Unelma: Romaani

by Émile Zola

XII.

Sinä yönä Angélique ei voinut nukkua. Unettomuus poltti hänen silmäluomiaan, vaikka hän oli niin äärimäisen heikko. Ja kun Hubertit olivat alhaalla menneet levolle ja keskiyö oli lähellä, nousi hän ylös, vaikka se vaatikin äärimäisiä ponnistuksia, sillä hänestä tuntui kuin hän kuolisi, jos hän vielä jäisi vuoteeseensa.

Häntä tukahdutti, hän veti ylleen aamunutun ja laahautui ikkunan luo, avaten sen sepiseljälleen. Oli kostea, lauha talvi-ilma. Sitten hän vaipui nojatuoliinsa, väännettyään ensin edessään olevalla pienellä pöydällä seisovan lampun sydäntä korkeammalle; lampun annettiin palaa hänen huoneessaan läpi yön. Pöydällä oli »Kultaisen legendan» vieressä hortensia- ja samettihaapakimppu, jota hän jäljensi. Ja palautuakseen jälleen elämään hän sai päähänsä ruveta työskentelemään. Hän veti ompelukehyksen luokseen ja ompeli joitakin pistoja harhailevilla käsillään. Hänen kirjailemansa ruusun punainen silkkilanka paistoi vereltä hänen valkoisten sormiensa välissä, se oli kuin hänen suoniensa veri, jonka viime tilkka valui pois pisara pisaralta.

Mutta vaikka hän oli kaksi tuntia kääntelehtinyt polttelevien lakanoitten välissä saamatta unta, ei hän ehtinyt kauankaan istua ennenkuin hänen silmäluomensa painuivat kiinni ja hän nukahti. Hänen päänsä valahti taaksepäin selkänojaa vasten, taipuen kevyesti oikeaa olkapäätä kohti. Silkkilanka oli yhä hänen liikkumattomissa käsissään, jotta olisi voinut luulla hänen yhä ompelevan. Hän nukkui lampunvalossa valkoisena ja rauhallisena, ja huone oli hänen ympärillään valkoisena ja hiljaisena kuin hauta. Suuri, kuninkaallinen vuode haalistuneine punertavine verhoineen näytti lampunvalossa vaalealta. Ainoastaan kirstu, piironki ja vanhat tammipuiset tuolit erottuivat mustina, muodostaen seinille kuin suruverhon. Hetket kuluivat, ja hän nukkui yhä rauhallisena ja valkoisena.

Vihdoin kuului ääntä. Ja parvekkeelle ilmestyi Félicien vapisevana ja laihtuneena kuten Angéliquekin. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet, hän syöksähti huoneeseen ja huomasi samassa Angéliquen, joka virui nojatuolissaan säälittävän kuihtuneena ja niin kauniina. Ääretön tuska kouristi hänen sydäntään, hän laskeutui polvilleen ja vaipui surumieliseen katseluun. Angéliquesta ei siis ollut jäljellä enempää, tuska oli hänet hävittänyt, niin ettei hän näyttänyt enää painavan mitään, vaan virui siinä rentona kuin höyhen, jonka tuuli pian lennättäisi pois. Hänen valoisassa uinunnassaan saattoi nähdä hänen kärsimyksensä ja alistumisensa. Hänessä ei ollut entistä muuta kuin hänen liljankaltainen suloutensa, kaltevilta olkapäiltä kohoava, hienosti kaartuva kaulansa ja kapeat kasvonsa, jotka olivat kirkastuneet kuin taivaaseen liitelevän neitsyen. Hiukset olivat enää pelkkää valoa, lumenpuhtoinen sielu hohti läpikuultavan, silkinhienon ihon alta. Hän oli kaunis kuin ruumiistaan vapautunut pyhimys, ja Félicien tuijotti häneen häikäistyneenä ja epätoivoisena, liikutuksesta liikkumattomana, yhteenliitetyin käsin. Angélique ei herännyt, Félicien katseli häntä yhä.

