielettömällä rakkaudella. Kidutus alkoi uudelleen, yhtä verisenä kuin hänen vaimonsa kuolinpäivän jälkeen. Hän suri häntä, hän halasi häntä, kapinoiden yhä vielä Jumalaa vastaan, joka oli riistänyt hänet häneltä. Vasta aamunkoitteessa hän rauhottui, nääntyneenä, halveksien itseään ja kyllästyneenä maailmaan. Oi, jospa hän olisi voinut murskata intohimonsa, tuon kauhean kiusaajan, saadakseen jälleen vaipua jumalallisen rakkauden kaikkityynnyttävään rauhaan!

Tullessaan ulos huoneestaan monseigneurillä oli tavallinen ankara muotonsa, hänen kasvonsa olivat tyvenet ja ylpeät, ainoastaan hiukan kalvakkaat. Sinä aamuna, jolloin Félicien oli tehnyt hänelle tunnustuksensa, hän oli kuunnellut häntä sanaakaan puhumatta, hilliten itsensä niin valtavalla tahdonponnistuksella, ettei hänessä ollut ilmennyt värettäkään. Hän katseli häntä, ja hänen nuoruutensa, kauneutensa ja tulisuutensa liikutti häntä, hän tunsi itsensä tuossa rakkauden mielettömyydessä. Eikä hän tuntenut vihamielisyyttä, hänen tahtonsa oli täysin vapaa, hän tunsi vain että hänen ankara velvollisuutensa oli pelastaa hänet siltä tuskalta, joka hänelle itselleen oli tuottanut niin paljon kärsimystä. Hän tahtoi kuolettaa poikansa intohimon, niinkuin hän tahtoi kuolettaa omansa. Ja tuon seikkailun romanttisuus täydensi hänen levottomuutensa. Mitä! Köyhä, halpasukuinen tyttö, pieni koruompelijatar, jonka hän on nähnyt kuutamossa, kirkastuneena siksi legendan hennoksi neitsyeksi, jota hän oli jumaloinut unelmissaan! Ja hän oli vastannut ainoastaan kaksi sanaa: Ei koskaan! Félicien oli heittäytynyt hänen jalkoihinsa, pyytänyt ja rukoillut, puolustanut itseään ja Angéliquea. Siihen saakka hän oli lähestynyt häntä vain arkana ja vavisten, hän rukoili ettei hän estäisi hänen onneaan, uskaltamatta vielä edes nostaa katsettaan hänen pyhään persoonaansa. Nöyrin äänin hän tarjoutui häviämään, viemään vaimonsa niin kauas ettei heitä enää koskaan nähtäisi, luovuttamaan kirkolle koko suuren omaisuutensa. Hän ei tahtonut muuta kuin olla rakastettu ja rakastaa, vaikka aivan tuntemattomana. Silloin oli monseigneurin läpi käynyt väristys. Hän oli antanut sanansa Voincourteille, ei koskaan hän sitä peruuttaisi. Ja Félicien, menehtyneenä, tuntien raivon kuohahtavan sydämessään, oli poistunut, peljäten että se veren kuohu, joka kuumensi hänen poskiaan, saattaisi hänet häpäisemään pyhyyttä kapinoivalla uhmalla.

— Lapseni, lopetti Hubertine, — näet nyt, ettei sinun pidä enää ajatella tuota nuorta miestä, sillä et suinkaan aio tehdä monseigneurin tahtoa vastaan… Minä aavistin tämän kaiken ennakolta. Mutta minusta on mieluisampaa, että tosiasiat saavat puhua puolestaan ja että este ei tule minun puoleltani.

Angélique oli yhä kuunnellut rauhallisen näköisenä, ristissä olevat kädet helmaan valahtaneina. Hänen silmäluomensa tuskin rävähtivät aika-ajoin, liikkumattoman katseensa edessä hän näki koko kohtauksen, kun Félicien oli polvillaan monseigneurin jaloissa puhuen hänestä ylitsevuotavassa rakkaudessaan. Hän ei vastannut heti, hän istui yhä mietteissään keskellä keittiön elotonta hiljaisuutta, jota kattilan sirinäkin oli herennyt häiritsemästä. Hänen silmäluomensa painuivat alas, hän katseli käsiään, jotka lampun valossa olivat valkoiset kuin norsunluu. Sitten hänen huulilleen nousi jälleen voittamattoman luottavainen hymy, ja hän sanoi yksinkertaisesti:

— Jos monseigneur on kieltäytynyt, niin se johtuu siitä, että hän odottaa kunnes hän tulee minut tuntemaan.

