VII.
EDELLISET, WALTER.
WALTER (nauraen). — He! Annette käänsi päänsä. Ei se ole hän, ei se ole hän! (Astuu sisään).
ANNETTE. — Ken se olisi pitänyt olla, vaari Walter?
WALTER (nauraen kohtkulkkua). Ha! ha! ha! Katsokaa noita tyttöjä, viimeiseen hetkeen saakka, eivät ole tietävinään mistään.
ANNETTE (viattomasti). — Minä en ymmärrä, en minä tiedä mitä tässä tarkoitetaan.
WALTER (kohottaen sormeansa). — Ahaa! vai niin se on, Annette! No hyvä, kuulepas, koska pidät kaikki salassa, kosk'et tahdo mitään sanoa, ja koska pidät minua vanhana pölkkypäänä, joka ei näe mitään eikä tiedä mitään, niin minä, Daniel Walter, tulen olemaan se, joka sukkanauhasi kiinnittää.
HEINRICH. — Ei, minä se on oleva.
CATHERINE (nauraen). — Te olette kaksi vanhaa hupakkoa.
WALTER. — Me emme ole niinkään hupsuja, kuin näytämme olevan. Minä sanon solmivani morsiamen sukkanauhan, ja odottaessamme käykäämme yhdessä juomaan aika lasi Christianin kunniaksi. Katsotaanpa, onko Annettella uskallusta kieltää. Minä sanon, että jos hän kieltää, niin hän ei rakasta Christiania.
ANNETTE. — Oh! minä pidän paljon hyvästä viinistä, ja koska mulle tarjotaan, minä sitä juon. Kas niin.
KAIKKI (nauraen). Ha! ha! ha! nyt on kaikki ilmi saatu.
WALTER. — Tuokaa putelli, tuokaa, että me saamme juoda Annetten kanssa. Se on ensimmäinen kerta, mutta minä ajattelen, ett'ei se ole viimmeinen ja että me tulemme juomaan yhdessä joka ristiäisissä.
CATHERINE (huutaen). — Lois!… Lois!… mene alas kellariin. Ota yks putelli koverosta. (Lois tulee, ja asettaa sivumennessä sytytetyn lyhdyn pöydälle, sitten menee hän taas).
WALTER. — Mitä tuolla lyhdyllä tarkoitetaan?
HEINRICH. — Se on pantava kiinni ajokaluihin.
ANNETTE (nauraen). — Te tulette matkustamaan kuunvalossa. (Hän sammuttaa lyhdyn).
WALTER (nauraen). — Niin… niin… kuunvalossa! (Lois tuo puteliin ja lasia, sitten menee hän takaisin kyökkiin. Heinrich kaataa lasiin). Kortteerimestarin ja sievän Annetten terveydeksi. (Kilistävät lasiaan ja juovat).
HEINRICH (asettaen lasinsa pöydälle). — Mahdotonta! Mahdotonta! Se on sama, minun aikoinani eivät asiat olisi käyneet tällä tavalla.
CATHERINE. — Mitkä asiat?
HEINRICH. — Naiminen. (Hän nousee istualtaan, asetakse asentoon ja polkee jalkaansa lattiaan). Ennen miekkasille! (Hän istautuu uudestaan). Niin, jos pahaksi onneksi joku muukalainen olisi tullut ottamaan kauniimman tytön kylästä, sievimmän ja rikkaimman, tuhattulimmainen!… Heinrich Schmidt olisi huutanut: Seis! seis! nähdäänpä tuleeko siitä mitään!
WALTER. — Ja minä, minä olisin tarttunut heinähankooni hyökätäkseni päälle.
HEINRICH. — Niin, mutta tämän ajan nuorella kansalla ei ole enää sydäntä; ne ei ajattele muuta kuin polttaa tupakkaa ja juoda. Mikä kurjuus! En tätä sano soimatakseni Christiania, en, häntä pitää arvossa pitää ja kunnioittaa; mutta minä väitän, että tälläinen naiminen on häpeä kylän pojille.
ANNETTE. — Vaan jos en minä olisi toisesta huolinut?
HEINRICH (nauraen). — Olisi pitänyt lähteä kuitenkin.
ANNETTE. — Niin, mutta minä olisin taistellut vastaan, sen kanssa yhdessä, josta olisin huolinut.
HEINRICH. — Ah, jos se niin on, en sano mitään. Ennenkuin taistelisin Annettea vastaan, olisin kernaammin tahtonut juoda Christianin maljan. (nauravat ja kilislävät lasiaan).
WALTER (juhlallisesti). — Kuule, Annette, minä tahdon tehdä sinulle huvikkeen.
ANNETTE. — Minkä, vaari Walter?
WALTER. — Juuri kuin astuin sisään, minä näin kortteerimestarin kahden santarmin kanssa. Hän riisuu suuret saappaansa ja siitä olen varma, neljännestunnin sisään…
ANNETTE. — Kuunnelkaa!
CATHERINE. — Se on myrsky, joka nousee. Kuin vaan Mathis nyt ei olisi matkalla.
ANNETTE. — Ei… ei… se on hän!… (Christian näkyy peräovessa).