LIÈGE.
I.
Tämän linnoituksen valloittaminen on sotilaselämäni rakkain muisto. Se oli reipas yritys, jossa saatoin taistella kuin tavallinen rivisotamies, joka tappelussa osoittaa kuntonsa.
Sodan syttyessä olin brigaadin komentajana Strassburgissa. Kauan olin ollut yleisesikunnassa, ja viimeksi, v:n 1904 maaliskuusta v:n 1913 tammikuuhun vain yhtä lyhyttä keskeytystä lukuunottamatta rintamaansijoitusosastolla, jonka päällikkö minusta sitten tuli. Sain käsityksen sotavalmistuksistamme ja eri puolien voimasuhteista. Minun päätyöni oli rintamaansijoitus. Ohjeet sitä varten antoi yleisesikunnan päällikkö itse.
Rintamaansijoitus, joka tapahtui elokuussa 1914, oli suunnittelultaan kenraali, kreivi v. Schlieffenin keksintöä, miehen, joka oli suurimpia sotilaita, mitä on koskaan elänyt. Hän oli suunnitellut sen sen tapauksen varalta, ettei Ranska kunnioittaisi Belgian puolueettomuutta, taikka että Belgia liittyisi Ranskaan. Tällä edellytyksellä oli Saksan päävoimain marssi Belgiaan itsestään selvä. Jokainen muu sotaliike olisi lamautunut sen kautta, että Saksan armeijan oikea siipi olisi ollut Belgian puolelta ainaisen uhan alaisena ja nopea ratkaisu Ranskaa vastaan olisi ollut mahdoton. Mutta nopea ratkaisu oli välttämätön, jos mieli ajoissa torjua se suuri vaara, että venäläiset pääsisivät tunkeutumaan Saksan sydämeen saakka. Hyökkäys Venäjän kimppuun ja puolustautuminen lännessä merkitsi oletetussa sota-asemassa, kuten lukemattomat sotaleikit olivat vakuuttavasti osoittaneet, jo etukäteen pitkää sotaa, jonka vuoksi kreivi v. Schlieffen sen hylkäsi. Kreivi v. Schlieffenin ajatukset toteutettiin, kun Belgian ja Ranskan kannasta ei enää ollut epäilystä.
Ryhtyikö kenraali v. Moltke valtiokansleri v. Bethmannin kanssa keskusteluihin marssista Belgian läpi, sitä en tiedä. Minun osastostani ei ole tämmöistä ajatuksenvaihtoa tapahtunut. Se ei kuulunut sen tehtäviin. Saiko ylimajoitusmestari sen toimekseen, siitä ei minulla myöskään ole tietoa. Olimme kaikki vakuutetut, että tämä joukkojensijoitus oli oikea. Belgian puolueettomuuteen ei uskonut kukaan. Epäedullisessa sotapoliittisessa asemassamme, keskellä Eurooppaa vihollisten ympäröiminä, täytyi meidän ottaa lukuun se, että vihollisella oli suuri ylivoima, ja varustautua, ellemme vapaaehtoisesti aikoneet antaa nujertaa itseämme. Tunnettua oli, kuinka Venäjä puuhasi sotaa ja uupumatta vahvisti armeijaansa. Se tahtoi ratkaisevasti heikontaa Itävalta-Unkarin ja päästä Balkanin herraksi. Ranskassa virkosi kostoajatus uuteen voimaan, Saksan vanhain valtakunnanmaitten piti jälleen muuttua ranskalaisiksi. Useat Ranskan tapaukset, kolmivuotisen sotapalveluksen käytäntöönotto uudelleen, osoittivat epäämättömästi, mitkä aikeet siellä olivat vallalla. Englanti katsoi karsain silmin taloudellista kukoistustamme, halpaa työtämme ja rautaista ahkeruuttamme. Saksa oli lisäksi Euroopan lujin mannermaamahti. Sillä oli sitä paitsi hyvä, yhä yhtämittaa kehittyvä laivasto. Tämä sai Englannin pelkäämään maailmanvaltansa puolesta. Anglosaksilainen tunsi, että hänen herraselämänsä tavat olivat vaarassa. Englannin hallitus kokosi merivoimansa, joiden painopiste vielä hiljakkoin oli Välimeressä, Pohjanmereen ja Kanaaliin. Lloyd Georgen uhkaava puhe heinäkuun 21 p:nä 1911 loi räikeän valon Englannin aikeisiin, jotka se muutoin niin taitavasti peitti. Täytyi yhä kasvavalla varmuudella ottaa lukuun, että meidät pian pakotettaisiin sotaan ja että siitä tulisi taistelu, jonka vertoja maailma ei vielä ollut kokenut. Otaksuttavien vastustajain voimain arvaaminen liian pieneksi, jota kuuli Saksan sivilipiireissä, oli vaarallista.