Sinä yönä Angélique ei juuri nukkunut. Hän ei saanut mielestään ajatusta, että monseigneur taipuisi, kun vain saisi hänet nähdä. Eikä siinä ajatuksessa ollut mitään naisellista turhamaisuutta, vaan hän tunsi rakkauden kaikkivoipaisuuden, hän rakasti Félicieniä niin kovasti, että se varmaan näkyisi hänestä ja että isä ei voisi kauemmin pysyä päätöksessään, joka tekisi heidät onnettomiksi. Yhä uudelleen ja uudelleen hän kääntyi suuressa vuoteessaan ja kertasi tätä mielessään. Monseigneur kulki hänen suljettujen silmäinsä editse. Ehkä tuo odotettu ihme tulisikin tapahtumaan juuri hänessä ja hänen kauttansa. Ulkona uinui lämmin yö, hän terotti kuuloaan erottaakseen ääniä, koettaen saada selville mitä hänelle neuvoivat puut, puro, tuomiokirkko ja hänen oma huoneensa, jossa ystävälliset haamut häntä ympäröivät. Mutta kaikki oli sekavaa huminaa, hän ei erottanut yhtään selvää sanaa. Hän tuli malttamattomaksi, varmuus viipyi liian kauan. Ja nukahtaessaan hän huomasi sanovansa itsekseen:

— Huomenna minä puhun monseigneurille.

Aamulla hänen herätessään tämä toimenpide tuntui hänestä aivan yksinkertaiselta ja välttämättömältä. Häntä kannusti vilpitön ja uljas rakkaus, jonka uljuus oli puhdasta ja ylvästä.

Hän tiesi, että piispan oli tapana joka lauantaina viiden aikaan iltapäivällä tulla Hautecoeurin kappeliin missä hän rukoili yksin, seuranaan ainoastaan sukunsa menneisyys ja oma entisyytensä, etsien yksinäisyyttä, jota kohtaan koko hänen papistonsa tunsi mitä syvintä kunnioitusta. Ja nyt oli juuri lauantai. Angélique oli nopeasti tehnyt päätöksensä. Piispankartanossa häntä ei ehkä olisi otettu vastaan; lisäksi siellä oli aina ihmisiä, ja ne olisivat saattaneet hänet hämmentymään; sitävastoin olisi niin mukavaa odottaa kappelissa ja esittää itsensä monseigneurille heti kun tämä astuisi sisään. Tänäkin päivänä hän käytteli neulaa uutterana ja vakavana kuten tavallisesti. Hän ei tuntenut lainkaan levottomuutta, hän oli aivan tyyni tehtyään päätöksensä, sillä hän oli varma tekonsa hyväksyttävyydestä. Kello neljän aikaan hän sitten lähti ulos, sanoen aikovansa käydä katsomassa Gabet-muoria. Hän oli puettuna kuten tavallisesti armeliaisuuskäynneillään, päässään yksinkertainen puutarhahattunsa, jonka nauhat hän oli sitaissut umpimähkään, katsomatta peiliin. Hän oli kääntynyt vasemmalle ja työnsi auki pyhän Agneksen portin täytereunuksella varustettua ovipuoliskoa, joka humahtaen sulkeutui hänen jälkeensä.

Kirkko oli tyhjä, ainoastaan eräässä pyhän Joosefin kappelin rippituolissa oli joku nainen polvillaan, niin ettei hänestä ollut näkyvissä muuta kuin musta hame. Ja Angélique, joka siihen saakka oli ollut aivan tyyni, alkoi vavista astuessaan tähän autioon, kylmään pyhättöön, missä hänen kevyet askeleensa tuntuivat hänestä kaikuvan kamalan kovasti. Minkätähden hänen sydäntään näin kouristi? Hän oli luullut olevansa niin vahva, hän oli ollut koko päivän niin tyyni, ajatellessaan että hän teki aivan oikein tahtoessaan olla onnellinen! Ja nyt hän ei ollut enää varma, nyt hän kalpeni niinkuin rikollinen! Hän hiipi Hautecoeurin kappeliin, missä hänen täytyi nojautua ristikkoon.

