IX.
CHRISTIAN, ANNETTE.
CHRISTIAN. — Se on siis totta, Annette, meistä tulee aviopari… aivanko totta?
ANNETTE (hymyillen). — On se, notarius tuolla; jos tahdotte häntä nähdä?
CHRISTIAN. — En, mutta minun on vaikea uskoa onneani. Minä, Christian Béme, paljas kortteerimestari, saan vaimokseni kauniimman tytön koko tienoossa — pormestarin tyttären, herra Mathis'in, arvoisimman ja rikkaimman miehen, — se, näette sen, minusta on kuin uni! Onhan se kuitenkin totta, sanokaa, Annette!
ANNETTE. — On, se on totta!
CHRISTIAN. — Miten onnellisesti voi käydä! Jumala varmaankin suo mulle hyvää, muuten se ei olisi mahdollista. Niinkauan kuin elän, Annette, niin kauan olen muistava sitä kertaa, kun teidät ensin näin. Se oli viime keväänä, lähteen luona, kaikkein kylän tyttöjen keskellä; te nauroitte siinä keskenänne vaatteita pestessä. Minä tulin ratsastaen Waiselonnesta, vanhan Fritz'in kanssa; olimme käyneet erästä sanakirjettä viemässä. Minä näen teidän vielä seisovan siinä, pikkuinen ruiskukankarvainen hame päällänne, valkeat käsivartenne ja punaiset posket, te käänsitte päätänne ja katsoitte minun tuloani.
ANNETTE. — Se oli kaksi päivää pääsiäisen jälkeen, minä hyvästi muistan sen.
CHRISTIAN. — Herra Jumala, minä olin siinä vielä! Minä sanoin Fritz'ille ikäänkuin en olisi ollut millänikään: "Kuka se on tuo kaunis tyttö, vaari Fritz?" — "Tuoko, kortteerimestari; se on neiti Mathis, pormestarin tytär; rikkain ja kauniin näillä tienoin". Paikalla minä ajattelin: "Hyvä, se ei ole sinulle, Christian, se ei ole sinulle, vaikka olet kahdella sotaretkellä ollut ja vaikka sulla on kaks§ haavaa!" — Ja siitä lähtien minä aina ajattelin itsekseni: On niitä onnellisia ihmisiä maailmassa, ihmisiä, jotka eivät koskaan ole ruumiinsa alttiiksi panneet, ja jotka saavat mitä on parainta! Rikas poika tulee, jonkun notariuksen, juomanpanijan, sama minkä, hän sanoo: "Tuo minulle kelpaa". Ja sinne meni!
ANNETTE. — Oh! minä en olisi tahtonut.
CHRISTIAN. — Mutta jos olisitte rakastaneet sitä poikaa?
ANNETTE. — Minä en olisi voinut häntä rakastaa, koska rakastan toista.
CHRISTIAN (ihastuneena). — Te ette koskaan tiedä, kuinka se minua ilahuttaa kuulla teidän sanovan noin… Ette… ette tule koskaan tietämään! (Annette punastuu ja katsoo maahan. Äänettömyys. Christian tarttuu hänen käteensä). Muistatteko sitä toista päivää, leikkuuajan loppupuolella, kun viimeiset lyhteet ajettiin taloon ja te istuitte kuorman päällä, kukkakimpun ja kolmen eli neljän toisen tytön kanssa? Te lauloitte vanhoja lauluja… Kaukaa minä teitä kuuntelin ja ajattelin: — Hän on siellä! — Kohta rupesin laukkaa ratsastamaan maantiellä. Silloin te, minua nähdessänne, äkkiä herkesitte laulamasta. Toiset sanoivat teille: "Laula nyt, Annette, laula!" Mutta te ette tahtoneet enempää laulaa. Miksi ette laulaneet enää?
ANNETTE. — En tiedä… minä häpesin.
CHRISTIAN. — Teillä ei vielä ollut mitään tunteita minua kohtaan?
ANNETTE. — Oh! oli kyllä.
CHRISTIAN. — Rakastitteko minua jo silloin?
ANNETTE. — Rakastin.
CHRISTIAN. — No, sepä oli vasta; tuo asia minua huoletutti, minä ajattelin: hän ei tahdo laulaa santarmin edessä, hän on liian ylpeä.
ANNETTE. — Oh!… Christian!
CHRISTIAN. — Niin, se teki minulle paljon huolta. Minä tulin murheelliseksi. Vaari Fritz sanoi minulle: "mikä teitä vaivaa?" Mutta minä en tahtonut mitään tunnustaa, ja vastasin hänelle: "Antakaa minun olla… Pitäkää huolta palveluksestanne… Se on paljon parempi!" Minä olin suutuksissani itselleni; ellen olisi tuntenut velvollisuuttani, olisin tehnyt kaks juttukirjaa pahantekijöistä yhden asemesta.
ANNETTE (hymyillen), — Se ei olisi estänyt teitä yhtähyvin minua rakastamasta!
CHRISTIAN. — Ei! rakkaus oli minua vahvempi. Joka kerta, kun kuljin ikkunain ohitse ja te katsoitte…
ANNETTE. — Minä katsoin aina. Minä hyvin kuulin teidän tulevan!
CHRISTIAN. — Joka kerta minä ajattelin: Mikä kaunis tyttö!… mikä kaunis tyttö! Se voisi onnestaan kerskailla, joka hänen saisi vaimokseen.
ANNETTE (hymysuin). — Ja te tulitte meille joka ilta.
CHRISTIAN. — Virkatoimista päästyäni. Minä tulin aina ensimmäisenä ravintolaan, sanoen tulevani viiniä juomaan; ja kun te sitä itse toitte mulle, en voinut olla punastumatta. Se on hullua vanhalta sotamieheltä, mieheltä, joka on käynyt sodassa. No, se on kumminkin niin. Te huomasitte sen ehkä?