Vielä viimeisellä hetkellä, syksyllä 1912, kun kaikki epäilykset vihollisaikeihin nähden olivat kadonneet ja armeijassa tehtiin työtä kaikella voimalla ja rautaisella ahkeruudella ja saksalaisella velvollisuudentunnolla, minä laadin armeijan vahvistukseksi suuren suunnitelman, joka oli asiaa-ymmärtäväin kansanpiirien ja selvänäköisten parlamentaaristen puolueiden toivomusten mukainen. Sain kenraali v. Moltken esittämään sen valtiokanslerille. Tämä mahtoi niinikään pitää tilannetta ylenmäärin vakavana, koska hän paikalla hyväksyi esityksen. Hän antoi sotaministerin laatia senmukaisen lakiehdotuksen noudattamatta kuitenkaan edes nyt selvää ja päämäärästä tietoista politiikkaa, joka olisi oikein arvioinut kansain psyyken. Tämän johtopäätöksen olisi pitänyt olla hänelle selvä. Miljardi-lakiehdotuksella ei koko sen alkuhistoriakaan huomioon otettuna ollut mitään hyökkäysluonnetta, se vain tasoitti pahimman epäsuhteen ja tarkoitti yleisen asevelvollisuuden perusteellista toteuttamista. Yhä vielä oli tuhansia asevelvollisia, jotka eivät palvelleet isänmaata. Ei pyydetty ainoastaan ihmisvoimaa, vaan etenkin linnoitustemme vahvistamista ja sotatarpeita. Kaikki myönnettiin; mutta harrasta pyyntöäni, että perustettaisiin kolme uutta armeijaosastoa, ei otettu huomioon. Ei edes tehty semmoista esitystä. Tämä on kantanut huonoja hedelmiä. Armeijaosastot puuttuivat sodan alussa ja ne uudet joukot, jotka meidän täytyi syksyllä 1914 muodostaa, olivat kaikin puolin puutteelliset, kuten hätävara ainakin. Myöhemmin uudet muodostukset jo alun pitäen tehtiin voimakkaammiksi, mutta siksi ne samalla heikonsivat entisiä joukkoja, joiden täytyi niille luovuttaa paljon voimia. Ennenkuin koko lakiehdotus vielä oli edes loppuun käsitelty, siirrettiin minut Düsseldorfiin 39:nnen fysilieri-rykmentin komentajaksi. Kolmen armeijaosaston vaatimuksellani oli tässä osansa.
II.
Rintamapalvelus on elävää työtä. Vilkas seurustelu ja alituinen välitön yhteistyö niiden ihmisten kanssa, jotka oli huostaani uskottu, ja heidän hyväkseen, upseerien, aliupseerien ja sotamiesten opetus, nuorukaisen sotilaallinen kasvatus mieheksi viehättivät minua nyt suuresti pitkällisen virastotyön jälkeen. Kolmetoista vuotta olin ollut erilläni rintamapalveluksesta. Nyt olivat rekryyttien tarkastukset rykmentissä ensimmäinen virkatehtäväni. Seitsemän kertaa oli minulla nuorena upseerina viime vuosisadan kahdeksankymmen-luvulla ollut rekryyttejä, jalkaväenrykmentissä n:o 57 vanhassa Weselissä ja meri-jalkaväessä Wilhemshavenissa ja Kielissä. Myöhemmin palvelin jonkun viikon henkikrenatööri-rykmentissä n:o 8 Oderin Frankfurtissa ja olin vuodesta 1898 vuoteen 1900 komppanian päällikkönä Thornissa, jalkaväenrykmentissä n:o 61; se oli minulle unohtumaton aika. Düsseldorfissa minulle nyt tuotti iloa se, mitä noilta ajoilta vielä oli mieleeni jäänyt.
Korkeasta edesvastuusta, joka minulla rykmentin komentajana oli, olin sitä enemmän tietoinen, kun näin tulevan sodan suurin askelin lähestyvän. Useissa puheissa huomautin upseerikunnalleni ajan suunnatonta vakavuutta. Armeijaa pidin Saksan turvallisuuden ja tulevaisuuden perustuksena ja myös sisällisen rauhan suojana. Että armeijaa täytyisi tähänkin suuntaan käyttää, siitä ei — Jumalan kiitos — v. 1913 näkynyt vielä pienintäkään merkkiä.
Mieskuri, jonka alainen oli upseeri samoin kuin sotamieskin, oli minulle se kulmakivi, jolle yksin oli mahdollinen rakentaa armeijan sodan vaatimusten mukainen opetus. Se oli mahdollinen saavuttaa vain pitemmällä palvelusajalla. Vain se, mikä on mennyt kurissa karaistun miehen lihaan ja vereen, pysyy siellä vuosikausia ja kestää vielä taistelunkin hajoittavat elämykset ja pitkän sodan syvät sielulliset vaikutukset. Hyvän rauhanaikaisen harjoituksemme tuli korvata se miesluvun vähemmyys, joka meidän jokaisessa tulevassa sodassa tuli huomioon ottaa.