Tämä kappeli oli vanhan romaanilaisen kuorinympärystän syvimmällä olevia ja synkimpiä. Se oli kuin kallioon hakattu hautakammio, soukka ja alaston, yksinkertaiset risteykset matalaholvisessa katossaan, ja se sai valoa ainoastaan ikkunasta, pyhän Yrjön legendasta, jossa punaiset ja siniset ruudut olivat vallitsevina, luoden kammioon sinipunervan hämäryyden. Valkoisesta ja mustasta marmorista tehty sileä alttari ristiinnaulitunkuvineen ja kaksine kynttiläjalkaparineen muistutti hautapatsasta. Ja seinien muut osat olivat ylhäältä alas asti peitetyt hautakivillä, joista, vaikka ajan hammas oli jo niitä kuluttanut, saattoi vielä lukea syvään uurretun tekstin.

Angélique odotti jännittyneenä, liikkumattomana. Kirkonvartia kulki ohi, mutta ei huomannut häntä, kun hän seisoi kappelin sisäpuolella ristikkoa vastaan painautuneena. Hän näki yhä ripitettävän naisen hameen pistävän esiin rippituolista. Hänen silmänsä tottuivat kappelin puolihämärään ja kiinnittyivät koneellisesti muistokivien kirjotuksiin, joitten kirjaimia hän alkoi tavailla. Hän luki nimiä, jotka hämmästyttivät häntä ja muistuttivat hänen mieleensä Hautecoeurin linnan tarinat: Jean V suuri, Raoul III, Hervé VII. Hän tapasi kaksi muutakin nimeä, Lauretten ja Balbinen, jotka liikuttivat hänen levotonta mieltään kyyneliin asti. Ne olivat onnellisia vainajia; Laurette oli pudonnut kuunsäteeltä ollessaan menossa kihlattunsa luokse, Balbine oli kuollut ilosta nähdessään miehensä, jonka hän oli luullut saaneen surmansa sodassa, ja molemmat he tulivat vielä öisin linnaan, kietoen sen äärettömien valkovaippojensa liehuviin laskoksiin. Olihan hänkin raunioilla käydessään nähnyt heidän liitelevän tornien yllä illan hämärässä. Oi, kuinka mielellään hän olisi kuollut kuten hekin, seitsemäntoistavuotiaana, toteutuneen unelmansa onnessa!

Äkkiä häntä säpsähdytti kirkon holvistossa kumajava kaikuva ääni. Pappi poistui pyhän Joosefin kappelin rippituolista, sulkien sen oven. Angélique hämmästyi, kun ei enää nähnytkään ripitettävää, joka oli jo hävinnyt. Ja kun sitten pappi vuorostaan oli kadonnut sakariston puolelle, tunsi hän olevansa ypö yksin koko avarassa, autiossa kirkossa. Kuullessaan vanhan, ruostuneilla saranoillaan narisevan rippituolin synnyttämän ukkosentapaisen äänen, oli hän luullut monseigneurin olevan tulossa. Hän oli odottanut häntä kohta puoli tuntia, mutta hänellä ei ollut siitä mitään tietoa, hän oli niin järkytetty ettei hän tajunnut ajan kulumista.

Mutta hänen silmänsä pysähtyivät uuteen nimeen, Félicien III:een. Hän se oli matkannut pyhään maahan vahakynttilä kädessään, täyttääkseen Filip Kauniin tekemän lupauksen. Ja Angéliquen sydän tykytti, hänen eteensä ilmestyi Félicien VII:n nuori pää, sen nuoren vaaleakiharaisen ylimyksen, joka oli kaikkien näitten jälkeläinen, jota hän jumaloi ja joka jumaloi häntä. Hänen mielessään myllersivät ylpeys ja pelko. Oliko mahdollista, että hän oli täällä tällä hetkellä sitä varten että ihme tapahtuisi? Hänen edessään oli uudempi marmorilaatta, joka oli edelliseltä vuosisadalta ja josta hän vaivattomasti saattoi lukea mustilla kirjaimilla kaiverretut sanat: Norbert Louis Ogier, Hautecoeurin markiisi, Miranden ja Rouvres'in ruhtinas, Ferrières'in, Montégu'n, Saint-Marc'in ja Villemareuil'n kreivi, Combevillen parooni, Morainvilliers'in seigneur, neljän kuninkaallisen ritarikunnan jäsen, hänen armeijainsa ylipäällikkö, Normandian kuvernööri, kuninkaallinen ylijahtimestari. Nämä olivat Félicienin isoisän arvonimet, ja hän, Angélique, oli tullut yksinkertaisessa käsityöläisenpuvussaan, neulankäytössä kuihtunein sormin, mennäkseen naimisiin vainajan pojanpojan kanssa.