Félicienin huulilta tullut kevyt hengähdys oli varmaan hipaissut Angéliquen kasvoja, sillä yhtäkkiä hän avasi silmänsä aivan auki. Hän ei liikahtanut, vaan katseli vuorostaan Félicieniä hymyhuulin ikäänkuin unennäköä. Se oli Félicien, hän tunsi hänet, vaikka hän olikin muuttunut. Mutta hän luuli yhä vielä nukkuvansa, sillä hän näki Félicienin usein tällätavoin unissaan, mikä hänen herättyään teki hänen tuskansa yhä katkerammaksi.

Félicien oli ojentanut kätensä ja puhkesi puhumaan:

— Armas sielu, minä rakastan teitä… Minä kuulin teidän olevan sairaana ja riensin luoksenne… Tässä olen, minä rakastan teitä.

Angéliquea värisytti, hän siveli sormillaan vaistomaisesti silmäluomiaan. Félicien jatkoi:

— Älkää epäilkö enää… Minä olen tässä jalkainne juuressa ja minä rakastan teitä, minä rakastan teitä yhäti.

Silloin Angélique huudahti.

— Ah, te siinä olette!… Minä en enää odottanut teitä, ja te tulitte…

Haparoivilla käsillään hän oli tarttunut Félicienin käsiin tullen vakuutetuksi ettei se ollut mikään pettävä unikuva.

— Te rakastatte minua yhäti, ja minä rakastan teitä — ah! — enemmän kuin koskaan luulin voivani rakastaa!

Onnensa huumauksessa, ensi hetken ehdottomassa riemussa he unohtivat kaiken, heidän koko olemassaolonsa sisältyi siihen varmuuteen, että he rakastivat toisiaan ja sanoivat sen toisilleen. Eilispäivän kärsimykset ja huomispäivän vaikeudet olivat hävinneet. He eivät tienneet kuinka he jälleen olivat tulleet yhteen, mutta he olivat yhdessä, heidän ilokyyneleensä sekottuivat toisiinsa, he painautuivat toisiaan vastaan puhtaassa syleilyssä, Félicien säälin järkyttämänä, Angélique niin murheen kuihduttamana, ettei hänestä ollut Félicienin sylissä paljon muuta kuin henkäys. Hämmästyksensä lumoamana Angélique oli kuin halvaantunut, hän hymyili hervottomana ja onnellisena nojatuolinsa pohjassa voimatta hallita jäseniään, kohoutuen vain puoleksi, vaipuakseen jälleen takaisin ilonsa huumaamana.

— Ah, rakas seigneur, minun ainoa toivoni on täyttynyt: olen nähnyt teidät ennenkuin kuolen.

Félicien kohotti päänsä, tehden tuskaa osottavan eleen.

— Kuolette!… Mutta te ette saa kuolla! Minähän olen täällä, ja minä rakastan teitä.

Angélique hymyili taivaallisesti.

— Ah, minä voin kuolla, kun te rakastatte minua. Se ei pelota minua enää, minä nukahdan näin teidän olkapäähänne nojaten… Sanokaa vielä että rakastatte minua.

— Minä rakastan teitä, niinkuin rakastin teitä eilen ja niinkuin tulen rakastamaan teitä huomenna… Älkää epäilkö sitä milloinkaan, se kestää ikuisesti.

— Niin, ikuisesti me rakastamme toisiamme.

Angélique katseli haltioituneena eteensä valkoiseen huoneeseen. Mutta vähitellen hän ikäänkuin heräsi, tullen totiseksi. Hän alkoi jälleen ajatella keskellä huumaavaa onneaan. Ja tosiseikat hämmästyttivät häntä.

— Jos te rakastatte minua, niin minkätähden ette ole tullut ennemmin?

— Teidän vanhempanne sanoivat minulle, ettette te enää rakastanut minua. Minäkin olin silloin vähällä kuolla… Mutta sitten kun sain kuulla teidän olevan sairaana, päätin yrittää luoksenne joka tapauksessa, vaikka minut ajettaisiin ulos tästä talosta, johon minua ei laskettu sisälle.

— Äitini sanoi minulle samoin, ettette te enää minua rakastanut, ja minä uskoin äitiäni… Minä olin nähnyt teidät tuon neidin seurassa ja minä ajattelin että te olitte taipunut monseigneurin tahtoon.

— Ei, minä vain odotin. Mutta minä olen ollut tarmoton, minä olen pelännyt häntä.