Kurin vahvistamassa joukossa tuli minun kasvattaa itsetoimivia ja vastuunalaisuutta pelkäämättömiä sotamiehiä. Kurin ei pidä luonnetta tappaa, vaan vahvistaa sitä. Sen tulee saada kaikki luopumaan omaa itseään ajattelemasta ja tasaisesti työskentelemään vain yhden päämäärän eteen. Tämä päämäärä on voitto. Mitä mieheltä taistelussa vaaditaan, sitä on mahdoton sanoin lausua. Syöksyminen eteenpäin vihollisen tuleen on suuri urotyö. Se ei vielä likimainkaan ole vaikeinta. Mikä vastuuvalmius, mikä suunnaton päätösvoima tarvitaankaan, kun tulee johtaa — taikka lähettää — muita kuolemaan! Ne ovat sanomattoman vaikeita toimia, joita ei kukaan voi arvostella, joka ei itse ole ollut niitä suorittamassa.
Samalla kuin pidin huolta sotamiehistä ja aliupseerien edistyksestä, myös heidän myöhempää ammattiaan silmällä pitäen, oli minulle upseerikunnan edelleen kehittäminen ja varsinkin nuoren upseerin kasvatus erikoisen tärkeä tehtävä. Rauhanaikainen upseerikunta on pysyväinen, kun taas virkavapaitten luokkaan kuuluvat upseerit, aliupseerit ja miehistö vaihtelevat. Siten siitä tulee armeijan hengen tuki, sen tulee tuntea sen mainetyöt ja isänmaan historia, samoin kuin jokaisen johtavassa asemassa olevan miehen tulee olla tähän historiaan perehtynyt. Ei mitään ole mahdollista reväistä pois sen historiallisesta yhteydestä suurta haittaa aikaan saamatta. Upseerista aliupseerien tukemina tulee vaaran hetkellä valtiojärjestyksen suojelija, sitä ei kenenkään pidä unohtaa. Tähän etupäässä perustui upseerikunnan eristäytyminen ja upseerien pysyminen etäällä valtiollisesta elämästä, mikä oli sen kanssa läheisessä yhteydessä.
Koetin tutustuttaa upseerejani uudenaikaisen sodan olemukseen. Pyrkimykseni oli vahvistaa heidän itsetietoisuuttaan, joka on tarpeen heidän vaikean tehtävänsä täyttämiseksi, mutta joka ei saa esiintyä ylimielisyytenä.
Suurella innolla antauduin rykmenttini kehittämiseen ja minulla oli se tyydytys, että se on vihollista vastassa kuntonsa osoittanut. Minulle tuotti syvää iloa, että minut sodan kuluessa asetettiin siihen à la suite ja myöhemmin nimitettiin sen päälliköksikin. Erotessani rykmentti sai nimensä minun mukaani. Fysilierirykmentti kenraali Ludendorff on ylpeyteni.
Huhtikuussa 1914 siirrettiin minut Strassburgiin, jossa kenraali v. Deimling johti vilkasta sotilaallista elämää. Brigaadinkomentajan asema oli tuiki toinen kuin rykmentinkomentajan asema Düsseldorfissa. Puuttui välitön yhdessäolo sotaväen ja upseerikunnan kanssa. Työni kuului kokonaan opetusalalle. Minulla oli vielä ilo ennen sodan puhkeamista esitellä brigaadini esimiehilleni Bitschin harjoituskentällä.
Tuli kysymykseen minun uudelleen käyttämiseni ylimajoitusmestarina suuressa yleisesikunnassa. Minulle annettiin yleisesikuntatöitä. Toukokuussa tein suuren yleisesikuntamatkan, joka alkoi Breisgaun Freiburgissa ja päättyi Kölniin. Hänen Keisarillinen Korkeutensa Kruununprinssi otti siihen osaa. Vakaasti ja innokkaasti hän antautui tehtäviinsä ja osoitti samalla hyvää sotilaallista älyä ja suurien tilanteiden käsitystä. Elokuussa minun piti johtaa niin sanottua "jauhomatkaa", jolla armeijan muonitusta harkittiin strateegiselta kannalta.
Itävalta-Unkarin nootti Serbialle heinäkuun lopulla säikäytti Strassburgissa minuakin. Sen vakavuuden täytyi olla jokaiselle selvä. Pian kävi sota varmaksi. Diplomatia asetti Saksan armeijan ratkaistavaksi sanomattoman vaikean tehtävän. Suurella jännityksellä käänsin katseeni Berliiniin ja tunsin nyt, että seisoin syrjässä kaikista suurista tapauksista.
III.