Kuului vaimeata ääntä, tuskin huomattavaa kevyttä kahinaa lattiakiviä vastaan. Hän kääntyi ympäri ja näki monseigneurin, ja hän jäi seisomaan hämmästyneenä, kun hän lähestyikin niin hiljaa, ilman pelottavaa ukkosenjyrinää, kuten hän oli kuvitellut. Hän oli astunut kappeliin kookkaana, ylhäisenä; hänellä oli samat kalpeat kasvot, sama voimakas nenä, samat kauniit, nuorekkaan-säihkyvät silmät kuin Angéliquen ensi kertaa hänet nähdessä. Aluksi hän ei huomannut Angéliquea, tämän ollessa painautuneena mustaa ristikkoa vastaan. Mutta kun hän sitten kumartui alttaria kohti, löysi hän hänet edestään, jalkojensa juuresta.

Kunnioitus ja pelko olivat tehneet Angéliquen voimattomaksi, hänen jalkansa olivat rauenneet ja hän oli vaipunut polvilleen. Monseigneur oli hänen mielestään kuin pelottava Isä Jumala, jonka käsissä oli ehdottomasti koko hänen kohtalonsa. Mutta hänellä oli urhea sydän, hän puhkesi heti puhumaan.

— Oi, monseigneur, minä olen tullut…

Monseigneur oli suoristaunut. Hän tunsi hänet: se oli sama tyttö, jonka hän oli huomannut ikkunassa Ihmeen kulkueen päivänä ja joka sitten kirkossa oli seisonut tuolilla, tuo pieni koruompelijatar, johon hänen poikansa oli hullaantunut. Hän ei lausunut sanaakaan, ei tehnyt elettäkään. Hän odotti ylhäisenä, jäykkänä.

— Oi, monseigneur, minä olen tullut, jotta voisitte minut nähdä… Te olette hyljännyt minut, mutta te ette tuntenut minua. Ja nyt minä olen tässä, katsokaa minua, ennenkuin sysäätte minut uudestaan pois… Minä olen vain nuori tyttö, joka rakastan ja joka olen rakastettu, enkä mitään muuta, en mitään tuon rakkauden ulkopuolella, en mitään muuta kuin köyhä lapsi, joka on korjattu tämän kirkon portin alta… Minä olen tässä teidän jaloissanne, te näette kuinka pieni, heikko ja nöyrä minä olen. Teidän on helppo karkottaa minut, jos olen teille haitaksi. Teidän tarvitsee vain kohottaa sormenne musertaaksenne minut… Mutta minä olen itkenyt niin paljon! Täytyy tietää mitä toinen kärsii. Silloin tuntee sääliä… Minä olen tahtonut vuorostani puolustaa asiaani, monseigneur. Minä olen sangen tietämätön, tiedän ainoastaan sen, että rakastan ja olen rakastettu… Eikö siinä ole kylliksi? Rakastaa, rakastaa ja tunnustaa se!

Ja hän puhui edelleen katkonaisin, huokaavin lausein, hän tunnusti hänelle kaiken, viattomuuden ja ylitsekuohuvan rakkauden innostuksessa. Rakkaus pyysi siinä oikeutta. Hän uskalsi tehdä niin, siksi että hän oli puhdas. Vähitellen hän oli kohottanut päätään.