ANNETTE. — Huomasin… se oli minun mieleeni! (Katsovat loisiinsa ja nauravat yhdessä).
CHRISTIAN (puristaen Annetten käsiä). — Voi Annette… Annette… kuin minä teitä rakastan!
ANNETTE. — Ja minä, minä rakastan teitä myös hyvin, Christian.
CHRISTIAN. — Alusta alkaen?
ANNETTE. — Niin, ensimmäisestä päivästä lähtien, jona minä teidät näin. Kuulkaapa, minä olin juuri tässä ikkunassa Loisin kanssa; me keträsimme, i mitäkään ajattelematta. Silloin sanoi Lois: "Uusi kortteerimestari!" Minä väistin akkunaliinan ja nähden teidän ratsastavan, ajattelin paikalla: tuo minua miellytti hyvin. (Hän peittää kasvonsa käsiinsä, ikäänkuin häpeissään).
CHRISTIAN. — Ja ilman vaari Fritz'ittä en olisi koskaan uskaltanut pyytää teitä vaimokseni! Te olitte niin, niin ylevämpi paljasta kortteerimestaria, ettei mulla koskaan olisi ollut sitä rohkeutta. Jos teille kertoisin, miten minä otin päälleni sen rohkeuden, ette voisi sitä uskoa.
ANNETTE. — Se ei tee mitään, kertokaa vaan.
CHRISTIAN. — No, muutamana iltana, kun hevosia olimme ruokkimassa, Fritz yht'äkkiä sanoo minulle: "Kortteerimestari, te rakastatte neiti Mathis'ta". Tuota kuullessani en tahtonut jaloillani pysyä. "Te rakastatte neiti Mathis'ta. Miksi ette pyydä häntä vaimoksenne?" — Kyllä minä tiedän! Luuletteko minua tuhmaksi? Huolisiko semmoinen tyttö kortteerimestarista? Te ette ajattele mitä te sanotte, Fritz! — "Miksi ei? Neiti Mathis katselee teitä mielihyvällä; joka kerta, kuin pormestari tulee teitä vastaan, huutaa hän teille kaukaa: No hyvää päivää, herra Christian, kuinka voitte! Käykää nyt toki useammin meillä; minä olen saanut volxheimiä, me juomme lasin sitä. Minä pidän virkeistä nuorista miehistä, minä! — Se on totta, herra Mathis sanoi mulle niin".
ANNETTE. — Oh! minä tiesin kyllä, että hän teistä piti. Hän on niin hyvä isä.
CHRISTIAN. — Minä katsoin sitä hyvin kohteliaaksi hänen puolestaan; mutta ruveta uskomaan, että hän antaisi mulle tyttärensä, niinkuin hän antaa kättä, siinä oli minusta suuri eroitus, ymmärrättehän sen? Ja mitä Fritz mulle kertoi, tahi oli kertomatta, se oli mulle yhdentekevää, ja niinä sanoin hänelle: Todistuksena siitä, etten ole niin tuhma, kuin te luulette, on se, että minä haen muutosta toiseen paikkaan! — "Älkää sitä tehkö? Olen varma siitä, että kaikki käy hyvin; teiltä vaan puuttuu rohkeutta; se on kummallista semmoiselta mieheltä, joka on miehuullinen ja sodassa kokenut. Mutta koska te ette uskalla, niin minä uskallan!" — Te? — "Niin minä?" Ja minä en tiedä, miten hän lienee siitä pujahtanut, ennenkuin sain vastanneeksi. Voi, Herra Jumala, hän ei ollut enää pihalla, että olisin voinut kutsua häntä takaisin. Päätäni pyörrytti, minä häpesin itseäni. Minä menin huoneeseni… minä piiloittelin ikkunanluukun taakse… Aika kului kulumistaan .. Fritz viipyi yhä. Mieleni kuvitteli, miten hänelle tehtäisiin esteitä, niinkuin niitä tehdään, tiedättehän: Tyttö on vielä liian nuori… hänellä on aikaa odottaa, j.n.e., j.n.e.; viimein että hänet ajettaisiin ulos!
ANNETTE. — Christian parkaa!
CHRISTIAN. — Vihoviimeinkin minä näen hänen tulevan. Minä kuulin hänen kujalla huutavan mulle: "Kortteerimestari, missä hiidessä te olette?" — No, tässä minä olen! Annettiinko teille rukkaset? — "Rukkaset! Mitä vielä… kaikki tahtoivat teitä, kaikki, isä, äiti"… — Ja neiti Annette? — "Neiti Annette? uskon sen!" Silloin minä, näettesen, tämän kuultua, olin niin onnellinen… eikös vaari Fritz ole hyvä, eikös ole?… no, minä halasin häntä (Panee kätensä Annetten kaulan ympäri) ja likistin häntä… minä likistin! (likistää Annettea, joka nauraa). Ja en ole ollut koskaan niin onnellinen.
ANNETTE. — Aivan kuin minä, kun mulle sanottiin: "Herra Christian pyytää sinua vaimoksensa, tahdotko hänelle mennä?" Paikalla minä huusin: — Toista en tahdokaan; ennen kuolen, kuin lähden toiselle! — Minä itkin, en tiedä mistä syystä, ja turhaan isäni sanoi mulle: "No, no, elä itke; sinä saat hänet, koska häntä tahdot!" Se ei mua kuitenkaan estänyt itkemästä. (Nauravat. Ovi aukenee, Mathis näkyy kynnyksellä; hän on juhlavaatteissa: plyyssi-housut pitkävartiset saappaat, punaiset liivit, kiiltonappinen lyhyt nuttu, leveäliepeinen Elsassilainen hattu päässä).