Elok. 1 p:nä annettiin käsky panna armeija liikekannalle. Vaimoni matkusti heti Berliiniin, kaikkien upseeri- ja virkamiesperheitten kun täytyi lähteä Strassburgista. Emme ole neljänä sotavuotena voineet laittaa itsellemme omaa kotia. Sangen harvoin, kuin ohimennen vain, saatoin tavata vaimoani. Perheeni on saanut kärsiä tämän valtavan ajan, palvelus kun pysyvästi kiinnitti minut.
Elok. 2 p:nä matkustin varhain hevosineni Kölnin kautta Aacheniin, jonne illalla saavuin. Liikekannallepanomääräykseni mukaan tuli minusta 2:sen armeijan ylimajoitusmestari; ylipäällikkö oli kenraali v. Bülow, esikunnanpäällikkö kenraali v. Lauenstein.
Menin ensinnäkin kenraali v. Emmichin luo, jonka tehtävä oli muutamilla nopeaan liikkeelle lähteneillä seka-jalkabrigaadeilla yllättämällä vallata Liègen linnoitus. Näissä joukoissa ei vielä ollut täyttä sotalukua. Armeijalle oli täten avattava tie Belgiaan. Aachenissa asuin Hotel Unionissa.
Elok. 3:ntena saapui kenraali v. Emmich. Näin hänet ensi kerran. Syvä kunnioitus yhdisti minut siitä pitäen tähän etevään sotilaaseen hänen kuolemaansa saakka. Hänen esikuntapäällikkönsä oli eversti kreivi v. Lambsdorff, oiva upseeri, joka sekä Liègen luona ett myöhemminkin kunnostautui erinomaisesti.
Elok. 4:ntenä varhain marssittiin Belgian rajan poikki, samalla kuin Berliinissä valtiopäivät isänmaallisella mielenosoituksella antoivat hallitukselle kannatuksensa ja läsnäolevat puoluejohtajat valtaistuinpuheen lukemisen jälkeen juhlallisesti kädenlyönnillä lupasivat keisarille ehdotonta uskollisuutta myötä- ja vastoinkäymisessä. Samana päivänä olin Visessä, aivan Hollannin rajan läheisyydessä, ensimmäisen kerran taistelussa. Oli aivan ilmeistä, että Belgia jo kauan oli varustautunut tulomme varalta. Tiet oli niin suunnitelmallisesti hävitetty ja suljettu, että se oli ollut mahdollista vain pitkällisen työn kautta. Belgian lounaisrajalla emme huomanneet nimeksikään tämmöisiä sulkuja. Miksi ei Belgia Ranskaa vastaan ryhtynyt samanlaisiin varokeinoihin?
Erikoinen merkitys oli sillä, vieläkö tapaisimme Visen sillat ehjinä. Lähdin v. der Marwitzin ratsuväki-osaston luo, joka oli sinne määrätty. Se pääsi vain verkalleen etenemään, toinen murroseste toisensa jälkeen kun sulki tien. Minun pyynnöstäni lähetettiin pyöräilijäkomppania eteenpäin. Pian sen jälkeen tuli muuan pyöräilijä takaisin: komppania muka oli ajanut Visehen saakka ja kokonaan tuhottu. Lähdin sinne kahden miehen keralla ja tapasin ilokseni komppanian terveenä, johtaja vain oli juuri saanut pahan haavan Maasin toiselta rannalta ammutusta luodista. Tämän pienen tapauksen muisto on minulle myöhemmin ollut hyödyksi. Kävin tunnottomammaksi tataari- eli etappihuhuja kohtaan, joksi niitä myöhemmin sanottiin.
Visen kauniit suuret Maasin yli vievät sillat oli hävitetty: Belgia oli valmistautunut sotaan.
Illalla olin Hervessä, ensimmäisessä majassani vihollismaassa. Olimme yötä eräässä ravintolassa asemaa vastapäätä. Kaikki oli koskematta. Kävimme rauhallisesti maata. Yöllä heräsin vilkkaaseen ammuntaan, joka kohdistui meidänkin taloamme vastaan. Belgiassa oli sissisota alkanut. Se virisi seuraavana päivänä kaikkialla ja edisti siten ratkaisevasti katkeruutta, joka oli tälle sodalle ensimmäisinä vuosina luonteenomaista läntisellä rintamalla, muodostaen vastakohdan itärintaman mielialalle. Belgian hallitus otti niskoilleen raskaan edesvastuun. Se järjesti suunnitelmallisesti kansansodan. Garde civique, jolla rauhan aikana oli aseensa ja univormunsa, saattoi esiintyä milloin toisessa, milloin toisessa puvussa. Belgialaisella sotamiehelläkin varmaan sodan alussa oli yhä sivilipukukin repussaan. Liègen koillisrintamalla näin Barchonin linnan luona ampumahaudoissa univormuja, jotka siellä taistelevat sotamiehet olivat jälkeensä jättäneet.