— Me rakastamme toisiamme, monseigneur. Hän on varmaan selittänyt teille, kuinka se on voinut tapahtua. Minä olen sitä usein kysynyt itseltäni, osaamatta siihen vastata… Me rakastamme toisiamme, ja jos se on rikos, niin antakaa se anteeksi, sillä se on tullut kaukaa, puista ja kivistäkin, jotka meitä ympäröivät. Sitten kun tiesin rakastavani häntä, oli jo liian myöhäistä olla enää rakastamatta… Nyt ei liene enää mahdollista tahtoakaan sellaista… Te voitte vartioida häntä kotonanne tai naittaa hänet toiselle, mutta te ette voi saada häntä lakkaamaan rakastamasta minua. Hän kuolee, jollei hän saa minua, kuten minäkin kuolen ilman häntä. Silloinkin kun hän ei ole minun luonani, tunnen, että hän kuitenkin on vierelläni, ettemme enää voi toisistamme erota, että kumpikin vie toisensa sydämen mukanaan. Minun ei tarvitse kuin sulkea silmäni, niin näen hänet, hän on minussa… Ja tekö repäisisitte meidät irti tästä yhteydestä? Monseigneur, se on jumalallista, älkää estäkö meitä rakastamasta toisiamme.

Monseigneur katseli häntä. Hän oli niin kukkea, niin luonnollinen yksinkertaisessa käsityöläisenpuvussaan, kuin tuore, tuoksuva kukkakimppu. Ja monseigneur kuunteli, kun hän lausui rakkautensa korkeata veisua lumosointuisella, vähä vähältä varmenevalla äänellä. Puutarhahattu valahti hänen harteilleen, valohohteinen tukka ympäröi hänen kasvojaan hienona, kultaisena kehänä. Ja hän oli monseigneurin silmissä kuin yksi noita vanhanaikaisten messukirjojen legendaneitsyitä, hänen intohimossaan oli jotakin hauraan vienoa, alkuperäistä, ylimaallista, puhdasta.

— Olkaa hyvä, monseigneur… Teillä on valta, sallikaa meidän tulla onnellisiksi.

Angélique rukoili häntä, hän taivutti jälleen päänsä alas nähdessään hänet niin kylmänä, yhä yhtä äänettömänä ja ilmeettömänä. Ah, tuota avutonta, hänen jalkojensa juuressa polvistuvaa lasta, tuota nuoruuden tuoksua, joka henki hänen taivutetusta niskastaan! Hän näki siinä samat vaaleat hiukset, joita hän oli suudellut sellaisessa hurmiossa ennen muinoin. Se, jonka muisto kidutti häntä vielä kahdenkymmenen katumusvuoden jälkeen, oli ollut yhtä tuoksuva nuoruuttaan, hänellä oli ollut sama ylpeä ja suloinen liljakaula. Hän oli nyt syntynyt uudestaan, hän se nyyhkytti hänen edessään, rukoillen häntä osottamaan lempeyttä intohimoa kohtaan.

Kyyneleet olivat alkaneet virrata Angéliquen silmistä, mutta hän jatkoi kuitenkin, hän tahtoi saada sanotuksi kaikki.

— Ja monseigneur, minä en rakasta ainoastaan häntä itseään, vaan minä rakastan vielä hänen ylhäistä nimeään, hänen ruhtinaallisen rikkautensa loistoa… Niin, minä tiedän kyllä, että kun en itse mitään ole enkä mitään omista, niin näyttää siltä kuin tahtoisin häntä hänen rikkautensa vuoksi. Ja se on tottakin, minä tahdon häntä myös hänen rikkautensa vuoksi… Minä sanon sen teille, koska teidän on tultava tuntemaan minut… Ah, minä tahtoisin tulla rikkaaksi hänen kauttansa ja hänen kanssansa, elää ylellisyyden ihanuudessa ja loistossa, olla hänelle kiitollisuuden velassa kaikista riemuistani, minä tahtoisin että meidän rakkautemme olisi vapaa ja ettemme jättäisi ympärillemme enää kyyneliä emmekä kurjuutta!… Siitä asti kun hän on minua rakastanut, näen minä itseni kultakirjovaatteissa kuten entisajan ihmiset; kaulassani ja käsissäni välkkyy jalokiviä ja helmiä; minulla on hevosia ja vaunuja ja suuria puistoja, joissa minä käyn kävelemässä hovipoikien seuraamana… En voi koskaan ajatella häntä alkamatta uudelleen tätä unelmaa; ja minä sanon itselleni, että sen täytyy tulla todeksi, hän on täyttänyt minun toivoni tulla kuningattareksi. Monseigneur, onko paha rakastaa häntä enemmän sen tähden että hän toteuttaa kaikki lapsuustoiveeni satujen ihmeellisestä kultasateesta?