Syntyi hiljaisuus. Angélique oli suoristautunut. Hänen kasvonsa muuttuivat ankariksi, suuttumus rypisti hänen otsaansa.

— Meitä on siis petetty molempia, meille on valehdeltu, jotta olisi saatu meidät erotetuksi toisistamme… Me rakastimme toisiamme ja meitä on kidutettu, meidät on oltu vähällä tappaa molemmat… No niin, se on katalaa, ja se on päästänyt meidät valastamme. Me olemme vapaat.

Raivoisa halveksiminen oli nostanut hänet seisoalleen. Hän ei tuntenut enää sairauttaan, tuo intohimon ja ylpeyden herääminen palautti hänen voimansa. Hän oli luullut unelmaansa kuolleeksi ja olikin löytänyt sen jälleen elävänä ja säteilevänä! Hän saattoi nyt sanoa itselleen, etteivät he olleetkaan tehneet itseään arvottomiksi rakkaudelle, vaan että syy oli muiden! Hän tunsi suurentuvansa, hän tiesi voittonsa vihdoinkin olevan varman, ja se saattoi hänet haltioihinsa ja nostatti hänet lopulliseen kapinaan.

— No niin, lähtekäämme! sanoi hän vain.

Ja hän käveli huoneessaan urheana, täynnä tarmoa ja tahdonvoimaa. Hän valitsi jo vaipan, jolla hän verhoisi hartiansa. Pään peitteeksi riittäisi pitsiliina.

Félicien oli huudahtanut onnesta, sillä Angélique oli itsestään päätynyt juuri siihen, mitä hän hartaimmin halusi. Hänen ainoana ajatuksenaan oli ollut tämä karkaaminen, mutta hän ei ollut rohjennut sitä esittää. Oh, että he voisivat yhdessä paeta kauas pois ja tehdä äkkilopun kaikista ikävyyksistä ja vastuksista! Ja ihan samassa hetkessä, joten harkitsemisen ristiriidatkin välttyivät!

— Niin, lähtekäämme, rakas sielu, sanoi hän, — lähtekäämme heti. Minä tulin teitä noutamaan, minä tiedän mistä saamme ajoneuvot. Ennen päivänkoittoa me olemme kaukana, niin kaukana ettei kukaan voi meitä saavuttaa.

Angélique veti auki laatikoita ja sulki ne jälleen kiivaasti ottamatta niistä mitään. Hänen haltioitumisensa kasvoi yhä. Kuinka! Hän oli kiduttanut itseään viikkokausia, koettanut ajaa häntä pois muistostaan ja luullut siinä onnistuneensakin! Eikä hän kuitenkaan ollut päässyt siinä sen pitemmälle, tuo kamala työ oli alotettava aina alusta! Ei, hän ei olisi koskaan jaksanut sitä suorittaa. Kun he kerran rakastivat toisiaan, niin olihan kaikki varsin yksinkertaista: he menisivät toisilleen, eikä mikään voima voisi heitä enää erottaa.

— Kuulkaa, mitä minun pitää ottaa mukaani?… Oh, kuinka typerä minä olin lapsellisine epäilyksineni. Kun ajattelen, että he ovat alentuneet valehtelemaankin! Niin, eivät he olisi lähettäneet sanaa teille, vaikka minä olisin kuollut!… Tarvitseeko ottaa liinavaatteita ja pitovaatteita, mitä? Tässä on lämpimämpi puku… Ja he olivat ajaneet minun päähäni jos minkälaisia ajatuksia ja pelkoja. Tämä on hyvä ja tämä on paha, tätä sinun tulee tehdä ja tätä sinun ei tule tehdä, kaikki niin mutkikasta että joutuu ihan pyörälle päästään. He valehtelevat aina, se mitä he sanovat, ei ole totta: ihminen on onnellinen vain silloin, kun elää ja rakastaa ja saa vastarakkautta… Teidän on rikkaus, kauneus ja nuoruus, ja minä annan itseni teille ainaiseksi ja kokonaan, ja minun ainoa iloni on teissä, ja te saatte tehdä minulle mitä tahdotte.