Moinen sodankäynti ei ollut sotatapain mukaista. Sotaväkeämme ei voi moittia siitä, että se mitä ankarimmin esiintyi sitä vastaan. Syyttömätkin ovat voineet joutua kärsimään muitten mukana, mutta nuo "Belgian hirmut" ovat vain erinomaisen viekas ja kaikella oveluudella keksitty ja levitetty taru. Ne ovat yksinomaan pantavat Belian hallituksen syyksi. Minä itse olin sotaan lähtiessäni kuvitellut ritarillista ja inhimillistä sodankäyntiä. Tämä sissisota ei voinut olla inhottamatta jokaista sotilasta. Sotilaallinen tunteeni oli kärsinyt pahan pettymyksen.
IV.
Tehtävä, joka edeltä lähetetyn brigaadin piti Liègen luona ratkaista, oli vaikea. Ennen kuulumattoman rohkea teko olikin tunkeutua uudenaikaisen linnoituksen linnakelinjan läpi sen sisustaan. Sotajoukot olivat painostuneella mielellä. Keskusteluista upseerien kanssa älysin, että luottamus yrityksen onnistumiseen oli hyvin pieni.
Yöllä elokuun 6:tta päivää vastaan alkoi marssi varustuslinjan läpi
Liègeen. Yleisesikunnan erikoiskertomuksessa, joka on laadittu
Stallingin luona Oldenburgissa, on koko toiminta esitetty. Minun
aikomukseni ei ole sitä toistaa, tahdon vain kuvata omat kokemukseni.
Puoliyön aikaan 6:tta päivää vastaan kenraali v. Emmich lähti Hervestä. Ratsastimme lännen — kenraalimajuri v. Wussowin — jalkaväenbrigaadin kokoontumispaikalle Micheroux'hun, joka on parin kolmen kilometrin päässä Fléron-linnakkeesta. Tielle, jonka linnoitus saattoi välittömästi pyyhkäistä, kokoontuivat yön synkimmässä pimeydessä joukot sangen epäsotamaiseen tapaan kenttäkeittiöineen, joihin ne vielä olivat koko vähän tottuneet, mutta jotka kaikille tuottivat mitä suurinta siunausta. Tähän joukkoon ammuttiin muutamia laukauksia tien eteläpuolella olevasta talosta. Syntyi taisteluita. Mutta linnake vaikeni, se oli Jumalan ihme. Kello 1 aikaan alkoi eteneminen. Kuljimme Fléron-linnakkeen ohi pohjoispuolitse Retinnen kautta linnakelinjan taa ja sitten kaupungin reunalla oleville Chartreusen kukkuloille. Sinne meidän piti päästä varhain aamupäivällä; muitten brigaadien, joiden piti murtautua linnakelinjan läpi toisesta kohdasta, tuli samaan aikaan saapua kaupunkiin.
Kenraali v. Emmichin esikunta oli jotenkin marssikolonnan loppupäässä. Äkkiä pitempiaikainen seisahdus. Tunkeuduin takaa marssikolonnan läpi etupäähän. Seisahduttu oli ilman mitään syytä; päinvastoin oli se käsitys asemasta, joka oli sen aikaan saanut, sangen valitettava. Minä itse oikeastaan olin vain "Schlachtenbummler", minulla ei ollut mitään päällikkövaltaa, minun kun vain piti myöhemmin saapuvalle armeijan ylikomennolleni antaa tieto Liègen tapauksista ynnä saattaa kenraali v. Emmichin toimenpiteet sopusointuun kenraali v. Bülowin odotettavain määräysten kanssa. Minä luonnollisestikin toimitin kolonnan liikkeelle ja jäin sen etupäähän. Eteenpäin oli yhteys sillä välin katkennut. Täydessä pimeydessä, vaivalla tietämme kulkien, saavuimme Retinneen. Yhä vielä olimme vailla yhteyttä eteenpäin. Etujoukon kanssa astuin eräästä kylästä ulos väärää tietä. Vastaamme sinkosi luoteja. Oikealla ja vasemmalla kaatui miehiä. Luotien kuuluvaa iskua niiden ihmisruumiiseen sattuessa en unohda milloinkaan. Juoksimme muutamia hyökkäyksiä näkymätöntä vihollista vastaan, jonka tuli kiihtyi. Pimeässä ei ollut helppo löytää. Mutta siitä ei voinut olla epäilystä, että olimme kulkeneet harhaan. Meidän täytyi peräytyä tulesta, se oli kiusallista. Miehet eivät voineet muuta luulla, kuin että minä pelkäsin. Ei auttanut, korkeammat tarkoitukset olivat vaarassa. Ryömin takaisin ja käskin miehiä tulemaan perässä kylän laitaan saakka.