Monseigneur näki hänet jälleen pystypäisenä, ylpeänä, yksinkertaisuudessaan lumoavan ylhäisenä kuin prinsessa. Hän oli kuin olikin se toinen, hänessä oli sama kukkasen sulo, hänen kyyneleensä olivat yhtä hellät ja kirkkaat kuin hymy. Hänestä virtasi juovuttavaa hurmausta, jonka lämpöiset väreet monseigneur tunsi kasvoillaan. Ne olivat samat muistojen väreet, jotka öisin ajoivat hänet rukousjakkaralleen, missä hän nyyhkytyksillään ja voihkinallaan rikkoi piispankartanon harrasta hiljaisuutta. Vielä edellisenä yönäkin hän oli kamppaillut kello kolmeen asti aamulla; ja tämä rakkausseikkailu, tämä järkytetty intohimo ärrytti hänen parantumatonta haavaansa. Mutta hänen järkähtämättömän ulkopintansa alta ei mikään ilmaissut sitä ponnistusta kysyvää kamppailua, jota hän sisässään kävi hillitäkseen sydämensä rajua sykintää. Jos hänen verensä vuotikin kuiviin pisara pisaralta, niin ei kenkään nähnyt sen juoksevan: hän oli vain entistään kalpeampi ja äänettömämpi.

Tuo vääjäämätön äänettömyys teki Angéliquen toivottomaksi. Hän rukoili kahta hartaammin.

— Minä annan itseni teidän käsiinne. Olkaa armollinen, ratkaiskaa kohtaloni.

Mutta monseigneur ei puhunut vieläkään. Hän herätti Angéliquessa kammoa, ikäänkuin hän olisi kasvanut hänen edessään pelottavan suureksi. Odotuksen ahdistavaa tuskallisuutta lisäsi autio kirkko, jonka holvistot himmenivät valon häipyessä, matalain sivupylväistöjen upottua jo pimeyteen. Kappelissa ei voinut enää erottaa hautakiviäkään, siellä ei ollut jäljellä muuta kuin tuo suuri, mustakaapuinen mies, jonka kapeat, kalpeat kasvot näyttivät olevan ainoa kohta, mihin oli jäänyt valoa. Angélique näki noitten kasvojen loistavat silmät, jotka tuijottivat häneen yhä leimuavampina. Vihakohan se saattoi ne noin liekehtimään?

— Monseigneur, jollen olisi tullut, olisin joutunut ikuisesti soimaamaan itseäni siitä, että rohkeuden puutteen takia olisin ollut syypää meidän molempien onnettomuuteen… Sanokaa, minä rukoilen teitä, sanokaa että olen ollut oikeassa, että te suostutte!

Mitä hyödytti ruveta väittelemään tämän lapsen kanssa? Monseigneur oli ilmottanut pojalleen kieltonsa syyt, ja se sai riittää. Hänen äänettömyytensä johtui siitä, ettei hän luullut itsellään olevan mitään sanottavaa. Angélique arvattavasti ymmärsi tämän, hän yritti kohoutua hänen käsiensä tasalle suudellakseen niitä. Mutta hän tempasi ne kiivaasti taaksepäin, ja Angélique kauhistui nähdessään veren äkkiä syöksähtävän hänen kalpeille kasvoilleen.

— Monseigneur… Monseigneur…

Vihdoinkin monseigneur aukaisi huulensa ja sanoi kaksi lyhyttä sanaa, samat jotka hän oli sinkauttanut pojalleen:

— Ei koskaan!

Ja hän lähti pois, jättäen hartausharjotuksensakin siltä päivältä toimittamatta. Hänen vakavat askeleensa häipyivät kuorikäytävän pylväitten taakse.

Kivilattialle vaipuneena Angélique itki kauan ja katkerasti, keskellä avaran, aution kirkon suurta rauhaa.