Hän riemuitsi, hänessä leimahtivat ilmituleen kaikki kiihkeät perinnäisvaistot, joitten luultiin jo kuolleen. Hän oli kuin keskellä huumaavan soiton pauhinaa. Hän näki heidän kuninkaallisen lähtönsä: tämä ruhtinaitten poika vei hänet pois, tehden hänet kaukaisen valtakunnan kuningattareksi; ja hän seurasi häntä riippuen hänen kaulassaan, leväten hänen rinnoillaan sellaisessa tietämättömän intohimon väristyksessä, että koko hänen ruumiinsa tuntui siitä raukeavan. Ei olisi enää mitään muuta kuin he kahden, he kiitäisivät pois hevosten nelistäessä täyttä jalkaa, häviäisivät tietämättömiin syleillen toisiaan!

— En ota mukaani mitään, eikö niin?… Mitä minä niillä tekisin?

Félicien paloi malttamattomuudesta, hän oli jo ovella.

— Ei mitään… Lähtekäämme pian.

— Niin, lähtekäämme vain.

Ja Angélique oli myös jo ovella. Mutta hän kääntyi ympäri, hän tahtoi heittää vielä viimeisen silmäyksen huoneeseen. Lamppu paloi yhä vienolla, kalpealla valollaan, hortensia- ja samettihaapakimppu kukoisti yhä, ja koruompelukehyksen keskellä helotti kirkasvärinen kukka keskeneräisenä, mutta sentään elävänä, näyttäen kuin odottavan häntä. Eikä huone ollut milloinkaan näyttänyt hänestä niin valoisalta; seinät olivat valoisat, vuode oli valoisa, ilma oli kuin valoisan hengityksen täyttämä.

Angéliquessa tuntui jotakin horjahtavan, hänen täytyi nojautua tuolin selustaan.

— Mikä teillä on? kysyi Félicien huolestuneena.

Angélique ei vastannut, hänen oli vaikea hengittää. Hänet valtasi puistatus, hänen jalkansa pettivät ja hänen täytyi istuutua.

— Älkää olko huolissanne, ei se ole mitään… Kunhan ensin lepään hetkisen, niin lähdemme.

He olivat vaiti. Angélique katseli huonetta ikäänkuin hän olisi unohtanut sinne jonkin kallisarvoisen esineen, tietämättä itsekään mikä se oli. Hänessä heräsi kaipaus, ensin kevyenä, mutta tullen sitten yhä raskaammaksi, niin että se vähitellen alkoi ahdistaa hänen rintaansa. Hän oli unohtanut itsensä. Kaikki tuo valkoinenko se häntä näin pidätti? Hän oli aina rakastanut valkoista, hän oli anastanut valkoiset silkkilangan pätkätkin saadakseen ihailla niitä salaa.

— Vielä vähän, vielä vähän aikaa, rakas seigneur, sitten lähdemme.

Mutta hän ei koettanutkaan enää nousta. Félicien oli levottomana laskeutunut polvilleen hänen eteensä.

— Kärsittekö te? Enkö voi tehdä mitään, jotta teidän olisi helpompi? Jos teillä on kylmä, niin otan teidän pienet jalkanne käsiini ja lämmitän niitä, kunnes voitte niillä vaikka juosta.

Angélique pudisti päätään.

— Ei, ei, minulla ei ole kylmä, kyllä minä voin kävellä. Odottakaahan hetkinen, yksi ainoa hetkinen.

Félicien näki selvästi että näkymättömät siteet kietoutuivat hänen jäsentensä ympäri ja kiinnittivät hänet tänne niin lujaan, että jonkun hetken perästä hänen ehkä olisi mahdotonta saada Angéliquea riistetyksi irti täältä. Ja hän ajatteli että jollei hän saisi häntä lähtemään heti, niin hänellä olisi huomenna edessään välttämätön taistelu isäänsä vastaan ja heidän väliensä lopullinen rikkoutuminen, jonka pelko oli pidättänyt häntä ratkaisevasta askeleesta jo viikkokausia. Silloin hän alkoi pyytää yhä innokkaammin, rukoillen kiihkeästi:

— Tulkaa, tiet ovat nyt pimeitä, vaunut kiidättävät meitä halki synkän yön; ja me riennämme yhä eteenpäin, yhä eteenpäin, keinuen, uinuen toistemme sylissä kuin untuvapeitteeseen kiedottuina, tarvitsematta peljätä yön viileyttä; ja kun päivä nousee, niin me jatkamme matkaa päivänpaisteessa yhä kauemmaksi, yhä kauemmaksi, kunnes saavumme siihen maahan, jossa saamme olla onnelliset… Ei kukaan tunne meitä siellä, ja me elämme piilossa jonkun suuren puutarhan sopukassa, eikä meillä ole muuta huolta kuin rakastaa toisiamme päivä päivältä yhä enemmän. Siellä on kukkia, jotka ovat suuria kuin puut, ja hedelmiä, jotka ovat makeampia kuin hunaja. Emmekä me tarvitse mitään elääksemme sen ikuisen kevään keskellä, me elämme suudelmistamme, rakas, armas sieluni!

Angéliquea värisytti tuo hehkuva rakkaus, joka kuumana huokui hänen kasvojaan vasten. Hänen koko olemuksensa riutui tuossa luvatun onnen tuulahduksessa.

— Ah, aivan kohta, heti paikalla!

— Sitten, jos väsymme matkustelemiseen, palaamme tänne, kohotamme jälleen Hautecoeurin linnan muurit ja vietämme siinä lopun elämäämme. Se on minun unelmani… Me panemme siihen vaikka kaiken omaisuutemme, jos niin vaatii. Linnotustorni hallitsee jälleen molempia laaksoja. Me asumme loistohuoneissa Davidin tornin ja Kaarle Suuren tornin välissä. Koko jättiläisrakennus valleineen, asuinrakennuksineen, kappeleineen rakennetaan uudelleen samaan asuun kuin mahtavuutensa päivinä, varustetaan kaikella entisaikojen alkuperäisellä ylellisyysloistolla… Ja minä tahdon että me viettäisimme siinä muinaisaikaista elämää, te olisitte ruhtinatar, minä ruhtinas, ja meillä olisi seurue asemiehiä ja hovipoikia. Viidentoista jalan vahvuiset muurit erottaisivat meidät maailmasta, me eläisimme tarujen ajassa… Aurinko vaipuu kukkulain taakse, me palaamme metsästysretkeltä ratsastaen suurilla, valkoisilla hevosilla, ja kylien asukkaat osottavat polvillaan meille kunnioitustaan. Torvi kajahtaa, nostosilta laskeutuu alas. Kuninkaita on illoin vieraina pöydässämme. Vuode, jolle vaivumme yöksi, on korokkeella kunniakatoksen alla kuin valtaistuin. Soiton kaikuessa kaukaa vienoin sävelin me nukahdamme sylitysten keskelle kultaa ja purppuraa.

Angélique värjyi, hymyillen ylpeästä riemusta, taistellen tuskia vastaan, jotka palasivat ja ottivat hänet valtaansa ja pyyhkäisivät hymyn hänen kärsiviltä huuliltaan. Ja kun hän tiedottomalla kädenliikkeellä karkotti houkuttelevat näyt, kiihtyi Félicien kahta tulisemmaksi, koettaen epätoivoissaan temmata hänet syliinsä.

— Oi, tulkaa! Oi, tulkaa omakseni… Paetkaamme, unhottakaamme kaikki onnessamme.

Angélique riistäytyi äkkiä irti, vaistomaisesti vastustaen. Ja syöksähtäen seisoalleen hän puhkesi puhumaan:

— Ei, ei, minä en voi, minä en voi enää!

Kuitenkin hän samalla voihki, sillä taistelu riehui vielä hänen sydämessään. Hän jatkoi epäröiden ja soperrellen:

— Minä rukoilen teitä, säälikää minua, älkää pakottako minua, odottakaa… Minä tahtoisin niin hartaasti seurata kehotustanne näyttääkseni että rakastan teitä, tahtoisin paeta käsivarrellanne kaukaisiin maihin ja asua kanssanne kuninkaallisesti unelmienne linnassa. Se tuntui minusta niin helpolta, minä olin niin usein suunnitellut mielessäni pakoamme … ja nyt, kuinka se on käsitettävä? Nyt se tuntuu minusta mahdottomalta. On kuin ovi olisi yhtäkkiä muurattu kiinni enkä minä voisi mennä ulos.