Retinnessä pääsin oikealle tielle. Täällä näin kenraali v. Wussowin hevospojan kenraalin hevosten kera. Hän arveli, että kenraali oli kaatunut. Pienen saattojoukon keralla lähdin oikealle tielle, Queue du Bois'han johtavalle viertotielle. Äkkiä edessäni tulta. Kartessilaukaus sähähti pitkin tietä, meihin ei osunut. Muutaman askeleen astuttuamme näimme kasan kuolleita ja haavoitettuja saksalaisia sotamiehiä. Siinä oli kenraali v. Wussowin johtama kärkijoukko; varhaisemmin ammuttu kartessilaukaus näytti siihen sattuneen. Kokosin 4:nnen jääkäripataljoonan ja 27:nnen jalkarykmentin miehet, sitä myöten kuin niitä saapui, ja päätin ottaa brigaadin johdon käsiini. Ensinnäkin oli saatava pois tykit, jotka ampuivat katua. Kapteenit v. Harbou ja Brinckmann, molemmat yleisesikunnasta, tunkeutuivat muutaman urhoollisen miehen kanssa pensasaitain ja maatalojen kautta tien kahden puolen tykkien luo. Niiden lukuisa miehistö antautui. Tie eteenpäin oli vapaa.
Marssimme eteenpäin ja jouduimme pian sen jälkeen Queue de Bois'ssa vaikeaan kylätaisteluun. Vähitellen valkeni päivä. Molemmat yleisesikunta-kapteenit, 4:nnen jääkäripataljoonan komentaja majuri v. Marcard, 4:nnen kenttärykmentin II:sen osaston komentaja majuri v. Greiff ja hänen oivallinen ajutanttinsa yliluutnantti Neide ja minä kuljimme muutamien sotamiesten keralla eteenpäin. Joukkomme kärkeen tuotiin yksi kenttähaupitsi ja myöhemmin toinenkin. Ne puhdistivat kadut ja ampuivat taloihin oikealle ja vasemmalle. Siten pääsimme verkalleen eteenpäin. Minun täytyi tiheään kehoitella miehiä, jotka vain epäröiden etenivät, etteivät antaisi minun lähteä yksin. Kylä oli vihdoinkin takanamme. Väestö sivumennen sanoen oli paennut. Täällä taisteltiin Belgian säännöllistä armeijaa vastaan.
Kylästä ulos marssiessamme huomasimme Maasin puolella Liègeen päin marssivan kolonnan. Minä toivoin, että se olisi 27:s jalkaväenbrigaadi. Mutta ne olivatkin belgialaisia, jotka suin päin peräytyivät Maasin poikki, sen sijaan että olisivat kimppuumme käyneet. Kauan kesti, ennenkuin asemasta oltiin selvillä. Minun luonani olevat voimat sillä välin vahvistuivat sitä myöten kuin jäljelle jääneitä sotamiehiä saapui. Linnoituslinjan murto oli onnistunut. 165:s jalkaväen-rykmentti etevän komentajansa, silloisen eversti v. Ovenin johtamana lähestyi suljetussa järjestyksessä. Kenraali v. Emmich saapui. Marssia jatkettiin Chartreuseä kohti.
Kenraali v. Emmich antoi käytettäväkseni vielä osia kauemmaksi etelään määrätystä 11:nestä jalkaväenbrigaadista, otaksuen senkin murtautuneen läpi. Marssia jatkettaessa ei tapahtunut mitään erikoista. Liègen pohjoisrintaman varustusten näkyvissä nousimme Maasin laaksosta Chartreusen itäpuolisille kukkuloille. Brigaadin sinne saapuessa kello oli kahden vaiheilla. Tykit suunnattiin kaupunkia vastaan. Silloin tällöin ammuttiin laukaus, osaksi merkiksi toisille brigaadeille, osaksi komentajan ja kaupungin taivuttamiseksi. Minun täytyi tarkkaan säästää ampumatarpeita, ne olivat huvenneet sangen vähiin. Joukkomme oli uupunut ja oli osaksi paljon kärsinyt rasittavasta taistelusta. Upseerit olivat menettäneet hevosensa. Kenttäkeittiöt olivat jääneet jäljelle. Annoin brigaadin levätä ja hankin sille muonaa mitä saatiin, vaatimalla sitä ympärillä olevista taloistakin.
Pian kenraali v. Emmich uudelleen saavutti brigaadin. Chartreusen itäpuolella olevilta kukkuloilta näimme mainiosti koko kaupungin. Se oli jalkaimme alla. Maasin toisella rannalla kohosi siitä kaupunkilinna, sitadelli. Sinne nostettiin äkkiä valkoisia lippuja. Kenraali v. Emmich aikoi lähettää sinne sovintoairuen. Minä ehdotin, että odotettaisiin vihollisen airutta. Kenraali pysyi päätöksessään. Kapteeni v. Harbou ratsasti kaupunkiin. K:lo 7 aikaan illalla hän palasi takaisin: valkoinen lippu oli nostettu vastoin komentajan tahtoa. Liègeen emme voineet marssia, oli jo liian myöhä. Vaikea yö odotti meitä.