Félicien tahtoi huumata hänet uudestaan, mutta hän vaiensi hänet kädenliikkeellä.

— Ei, älkää puhuko enempää… Kuinka kummallista! Sitä mukaa kuin te puhutte minulle niin suloisia ja helliä sanoja, joitten pitäisi minut voittaa, valtaakin minut pelko, kauhu jäädyttää minut… Hyvä Jumala, mikä minulle oikein on tullut? Teidän sananne karkottavat minut luotanne. Jos te jatkatte, niin en voi enää teitä kuunnella, teidän täytyy lähteä… Odottakaa, odottakaa vähän.

Hän käveli hitaasti pitkin huonetta koettaen tointua, ja Félicien seisoi silläaikaa liikkumattomana, epätoivoissaan.

— Olin luullut, jatkoi Angélique, — etten enää teitä rakastaisi, mutta se oli varmaankin vain uhmailua, sillä kun äsken näin teidät jalkaini juuressa, niin sydämeni sylkähti, ja ensimmäinen mielijohteeni oli seurata teitä orjananne… Mutta jos rakastan teitä, niin miksi teidän sananne pelottavat minua? Ja mikä se on, joka estää minua jättämästä tätä huonetta, ikäänkuin näkymättömät kädet pitäisivät kiinni koko ruumiistani, jokaisesta pääni hiuksesta?

Hän oli pysähtynyt vuoteen eteen, palasi sitten piironkia kohti ja kävi tällä tavoin kaikkien muittenkin huonekalujen edessä. Varmasti yhdistivät niitä salaiset siteet hänen olentoonsa. Varsinkin valkeat seinät ja laaja taitekatto kietoivat hänet viattomuuden vaippaan, josta hän ei olisi voinut luopua kuin kyynelin. Tästälähtien oli kaikki tämä muodostava osan hänen olemuksestaan; ympäristö oli siirtynyt häneen. Ja hän käsitti sen vielä paremmin tultuaan ompelukehyksensä luokse, joka oli jäänyt lampun alle pöydän viereen. Hänen sydämensä suli, kun hän katsoi alotettua silkkikukkaa, jota hän ei koskaan tulisi päättämään, jos hän poistuisi tällä rikollisella tavalla. Hänen mieleensä muistuivat monet työssä vietetyt tyvenet, onnelliset vuodet ja niihin liittyvä pitkäaikainen tottumus rauhaan ja rehellisyyteen, jolle rikoksen ajatuskin oli vastenmielinen. Koruompelijain pieni, vilpoinen talo ja se työteliäs ja puhdas elämä, jota hän siinä vietti syrjässä maailmasta, olivat joka päivä muuttaneet hiukan hänen suoniensa verta.

Mutta kun Félicien näki ympäristön täten vallottavan hänet takaisin, tunsi hän tarvetta jouduttaa lähtöä.

— Tulkaa, sanoi hän, hetket kuluvat, kohta emme enää ehdi.

Silloin Angéliquelle valkeni täydellisesti, ja hän huudahti:

— On jo liian myöhäistä… Näettehän, etten voi seurata teitä. Minussa oli ennen muinoin intohimoinen ja ylpeä olento, joka olisi kietonut käsivartensa teidän kaulaanne, jotta te veisitte hänet mukananne. Mutta jokin on minut muuttanut, minä en tunne enää itseäni… Ettekö kuule, kuinka kaikki tässä huoneessa huutaa minua jäämään? Ja kuuliaisuus on tullut minulle iloksi.

Puhumatta enempää ja antautumatta väittelyyn Félicien koetti taluttaa häntä kuin vastahakoista lasta. Mutta Angélique väisti häntä, paeten ikkunaa kohti.

— Älkää, minä pyydän! Äsken minä olisin seurannut teitä. Mutta se oli viimenen uhmanpuuska. Vähitellen, minun tietämättäni on varmaan kaikki se nöyryys ja alistuvaisuus, mitä minulle on opetettu, kokoontunut täyteen määräänsä. Ja joka kerta kun perisyntini on palannut minua kiusaamaan, onkin taistelu ollut vähemmän ankara ja minä olen saanut helpommin voiton itsestäni. Mutta nyt se on päättynyt, minä olen voittanut itseni… Oi, rakas seigneur, minä rakastan teitä niin syvästi! Älkäämme tehkö mitään onneamme vastaan. Ollakseen onnellinen täytyy alistua.

Ja kun Félicien astui vielä askeleen lähemmäksi, oli Angélique avonaisen ikkunan edessä parvekkeella.

— Ette suinkaan tahdo pakottaa minua syöksymään tästä alas… Kuulkaa toki, ymmärtäkää että ympäristö on minun puolellani. Esineet ovat puhelleet minulle jo kauan; minä kuulen ääniä, enkä ole koskaan kuullut niitten puhuvan näin kovaa… Kuunnelkaa! Koko Mariantarha kehottaa minua olemaan turmelematta elämääni ja teidän elämäänne suostumalla tulemaan omaksenne vastoin teidän isänne tahtoa. Tuo laulava ääni on Chevrotten, se on niin kuulakas ja viileä että se tuntuu valaneen minuun kristallikirkkaan puhtautensa. Tuo syvä, hellä, mumiseva ääni tulee koko tarhan alueelta; ruohoista, puista, koko tuon pyhän sopukan rauhallisesta elämästä, joka koettaa edistää minun oman elämäni rauhaa. Ja ääniä tulee vielä kauempaakin, piispankartanon jalavista, koko tuosta lehväpiiristä, jonka pieninkin oksa tuntee osanottoa minua kohtaan, toivoen minun voittavan… Sitten — kuuletteko? — tuo suuri ylinnä kuuluva ääni on vanha ystäväni tuomiokirkon, joka on minua opettanut olla ikuisesti valveilla läpi yön. Jokainen sen kivi, kaikki sen ikkunapylväät, tukimuurien pienoistornit ja kuoriholvin nojapatsaat kuiskivat selvää kieltä, jota minä ymmärrän. Kuulkaahan, kuinka ne sanovat, että kuolemassakin jää toivo. Kun on nöyryyttänyt itsensä, niin rakkaus jää pysymään ja riemuitsee… Ja vielä — kuulettehan? — itse ilmakin on täynnä henkien kuiskinaa; minun neitsyt-toverini saapuvat näkymättömänä parvena. Kuulkaa, kuulkaa!

Hän hymyili, käsi kohotettuna kuin syvässä odotuksessa. Koko hänen olemuksensa oli noitten hajanaisten henkäysten tenhon vallassa. Kuten ennen lapsuudessaan, loihti hänen mielikuvituksensa esiin Legendan neitsyet; ne tulivat salaperäisenä parvena pöydällä olevasta yksinkertaisen hartailla kuvilla kaunistetusta vanhasta kirjasta. Ensin Agnes hiuksiinsa verhottuna, sormessaan Paulinus-papin kihlasormus. Sitten kaikki muut, Barbara tornissaan, Genoveva karitsainsa seuraamana, Cecilia viuluineen, Agata irtireväistyine rintoineen, Elisabet teitten varsilla kerjäävänä, Katariina oppineitten väittelyssä voittavana. Ihmeen voimasta tulee Lucia niin painavaksi, ettei tuhat miestä eikä viisi paria härkiä saa vedetyksi häntä huonoon paikkaan. Maaherra, joka tahtoo suudella Anastasiaa, tulee sokeaksi. Ja kaikki leijailevat selkeässä yössä hohtavan valkoisina, rinnassa vielä kiduttajain pistämät haavat, joista veren asemesta juoksee maitoa. Ilma hohtaa niitä täynnä, ne kirkastavat pimeyden tähtivirran tavoin. Ah, kuinka suloista olisi kuolla rakkaudesta niinkuin he, kuolla loistavan valkoisena neitsyenä puolison ensi suudelmaan!

Félicien oli lähestynyt häntä ja sanoi:

— Angélique, minä olen olemassa todellisuudessa, ja te hylkäätte minut unelmain takia…

— Unelmain! kuiskasi Angélique.