Olin sillä välin antanut brigaadin majoittua. Asemamme oli ylenmäärin vakava. Toisista brigaadeista ei tullut mitään tietoa, ei edes 11:nnestä. Sananviejiä ei ollut saapunut ainoatakaan. Yhä selvemmäksi kävi: brigaadi oli yksin linnoituspiirissä, ulkomaailmasta eristettynä. Meidän täytyi ottaa lukuun, että vihollinen tekisi vastahyökkäyksiä. Suurta hankaluutta tuotti tuhatkunta belgialaisia sotavankeja. Kun huomattiin, että edessämme oleva Chartreuse, vanha linnoitus, oli ilman puolustusväkeä, lähetin sinne yhden komppanian näiden vankien keralla. Komppanianpäällikkö mahtoi epäillä järkeäni.
Joukkomme hermostus lisääntyi, kun tuli pimeä. Kävin rintamat ja kehoitin joukkoja pysymään levollisina ja jäykkinä. "Olemme huomenna Liègessä"; nämä sanat heitä rohkaisivat.
Kenraali v. Emmich majoittui esikuntineen pieneen talonpoikaistaloon.
En milloinkaan unohda yötä elokuun 7 päivää vastaan. Oli kylmä. Tavarani olin jättänyt jälkeen, majuri v. Marcard antoi minulle viittansa. Jännitettynä kuuntelin, kuuluiko missään taistelua. Toivoin yhä, että ainakin joku brigaadi olisi murtautunut linnakelinjan läpi. Kaikki oli hiljaa, aina puolen tunnin kuluttua ammuttiin vain kaupunkia vastaan haupitsin laukaus. Jännitys oli sietämätön. Kymmenen aikaan illalla annoin kapteeni Ottin jääkärikomppanialle käskyn miehittää Liègessä Maasin sillan, jotta se olisi hallussamme edetessämme ja edessäpäin brigaadille turvana. Kapteeni loi minuun katseen — ja lähti. Taistelutta komppania saavutti päämääränsä. Tietoja siitä emme enää saaneet.
Tuli aamu. Menin kenraali v. Emmichin luo ja keskustelin hänen kanssaan asemasta. Päätös marssia kaupunkiin pysyi lujana. Kenraali vain pidätti itselleen oikeuden määrätä hetken, milloin se tapahtuisi. Parantaessani brigaadin sijoitusta ja koettaessani saavuttaa 11:nnnen jalkaväenbrigaadin etenemistien, sain sitten hyvinkin pian kenraali v. Emmichiltä käskyn marssia kaupunkiin. Eversti v. Oven johti etujoukkoa. Loput brigaadista vankien keralla seurasi jonkun matkan päässä, kenraali v. Emmich esikuntineen ja minä brigaadin esikunnan keralla sen etupäässä. Meidän kaupunkiin marssiessamme antautui paljon ympärillä seisovia belgialaisia sotamiehiä. Eversti v. Ovenin piti miehittää sitadelli. Saamainsa tietojen johdosta hän ei sitä kuitenkaan tehnyt, vaan jatkoi marssiaan kaupungin luoteispuolelle Loncin linnaketta kohti asettuakseen tämän Liègeen vievän tien vartijaksi. Otaksuen eversti v. Ovenin olevan sitadellissa ajoin sinne ottamassani belgialaisessa voimavaunussa brigaadin ajutantin keralla. Siellä ei perille tullessani ollut ainoatakaan saksalaista sotamiestä. Sitadelli oli vielä vihollisen käsissä. Kolkutin suljetulle ovelle. Se avattiin sisäpuolelta. Parisataa belgialaista antautui minun vaatimuksestani. Brigaadi marssi nyt eteenpäin ja miehitti sitadellin, jonka annoin paikalla panna puolustuskuntoon.
Tehtävä, jonka olin itse määrännyt itselleni, oli täten päättynyt. Saatoin pyytää kenraali v. Emmichiä nyt vapauttamaan minut. Aikomukseni oli lähteä linnoituksesta samaa tietä, jota olin tullutkin, antaakseni armeijan-ylikomennolle tiedon siitä, mitä oli tapahtunut, etsiäkseni muut brigaadit ja johtaakseni tykistön marssia linnakkeita vastaan. Minun vielä ollessani sitadellissa saapui sinne muutama sata saksalaista vankia, jotka nyt oli vapautettu. 34:nnen jalkaväenbrigaadin alkupää oli murtautunut Maasin länsirannalle, mutta sitten luopunut taistelusta. Läpimurtautuneet osat oli otettu vangiksi. Sitten tuli 11:s ja myöhemmin 27:s jalkaväenbrigaadi, niin että kenraali v. Emmichillä minun jättäessäni hänet kuitenkin oli koossa jommoinenkin voima. Tosin oli saatu tietoja, että ranskalaiset lähestyivät Namurista käsin. Asema siis pysyi epätoivoisen vakavana. Sitä ei voitu pitää turvattuna, ennenkuin ainakin joitakuita idänpuoleisia linnakkeita oli kukistunut.
V.
Jäähyväiseni kenraali v. Emmichistä oli liikuttava. Kello 7 lähdin Aacheniin paluumatkalle, joka oli sangen omituinen. Yksi mies Garde civiquesta tarjoutui viemään minut sinne. Hän valitsi voimavaunun, jota minä en hyväksynyt. Se voimavaunu, jonka minä valitsin, teki jo kaupunkilinnassa tenän. Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin sokeasti luottaa tähän belgialaiseen sotamieheen. Matka sujui mainiosti. Ajoimme Herven kautta, kortteerini ja asematalo oli poltettu. Saksalaisella alueella vaunun ohjaaja äkkiä pysähtyi ja ilmoitti, ettei hän voinut jatkaa matkaa. Erilaisia liikeneuvoja hyväkseni käyttäen saavuin sitten myöhään illalla belgialaisen sotamieheni keralla Aacheniin. Siellä minua Hotel Unionissa tervehdittiin kuin kuolleista noussutta. Siellä tapasin myös pääosan matkatavaroistamme ja palvelijani Rudolf Petersin, joka kuusi pitkää vuotta oli pysynyt minulle uskollisena. Hänen suurin toivonsa oli rautaristi; sitä hän ei voinut saada, koska sen antaminen hänelle oli minun käsitysteni kanssa ristiriidassa. Aachenissa hätäpikaa söin ja lähdin sitten yöllä jälleen matkaan etsimään brigaadeja. Lähes 90 tuntiin en ollut voinut riisuuntua. Kohtasin sattumalta vanhan rykmenttini, joka kaikella kiireellä oli otettu junaan Liègen luona auttamaan. Berliinissä oli ylin armeijanjohtokin ollut kohtalostamme kovin huolissaan.
Linnoituksessa oli joukkojemme asema sangen jännitetty. Olin huolissani niiden kohtalosta. Jännitys laukesi, vihollinen ei tehnyt mitään.
Liègen tapauksien edelleen kehittyminen kuuluu sotahistoriaan.
En enää joutunut myötävaikuttamaan muuta kuin Fort de Pontissen valloitukseen pohjoisrintamalla ja saavuin paikalle, kun Fort Loncin kukistui. Yksi laukaus 42 sentin tykistämme oli siihen sattunut. Ampumatarve-huoneet olivat räjähtäneet ilmaan ja koko varustus luhistunut. Mustuneita, päästään aivan sekaantuneita belgialaisia sotamiehiä kömpi esiin rauniokasasta, joukossa elokuun 6 päivän vastaisena yönä otettuja saksalaisia sotavankeja. Verta vuotaen, kätensä korkealle kohottaen he tulivat vastaamme. "Ne pas tuer, ne pas tuer" (ei saa tappaa, ei saa tappaa) he sammalsivat. Me emme olleet hunneja. Sotamiehemme toivat vettä vihollista virvoittaakseen.
Varustukset saimme toisen toisensa jälkeen siksi ajoissa käsiimme, että
Saksan armeijan oikea sivusta ehkäisemättä saattoi kulkea Maasin poikki
Belgiaan. Kivi putosi rinnaltani.
Olen pitänyt erityisenä kohtalon suosiona, että saatoin myötävaikuttaa Liègen valloitukseen, etenkin kun olin rauhan aikana myötävaikuttanut hyökkäyssuunnitelman laatimiseen ja olin elävästi vakuutettu tehtävän tärkeydestä. Hänen Majesteettinsa antoi minulle brigaadin johtamisesta ritarimerkin "Pour le mérite". Kenraali v. Emmich luonnollisestikin sai sen ensimmäisenä. Hänhän oli vastuunalainen johtaja. Liègenkään valloitus ei ollut yhden miehen, vaan monen miehen teko, jotka keskenään voivat jakaa linnoituksen valloituksen kunnian.
Marssiessamme etemmäksi Belgiaan olin sitten mukana ylimajoitusmestarina. Minulla oli tilaisuus perinpohjin perehtyä kaikkiin armeijan muonitusta koskeviin kysymyksiin, joihin perehtymisestä minulla myöhemmin päällikön virassa oli suuri hyöty. Kautta maan matkustaessamme tulin myös Andenneen ja näin siellä sissisodan hävityksistä hirvittävän ja sydäntä särkevän kuvan.
Elok. 21:senä olin vielä Namurin länsipuolella mukana kaartin 2 divisionan kulkiessa Sambren yli. Taistelu kehittyi levollisesti. Oli mieltä ylentävää nähdä Augusta-rykmentin kauniitten muhkeitten miesten marssivan taisteluun.
Elok. 22:sen aamulla sain käskyn lähteä itään.