— Sillä jos henkiä ja haamuja on teidän ympärillänne, niin te olette ne itse luonut… Tulkaa, älkää panko enää esineisiin mitään itsestänne, niin ne ovat vaiti.

Angélique teki haltioituneen eleen.

— Oi, ei! Minä tahdon että ne puhuisivat, puhuisivat yhä kovemmin! Niissä on minun voimani, ne antavat minulle rohkeutta teitä vastustaa… Se on armo, eikä se ole koskaan ennen vuotanut ylitseni näin voimakkaana. Jollei se olisikaan muuta kuin unelma, jonka olen itse valanut ympäristööni ja joka palaa nyt vuorostaan luokseni, niin mitä sillä on väliä! Se pelastaa minut ja vie minut tahrattomana harhojen keskeltä… Oi, luopukaa, olkaa kuuliainen kuten minäkin. Minä en tahdo seurata teitä.

Niin heikko kuin hän olikin, seisoi hän suoraksi ojentuneena, päättäväisenä ja voittamattomana.

— Mutta teitä on petetty, jatkoi Félicien, — on alennuttu halpamaisiin valheisiinkin koetettaessa erottaa meitä toisistamme!

— Toisten rikos ei tuota anteeksiantoa meidän rikoksellemme.

— Ah, teidän sydämenne on kylmennyt minulle, te ette rakasta minua enää.

— Minä rakastan teitä, ja minä taistelen teitä vastaan ainoastaan rakkautemme ja onnemme nimessä… Kun vain saatte isänne suostumuksen, niin olen valmis teitä seuraamaan.

— Te ette tunne isääni. Jumala yksin voisi saada hänet taipumaan…
Onko siis kaikki lopussa? Jos isäni määrää minut menemään naimisiin
Claire de Voincourtin kanssa, pitääkö minun siis häntä totella?

Tämä viime isku sai Angéliquen horjumaan. Hän ei voinut pidättää valitusta:

— Tämä on liikaa… Minä rukoilen teitä, menkää pois älkääkä olko julma… Mitävarten tulittekaan? Minä olin alistunut ja mukauduin siihenkin ettette te minua rakastaisi. Ja nyt kun te rakastatte minua, alkaa minun kidutukseni uudelleen!… Kuinka minä voin nyt enää elää?

Félicien luuli että hänen päätöksensä alkoi heikontua ja toisti:

— Jos isäni vaatii minua menemään naimisiin hänen kanssaan…

Angélique karkaisi itsensä tuskaa vastaan, ja vaikka hänen sydäntään vihloikin, jaksoi hän kuitenkin pysyä vielä pystyssä. Sitten hän siirtyi pöydän viereen, ikäänkuin antaakseen hänelle tietä, ja lausui:

— Menkää naimisiin hänen kanssaan. Olkaa kuuliainen.

Félicien seisoi nyt vuorostaan ikkunan edessä valmiina lähtemään, koska
Angélique käski hänen mennä.

— Mutta se tuottaa teille kuoleman! huudahti hän.

Angélique oli tyyntynyt, hän kuiskasi hymyillen:

— Oh, se on jo puoleksi tullut.

Vielä hetkisen katseli Félicien häntä, kun hän seisoi siinä niin vaaleana ja kuihtuneena, kevyenä kuin höyhen jonka tuulenhenkäys voi puhaltaa pois. Sitten hän teki raivoisan päättäväisen eleen ja hävisi pimeään yöhön.

Kun häntä ei enää näkynyt, vaipui Angélique nojatuolin selustaa vasten ja ojensi epätoivoisena kätensä pimeyttä kohti. Valtavat nyyhkytykset tärisyttivät hänen ruumistaan ja tuskan hiki peitti hänen kasvonsa. Hyvä Jumala! Kaikki oli lopussa, hän ei saisi nähdä häntä koskaan enää. Hän oli jälleen sairas ja heikko, jalat lyyhistyivät hervottomina hänen altaan. Suurella vaivalla hän pääsi vuoteellensa, johon hän vaipui voittoisana ja menehtyneenä. Seuraavana aamuna hänet tavattiin siitä kuolemaisillaan. Lamppu oli sammunut itsekseen aamun koitteessa, huoneen täyttyessä riemuisalla valkeudella.